Missä kaduilla ei ole nimiä

Virtuaalisen elämäni miellyttävimpiä piirteitä on Kansan Uutisten Kaasuputki-blogi. Ei siksi, että olisin aina kaikesta samaa mieltä, vaan koska blogisti asuu samoilla kulmilla - noin laajasti ottaen, en tiedä missä tarkkaan - ja siten jakaa jotain minunkin todellisuudestani. Ei ole kovin yleinen kokemus.

Tänään Kaasuputki kirjoittaa Virpi Salmesta, Janten laista ja elitismistä. Maininnassa ovat itähelsinkiläiset työttömätkin. En voi enää esiintyä uskottavana kontulalaisena muutettuani Vesalaan, mutta sama peruskysymys on edelleen olemassa: missä mielessä voin olla itähelsinkiläinen, kun satun olemaan valtiotieteiden tohtori, työtön olen ollut elämässäni kaksi viikkoa ja lempiruokaani on sushi? Ei ole ostarilla sushipaikkaa eikä ole tulossakaan.

Asun täällä monestakin syystä. Ensisijainen syy on asuntojen edullisuus - saisin pulittaa tuplasti länsihelsinkiläisestä vastaavasta luukusta. Toinen syy on tottumus ja lasten elämän jatkuvuus. Olen muistaakseni eräänkin kerran maininnut, että paras tuntemani päiväkoti sijaitsee Kontulassa. Kolmas on loputtoman huono itsetunto ja syvä alemmuudentunto kaikenmaailman kulttuurieliittiä kohtaan. Onhan se machoa sanoa asuvansa alueella, jonne moni ei uskalla varvastaan laittaa. Kyllä, valtiotieteiden tohtoreilla on tällaisia tarpeita. Urgh.

Jos et pysty tekemään samalla lailla, tee eri lailla ja sano että noin sinä sen halusitkin. Oliko tämä nyt sitä avantgardea vai mitä. Mutta Itä-Helsinki on mukavan neitseellistä seutua, kulttuurin koskematonta. Tarkoitan että täällä ei ole kotimaisen kirjallisuuden tahmaisia kerrostumia ollenkaan niin paksulti, ei elokuvien tuttuja maisemia varsinkaan ajalta ennen 1960-lukua ja sittenkin lähinnä sitä hemmetin kulttuurieliittiä kiinnostavissa draamadokumenteissa. Räppärit luovat kuulemma omaa kuvaansa idästä, mutta ei se tällaista tätiä enää niin kosketa. Eivätkä ne poikaset ole kulttuurieliittiä ainakaan vielä.

Eihän tämä ole edes kaupunkia, jos kaupungissa pitäisi olla katuja. Lähin katu on kai Itäkeskuksessa, Itäkatu. Kaikki assosiaatiot sallittuja. Pienemmissä kaupungissa ovat pienemmätkin tiet katuja, mitä olen aina ihmetellyt. Helsingissä hierarkia menee eri tavoin, pitäisi kai hyvänä historioitsijana kaivaa perustelut sillekin. Lännempää tulevat mieleen Mäntytie Meikussa ja Tilkankatu Pikku-Huopalahdessa. Ehkä perusteluja ei ole?

Niin historioitsija kuin olenkin, en halua asua historiassa. Asunnon edellisistä asukkaista en halua tietää muuta kuin että heidän jälkeensä kämppä piti remontoida täysin - katujen aiemmista kulkijoista minulle riittää tieto, että he ovat olleet olemassa. En kaipaa uudisrakennusta korpeen, mutten myöskään listaa korttelin entisistä suuruuksista. Varsinkin kun kavereilla ja kollegoilla on heistä aina huomattavasti paremmat tiedot.

Sitä juuri en elitismissä ymmärrä: miksi osallistua kisaan jota ei voi voittaa. Aina joku on kultturellimpi, lukeneempi, matkustelleempi. Ja ymmärrän elitistien elitismin vastaiset purkaukset juuri kyllästymisenä siihen kisaan - jos et voi liittyä heihin, voita heidät... Puhumattakaan että HK:n sininen tulee halvaksi siinä missä vuokrakämppä Vesalassa.

Ai niin. Joku todella nauttii kyytönmaidosta ja nautinhan minäkin sushista. Mutta se on eri asia, ihan eri asia kuin ne kaikki muut jotka väkisin vääntävät samoja juttuja ollakseen jotain. Kun minä ja ehkä pari mun kaveria ollaan aitoja ja rehellisiä. Sen vaatiminen vasta elitististä lieneekin...

Keskustelemattomuudesta

Professori Timo Vihavaisen kommentit maahanmuutosta kirvoittavat näkemyksiä ja mielipiteitä. Ei kuulemma keskustella eikä myönnetä ongelmia.

