Virtuaalisen elämäni miellyttävimpiä piirteitä on Kansan Uutisten Kaasuputki-blogi. Ei siksi, että olisin aina kaikesta samaa mieltä, vaan koska blogisti asuu samoilla kulmilla - noin laajasti ottaen, en tiedä missä tarkkaan - ja siten jakaa jotain minunkin todellisuudestani. Ei ole kovin yleinen kokemus.
Tänään Kaasuputki kirjoittaa Virpi Salmesta, Janten laista ja elitismistä. Maininnassa ovat itähelsinkiläiset työttömätkin. En voi enää esiintyä uskottavana kontulalaisena muutettuani Vesalaan, mutta sama peruskysymys on edelleen olemassa: missä mielessä voin olla itähelsinkiläinen, kun satun olemaan valtiotieteiden tohtori, työtön olen ollut elämässäni kaksi viikkoa ja lempiruokaani on sushi? Ei ole ostarilla sushipaikkaa eikä ole tulossakaan.
Asun täällä monestakin syystä. Ensisijainen syy on asuntojen edullisuus - saisin pulittaa tuplasti länsihelsinkiläisestä vastaavasta luukusta. Toinen syy on tottumus ja lasten elämän jatkuvuus. Olen muistaakseni eräänkin kerran maininnut, että paras tuntemani päiväkoti sijaitsee Kontulassa. Kolmas on loputtoman huono itsetunto ja syvä alemmuudentunto kaikenmaailman kulttuurieliittiä kohtaan. Onhan se machoa sanoa asuvansa alueella, jonne moni ei uskalla varvastaan laittaa. Kyllä, valtiotieteiden tohtoreilla on tällaisia tarpeita. Urgh.
Jos et pysty tekemään samalla lailla, tee eri lailla ja sano että noin sinä sen halusitkin. Oliko tämä nyt sitä avantgardea vai mitä. Mutta Itä-Helsinki on mukavan neitseellistä seutua, kulttuurin koskematonta. Tarkoitan että täällä ei ole kotimaisen kirjallisuuden tahmaisia kerrostumia ollenkaan niin paksulti, ei elokuvien tuttuja maisemia varsinkaan ajalta ennen 1960-lukua ja sittenkin lähinnä sitä hemmetin kulttuurieliittiä kiinnostavissa draamadokumenteissa. Räppärit luovat kuulemma omaa kuvaansa idästä, mutta ei se tällaista tätiä enää niin kosketa. Eivätkä ne poikaset ole kulttuurieliittiä ainakaan vielä.
Eihän tämä ole edes kaupunkia, jos kaupungissa pitäisi olla katuja. Lähin katu on kai Itäkeskuksessa, Itäkatu. Kaikki assosiaatiot sallittuja. Pienemmissä kaupungissa ovat pienemmätkin tiet katuja, mitä olen aina ihmetellyt. Helsingissä hierarkia menee eri tavoin, pitäisi kai hyvänä historioitsijana kaivaa perustelut sillekin. Lännempää tulevat mieleen Mäntytie Meikussa ja Tilkankatu Pikku-Huopalahdessa. Ehkä perusteluja ei ole?
Niin historioitsija kuin olenkin, en halua asua historiassa. Asunnon edellisistä asukkaista en halua tietää muuta kuin että heidän jälkeensä kämppä piti remontoida täysin - katujen aiemmista kulkijoista minulle riittää tieto, että he ovat olleet olemassa. En kaipaa uudisrakennusta korpeen, mutten myöskään listaa korttelin entisistä suuruuksista. Varsinkin kun kavereilla ja kollegoilla on heistä aina huomattavasti paremmat tiedot.
Sitä juuri en elitismissä ymmärrä: miksi osallistua kisaan jota ei voi voittaa. Aina joku on kultturellimpi, lukeneempi, matkustelleempi. Ja ymmärrän elitistien elitismin vastaiset purkaukset juuri kyllästymisenä siihen kisaan - jos et voi liittyä heihin, voita heidät... Puhumattakaan että HK:n sininen tulee halvaksi siinä missä vuokrakämppä Vesalassa.
Ai niin. Joku todella nauttii kyytönmaidosta ja nautinhan minäkin sushista. Mutta se on eri asia, ihan eri asia kuin ne kaikki muut jotka väkisin vääntävät samoja juttuja ollakseen jotain. Kun minä ja ehkä pari mun kaveria ollaan aitoja ja rehellisiä. Sen vaatiminen vasta elitististä lieneekin...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kaunokirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kaunokirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
torstai 28. lokakuuta 2010
tiistai 12. tammikuuta 2010
Jos ei tietäisi
Vanhat valokuvat herättävät oudon tunteen. Ilmeitä, kasvojen juonteita, katseita joita ei enää tapaa. Kenties ajatuksiakin, joita ei enää ajatella. Ihmiset, jotka eivät ole tottuneet olemaan kuvattavina ja tuijottamaan itseään peilistä, muuttuvat vuosiensa ja elämän myötä eri näköisiksi kuin ne, joiden lihakset muokkautuvat sen mukaan, että niitä katsotaan. Käsitys valokuvattavana olemisesta on sekin toinen - onko kuvassa minä vai me, minä itse vai ammatin ja aseman edustaja? Onko ilmeen oltava arvokas vai iloinen, muodinmukaisen haaveellinen vai jotenkin todellinen?
En siis usko eläytymiseen historian tutkimusmetodina. Miten voisin, enhän useimmiten ymmärrä aikalaisianikaan, tai vasta pitkällisen pohdinnan perästä.
Luen juuri Doris Lessingin omaelämäkerran ensimmäistä osaa Ihon alla. Hän kuvaa tyttövuosiaan, naiseksi kasvamista ja iloa, jota hän tunsi omasta ruumiistaan tuolloin ja vielä aikuisiälläkin. Hän arvelee, kuten moni muukin, että nykyinen kuvien ja arviointien tulva estää samanlaisen oman ruumiin rakastamisen ja ylpeän esittelemisen, mikä hänen aikanaan oli vielä mahdollista. Usko siihen, että nykyään olemme erityisen vapautuneita ja onnellisia elää silti sitkeästi.
Voi olla mahdollista, joskin epäilen, että suhde omaan ruumiiseen riippuu myös seurasta, missä lapsi ja nuori elää. Oman kokemukseni mukaan jo 1970-luvulla oli olemassa voimakkaasti arvottava ruumisdiskurssi myös lasten suhteen; se ei suinkaan ole vasta nykylasten ja -teinien riesa. Riippuu ihan siitä, mitä ihmisen oletetaan ruumiillaan tekevän. Joulunajan television Jane Austen-maraton muistutti siitä, että joinakin aikoina joidenkin naisten ainoa elämäntehtävä on ollut päästä hyviin naimisiin ja on saanut olla aika monta tuhatta puntaa, että ulkonäöllä ei ole ollut mitään merkitystä. Nykyään annetaan jopa ymmärtää, että fiksuimmankin pitää olla missimittainen, että saisi mitään aikaan, ja jos lukee vain tietyntyyppisiä lehtiä ja katsoo televisiota valikoiden, voi se siltäkin näyttää.
Ja kuitenkin on olemassa ihmisen oma totuus, jonka nujertaminen on joinakin aikoina nähty kasvatuksen perimmäiseksi päämääräksi ja toisina sitä on yritetty vaalia tai annettu vain olla kun ei ole muusta ymmärretty. Perisyntiä on piiskattu lapsista ja toisaalla on eletty kuin pellossa tai ei ole keskitytty nimenomaan tähän toimeen sen suhteen. Kuten Foucault'nsa lukeneet kiltisti muistavat, ruumiin vahtiminen ja suoranainen pelko eivät ole mitään muuttumattomia totuuksia eikä psyykenkään kyttäys ole aina ollut samoihin asioihin keskittyvää.
Kaksivuotiaat tuntuvat onnistuvan valokuvissa parhaiten, siis nykyajan lapsista. Heillä on jo kiinnostus siihen, että heitä kuvataan ("Näytä!" Digiajan huveja), mutta ei vielä halua tai kykyä kokeilla omalla persoonallisuudella leikkimistä. Viisivuotias näyttää kuvissa juuri siltä kuin olisi astunut Lassi ja Leevi-sarjakuvasta... Ja sitten alkaa, ainakin useimmilla ja varsinkin naisilla se "voi ei taas mä epäonnistuin"-voivottelu joka valokuvasta.
Nemi-sarjakuvassa taas esitettiin, että peiliin katsomalla ei näe todellista itseään, mikä sai Nemin valokuvaamaan itseään eri kulmista vähän päästä. Kiinnostiko sadan tai seitsemänkymmenen vuoden takaisia ihmisiä se, miltä he kuvissa näyttivät - oliko se heille heidän todellinen itsensä? Kuinkahan moni mahtoi miettiä moisia ja mihin tulokseen mahtoi päästä.
En siis usko eläytymiseen historian tutkimusmetodina. Miten voisin, enhän useimmiten ymmärrä aikalaisianikaan, tai vasta pitkällisen pohdinnan perästä.
Luen juuri Doris Lessingin omaelämäkerran ensimmäistä osaa Ihon alla. Hän kuvaa tyttövuosiaan, naiseksi kasvamista ja iloa, jota hän tunsi omasta ruumiistaan tuolloin ja vielä aikuisiälläkin. Hän arvelee, kuten moni muukin, että nykyinen kuvien ja arviointien tulva estää samanlaisen oman ruumiin rakastamisen ja ylpeän esittelemisen, mikä hänen aikanaan oli vielä mahdollista. Usko siihen, että nykyään olemme erityisen vapautuneita ja onnellisia elää silti sitkeästi.
Voi olla mahdollista, joskin epäilen, että suhde omaan ruumiiseen riippuu myös seurasta, missä lapsi ja nuori elää. Oman kokemukseni mukaan jo 1970-luvulla oli olemassa voimakkaasti arvottava ruumisdiskurssi myös lasten suhteen; se ei suinkaan ole vasta nykylasten ja -teinien riesa. Riippuu ihan siitä, mitä ihmisen oletetaan ruumiillaan tekevän. Joulunajan television Jane Austen-maraton muistutti siitä, että joinakin aikoina joidenkin naisten ainoa elämäntehtävä on ollut päästä hyviin naimisiin ja on saanut olla aika monta tuhatta puntaa, että ulkonäöllä ei ole ollut mitään merkitystä. Nykyään annetaan jopa ymmärtää, että fiksuimmankin pitää olla missimittainen, että saisi mitään aikaan, ja jos lukee vain tietyntyyppisiä lehtiä ja katsoo televisiota valikoiden, voi se siltäkin näyttää.
Ja kuitenkin on olemassa ihmisen oma totuus, jonka nujertaminen on joinakin aikoina nähty kasvatuksen perimmäiseksi päämääräksi ja toisina sitä on yritetty vaalia tai annettu vain olla kun ei ole muusta ymmärretty. Perisyntiä on piiskattu lapsista ja toisaalla on eletty kuin pellossa tai ei ole keskitytty nimenomaan tähän toimeen sen suhteen. Kuten Foucault'nsa lukeneet kiltisti muistavat, ruumiin vahtiminen ja suoranainen pelko eivät ole mitään muuttumattomia totuuksia eikä psyykenkään kyttäys ole aina ollut samoihin asioihin keskittyvää.
Kaksivuotiaat tuntuvat onnistuvan valokuvissa parhaiten, siis nykyajan lapsista. Heillä on jo kiinnostus siihen, että heitä kuvataan ("Näytä!" Digiajan huveja), mutta ei vielä halua tai kykyä kokeilla omalla persoonallisuudella leikkimistä. Viisivuotias näyttää kuvissa juuri siltä kuin olisi astunut Lassi ja Leevi-sarjakuvasta... Ja sitten alkaa, ainakin useimmilla ja varsinkin naisilla se "voi ei taas mä epäonnistuin"-voivottelu joka valokuvasta.
Nemi-sarjakuvassa taas esitettiin, että peiliin katsomalla ei näe todellista itseään, mikä sai Nemin valokuvaamaan itseään eri kulmista vähän päästä. Kiinnostiko sadan tai seitsemänkymmenen vuoden takaisia ihmisiä se, miltä he kuvissa näyttivät - oliko se heille heidän todellinen itsensä? Kuinkahan moni mahtoi miettiä moisia ja mihin tulokseen mahtoi päästä.
tiistai 24. helmikuuta 2009
Yliopisto ja elämä
Yliopisto-lehden toimitussihteeri Arja Tuusvuori (viksu ihminen, haastatellut minuakin :-) tuskailee tuttua asiaa: miksi yliopistoelämä kuvataan kirjallisuudessa niin kummallisesti. Aivan kuin meillä olisi aikaa viritellä villejä ihmissuhteita kokopäivätoimisesti - tai edes halua, olemmehan monesti tunteneet toisemme vähintään vuosikymmenen.
Toinen minulle outo, mutta monen muun laitoksen ihmiselle riittävän tuttu asia on keinoja kaihtamaton akateeminen kilpailu, jonka ympärillä monet fiktiiviset yliopistodraamat pyörivät. Monesti siinäkin kuitenkin taistelevat isommat asiat kuin vain yksittäiset ihmiset: mikä on oppialan yleinen linja, mitä siihen kuuluu ja mitä ei. Kuka on sivuraiteella, kenen pätevyys on oikeanlaista. Pelkkiä henkilökysymyksiä nämä harvemmin ovat.
Fiktion ongelma onkin siinä, että tarinaa ei haluta kiinnittää liian tiukasti mihinkään todelliseen laitokseen ja tiedekuntaan. Yliopistolaisen näkökulmasta kaikki uskottavuus kuitenkin menee jo tässä vaiheessa. Organisaatiot muokkaavat toimintaamme monesti sangen paljon, varsinkin jos olemme virassa ja virkasuhteessa johonkin niistä.
Esimerkiksi minun kokemuksiani ei voisi siirtää vaikkapa historian laitokselle - vaikka tutkimusteni faktoja voisi sinne päin vielä viistääkin, toimintaympäristöä ei voi. Olen pienen oppiaineen ja laitoksen ihminen. Joskus, kun kuuntelen eri alojen ihmisiä, tuntuu että suorastaan pumpulissa pidetty. Ei suurta draamaa.
Arja Tuusvuoren kolumnissa todetaan aiheellisesti myös, tutkija Anna Rotkirchiakin lainaten, että ylipitkät työpäivät eivät tee ketään viisaammaksi tai ainakaan paremmaksi ihmiseksi. Muistan professori Matti Klingen puhuneen jotain "vegetoimisesta", jos en aivan väärin siteeraa niin kyse oli kävelyllä käymisestä ja divarissa piipahtamisesta.
