Missä kaduilla ei ole nimiä

Virtuaalisen elämäni miellyttävimpiä piirteitä on Kansan Uutisten Kaasuputki-blogi. Ei siksi, että olisin aina kaikesta samaa mieltä, vaan koska blogisti asuu samoilla kulmilla - noin laajasti ottaen, en tiedä missä tarkkaan - ja siten jakaa jotain minunkin todellisuudestani. Ei ole kovin yleinen kokemus.

Tänään Kaasuputki kirjoittaa Virpi Salmesta, Janten laista ja elitismistä. Maininnassa ovat itähelsinkiläiset työttömätkin. En voi enää esiintyä uskottavana kontulalaisena muutettuani Vesalaan, mutta sama peruskysymys on edelleen olemassa: missä mielessä voin olla itähelsinkiläinen, kun satun olemaan valtiotieteiden tohtori, työtön olen ollut elämässäni kaksi viikkoa ja lempiruokaani on sushi? Ei ole ostarilla sushipaikkaa eikä ole tulossakaan.

Asun täällä monestakin syystä. Ensisijainen syy on asuntojen edullisuus - saisin pulittaa tuplasti länsihelsinkiläisestä vastaavasta luukusta. Toinen syy on tottumus ja lasten elämän jatkuvuus. Olen muistaakseni eräänkin kerran maininnut, että paras tuntemani päiväkoti sijaitsee Kontulassa. Kolmas on loputtoman huono itsetunto ja syvä alemmuudentunto kaikenmaailman kulttuurieliittiä kohtaan. Onhan se machoa sanoa asuvansa alueella, jonne moni ei uskalla varvastaan laittaa. Kyllä, valtiotieteiden tohtoreilla on tällaisia tarpeita. Urgh.

Jos et pysty tekemään samalla lailla, tee eri lailla ja sano että noin sinä sen halusitkin. Oliko tämä nyt sitä avantgardea vai mitä. Mutta Itä-Helsinki on mukavan neitseellistä seutua, kulttuurin koskematonta. Tarkoitan että täällä ei ole kotimaisen kirjallisuuden tahmaisia kerrostumia ollenkaan niin paksulti, ei elokuvien tuttuja maisemia varsinkaan ajalta ennen 1960-lukua ja sittenkin lähinnä sitä hemmetin kulttuurieliittiä kiinnostavissa draamadokumenteissa. Räppärit luovat kuulemma omaa kuvaansa idästä, mutta ei se tällaista tätiä enää niin kosketa. Eivätkä ne poikaset ole kulttuurieliittiä ainakaan vielä.

Eihän tämä ole edes kaupunkia, jos kaupungissa pitäisi olla katuja. Lähin katu on kai Itäkeskuksessa, Itäkatu. Kaikki assosiaatiot sallittuja. Pienemmissä kaupungissa ovat pienemmätkin tiet katuja, mitä olen aina ihmetellyt. Helsingissä hierarkia menee eri tavoin, pitäisi kai hyvänä historioitsijana kaivaa perustelut sillekin. Lännempää tulevat mieleen Mäntytie Meikussa ja Tilkankatu Pikku-Huopalahdessa. Ehkä perusteluja ei ole?

Niin historioitsija kuin olenkin, en halua asua historiassa. Asunnon edellisistä asukkaista en halua tietää muuta kuin että heidän jälkeensä kämppä piti remontoida täysin - katujen aiemmista kulkijoista minulle riittää tieto, että he ovat olleet olemassa. En kaipaa uudisrakennusta korpeen, mutten myöskään listaa korttelin entisistä suuruuksista. Varsinkin kun kavereilla ja kollegoilla on heistä aina huomattavasti paremmat tiedot.

Sitä juuri en elitismissä ymmärrä: miksi osallistua kisaan jota ei voi voittaa. Aina joku on kultturellimpi, lukeneempi, matkustelleempi. Ja ymmärrän elitistien elitismin vastaiset purkaukset juuri kyllästymisenä siihen kisaan - jos et voi liittyä heihin, voita heidät... Puhumattakaan että HK:n sininen tulee halvaksi siinä missä vuokrakämppä Vesalassa.

Ai niin. Joku todella nauttii kyytönmaidosta ja nautinhan minäkin sushista. Mutta se on eri asia, ihan eri asia kuin ne kaikki muut jotka väkisin vääntävät samoja juttuja ollakseen jotain. Kun minä ja ehkä pari mun kaveria ollaan aitoja ja rehellisiä. Sen vaatiminen vasta elitististä lieneekin...

Ajassa, tilassa ja populaarimusiikissa

Satuin kanavasurffailun lomassa TCM-kanavalle, jolta tuli Elviksen vuoden 1972 kiertueen dokumentti. Tuttu muoto, osin tuttua musiikkia (Elvis ei ole koskaan ollut erityinen suosikki) ja yllättävän kova meno.

Nykyihmiselle Elvis on traagisesti ennen aikojaan kuollut narkkari, joka teki muutaman hyvän biisin 1950-luvulla ja myi sitten itsensä Hollywoodiin, nai alaikäisen tytön ja lopun aikaa veti huumeita kaksin käsin. Eikö vain, en taida liioitella yhtään. Elvari on jossain Marilynin rinnalla "live fast, die young"-osassa enkelikuoroa eikä edes jättänyt kaunista ruumista.

Kuitenkin vuonna 1972 tämä moniongelmainen tapaus oli ainakin lavalla hyvässä vedossa, ei vielä neljääkymmentä (s. 1935) eikä edes turvonnut "normaalin" ikäisensä kokoiseksi. Samaan aikaan nuoremmasta polvesta oli henkensä heittänyt esimerkiksi tunnettu ja edelleen paikoin palvottu kolmikko Jimi, Janis ja Jim.

Eli siitä surkuteltavuudesta voi olla montaa mieltä. Elvistä kuuntelemaan tulleilla, vähän keski-ikäisemmän charmin ystävillä saattoi olla suoraastaan omahyväinen olo: katsokaa miten tämä pistää menemään ja jalalla koreasti (melkein spagaatin piru vie lavalla). Saattoi olla ylimääräistä nostatusainetta, mutta eipä se outo ajatus ole ollut esiintyjille ennen eikä jälkeen.

Tämän jutun pointtina ei ole taivastella kenenkään pätevyyttä päihteidenkäyttäjänä, muusikkona tai molempina, vaan sitä, miltä maailma kunakin aikana näyttää ja miten näkymä muuttuu aikojen kuluessa. Elävänä ihminen on eri asia ja musiikki etenkin. Kuolleista tulee mitä tulee, kun aika menee ohitse ja joidenkin kohdalla luulee palaavansa takaisin.

Minulle Elvis on ollut aina kuollut - ensimmäinen muistoni hänestä on (liekö edes oikea muisto?) tv:ssä näkemäni ohjelma - uutiset tai dokumentti - hautajaisista. Elävää kuvaa ei ollut, joten se korvattiin piirroksilla, hieman suljettujen ovien takana käytävien oikeudenkäyntien tapaan. Kauniita akvarelleja. Kai asiasta on kotona puhuttu, kun se on niin muistiin jäänyt. Isälläni oli hieman vuoden 1972 Elviksen kaltainen kampaus jonkin aikaa...

Mutta aika pitkään Elvis oli erittäin elävä hahmo, ennen 1960-luvun murrosta ja sen jälkeenkin, rockin alkuajoista punkin syntyhetkiin saakka. Se on noin niinkuin historiantutkijanakin hyvä pitää mielessä. Aika lomittuu, asiat eivät ole vain hetken vaan pitkään ja ne merkitsevät eri ihmisille eri asioita. Taisi mennä vähän yleisluontoiseksi. Tätä pitää taas miettiä.

Kadonneet sanat

Vanhojen tekstien lukeminen on aina hilpeää. Historiantutkijan riemuna on löytää sanoja ja ajatuksia, joita ei vain nykyään enää tapaa. Oma suosikkini on sota-ajan Kotilieden pääkirjoituksen ilmaus "tällaisia naisia Suomi ei halua käyttää lastensa äiteinä"... tulee aina sellainen syvästi inhimillinen olo isänmaan suhteen tuosta.