Miten minusta vain tuntuu, että olen kuullut noin 90 prosenttia käynnissä olevan keskustelun eri argumenteista moneen kertaan? Jonkun on siis täytynyt jossain keskustella asiasta, vai mitä?

Vihavaisen kannanoton kärki kohdistuu älymystöön, keitä he sitten tarkkaan ottaen ovatkaan. Saman pesuveden mukana menee feminismi, joka tietenkin hetikohta aiheuttaa suomalaisen yhteiskunnan tuhon. Feminismin ja naistutkimuksen haukkuminen on jo pari vuosikymmentä ollut helppo tie tosi viksun ja kriittisen ihmisen maineeseen, mutta ei siitä sen enempää nyt tässä.

Kuten suurin osa muistakin asiasta keskustelevista, olen Hesarin juttujen varassa enkä ole lukenut Vihavaisen kirjaa. Sen kuitenkin tajuan, että jutuissa luodaan asetelmaa, jossa älymystöön itse kuuluva professori kritisoi samaista älymystöä. Toki asetelma on ihan mahdollinen, mutta sen voi nähdä myös hieman koomisena. Menee tosin yksiin suomalaisuuspuheen kanssa - onhan sen peruspositioita, että itsekin suomalainen haukkuu suomalaiset milloin mistäkin.

On tietysti reilumpaa kritisoida ihmisiä, joista tietääkin jotain. Moni älymystön edustaja taas katsoo asiakseen puolustaa maahanmuuttoa, vaikka omassa elämässä ilmiötä ei juurikaan havaitse. Ja kun näin on, ongelmien asettaminen laajempaan kontekstiin vaikuttaa helposti "kansan" kokemuksen väheksymiseltä.

Asioiden tarkasteleminen laajemmassa kontekstissa on kuitenkin älymystön tehtävä. Argumentaatio ei voi mennä sitä kautta, että "mun pojan luokalla on yksi musta poika ja se veti mun poikaa turpaan, joten islam on väkivaltainen uskonto". Eikä tämä ole kärjistys vaan eri versioina useampaan kertaan kuulemani arvio.

Vihavaisella on ihan hyvä pointti, jota olen itsekin koettanut tuoda esille. Nimittäin työperäinen maahanmuutto ei ole mikään unelmaratkaisu suomalaisen yhteiskunnan ongelmiin ja se tuo mukanaan ihan kaikki inhimillisen elämän osa-alueet, ellei meille tuoteta lisääntymiskyvyttömiä neutreja jostain maailman kolkasta. Sukupolvittainen sopeutuminen tai sopeutumattomuus on edessä myös suomalaisvanhuksia hoitamaan tulleiden ihmisten lapsilla, ja epäilen vahvasti ettei sitä ole ministeriöiden laskelmissa otettu huomioon.

Toinen asia on se, että maahanmuuton ja sopeutumisen kohtaavat useimmiten ne, joilla on vähiten edellytyksiä analysoida asiaa ja tulla ehkä vähän vastaan ihmisiä, joille suomi ei ole äidinkieli ja kotimaa kun taakse jäi jne. Asuinalueiden eriyttäminen on lempiaiheitani, eikä sitä pitäisi varsinkaan väkisin lisätä tilanteessa, jossa väestö muuttuu entistä heterogeenisemmäksi.

Suomessa on pitkä perinne pitää heikoimmilla olevia ihmisiä omaan surkeuteensa syyllisenä paskasakkina. Nyt tätä lastia ollaan kippaamassa maahanmuuttajien tontille, mitä vastaan älymystön pitää taistella silkan älyllisen rehellisyyden nimissä, samalla kun pidetään muutenkin yhteiskunnan kokonaiskuvaa esillä. Se vanha kunnon hyvinvointivaltio, tai mitä siitä nyt on jäljellä, auttaa yhteiskunnallisia eroja tasaavana moneen vaivaan.

Suomella on se etu puolellaan, että useimmissa muissa maissa nykymuotoinen maahanmuutto on alkanut jo paljon aikaisemmin. Voimme ottaa oppia muiden mokista ja tehdä asiat paremmin. Ei ole tätä päivää pistää rajoja kiinni tai toivottaa maahan vain amerikkalaisia diplomi-insinöörejä, vaan toimia olevissa oloissa parhaalla mahdollisella tavalla.

Kaveri liitti Facebookiin linkin Lehdestä, olkoon loppukevennys :-)

Betonipuolue

Pääministerin asuntopoliittisia linjauksia on ihasteltu viikon alkupuolen ajan. Äänessä ovat olleet ainakin minun havaintojeni mukaan ne, jotka eivät kannata Vanhasen puutarhakaupunki-ideologiaa. Ja miksipä ei, on siinä sen verran ilmaa välissä todellisuuteen verrattuna.

