Feminismi ei ole pelastanut maailmaa

Otsikko on huolella valittu, sikäli että se tuntuu olevan uutinen aina joillekin ja välillä. Asiaa ruotii melko onnistuneesti Katariina Mäkisen juttu sivustolla Megafoni.net. Minun ei siis tarvitse kirjoittaa niin pitkästi, vaan keskittyä muutamaan ydinkohtaan ja mielessäni viime aikoina pyörineeseen kysymykseen.

Joitakin, jätetäänpä nimeltä mainitsematta heidät, oletettuja miesaktivisteja tuntuu jatkuvasti järkyttävän se seikka, ettei feminismi ole tehnyt heidän(kin?) elämästään yhtä auvoa ja onnelaa. Että miesten keskinäiset hierarkiat ovat yhä olemassa, ja että monet naiset edelleen tunnistavat ne. Naisten sompailu näiden hierarkioiden keskellä - ilahduttavan usein kuitenkin hieman vaihtelevammissa ympäristöissä - tulkitaan feminismin ja varsinkin hierarkioissa heikommin pärjäävien miesten pettämiseksi.

Feminismi ei valitettavasti ole kyennyt muuttamaan maailmaa niin paljon, ettei perhetaustalla, henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ja silkalla sattumalla olisi paljonkin vaikutusta ihmisen elämään. Aina välillä saa kuulla ja lukea miehen esittämänä ajatuksen, jonka mukaan olisi parempi, jos naiset hallitsisivat maailmaa kokonansa kaikkineen. Koska naisilla ei ole monia miesten kielteisiä ominaisuuksia, on toiveelle esitetty perustelu. Tiedä häntä, minusta ikävät piirteet eivät ole sukupuolisidonnaisia eikä oma "kenterini" ole niistä vapaa - ei tosin niin demoninenkaan kuin joskus kuulee väitettävän.

Nykyfeminismi ei kaiketi enää lähde väittämästä, että naiset ovat lähtökohtaisesti parempia ihmisiä ja moraalisesti korkeammalla tasolla? Vai onko tämä 1800-lukulainen ja moneen kertaan eri yhteyksissä - myös niissä "en ole feministi mutta"-porukoissa - päivitetty ajatus jollekin edelleen vakaasti kannatettu uskomus? Sitä kyllä näkee, että lasten synnyttäminen tekisi ihmisestä supersankarin ja kaikkeen kykenevän. Se nyt ei ainakaan pidä paikkaansa...

Paljon ilmestymisaikanaan kohuttu Anna Kontulan pamfletti Tästä äiti varoitti, jonka hiljattain sain luettua (historiantutkijoilla ei ole kiire), on sikäli mielenkiintoinen, että siinä puhuu ihmisryhmä joka on minulle sangen vieras. Olenhan itse kotiäidin/kosmetologin tytär, eikä minulle todellakaan ole paukutettu naisasiaa lapsesta lähtien. Suhteeni feminismiin ja miessukupuoleen on siis osin, mutta ei kokonaan toisenlainen kuin Kontulan kuvaamalla naisella.

En ole ollut mukana missään feministisessä järjestössä enkä tiedostanut oikein tosissani, vaan pikemminkin elänyt parhaan järkeni mukaan. Kaikenlaista hullutusta on tullut vastaan ja rakenteellista väkivaltaakin, jossa koomisinta tai traagisinta on ollut se, että olen usein itse saanut aikaan tilanteet, joissa sukupuolijärjestelmä on kauneimmin toteutunut. Maailma ei ole muuttunut niin paljon, ettei mies kuin mies tilaisuuden tullen pyyhkisi jalkojaan kynnysmattoon. Tästä äiti ei varoittanut, olisi pitänyt tajuta itse.

Historiassa onkin mielenkiintoista se, miten hitaasti muutokset tapahtuvat. (Minusta on tulossa todellinen Braudel-fani.) Tuntuu, että toistamme samoja virheitä yhä uudelleen, emmekä näe, miten maailma on muuttunut ympärillä. Siksikin monet "keskustelut" sukupuoleen ja varsinkin seksiin liittyen jaksavat ihmetyttää. Kontula puhuu kolmannen polven feministeistä, joille maailma ei ole sama paikka kuin äitien sukupolvelle. Olen seuraillut ns. takaiskukeskustelua jo vuosia, ja kaiketi osa esimerkiksi naisten tälläytymiskierteestä voidaan panna senkin piikkiin. Samoin jonkinlaisena backlashina voidaan pitää äitiyden suunnatonta korostamista eri medioissa, joka on erityisesti amerikkalainen ilmiö, mutta josta on rippeitä ropissut Suomeenkin.

Suurin osa naisista haluaa edelleen parisuhteen miehen kanssa, vaikkei ehkä ehdoilla millä hyvänsä. Feminismin kiistaton saavutus on, ettei tällainen suhde ole enää naiselle välttämätön ylipäänsä elämisen saati yhteiskunnallisen aseman saavuttamiseksi. Vihjailut ja viittaukset voidaan jättää sivuun ja kysyä, pitääkö naisella aina olla mies, jotta hän voisi elää hyvää ja normaalia elämää? Vastaus on ei, ainakin jos sattuu olemaan Kontulan ilmausta käyttääkseni "kylläinen valkoinen nainen".

Maailman ongelma onkin siinä, että kaikilla asiat eivät ole yhtä hyvin. Se ei tarkoita, ettemme me länkkärinaiset saisi edelleen valittaa, jos meitä kohdellaan huonosti ja jos yhteiskunta - tai läheisemme - painostavat meitä kohtelemaan huonosti itse itseämme. Sama epätasa-arvoisuuden ongelma koskee tietysti suurinta osaa miehistä. Sukupuoli on vain yksi ihmisiä erottava tekijä, kuten se on aina ollut. Sääty-yhteiskunnan aikoina tuskin saattoi puhua jostain yhteisestä "naiseuden kokemuksesta" eikä siitä aina voi puhua vieläkään. Mielestäni Kontula käsittelee tätä asiaa hyvin vaikkapa prostituutiosta kirjoittaessaan: ihminen, joka ei ole ollut siinä valintatilanteessa ei voine arvostella tällaisen valinnan tehnyttä.

Samaan aikaan, kun voitonmaksimointia ja täydellisyyden tavoittelua talouselämän korkeimmilla paikoilla ihaillaan, paheksutaan syvästi, kun saman tekevät yhteiskunnan alemmilla puolapuilla pärjäilevät. Miksei ihminen saisi muuttaa maasta toiseen paremman elämän perässä? Miksei saisi valita huonoista vaihtoehdoista parasta itsensä elättämisen suhteen? Miksei ihminen saisi ottaa selvää, mihin kaikkiin sosiaalitukiin hän on oikeutettu? Miksei saisi haluta parasta mahdollista puolisoa, vanhempaa lapsilleen, parasta mahdollista seksiä?

Miesasia, josta alussa mainittu Megafoni.netin juttu puhuu, on hyvä asia, koska naisten ei todellakaan pidä joutua hoitamaan miestenkin asioita. Sosiaaliturva perustettiin aikanaan lasten vuoksi ja perheitä varten, mutta se ei saa perustua ajatukseen naisesta ainoana vanhempana eikä syrjiä yksineläviä. Sen sijaan näitä "minua ei otettu pienenä poikaporukoihin ja syytän siitä lopun ikäni feministejä"-tyyppejä ei ole tarpeen kuunnella. Asia nyt ei vain mene niin ja valittakoot suoraan "alfakoiraille" jos uskaltavat.