Mutta on uudemmissakin teksteissä ihmettelemistä. Takavuosina, joskus 1970- ja 80-luvuilla monenkin kirjan ja varsinkin tutkimuksen otsikossa esiintyi sana "raportti". Oli kai lehtikin nimeltä Shokki-raportti mutta en ole varma.

Sen kuitenkin tiedän, että raportti on jotain tosi puolueetonta, syväluotaavaa ja tärkeää. Toki sanaa edelleenkin käytetään, mutta omien kirjastohakujeni perusteella se on jäänyt pikku hiljaa pois otsikkotasolta, ellei kyse tosiaan ole tilastollisesta raportoinnista. Ja tilastothan ovat aina totta!

Toinen ajankuva, jota harvemmin tapaa on "patriarkaatti". Tiedättehän, isänvaltainen järjestelmä joksi kutsuttiin takavuosien feminismissä koko yhteiskunnan epätasa-arvoista rakennetta (jos kuvaus on kummallinen niin se vain kertoo miten hyvin tajuan muiden kuin omaa feminismiäni).

Jossain vaiheessa ainakin akateeminen feminismi lakkasi syyttämästä miehiä mistään erityisestä (älkää antako tämän maailman aarnolaitisten luulotella että kaikesta olisi miehiä syytetty koskaan) ja sukelsi naisen oman ruumiillisuuden syövereihin. Ja ranskalaisen filosofian. Pikku hiljaa ollaan palailemassa pintaan, katsotaan löytyykö patriarkaatti.

Tajusin hiljattain, että kadonneiden sanojen joukkoon kuuluu tavallaan myös "yksilöllinen". Ei se ole kadonnut maailmasta vaan sitä tapaa yhden ihmisen tilanteeseen sovitettujen toimien kuvauksena ("yksilöllinen kuntoutus" jne.). Mutta yksilöllisyys on lakannut olemasta jotain, mitä aikakauslehdissä toitotetaan suurimpana hienoutena. "Yhteisöllisyys" on 2000-luvun "yksilöllisyys". Siitä puhe mistä puute, mutta eivät nämä asiat puhumalla parane eikä kannettu vesi kaivossa pysy (lisää oma puhkikulunut sanontasi tähän).

Tämän päivän tason jatkosemmassa esille nousi myös "kaupallisuus", ainakin kulttuurituotteiden suhteen asiana joka oli ennen tosi hyhhyh. 1980-luvun teini muistaa, kuinka jokainen suosikkibändi oli semmoinen kaupallinen (Bryssel kaupallinen taitaa olla nykyään bändi...) ja siksi kaikki fiksut ihmiset pilkkasivat sitä. En minä sentään Bogart Companya ja Broadcastia kuunnellut mutta yhtä hyvin olisin voinut. Depeche Modekin taisi nauraa liikaa matkalla pankkiin jo vuosikymmenen puolivälissä.

Nykyään kaupallisuus on melko luonteva asia ja taidehenkilö saa toivoa elättävänsä itsensä ainakin ajoittain. Snobismin raja menee muualla: jotkin taideluomat vain ovat "vaikeita", "kunnianhimoisia" tai vaihtoehtoisesti "vaihtoehtoisia". En enää tosin pysy perässä, minkä vaihtoehdosta on kyse. Taloudellisen kannattavuuden ei välttämättä kuitenkaan.

Joten "Yksilöllinen raportti patriarkaatista ja kaupallisuudesta" odottaa kirjoittajaansa. Kenties tuo alussa mainittu fiktiohenkilö voisi aloittaa...

Hautajaisten ohjelmavalinnoista

Sotaveteraani-lehden numerossa 4/09 kerrotaan, miten eräs seurakunta on kieltänyt ilmeisen suositun "Veteraanin iltahuuto"-kappaleen esittämisen siunaustilaisuudessa. Perusteena on, että se ei ole virsikirjan virsi. Kirjoittajat Arvo Kuikka ja Reijo Pajamo aivan oikein huomauttavat, että hautajaisissa esitetään jatkuvasti musiikkia, jota ei löydy virsikirjasta, joten tämän kappaleen ei pitäisi tehdä poikkeusta.

Sama kissanhännänveto kuin toisen maailmansodan aikoina jatkuu ilmeisesti edelleen evankelis-luterilaisissa hautajaisissa. Tuolloinkin arvovaltaiset kristilliset tahot ylen paheksuivat kaikenmaailman Eino Leinojen sanoittamien biisien esittämistä sankarihautajaisissa, todennäköisesti muissakin.

On ymmärrettävää, että kirkko haluaa pitää kiinni kristillisyydestä sen tiloissa tapahtuvissa tilaisuuksissa. Hautajaiset ovat kuitenkin myös yhteisöllinen tapahtuma, joten musiikin pitäisi voida olla mitä hyvänsä hyvän maun rajoissa pysyvää. "Veteraanin iltahuuto" nyt ei tosiaankaan ole mikään "Highway to 'Hell", joten ongelma on tässä mielessä teoreettinen. Häiden musiikkivalinnoissa on huomattavasti rennompi meno, johtuneeko siitä että avioliitto ei ole luterilainen sakramentti. Ei kyllä ole ruumiinsiunauskaan.

Mietiskelin taannoin ääneen amerikkalaisseurassa, eikö jonkinlaisessa "funeral homessa" järjestettävä muistotilaisuus sittenkin olisi helpompi, varsinkin uskonnon kannalta. Ei kuulemma ole, niitä pidetään liukuhihnatilaisuuksina ja rahalla saa aikaa mutta kelläpä sitä määrättömästi olisi. Kirkoissakin on jo seuraava porukka monesti tulossa, mutta harvoin se tuntuu ketään haitanneen. Koska varsinainen muistotilaisuus pidetään muualla, ehtii hautajaisseurue jutustella kiireettömästi keskenään, vainaja tosin ei sitten ole enää paikalla in corpore.

Perinteet tulevat ja menevät, vaikka hautajaiset monesta ovatkin lähes ikiaikaisia ja vaikeita muuttaa. "Iltahuudonkin" puolustajat sortuvat toistamaan jäykkiä kaavoja todetessaan, että kyseistä kappaletta ei kuunnella seisten, koska vain muutaman nationalismin klassikon kohdalla tehdään näin. Ottaen huomioon, että kyse on tässäkin mitä ilmeisimmin totutusta tavasta, josta ei mitään lakia ole, niin mikäpä estää nostamasta "Veteraanin iltahuutoa" tai vastaavia kappaleita jonkin "Valan", "Lippulaulun" tai "Narvan marssin" rinnalle. Ihmisten tekemiä nekin ovat, kuten myös "Maamme-laulu".

Mehän sen päätämme, mitä pyhänä pidämme. Itselleni tuottaisi vaikeuksia vetää noin henkisesti kättä lippaan yhtä lukuunottamatta kaikkien näiden kappaleiden kohdalla, mutta se taas on minun ongelmani eikä sotaveteraanien.

Osataan sitä Ruotsissakin

Kannattaa lukea muidenkin maiden lehtiä, varsinkin kansainvälisten kisojen tiimellyksessä. Olen aina luullut, että sodilla pullistelu on erityisesti suomalainen ominaisuus, varsinkin yhdistettynä mitä apokryfisimpiin kohteisiin.

Vaan eivät sitä ole jättäneet taakseen ruotsalaisetkaan, vaikka aikaa olisi ollut. Aftonbladet hehkuttaa verkkosivuillaan euroviisuedustaja Malena Ernmanin pääsyä finaaliin ja toteaa lopuksi ainakin minulle hieman käsittämättömästi:

"På 500 år har Sverige har utkämpat tio krig i Ryssland. Malena vann första slaget i det elfte."

Tämä on sotaa, onneksi Waldolla pyrotekniikka pelaa...

Susan Boyle

Taas uusi Talent-sankari, jolla on faneja Facebookissa ja paikkansa kolumneissa ja tietysti blogeissa. Mitäpä olisi elämä ilman Susan Boylen kaltaisia hahmoja.