Jos minkäänlaista asuntotuotantoa ei tahdota saada aikaiseksi pääkaupunkiseudulla, miten sen paremmin Vanhasen visioimaa pientaloasutusta? Pulahan ei ole niinkään pientaloista, vaan kohtuuhintaisista asunnoista, joissa voisivat asua muutkin kuin perinnön saaneet, vakituisessa virassa istuvat ylemmät toimihenkilöt.

Itä-Helsinki on usein se asumisen alin helvetti, johon viitataan suoraan tai vihjaillen silloin, kun puhutaan rakentamisen ja asumisen epäsuotavista tavoista. Harva puhujista lienee asunut täällä, huristanut läpi korkeintaan tai tehnyt eksotiikkamatkan paikalliselle ostarille. Asumisen asiantuntemusta se ei valitettavasti tuo.

Kuitenkin on paljon ihmisiä, jotka eivät muuta pois vaikka voisivat. Ihmisiä, joilla on maksetut asunnot ja vakituiset työt ja ehkä jo pois muuttaneet lapsetkin, mutta jotka silti allokoivat resurssinsa mieluummin näihin kuin alkavat maksaa asuntoa "paremmalla alueella" tai paremmassa talossa.

Kerrostaloasumista on niin monenlaista. Kun ensimmäisiä elementtilähiöitä alettiin rakentaa Suomeen, kokeiltiin ja ideoitiin monta asiaa (siksi varhaisia elementtejä on lähes mahdoton porata...). Pihojakin suunniteltiin, eikä rakennettu taloja niin tiuhaan kuin nosturi mahtuu kääntymään kuten myöhemmin.

Lähiöiden vanhimmat osat ovatkin usein viihtyisämpiä kuin uudemmat - ei voi ottaa yhtä taloyhtiötä ja sanoa että tällaista on betonilähiössä. "Grynderien ahneus" on sanapari, joka nousee esille puhuttaessa epäonnistuneimmista, pellolle rakennetuista laatikoista. Sopii miettiä, kenen ahneus nyt aiheuttaa asuntopolitiikan ongelmia.

Nämä kaikki ovat valintoja. Voidaan tehdä niin tiivistä kerrostaloasumista, että se muistuttaa kantakaupunkia, mistä jotkut pitävätkin - tämä tuntuu olevan nykyinen suuntaus. Voidaan toisaalta jättää metsikköä väliin, kuten ennen, vaikka se ei taida tehokasta maankäyttöä ollakaan.

Varmaa on se, että ainakaan pääkaupunkiseudulla ei voida lähteä siitä, että jokainen ostaa oman "viheralueensa" jolle pystyttää talonsa. Useimmilla ihmisillä ei ole siihen kertakaikkiaan varaa. Ja vaikka moni kyselyissä nimeää ensisijaiseksi asumistoiveekseen omakotitalon, kollektiivista tuskatilaa tuskin syntyy siitä, että ihmiset saavat sopivan kokoisia koteja siedettävän matkan päässä työpaikoistaan ja varsinkin palveluista.

Ei hävetä kuulua betonipuolueeseen, koska puolueemme ajaa asumisen eikä unelmien asiaa. Se vain jaksaa hämmentää, että Jan Vapaavuori kuuluu samaan "puolueeseen"... Kaiketi liikemaailmakin on huomannut, että työntekijöillä pitää olla varaa asua, tai sitten niille pitää alkaa ihan tosissaan maksaa liksaa.

Työvoimaa

Taas virkistävä Vieraskynä Hesarissa: SAK:n elinkeinopolitiikan asiantuntija Pia Björkbacka kirjoittaa työperäisestä maahanmuutosta ja sen edistämisestä.

Olen ihmetellyt hieman samoja asioita kuin mistä Björkbacka kirjoittaa. Millä logiikalla jostain muualta kotoisin olevat ihmiset haluaisivat tehdä töitä, jotka eivät suomalaisille kelpaa? Varsinkaan työehdoilla, joita ei kestä ihminen ollenkaan.

Ja hallitus haluaa vielä edistää työperäistä maahanmuuttoa työvoimapulan vuoksi. Rasismillako ratkaistaan se, ettei haluta maksaa ihmisille palkkaa? Sillä rasistinenhan se ajatus on, että jossain on ihmisiä, jotka kyllä sopeutuvat kun eivät paremmasta ymmärrä. Kyllä ymmärtävät, kun asuvat täällä jonkin aikaa.

Viimeistään heidän lapsensa, jotka käyvät suomalaista koulua (ja toivon mukaan ovat jo suomalaisessa päiväkodissakin) hoksaavat, millaisiin töihin heidän oletetaan soveltuvan, pelkästään etnisen taustansa vuoksi. Joko he passivoituvat ja syrjäytyvät, tai tulevat helvetin vihaisiksi ja syrjäytyvät.