Parhaimmillaan yliopistoelämä on todella antoisaa. Rahasta puhuttaessa moni (varsinkin naispuolinen tutkija!) tulee päästäneeksi suustaan jotain sellaista, että en mä tätä rahan takia tee. Ottaisin asiaan kuitenkin toisen näkökulman: koko organisaation riittävä rahoitus on oleellisen tärkeää.
Silloin ei tarvitse tapella vähistä viroista verissä päin ja joku uhkarohkea uskaltaa vegetoida ihan ihmisten nähden. Kappas ketaletta, joku saattaa saada jonkun uuden ideankin. Mutta mitä sanovat ulkopuolinen rahoittaja ja yliopiston hallituksen ulkopuoliset jäsenet?!
Toinen minulle outo, mutta monen muun laitoksen ihmiselle riittävän tuttu asia on keinoja kaihtamaton akateeminen kilpailu, jonka ympärillä monet fiktiiviset yliopistodraamat pyörivät. Monesti siinäkin kuitenkin taistelevat isommat asiat kuin vain yksittäiset ihmiset: mikä on oppialan yleinen linja, mitä siihen kuuluu ja mitä ei. Kuka on sivuraiteella, kenen pätevyys on oikeanlaista. Pelkkiä henkilökysymyksiä nämä harvemmin ovat.
Fiktion ongelma onkin siinä, että tarinaa ei haluta kiinnittää liian tiukasti mihinkään todelliseen laitokseen ja tiedekuntaan. Yliopistolaisen näkökulmasta kaikki uskottavuus kuitenkin menee jo tässä vaiheessa. Organisaatiot muokkaavat toimintaamme monesti sangen paljon, varsinkin jos olemme virassa ja virkasuhteessa johonkin niistä.
Esimerkiksi minun kokemuksiani ei voisi siirtää vaikkapa historian laitokselle - vaikka tutkimusteni faktoja voisi sinne päin vielä viistääkin, toimintaympäristöä ei voi. Olen pienen oppiaineen ja laitoksen ihminen. Joskus, kun kuuntelen eri alojen ihmisiä, tuntuu että suorastaan pumpulissa pidetty. Ei suurta draamaa.
Arja Tuusvuoren kolumnissa todetaan aiheellisesti myös, tutkija Anna Rotkirchiakin lainaten, että ylipitkät työpäivät eivät tee ketään viisaammaksi tai ainakaan paremmaksi ihmiseksi. Muistan professori Matti Klingen puhuneen jotain "vegetoimisesta", jos en aivan väärin siteeraa niin kyse oli kävelyllä käymisestä ja divarissa piipahtamisesta.
Parhaimmillaan yliopistoelämä on todella antoisaa. Rahasta puhuttaessa moni (varsinkin naispuolinen tutkija!) tulee päästäneeksi suustaan jotain sellaista, että en mä tätä rahan takia tee. Ottaisin asiaan kuitenkin toisen näkökulman: koko organisaation riittävä rahoitus on oleellisen tärkeää.
Silloin ei tarvitse tapella vähistä viroista verissä päin ja joku uhkarohkea uskaltaa vegetoida ihan ihmisten nähden. Kappas ketaletta, joku saattaa saada jonkun uuden ideankin. Mutta mitä sanovat ulkopuolinen rahoittaja ja yliopiston hallituksen ulkopuoliset jäsenet?!
perjantai 27. kesäkuuta 2008
Lena Linderborg: Sex, sprit och Kulturfonden
Nappasin tämän kirjan Akateemisesta ihan nimen takia: aina kun jokin säätiö mainitaan, säpsähdän hereille :-) Plus että finlandssvenskhet kiinnostaa siinä missä maamme muutkin kulttuuri-ilmiöt. Tirkistelijöitähän me olemme kaikki. No pohjalaisuudesta kai kaikki ovat saaneet jo tarpeekseen...
Kyseessä on siis kahden viisikymppisen suomenruotsalaisen naisen matka suomenruotsalaisuuden ytimeen - jota ei tosin löydy, mutta eipä haittaa. Kertojaminä Bodil on saanut 30 000 euron apurahan Kulturfondenilta, jotta hän kirjoittaisi reportaasin siitä, mitä suomenruotsalaisuus on. Kuten kaikilla apurahansaajilla ennen paatumuksen asettumista sydämeen, Bodilillakin on suuri tarve toteuttaa apurahahakemuksensa lupausta mainitun asian selvittämisestä.
Koska ajatus Svenskfinlandiin menemisestä yksin tuntuu aivan oudolta, mukaan kutsutaan Bodilin lapsuudenystävä, joka oli aikanaan samassa käsipallojoukkueessa - tyylilaji eli lempeä ironia tullee viimeistään tässä vaiheessa selväksi. Maj-Britt on perintörikas sosiaalityöntekijä, joka olettaa toki saavansa ainakin ilmaiset matkat siitä hyvästä, että ottaa kuvia Bodilin kirjaa varten. Reissun koherenssista kertoo se, että Maj-Brittin kameraa ei juuri mainita alun jälkeen...
Svenskfinlandissa (jolle ei kai ole kunnon käännöstä?!) on Bodilin havaintojen mukaan ilmeisen vaikea pysytellä selvin päin: aina on joku kaivamassa viinipulloa esille. Kirja on aika vapaa snobbailusta tässä suhteessa, mitään tanniineja ei mietitä vaan sitä, mitä ihmiset sanovat ja tekevät. Virkistävää, verrattuna siihen mitä saa monesti suomenkielisessä, tavarataivaaseen eksyneessä nykykirjallisuudessa lukea.
Samoin se on virkistävää, että viisikymppiset naiset menevät ja toheltavat, kysyvät ja ihmettelevät. Vain ohimennen mainitaan, miten nykynuoret tuntuvat olevan kummallisen kauniita - vaihdevuosista, rypyistä tai kolotuksista ei puhuta sanaakaan. Minulta on lukematta suomalaisen radikaalifeminismin historia, mutta eikö se ollut hyvin pitkälti ruotsinkielistä? Kaikuja noista ajoista ja asenteista tulee ehkä esille tällaisissa asioissa.
Ei niin että Bodil ja Maj-Britt olisivat muuta kuin ikäisiään, tai että he remeltäisivät jotain uudelleenlämmitettyä keski-ikäisten seksivallankumousta. Kirjan nimessä mainittu sex viittaa lähinnä Bodilin toistuvasti mönkään meneviin treffeihin Maj-Brittin lapsuudenystävän Gustafin kanssa. Kas kun matkasuunnitelma venyy ja paukkuu ja aina pitää käydä vielä jossain tärkeässä paikassa. Lukekaa itse, jos kiinnostaa saavatko he toisensa ja missä mielessä.
No, mitä tirkistelijä sai selville? Vaikea sanoa, varmaan teos on osin aika sisäänlämpiävä ja moni hyvä heitto jää minulta piiloon... Onkohan oikeasti olemassa mitään Tvångsvenskans Ovännerin kaltaista verkostoa? Käyttääkö Stefan Wallin oikeasti hiusöljyä? Onko Uudenkaarlepyyn onnellisin ihminen oikeasti norjalainen? Paha mennä sanomaan, valistakaa jos tiedätte.
Pakkoruotsista puhutaan paljon, koska oletettu verkosto TO vastustaa sitä. Oma mielipiteeni on ottiatuota kirvesvartta, kaiketi ruotsi on vähän niinkuin matematiikka. Vain pitkän matikan lukijoilla on todellista hyötyä matematiikasta, muut ovat enemmän tai vähemmän tampioita laskennossa. Sama juttu ruotsin kanssa, pieni vähemmistö kieltä koulussa lukeneista osaa sanoa sillä muuta kuin tack så mycket ja sattans sjutton.
Kuten lukion pitkä matematiikka vaaditaan lääkikseen pääsyyn, valinnainen ruotsi voisi olla pakollinen vaikka valtsikkalaisille. Sama lopputuloshan siitä vain seuraisi, jos ruotsin lukeminen olisi suotavaa mutta ei pakollista: jotkut osaisivat, toiset eivät juurikaan. Eikä tarvitsisi syyttää suomenruotsalaisia herrakansan otteista.
Bättre folk-ajattelu tuntuu olevan lähes kaikille naisten tapaamille ihmisille vaikea asia. Halutaan muistuttaa, että Svenskfinland on läpileikkaus suomalaisista - Kontulan ostarilla lähes päivittäin ihmisiä salakuuntelevana voin todistaa tämän... Toki poikkeuskin löytyy, mutta kyseisen pariskunnan elitistiset ajatukset eivät kokemukseni mukaan rajaudu ruotsia puhuviin aatelisiin, jos kohta ole heille tyypillisiäkään.
Vähemmistönä voi olla kivaakin, on yksi kirjan viesteistä. Kun Svenskiksen väliajalla tapaa aina tuttuja, onhan se hauskaa. Samanlainen olo tuli kyllä minullekin Tuntemattoman sotilaan näytöksessä keväällä, vaikkemme kollegoiden kanssa poskisuudelmia vaihtaneetkaan. Pienet piirit luovat turvallisuutta, syntyivät ne miten hyvänsä.
Edellisessä lukemassani kirjassa havaittiin, että ruotsalaiseksi on pakko syntyä. Sex, sprit och Kulturfonden taas vakuuttaa liikuttavasti, että suomenruotsalainen on jokainen, joka haluaa olla - ruotsia olisi toki syytä puhua enimmän aikaa. En ole tästäkään huolimatta ajatellut kokeilla, voisiko minustakin tulla polskija ankkalampeen...
Enkä usko tietäväni tuntemistani suomenruotsalaisista oikeastaan sen enempää, ei niin että sitä olisin ollut etsimässäkään. Varmin keino saada selville ihmisestä jotain on kysyä häneltä itseltään. Tämän havaitsevat myös Bodil ja Maj-Britt etsiessään suomenruotsalaisuutta Åbo Akademista. Totuus on tuolla ulkona ja tarjoaa viiniä ja yösijaa :-)
Kuten kirja toteaa, ei ole mitään suurta yhteistä nimittäjää, jonka alle voisi koota kaikki suomenruotsalaiset Österbottenista Eiraan ja takaisin. Toteaisipa joku saman "suomensuomalaisista"... Toisaalta, suomenruotsalaiset ovat suomenruotsalaisuuden lisäksi myös suomalaisia. Heistäkään ei tule ruotsalaisia, vaikka "muminsvenska" olisi miten hellittyä Ruotsissa juuri nyt.
Vilkaisin tätä juttua varten nettiä aihepiiristä, mikä aina vähän masentaa. Kaiketi juuri siitä, että suomalaisuudesta eniten touhottavat keskittyvät vihaamiseen ja rajojen pystyttelemiseen johtuu, että suomalaisuudesta keskusteleminen on niin tympeää? Vai voisiko joku kirjoittaa jotain kepeän analyyttista meistä suomenkielisistäkin? Ehkä Kulttuurirahasto antaisi fyrkkaa siihen tarkoitukseen :-)
Kyseessä on siis kahden viisikymppisen suomenruotsalaisen naisen matka suomenruotsalaisuuden ytimeen - jota ei tosin löydy, mutta eipä haittaa. Kertojaminä Bodil on saanut 30 000 euron apurahan Kulturfondenilta, jotta hän kirjoittaisi reportaasin siitä, mitä suomenruotsalaisuus on. Kuten kaikilla apurahansaajilla ennen paatumuksen asettumista sydämeen, Bodilillakin on suuri tarve toteuttaa apurahahakemuksensa lupausta mainitun asian selvittämisestä.
Koska ajatus Svenskfinlandiin menemisestä yksin tuntuu aivan oudolta, mukaan kutsutaan Bodilin lapsuudenystävä, joka oli aikanaan samassa käsipallojoukkueessa - tyylilaji eli lempeä ironia tullee viimeistään tässä vaiheessa selväksi. Maj-Britt on perintörikas sosiaalityöntekijä, joka olettaa toki saavansa ainakin ilmaiset matkat siitä hyvästä, että ottaa kuvia Bodilin kirjaa varten. Reissun koherenssista kertoo se, että Maj-Brittin kameraa ei juuri mainita alun jälkeen...
Svenskfinlandissa (jolle ei kai ole kunnon käännöstä?!) on Bodilin havaintojen mukaan ilmeisen vaikea pysytellä selvin päin: aina on joku kaivamassa viinipulloa esille. Kirja on aika vapaa snobbailusta tässä suhteessa, mitään tanniineja ei mietitä vaan sitä, mitä ihmiset sanovat ja tekevät. Virkistävää, verrattuna siihen mitä saa monesti suomenkielisessä, tavarataivaaseen eksyneessä nykykirjallisuudessa lukea.
Samoin se on virkistävää, että viisikymppiset naiset menevät ja toheltavat, kysyvät ja ihmettelevät. Vain ohimennen mainitaan, miten nykynuoret tuntuvat olevan kummallisen kauniita - vaihdevuosista, rypyistä tai kolotuksista ei puhuta sanaakaan. Minulta on lukematta suomalaisen radikaalifeminismin historia, mutta eikö se ollut hyvin pitkälti ruotsinkielistä? Kaikuja noista ajoista ja asenteista tulee ehkä esille tällaisissa asioissa.
Ei niin että Bodil ja Maj-Britt olisivat muuta kuin ikäisiään, tai että he remeltäisivät jotain uudelleenlämmitettyä keski-ikäisten seksivallankumousta. Kirjan nimessä mainittu sex viittaa lähinnä Bodilin toistuvasti mönkään meneviin treffeihin Maj-Brittin lapsuudenystävän Gustafin kanssa. Kas kun matkasuunnitelma venyy ja paukkuu ja aina pitää käydä vielä jossain tärkeässä paikassa. Lukekaa itse, jos kiinnostaa saavatko he toisensa ja missä mielessä.
No, mitä tirkistelijä sai selville? Vaikea sanoa, varmaan teos on osin aika sisäänlämpiävä ja moni hyvä heitto jää minulta piiloon... Onkohan oikeasti olemassa mitään Tvångsvenskans Ovännerin kaltaista verkostoa? Käyttääkö Stefan Wallin oikeasti hiusöljyä? Onko Uudenkaarlepyyn onnellisin ihminen oikeasti norjalainen? Paha mennä sanomaan, valistakaa jos tiedätte.