Hämmästyttävänä on pidetty sitä, että ruma nainen osaa laulaa. Sehän on sinänsä tuttu juttu, mutta että stailaamaton nainen osaa laulaa. Sellainen, jota tämän maailman trinnyt ja susannahit eivät ole mulkanneet vähemmän silmiin pistäväksi ja normaalimmaksi.

Nykyinen vaatemuoti on erityisen vaativaa tässä suhteessa, onhan se suunniteltu tekemään kaikille selväksi että kokoa 32 olevat naiset ovat kokoa 32 ja muut ovat friikkejä. Tässä suhteessa vaikkapa ikihienon Dallasin katsominen on huikea kokemus.

Laskoksia housuissa! Umpinaisia kaula-aukkoja jopa Pamelalla! Olkatoppaukset ovat yksi keino peittää nainen, ei ainoastaan paljastaa. Ja me pidimme sitä aikaa pinnallisena ja muotia naista halventavana, tai jotain.

Tavallaan olen samaa mieltä erilaisten tyyligurujen kanssa - on tosiaan vaatteita, joissa yksi näyttää hyvältä ja toinen ei. Mutta pitääkö sitä aina näyttää niin vimpan päälle ja mahdollisuuksiensa mukaan?

Eikö esimerkiksi rintava nainen voisi pitää vaikka kaksirivistä takkia - nimenomaan siksi, että näyttää siinä hyökkäysvaunulta? Voisiko olla vitsikästä näyttää muultakin kuin "hyvältä"?

Vai onko huumori ja vaatteilla leikittely varattu kokoa 32 oleville, alle 20-vuotiaille ja itse asiassa vain lehtien muotikuviin? Pitääkö kaikkien muiden elää pelossa ja vavistuksessa, etteivät he jonain päivänä näytä vahingossa Susan Boylelta?

Miehiä

Poliittinen eliittimme on jälleen ollut seksuaalista. Kamoon, Matti, toi on niiiin teinixiä. Varsinkin toi kihlaus just nyt. Et Vaan Osaa.

Emmehän me kaikki niin aikuisiksi aikuistu muutkaan. Kuuntelen tässä juuri eilen ostamaani levyä. Keski-ikäisenä mammana sain viime idean tv-mainoksesta, ja nyt koetan saada selville, pidänkö Kings of Leonin uusimmasta levysta vai en.

Tässä kotoisan hermeettisessä maailmassani on tietenkin aika yhdentekevää, mitä kuuntelen, kunhan lapset jaksavat tanssia. Menneenä traumana ovat kuitenkin ne lukuisat keskustelut, joissa piti olla kyse musiikista mutta olikin kyse keskustelukumppanin oikeassaolemisesta.

Musiikki herättää meissä voimakkaita tunteita. Mitä nyt luolaihmiset hyräilivät ja paukuttelivat, ainakin se alkoi jo ennen puhetta. Ehkä siksi musiikista puhuminen on aika primitiivistä heimohommaa.

Kyllä minä sen käsitän ja hyväksyn, että koskaan bändissä soittamaton ihminen ei voi ymmärtää, millaista musiikin tekeminen siinä ympäristössä on. Mutta että pitää tuntea juuri ne vaikutteet, jotka keskustelukumppani kuvittelee artistilla olevan - jotka joku nokkava poptoimittaja on hänelle syöttänyt.

Pahimpia ovat kotimaiset artistit, koska niillä on aina - toistan, aina - kavereita tai vähintään exiä yliopistolla. Tästä syystä heistä joko ei voi pitää tai sitten tulee ymmärtää pitää heistä hillityn ironisella tavalla, silleen taiteilijoina. Ja luonnollisesti kollega on aiheen asiantuntija eikä siitä voi sanoa oikein mitään.

Pitääkö musiikista sitten puhua? Vai onko siitä vaiettava? En tiedä. Minusta on hauska miettiä, miksi nyt kuulokkeissa melskaava yhtye tuo mieleen niin monta muuta bändiä ja miksi. Ei se ole arvoarvostelma, vaan mielleyhtymä, jonka syy voi olla sekä minussa että heissä. Toivottavasti ei kuitenkaan nokkavissa poptoimittajissa.

Ehkä traumani ei ole niinkään tiedoissa ja taidoissa häviäminen musiikin suhteen. Se oli joka tapauksessa aikanaan odotettavissa ja nykyään on yhä todennäköisempää. Trauma on se, että minun kokemustani musiikista, omia muistojani ja tunteitani vähäteltiin. Toisen kokemukset ja tunteet olivat tärkeämpiä ja oikeita, ainoita oikeita jopa. Se sattuu aina.

Ehkä tästä syystä naiset eivät monestikaan puhu musiikista, jopa teeskentelevät tyhmempiä kuin ovatkaan. Toisaalta, on niitä miehiäkin jotka luukuttavat karvanoppapoppia autostereoista syyllisyyttä tuntematta. Ehkä minulla vain on ollut väärät kaverit... No, ainakin he ovat vitsailleet kuusysijuttunsa jo lukiossa.

Akuankkojen maa

Salibandy ei ole suuri suomalainen urheilulaji, mutta siitä huolimatta maailmanmestaruus on mannaa. Lupasin miehelle syödä hatullisen mitä vaan, jos Suomi voittaa Ruotsin - olen joulun alla syönyt ainakin hatullisen piparitaikinaa, lasketaanko se?

Akuankat ja hannuhanhet on vanha tuttu tapa käsitteellistää suomalaisten ja ruotsalaisten eroja. Tässä tapauksessa kyse on kuitenkin lajin syntymämaan tappiosta, mikä on aina tervehdyttävää urheilussa jos kohta missä vain. En ole huomannut suurta hersyttelyä medioissa, mutta ainakin lajin harrastajia hymyilyttää.

Idols saatiin luriteltua loppuun ja voittajaksi nousi ylivoimaisesti Koop Arponen. Laulutaidoistahan siinä vain on kyse - joopa joo, mutta eikö juuri isänsä menettänyt, kahdessa maassa puolikielistä elämää elänyt nuori mies vetoakin ihmisiin?

Tuollaiseen äänimäärään tarvitaan muutakin kuin fanipohjaa. Vaatimattomuus ja sanojen unohtelu vain lisäävät myötätuntoa. Raksamies vielä. Suomalainen haluaa oikeanlaisen voittajan, liian loistava ei kelpaa.

Hengellistä joulua

Tänä vuonna ei silmiini ole sattunut kovin montaa kaupallisen joulun lyttäävää lehtijuttua eikä moni tunnu valittavan joulustressiäkään samalla innolla kuin aiemmin. Ehkä joulu on tarpeen ihmisille ihan sellaisenaan kuin se tulee, eikä väkisin väännettynä hengellisyytenä? Ehkä hengellisyyttä kaipaavat löytävät jo tiensä sen luo, eikä tarvitse pitkin medioita ihmetellä?

Jos ei satu uskomaan, että Jeesus oli Jumalan poika ja kärsi edestämme ristinkuoleman, joulu on kuitenkin ihan mukava juhla. Onhan se pöllitty antiikin roomalaisilta ja yhdistetty muihin keskitalven pakanajuhliin. Näillä leveysasteilla ja tässä ilmastonmuutoksessa jokin valon ja lämmön festivaali on paikallaan.

Lapsille ajattelimme opettaa, että joulu on auringon syntymäpäivä. Sitä ei sovi päiväkodissakaan nikotella, olihan Kristus sol invictus eli voittamaton aurinko alkukirkon aikaan, kuten assistentti E. Laine minulle aikanaan opetti kirkkohistorian johdantokurssilla. Joulukirkkoon emme ole lapsosia päästäneet, mutta lukekoot jouluevankeliumin muiden mukana kuitenkin. Maailmankirjallisuuteen on aina hyvä tutustua.

Joululaulut menevät siinä missä muukin musiikki, vaikka liityinkin Facebookissa ryhmään "Kauheimmat joululaulut". Harva tuntuu kestävän näitä kurjuusjoululauluja, "Varpusesta jouluaamuna" aina Kreeta Haapasalon joululauluun. Miksi joulusta pitää muistaa aina se, että asiat voisivat olla huonomminkin? Vai tuleeko oikea joulu vasta pettuleipää syödessä?