Olen jo pitkään sanonut, että paras sijoitus ovat nykyään vartiointiliikkeiden osakkeet. Suomeen halutaan luoda kotoperäinen kurjalisto uudestaan, ja jos se ei onnistu, tuodaan kurjat muualta. Sitten pelätään polttopulloja, vaikkei niitä vielä lentäisikään - ja jossain vaiheessa alkaa lentää, kun tarpeeksi eristetään ihmiset toisistaan.

Kannatan maahanmuuttoa ja ihmisten liikkumista. On ihan oikein, että ihmiset etsivät parempaa elämää sieltä, mistä sen uskovat löytävänsä. Tietoinen ihmisten huonomman aseman hyväksikäyttö on kuitenkin aina väärin. Muualta tulleiden työntekijöiden pitää olla tasaveroisessa asemassa suomalaisessa yhteiskunnassa, tai jäljestä tulee lopulta todella rumaa.

Törkeintä on kyllä se, että suomalaisten nykyisten ja tulevien vanhusten hoitoon liittyviä ongelmia käytetään tekosyynä etnisen alaluokan luomiseksi maahamme. Maksakaa hommista hyvin ja antakaa kunnolliset työolot, kyllä tekijöitä tulee. Eikä tarvitse miettiä lähiöiden slummiutumista ja nuorisoväkivaltaa ainakaan nykyistä enempää.

Alue- ja arkipolitiikkaa

Olipas hilpeä kirjoitus Hesarin Vieraskynässä. TKK:n tuotantotekniikan professori Esko Niemi sanailee aiheesta miten kallista on ylläpitää infrastruktuuria taantuvilla alueilla ja kuinka suomalaiset tulevat jatkossa keskittymään etelän jo nyt tiheimmin asutuille alueille. Tiukkaa tekstiä, mutta vaikea nähdä, miten Niemi olisi erityisen väärässä, ainakaan annetusta näkökulmasta käsin.

Kävin pari viikkoa sitten sukuloimassa Kainuussa, ja nälkämaan käsite oli hyvin konkreettisesti esillä. Näetsen sireenit ja lupiinit kukkivat vielä, vaikka etelämmässä moinen toiminto oli suoritettu jo aikapäiviä sitten. Siinä sitä oli kasvukautta ja maataloushistoriaa ihan omissa silmissä. Karjatilaksi on minunkin tuntemani paikallinen maatila muutettu, mutta kuitenkin.

Maa- ja metsätalouden takia ihmiset taas ovat maamme aikanaan asuttaneet. Ei siinä ole luontoarvoja ja runosuonen sykintää hirveästi kyselty. Miksi leivän perässä lähteminen toiseen suuntaan on niin kauheaa? Taantuvia kaupunkejakin on ollut maailman sivu, otetaan Venetsia nyt esimerkiksi jos ei pienempi kylä kelpaa.

Viimeaikainen sukellukseni arjen tutkimukseen on tuottanut välitulokseksi ainakin sen, että arki sijoittuu menneisyyteen, kuten myös lapsuus. Se "tavallinen arki", josta aina puhutaan on idealisoitu kuva siitä, miten perheet elivät joskus 1960-luvulla tai ennen sotia tai missä itse kunkin historia alkaa. Suomen tapauksessa tavallinen arki tarkoittaa usein maaseutua, paremman puutteessa perinteisiä sukupuolirooleja toteuttanutta työläisperhettä.

Usko siihen, että nykyhetki on huonoa ja kelloa voi kääntää taaksepäin taitaa olla aluepolitiikankin takana oleva ajatus. Miten muuten keskustapuolue eli maalaisliitto voi vuodesta toiseen olla vakavasti otettava poliittinen toimija?

Jotenkin aluepolitiikkaan tuntuu liittyvän se ajatus, että ihmiset olisivat hirveän onnettomia muutettuaan suuremmille paikkakunnille. Tätä kysytään yleensä niiltä, jotka eivät ole (vielä) muuttaneet ja onhan se pelottava ajatus. Eihän "siellä" voi ihminen asua.

Kas kun minun melko iso otokseni Helsinkiin muuttaneista ei anna vastaavaa tulosta. Johtuneeko siitä, että porukka on korkeasti koulutettua, osalla taustalla on varmasti ollut myös isompien ympyröiden kaipuu. Helsingin yöelämä onkin suurelta osin muiden kuin paikkakunnalta kotoisin olevien tuottamaa. Siis niiden, joita katsottiin kotikaupungissa kieroon pahemman kerran. Tällainen tavallinen täällä syntynyt on ihan ihmeessä - en minä näitä alakulttuureita tunne! Kysykää joltain ex-keuruulaiselta.

Niemen argumentit kietoutuvat sen ympärille, että aluepolitiikka on kallista ja sen kustantavat suurten kaupunkien asukit. Onhan se niinkin, että Helsingissä on mahdotonta päästä julkisen puolen hammashoitoon, toisin kuin suuressa osassa muuta Suomea. Mutta mistä näitä alkaisi purkaa - korkeakoulut ovat olleet toistaiseksi tulilinjalla.