Pakkoruotsista puhutaan paljon, koska oletettu verkosto TO vastustaa sitä. Oma mielipiteeni on ottiatuota kirvesvartta, kaiketi ruotsi on vähän niinkuin matematiikka. Vain pitkän matikan lukijoilla on todellista hyötyä matematiikasta, muut ovat enemmän tai vähemmän tampioita laskennossa. Sama juttu ruotsin kanssa, pieni vähemmistö kieltä koulussa lukeneista osaa sanoa sillä muuta kuin tack så mycket ja sattans sjutton.
Kuten lukion pitkä matematiikka vaaditaan lääkikseen pääsyyn, valinnainen ruotsi voisi olla pakollinen vaikka valtsikkalaisille. Sama lopputuloshan siitä vain seuraisi, jos ruotsin lukeminen olisi suotavaa mutta ei pakollista: jotkut osaisivat, toiset eivät juurikaan. Eikä tarvitsisi syyttää suomenruotsalaisia herrakansan otteista.
Bättre folk-ajattelu tuntuu olevan lähes kaikille naisten tapaamille ihmisille vaikea asia. Halutaan muistuttaa, että Svenskfinland on läpileikkaus suomalaisista - Kontulan ostarilla lähes päivittäin ihmisiä salakuuntelevana voin todistaa tämän... Toki poikkeuskin löytyy, mutta kyseisen pariskunnan elitistiset ajatukset eivät kokemukseni mukaan rajaudu ruotsia puhuviin aatelisiin, jos kohta ole heille tyypillisiäkään.
Vähemmistönä voi olla kivaakin, on yksi kirjan viesteistä. Kun Svenskiksen väliajalla tapaa aina tuttuja, onhan se hauskaa. Samanlainen olo tuli kyllä minullekin Tuntemattoman sotilaan näytöksessä keväällä, vaikkemme kollegoiden kanssa poskisuudelmia vaihtaneetkaan. Pienet piirit luovat turvallisuutta, syntyivät ne miten hyvänsä.
Edellisessä lukemassani kirjassa havaittiin, että ruotsalaiseksi on pakko syntyä. Sex, sprit och Kulturfonden taas vakuuttaa liikuttavasti, että suomenruotsalainen on jokainen, joka haluaa olla - ruotsia olisi toki syytä puhua enimmän aikaa. En ole tästäkään huolimatta ajatellut kokeilla, voisiko minustakin tulla polskija ankkalampeen...
Enkä usko tietäväni tuntemistani suomenruotsalaisista oikeastaan sen enempää, ei niin että sitä olisin ollut etsimässäkään. Varmin keino saada selville ihmisestä jotain on kysyä häneltä itseltään. Tämän havaitsevat myös Bodil ja Maj-Britt etsiessään suomenruotsalaisuutta Åbo Akademista. Totuus on tuolla ulkona ja tarjoaa viiniä ja yösijaa :-)
Kuten kirja toteaa, ei ole mitään suurta yhteistä nimittäjää, jonka alle voisi koota kaikki suomenruotsalaiset Österbottenista Eiraan ja takaisin. Toteaisipa joku saman "suomensuomalaisista"... Toisaalta, suomenruotsalaiset ovat suomenruotsalaisuuden lisäksi myös suomalaisia. Heistäkään ei tule ruotsalaisia, vaikka "muminsvenska" olisi miten hellittyä Ruotsissa juuri nyt.
Vilkaisin tätä juttua varten nettiä aihepiiristä, mikä aina vähän masentaa. Kaiketi juuri siitä, että suomalaisuudesta eniten touhottavat keskittyvät vihaamiseen ja rajojen pystyttelemiseen johtuu, että suomalaisuudesta keskusteleminen on niin tympeää? Vai voisiko joku kirjoittaa jotain kepeän analyyttista meistä suomenkielisistäkin? Ehkä Kulttuurirahasto antaisi fyrkkaa siihen tarkoitukseen :-)
tiistai 24. kesäkuuta 2008
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Kesälukemista, muka ilman ammatillisia paineita... Virkistävää lukea kotimaista satiiria välillä, niin kömpelöä kuin Nousiaisen teksti ajoittain onkin. Ja ihanaa, että suomalainen mieskirjailijakin voi nykyään kirjoittaa kepeästi ja hauskasti, sanoen silti paljon.
Vadelmavenepakolaisen kuvaama ilmiö on tuttu: kun siellä Ruotsissa on kaikki paremmin. En tosin tunne ketään, joka olisi alle kouluikäisenä ottanut Olof Palmen ottoisäkseen. Siltikin, Nousiaisella on ollut herkullinen aihe käsissään.
Keskittyminen sosialidemokratiaan ruotsalaisuuden ytimenä on ihan mahdollinen näkökanta. Tällaisenaan kirja nouseekin suomalaisen yhteiskunnan kritiikiksi siinä missä ruotsalaisenkin: yhteen hiileen ei Pohjanlahden tällä puolen puhalleta sitäkään vähää, ja vain aatelin vähyys ja köyhyys estää meikäläistä julkkiskulttuuria olemasta yhtä typerryttävän elitististä kuin svenskeillä nykyään.
Kirjan alkupuoli lupailee ehkä kepeämpää otetta kuin mihin päädytään. Oma vadelmavenepakolaisuuteni näet keskittyy enimmäkseen tuonne design-puolelle: minusta Aallon huonekalut ovat enimmäkseen rumia ja Marimekon kankaat kömpelöitä - miten olisi vaikkapa Josef Frank ja Svenskt Tenn? Kyllä, Sköna Hemiä on luettu :-) Tätä likkamaista puolta Nousiainen sivuaa aika vähän, kaiketi keskittyäkseen johonkin yhteen ja tiettyyn. Mikäpä siinä, mutta voisi tästä chick-versionkin kirjoittaa! Totta vieköön.
Aika moni meistä on varmaan joskus halunnut joitain osia ruotsalaisuudesta: elokuvat, urheilumenestyksen, populaarimusiikin, autot, muotivaatteet... ja voihan noita ostaa, nykyään Suomestakin ja kun mammonaa kertyy, alkavat sitä vaativat urheilulajitkin sujua. Kuten Nousiaisen päähenkilökin huomaa, ihan sama asia se ei kuitenkaan ole kuin syntyperäisyys, vaikka miten yrittäisi.
Toisille riittää Sköna Hem ja ruotsinristeilyt kökköä finlandssvenskaa tapaillen, toisille ei kelpaa kuin riikinruotsalainen aksentti ja pohjoismainen yhteistyö elämäntapana. Minusta ruotsalaisuudesta pitääkin olla kiinnostunut, koska kulttuuri ei tunne maiden rajoja vaan elää meissä kaikissa. Kukapa kirjoittaisi suomalaisuudesta ja venäläisyydestä yhtä oivaltavasti? Kuka uskaltaisi tarttua ilmiselvään aiheeseen?
Minua äitinä kosketti Vadelmavenepakolaisessa erityisesti päähenkilön kaipuu ruotsalaiseen perheeseen. Ettei rähjättäisi, vaan keskusteltaisiin ja lapset käyttäytyisivät enkelimäisen hyvin, koska heitä olisi aina rakastettu ehdoitta. Ou jee. Vaan aika monessa suomalaisperheessä kummittelee se hermonsa menettänyt sotaveteraani, joka pimahtelee täysin arvaamattomasti, vaikkei ketään enää kirves kourassa hankeen ajettaisikaan.
Nousiaisen päähenkilö sivuuttaa kokonaan kotoiset "ruotsikkomme"; katse kantaa aina veden yli. Monelle meistä etappi numero yksi on kuitenkin suomenruotsalaisuus, jossa siinäkin on oletettavan kadehdittavia piirteitä. Miksi muuten suomenruotsalaisista Strömsö-ohjelma on hieman imelä ja suomensuomalaisista ihanne ja idylli?
Seuraavaksi luvussa onkin teos Sex, sprit och Kulturfonden. Saa nähdä mitä siitä selviää.
Vadelmavenepakolaisen kuvaama ilmiö on tuttu: kun siellä Ruotsissa on kaikki paremmin. En tosin tunne ketään, joka olisi alle kouluikäisenä ottanut Olof Palmen ottoisäkseen. Siltikin, Nousiaisella on ollut herkullinen aihe käsissään.
Keskittyminen sosialidemokratiaan ruotsalaisuuden ytimenä on ihan mahdollinen näkökanta. Tällaisenaan kirja nouseekin suomalaisen yhteiskunnan kritiikiksi siinä missä ruotsalaisenkin: yhteen hiileen ei Pohjanlahden tällä puolen puhalleta sitäkään vähää, ja vain aatelin vähyys ja köyhyys estää meikäläistä julkkiskulttuuria olemasta yhtä typerryttävän elitististä kuin svenskeillä nykyään.
Kirjan alkupuoli lupailee ehkä kepeämpää otetta kuin mihin päädytään. Oma vadelmavenepakolaisuuteni näet keskittyy enimmäkseen tuonne design-puolelle: minusta Aallon huonekalut ovat enimmäkseen rumia ja Marimekon kankaat kömpelöitä - miten olisi vaikkapa Josef Frank ja Svenskt Tenn? Kyllä, Sköna Hemiä on luettu :-) Tätä likkamaista puolta Nousiainen sivuaa aika vähän, kaiketi keskittyäkseen johonkin yhteen ja tiettyyn. Mikäpä siinä, mutta voisi tästä chick-versionkin kirjoittaa! Totta vieköön.
Aika moni meistä on varmaan joskus halunnut joitain osia ruotsalaisuudesta: elokuvat, urheilumenestyksen, populaarimusiikin, autot, muotivaatteet... ja voihan noita ostaa, nykyään Suomestakin ja kun mammonaa kertyy, alkavat sitä vaativat urheilulajitkin sujua. Kuten Nousiaisen päähenkilökin huomaa, ihan sama asia se ei kuitenkaan ole kuin syntyperäisyys, vaikka miten yrittäisi.
Toisille riittää Sköna Hem ja ruotsinristeilyt kökköä finlandssvenskaa tapaillen, toisille ei kelpaa kuin riikinruotsalainen aksentti ja pohjoismainen yhteistyö elämäntapana. Minusta ruotsalaisuudesta pitääkin olla kiinnostunut, koska kulttuuri ei tunne maiden rajoja vaan elää meissä kaikissa. Kukapa kirjoittaisi suomalaisuudesta ja venäläisyydestä yhtä oivaltavasti? Kuka uskaltaisi tarttua ilmiselvään aiheeseen?
Minua äitinä kosketti Vadelmavenepakolaisessa erityisesti päähenkilön kaipuu ruotsalaiseen perheeseen. Ettei rähjättäisi, vaan keskusteltaisiin ja lapset käyttäytyisivät enkelimäisen hyvin, koska heitä olisi aina rakastettu ehdoitta. Ou jee. Vaan aika monessa suomalaisperheessä kummittelee se hermonsa menettänyt sotaveteraani, joka pimahtelee täysin arvaamattomasti, vaikkei ketään enää kirves kourassa hankeen ajettaisikaan.
Nousiaisen päähenkilö sivuuttaa kokonaan kotoiset "ruotsikkomme"; katse kantaa aina veden yli. Monelle meistä etappi numero yksi on kuitenkin suomenruotsalaisuus, jossa siinäkin on oletettavan kadehdittavia piirteitä. Miksi muuten suomenruotsalaisista Strömsö-ohjelma on hieman imelä ja suomensuomalaisista ihanne ja idylli?
Seuraavaksi luvussa onkin teos Sex, sprit och Kulturfonden. Saa nähdä mitä siitä selviää.
keskiviikko 30. huhtikuuta 2008
Pauliina Susi: Ruuhkavuosi
Joillakin meistä on aikaa lukea kirjoja äitiyslomalla - äitiyslomalla olemisesta tietenkin :-)
Noin yleensä mammakirjallisuus on genrenä masentava, koska ihmiset tuntevat ilmeisesti tarvetta kertoa masentavista asioista. Siksikin viime aikojen keskustelu aiheesta äitiyden vaikeus on tuntunut vähän oudolta - kivoista asioista puhuva kyllä sensuroidaan saman tien. Kokeilkaa vaikka.
Suden teos on kuitenkin suht sujuvaa tekstiä vailla pahimpia latteuksia tyyliin "olen äiti ja nyt mua myös pidetään äitinä, kappas ketaletta". Joskus kaipasin kirjalta vähän enemmänkin henkilön- ja miljöönkuvausta, nyt se on aika vauhdikasta menoa chick lit-hengessä.
Henkisen romahduksen kuvauksessa reippaus on kyllä paikallaan. Ei niitä paniikkikohtauksia sun muita loputtomasti kannata väännellä vaan mitä niistä seuraa. Sudella on kai toimittajatausta, se auttaa kyllä. Gradunteko onkin sitten eri asia.
Kirja siis kertoo gradua vaille valmiista sosiaalipsykologian opiskelijasta, joka on tosin viime vuodet kääntänyt romanttista pokkarikirjallisuutta. Avoliitossa sähkömiehen kanssa, oma talo rakennetaan kirjan aikana. Ja Minna päättää samana vuonna lapsen syntymän kanssa vielä valmistua ja painaa töitä täysillä. Ja antaa lapselle jakamattoman huomion ja virikkeitä...
Ennalta-arvattavalta vaikuttavasta alkuasetelmastaan huolimatta kirja pystyy parhaimmillaan ainakin samoja kokeneen näkökulmasta uskottavaan ja tuoreeseen kuvaukseen. Ei niin että itse olisin yhtä raivopäisesti yrittänyt saada kaikkea mahtumaan yhteen vuoteen, mutta ei näitä minunkaan äitiyslomiani miksikään rikkumattomaksi maternalistiseksi auvolaksi voi kutsua.
Kumpikohan on pahempaa: joutua täysin eristetyksi työelämästä äitiyslomalla vai "saada" tehdä melkein saman määrän hommia vauvanhoidon lomassa? Voiko kumpaankaan kohtaloon hirveästi vaikuttaa? Kenen on vastuu? Miksei yhteiskunta tee mitään...
Vaarallisinta kaikessa tekemisessä, vauvalla tai ilman, on tietysti se, että hirttää elämänsä ja itsetuntonsa yhteen suunnitelmaan ja kun se ei onnistu, kaikelta menee pohja. Lasten kanssa on vielä se yllätysmomentti, että ne ovat syntyjään erilaisia, eikä vaikkapa niiden unenlahjoihin voi vaikuttaa kuin ehkä valitsemalla nukahtamiskyvystään kuuluisan puolison.