Feminismi ei ole pelastanut maailmaa, mutta se on tehnyt siitä huomattavasti mukavamman paikan elää monille naisille ja miehille. Tiedostaa voi monin tavoin ja monia asioita ja parhaimmillaan se voi tapahtua jopa heteroseksuaalisessa parisuhteessa yhdessä. Tästä saamme kiittää niitä naisia, jotka eivät ehkä korostaneet seksin iloja kokopäivätoimisesti, mutta loivat sen tilan, jossa voidaan keskustella ihmisenä olemisesta myös asiallisesti, stereotypioita välttäen. Nyt elämme toista aikaa ja pohdimme toisia kysymyksiä, mutta pyrkimys tasa-arvoon, kaikilla tasoilla, on ihanne, josta kannattaa pitää kiinni.

Missä kaduilla ei ole nimiä

Virtuaalisen elämäni miellyttävimpiä piirteitä on Kansan Uutisten Kaasuputki-blogi. Ei siksi, että olisin aina kaikesta samaa mieltä, vaan koska blogisti asuu samoilla kulmilla - noin laajasti ottaen, en tiedä missä tarkkaan - ja siten jakaa jotain minunkin todellisuudestani. Ei ole kovin yleinen kokemus.

Tänään Kaasuputki kirjoittaa Virpi Salmesta, Janten laista ja elitismistä. Maininnassa ovat itähelsinkiläiset työttömätkin. En voi enää esiintyä uskottavana kontulalaisena muutettuani Vesalaan, mutta sama peruskysymys on edelleen olemassa: missä mielessä voin olla itähelsinkiläinen, kun satun olemaan valtiotieteiden tohtori, työtön olen ollut elämässäni kaksi viikkoa ja lempiruokaani on sushi? Ei ole ostarilla sushipaikkaa eikä ole tulossakaan.

Asun täällä monestakin syystä. Ensisijainen syy on asuntojen edullisuus - saisin pulittaa tuplasti länsihelsinkiläisestä vastaavasta luukusta. Toinen syy on tottumus ja lasten elämän jatkuvuus. Olen muistaakseni eräänkin kerran maininnut, että paras tuntemani päiväkoti sijaitsee Kontulassa. Kolmas on loputtoman huono itsetunto ja syvä alemmuudentunto kaikenmaailman kulttuurieliittiä kohtaan. Onhan se machoa sanoa asuvansa alueella, jonne moni ei uskalla varvastaan laittaa. Kyllä, valtiotieteiden tohtoreilla on tällaisia tarpeita. Urgh.

Jos et pysty tekemään samalla lailla, tee eri lailla ja sano että noin sinä sen halusitkin. Oliko tämä nyt sitä avantgardea vai mitä. Mutta Itä-Helsinki on mukavan neitseellistä seutua, kulttuurin koskematonta. Tarkoitan että täällä ei ole kotimaisen kirjallisuuden tahmaisia kerrostumia ollenkaan niin paksulti, ei elokuvien tuttuja maisemia varsinkaan ajalta ennen 1960-lukua ja sittenkin lähinnä sitä hemmetin kulttuurieliittiä kiinnostavissa draamadokumenteissa. Räppärit luovat kuulemma omaa kuvaansa idästä, mutta ei se tällaista tätiä enää niin kosketa. Eivätkä ne poikaset ole kulttuurieliittiä ainakaan vielä.

Eihän tämä ole edes kaupunkia, jos kaupungissa pitäisi olla katuja. Lähin katu on kai Itäkeskuksessa, Itäkatu. Kaikki assosiaatiot sallittuja. Pienemmissä kaupungissa ovat pienemmätkin tiet katuja, mitä olen aina ihmetellyt. Helsingissä hierarkia menee eri tavoin, pitäisi kai hyvänä historioitsijana kaivaa perustelut sillekin. Lännempää tulevat mieleen Mäntytie Meikussa ja Tilkankatu Pikku-Huopalahdessa. Ehkä perusteluja ei ole?

Niin historioitsija kuin olenkin, en halua asua historiassa. Asunnon edellisistä asukkaista en halua tietää muuta kuin että heidän jälkeensä kämppä piti remontoida täysin - katujen aiemmista kulkijoista minulle riittää tieto, että he ovat olleet olemassa. En kaipaa uudisrakennusta korpeen, mutten myöskään listaa korttelin entisistä suuruuksista. Varsinkin kun kavereilla ja kollegoilla on heistä aina huomattavasti paremmat tiedot.

Sitä juuri en elitismissä ymmärrä: miksi osallistua kisaan jota ei voi voittaa. Aina joku on kultturellimpi, lukeneempi, matkustelleempi. Ja ymmärrän elitistien elitismin vastaiset purkaukset juuri kyllästymisenä siihen kisaan - jos et voi liittyä heihin, voita heidät... Puhumattakaan että HK:n sininen tulee halvaksi siinä missä vuokrakämppä Vesalassa.

Ai niin. Joku todella nauttii kyytönmaidosta ja nautinhan minäkin sushista. Mutta se on eri asia, ihan eri asia kuin ne kaikki muut jotka väkisin vääntävät samoja juttuja ollakseen jotain. Kun minä ja ehkä pari mun kaveria ollaan aitoja ja rehellisiä. Sen vaatiminen vasta elitististä lieneekin...

Konferenssikuulumisia

Amsterdamin International Congress of Historical Sciencessa (22.-28.8.2010) oli ilahduttavasti myös kuolema-aiheinen sessio. Ewa Domanska puheenjohti, Milica Tomic, Olufunke Adeboye, Zoe Crossland, Antoon De Baets ja Adam Rosenblatt esittivät paperin kukin. Hayden White kommentoi.

Otsikko Rights of the Dead voi tietysti pitää sisällään melkein mitä tahansa. De Baets ja Rosenblatt lähestyivät aihetta mielestäni lähinnä oikeusfilosofisesti, mikä sai Whitenkin kysymään, mitä käytännön toimia näkökulma implikoi. Crosslandilla ja Adeboyella oli huomattavasti pragmaattisempi ote. Sinänsä en kokenut, että session tutkijaosallistujat olisivat tuoneet aiheeseen valtavasti uutta, mutta kenties session venyminen nelituntiseksi vaikutti keskittymiskykyyni ja lopulliseen mielipiteeseeni...

Milica Tomic taas on taiteilija, joka käsittelee ja dokumentoi kuolemaa entisen Jugoslavian sotarikosten ja niiden muistamisen suhteen. Aika vaikuttavaa, jopa koskettavaa, vaikken yleensä lämpene tällaisille käsittelyille. Ehkä hän on hyvä taiteilija? Tai asioiden kokeminen itse paikan päällä tuo erilaisen otteen kuin pelkkä kuvittelu, kuten vaikkapa suomalaisilla on nykyään lähes aina, pakostakin.

Romanian Alba Iuliassa 3.-5.9.2010 järjestetty Death and Dying in the 18th - 21st Century Europe-konferenssi oli mittasuhteiltaan pienempi ja nimenmukaisesti keskittyi kuolemantutkimukseen. Kuten olen ennenkin tällaisista tapaamisista maininnut, hauskaa oli eikä tarvinnut kellekään selittää, miksi tutkii näin kummallisia asioita. Vaikkapa ICHS-session kaltaiset selittelyt eivät kuulu kuolemantutkijoiden keskinäiseen repertuaariin. Which is nice.

Oma paperini käsitteli niinkin tarkkaan rajattua aihetta kuin kuolemaa ja modernisaatiota (pitäisikin vielä saada conference proceeding aikaiseksi...). Lähinnä pohdin kuolemankulttuurin muuttumista yhteiskunnan muuttuessa ja sitä, miten tämä muutos on eri aikoina käsitetty. Ja ennen kaikkea, miksi muutosta on jopa haluttu - ei ainoastaan alistuttu modernisaatiomonsterin valtaan...