Kesällä tulee luettua myös maakuntalehdistön ratkiriemukkaita lasautuksia aiheesta miten meillä on täällä kaikki paremmin. Kesäisin voi siltä tuntuakin, ainakin lehtien toimituksissa kun aina vaan raportoidaan kesätapahtumista. Mahtaneeko tuntua samalta, kun meno hiljenee ja räntä iskeytyy ikkunalasiin...

Kansainvaellusta osa II: exodus

Keskiluokan perheiden hajasijoittuminen jonnekin Karjaalta alkavalle ja Porvooseen päättyvälle kehälle on tunnettu juttu. Tämän kansanliikkeen nimi lienee exodus: matka kohti luvattua maata...

Kerrostaloasumisessa on ehdottomasti puolensa, ja onhan se kiinnostavaa tietää, milloin naapuri käy vessassa ja mistä syystä. Toisaalta, varsinkin kesän tullen ja puutarhaohjelmien tulvehtiessa telkkarista monessa meistä herää kaipuu maahan, omaan nurmeen ja kenties jopa kukkaistutuksiin.

Viime kesänä kirjoittelin aiheesta "kaikilla ei ole kesämökkiä mutta mediahössötys antaa ymmärtää että olisi". Kaikilla ei ole edes parveketta. Täytyy olla aika luja ihminen, ettei anna kesäsuomalaisen kiihkon sekoittaa päätään. Maata, maata! ”40 acres and a mule”, luvattiin ainakin Tuulen viemän mukaan orjille Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen.

Sitäkään eivät tunnu monet saavan täällä ja nyt. Kyllä minä sen ymmärrän, että halutaan piha ja oma talo, mutta miksi sen talon pitää olla nukkekodin kokoinen ja postimerkin kokoisella tontilla? Ainoa iso asia on olohuoneen naapurin olohuonetta katsova ikkuna...

Eikä siinä talossa ehditä olla, koska sen maksaminen vaatii pitkää työpäivää ja lapsetkin harrastavat ylen aikaa. Pihasta haaveiltiin puutarhajuhlat mielessä, mutta kesällä ”kaikki” ovat kesämökillä, eikä puoliksi asvaltin ja lopulta osaa havukasvien peittämällä, vaivattomaksi suunnitellulla pihalla oikein mitään voi tehdäkään. Kahden auton talli nielaisee melkoisen tilan!

Exodus viittaa ajatukseen, että meille on luvattu paikka maailmassa ja koska olemme Jumalan valittua kansaa, hän tuon paikan myöskin osoittaa. Mutta entäs jos paikka ei miellytä? Mistä muusta syystä jotkut pariskunnat rakentavat 2-4 omakotitaloa yhteisen taipaleensa aikana? Vai onko jatkuva rakennusprojekti pitkän parisuhteen salaisuus...

Mietin vain, viitaten edelliseen kirjoitukseeni helsinkiläisistä identiteeteistä. Että millainen identiteetti syntyy, jos muuttaa ”stadiin” vaikka Raahesta, asuu Kalliossa 10-15 vuotta ja muuttaa sitten Pukkilaan. Mistä ihminen sanoo olevansa kotoisin? Missä hänen lastensa juuret ja kotiseutu ovat? Kun kuitenkin Helsinki on edelleen aika tärkeä kiintopiste ja haaveissa väikkyy jopa lasten saaminen sen eliittilukioihin aikanaan...

Israelilaisilta voimme oppia luvatusta maasta ainakin sen, että sinne pääseminen ei takaa rauhaa ja onnea. Leirioloista on päästy omalle maalle, mutta naapurit ne on rajoillakin, puhumattakaan että ratkaisu palestiinalaisten kanssa muistuttaa kytkettyä erillistaloa eli ”omasta” puhuminen on vähintäänkin hankalaa.

No, se maailmanpolitiikasta jota en ymmärrä. Sen kuitenkin ymmärrän, että omakotitalon pitää sijaita todella umpikorvessa, jotta sitä kaivattua rauhaa varmasti löytyisi. Ja sitten tulevat metsäkoneet naapurin tontille.

Helsinkiläisyys on monimuotoinen juttu ja haaveet samaten. Moni ei vieläkään suostu huomaamaan sitä, että osa helsinkiläisistä on tullut Lappiakin kauempaa ja saanut täällä lapsensa ja elänyt muutenkin merkittävän osan elämästään. Mistä pitkää päivää omissa töissään painavat, sukunimistä päätellen sangen kaukaa tulleet naapurini haaveilevat? Missä on heidän luvattu maansa? Ei välttämättä Nurmijärvellä.