Hengellisestä joulusta tuntuu aina löytyvän askeesi. Pitää kärsiä tai ainakin olla yksin, että sisällä liikahtaisi, että tulisi joulurauha ja valo maailmaan. Omituinen ajatus - mitä varten me täällä olemme, ellemme toisiamme? Ja jos Jeesusta haluaa jouluna muistella, niin ei hänkään siellä erämaassa kovin pitkään viihtynyt.

Lueskelin nuorempana new age-henkistä kirjallisuutta, ja mieleeni jäi seuraava lausuma: "Joka haluaa kehittyä henkisesti, menee luostariin. Joka haluaa kehittyä henkisesti todella nopeasti, menee ihmisten keskelle."

Kenties monen joulun pilaavatkin ne ihmiset - on muka pakko tavata kaikki mahdolliset sukulaiset ja sukuun naidut, riippumatta siitä, miten joulurauha heidän kanssaan luonnistuu. Tai ihmisissä ei ole sinänsä vikaa, mutta odotukset heidän ja oman itsen suhteen ovat kohtuuttomat.

Tulossa on taas yksi lamajoulu, ja moni pistää kukkaronnyöriä tiukemmalle. Ehkä kannattaisi kuluttaa enemmän ajatuksia kuin rahaa lahjojenkin suhteen - ja söikö niitä kalleimpia jouluherkkuja oikeasti kukaan? Rakentavaa keskustelua voi käydä näinkin pyhistä asioista.

Strömsö-ohjelmassa oli viime sunnuntaina hyvä neuvo jouluun: "fokusera". Se voisi tarkoittaa rakentavaa keskustelua vaikka siitä, tarvitseeko kynttilänvalossa vietettävää juhlaa varten siivota niin mahdottomasti... Voisi löytyä rauha sydämeen ja ennen kaikkea ihmisten kesken.

Tjejer och grabbar

Kjell Westö kirjoittaa viimeisimmässä Yhteishyvässä - njaa, aihe on minusta vanheneminen ja kuinka sitä ei aina itse tajua. Ruotsissa kuulemma seitsemänkymppisetkin ovat tjejer och grabbar.

Hur som helst. Kukapa jaksaisi aina muistaa ikäänsä, ellei se alkaisi jossain vaiheessa muistuttaa. Ympäristön ja omia reaktoitaan Westö kuvaa hellyttävän itseironisesti ja tarkkanäköisesti - ja hauska lukea, että joku muukin kahjo googlaa omalla nimellään silloin tällöin.

Minusta tosin eivät yleensä kirjoittele nuoret rouvat (tai herrat :-) julkisiin päiväkirjoihinsa, vaan kama on enimmäkseen ammatillisen tylsää tai itse jossain yhteydessä tuottamaani. Paras mahdollinen tilanne kaiketi!

Ikääntyminen tuli taas vain mieleeni, kun sain viimein käsiini Volbeat-yhtyeen uusimman levyn. Sen singlejulkaisua Radio Girl on tahkottu Radio Rockin uuden musiikin illassa - kun on iltalenkillä radio mukana, kuulee kaikenlaista. Ja meidän mummujen täytyy huolehtia kunnostamme!

Miksi en tyydy kuuntelemaan nuoruusvuosien suosikkejani, kuten normaalit ihmiset? Ehkä musiikki on minulle henkisen uudistumisen väline. Jos en etsisi uusia ääniä, alkaisin kuulla ääniä päässäni.

Turisimme joskus ystävättärien kesken, miten ensin nainen on nuori, sitten nuorekas ja lopulta ikäisekseen hyvin säilynyt... Ja muistan elävästi senkin, miten erään miespuolisen kollegan kanssa koimme lämpimiä hetkiä. Hän sai kuulla, etten olekaan samanikäinen kuin hän, eli paineita väitellä pian minun jälkeeni ei ollutkaan... ja minä sain kuulla, että hän luulee minua viisi vuotta nuoremmaksi.

Westöä on kuulemma hämmentänyt se, miten nuoret toimittajat raportoivat mukavan keskustelun päätteeksi hänen olleen jotenkin ylimielinen. Siltähän ne isot ihmiset vaikuttavat - ne, jotka ovat saaneet aikaan jo jotain ja itse vielä ihmettelee, mitä rupeaisi tekemään isona.

Aikuisuudessa on se hyvä puoli, että alkaa oppia erottamaan isot ihmiset isottelijoista. Olin perjantaina taas yhdessä kirjaprojektin kokouksessa - ehkä käyn liian vähän missään, mutta olipa hieno kokemus.

Aikuisena näet osaa jo ottaa vastaan neuvoja ja ehkä pikkuisen antaakin niitä. Nuorena on tärkeämpää olla oikeassa kuin rakentaa jotain pitkällä tähtäimellä. Siltä se ainakin minusta näyttää.

Kesäisiä ja metallisia ongelmia

Hesarin kesätapahtumaliite toi epätoivon tullessaan. Taas se alkaa: mene jonnekin kunhan et kotonasi ole...

Yksi todellinen kiinnostuksenkohde minullakin on. Turisas pitäisi nähdä livenä, ja yhtyeen puuduttavalta vaikuttava keikkaputki mutkittelee suomalaisillakin festareilla. Jopa Myötätuulirockissa Hakunilassa, päivä vain on täysin väärä...

Jospa viimein saisin nähtyä Teräsbetoninkin livenä. Pari kolme vuotta sitten perheessämme jopa kuunneltiin sitä, nyt lähinnä kansallisten tunteiden vuoksi hurrataan mukana. Kivahan se on kun pojat pärjää tai jotain.

En ole ihan varma sankarimetallin poliittisesta korrektiudesta, varsinkin kun tiedän ettei manselaisilla oikeasti mitään huumorintajua ole. Voisi ajatella nuo Euroviisut niinkin, että kun siellä naiset uhoavat että sinua en jää suremaan niin miesten ratsastus sitten tasapainottaa mukavasti... yhtä koomisiahan ovat kumpikin.

Kuten myös metallia vaativa akateeminen perheenäiti... no, jokaisella on omat omituisuutensa, tämä lienee vaarattomimmasta päästä. Lupaan tulla yöksi kotiin :-)

Leikkipaikkafeminismiä

Lasten leikkipaikat niin ulkona kuin sisälläkin, vaikkapa kauppakeskuksissa ovat sosiologisia kiehumispisteitä. Kuka on opettanut mitäkin kersoilleen tai jättänyt opettamatta. Omat lapset ovat tietysti aina oikeassa, niin minunkin mielestäni.

Sukupuolten suomalainen nykytila tulee karkealla tavalla esiin niin pallomerissä kuin liukumäissäkin, monimutkaisemmista vehkeistä puhumattakaan. Vahvimman laki ja oikeudenmukaisuus sekoittuvat hulvattomasti.

Jos paikalla on isoja ja vahvoja poikia, he määräävät. Heillä on järjestään vanhemmat, jotka eivät edes huomaa pienempien lasten läsnäoloa, ja joka tapauksessa ote omista pojista on livennyt aikaa sitten. Kun niistä pitää tulla miehiä eikä mammareita. Siispä lelut lentoon ja vauhti päälle, mitä siitä jos luut rutisee ja nivelet naksuu - pienemmillä.

Kun isot pojat lähtevät toteuttamaan sukupuolidiskurssiaan takavasemmalle, on tyttöjen vuoro. Ainakin isoimpien ja kovaäänisimpien tyttöjen. Eikä mitään poikia, juurihan se nähtiin että pojat on inhottavia. Tyttöjen vanhemmat nyökyttelevät vieressä, nimenomaan. Pojat pois nyt.

Joskus saattaa koittaa pienten poikien vuoro. Niiden, joiden paras kaveri on tyttö ja jotka hoitavat pikkuveljeään esimerkillisen hellästi. Jotka ovat niin pieniä ja kevyitä, että tuskin edes päälle hyppäämällä satuttaisivat ketään (tosin heidät on opetettu olemaan edes uneksimatta sellaisesta). Mutta hekin ovat inhottavia poikia ja poikien vuoro oli jo.