Kirjoittelin jokin aika sitten arkisesta anarkiasta, jolla tarkoitan sitä, että ihmisen olisi hyvä elää omalla tavallaan ja kasvattaa lapsensakin oman pään mukaan. Minusta esimerkiksi neuvolatoiminnan tarkoitus on tukea vanhempia lapsen hoitamisessa, ei määrittää todellisuutta ja aiheuttaa turhia paineita. Kohdalleni ei mitään kasvukäyränatseja ole sattunutkaan, mutta tarinoita riittää. Myös Pauliina Sudella.
Sama juttu kaikenmaailman opaskirjallisuudessa: avuksi ne on tehty eikä riesaksi. Mutta jos maailma on kirjoista peräisin, ei todellisuus voi kuin jäädä jälkeen ikävällä tavalla. Hytisyttäviä kohtaamisia on ollut useammankin lapsen äitien kanssa, jotka kommentoivat kaikkea lasten tekemistä ja olemista kirjallisuusviitteillä ja ratkovat uusia pulmia etsimällä vastausta netistä - miksi turhaan perehtyä empiiriseen lähdeaineistoon eli lapseen itseensä...
Ruuhkavuosi käsittelee aika raikkaasti näitä erilaisia paineita, ja tietysti koulutuksen, ammatin ja silkan rahanansaitsemisen aiheuttamia lisäahdistuksia. Kuten itsekin olen saanut huomata, miehiä eivät vaivaa äitimyytin kaltaiset takaraivoon iskostuneet ajatusharhat, vaan he saattavat hyvänä päivänä jopa nauttia lapsistaan. Ja pitäisihän hyvän äidinkin nauttia, kirjassa luki niin.
Ruuhkavuosi vihjailee, mielestäni aika osuvastikin, kuinka kuvatun kaltainen yli-innokas ja ulkokohtainen suorittaminen johtuu usein erilaisista hylkäämisen kokemuksista. Jokaisella on tarinansa, mutta suosiihan nykyaikakin itsensä piippuun vetämistä, lähes ainoana kunniallisena elämisen muotona.
Jos jostakin kuitenkin olen varma niin siitä, että peräsuoli pitkällä duunia, kotitöitä ja "laatuaikaa" painaltava kyborgi ei ole hyvä vanhempi, ei varsinkaan kiva ja hauska vanhempi jollainen jokainen kai haluaisi olla. Tässä mielessä Ruuhkavuosi on aika tärkeä kirja, vaikka jo ehdin valittaakin sen tietystä kirjallisesta heppoisuudesta. Mutta eivät mitkään dostojevskit tai edes hannuraittilat tällaisista aiheista kirjoitakaan. Kyllä se on chick toiselle kun puhuu.
Noin yleensä mammakirjallisuus on genrenä masentava, koska ihmiset tuntevat ilmeisesti tarvetta kertoa masentavista asioista. Siksikin viime aikojen keskustelu aiheesta äitiyden vaikeus on tuntunut vähän oudolta - kivoista asioista puhuva kyllä sensuroidaan saman tien. Kokeilkaa vaikka.
Suden teos on kuitenkin suht sujuvaa tekstiä vailla pahimpia latteuksia tyyliin "olen äiti ja nyt mua myös pidetään äitinä, kappas ketaletta". Joskus kaipasin kirjalta vähän enemmänkin henkilön- ja miljöönkuvausta, nyt se on aika vauhdikasta menoa chick lit-hengessä.
Henkisen romahduksen kuvauksessa reippaus on kyllä paikallaan. Ei niitä paniikkikohtauksia sun muita loputtomasti kannata väännellä vaan mitä niistä seuraa. Sudella on kai toimittajatausta, se auttaa kyllä. Gradunteko onkin sitten eri asia.
Kirja siis kertoo gradua vaille valmiista sosiaalipsykologian opiskelijasta, joka on tosin viime vuodet kääntänyt romanttista pokkarikirjallisuutta. Avoliitossa sähkömiehen kanssa, oma talo rakennetaan kirjan aikana. Ja Minna päättää samana vuonna lapsen syntymän kanssa vielä valmistua ja painaa töitä täysillä. Ja antaa lapselle jakamattoman huomion ja virikkeitä...
Ennalta-arvattavalta vaikuttavasta alkuasetelmastaan huolimatta kirja pystyy parhaimmillaan ainakin samoja kokeneen näkökulmasta uskottavaan ja tuoreeseen kuvaukseen. Ei niin että itse olisin yhtä raivopäisesti yrittänyt saada kaikkea mahtumaan yhteen vuoteen, mutta ei näitä minunkaan äitiyslomiani miksikään rikkumattomaksi maternalistiseksi auvolaksi voi kutsua.
Kumpikohan on pahempaa: joutua täysin eristetyksi työelämästä äitiyslomalla vai "saada" tehdä melkein saman määrän hommia vauvanhoidon lomassa? Voiko kumpaankaan kohtaloon hirveästi vaikuttaa? Kenen on vastuu? Miksei yhteiskunta tee mitään...
Vaarallisinta kaikessa tekemisessä, vauvalla tai ilman, on tietysti se, että hirttää elämänsä ja itsetuntonsa yhteen suunnitelmaan ja kun se ei onnistu, kaikelta menee pohja. Lasten kanssa on vielä se yllätysmomentti, että ne ovat syntyjään erilaisia, eikä vaikkapa niiden unenlahjoihin voi vaikuttaa kuin ehkä valitsemalla nukahtamiskyvystään kuuluisan puolison.
Kirjoittelin jokin aika sitten arkisesta anarkiasta, jolla tarkoitan sitä, että ihmisen olisi hyvä elää omalla tavallaan ja kasvattaa lapsensakin oman pään mukaan. Minusta esimerkiksi neuvolatoiminnan tarkoitus on tukea vanhempia lapsen hoitamisessa, ei määrittää todellisuutta ja aiheuttaa turhia paineita. Kohdalleni ei mitään kasvukäyränatseja ole sattunutkaan, mutta tarinoita riittää. Myös Pauliina Sudella.
Sama juttu kaikenmaailman opaskirjallisuudessa: avuksi ne on tehty eikä riesaksi. Mutta jos maailma on kirjoista peräisin, ei todellisuus voi kuin jäädä jälkeen ikävällä tavalla. Hytisyttäviä kohtaamisia on ollut useammankin lapsen äitien kanssa, jotka kommentoivat kaikkea lasten tekemistä ja olemista kirjallisuusviitteillä ja ratkovat uusia pulmia etsimällä vastausta netistä - miksi turhaan perehtyä empiiriseen lähdeaineistoon eli lapseen itseensä...
Ruuhkavuosi käsittelee aika raikkaasti näitä erilaisia paineita, ja tietysti koulutuksen, ammatin ja silkan rahanansaitsemisen aiheuttamia lisäahdistuksia. Kuten itsekin olen saanut huomata, miehiä eivät vaivaa äitimyytin kaltaiset takaraivoon iskostuneet ajatusharhat, vaan he saattavat hyvänä päivänä jopa nauttia lapsistaan. Ja pitäisihän hyvän äidinkin nauttia, kirjassa luki niin.
Ruuhkavuosi vihjailee, mielestäni aika osuvastikin, kuinka kuvatun kaltainen yli-innokas ja ulkokohtainen suorittaminen johtuu usein erilaisista hylkäämisen kokemuksista. Jokaisella on tarinansa, mutta suosiihan nykyaikakin itsensä piippuun vetämistä, lähes ainoana kunniallisena elämisen muotona.
Jos jostakin kuitenkin olen varma niin siitä, että peräsuoli pitkällä duunia, kotitöitä ja "laatuaikaa" painaltava kyborgi ei ole hyvä vanhempi, ei varsinkaan kiva ja hauska vanhempi jollainen jokainen kai haluaisi olla. Tässä mielessä Ruuhkavuosi on aika tärkeä kirja, vaikka jo ehdin valittaakin sen tietystä kirjallisesta heppoisuudesta. Mutta eivät mitkään dostojevskit tai edes hannuraittilat tällaisista aiheista kirjoitakaan. Kyllä se on chick toiselle kun puhuu.
maanantai 7. huhtikuuta 2008
Romskuja
Suomalainen kaunokirjallisuus on tietenkin Suuri Isänmaallinen Projekti, joten tuollaista otsikkoa ei sopisi laittaa... mutta kun huvikseni luin, niin pakkohan se on.
Jarkko Tontin Luokkakokous oli pettymys. Kaipa aika on jo ehtinyt ajaa sen ahdistuksen ohi, jota minua pari vuotta nuoremmat tunsivat aikuistumisen pakkoa kohtaan? Tai sitten juristi Tontti on fantasioinut, millaista olisi olla jollain todella epävarmalla alalla, kuten IT-hommissa tai historiantutkijana...
Joka tapauksessa juonen peruskuvio on lähinnä outo, kaksi koulukaveria rakastaa kolmatta koulukaveriaan joka pyörittää poikia miten tahtoo. Miesten himot ja halut on esitetty usein kiinnostavamminkin, jotenkin vetoavammin. Ja tutkijan arki on ainakin minusta hieman lämpöisempää kuin Tontin kuvaaman medievalistin.
Miksi muuten aina akateeminen maailma kuvataan hirveänä intrigisoppana, jossa vain kyynisimmät pärjäävät ja osaaminen ja lahjakkuus ovat lähinnä haitaksi? En minä tunne sellaisia ihmisiä yliopistolta, tai en ainakaan pidä näitä piirteitä heidän hallitsevina ominaisuuksinaan. No, joitakin ammattinarsisteja toki tunnen, mutta he taas eivät ole yleensä määräävässä asemassa työyhteisössä. Yleensä, tarinoita kuulee kyllä.
Toinen, paljon miellyttävämpi lukukokemus oli Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet. Olin aiemmin lukenut häneltä trilogian kakkososan eli Rautayöt, nyt siis ensimmäisen, ei haitannut väärä järjestys.
Kähkönen osaa kaikki perusasiat niin vaivattoman loistavasti: kerronnan, kuvauksen, henkilöt, dialogin... tarina ei pahemmin yskähtele, mitään ei tarvitse moralisoida eikä jankuttaa. Jopa savon murre kääntyy ymmärrettäväksi ja sympaattiseksi keskusteluissa.
Rautaöissä ihastelin sitä, miten kirjailija päätyy samanlaiseen sota-ajan kuvaan kuin tutkija eli siis minä. Kähkösen taivastelemattomuus kai siihen on syynä: hän ei kirjoita tehdäkseen kaikille tiettäväksi, että juuri hänestä tuntuu tältä ja juuri näin hän haluaa sanoa. Onko se sitten naiskirjallisuutta vai ainoastaan hyvää kirjallisuutta, en tiedä.
Kähkösen Lakanasiivet (jota en ole lukenut) oli Finlandia-ehdokkaana, ja ehdottomasti Kähkönen on kaikkien mahdollisten palkintojen arvoinen. Ei siksi, että hän kirjoittaa naisista ja vähän kommunisteistakin, vaan koska hän kirjoittaa hyvin. Se ei ole niin yleistä kuin luulisi.
Jarkko Tontin Luokkakokous oli pettymys. Kaipa aika on jo ehtinyt ajaa sen ahdistuksen ohi, jota minua pari vuotta nuoremmat tunsivat aikuistumisen pakkoa kohtaan? Tai sitten juristi Tontti on fantasioinut, millaista olisi olla jollain todella epävarmalla alalla, kuten IT-hommissa tai historiantutkijana...
Joka tapauksessa juonen peruskuvio on lähinnä outo, kaksi koulukaveria rakastaa kolmatta koulukaveriaan joka pyörittää poikia miten tahtoo. Miesten himot ja halut on esitetty usein kiinnostavamminkin, jotenkin vetoavammin. Ja tutkijan arki on ainakin minusta hieman lämpöisempää kuin Tontin kuvaaman medievalistin.
Miksi muuten aina akateeminen maailma kuvataan hirveänä intrigisoppana, jossa vain kyynisimmät pärjäävät ja osaaminen ja lahjakkuus ovat lähinnä haitaksi? En minä tunne sellaisia ihmisiä yliopistolta, tai en ainakaan pidä näitä piirteitä heidän hallitsevina ominaisuuksinaan. No, joitakin ammattinarsisteja toki tunnen, mutta he taas eivät ole yleensä määräävässä asemassa työyhteisössä. Yleensä, tarinoita kuulee kyllä.
Toinen, paljon miellyttävämpi lukukokemus oli Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet. Olin aiemmin lukenut häneltä trilogian kakkososan eli Rautayöt, nyt siis ensimmäisen, ei haitannut väärä järjestys.
Kähkönen osaa kaikki perusasiat niin vaivattoman loistavasti: kerronnan, kuvauksen, henkilöt, dialogin... tarina ei pahemmin yskähtele, mitään ei tarvitse moralisoida eikä jankuttaa. Jopa savon murre kääntyy ymmärrettäväksi ja sympaattiseksi keskusteluissa.
Rautaöissä ihastelin sitä, miten kirjailija päätyy samanlaiseen sota-ajan kuvaan kuin tutkija eli siis minä. Kähkösen taivastelemattomuus kai siihen on syynä: hän ei kirjoita tehdäkseen kaikille tiettäväksi, että juuri hänestä tuntuu tältä ja juuri näin hän haluaa sanoa. Onko se sitten naiskirjallisuutta vai ainoastaan hyvää kirjallisuutta, en tiedä.
Kähkösen Lakanasiivet (jota en ole lukenut) oli Finlandia-ehdokkaana, ja ehdottomasti Kähkönen on kaikkien mahdollisten palkintojen arvoinen. Ei siksi, että hän kirjoittaa naisista ja vähän kommunisteistakin, vaan koska hän kirjoittaa hyvin. Se ei ole niin yleistä kuin luulisi.
sunnuntai 23. maaliskuuta 2008
Matka Mordoriin
Menossa on Sormusherra-trilogian viimeinen leffa - nähty on, en jaksa enää katsoa... En ole mikään antaumuksellinen Tolkien-fani, ja siksi tai siitä huolimatta huvituin suuresti muutaman vuoden takaisesta sähköpostihuumorista. Kyseessä oli tietenkin aihepiirin pienklassikko "Taru sormusten herrasta väitöskirjanteon analogiana", englanniksi se useimmiten vastaan tuli.