Hyvä palaute, Peter C. Jupp kysyi, onko oikeisto- ja vasemmistohallituksilla ollut erilainen politiikka esim. hautauskäytäntöjä koskevien lakien muuttamisessa. Jouduin vastaamaan, että enpä ole tullut ajatelleeksi eli en tiedä. Hyvä kysymys siis. Julie Rugg kannatti Arièsin siirtämistä aikakauden kuvauksien joukkoon - tiedoksi niille, jotka A:n jäljissä vielä siunailevat meitä kauheita kuolemankieltäjiä. Aika on ollut toinen jo pitkään.

Kiinnostavia papereita ja aiheita. Kuljin ennen kaikkea historiasessioissa ja palliatiivinen hoito jäi vähemmälle. Hautausmaista oli paljon kiintoisaa, samoin kuolemanrituaaleista ja eliiteistä. Jännää, vaikkei sotaa mainittu useinkaan itse paperissa, pienellä kommentilla aihepiiri nousi suureenkin keskusteluun. Sielläpä muhii edelleen.

Marraskuussa on Nordic Network of Thanatologyn oma konferenssi Tanskan Aalborgissa. Jotenkin tuntuu, että onneksi vasta silloin... niin ilahduttavia kuin nämä kohtaamiset aina ovatkin. Sinne tulee puhumaan Tony Walter - jos ette tiedä, miksi olen siitä niin innoissani, lukekaa The Revival of Death. Tutustuin po. teokseen vasta vuosi sitten Durhamin DDD-konfan perästä, mikä vähän hävettää. Mutta jos nyt parannan tapani, kai minustakin vielä oikea thanatologi tulee :-)

Ropakantaa

Sain eilen puhelun töihin. Kohtelias ja ystävällinen herra oli kuunnellut ilmeisesti Kansanradiota, jossa soittaja oli väittänyt "kaatua"-sanan tulleen Suomessa käyttöön vasta jatkosodan aikana ja olleen herrojen keksimä. Muuten olisi puhuttu kuolemisesta vaan. En kuullut itse ohjelmaa, joten en voi kommentoida sitä, vaan soittajan siitä antamia tietoja.

Soittajan ajatuksessa oli montakin virhettä, joista keskeinen on tietenkin tuo kaatumisen "keksiminen". Sana on käytössä ainakin kaikissa tuntemissani eurooppalaisissa kielissä, fall, tomber, fallen jne. Milloin se on tullut käyttöön, beats me, mutta ainakin Suomessa sisällissodan aikaan se oli peruskielenkäyttöä. Keksivätkö herrat sen silloinkaan, tuskinpa. Runoilijoita saamme syyttää monesta asiasta sodassakin, varsinkin ja viimeistään 1800-luvulla.

Minulle asia on valjennut niin, että suomalaisen kunnon "ropakannan" alku oli välirauhan aika - talvisodassa kylvettiin ehkä siemenet mutta muuten oli muuta puuhaa. Oi että sitä pappien ja lottien harjoittamaa sankarivainajien ja sodan glorifiointia, mitä on vastaan tullut. Runeberg (sic) oli suuri visionääri ja suomalainen sotilas on aina ollut jalo, kristillinen ja uljas. Verrattuna tiedätte kyllä keihin ainakin. Jatkosodan alettua tämä apparaatti sitten viritettiin riemusodan vaatimalle taajuudelle. Ei ihme, että rintamalla kyllästyttiin aiheeseen perin juurin vuoteen 1942 mennessä.

Se, miten sankarivainajuuden ihanuuden ajatus on ehtinyt itse kunkin tajuntaan on toinen asia. Aikalaiskokemuksessa on hyvinkin voinut näyttää siltä, että vasta jatkosodassa päästiin kunnolla vauhtiin sankarimyyttien pystyttämisessä. Yhdestä asiasta olen kuitenkin melkoisen varma: sotien aikana luodaan melko vähän uutta kulttuurisesti, tai ainakaan aivan uudet asiat harvoin tulevat yleiseen tietoisuuteen. Ihanteissa hyödynnetään aiempaa kuvastoa, ja se, mikä on todella ollut tuloillaan sodan aikana pääsee tosipäin esille vasta sodan päätyttyä.

Sota on kuitenkin näppärä, kompakti ajanjakso puhuttavaksi - tai ainakin oli ns. vanhojen sotien aikaan. Jos joskus kerkiäisin lukea Juha Siltalan uusimman, voisin kirjoitella muunkin kuin esipuheen perusteella. Siinä Siltala kuitenkin sanoo jokseenkin laittamattomasti eli näin: menneistä sodista puhumalla ratkotaan nykyisiä ongelmia, etäännytetään ne turvallisesti kauemmaksi - tai miten sen oikea psykohistorioitsija nyt sanoisikaan. Onko korviketoiminta enää pop niissä piireissä?

Tunteiden tunteminen on tärkeää, mutta jos nykyhetkessä ei ole mahdollista kohdata niitä tunteita, jotka olisivat luontevimpia, voidaan ottaa historia avuksi ja mennä sinne kokemaan ne. Näin ymmärrän Siltalan viestin ja jotain tuollaista olen uumoillut omissa sotajutuissani ja varsinkin niistä käydyissä keskusteluissa.

On ihan oikein uskoa, että monet kielenkäytön kiemurat ovat ropakantaa ja yritystä huijata meitä johonkin, mikä ei ole sitä miltä näyttää. Mutta ei etäännytetä ajatusta kymmenien vuosien taakse, vaan mietitään yksin ja yhdessä sitä, millaista "newspeakia" meille taas tänään puhuttiinkaan.

Ajassa, tilassa ja populaarimusiikissa

Satuin kanavasurffailun lomassa TCM-kanavalle, jolta tuli Elviksen vuoden 1972 kiertueen dokumentti. Tuttu muoto, osin tuttua musiikkia (Elvis ei ole koskaan ollut erityinen suosikki) ja yllättävän kova meno.

Nykyihmiselle Elvis on traagisesti ennen aikojaan kuollut narkkari, joka teki muutaman hyvän biisin 1950-luvulla ja myi sitten itsensä Hollywoodiin, nai alaikäisen tytön ja lopun aikaa veti huumeita kaksin käsin. Eikö vain, en taida liioitella yhtään. Elvari on jossain Marilynin rinnalla "live fast, die young"-osassa enkelikuoroa eikä edes jättänyt kaunista ruumista.

Kuitenkin vuonna 1972 tämä moniongelmainen tapaus oli ainakin lavalla hyvässä vedossa, ei vielä neljääkymmentä (s. 1935) eikä edes turvonnut "normaalin" ikäisensä kokoiseksi. Samaan aikaan nuoremmasta polvesta oli henkensä heittänyt esimerkiksi tunnettu ja edelleen paikoin palvottu kolmikko Jimi, Janis ja Jim.

Eli siitä surkuteltavuudesta voi olla montaa mieltä. Elvistä kuuntelemaan tulleilla, vähän keski-ikäisemmän charmin ystävillä saattoi olla suoraastaan omahyväinen olo: katsokaa miten tämä pistää menemään ja jalalla koreasti (melkein spagaatin piru vie lavalla). Saattoi olla ylimääräistä nostatusainetta, mutta eipä se outo ajatus ole ollut esiintyjille ennen eikä jälkeen.