Kunpa tytöt ja pienet pojat voisivat yhdistää voimansa ja laittaa isot pojat järjestykseen. Oltiin sitten lapsia tai aikuisia.

Euroviisupoliittinen jälkihuomautus: ensi katsomalla eilisessä karsinnassa voitti kaksi kovin erilaista esiintyjää, Teräsbetoni ja Cristal Snow. Mutta molemmat kyseenalaistavat mieheyttä tavoillaan. Todellinen pelottava vallan vaate on puku ja kravatti, muistetaan se.

Ostoksilla ostarilla

Kontulan ostarin divari on mainio paikka. Siellä hallitaan ns. sisäänheittotuotteet hyvin: kaupan edessä olevasta laarista tarttui mukaan suht uusi teos Napapaju - sekovartisia selityksiä hintaan 1,60. Pakkohan sinne oli mennä sisäänkin.

Tällä kertaa saalis oli kaksi levyä, Cheb Khaledin Aiysha ja Juliet Jonesin Sydämen kokoelma. Edellinen on sitä pohjoisafrikkalaista rai-musiikkia (ei tule sekoittaa rai rai-musiikkiin) ja jälkimmäinen miehen vanha suosikki.

Ihmeteltiin kotona, miten vinyyliajan loppuminen muutti kuuntelutottumuksia. Joltain artistilta oli kaikki levyt ja sitten ei mitään tai ehkä yksi. Aina on uudempia ja tärkeämpiä ostettavana, ei jaksa hankkia ihan kaikkea kahteen kertaan...

Divarista sain ostosten lisäksi selvityksen, mitä kannattaa tuoda myytäväksi. Vanhat dekkarit käyvät kaupaksi ja uusista joku Ilkka Remes. Tom Clancy ja muu kylmä sota on vähän vanhentunutta. Erä- ja kalastuskirjallisuutta menee hyvin, sotaa sun muuta samoin. Uskonnolla ja filosofialla on käyttäjänsä.

Pitäisi raijata nuo Agatha Christiet ja Rex Stoutit sinne, ei niitä enää jaksa lukea. Minusta on muutenkin vähän perverssiä viihtyä miettien sitä, kuka tappoi jonkun ihmisen. Paljon hauskempaa on miettiä, kuka pani alulle jonkun ihmisen :-) Ei niin että sitä huvia olisi liiemmälti tarjolla näissä vakaissa ja turvallisissa piireissä joissa liikun.

Nyt on enää yksi ongelma: miten saada päästä pois sinne juuttunut Joneksien Jänis? "Mies muuttuu jänikseksi ja vielä rumaksi sellaiseksi"... Ihan hauska tanssia lasten kanssa, mutta kun yöllä herää ja tämä soi edelleen korvissa...

Sankariheviä viikon alkuun

Viime aikoina kuuntelussa on ollut Turisas-yhtyeen levy The Varangian Way. Mukavan mahtipontista, hienot kuorosovitukset ja kaikki. Kappale
Miklagaard Overture on yli kahdeksan minuutin kestoineen melkoinen "jazz odyssey", mutta ekstrana tuleva Rasputin korjaa huumoriviisarin kohdalleen.

Vaikuttaa siltä, että Turisas on pitkälti "Warlord" Nygårdin masinoima projekti, ja Hans Zimmeriä on kuunneltu rokimman menon ohella. Olisipa hauska tietää, miten suureellisimmat biisit hoidetaan keikalla, mutta lähiaikoina eivät ole tulossa Tukholmaa likemmäksi.

http://www.thevarangianway.com/main.html

Siinäpä sopiva päätös rouvien shoppausreissulle: suomalaiset esittävät viikinkisaagaa ruotsalaisille englanniksi... Arvanneeko tuota silti lähteä.

Tieto näistä kiinnostavista bändeistä tulee mammapuolueelle lähinnä satunnaisten lehtijuttujen keinoin, ja YouTube vahvistaa vaikutelmat. Enää ei tarvitse olla Soundin saati Suosikin armoilla, tai jännätä keskellä yötä, soittaako jokin musiikkikanava sitä biisiä jota toivottiin. Radio Rock ei auta, siellä on niin ukottuneet soittolistat että Radio Suomikin soittaa uudempaa populaarimusikkia.

Saarnasin edellisessä kirjoituksessa sukupolvien välisten erojen puolesta. Ei tämä musiikkihomma minusta ole ristiriidassa sen kanssa niin kauan kuin en änkeä poikien kanssa samoihin konsertteihin. Tai ainakaan vaadi, että he tervehtivät...

Turisaksen kaltaisten yhtyeiden kohdalla pitäisi tietysti nostaa tiedostavan feministin lippu salkoon ja vaatia naisnäkökulmaa tai jotain. Mutta tosielämässä useimmat miehetkin pitävät näitä bändejä hieman hassuina, jos eivät suorastaan huumorina. Ironiaa? Jaa... Viisaammat päättäkööt. Sitä odotellessa, Holmgard and beyond...

P.S. Klikkaapa Turisasta tuolta profiilisivulta. Seuraajia on Chileä myöten ja harrastuksena "Finlandia". Onko MEK reagoinut tähän? Vaikka osaavathan ne Tuska-festareille itsekin.

Kotiteollisuus

Olin eilen ystäväni kanssa Tavastialla Kotiteollisuuden keikalla. Loppuunmyyty ja olihan siellä väkeä. Velloimme massan mukana lavan edessä, tai jossain viidennen "rivin" tietämissä. Parempi niin kuin etäisesti ihmettelemässä jossain parvella, kokemusta on siitäkin.

Keikan alkupuoli oli retrohenkisesti kuin 1990-luvun lopun Kotiteollisuuden keikka, tai näin ainakin kerrottiin. Itse tulin mukaan kuulijoihin vuonna 2002, joten olen muiden varassa tässä asiassa. Onhan tuo uusi kokoelma hyllyssä, mutta ei aikuinen ihminen jaksa sellaisia opiskella. Energialla ja innolla sedät (minua vuotta vanhemmat) setin vetivät. Muistelivat vielä menneitä, kuinka ujoja he olivat nuorempina keikoilla ja sen sellaista.

Loppukeikka jäi toisella tapaa etäiseksi, ja jälleen vika lienee minussa. Se oli lähinnä viime aikojen hittikimara, Kuningas mammona vähän vanhemmasta tavarasta mukana. En tosin tehnyt muistiinpanoja, kunhan tässä hapuilen eilisiltaa. Oli kyllä kiva kuulla kerrankin elävänä Minä olen ja niin edelleen, Tuonelan koivut toimii myös vaikka se onkin Radio Rockilla tahkottu puhki.

Keikan siunatuksi lopuksi soittajat ilmaantuivat lavalle alasti kaikki kolme. Vähäistä väsymystä olin kiertueen viimeisessä keikassa havaitsevinani, en sitten tiedä oliko nakuilu keino välttää encoret, ei kai sentään. Ainakin hylkeenomaista turvotusta oli keskivartaloissa ihan tilanteeseen nähden. Viihde on kovaa työtä.

Ennen keikkaa tuli pidettyä pientä hauskaa turpasaunaa muun yleisön kanssa. Naisten on vain paras kestää se, että heidän arvellaan tulleen paikalle "kun Hynynen on niin ihana". Mitään muuta motiivia ei tietysti naisten musiikkiharrastukselle muutenkaan anneta, mutta solistin viimeaikaiset touhut ovat tehneet väittämästä aukottoman totuuden.

Hynynen itsekin havainnoi tilannetta avaamalla keikan lauseella "hei tytöt". Jep. Yritä siinä selittää ihmisille että mä niinku ihan musiikkia ja fiilistä tässä. Kun eiväthän ne yleisen totuuden mukaan osaa soittaakaan ja tekevät aina saman kappaleen uudestaan.

Kotiteollisuuden julkisuuskuvassa - jota he itse ahkerasti muokkaavat kotisivuillaan ja muutenkin - korostuu muun häsläämisen lisäksi alkoholinkäyttö. Sain juuri loppuun Marko Ahon teoksen Iskelmäkuninkaan tuho, jossa Aho välillä metodologiaansa juuttuen mutta usein myös ihan ymmärrettävästi käsittelee suomalaisen populaarimusiikin sankarikuvaa.