Muutama kohta jäi erityisesti mieleen. Ensiksi se, miten doktorandimme "presumes his supervisor is dead" - ohjauksen puute on yleinen ongelma... Toisaalta aihepiiriä joskus tutkineet dosentit ovat varmasti monelle sormusaaveiden veroisia hirvityksiä.
Ja lopulta pikku Frodomme on silvottu ja menettänyt kykynsä normaaliin elämään. Harvaa vain saapuu haltialaiva noutamaan. Kiertäneekö juttu enää missään ja naurattaneeko enää ketään. Sen verran tiukkaa kritiikkiä väitöskirjaprosessi tuntuu saavan eri tahoilta.
Olen minäkin törmännyt väitöskirjoina esitettyihin teoksiin, jotka eivät täytä edes hyvän gradun vaatimuksia, ainakaan niitä joita itse asettaisin. Ja olen ollut väitöstilaisuuksissa, joissa olisin hylännyt väittelijän, koska hän ei kyennyt vastaamaan alkeelliseenkaan historianfilosofiaa sivuavaan kysymykseen. Mutta läpi ovat menneet, eikä asia kai minulle kuulu. Ainakaan niin kauan kuin en saa itse kunniaa osallistua väitösprosessiin arvioitsijan puolelta.
Usein esitetty, ja akateemisesta itseohjautuvuudesta suorastaan liikuttavan kuvan antava kommentti on, että esitarkastus voi olla ensimmäinen kerta, kun joku todella lukee väitöskirjantekijän tekstiä ja samoin ensi kerta, kun hän saa täsmällistä ohjausta.
Turha kai mainitakaan, että vaihe on lievästi sanottuna liian myöhäinen. Mutta kuka antaisi kunnon ohjausta kaikille laitokselle haalituille jatko-opiskelijoille, joiden aiheet eivät kuulu oikein kellekään ja joiden kyky hankkia ohjausta omin päin on inhimillisen rajallinen?
En varmaan itsekään olisi uskaltanut ruveta jatko-opiskelijaksi, jos olisin tajunnut, mitä kunnon tohtorilta todella vaaditaan (aloin käsittää asian joskus väitöstilaisuuden aikoihin, sillä tiellä ollaan...). Ehkä aloittelevan väitöskirjantekijän ei pidäkään tajuta. Mutta jossain vaiheessa olisi hyvä jonkun kopauttaa urheaa yksinäistä puurtajaamme olkapäälle: hei, on olemassa tiedeyhteisö ja sinä teet kirjaasi sille, vaikket mitään muuta kirjoittamaasi tekisikään.
Jos ohjaaja, jatkoseminaari, esitarkastajat tai vastaväittäjä eivät tätä tee, ei kannata ihmetellä, miksi yliopistoa pidetään nynnyjen paikkana, jolta voi vaatia vyönkiristystä, tehostamista ja vielä laadukkuuttakin, kaikkea yhtä aikaa. Emmehän me osaa sanoa mitään suoraan edes toisillemme.
Örkit uhkaavat. On aika toimia.
Muutama kohta jäi erityisesti mieleen. Ensiksi se, miten doktorandimme "presumes his supervisor is dead" - ohjauksen puute on yleinen ongelma... Toisaalta aihepiiriä joskus tutkineet dosentit ovat varmasti monelle sormusaaveiden veroisia hirvityksiä.
Ja lopulta pikku Frodomme on silvottu ja menettänyt kykynsä normaaliin elämään. Harvaa vain saapuu haltialaiva noutamaan. Kiertäneekö juttu enää missään ja naurattaneeko enää ketään. Sen verran tiukkaa kritiikkiä väitöskirjaprosessi tuntuu saavan eri tahoilta.
Olen minäkin törmännyt väitöskirjoina esitettyihin teoksiin, jotka eivät täytä edes hyvän gradun vaatimuksia, ainakaan niitä joita itse asettaisin. Ja olen ollut väitöstilaisuuksissa, joissa olisin hylännyt väittelijän, koska hän ei kyennyt vastaamaan alkeelliseenkaan historianfilosofiaa sivuavaan kysymykseen. Mutta läpi ovat menneet, eikä asia kai minulle kuulu. Ainakaan niin kauan kuin en saa itse kunniaa osallistua väitösprosessiin arvioitsijan puolelta.
Usein esitetty, ja akateemisesta itseohjautuvuudesta suorastaan liikuttavan kuvan antava kommentti on, että esitarkastus voi olla ensimmäinen kerta, kun joku todella lukee väitöskirjantekijän tekstiä ja samoin ensi kerta, kun hän saa täsmällistä ohjausta.
Turha kai mainitakaan, että vaihe on lievästi sanottuna liian myöhäinen. Mutta kuka antaisi kunnon ohjausta kaikille laitokselle haalituille jatko-opiskelijoille, joiden aiheet eivät kuulu oikein kellekään ja joiden kyky hankkia ohjausta omin päin on inhimillisen rajallinen?
En varmaan itsekään olisi uskaltanut ruveta jatko-opiskelijaksi, jos olisin tajunnut, mitä kunnon tohtorilta todella vaaditaan (aloin käsittää asian joskus väitöstilaisuuden aikoihin, sillä tiellä ollaan...). Ehkä aloittelevan väitöskirjantekijän ei pidäkään tajuta. Mutta jossain vaiheessa olisi hyvä jonkun kopauttaa urheaa yksinäistä puurtajaamme olkapäälle: hei, on olemassa tiedeyhteisö ja sinä teet kirjaasi sille, vaikket mitään muuta kirjoittamaasi tekisikään.
Jos ohjaaja, jatkoseminaari, esitarkastajat tai vastaväittäjä eivät tätä tee, ei kannata ihmetellä, miksi yliopistoa pidetään nynnyjen paikkana, jolta voi vaatia vyönkiristystä, tehostamista ja vielä laadukkuuttakin, kaikkea yhtä aikaa. Emmehän me osaa sanoa mitään suoraan edes toisillemme.
Örkit uhkaavat. On aika toimia.
sunnuntai 27. tammikuuta 2008
Ostoksilla ostarilla
Kontulan ostarin divari on mainio paikka. Siellä hallitaan ns. sisäänheittotuotteet hyvin: kaupan edessä olevasta laarista tarttui mukaan suht uusi teos Napapaju - sekovartisia selityksiä hintaan 1,60. Pakkohan sinne oli mennä sisäänkin.
Tällä kertaa saalis oli kaksi levyä, Cheb Khaledin Aiysha ja Juliet Jonesin Sydämen kokoelma. Edellinen on sitä pohjoisafrikkalaista rai-musiikkia (ei tule sekoittaa rai rai-musiikkiin) ja jälkimmäinen miehen vanha suosikki.
Ihmeteltiin kotona, miten vinyyliajan loppuminen muutti kuuntelutottumuksia. Joltain artistilta oli kaikki levyt ja sitten ei mitään tai ehkä yksi. Aina on uudempia ja tärkeämpiä ostettavana, ei jaksa hankkia ihan kaikkea kahteen kertaan...
Divarista sain ostosten lisäksi selvityksen, mitä kannattaa tuoda myytäväksi. Vanhat dekkarit käyvät kaupaksi ja uusista joku Ilkka Remes. Tom Clancy ja muu kylmä sota on vähän vanhentunutta. Erä- ja kalastuskirjallisuutta menee hyvin, sotaa sun muuta samoin. Uskonnolla ja filosofialla on käyttäjänsä.
Pitäisi raijata nuo Agatha Christiet ja Rex Stoutit sinne, ei niitä enää jaksa lukea. Minusta on muutenkin vähän perverssiä viihtyä miettien sitä, kuka tappoi jonkun ihmisen. Paljon hauskempaa on miettiä, kuka pani alulle jonkun ihmisen :-) Ei niin että sitä huvia olisi liiemmälti tarjolla näissä vakaissa ja turvallisissa piireissä joissa liikun.
Nyt on enää yksi ongelma: miten saada päästä pois sinne juuttunut Joneksien Jänis? "Mies muuttuu jänikseksi ja vielä rumaksi sellaiseksi"... Ihan hauska tanssia lasten kanssa, mutta kun yöllä herää ja tämä soi edelleen korvissa...
Tällä kertaa saalis oli kaksi levyä, Cheb Khaledin Aiysha ja Juliet Jonesin Sydämen kokoelma. Edellinen on sitä pohjoisafrikkalaista rai-musiikkia (ei tule sekoittaa rai rai-musiikkiin) ja jälkimmäinen miehen vanha suosikki.
Ihmeteltiin kotona, miten vinyyliajan loppuminen muutti kuuntelutottumuksia. Joltain artistilta oli kaikki levyt ja sitten ei mitään tai ehkä yksi. Aina on uudempia ja tärkeämpiä ostettavana, ei jaksa hankkia ihan kaikkea kahteen kertaan...
Divarista sain ostosten lisäksi selvityksen, mitä kannattaa tuoda myytäväksi. Vanhat dekkarit käyvät kaupaksi ja uusista joku Ilkka Remes. Tom Clancy ja muu kylmä sota on vähän vanhentunutta. Erä- ja kalastuskirjallisuutta menee hyvin, sotaa sun muuta samoin. Uskonnolla ja filosofialla on käyttäjänsä.
Pitäisi raijata nuo Agatha Christiet ja Rex Stoutit sinne, ei niitä enää jaksa lukea. Minusta on muutenkin vähän perverssiä viihtyä miettien sitä, kuka tappoi jonkun ihmisen. Paljon hauskempaa on miettiä, kuka pani alulle jonkun ihmisen :-) Ei niin että sitä huvia olisi liiemmälti tarjolla näissä vakaissa ja turvallisissa piireissä joissa liikun.
Nyt on enää yksi ongelma: miten saada päästä pois sinne juuttunut Joneksien Jänis? "Mies muuttuu jänikseksi ja vielä rumaksi sellaiseksi"... Ihan hauska tanssia lasten kanssa, mutta kun yöllä herää ja tämä soi edelleen korvissa...
sunnuntai 30. joulukuuta 2007
Vuodenvaihteen puuhatehtävä
Meille tuli joululahjaksi Taide-suomi-sanakirja, josta on ollut kovasti hupia. Tyylilaji ns. puree.
Se on kuitenkin vaarallinen pohjustus Akateemisen kirja-alen kataloogin lukemiselle. En tiedä, ovatko ne parin lauseen kirjakuvaukset takakansista, kritiikeistä vai takakansiin poimituista kritiikeistä. Hauskaa kuitenkin piisaa jo proosapuolella, jätetään työasiat sivuun juhlakauden kunniaksi.
"Oman elämänsä sivustakatsojan ironinen ja raikas kuvaus neuroosien ja töppäilyjen täyttämästä elämästä."
"Viehättävä sukutarina maalaa omaperäisen, toden ja fiktion värittämän kuvan 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kaupunkilaisesta sivistyneistöstä."
"Raa'an runollinen talviuni huippu-urheilijasta, yksinäisyydestä, pakkasesta, suomalaisuudesta ja yleisöstä. Meistä kaikista."
"Nykynaisen rooleja terävästi tutkiva viihderomaani bestseller-listalta!"
"Seikkailut Turun kaduilla rock'n'rollin rantautumisen aikoihin tuovat mieleen Jack Kerouacin ja J.D. Salingerin romaanit."
"Proustilaiseen tapaan omaelämäkerrallinen tarina, jossa kirjailijan kokemukset avaavat koko aikakauden."
"Teos ihmisistä epämukavissa asennoissa ei silti jätä henkilöitään täysin hapettomaan tilaan, vaan inhimillinen ymmärrys tuo tuulahduksen raikasta ilmaa ja toivoa."
"Mestarin kynästä: sadunomainen tarina vanhan miehen rakkaudesta nukkuvaan tyttöön."
Nämä löytyvät (kokonaan) kataloogin sivuilta 1-8 annetussa järjestyksessä. Etsi ja keksi itse, mitä nämä todella tarkoittavat...
Hyvää uutta vuotta!
Se on kuitenkin vaarallinen pohjustus Akateemisen kirja-alen kataloogin lukemiselle. En tiedä, ovatko ne parin lauseen kirjakuvaukset takakansista, kritiikeistä vai takakansiin poimituista kritiikeistä. Hauskaa kuitenkin piisaa jo proosapuolella, jätetään työasiat sivuun juhlakauden kunniaksi.
"Oman elämänsä sivustakatsojan ironinen ja raikas kuvaus neuroosien ja töppäilyjen täyttämästä elämästä."
"Viehättävä sukutarina maalaa omaperäisen, toden ja fiktion värittämän kuvan 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kaupunkilaisesta sivistyneistöstä."
"Raa'an runollinen talviuni huippu-urheilijasta, yksinäisyydestä, pakkasesta, suomalaisuudesta ja yleisöstä. Meistä kaikista."
"Nykynaisen rooleja terävästi tutkiva viihderomaani bestseller-listalta!"
"Seikkailut Turun kaduilla rock'n'rollin rantautumisen aikoihin tuovat mieleen Jack Kerouacin ja J.D. Salingerin romaanit."
"Proustilaiseen tapaan omaelämäkerrallinen tarina, jossa kirjailijan kokemukset avaavat koko aikakauden."
"Teos ihmisistä epämukavissa asennoissa ei silti jätä henkilöitään täysin hapettomaan tilaan, vaan inhimillinen ymmärrys tuo tuulahduksen raikasta ilmaa ja toivoa."
"Mestarin kynästä: sadunomainen tarina vanhan miehen rakkaudesta nukkuvaan tyttöön."
Nämä löytyvät (kokonaan) kataloogin sivuilta 1-8 annetussa järjestyksessä. Etsi ja keksi itse, mitä nämä todella tarkoittavat...
Hyvää uutta vuotta!
maanantai 30. heinäkuuta 2007
Tyhmä taulu
Suurlähettiläät-yhtyeen sanoituksista valittaminen on tietysti yhtä reilua kuin rollaattorin varastaminen mummolta, mutta joskus ei vain jaksa. Bändi, joka on tuonut suomalaiseen kulttuuriin säkeet "olen pieni ihminen enkä sille mitään voi" ja "ei haittaa vaikka kesällä heität mua ampiaispesällä" on tällä kertaa putkauttanut ilmoille biisin Tyhjä taulu.
Laulu kertoo, jos se kykenee mistään kertomaan, lapsesta, jolla on elämä edessään. Okei, suomenkielinen iskelmä- ja popmusiikki on täynnä tätä skeidaa muutenkin. En vain jaksa käsittää, miten tähän maailmanaikaan joku kuvittelee lapsen syntyvän maailmaan ilman ominaisuuksia, kirjoittamattomana lehtenä, jonka maailma (hyvää tarkoittavat vanhemmat?) sitten täyttää todellisuudella. Suurlähettiläiden kesivertokuuntelijaa eivät tietysti sen suuremmin rasita ihmistieteiden viimeisimmät virtaukset, tuuli vain viuhuu mukavasti korvien välissä.