Kansainvaellusta osa I: diaspora

Hesarissa on viime ajat käyty sangen yllätyksetöntä keskustelua, jonka laukaisi perinteinen ”hesalaiset on inhottavia”-aiheinen kirjoitus. Nyt sitten todistellaan, että eivät ole tai jos ovat niin eivät ole oikeita helsinkiläisiä. Nämä voisi julkaista uudelleen aina vuoden parin päästä, niin kenenkään ei enää tarvitsisi vaivautua...

Mistä nyt kukakin on kotoisin. Nyky-Suomessa ei perinteinen maalta kaupunkiin-kuvio enää päde. Toki maalta ja pienemmiltä paikkakunnilta muutetaan edelleen isommille paikkakunnille ja erityisesti pääkaupunkiseudulle. 1980-luvulla unelmoitu paluumuutto ei pääasiassa ole toteutunut.

Kun ei eletä siellä, missä omasta mielestä oikeasti pitäisi ja se ahistaa, voidaan puhua diasporasta. Varsinkin silloin, jos suku ja ystävät ovat hajaantuneet eri paikkoihin, elämä ei ole niin yhtenäistä kuin se kulttuuritieteilijöiden ihannemaailmassa olisi.

Helsingin keskustan kaduntallaajat ovat sekalainen porukka, jonka perusteella ei kyllä pitäisi sanoa yhtään mitään helsinkiläisistä. Jos ei ole kiihkein turistikausi, joukko koostuu joka tapauksessa hyvin suurelta osin muualla kuin Helsingissä asuvista ihmisistä. Moni ”stadilainen” ei ole asunut päivääkään itse pääkaupungissa, vaikka onkin siellä töissä ja mieltää Aleksanterinkadun maailmansa keskipisteeksi.

Mitä kaikkea Helsinki ihmisille merkitsee? Muualta muuttaneille hyvinkin suuria asioita, sen mukaan ovatko vetävät vai työntävät tekijät olleet muutossa päällimmäisinä. Joillekin Helsingissä ”pärjääminen” tuntuu olevan suuri asia, ja asuminen oikeilla asuinalueilla siksikin niin traaginen kysymys. Vaikea uskoa, että ikänsä täällä luuhanneelle korttelin tai parin ero olisi oikeasti tärkeää. Kunhan kiusaavat maalaisia?

Olen paljon miettinyt Helsingin kaupunkisuunnittelua ja sitä, millaisia asioita Helsingin pitäisi olla. Maan pääkaupungilta odotetaan kaikenlaista, ja varsinkin jos oma identiteetti ja pärjäämiseetos vaativat mahottoman hienoa uutta kotikaupunkia, jotain pitäisi tehdä. Mutta antakaa armoa.

Helsinki on synnytetty useampaan kertaan hallinnollisella päätöksellä; Uudenmaan asutus oli pitkään vähäistä sattuneista syistä. Kun pohjoisemmasta muuttaneet ihmettelevät katujen huonoa talvihoitoa, syy on ihan ilmastollinen eikä aina inhimillinen pahuus. Kostea ja vaihteleva talvisää tekee pimeästä vuodenajasta täällä erityisen sietämättömän.

Hallinnolliset päätökset ovat tuoneet Helsinkin ihmisiä milloin mistäkin syystä, mutta pelkkä iloinen ja luonteva yhteisöllisyys ei ole ollut syynä, josko on nykyäänkään. Hallinnollisista syistä Helsinki sai 1800-luvulla ristikseen myös kankean empirekeskustan, joka saa toimittaa vanhankaupungin virkaa. Mitään ihmisten omaehtoisista toimista tai edes taloudellisista tarpeista syntynyttä, luontevaa olemisen paikkaa ei Helsingissä ole. Se kuuluu suunnittelun ja valtionhallinnon aikakauteen kaikkinensa.

Ja suurin osa tämän epäsikiön kaduilla kulkevista ihmisistä on joko syntynyt tai asuu nykyäänkin muualla. Monesti tuntuu, kun ns. kansalaiskeskusteluja seuraa, että Helsingin kantakaupunki on useimmille ihmisille apinatarha, jossa pitää saada riekkua miten vain. Kyllä, asuin muutaman vuoden Ullanlinnassa eivätkä Kaivarin tapahtumat olleet silloin ihan yhtä iloinen asia...

Jos hieman kärjistän, niin Helsinkiin vaativat sitä ja tätä, kansanjuhlasta monumentaalirakentamiseen nimenomaan diasporaa potevat muualta muuttaneet, olivat he syntyisin maalta tai kaupungista. Se, että jotain pitää julkisesti vaatia eikä tehdä itse kertoo juuri elävän kaupungin puuttumisesta. Mutta Helsinkiin on niin vaikea synnyttää mitään luonnollisesti, koska luonnostaan sitä ei ole olemassakaan.