Viinahan on perisuomalainen aine, joka tuo "meistä" esiin sen mitä "me" todella olemme ja jos emme viinaa juo, olemme ihan feikkejä. Muusikkojen elämästä en tiedä paljoakaan, kaiketi heidän on pakko läträtä ainakin esiintyessään tauotta.

Hommassa on vain se vika, että epätieteellisten mutta perusteellisten empiiristen tutkimusteni mukaan päihteet tappavat ihmisestä ihmisyyden. Luovuus jumittuu kaavoihinsa, inhimillinen vuorovaikutus vaihtuu kitinäksi siitä kun kukaan ei ymmärrä. Juicen tuotanto on hyvä esimerkki: jo 1980-luvulla siitä puuttui alkuaikojen kepeys ja ilo. Voihan sen selittää aikuistumisellakin, vaan enpä taida.

No, Kotiteollisuuden musiikissa kepeyttä ja iloa on harvinaisen vähän. Saapa nähdä, vaihtuuko eteläkarjalainen vientituote itseironia keikoilla jossain vaiheessa itsesääliksi. Ne nimittäin eivät ole sama asia, vaikka tyhmempi ne helposti sekoittaakin. Kassellaan, kun nyt kerran puolessatoista vuodessa tällainen "kadonnutkin" katsomaan pääsee...

Passiivinen aggressio

Hieman tuohon Musen keikkaan liittyen, mutta elämäni tavalliseen murheeseen liittyen erityisesti. Aina jaksaa hämmästyttää, millä motiiveilla ihmiset vaivautuvat paikalle erilaisiin tilaisuuksiin ja miten he niissä käyttäytyvät.

Jäähallissa vieressäni istui minua korkeintaan kymmenen vuotta nuorempi pariskunta, ihan tavallisen näköisiä ihmisiä jos niikseen tulee. Mistä lie tulivat ja minne olivat menossa, vaikea sanoa. Heillä oli ainakin liikaa aikaa ja rahaa, kun viitsivät tulla maailmanluokan konserttiin lähinnä keskustelemaan keskenään.

Varsinkin pariskunnan naispuolinen osio tuntui olevan sitä sukupuolelle(mme) aivan liian tavallista ihmistyyppiä, joka tulee mukaan kun käsketään, vaikka mieluummin kuuntelisi kotona Bon Jovia. (En keksi tätä bändiä omasta päästäni, mimmi muisteli heidän keikkaansa Musen soittaessa. Kuulin tämän, ikävä kyllä, Invincible-kappaleen aikana. Tuska on vieläkin sietämätön, haava ei parane ehkä koskaan.)

Ei tämä ole musiikkitilaisuuksien yksinomainen piirre, pikemminkin päinvastoin. Oli kyse elokuvista, jatkokoulutusseminaareista tai mistä hyvänsä, aina on paikalla joku tai muutama, joiden pitäisi selvästi olla jossain ihan muualla.

En suinkaan vastusta keskustelua vaikkapa tieteellisen esitelmän tai oman luentoni aikana. Kollegalle on ihan asianmukaista supattaa että tuon se on lainannut siltä ja siltä ja huomaatko, miten leikkaa edellisen esitelmän kanssa. Mutta se supatus jää sitten siihen ja keskitytään taas itse asiaan. Jos on tosiaan sanottavaa, räpylä ylös vain ja keskustelemaan pääpuhujan itsensä kanssa. Voi olla kiinnostavampaakin kuin hänen alkuperäiset juttunsa tai sitten ei.

Nämä passiiviset aggressikot ovat aivan toista luokkaa. Höpötys alkaa kuiskailuna, jatkuu kiherryksenä ja saattaa lopulta tulla ulos ihan täyteen ääneen. Se saattaa hyvänä päivänä käsitellä päivän tekstiä, useimmiten ei. Mulkaisut, hyssyttelyt tai jalkaan potkimiset ovat ikävien ihmisten tylsämielisiä rajoitusyrityksiä, kas kun meillä on niin hauskaa tässä. Vaikka se asia, jonka takia muut ovat paikalle tulleet, menee monelta lähellä istuvalta aivan ohi, kun parin neropatin oma sirkus on saapunut kaupunkiin.

Miksi nämä ihmiset edes tulevat kokouksiin ja luennoille? Läsnäolopakkoa ei ainakaan ole useimmissa tilaisuuksissa, joissa olen tätä joutunut todistamaan. Mahdollisesti nämä ihmiset ovat tottuneet kiltteinä tyttöinä tai poikina tulemaan paikalle, kun käsketään tai joku sanoo että pitäisi. Vaikkei kiinnostaisi, vaikka olisi mieluummin jo kahvilla tai konferenssikaljoilla. Mutta kun on opittu että lintsata ei saa, niin mukana roikutaan vaikka väkisin.

Kiltteys on kuitenkin kirosana, eivätkä sitä tunnusta supattajammekaan. Oikeasti ei enää olla yhtään kilttejä vaan villejä, itsenäisiä ja vapaita radikaaleja, jotka murskaavat raja-aitoja minne menevätkin. Ikävä vain, että supattelun villeys jäi sinne ala-asteelle. Kyllä aikuinen ihminen on lähinnä säälittävä, jos sillä yrittää erottua massasta.

Nämä konserttitypyt ovat oma lukunsa. Heidän "miehensä" koettavat kaiketi sekä viihdyttää tympiintynyttä "naistaan" että osoittaa tietävänsä kaikesta kaiken ja lopustakin jotain, kun ei voida keskittyä kuuntelemiseen. Ehkä suhde on siinä herkässä vaiheessa, että toista ei haluta päästää yksin minnekään (joillakin se vaihe kestää vuosikymmeniä) ja jossa vielä halutaan tehdä toiseen vaikutus.

Ehdotankin, että elävää musiikkia saisivat tulla kuuntelemaan vain yli viisi vuotta yhdessä olleet pariskunnat, jos niillä on lapsi tai useampi niin tästä voidaan joustaa. Muuten paikalla sallittaisiin vain yksin tulleita tai sellaisia, jotka vakuuttavat heidän ystäviensä jo kuulleen kaikki heidän juttunsa. Eli voidaan keskittyä itse asiaan. Se olisi erittäin terveellistä laajemmissakin piireissä, jos joku vielä muistaa mikä se asia on.

Opiskelijoilta ei ehkä voida odottaa samanlaista hengen valaistumista, moni kun tulee suoraan lukiosta, jossa läsnäolo on pääasia. Suosittelisin kuitenkin ennemmin kynsien viilausta, kännykän räpläämistä äänettömällä tai mitä tahansa, joka ei kohisuta suurempaa ihmisjoukkoa. Ja jos on asiaa, kysyä saa, ainakin minulta. Monesti en tiedä vastausta, mutta onpahan jotain vaihtelua monologiin. Alkaahan se jumalallinen viisauskin lopulta väsyttää :-)

Muse

Käyty on sitten tuokin ihme, Muse-yhtye Jäähallissa eilen. Kyllä kannatti, kaikkine puolineen. Mitään kattavaa keikka-arviota en yritäkään kirjoittaa, olen nykyään sen verran pihalla näistä diskursseista, että nolaisin itseni varmasti. Mutta tältä se minusta näytti.

Sisään jonottaessa (turvatarkastuksen takia, onneksi jäi Magnum .44 kotiin) edelläni seisoi pari ainakin 50 täyttänyttä rouvaa. En siis ollut mummelein kaikista, vaikka enemmistö yleisöstä oli parinkymmenen korvilla. Samannäköistä porukkaa maleksii yliopistolla, taisivat olla humanistinen ja valtiotieteellinen tiedekunta hyvin edustettuina...

Istumapaikka oli tavallaan oikein hyvä (kiitos, Aino!). Lavaa vastapäätä katsomon eturivissä, mikä kaltaiselleni pygmille on aina mukavaa. Ei tarvitse kuluttaa energiaansa sen miettimiseen, miten voisi lyhentää edessä seisovaa korstoa pään mitalla.