Tämän jutun pointtina ei ole taivastella kenenkään pätevyyttä päihteidenkäyttäjänä, muusikkona tai molempina, vaan sitä, miltä maailma kunakin aikana näyttää ja miten näkymä muuttuu aikojen kuluessa. Elävänä ihminen on eri asia ja musiikki etenkin. Kuolleista tulee mitä tulee, kun aika menee ohitse ja joidenkin kohdalla luulee palaavansa takaisin.

Minulle Elvis on ollut aina kuollut - ensimmäinen muistoni hänestä on (liekö edes oikea muisto?) tv:ssä näkemäni ohjelma - uutiset tai dokumentti - hautajaisista. Elävää kuvaa ei ollut, joten se korvattiin piirroksilla, hieman suljettujen ovien takana käytävien oikeudenkäyntien tapaan. Kauniita akvarelleja. Kai asiasta on kotona puhuttu, kun se on niin muistiin jäänyt. Isälläni oli hieman vuoden 1972 Elviksen kaltainen kampaus jonkin aikaa...

Mutta aika pitkään Elvis oli erittäin elävä hahmo, ennen 1960-luvun murrosta ja sen jälkeenkin, rockin alkuajoista punkin syntyhetkiin saakka. Se on noin niinkuin historiantutkijanakin hyvä pitää mielessä. Aika lomittuu, asiat eivät ole vain hetken vaan pitkään ja ne merkitsevät eri ihmisille eri asioita. Taisi mennä vähän yleisluontoiseksi. Tätä pitää taas miettiä.

Jos ei tietäisi

Vanhat valokuvat herättävät oudon tunteen. Ilmeitä, kasvojen juonteita, katseita joita ei enää tapaa. Kenties ajatuksiakin, joita ei enää ajatella. Ihmiset, jotka eivät ole tottuneet olemaan kuvattavina ja tuijottamaan itseään peilistä, muuttuvat vuosiensa ja elämän myötä eri näköisiksi kuin ne, joiden lihakset muokkautuvat sen mukaan, että niitä katsotaan. Käsitys valokuvattavana olemisesta on sekin toinen - onko kuvassa minä vai me, minä itse vai ammatin ja aseman edustaja? Onko ilmeen oltava arvokas vai iloinen, muodinmukaisen haaveellinen vai jotenkin todellinen?

En siis usko eläytymiseen historian tutkimusmetodina. Miten voisin, enhän useimmiten ymmärrä aikalaisianikaan, tai vasta pitkällisen pohdinnan perästä.

Luen juuri Doris Lessingin omaelämäkerran ensimmäistä osaa Ihon alla. Hän kuvaa tyttövuosiaan, naiseksi kasvamista ja iloa, jota hän tunsi omasta ruumiistaan tuolloin ja vielä aikuisiälläkin. Hän arvelee, kuten moni muukin, että nykyinen kuvien ja arviointien tulva estää samanlaisen oman ruumiin rakastamisen ja ylpeän esittelemisen, mikä hänen aikanaan oli vielä mahdollista. Usko siihen, että nykyään olemme erityisen vapautuneita ja onnellisia elää silti sitkeästi.

Voi olla mahdollista, joskin epäilen, että suhde omaan ruumiiseen riippuu myös seurasta, missä lapsi ja nuori elää. Oman kokemukseni mukaan jo 1970-luvulla oli olemassa voimakkaasti arvottava ruumisdiskurssi myös lasten suhteen; se ei suinkaan ole vasta nykylasten ja -teinien riesa. Riippuu ihan siitä, mitä ihmisen oletetaan ruumiillaan tekevän. Joulunajan television Jane Austen-maraton muistutti siitä, että joinakin aikoina joidenkin naisten ainoa elämäntehtävä on ollut päästä hyviin naimisiin ja on saanut olla aika monta tuhatta puntaa, että ulkonäöllä ei ole ollut mitään merkitystä. Nykyään annetaan jopa ymmärtää, että fiksuimmankin pitää olla missimittainen, että saisi mitään aikaan, ja jos lukee vain tietyntyyppisiä lehtiä ja katsoo televisiota valikoiden, voi se siltäkin näyttää.

Ja kuitenkin on olemassa ihmisen oma totuus, jonka nujertaminen on joinakin aikoina nähty kasvatuksen perimmäiseksi päämääräksi ja toisina sitä on yritetty vaalia tai annettu vain olla kun ei ole muusta ymmärretty. Perisyntiä on piiskattu lapsista ja toisaalla on eletty kuin pellossa tai ei ole keskitytty nimenomaan tähän toimeen sen suhteen. Kuten Foucault'nsa lukeneet kiltisti muistavat, ruumiin vahtiminen ja suoranainen pelko eivät ole mitään muuttumattomia totuuksia eikä psyykenkään kyttäys ole aina ollut samoihin asioihin keskittyvää.

Kaksivuotiaat tuntuvat onnistuvan valokuvissa parhaiten, siis nykyajan lapsista. Heillä on jo kiinnostus siihen, että heitä kuvataan ("Näytä!" Digiajan huveja), mutta ei vielä halua tai kykyä kokeilla omalla persoonallisuudella leikkimistä. Viisivuotias näyttää kuvissa juuri siltä kuin olisi astunut Lassi ja Leevi-sarjakuvasta... Ja sitten alkaa, ainakin useimmilla ja varsinkin naisilla se "voi ei taas mä epäonnistuin"-voivottelu joka valokuvasta.

Nemi-sarjakuvassa taas esitettiin, että peiliin katsomalla ei näe todellista itseään, mikä sai Nemin valokuvaamaan itseään eri kulmista vähän päästä. Kiinnostiko sadan tai seitsemänkymmenen vuoden takaisia ihmisiä se, miltä he kuvissa näyttivät - oliko se heille heidän todellinen itsensä? Kuinkahan moni mahtoi miettiä moisia ja mihin tulokseen mahtoi päästä.

Ikä ja yhteisöt

Nykyään on yhä vähemmän ohjenuoraa siihen, millainen ihmisen pitäisi missäkin iässä olla. Ikuisesti nuori, tietenkin, mutta millä erityisellä tavalla. Meidän keski-ikäisten mielestä nuoruuteen liittyy virkeyden ja reippauden lisäksi kokemattomuutta ja silkkaa tahatonta pöljyyttä.

Voisi tietysti ajatella, että jatkuvan tavarakaupan kiihdyttämisen vuoksi kaikkien pitääkin olla vähintään yhtä epävarmoja kuin alle kaksivitoset keskimäärin. Tai epävarmempia, koska yli kaksivitoset jossain vaiheessa huomaavat, etteivät sitä enää ole.

Joissain hommissa ja yhteisöissä on toki mahdollista tuntea itsensä nuoreksi hyvinkin pitkään. Kun luennoi useamman kerran vuodessa toisen maailmansodan tavalla tai toisella itse kokeneille ihmisille, niin junnuhan siellä on. Saavutuksena voi pitää sitä, että ei saa ihan suoralta kädeltä ylimielisen ja tietämättömän mainetta, vaan pystyy jotenkin kohtaamaankin yleisönsä.

Politiikassa paria vuotta vaille nelikymppinen ei yleensä ole nuori, mutta ruohonjuuritasolla riippuu täysin paikallisesta osastosta, miltä asia näyttää. Onko keski-ikä siellä 35 vai 65? Kuka saa olla nuorin ja nätein? Ketä kiinnostaa... mutta ei siitä aina haittaakaan ole.