Ei kai tuo Suurlähettiläiden biisi olisi niin ärsyttänyt, ellei Radio Suomi, jota kesällä tulee kuunneltua, olisi täynnä vastaavaa jolinaa. Kylätie on hiljainen ja siskot veikat odottavat jossakin kaukana - josta oltiin niin saatanan kovaa aikanaan lähdössä mutta kunpa pääsisi takaisin. Maaltapaon dilemma siis: kun ei voida käytännön syistä elää yhdessä paikassa, sinne pitää kuitenkin haikailla kun siellä oli se (muka) huoleton lapsuus ja onnenmaa... Kepun bulvaaneja kaikki tyynni.
Voisin nähdä tässä jotain sinivalkoista, ellei toinen näppylöiden aihe kesäradiossa olisi juuri tämä "suomalaiskansallinen". Suofutis varmaan sitä jossain määrin on, mutta kun joka hilipatipippaloista pitää saada esille se suomalaisuusaspekti. Ihan kuin suomalaiset olisivat keksineet kesän. Jossain määrin kai ovatkin, ainakin diskurssina ja hien pintaan nostavana huhkimisena.
Kuolema on tätä nykyä kirjailijoille ja toimittajille kova juttu, keino olla viksu ja syvällinen. Että voi sanoa jotain tärkeää - turha kai mainita, että aiheesta alkaa olla kaikki sanottu paitsi ne mielenkiintoiset asiat. Lapsuus taas on tuolla iskelmärintamalla hianoo, varsinkin kun se rinnastuu aikuisen epäonnistumisiin ja maalle kaipaamiseen. Samaa juurta kaiketi ovat nettikeskustelujen vakiohuokaukset väsyneiltä äideiltä: kun lapset on kuitenkin pieniä niin lyhyen aikaa. No onneksi ovat, ei kukaan lopun ikäänsä jaksa valvoa ja arvailla, sanoiko se nyt kukka vai kakka. Ellei sitten pääse nauttimaan dementikon hoitamisesta.
Tekisikin mieli löytää tästä suurten ikäluokkien salaliitto, ellei se olisi vähemmän omaperäistä nykyään. Onhan näet niin, että maailman ainoa tärkeä ikäkausi ja kokemus on viime vuosikymmenet ollut se, jossa nämä porukat sattuvat olemaan. Nyt ne ovat keksineet virkeän vanhuuden kun se alkaa häämöttää, ja kuolema kolkuttelee ovella. Dekkaribuumi on kaiketi samaa sarjaa, voidaan ajatella ettei luonnollista kuolemaa olekaan...
Lapsuus on kuitenkin siitä nasta vaihe elämässä, että silloin vanheneminen on hauskaa. Ei kai kukaan sure kuusivuotissynttäreitään ja muistele onnen aikoja nelivuotiaana, vai onko lapsuus jo lyhentynyt tähän mittaan? Tästä syystä lasten kanssa myös on hauskaa. Ainakaan kukaan ei valittele elähtäneitä murheitaan ja surkuttele edessä olevaa kurjuutta. Lapsi uskoo vielä ja jaksaa vaikka mitä. Eikä sen uskon ole pakko kadota minnekään, viisaimmilta se ei katoakaan. Yleensäkin ne, jotka saavat jotain aikaankin eivätkä vain sääli itseään - ja kykenevät jopa säälimään muita - katsovat eteen- eivätkä taaksepäin. Joku sanoo sitä sieluttomuudeksi, minä olen vanhemmiten alkanut sanoa sitä järkevyydeksi ja elämänmyönteisyydeksi.
Onko kaiho oopiumia kansalle ja kaukokaipuu ja menneisyyden haikailu keino pitää jengi ruodussa? Ettei vain huomattaisi, että nykyhetkelle voisi tehdä jotain. Tämän on tainnut kirjoittaa joku aikaisemminkin, mutta vanha kommarihan minä olenkin... ja sitä elähtänyttä sukupolvea, joka tietää ettei se ole kommunikaattori...
Laulu kertoo, jos se kykenee mistään kertomaan, lapsesta, jolla on elämä edessään. Okei, suomenkielinen iskelmä- ja popmusiikki on täynnä tätä skeidaa muutenkin. En vain jaksa käsittää, miten tähän maailmanaikaan joku kuvittelee lapsen syntyvän maailmaan ilman ominaisuuksia, kirjoittamattomana lehtenä, jonka maailma (hyvää tarkoittavat vanhemmat?) sitten täyttää todellisuudella. Suurlähettiläiden kesivertokuuntelijaa eivät tietysti sen suuremmin rasita ihmistieteiden viimeisimmät virtaukset, tuuli vain viuhuu mukavasti korvien välissä.
Ei kai tuo Suurlähettiläiden biisi olisi niin ärsyttänyt, ellei Radio Suomi, jota kesällä tulee kuunneltua, olisi täynnä vastaavaa jolinaa. Kylätie on hiljainen ja siskot veikat odottavat jossakin kaukana - josta oltiin niin saatanan kovaa aikanaan lähdössä mutta kunpa pääsisi takaisin. Maaltapaon dilemma siis: kun ei voida käytännön syistä elää yhdessä paikassa, sinne pitää kuitenkin haikailla kun siellä oli se (muka) huoleton lapsuus ja onnenmaa... Kepun bulvaaneja kaikki tyynni.
Voisin nähdä tässä jotain sinivalkoista, ellei toinen näppylöiden aihe kesäradiossa olisi juuri tämä "suomalaiskansallinen". Suofutis varmaan sitä jossain määrin on, mutta kun joka hilipatipippaloista pitää saada esille se suomalaisuusaspekti. Ihan kuin suomalaiset olisivat keksineet kesän. Jossain määrin kai ovatkin, ainakin diskurssina ja hien pintaan nostavana huhkimisena.
Kuolema on tätä nykyä kirjailijoille ja toimittajille kova juttu, keino olla viksu ja syvällinen. Että voi sanoa jotain tärkeää - turha kai mainita, että aiheesta alkaa olla kaikki sanottu paitsi ne mielenkiintoiset asiat. Lapsuus taas on tuolla iskelmärintamalla hianoo, varsinkin kun se rinnastuu aikuisen epäonnistumisiin ja maalle kaipaamiseen. Samaa juurta kaiketi ovat nettikeskustelujen vakiohuokaukset väsyneiltä äideiltä: kun lapset on kuitenkin pieniä niin lyhyen aikaa. No onneksi ovat, ei kukaan lopun ikäänsä jaksa valvoa ja arvailla, sanoiko se nyt kukka vai kakka. Ellei sitten pääse nauttimaan dementikon hoitamisesta.
Tekisikin mieli löytää tästä suurten ikäluokkien salaliitto, ellei se olisi vähemmän omaperäistä nykyään. Onhan näet niin, että maailman ainoa tärkeä ikäkausi ja kokemus on viime vuosikymmenet ollut se, jossa nämä porukat sattuvat olemaan. Nyt ne ovat keksineet virkeän vanhuuden kun se alkaa häämöttää, ja kuolema kolkuttelee ovella. Dekkaribuumi on kaiketi samaa sarjaa, voidaan ajatella ettei luonnollista kuolemaa olekaan...
Lapsuus on kuitenkin siitä nasta vaihe elämässä, että silloin vanheneminen on hauskaa. Ei kai kukaan sure kuusivuotissynttäreitään ja muistele onnen aikoja nelivuotiaana, vai onko lapsuus jo lyhentynyt tähän mittaan? Tästä syystä lasten kanssa myös on hauskaa. Ainakaan kukaan ei valittele elähtäneitä murheitaan ja surkuttele edessä olevaa kurjuutta. Lapsi uskoo vielä ja jaksaa vaikka mitä. Eikä sen uskon ole pakko kadota minnekään, viisaimmilta se ei katoakaan. Yleensäkin ne, jotka saavat jotain aikaankin eivätkä vain sääli itseään - ja kykenevät jopa säälimään muita - katsovat eteen- eivätkä taaksepäin. Joku sanoo sitä sieluttomuudeksi, minä olen vanhemmiten alkanut sanoa sitä järkevyydeksi ja elämänmyönteisyydeksi.
Onko kaiho oopiumia kansalle ja kaukokaipuu ja menneisyyden haikailu keino pitää jengi ruodussa? Ettei vain huomattaisi, että nykyhetkelle voisi tehdä jotain. Tämän on tainnut kirjoittaa joku aikaisemminkin, mutta vanha kommarihan minä olenkin... ja sitä elähtänyttä sukupolvea, joka tietää ettei se ole kommunikaattori...
sunnuntai 22. heinäkuuta 2007
Pervoa luentaa
Lukupiirit ovat muodissa - kuten akateemisille helsinkiläisnaisille sopii, oman ystäväpiirini lukuinnostus on jo hiipunut kun ajoissa aloitimmekin. Tai luemmehan me, emme vain jaksa kokoontua asian tiimoilta.
Anna-Mari Sipilä kirjoittaa tämän päivän Hesarissa sinänsä osuvasti, että jos kohkaa lukemisestaan hirveästi, ei kyllä oikeasti ehdi lukea mitään. Totta toinen puoli. Tunnen minäkin näitä kirjasnobeja, joille ei kelpaa mikään inhimillisesti ymmärrettävä, vaan taidetta sen olla pitää. Nobel jo pilaa kirjailijan kuin kirjailijan...
Kirjoittelin tuossa aiemmin kielestä ja kuinka eri asioita me siltä odotamme. Sama pätee tietysti kirjoihin yleensäkin. Itse olen lähinnä viihdytettävä naatti - kovin vaikea rakenne ja taidokas kielenkäyttö saavat kirjan jäämään kesken. Samoin sisällön on paras olla jotenkin juuri minua kiinnostavaa. Ei auta vaikka maailman kärsimys olisi kuinka nasevasti lasautettu juuri tässä teoksessa. Kansanmurhista ja perhehelveteistä lukevat enimmäkseen muut.
Yhdenlaista snobismia tietysti tämäkin. Esittäessäni, etten muka etsi kirjallisuudesta egonkohotusta vihjaan samalla, että ns. hyviä kirjoja lukevat ovat sen tarpeessa. Ja luenko minä sitten niin huonoja kirjoja muka, viimeksi meni Juha Seppälän Ei kenenkään maa. Siitä lisää ehkä joskus. Karmeinta snobismia on tietysti se, että kahden pienen lapsen äiti ehtii lukea mitään!
Kirjallisuus Sipilän kuvaamassa muodossa muistuttaa hyvin paljon seksiä. Senkin pitäisi olla nautinnon lähde ja vastata yksilöllisiä tarpeita ja mieltymyksiä, mutta niin vain kaikkien pitää lopulta nauttia samoista asioista. Ja määrä korvaa sittenkin laadun. Sen ainakin olen huomannut, että kaikkein tarkimmin seksiä analysoivat ne, joilla sitä vähiten elämässään sillä hetkellä on...
Toisaalta kirjallisuus ei ole vain yksilön asia. Fiktio on fiktiota ja siksi jää, mutta toisaalta tarinat kuvaavat myös maailmaa jossa elämme. Ja sitä voi ja pitää analysoida, kunhan muistaa että jutut on juttuja. Moni on saanut yhteiskunnallisen herätyksen vaikkapa Väinö Linnan tuotannosta, mikä on tietysti hienoa. Hereillä pysyäkseen kannattaa kuitenkin kurkistaa kirjan ylikin.
Ns. pervoluenta on vain yksi tapa laajentaa kuvaa kirjoista ja kirjallisuudesta, vaikka queer-tulkinnat herkullisia ovatkin. Mitä tapahtuu vaikkapa tutuille tyttökirjoille? Joidenkin mielestä kaikkinainen analysointi tappaa tunteen ja vie nautinnon, mutta oman kokemukseni mukaan niin kirjallisuudesta kuin seksistäkin kannattaa välillä puhua. Selviää ainakin se, miten erilaisia me ihmiset olemme. Ja sehän on taiteen perimmäinen tarkoitus?
Anna-Mari Sipilä kirjoittaa tämän päivän Hesarissa sinänsä osuvasti, että jos kohkaa lukemisestaan hirveästi, ei kyllä oikeasti ehdi lukea mitään. Totta toinen puoli. Tunnen minäkin näitä kirjasnobeja, joille ei kelpaa mikään inhimillisesti ymmärrettävä, vaan taidetta sen olla pitää. Nobel jo pilaa kirjailijan kuin kirjailijan...
Kirjoittelin tuossa aiemmin kielestä ja kuinka eri asioita me siltä odotamme. Sama pätee tietysti kirjoihin yleensäkin. Itse olen lähinnä viihdytettävä naatti - kovin vaikea rakenne ja taidokas kielenkäyttö saavat kirjan jäämään kesken. Samoin sisällön on paras olla jotenkin juuri minua kiinnostavaa. Ei auta vaikka maailman kärsimys olisi kuinka nasevasti lasautettu juuri tässä teoksessa. Kansanmurhista ja perhehelveteistä lukevat enimmäkseen muut.
Yhdenlaista snobismia tietysti tämäkin. Esittäessäni, etten muka etsi kirjallisuudesta egonkohotusta vihjaan samalla, että ns. hyviä kirjoja lukevat ovat sen tarpeessa. Ja luenko minä sitten niin huonoja kirjoja muka, viimeksi meni Juha Seppälän Ei kenenkään maa. Siitä lisää ehkä joskus. Karmeinta snobismia on tietysti se, että kahden pienen lapsen äiti ehtii lukea mitään!
Kirjallisuus Sipilän kuvaamassa muodossa muistuttaa hyvin paljon seksiä. Senkin pitäisi olla nautinnon lähde ja vastata yksilöllisiä tarpeita ja mieltymyksiä, mutta niin vain kaikkien pitää lopulta nauttia samoista asioista. Ja määrä korvaa sittenkin laadun. Sen ainakin olen huomannut, että kaikkein tarkimmin seksiä analysoivat ne, joilla sitä vähiten elämässään sillä hetkellä on...