Ja silti se on ainoa koti jonka olen koskaan tuntenut ja tunnustanut. Tähän kaihoon ei maaltamuuttanut kuulkaa pysty.

Velka on veli otettaessa, mikä on eläkevakuutus?

Vielä Hodgkinsonin tematiikasta, on se sen verran hauskaa. Velkojen takiahan moni nykyään työtä tekee: on asuntolainaa, autolainaa, opintolainaa, muita vippejä. Kaikkia näitä tyrkytetään ja tyhmähän se on joka ei ota, vai?

(Toivottavasti kukaan opiskelija ei sentään ole niin hölmö, että ottaa ennemmin pikavipin kuin opintolainaa! Kandee hei katsoa niitä korkojakin joskus.)

Varsinkin asuntolainaa pidetään ihmisen normaalina olotilana; harva kai osteleekaan kämppää ihan pankkitilin saldolla. Luin vain hieman huvittuneena mutta myös surullisena taannoisesta Hesarin Nyt-liitteestä lääkäristä, joka maksaa omastakin mielestään isoa asuntolainaa ja samaan aikaan kyttää paprikan hintaa ruokakaupassa. Olisiko kannattanut ostaa se naapuritalon halvempi kämppä ja syödä sitten mitä huvittaa?

Vakuutukset ovat hassu juttu, jos niitä tarkastelee talouden näkökulmasta. Ihmisille kaupataan turvallisuutta, jatkuvuutta ja tulevaisuuden vakautta, ja samaan aikaan näillä rahoilla tehdään kauppaa ja nopeita voittoja. En ole yhtä epäluuloinen kuin Hodgkinson, joka ei luota näiden näppärien poikien ja tyttöjen hallinnoimiseen yhtään; pankkikriisin eläneenä ja erinäisiä yrityskauppoja todistaneena pidän kuitenkin mielessä, että on sitä kummempaakin nähty kuin piensäästäjien ja -sijoittajien rahojen katoaminen taivaan tuuliin. If... totta tosiaan!

Ei niin ettenkö kiltisti maksaisi eläkevakuutusta minäkin, apurahalla on eletty sen verran paljon ja mihinpä se tästä muuttuisi. Muutama vuosi sitten aiheesta keskusteltiin laitoksella enemmänkin, ja yksi mielipide oli, että paremmin pärjää jos laittaa rahansa jonnekin mistä ne saa myös pois. Jos jaksaisi itse vääntää osakesalkkunsa tms. kanssa niin kai se olisikin tuottoisampaa. Eläkevakuutus on laiskan ratkaisu, uskon ja toivon asia kuten asuntojen arvokin.

Tutkijan ura (josta pari sanaa myöhemmin) on sellainen, että suht vakaana jatkuessaankin se tuottaa helposti velkaantumista. Kun tulot ovat parhaimmassakin tapauksessa korkeintaan kohtuulliset, ei säästöön jää oikein mitään. Kun apurahaputki katkeaa, tai jopa kun se ei katkea, mutta maksajapuolella pätkii, joutuu helposti velkakierteeseen. Sosiaaliturvaahan tutkijalla ei juuri ole ja sen saaminen kestää, kuten äsken nettihesarista luin.

Eli kortit ja vipit tulevat tutuiksi. Kaveritkin tuppaavat olemaan aika persaukisia ja puolisoksi valikoituu kuitenkin samanlainen hippi eikä mikään magnaatti. Yritä siinä sitten olla vapaa saati anarkisti. Kun "oikeisiin töihin meneminen" tarkoittaa sitä, että ei voi tehdä sitä työtä, jota haluaa ja johon on saanut koulutuksen.

Velaksi eläminen sitoo ihmistä, eikä siinä siteessä mitään jos liksa juoksee. Näkisin kuitenkin, että muidenkin kuin tutkijoiden kannattaa pitää elämässään jouston varaa ja olla uskomatta kaikkia mainosmiesten lirkutuksia. Edes vakuutusmainosten. Jos oikein tosissaan haluaa turvata tulevaisuuden, se varmaan tarkoittaa nykyisten menojen hallintaa. Pankit näet saavat rahansa aina ja ovat asiakkaan puolella vain siihen pisteeseen asti, kun häneltä voi vielä saada jotakin.

Hyvä uutinen

Taloyhtiö tiedottaa: meillä on jätteiden lajittelu edistynyt niin hyvin, että kaksi sekajäteastiaa voidaan jättää kokonaan pois. 3000 euron vuosittainen säästö taloyhtiölle, jonkinmoinen askel ihmiskunnalle :-)

Jos se onnistuu täällä villissä idässä, onnistuu se muuallakin. Hopi hopi.

Akateeminen Kontula

Päivän Hesarissa on kaksi mielipidekirjoitusta, jotka liittyvät mielessäni yhteen hauskasti.