Ihan oikeasti nuorten keskellä oman ikänsä havaitsee tietysti nopeasti. Ei vain siksi, että ei ymmärrä jutuista puoliakaan vaan että siitä lopusta ymmärtää liikaakin. Mutta ei pidä tyrkyttää elähtäneitä näkemyksiään uravalinnoista ja ihmissuhteista. Mistä sen tietää, vaikka toinen osaisi sittenkin välttää ne typeryydet mitä on itse mennyt tekemään.

Ja mitä typeryyksiä sitten pitäisi välttää? Ainakaan urasuunnittelussa en voi neuvoa ketään, ja miksi pitäisi. Joillekin on erityisen rakas ajatus, että tietyssä iässä ja tietyssä vaiheessa asioiden pitäisi olla x eikä y, x:n arvon ollessa z kertaa y:tä suurempi ja mielellään jotenkin eksponentiaalisesti. Minulle työ on, paitsi elämäntapa, myös keino elättää perheeni, joten siitä lähdetään ja siihen päädytään.

Jos jotain kertyy iän myötä, niin kokemusta ja kontakteja, joiden avulla voi arvella tekevänsä hommia yhä pidempään. Nuorena pelkäsin turhaan että näin ei kävisi, mutta miten olisin voinut uskoa niitä, jotka ennustivat aivan oikein? Eihän sitä ollut vielä sattunut minulle.

Mutta olenko muuttunut jotenkin ratkaisevasti, myynyt periaatteeni, kadottanut intohimoni? Riippuu kaiketi eniten siitä, miten fiksattu maailmankuva ihmisellä on nuorena ollut, josko hän sittemmin on jotenkin luovuttanut jostakin. Minun kohdallani mitään nuoruuden suuria ihanteita ei ole ollut, vain hurjaa toivoa että jotain merkitystä elämälle löytyisi. No, löytyi.

Talvisota ja suomalainen mies

Elämme aikaa, jolloin lehtiä on vaikea avata voimatta henkisesti erittäin pahoin. Yhtäällä ollaan puolustavinaan suomalaisia miehiä Sofi Oksasta vastaan - Sofi Oksasen puheilla alkaa olla asian kanssa jo aika vähän tekemistä. Toisaalla reuhataan talvisodasta ja sen ihmeestä, jonka vaikkapa VTT, majuri Juha Mälkki on osoittanut hieman vähemmän ihmeelliseksi. Mutta kukapa tutkijoita kuuntelisi.

Maskuliinisuus on ollut kansakuntien luomisen käyteainetta ja toisaalta kansakuntaa on käytetty maskuliinisuuden määrittelyssä. Kuka on oikea kansalainen, kuka joutuu tekemään mitäkin, jotta kansakunta olisi olemassa. Sotiminen ja siittäminen ovat tärkeitä hommia, joiden lävitse nähtynä rauhallisemmat ja pitkäkestoisemmat puuhat ovat aika mitättömiä. Tämä on tätä perusfeminismihuttua, ei kai sitä enää tarvitse kellekään selittää. Vaikka näköjään koko ajan täytyy.

Väitän, enkä ainoastaan väitä vaan tiedän olevani oikeassa, että sotien ihmeet ja vähemmän ihmeelliset asiat ovat täysin riippuvaisia siitä, mitä rauhan aikana ja muualla kuin rintamalla tapahtuu. Mistä sotilas tietää, minkä vuoksi hän taistelee, ellei sitä ole viimeistään kansakoulunopettaja hänen päähänsä paukuttanut? Entisaikaan vieläpä sangen kirjaimellisesti. Armeija vain korjaa sadon, ja aikana, jolloin ei ole ollut paljon korjattavaa on harvesterilla ollut tekemistä.

Opin oman suomalaisuuteni 1970- ja 80-luvuilla, jolloin sitä ei suomettumiskiimaisten kriitikkojen mielestä ole ollut olemassakaan paitsi Ben Zyskowiczin viiksissä. Mutta minä olin isänmaallinen. Arvostin suomalaista kulttuuria, ilmiömäistä yhteiskunnallista kehitystä, kaikille riittävää vaurautta. Olin vasemmistolainen viimeistään 1980-luvulla, mikä ei minusta ollut yhtään ristiriidassa isänmaallisuuden kanssa. Samassa maassa elettiin kaikki.

1990-luvulla minulta meni isänmaa alta. En tunnista tätä sotia palvovaa ja miesten sortoa uikuttavaa porukkaa ollenkaan. Jotain ihan hirveää heiltä on viety, ja he luulevat saavansa sen takaisin uhoamalla kuinka "me" olemme sotineet niin saatanan tavalla. Joku voisi pitää toisten ihmisten hyväksikäyttönä sitä, että leveillään asioilla joita ei ole itse tehnyt, mutta nationalismin mukaan se on täysin normaalia ja kansalaisen perusoikeus.

Mitä kaikkea jätetään uutisoimatta, kun sivut täytetään iänikuisilla sotamuistelmilla? Mitä merkitystä vieraille ihmisille on yksittäisen sodan kokeneen ihmisen muistoilla? Näillä asioilla oletetaan olevan itsestäänselvä arvo, mutta ei se saisi niin olla. Sodat pitää kyseenalaistaa, kysyä, miksi juuri ne nostetaan keskeiseksi kansalliseksi kokemukseksi yli kaiken sen, mikä pitää kansakuntaa koossa ja tekee siitä sen, mitä se on.

Sofi Oksanen on päässyt paikalle, jolla on ennenkin ollut suomalainen nainen, mutta voi siinä olla ruotsalainen, britti, italialainen ja tietysti venäläinen, eli suomalaisen miehen viholliskuvaksi. Feministit ovat suomalaisen miehen vihollisia kaikki, huolimatta siitä että useimmat meistä ihan mielellään elämme suomalaisten miesten kanssa ja synnytämme niitä lisääkin.

Olisipa hienoa, jos miehet tajuaisivat kamppailevansa suurimman osan elämästään toisia miehiä vastaan, ja hyvä veli on aika harvalla. Mutta kuviteltu yhteisö - suomalaiset miehet - on kestävää laatua. Onneksi suurimmalla osalla todellisista suomalaisista miehistä on jokin suhde siihen, mitä oikeasti tapahtuu. Kirjoittaisivatpa vielä lehtiinkin...

Merkkipäivän paaluja

On hieman liiankin ilmeistä omistaa elämänsä sodan ja kuoleman tutkimukselle, kun sattuu olemaan syntynyt vainajienpäivän ja isänpäivän välissä. Toisaalta, eivät nuo aiheet niin kummallisia ole, vaan yhteiskunnallisen keskustelun jos eivät keskiössä niin kausiluontoisesti tapetilla kuitenkin.

Syntymäpäiväsankarin oikeudella kerron vaihteeksi, mikä noihin aiheisiin liittyen on mielestäni vikana nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Voi tietysti sanoa niinkin, ettei Suomessa keskustella vaan intetään. Ei ole tarkoitus päästä johonkin yhteisymmärrykseen vaan olla oikeassa tahoillaan. Tosin kumpikin aihe on tabuluonteinen siinä mielessä, että hyvä ja kunnon ihminen on niistä vain yhtä mieltä. Sekös tieteenharjoittajaa ottaa päähän, koska hyvien ja kunnon ihmisten kanssa ei ole kovin kiinnostavaa keskustella.