Toisaalta, se lava oli sitten kaukana. Olen jo ohittanut sen iän, jossa halutaan idolin hien roiskuvan päälle keikan aikana, mutta hieman viluinen olo sanan varsinaisessakin merkityksessä siellä B-katsomossa tuli.

Lavalla kyllä tapahtui kaikenlaista hienoa. Britit ovat kuulemma äänestäneet Musen maansa parhaaksi livebändiksi, ja saattaahan se niinkin olla. Valoefektit, taustafilmit ja niiden seassa lähikuvat soittajista soittamassa olivat hieno kokonaisuus. Olin loppukesästä katsomassa Huvilateltassa Ensemble Al-Kindiä, jotenkin nämä tähtitaivaat ovat nyt olleet teemana elävän musiikin kokemuksissani... Hyvin vaikuttavaa jopa sieltä matkojen takaa nähtynä.

Muse voi kuulostaa levyltä soitettuna hieman kylmältä ja aneemiseltakin, mutta elävänä menoa riitti. Toiminta tosin painottui, kenties luonnollisistakin syistä kuten rocktoimittajat sen niin omaperäisesti sanovat, "nokkamieheen" Matthew Bellamyyn. Sodan ja historian tutkijaa viehätti jippo, jossa kitarasta heijastui ilmatorjuntavalon kaltainen efekti ja samaan aikaan samainen kitara soitti hälytysääntä... Blitz muistoissamme tai jotain. Tai ehkä se tarkoitti jotain ihan muuta, en jaksanut selata Wikipediaa saati muita lähteitä ennen keikkaa kovin pitkään :-)

Jäähallin akustiikka on legendaarisen huono, ihme särinää siellä kuului vaikka mitenkään pahasti puurossa ei soitto ollutkaan. Kai tuolla pyro- ja kuvatekniikalla osataan jotain äänellekin tehdä. Aivan varmasti istumapaikka vaikutti tähänkin. Kun vaeltelin poispäin jäähallilta keikan jälkeen, pari ilmeisesti lavan edessä ollutta tyttöä valitteli, että välillä ei kuulunut kuin basso. Molempi pahempi?

Kuten sanoin, en ole erityisen pätevä arvioimaan itse musiikkia, hyvin tuntui kuitenkin kulkevan. City of Delusion jäi puuttumaan omista suosikeistani, harmi sinänsä. Yleisö olisi voinut olla enemmänkin haltioissaan, siellä mummolehtereillä ainakin. Itse koetin nauttia ympäristöstäni huolimatta, vaikka tutkijan rooli löi päälle välillä enkä kyennyt yhtymään viimeiseen biisiin Knights of Cydoniaan:

"No one's gonna take me alive
the time has come to make things right
you and I must fight for our rights
you and I must fight to survive"...

Karjalan miehet

Petri Tammisen teos Miehen ikävä sisältää novellin, jolla on sama otsikko kuin tuossa yllä. Naureskelin sitä itsekseni taannoin, toteaahan Tamminen että "ylivoimaiset panomiehet on puhuttu tuohentaivuttelijan ja harmittoman tanhuajan maineeseen." Tammisen mukaan tämä ei ole hämännyt naisia ja vaikka olisikin, sehän on ollut Karjalan miehelle vain eduksi. Shemeikka on ovela.

Mitä Karjalaa Suomessa nykyään on, se sijainnee jossain Saimaan itä- ja etelärannalla, koska alempaa alkaa jo Kymenlaakso. Sieltä on miehenikin kotoisin. Meillä on myös keskusteltu Kotiteollisuus-yhtyeen ja sen kuvitteellisen johtohahmon Hynysen edesottamuksista. Tällaiset julkiset hahmothan ovat ihmisille oivaa käyteainetta, kun verhotusti puhutaan oman elämän pikku ongelmista ja toisaalta luodaan tarvittavaa yhteisyyttä.

Varsinkin Äijät-ohjelmassa taajaan kuultu kannustuslause "tuosta ei kyllä tuu yhtään mitään" on meilläkin tuttu, ei minun tekemisiini liittyen sentään. Tästä yleisestä ihmisrakkaudesta tuleekin mieleen Ylikankaan Nuijasota-teoksessa muistuttama seikka, että "koko nykyinen käsitys karjalaisesta kansanluonteesta, iloluontoisesta, välittömästä ja laulavaisesta Viipurin-pojasta on 1800-luvulla luotu myytti. Lahjoitusmaakaudella karjalainen ymmärrettiin kyräileväksi, umpimieliseksi luonteeksi" (s. 213).

Kumpikin kuvaus on tavallaan totta. Hauskoja ollaan ja laulaa jollotellaan vaikka ei edes osattaisi, mutta annas olla kun yleisö ei olekaan kiitollista ja vaikkapa vaimoparka haluaisi päästä vaihtamaan vaippaa eikä jäädä kuuntelemaan miehen loputonta selvitystä ties mistä. Sitten kyllä loukkaannutaan. "Kun vaan vihataan eikä yhtään rakasteta." Niin sanottu ironia on varattu miehelle itselleen ja jos ei ymmärretä, ah ja voi. Ylikangas on sunnuntain Hesarin mukaan "eteläpohjalainen prinsessa", mutta herneen tuntevat Karjalankin miehet jos niikseen tulee.

Minua alati hämmästyttävä karjalainen piirre, joka ei tule esiin vain puolisossani vaan muissakin tuntemissani seudun kasvateissa on joustava jutustelu, jossa voidaan sanoa melkein mitä vain. Ja saavuttaa välillä ihan tarpeellisia asioita. Hynynenkin kertoo loppukesästä julkaisemassaan kolumnikokoelmassa välttäneensä uhkaavan väkivaltatilanteen Imatralla, ja miesten eronneen ylimpinä ystävinä.

Todennäköisesti suurinta tyydytystä on tuottanut riidanhaastajan puhuminen pyörryksiin ja vielä niin, että on päässyt sanomaan hänelle siinä välissä aika pahasti. Olin itse muutama vuosi sitten todistamassa, kun mieheni puhui itsensä pois tappelusta pohjalaisissa häissä - ja sitä riitaa oli sentään pohjustettu koko päivä. Siitä ei hullukaan ota selvää, mitä mies ajatteli koko tilanteesta, ehjällä nenällä selvisi kuitenkin ja se on kaiketi pääasia.

No, karjalaisuus ja karjalaisuus, itse kunkin suku on kai nykyään kotoisin sieltä sun täältä eikä näillä oletetuilla heimoeroilla ole kuin viihdearvoa. Pikkulasten vanhempien elämää lämmittää lähinnä turpasauna, joten arvo se on sekin. Muistettava on myös, mitä Väinö Voionmaa kirjoitti jo sata vuotta sitten Karjalaisen heimon historiassa: parissa sukupolvessa nämä erot hioutuvat pois ja katoavat tykkänään. Pakko kai se on uskoa kun oman alan "founding father" on noin sanonut.

Lopuksi on kyllä ihan pakko lainata vielä Topeliuksen Maamme kirjaa aiheesta.

"Karjalainen on ikäänkuin Suomen kansan valopuoli: avomielinen, kohtelias, vilkas ja kevytmielinen, helposti ohjattava ja helposti eksytetty, herkkäuskoinen kuin lapsi, ei kuitenkaan vailla suomalaisen itsepintaisuutta, mutta herkkä oppimaan ja varustettu luonnonlahjoilla, jotka tarvitsevat ainoastaan hyvää kasvatusta, asettaakseen hänet kansansa parhaiden joukkoon."

Näinhän se nimenomaan on.

Huudosta musiikkia

Huutonet on kätevä keski-ikäisen perheenäidin kannalta. Joku muu pinnistää saadakseen lippuja suosittuun konserttiin, ja laiskempi, tyhmempi tai muuten vain myöhäisherännyt maksaa muutaman euron vaivanpalkkaa ja pääsee silti kuulemaan möykkää livenä.