Toisaalta kirjallisuus ei ole vain yksilön asia. Fiktio on fiktiota ja siksi jää, mutta toisaalta tarinat kuvaavat myös maailmaa jossa elämme. Ja sitä voi ja pitää analysoida, kunhan muistaa että jutut on juttuja. Moni on saanut yhteiskunnallisen herätyksen vaikkapa Väinö Linnan tuotannosta, mikä on tietysti hienoa. Hereillä pysyäkseen kannattaa kuitenkin kurkistaa kirjan ylikin.
Ns. pervoluenta on vain yksi tapa laajentaa kuvaa kirjoista ja kirjallisuudesta, vaikka queer-tulkinnat herkullisia ovatkin. Mitä tapahtuu vaikkapa tutuille tyttökirjoille? Joidenkin mielestä kaikkinainen analysointi tappaa tunteen ja vie nautinnon, mutta oman kokemukseni mukaan niin kirjallisuudesta kuin seksistäkin kannattaa välillä puhua. Selviää ainakin se, miten erilaisia me ihmiset olemme. Ja sehän on taiteen perimmäinen tarkoitus?
perjantai 6. heinäkuuta 2007
Köyhät teillä on aina keskellänne
Luin jokin aika sitten Tuomas Vimman romaanin Helsinki 12. Onhan sen ilmestymisestä jo jonkin aikaa, mutta kun en oikein kerkiä seuraamaan kirjallisuuselämää ajan hermolla. Luin kuitenkin.
En muista, miten kirjaa aikanaan arvioitiin, ja olin kuullut siitä aika sekalaisia kommentteja ystäviltäni. Mm. päähenkilön pakkomielle alle 60-kiloisiin naisiin oli pantu merkille. No joo, tuttu asiahan se on eikä kovin harvinaista tuolla ulkona. Mutta ei se ollut mielestäni kirjassa keskeistä.
Toisaalta, mikähän oli. Kaiketi Vimmaa pidetään ihan oikeana kirjailijana, kun hän on saanut julkaista toisenkin romaanin. Helsinki 12 on kuitenkin aika hämmentävä lukukokemus. Romaanin rakenne hajoaa, sen varsinainen aihe ei käy selville ja keskeisiä henkilöhahmoja jätetään kesken kuvaamisen. Loppupuolellaan romaani on myös huikean rasistinen. Joku kustannustoimittaja olisi voinut uhrata kirjalle päivän tai pari. Bret Easton Ellis ei ole saanut maassamme arvoistaan matkijaa, mihin mielestäni olisi kelvannut aika kehnokin romaani (Ellis ei ole suosikkejani, heh).
Kiintoisinta Helsinkin 12:ssa on sen sijaan sen alkupuolen keskittyminen tavaroihin ja niiden sosiaaliseen merkitykseen. Kaiken pitää olla päähenkilön maailmassa vimpan päälle ja oikeaa merkkiä. Suoraan sanoen tuli välillä sellainen olo, että Vimma on googlannut merkkejä summittaisesti ja rätkinyt niitä peräkkäin, niin epätodellinen olo kirjasta tuli. Vaikka itse en suostuisi pistämään päälleni juuri muita kuin bändien mainospaitoja, olen tottunut siihen, että tavaroiden taikamaa avautuu minulle edes hiukan. Vimma kykenee kuitenkin löytämään sellaisen brändimaailman, etten ole enää mukana ollenkaan.
Tavaralistat ovat kiinnittäneet huomiotani muissakin viime vuosien kotimaisissa romaaneissa. Sellainenkin, aivan muista asioista kertova teos kuin Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun kunnostautuu tällä kentällä aika-ajoin. Tavaroista lähes pääasiassa kertova Regina Raskin Ei millään pahalla taas kömmähtelee somasti samassa kisassa. Vai pitäisikö meidän uskoa, että kirjailija tarkoittaa jotain syvällistä kirjoittamalla viinietikan nimen balcamico eikä balsamico? No, nipo nipo mutta kun tuolle tielle lähtee, ei sovi sortua tien oheen.
Tavara kertoo nykyihmiselle kaiken olennaisen, siltä välillä vaikuttaa. Varsinkin Raskin kirjasta syntyy kuitenkin sellainen mielikuva, että joko ihmisillä on kaikki ne oikeat merkit kotonaan ja päällään, tai sitten ei yhtään mitään. Ollaan niin köyhiä vaan ettei ole varaa siihen eikä tähän.
Köyhyys on kuitenkin muuttanut muotoaan. Harva on nykyään enää laiha siksi, ettei ole varaa ruokaan, kuten hyvin tiedämme (ja tiedetään tasan tarkkaan Helsinki 12:ssa). Samalla tavoin harva koti on paljas ja tyhjä siksi, ettei ole varaa tavaroihin. Päinvastoin. Pienituloisille on kyllä tiedossa tavaraa, Yves Rocher’n ilmaislahjoista lehtitilausten kylkiäistuotteisiin. Mäkkärikäynnillä lasten pitää saada Happy Meal-lelu, ja vastaavaa tilpehööriä tulee melkein jokaisen taloudellisen transaktion yhteydessä. Paperiroskaa syntyy kaiken tämän mainostamisesta, mutta pikkuroinaa kertyy sen lisäksi uskomattomia määriä.
Oma ja merkillinen lukunsa ovat halpakaupat. Ne, joista osa mainostaa oikein telkkarissa ja on ketjuutunut, mutta osa on edelleen villejä ja vapaita pikkuputiikkeja kivijaloissa ja ostareiden sivukujilla. Näissä kaupoissa voi olla tunnettujakin merkkejä, jos ne ovat tarpeeksi itsestään selviä ja jo menettäneet erityisyytensä kuten Levi’s. Paljon on silti ihan tuntematonta halpatuontia, joka kyllä vastaa jonkun makua jossakin, koska sitä kannattaa myydä. Muotia se seuraa jonkin verran, mutta ei haitoiksi asti. Peruskamaa, jolla voi vaatettaa ja koristaa itsensä ja kotinsa ja kertoa olevansa kuka vain. Edullisesti nyt rouvalle, osta kolme maksa kaksi. Isojakin kokoja!
Viehättävimpiä näistä, täällä Itä-Helsingissä runsaina kukoistavista kaupoista on Kontulan ostarin Kiva Kauppa, entinen Kodin Säästö-Piste. Se ei myy niinkään vaatteita, vaikka myös niitä, vaan ennen kaikkea sisustukseen ja kodinhoitoon liittyvää tavaraa. Kiehtovaa on, että sieltä löytää paljon sellaista, mitä ei ”hienommista” kaupoista tahdo edes saada. Kuten nukkaleikkurin, eli parranajokoneen tapaisen vehkeen, jolla voi ajella nyppääntyneet vaatteet sileiksi. Tarpeen kaikille meille, jotka ostamme huonolaatuisista materiaaleista valmistettuja vaatteita ja haluamme käyttääkin niitä jonkin aikaa.
Kiva Kaupassa voi löytää itsestään myös pikkutytön, joka hokee ihana sitä ja ihana tätä. Esineiden muotokieli ei ole aina erityisen minimalistista, vaan söpöys ja herttaisuus saavat sijansa. Ostin Kiva Kaupasta itsekin, ja ihan tarpeeseen, hyllyn jolle sijoittaa huonekasveja ikkunan eteen. Takorautainen, kukkakuvioinen ja vihreäksi maalattu hylly ei ehkä koskaan päätyisi asuntomessujen mallikotiin, mutta tosielämässä sille on paljon käyttöä. Eikä maksanut paljon. Puhumattakaan, että monella ei ole samanlaista. Vein kuulemma liikkeen viimeisen kappaleen enkä ole vastaavia muualla nähnyt.
Tämähän se onkin brändimaailmassa keskeistä. Ei se, että omistaa jotain, mitä ei ole kellään muulla. Vaan että omistaa jotain, mitä on myös tarpeeksi hienoilla ja tunnetuilla ihmisillä, ja toisaalta ei voi olla ihan kaikilla. Vaikka Henkkamaukan paita olisi ”just mä”, se ei kelpaa tähän kisaan. Ei toisaalta kelpaa Kiva Kaupan kumisaapaskaan, vaikka näyttäisi todella uniikilta. Kukaanhan ei siitä tietäisi.
Kirjoitelkaa vain romaanejanne, mutta on olemassa todellisuus, jota ei kai ole tarpeeksi hienoa kuvata. Se on niin pientä, arkista – ja naisellista? – ettei siihen kukaan oikein kiinnitä edes huomiota. Ei kai ole kovin seksikästä koluta ostarilla kauppoja löytääkseen kukkahyllyn. Mutta sellaisen sain ja just miun maun mukkaan. Ehkä Tuomas Vimma oli oikeassa ja minä väärässä. Hänen päähenkilönsä ei kai edes tietäisi mikä on Tarjoustalo...
En muista, miten kirjaa aikanaan arvioitiin, ja olin kuullut siitä aika sekalaisia kommentteja ystäviltäni. Mm. päähenkilön pakkomielle alle 60-kiloisiin naisiin oli pantu merkille. No joo, tuttu asiahan se on eikä kovin harvinaista tuolla ulkona. Mutta ei se ollut mielestäni kirjassa keskeistä.
Toisaalta, mikähän oli. Kaiketi Vimmaa pidetään ihan oikeana kirjailijana, kun hän on saanut julkaista toisenkin romaanin. Helsinki 12 on kuitenkin aika hämmentävä lukukokemus. Romaanin rakenne hajoaa, sen varsinainen aihe ei käy selville ja keskeisiä henkilöhahmoja jätetään kesken kuvaamisen. Loppupuolellaan romaani on myös huikean rasistinen. Joku kustannustoimittaja olisi voinut uhrata kirjalle päivän tai pari. Bret Easton Ellis ei ole saanut maassamme arvoistaan matkijaa, mihin mielestäni olisi kelvannut aika kehnokin romaani (Ellis ei ole suosikkejani, heh).
Kiintoisinta Helsinkin 12:ssa on sen sijaan sen alkupuolen keskittyminen tavaroihin ja niiden sosiaaliseen merkitykseen. Kaiken pitää olla päähenkilön maailmassa vimpan päälle ja oikeaa merkkiä. Suoraan sanoen tuli välillä sellainen olo, että Vimma on googlannut merkkejä summittaisesti ja rätkinyt niitä peräkkäin, niin epätodellinen olo kirjasta tuli. Vaikka itse en suostuisi pistämään päälleni juuri muita kuin bändien mainospaitoja, olen tottunut siihen, että tavaroiden taikamaa avautuu minulle edes hiukan. Vimma kykenee kuitenkin löytämään sellaisen brändimaailman, etten ole enää mukana ollenkaan.
Tavaralistat ovat kiinnittäneet huomiotani muissakin viime vuosien kotimaisissa romaaneissa. Sellainenkin, aivan muista asioista kertova teos kuin Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun kunnostautuu tällä kentällä aika-ajoin. Tavaroista lähes pääasiassa kertova Regina Raskin Ei millään pahalla taas kömmähtelee somasti samassa kisassa. Vai pitäisikö meidän uskoa, että kirjailija tarkoittaa jotain syvällistä kirjoittamalla viinietikan nimen balcamico eikä balsamico? No, nipo nipo mutta kun tuolle tielle lähtee, ei sovi sortua tien oheen.
Tavara kertoo nykyihmiselle kaiken olennaisen, siltä välillä vaikuttaa. Varsinkin Raskin kirjasta syntyy kuitenkin sellainen mielikuva, että joko ihmisillä on kaikki ne oikeat merkit kotonaan ja päällään, tai sitten ei yhtään mitään. Ollaan niin köyhiä vaan ettei ole varaa siihen eikä tähän.
Köyhyys on kuitenkin muuttanut muotoaan. Harva on nykyään enää laiha siksi, ettei ole varaa ruokaan, kuten hyvin tiedämme (ja tiedetään tasan tarkkaan Helsinki 12:ssa). Samalla tavoin harva koti on paljas ja tyhjä siksi, ettei ole varaa tavaroihin. Päinvastoin. Pienituloisille on kyllä tiedossa tavaraa, Yves Rocher’n ilmaislahjoista lehtitilausten kylkiäistuotteisiin. Mäkkärikäynnillä lasten pitää saada Happy Meal-lelu, ja vastaavaa tilpehööriä tulee melkein jokaisen taloudellisen transaktion yhteydessä. Paperiroskaa syntyy kaiken tämän mainostamisesta, mutta pikkuroinaa kertyy sen lisäksi uskomattomia määriä.
Oma ja merkillinen lukunsa ovat halpakaupat. Ne, joista osa mainostaa oikein telkkarissa ja on ketjuutunut, mutta osa on edelleen villejä ja vapaita pikkuputiikkeja kivijaloissa ja ostareiden sivukujilla. Näissä kaupoissa voi olla tunnettujakin merkkejä, jos ne ovat tarpeeksi itsestään selviä ja jo menettäneet erityisyytensä kuten Levi’s. Paljon on silti ihan tuntematonta halpatuontia, joka kyllä vastaa jonkun makua jossakin, koska sitä kannattaa myydä. Muotia se seuraa jonkin verran, mutta ei haitoiksi asti. Peruskamaa, jolla voi vaatettaa ja koristaa itsensä ja kotinsa ja kertoa olevansa kuka vain. Edullisesti nyt rouvalle, osta kolme maksa kaksi. Isojakin kokoja!
Viehättävimpiä näistä, täällä Itä-Helsingissä runsaina kukoistavista kaupoista on Kontulan ostarin Kiva Kauppa, entinen Kodin Säästö-Piste. Se ei myy niinkään vaatteita, vaikka myös niitä, vaan ennen kaikkea sisustukseen ja kodinhoitoon liittyvää tavaraa. Kiehtovaa on, että sieltä löytää paljon sellaista, mitä ei ”hienommista” kaupoista tahdo edes saada. Kuten nukkaleikkurin, eli parranajokoneen tapaisen vehkeen, jolla voi ajella nyppääntyneet vaatteet sileiksi. Tarpeen kaikille meille, jotka ostamme huonolaatuisista materiaaleista valmistettuja vaatteita ja haluamme käyttääkin niitä jonkin aikaa.
Kiva Kaupassa voi löytää itsestään myös pikkutytön, joka hokee ihana sitä ja ihana tätä. Esineiden muotokieli ei ole aina erityisen minimalistista, vaan söpöys ja herttaisuus saavat sijansa. Ostin Kiva Kaupasta itsekin, ja ihan tarpeeseen, hyllyn jolle sijoittaa huonekasveja ikkunan eteen. Takorautainen, kukkakuvioinen ja vihreäksi maalattu hylly ei ehkä koskaan päätyisi asuntomessujen mallikotiin, mutta tosielämässä sille on paljon käyttöä. Eikä maksanut paljon. Puhumattakaan, että monella ei ole samanlaista. Vein kuulemma liikkeen viimeisen kappaleen enkä ole vastaavia muualla nähnyt.