Kuolemaan liittyvät diskurssit on kyllästetty modernisaatiokritiikillä. Siinä ei ole muuta vikaa kuin se, että jonkinlaisen maalaisliittolaisen romantiikan voimalla uskotaan entisaikaisen kuoleman olleen aina hyvä ja yhteisöllinen, siinä missä nykyinen kuolema on aina eristetty ja paha. Ennen ei tietenkään ollut yksinäisiä ihmisiä, ei tiepuoleen kuolevia kerjäläisiä eikä vastentahtoisten palvelijoiden keskellä eläviä seniilejä vanhuksia. Jokaisella oli tietenkin rakastava lähipiiri, ei suinkaan perintöä (pientäkin) kärkkyviä puolisukulaisia joita ei kuolevan hyvinvointi juuri kiinnostanut. Paikallisyhteisöt olivat ristiriidattomia, eivät vanhojen vihojen jakamia… Jokaiselle oli varattuna hieno hautapaikka kirkon vierestä, ketään ei itsemurhan takia haudattu kirkkomaan ulkopuolelle. Eihän?

Nykyajassa on varmaankin vaikein asia se, että odotetaan kuoleman olevan jotain mitä se ei ole. Suomeen ei uusimuotinen psykokulttuuri ole rantautunut kovin suurella voimalla sikäli, että odottaisimme kuoleman merkitsevän suurtakin henkistä kasvua. Kaikki eivät ole ollenkaan iloisia siitä että saavat lähteä tälle ihmeelliselle matkalle. Omaiset varsinkin ovat edelleen terveellä tavalla surullisia ja onnettomia pitkään. Kaikesta ei tarvitse toipua.

Toisaalta Suomessakin on opittu ohjaamaan hankalia tunteita tuntevat koulunsa käyneiden pakeille. ”Puhuisit noista jollekulle.” ”No nythän mä puhun sulle.” ”Eiku jollekin ammattilaiselle…” Oman kokemukseni mukaan elämän kriisit merkitsevät todellakin ”tilan saamista”. Ei tosiaan ole tungeteltu ja udeltu hankalia asioita. Muutamaa ihmistä olen silti oppinut arvostamaan nimenomaan kuoleman suhteen. Aina lohduttaminen ei tarkoita sen suurempaa kohtaamista kuin että ihminen kertoo miten hommat heillä tehtiin. Satunnainen kommentti työkaverilta voi olla arvokkaampi kuin empaattiseksi tarkoitettu joutavien puhelu. Kuolema on käytännön asia, varsinkin aluksi. Jo hautajaisista ja perunkirjoituksesta selviäminen on ponnistus eikä sitä psykoilu muuksi muuta.

Sota on sekin riesa mutta toisella tavalla. Kansallinen ”me” on ikävän harvoin ”ironinen me”. Sarkastinenkin kelpaisi, mutta useimmiten sota ja ”me” on täysin sävytöntä ja huumorintajutonta oletettujen itsestäänselvyyksien latelemista. Näin erityisesti perspektiivittömien nuorempien ihmisten seurassa. Vanhemman polven jutuissa on monesti tutkijalle kiinnostavia kerrostumia, mikä ei valitettavasti tee kuuntelemisesta sen helpompaa.

Minulle on useimmiten epäselvää, pitääkö ottaa todesta koko vuoden 1939 suojeluskuntalainen maailmankuva, jotta ei olisi epäkunnioittava sotaveteraaneja kohtaan. Ei niin että he itse sitä erityisesti tyrkyttäisivät, mutta innokkaat apologeetat käyvät joskus rähjäämään. Kyse on kuitenkin ikäihmisistä joille voisi olla kiltti ihan vaan periaatteesta ja kyselemättä prenikoita. Onko se reilua, että ihminen typistyy muutamaan elämänsä vuoteen? Joidenkin mielestä se on ihan oikein.

Onko se millään lailla järkevää, että maa eli kansakunta typistyy käymiinsä sotiin? Onko siinä mitään tolkkua, että nykymaailman aikaan isyyteen liittyy automaattisesti kiinnostus aseisiin ja tappamiseen? Tai ainakin niistä lukemiseen. Ehkä kirjakauppojen ja kustantamoiden mainokset ovat retroilua ja huumoria. Ei niitä oikein voi muuten 2000-luvulla ymmärtää. Pitäisikö tutkia asiaa, että ymmärtäisi? Tuntuu pikemminkin siltä, että mitä enemmän tutkii, sitä vähemmän ymmärtää. Ainakaan oikein, niinkuin hyvä ja kunnon ihminen.

Sota ja historia

Tutkimusta aloittaessaan ei aina tiedä minne päätyy. Joskus voisi tosin arvata... omalle kohdalleni on tullut "uuden sotahistorian" pohtiminen. Koska väitöskirjaa aloittaessani en tajunnut muuta sotahistoriaa olevankaan kuin sitä vanhaa, jota en siis ole tehnyt, en tuolloin lähtenyt suhteuttamaan itseäni siihen sen kummemmin. Nyt on kuitenkin muutaman kerran ollut suorastaan pakko.

Mitä siis on uusi sotahistoria? Siihen on vastattu mm. Tiina Kinnusen ja Ville Kivimäen toimittamassa Ihminen sodassa-teoksessa mielestäni ihan ansiokkaasti, lukea voi myös oman artikkelini Markku Jokisipilän toimittamasta teoksesta Sodan totuudet. Monta muutakin teosta ja artikkelia lienee, näistä nyt itse tiedän mitä pitävät sisällään.

Mielestäni on kolme syytä tehdä minkäänmoista sotahistoriaa. Ensiksi, on ihmisiä, jotka ovat kertakaikkisen kiinnostuneita sodasta, eivät välttämättä paatuneita sotahulluja mutta kuitenkin haluavat tietää sodankäynnistä itsestään mahdollisimman paljon. He tekevät yleensä ns. perinteistä sotahistoriaa, koska se on heistä olennaista ja tärkeää.

Toinen tutkijoiden ryhmä ovat ne, joita myös kiinnostaa sota sinänsä. Näkökulma on kuitenkin muualla kuin rintamatapahtumissa. Halutaan tuottaa tietoa siitä, miltä sota tuntui, millaisia vaikutuksia sillä oli sotilaisiin ja siviileihin. Millä tavalla sota-aika vaikutti kulttuuriin, miten sota on vaikuttanut ihmisiin sodan jälkeenkin. Tätä on useimmiten uusi sotahistoria.

Kolmas ryhmä on se, johon itse kuulun enkä kuulemma ole ainoa. Sota-aikoja voi tutkia myös siksi, että niissä tulee esille jotain olennaista muidenkin aikojen yhteiskunnallisesta ilmiöstä. Suomalainen kuolema nyt on malliesimerkki tästä: ilman sota-aikojen vaikutusta on vaikea ymmärtää monia kehityskulkuja. Toisaalta kaikkea ei voi redusoida sotiin, vaan kyse on vuorovaikutuksesta. Tätä voi olla vaikea ymmärtää niiden, joille sota on itseisarvo ja se, mistä heidän tietonsa lähtee ja mihin se päättyy.

Nykyaika on kummallista aikaa sikäli, että sota on niin korkealle arvostettua ja keskeinen sen kokeneiden ihmisten tulkintakehys. Olin taannoin hautajaisissa, joissa vainaja oli syntynyt vuonna 1921 ja niin muodoin oli elänyt myös toisen maailmansodan ajan. Muistotilaisuudessa pappi koetti herutella juttua tästä aiheesta, mutta valitettavasti vainaa oli puhunut sodasta harvinaisen vähän ja miettinyt mieluummin tennistähtiä ja Kauniita ja rohkeita.

On ymmärrettävää, että ikäihmiset muistelevat elämänsä tärkeitä aikoja, joista sota on voinut olla se mieliinpainuvin. Kysynnän ja tarjonnan laki tulee kuitenkin välillä mieleen: kun kerran jostain halutaan kuulla, siitä puhutaan.

Sodan taakseen jättäminen voi olla vaikeaa myös tutkijalle...