Postissa tuli näet huutamani lippu Musen konserttiin, Helsingin jäähallissa 17.10. Kovin pahaa ylihintaakaan ei mennyt, ja lipun mukana oli aurinkoinen viesti : "Paras livebändi ikinä! Mahtavaa keikkaa... :-)" Kiitos myyjäpuolelle, katsotaan miten käy.

Paras livebändi? Kokonaispakettina viihteellisin lienee Kotiteollisuus, varsinkin jos diggaa karjalan murretta ja sikäläistä meininkiä. Soittotaidoista maristaan aina, onneksi minulla ei ole varaa arvostella...

Energisintä menoa oli minun muistoissani joskus 1990-luvulla CMX:n keikoilla, ainakin yleisössä. Jotenkin homma hiljeni, kun Yrjänä alkoi julkaista runokirjoja, vai olivatko ne paikalle ilmestyneet maripaitaiset tyttölapset ainoa syy? Millaista siellä on nykyään, en tiedä. Aikansa kutakin.

Musesta en tiedä juuri mitään enkä aio ottaa selvääkään. On jotenkin ihanaa olla kaiken sen hienosteluskeidan ulkopuolella, mitä musiikkiin aina liitetään. En tiedä, en välitä, menen yksin, katson ja kuuntelen ja jos en ehdi viimeisellä metrolla kotiin, suon itselleni taksin ylellisyyden.

Paikkani jäähallissa on melkein sama kuin muinoin, kun olin siellä katsomassa Guns'n'Rosesia. Keikka tuli huonoon aikaan, koska en enää ollut järin innostunut bändistä. Lukioaikojen muistoksi piti kuitenkin mennä. Mukana oli silloinen poikaystäväni, kitaranrämpyttäjä omalla tavallaan hänkin.

Ihan rennosta ihmisestä kuoriutui keikan ajaksi täydellinen rockpoliisi, puuskassa tiukasti pidettyine käsivarsineen kaikkineen. En tiedä oliko syynä kateus, mustasukkaisuus vai se, että bändi ei tosiaankaan esittänyt parastaan, kuka tietää. Joka tapauksessa suurin huvini tuolla keikalla oli vierustoverin katselu... on ne niin koomisia kun sen silleen ottaa.

Anna Kortelainen kirjotti jokin aika sitten Me Naiset-lehden kolumnissaan siihen sävyyn, että rockmusiikin harrastus aikuisiällä merkitsisi jonkinlaista infantiilisuutta.Voi hyvinkin olla, ja sekös mukavaa. En näet ihan niin aikuiseksi haluakaan, etten nauttisi kovaäänisestä musiikista, jota joku soittaa näköetäisyydellä ihan oikeasti. Beethoven menee myös ja Wagnerin oopperat :-)

Toivottavasti kersat aikanaan alkavat kuunnella jotain oikein huonoa, räppiä vaikka. Ettei tarvitse vaihtaa omaa sekalaista musiikkimakuaan auttaakseen heidät aikuisuuteen. Pahintahan on, jos isi tai äiti tulee nojailemaan teinin huoneen ovenpieleen sormiaan napsutellen ja päätään pakkoliikkeenomaisesti nykien... Koetetaan välttää!

Tyhmä taulu

Suurlähettiläät-yhtyeen sanoituksista valittaminen on tietysti yhtä reilua kuin rollaattorin varastaminen mummolta, mutta joskus ei vain jaksa. Bändi, joka on tuonut suomalaiseen kulttuuriin säkeet "olen pieni ihminen enkä sille mitään voi" ja "ei haittaa vaikka kesällä heität mua ampiaispesällä" on tällä kertaa putkauttanut ilmoille biisin Tyhjä taulu.

Laulu kertoo, jos se kykenee mistään kertomaan, lapsesta, jolla on elämä edessään. Okei, suomenkielinen iskelmä- ja popmusiikki on täynnä tätä skeidaa muutenkin. En vain jaksa käsittää, miten tähän maailmanaikaan joku kuvittelee lapsen syntyvän maailmaan ilman ominaisuuksia, kirjoittamattomana lehtenä, jonka maailma (hyvää tarkoittavat vanhemmat?) sitten täyttää todellisuudella. Suurlähettiläiden kesivertokuuntelijaa eivät tietysti sen suuremmin rasita ihmistieteiden viimeisimmät virtaukset, tuuli vain viuhuu mukavasti korvien välissä.

Ei kai tuo Suurlähettiläiden biisi olisi niin ärsyttänyt, ellei Radio Suomi, jota kesällä tulee kuunneltua, olisi täynnä vastaavaa jolinaa. Kylätie on hiljainen ja siskot veikat odottavat jossakin kaukana - josta oltiin niin saatanan kovaa aikanaan lähdössä mutta kunpa pääsisi takaisin. Maaltapaon dilemma siis: kun ei voida käytännön syistä elää yhdessä paikassa, sinne pitää kuitenkin haikailla kun siellä oli se (muka) huoleton lapsuus ja onnenmaa... Kepun bulvaaneja kaikki tyynni.

Voisin nähdä tässä jotain sinivalkoista, ellei toinen näppylöiden aihe kesäradiossa olisi juuri tämä "suomalaiskansallinen". Suofutis varmaan sitä jossain määrin on, mutta kun joka hilipatipippaloista pitää saada esille se suomalaisuusaspekti. Ihan kuin suomalaiset olisivat keksineet kesän. Jossain määrin kai ovatkin, ainakin diskurssina ja hien pintaan nostavana huhkimisena.

Kuolema on tätä nykyä kirjailijoille ja toimittajille kova juttu, keino olla viksu ja syvällinen. Että voi sanoa jotain tärkeää - turha kai mainita, että aiheesta alkaa olla kaikki sanottu paitsi ne mielenkiintoiset asiat. Lapsuus taas on tuolla iskelmärintamalla hianoo, varsinkin kun se rinnastuu aikuisen epäonnistumisiin ja maalle kaipaamiseen. Samaa juurta kaiketi ovat nettikeskustelujen vakiohuokaukset väsyneiltä äideiltä: kun lapset on kuitenkin pieniä niin lyhyen aikaa. No onneksi ovat, ei kukaan lopun ikäänsä jaksa valvoa ja arvailla, sanoiko se nyt kukka vai kakka. Ellei sitten pääse nauttimaan dementikon hoitamisesta.

Tekisikin mieli löytää tästä suurten ikäluokkien salaliitto, ellei se olisi vähemmän omaperäistä nykyään. Onhan näet niin, että maailman ainoa tärkeä ikäkausi ja kokemus on viime vuosikymmenet ollut se, jossa nämä porukat sattuvat olemaan. Nyt ne ovat keksineet virkeän vanhuuden kun se alkaa häämöttää, ja kuolema kolkuttelee ovella. Dekkaribuumi on kaiketi samaa sarjaa, voidaan ajatella ettei luonnollista kuolemaa olekaan...
Lapsuus on kuitenkin siitä nasta vaihe elämässä, että silloin vanheneminen on hauskaa. Ei kai kukaan sure kuusivuotissynttäreitään ja muistele onnen aikoja nelivuotiaana, vai onko lapsuus jo lyhentynyt tähän mittaan? Tästä syystä lasten kanssa myös on hauskaa. Ainakaan kukaan ei valittele elähtäneitä murheitaan ja surkuttele edessä olevaa kurjuutta. Lapsi uskoo vielä ja jaksaa vaikka mitä. Eikä sen uskon ole pakko kadota minnekään, viisaimmilta se ei katoakaan. Yleensäkin ne, jotka saavat jotain aikaankin eivätkä vain sääli itseään - ja kykenevät jopa säälimään muita - katsovat eteen- eivätkä taaksepäin. Joku sanoo sitä sieluttomuudeksi, minä olen vanhemmiten alkanut sanoa sitä järkevyydeksi ja elämänmyönteisyydeksi.

Onko kaiho oopiumia kansalle ja kaukokaipuu ja menneisyyden haikailu keino pitää jengi ruodussa? Ettei vain huomattaisi, että nykyhetkelle voisi tehdä jotain. Tämän on tainnut kirjoittaa joku aikaisemminkin, mutta vanha kommarihan minä olenkin... ja sitä elähtänyttä sukupolvea, joka tietää ettei se ole kommunikaattori...