Tämähän se onkin brändimaailmassa keskeistä. Ei se, että omistaa jotain, mitä ei ole kellään muulla. Vaan että omistaa jotain, mitä on myös tarpeeksi hienoilla ja tunnetuilla ihmisillä, ja toisaalta ei voi olla ihan kaikilla. Vaikka Henkkamaukan paita olisi ”just mä”, se ei kelpaa tähän kisaan. Ei toisaalta kelpaa Kiva Kaupan kumisaapaskaan, vaikka näyttäisi todella uniikilta. Kukaanhan ei siitä tietäisi.
Kirjoitelkaa vain romaanejanne, mutta on olemassa todellisuus, jota ei kai ole tarpeeksi hienoa kuvata. Se on niin pientä, arkista – ja naisellista? – ettei siihen kukaan oikein kiinnitä edes huomiota. Ei kai ole kovin seksikästä koluta ostarilla kauppoja löytääkseen kukkahyllyn. Mutta sellaisen sain ja just miun maun mukkaan. Ehkä Tuomas Vimma oli oikeassa ja minä väärässä. Hänen päähenkilönsä ei kai edes tietäisi mikä on Tarjoustalo...
perjantai 18. toukokuuta 2007
Kieli
Muutama vuosi sitten perustimme kavereiden kanssa lukupiirin. Sen toiminta on huomattavasti hiipunut viime aikoina, mutta jaksamme välillä edelleen keskustella kirjallisuudesta sähköpostitse, vaikka emme enää samoja teoksia luekaan.
Minulla on uudemman kirjallisuuden suhteen ongelma, jolle on Huonon kirjallisuuden seuran ”antilogiassa” Mallusjokelainen sielunmaisema ja muuta paskaa annettu oikein nimikin: mutaforistit. Lukekaa itse. Kyse on lyhyesti sanottuna voimakkaiden ja ennen kaikkea omaperäisten (eli käsittämättömien) vertauskuvien käytöstä. Antilogian nimenomaisessa tekstissä tunnutaan vaanittavan erityisesti runoilijoita, mutta proosassa vasta piru onkin irti.
Joillekin ystävilleni asia ei ole ongelma. ”Tylsää kieltä”, saattavat sanoa teoksista, joissa minulta pääsee helpotuksen huokaus: tätä voi sentään lukea. Kun nyt satun tykkäämään asioista ja haluan saada selville, mistä kirjassa edes suunnilleen on kysymys. Tai lauseessa, jos niikseen tulee.
Runoja nuorempana värkänneet romaanikirjailijat, kuten Kjell Westö, Jari Tervo tai Hannu Niklander kykenevät välttelemään ”mutaforia” aika hyvin. Joku Markku Pääskynen ei edes yritä. Riku Korhostakin yritin lukea, mutta ei saatana. Mahdollisesta omasta rajoittuneisuudestani kertoo, että Korhonen on puuhannut Huonon kirjallisuuden kanssa hänkin. Niin tai näin, lukijana ongelmani on todellinen.
Tieteellinen kirjoittaminen on tietysti se, millä leipäni tienaan (ei niin että monestakaan jutusta mitään maksettaisiin, mutta noin laajemmassa mielessä). Se onkin oma lukunsa, koska siitä on niin monenlaisia käsityksiä. Meitä nuorempia tutkijoita (onneksi) evästetään ja editoidaan välillä rankastikin. Lempisanat, lauseenrakenteet ja muut humpuukit saavat hyvien refereiden ja varsinkin päätoimittajien käsittelyssä kyytiä. Meno tietysti vaihtelee julkaisusta toiseen; olen kuitenkin oppinut rakastamaan ruoskaa ja pettymään, jos sitä ei tulekaan. Itsekö tässä pitäisi kaikki osata?
Joskus tietysti ote lipsuu itse kultakin. Varsinkin vanhempia kirjoittajia tunnutaan käsittelevän silkkihansikkain tai ei ollenkaan; nimiä mainitsematta, luen juuri teosta jossa puhutaan toistuvasti ”venättä” ja olisihan se koomista ellei se olisi niin ylimielistä. Toisella laidalla tieteellistenkin kirjoittajien kenttää ovat ne, jotka eivät enää usko possessiivisuffiksiin ja kongruenssiin. Jos ette tiedä, mitä ne ovat, opetelkaa.
Nuorison kielenkäytöstä ollaan jatkuvasti huolissaan, mutta minä en ole. Sinänsä. Enimmäkseen. Tenttivastauksissa ja esseissä saan eteeni alle kolmekymppisten, monesti jopa alle kaksikymppisten tekstejä, ja niissä kyetään kyllä asioiden ilmaisemiseen sujuvalla suomella. Aina tosin ei, vai mitä pitäisi ajatella ihmisestä, jonka mukaan yhteiskunta ”materialisoitui” 1800-luvulta alkaen. En tenttikirjasta löytänyt mainintoja scifistä enkä spiritismistä. Tämäkin opiskelija on kaikesta huolimatta fiksu ihminen, kovin vain ihastunut konsulttikieleen, joka peittää enemmän kuin sanoo ja joskus saa lukijan hirnumaan ääneen. Bingo!
Satunnaisia lapsuksia suurempi ongelma on yleinen tyylitajun puute, johon törmää yhä useammin. Ei siis tajuta sanojen sävyä, vaan paiskotaan menemään näppäriltä kuulostavia sanontoja ja lauseparsia. Onko sillä sitten niin väliä, mitä yhdessä harjoitustehtävässä lukee? Eipä juuri, mutta jos ei koskaan hio hienovaraisempaa tyyliä, ei sitä myöskään opi. Jossain vaiheessa aikuista elämää pitäisi kuitenkin osata sijoitella sanansa sulavasti.
Mikä sitten on hyvää suomea? Teoksessa Helsinki kieliyhteisönä paljastuu, miten puolikielistä ”suomenkielinen” eliitti oli vielä 1900-luvun alkupuolella. Tuolloinhan kehiteltiin reklaamin tilalle mainos ja niin edelleen. Kodeissa puhuttiin kuitenkin melkoisen ruotsinsekaista suomea. Pari vuotta sitten, jos oikein muistan, nimekkäiden kirjalijoiden ja oliko vielä tutkijoidenkin joukko kirjoitti aiheesta Hesariin. Näinhän se on, että fennomaanien sinänsä söpö nimen- ja kielenvaihto oli myös suurta vallankäyttöä.
Suomesta tehtiin eliitin sivistyskieli, mutta samalla se tavallaan riistettiin kielen luontevilta käyttäjiltä, kun taas mainittu eliitti oli kielenkäyttäjinä kankeaa ja yltiönormittavaa porukkaa. Ei niin etteikö jokseenkin näin olisi tehty kaikkialla maailmassa. Kuitenkin, kun puhutaan siitä mikä on oikeaa ja hyvää suomea, yksiselitteistä vastausta ei ole. Joka tilanteessa on omat tarpeensa. Itsetehostus on näistä suurimpia...
Onko liikaa vaadittu romaanilta, että sen yksittäisen lauseen ymmärtää ilman filosofian tai kirjallisuustieteen perusopintoja? Ehkä on. Tieteellisen tekstin tunnusmerkki taas ei ole hämäräperäisyys (ei, sosiologit, se ei tosiaan ole se) vaan pyrkimys välittää tietoa tehdystä tutkimuksesta. Kyse on siis välineestä, ei päämäärästä.
Kuinkahan kauan suomeksi vielä julkaistaan tieteellistä tekstiä? Kunpa jaksaisin kerätä näitä leikkeitä, mutta samaisessa Erkon tuutissa oli hiljattain juttu englannin kielen etenemisestä maailmassa, sangen positiivisessa sävyssä. Voipi käydä noinkin, mutta se tietää monta sukupolvea puolikielisiä ja kulttuurisesti alakynnessä olevia ihmisiä. Enkä tosiaan usko, että kielikylpypäiväkoti auttaa tähän yhtään mitään.
Minulla on uudemman kirjallisuuden suhteen ongelma, jolle on Huonon kirjallisuuden seuran ”antilogiassa” Mallusjokelainen sielunmaisema ja muuta paskaa annettu oikein nimikin: mutaforistit. Lukekaa itse. Kyse on lyhyesti sanottuna voimakkaiden ja ennen kaikkea omaperäisten (eli käsittämättömien) vertauskuvien käytöstä. Antilogian nimenomaisessa tekstissä tunnutaan vaanittavan erityisesti runoilijoita, mutta proosassa vasta piru onkin irti.
Joillekin ystävilleni asia ei ole ongelma. ”Tylsää kieltä”, saattavat sanoa teoksista, joissa minulta pääsee helpotuksen huokaus: tätä voi sentään lukea. Kun nyt satun tykkäämään asioista ja haluan saada selville, mistä kirjassa edes suunnilleen on kysymys. Tai lauseessa, jos niikseen tulee.
Runoja nuorempana värkänneet romaanikirjailijat, kuten Kjell Westö, Jari Tervo tai Hannu Niklander kykenevät välttelemään ”mutaforia” aika hyvin. Joku Markku Pääskynen ei edes yritä. Riku Korhostakin yritin lukea, mutta ei saatana. Mahdollisesta omasta rajoittuneisuudestani kertoo, että Korhonen on puuhannut Huonon kirjallisuuden kanssa hänkin. Niin tai näin, lukijana ongelmani on todellinen.
Tieteellinen kirjoittaminen on tietysti se, millä leipäni tienaan (ei niin että monestakaan jutusta mitään maksettaisiin, mutta noin laajemmassa mielessä). Se onkin oma lukunsa, koska siitä on niin monenlaisia käsityksiä. Meitä nuorempia tutkijoita (onneksi) evästetään ja editoidaan välillä rankastikin. Lempisanat, lauseenrakenteet ja muut humpuukit saavat hyvien refereiden ja varsinkin päätoimittajien käsittelyssä kyytiä. Meno tietysti vaihtelee julkaisusta toiseen; olen kuitenkin oppinut rakastamaan ruoskaa ja pettymään, jos sitä ei tulekaan. Itsekö tässä pitäisi kaikki osata?
Joskus tietysti ote lipsuu itse kultakin. Varsinkin vanhempia kirjoittajia tunnutaan käsittelevän silkkihansikkain tai ei ollenkaan; nimiä mainitsematta, luen juuri teosta jossa puhutaan toistuvasti ”venättä” ja olisihan se koomista ellei se olisi niin ylimielistä. Toisella laidalla tieteellistenkin kirjoittajien kenttää ovat ne, jotka eivät enää usko possessiivisuffiksiin ja kongruenssiin. Jos ette tiedä, mitä ne ovat, opetelkaa.
Nuorison kielenkäytöstä ollaan jatkuvasti huolissaan, mutta minä en ole. Sinänsä. Enimmäkseen. Tenttivastauksissa ja esseissä saan eteeni alle kolmekymppisten, monesti jopa alle kaksikymppisten tekstejä, ja niissä kyetään kyllä asioiden ilmaisemiseen sujuvalla suomella. Aina tosin ei, vai mitä pitäisi ajatella ihmisestä, jonka mukaan yhteiskunta ”materialisoitui” 1800-luvulta alkaen. En tenttikirjasta löytänyt mainintoja scifistä enkä spiritismistä. Tämäkin opiskelija on kaikesta huolimatta fiksu ihminen, kovin vain ihastunut konsulttikieleen, joka peittää enemmän kuin sanoo ja joskus saa lukijan hirnumaan ääneen. Bingo!
Satunnaisia lapsuksia suurempi ongelma on yleinen tyylitajun puute, johon törmää yhä useammin. Ei siis tajuta sanojen sävyä, vaan paiskotaan menemään näppäriltä kuulostavia sanontoja ja lauseparsia. Onko sillä sitten niin väliä, mitä yhdessä harjoitustehtävässä lukee? Eipä juuri, mutta jos ei koskaan hio hienovaraisempaa tyyliä, ei sitä myöskään opi. Jossain vaiheessa aikuista elämää pitäisi kuitenkin osata sijoitella sanansa sulavasti.
Mikä sitten on hyvää suomea? Teoksessa Helsinki kieliyhteisönä paljastuu, miten puolikielistä ”suomenkielinen” eliitti oli vielä 1900-luvun alkupuolella. Tuolloinhan kehiteltiin reklaamin tilalle mainos ja niin edelleen. Kodeissa puhuttiin kuitenkin melkoisen ruotsinsekaista suomea. Pari vuotta sitten, jos oikein muistan, nimekkäiden kirjalijoiden ja oliko vielä tutkijoidenkin joukko kirjoitti aiheesta Hesariin. Näinhän se on, että fennomaanien sinänsä söpö nimen- ja kielenvaihto oli myös suurta vallankäyttöä.
Suomesta tehtiin eliitin sivistyskieli, mutta samalla se tavallaan riistettiin kielen luontevilta käyttäjiltä, kun taas mainittu eliitti oli kielenkäyttäjinä kankeaa ja yltiönormittavaa porukkaa. Ei niin etteikö jokseenkin näin olisi tehty kaikkialla maailmassa. Kuitenkin, kun puhutaan siitä mikä on oikeaa ja hyvää suomea, yksiselitteistä vastausta ei ole. Joka tilanteessa on omat tarpeensa. Itsetehostus on näistä suurimpia...
Onko liikaa vaadittu romaanilta, että sen yksittäisen lauseen ymmärtää ilman filosofian tai kirjallisuustieteen perusopintoja? Ehkä on. Tieteellisen tekstin tunnusmerkki taas ei ole hämäräperäisyys (ei, sosiologit, se ei tosiaan ole se) vaan pyrkimys välittää tietoa tehdystä tutkimuksesta. Kyse on siis välineestä, ei päämäärästä.
Kuinkahan kauan suomeksi vielä julkaistaan tieteellistä tekstiä? Kunpa jaksaisin kerätä näitä leikkeitä, mutta samaisessa Erkon tuutissa oli hiljattain juttu englannin kielen etenemisestä maailmassa, sangen positiivisessa sävyssä. Voipi käydä noinkin, mutta se tietää monta sukupolvea puolikielisiä ja kulttuurisesti alakynnessä olevia ihmisiä. Enkä tosiaan usko, että kielikylpypäiväkoti auttaa tähän yhtään mitään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)