Kadonneet sanat

Vanhojen tekstien lukeminen on aina hilpeää. Historiantutkijan riemuna on löytää sanoja ja ajatuksia, joita ei vain nykyään enää tapaa. Oma suosikkini on sota-ajan Kotilieden pääkirjoituksen ilmaus "tällaisia naisia Suomi ei halua käyttää lastensa äiteinä"... tulee aina sellainen syvästi inhimillinen olo isänmaan suhteen tuosta.

Mutta on uudemmissakin teksteissä ihmettelemistä. Takavuosina, joskus 1970- ja 80-luvuilla monenkin kirjan ja varsinkin tutkimuksen otsikossa esiintyi sana "raportti". Oli kai lehtikin nimeltä Shokki-raportti mutta en ole varma.

Sen kuitenkin tiedän, että raportti on jotain tosi puolueetonta, syväluotaavaa ja tärkeää. Toki sanaa edelleenkin käytetään, mutta omien kirjastohakujeni perusteella se on jäänyt pikku hiljaa pois otsikkotasolta, ellei kyse tosiaan ole tilastollisesta raportoinnista. Ja tilastothan ovat aina totta!

Toinen ajankuva, jota harvemmin tapaa on "patriarkaatti". Tiedättehän, isänvaltainen järjestelmä joksi kutsuttiin takavuosien feminismissä koko yhteiskunnan epätasa-arvoista rakennetta (jos kuvaus on kummallinen niin se vain kertoo miten hyvin tajuan muiden kuin omaa feminismiäni).

Jossain vaiheessa ainakin akateeminen feminismi lakkasi syyttämästä miehiä mistään erityisestä (älkää antako tämän maailman aarnolaitisten luulotella että kaikesta olisi miehiä syytetty koskaan) ja sukelsi naisen oman ruumiillisuuden syövereihin. Ja ranskalaisen filosofian. Pikku hiljaa ollaan palailemassa pintaan, katsotaan löytyykö patriarkaatti.

Tajusin hiljattain, että kadonneiden sanojen joukkoon kuuluu tavallaan myös "yksilöllinen". Ei se ole kadonnut maailmasta vaan sitä tapaa yhden ihmisen tilanteeseen sovitettujen toimien kuvauksena ("yksilöllinen kuntoutus" jne.). Mutta yksilöllisyys on lakannut olemasta jotain, mitä aikakauslehdissä toitotetaan suurimpana hienoutena. "Yhteisöllisyys" on 2000-luvun "yksilöllisyys". Siitä puhe mistä puute, mutta eivät nämä asiat puhumalla parane eikä kannettu vesi kaivossa pysy (lisää oma puhkikulunut sanontasi tähän).

Tämän päivän tason jatkosemmassa esille nousi myös "kaupallisuus", ainakin kulttuurituotteiden suhteen asiana joka oli ennen tosi hyhhyh. 1980-luvun teini muistaa, kuinka jokainen suosikkibändi oli semmoinen kaupallinen (Bryssel kaupallinen taitaa olla nykyään bändi...) ja siksi kaikki fiksut ihmiset pilkkasivat sitä. En minä sentään Bogart Companya ja Broadcastia kuunnellut mutta yhtä hyvin olisin voinut. Depeche Modekin taisi nauraa liikaa matkalla pankkiin jo vuosikymmenen puolivälissä.

Nykyään kaupallisuus on melko luonteva asia ja taidehenkilö saa toivoa elättävänsä itsensä ainakin ajoittain. Snobismin raja menee muualla: jotkin taideluomat vain ovat "vaikeita", "kunnianhimoisia" tai vaihtoehtoisesti "vaihtoehtoisia". En enää tosin pysy perässä, minkä vaihtoehdosta on kyse. Taloudellisen kannattavuuden ei välttämättä kuitenkaan.

Joten "Yksilöllinen raportti patriarkaatista ja kaupallisuudesta" odottaa kirjoittajaansa. Kenties tuo alussa mainittu fiktiohenkilö voisi aloittaa...

Lama on täällä ja sen pois ajaminen kestää pitkään

Jokin aika sitten etsin tiettyä asiaa vuoden 1997 Ilta-Sanomista. Löysin etsimäni, mutta myös paljon muuta. Olin aivan shokissa siitä, millaisia mainoksia vähän yli kymmenen vuotta sitten iltapäivälehdissä julkaistiin.

En ole koskaan ollut sillä lailla telaketjufeministi, että vetäisin pultit jokaisesta "naista esineellistävästä" kuvasta. En minä niistä pidäkään, mutta kaikkeen tottuu, vaikkei saisi. Isorintaisena naisena olen jonkin ohikiitävän hetken hyötynytkin kulttuurimme preferensseistä tässä suhteessa, vaikka haittaakin niistä lienee ollut.

1990-luvun lopun mainoksissa ilmiö oli kuitenkin lähes jatkuva. Puolialaston tyttönen kelpasi mihin tahansa mainokseen, mielellään seksuaalisesti vihjaavan tekstin kera. "Hauskaahan" se vain on. Eräänlainen automessujen maailmankuva oli vallitseva: mimmi pötkölleen niin tässähän sitä markkinointia jo olikin.

1997 lama oli taloudellisesti kaukana takana, mutta stripparien, tissibaarien ja prostituution kasvukauden henkinen perintö oli edelleen läsnä. Sama tsunami uhkaa peittää meidät nyt alleen.

Ravintola Rymy-Eetun viimeaikainen mainos kuvaa maailmantaloutta oikein hyvin. Tissit ovat taas esillä. Samaisen Ilta-Sanomien "keskustelu"palstalla on menossa toinenkin viestiketju aiheesta pitäisikö naiset pakottaa töihin huorataloihin. Depressio, toden totta.

En ole ehtinyt seurata kovin kiihkoisasti viimeaikaista kotiäitikeskustelua, mutta aivan takuulla siinäkin on otettu esille klassinen lyömäase: naisten pitää jäädä kotiin, jotta miehillä on töitä. Lapsia nyt ainakin pitää tehdä. Niin tai näin, aina pitäisi olla haarat levällään.

Eniten minua lopulta ihmetyttää, minne tämä tissi- ja sääriskene katosi muutamaksi vuodeksi. Mitä silloin tapahtuu, kun naisia voi käyttää mainoksissa ihan vaan ihmisinä? (Ei niin että sitä haitaksi asti tässä välissäkään olisi esiintynyt.)

Onko keskivertomiehen elämä silloin niin mallillaan, että häneen ei tarvitse vedota kuolaavana teinipoikana? Voiko mies talouden valoisimpina aikoina hengähtää ja nähdä naisen jopa kumppanina, työssä tai yksityiselämässä? Mutta kun suhdanne notkahtaa, hella ja nyrkki kaivetaan esiin. Madonna ja huora ovat taas täällä (kas, Madonnahan tuleekin keikalle kesällä).

Eniten minua järkytti tuossa 1990-luvun löydössäni se, etten kunnolla muistanut millaista se oli. Ihminen unohtaa, onneksi ovat arkistot ja kirjastot.

Yliopistolain uudistamisesta

Saa nähdä, toteutuuko vallankumous yliopistolla vai mitä tästä kaikesta tulee. Yliopistolain uudistuksesta ainakin raportoidaan hallintovirkahenkilöiden taholta kuin alemmilla portailla ei olisi sanottu asiasta mitään.

Minua järkyttää koko uudistuksessa se, että siihen liittyvissä tiedotteissa ja muissa papereissa ei ole mainittu juuri sanaakaan siiä, mitä yliopistossa oikeasti pitäisi tapahtua. Siis opetuksesta ja tutkimuksesta. Ne ovat ilmeisesti vain hallinnon ja rahankeruun sivutuotteita, joille ei ole tarkoituskaan tapahtua mitään.