Ensin Jyväskylästä kajahtaa tutkijoiden asemasta - näinhän se on, tuo on tiedetty, totta törisevät. Tutkiminen on tehty olosuhteiltaan niin hankalaksi, että huipuksi ja innovaattoriksi on aika hemmetin vaikea nousta. Juhlapuheet ovat jälleen kerran tukevasti ilmassa.

Milloin asioista päättävät saati muut tahot käsittävät, että yksittäinen tutkija, parhaassa tapauksessa yhteen koottu tutkijaryhmä on se taho, josta ne innovaatiot ja uudet ideat lähtevät? Ihminen on kaiken perusta, ei organisaatio. Ja ihmisillä on syömisen ja asumisen kaltaisia kiusallisia tarpeita, jopa tutkijoilla.

Tästä syystä ei ole yhdentekevää, miten yksittäisen tutkijan elämä rahoitetaan. Kuten olen todennut, kirjoittamalla ei voi elää, opettamalla jotkut mutta sitten ei ole aikaa tutkia. Apurahat sun muut ovat ainoa keino, kun vain muuten toimisivat. Valtio tai vastaava taho ei tosiaankaan masinoi tutkimusta, yliopistotkin pääasiassa hallinnoivat (ja keräävät kunnian).

Alempana samalla sivulla sitten kommentoidaan Helsingin kaupunginosia koskevaa tutkimusta. En ole tutkimuksesta vastanneen Mari Vaattovaaran järjenjuoksusta saanut selvää aiemminkaan, en toisaalta usko että Hesari osasi taaskaan uutisoida tutkimusta oikein. Toisaalta, on ne lähihoitajat oikea kurjistumisen merkki asuinalueella...

Täällä meillä kävi maanantaina sankaruusprojektin tutkijoita, yhtä vaille kaikki olimme koolla. Yksi joukosta muisteli lähes kahtakymmentä vuottaan naapurikorttelissa ja kuinka ihanaa täällä Kontulassa oli asua. Hän mietti, asuiko tuttu tutkijapariskunta juuri tässä meidän asunnossamme aikanaan (ei nyt sentään, jokin toinen samanlainen kämppä lieni kyseessä).

Muutama muukin yliopistotuttu on ilmoittautunut entiseksi kontulalaiseksi. Kaikilla ei ole yhtä auvoisia muistoja, mutta kun aikanaan puolisoni kanssa allokoimme resursseja, tämä edullinen ja viihtyisä asuinalue oli helppo valinta.

Tutkijanura ei ole vuosikymmeniin ollut erityisen tuottoisa, ja varminta onkin järjestää perustarpeensa niin, etteivät vuodot apurahaputkessa sotke koko systeemiä - ettei käy kuin Nokialla. Kontulan kaltaiset metron varressa sijaitsevat lähiöt ovatkin tutkijoille hyvä valinta.

Kyllä, täällä asuu muitakin kuin tutkijoita, totta vieköön. Voi sanoa että laidasta laitaan, pihassa on Mersua ja Alfa Romeota siinä missä Ford Focuksia, Fiatia ja Toyotaa. Ostarilla ovat sitten ne Euroopan omistajat, joita vartijat siirtelevät sivummalle kauppalistaa tavailevien tieltä.

Kahden lapsen kanssa ostoksia raijaavaan suhtaudutaan pääasiassa erittäin positiivisesti jos mitenkään. En minä kamelinkarvaulsterissa liehukaan - yliopiston nukkavieru look sopii tänne kuin nenä päähän. Ja yhteiskuntaa saa tutkija katsella minkä kerkiää. Ei tarvitse vain lehdistä lukea, että jossain on maahanmuuttajia ja perussuomalaisia.

Eli tänne vaan. Kun ei sitä sosiaalista nousua voi kuitenkaan harjoittaa asumalla Eirassa, niin miksei saman tien jättäisi rahaa muuhunkin (jos sitä sattuu saamaan, voi niinkin onneksi käydä). Ei ole paineita elää missään suhteessa kuin miljonääri - kun on paljon erilaisia ihmisiä muutenkin, voi jopa löytää sen ihan oman tapansa.

Lapset saavat huonoja vaikutteita ja tulevat kiusatuiksi joka paikassa ja kouluhäirikköjä on kaikkialla. Tosin ainakin meidän lähipäiväkotimme lapset ovat iloisia, hauskoja ja hyväkäytöksisiä. Pienemmistä pidetään huolta ja yhdessä leikitään, aikuisille jutellaan fiksusti. Kukapa uskoisi, Kontulassa?

Mutta tutkijatuttuni olikin aikanaan asukasaktiivina mukana kehittämässä kyseistä päiväkotia, jossa hänen lapsensa tuolloin oli. Jatkuvuus luo turvallisuutta, ja sitä alkaa olla näissä vanhoissa kauhulähiöissäkin. Tervetuloa!