Mutta totta kai tapahtuu. Se, että tieteenharjoittajat itse kykenisivät keskuudessaan arvioimaan esimerkiksi sitä, mikä on tutkimisen arvoista ei ole ollut esimerkiksi hallituksessa vallitseva käsitys pitkään aikaan. Sen sijaan on haluttu milloin mitäkin dynaamista ja tarvelähtöistä - riippumatta siitä, voiko sellaista hallituskauden aikana toteuttaa tai onko sellaista jo olemassa. Hitsi kun pitäisi ehtiä lukea muutakin kuin muistioita.

Anu Lahtinen on kommentoinut asiaa blogissaan paljon ja tavalla, jota kannatan vilpittömästi. Lukekaa. Järki ei tätä voine voittaa, mutta säilyttäkäämme edes omamme...

Menneisyyspolitiikkaa ja populaaria tutkimusta!

Amazonilta löytyy vaikka mitä. Olen tiennyt, että äitiydessä on tapahtunut jotain, mutta amerikkalaisesta versiosta on oikein kirjakin. Suomessa tehdään niin neutraalia tiedettä, että ei sitä keskiverto mediajulkkis tule lukeneeksi.

Miksi asia ainakin iltapäivälehtien tasolla aina vedetään naisten keskinäiseksi kinaksi? Miehistähän siinä on kyse. Onko miestä ollutkaan, onko mies lähtenyt lätkimään, onko mies Gösta Sundqvistin sanoin "pelkkä haamu", "auttaako hän äitiä" monien omasta mielestään ihan erinomaisten faijojen tavoin vai onko hän oikein tosissaan isä. Jotkut äiditkin osaavat lähteä lätkimään ja hoitaa hommansa huonosti, mutta yleensä he eivät ota osaa näihin "keskusteluihin". Ehkä pitäisi.

Menneisyyden kuviteltuun onnelaanhan aina vedotaan, kun perheistä puhutaan. Aihepiiriä on tutkittu paljonkin, mutta siitä pitäisi kirjoittaa tarpeeksi populaaristi. Ei riitä, että me tutkijanaiset tiedämme erinäiset kannanotot höpönhöpöksi - moni uskoo, että kun joku saa oikein telkkarissa purkaa ahdistustaan, niin siellä taustalla olisi jotain asiaakin eikä vain ahdistusta.

Olen viime vuodet tutkinut kuolemaa ja sotaa, mutta kyllä perhe aihepiirinä kiinnostaa. Historiasta ei ehkä löydy vastauksia siihen, miten asioiden pitäisi olla, mutta ainakin se löytyy, miten ne tuskin koskaan olivat ja silloinkin hyvin harvoilla.

Lasten kotihoidosta

Asiasta olisi ehkä pätevämpiäkin asiantuntijoita, mutta median lakien mukaisesti parturi-kampaaja Nina Mikkonen on noussut lasten kotihoidon keulakuvaksi viime viikkoina. Aihepiiri on melkoisen kaluttu, mutta oletus ilmeisesti on, että siitä joku edelleen haluaa kuulla ja lukea.

Olen kuullut rouva Mikkosen argumentit omassa lapsuudessani moneen kertaan, ja kuvittelin itsekin jonkin aikaa eläneeni parhaan mahdollisen lapsuuden vain siksi, että äitini hoiti lapsia kotona. Sittemmin olen tutustunut aihepiiriä koskevaan keskusteluun yli sadan vuoden ajalta.

Eivät nämä rouvat juttujaan ihan omasta päästään keksi, vaan niillä on vankka pohja suomalaisen yhteiskunnan ja erityisesti naisten keskinäisissä kamppailuissa. Kannattaa lukea vaikka Ritva Nätkinin kirjoituksia - huomaa, miten samat asiat nousevat esille yhä uudelleen eivätkä edes kovin uudistetussa muodossa.

Lasten kanssa kotona olemiselle on monia syitä ja on monia tapoja toteuttaa se. Lapset ovat erilaisia ja eri aikoina valmiita kokemaan uusia asioita. Jos lapsi todella on herkkä ja arka (eikä vain vanhempiensa mielestä), on päivähoitoon menoa hyvä lykätä jonkin aikaa. Ikävä kyllä tätä mahdollisuutta ei perheillä useinkaan ole, vaan taloudellisista syistä hoitoon mennään kun on pakko.

Yksi syy voi olla puolisoiden yhteisissä ihanteissa, joihin kenties kuuluu talo maalla melko eristyneessä paikassa. Ovathan ne halvempiakin kuin taajamissa sijaitsevat. Halutaan hoitaa lapset kotona ja päivähoitopaikan löytäminen järjellisen reitin varrelta voi olla vaikeaa.

Se, onko tämä jokaisen lapsen etu ja miten esimerkiksi leikkikavereita löytyy on toinen kysymys. Kotona olevalta vanhemmalta vaatii paljon järjestää mielekästä tekemistä varsinkin isommille lapsille. Ilmastonmuutoskin tulee mieleen, koska autollahan näissä perheissä huristellaan, vähintään kahdella.

Ehdottomasti huonoin syy olla kotona on mies: hänen egonsa ja uransa vaatimukset, jotka edellyttävät naiselta täydellistä toiseutta. Tällainen mies pystyy monesti kustantamaan vaimon kotiin ja pitää sitä jopa oikeutettuna vaatimuksenaan. Tällaisissa parisuhteissa naisen on vaikea ylläpitää omia ystävyys- tai edes sukulaisuussuhteitaan, joten lapset eristyvät omaan ydinperheeseensä.

Usein tällaisissa perheissä lapset ovat todellakin kotona, eivät esimerkiksi osana paikallista yhteisöä. Koska isukki on niin menevä, äiti jää lapsen ainoaksi tärkeäksi aikuissuhteeksi ennen kouluun menoa - äidille taas ainoat arjessa läsnä olevat ihmissuhteet ovat lapset. Tämä ei ole hyväksi kellekään.

Lasten etu on monesti perheiden päivähoitoratkaisuissa toissijainen asia. Jos toinen vanhempi - ja äitihän se yleensä on - kertakaikkiaan haluaa olla kotona, siihen eivät lapset pääse puuttumaan. Tämänkin voisi joskus muistaa, eikä vain sitä, että monien lasten on pakko olla päivähoidossa, joskus pitkiäkin päiviä.

Ahtisaaren suuri päivä

Suomalainen suhtautuminen Martti Ahtisaareen on jokseenkin hellyttävää. Miehen arvo tunnustetaan suurimmassa osassa maailmaa, mutta Suomeen hän ei sovi. Kai rauhan voi väärinkin tehdä, ei siinä mitään. Jos vaihtoehtona on sellainen sota kuin mitä nykyään käydään, en kyllä ymmärrä, miten sen lopettaminen voisi olla huonompi vaihtoehto.

Mutta mitä Ahtisaaren Nobel-palkinnon pitäisi merkitä suomalaisille? Minusta lahjahevosta ei pidä katsoa suuhun, koska useimmat meistä hengaavat maan rajojen ulkopuolellakin joskus. En osaa hävetä Nokiaa tai Lordia vain siksi, että ilmiöissä on omat ristiriitansa. Vai onko tietyille piireille ainoastaan jääkiekkokulta mainitsemisen arvoinen kansallinen saavutus? Ja toisille iänikuinen finnish design.

Harva meistä on tehnyt yhtään mitään niiden asioiden eteen, joista niin ylpeinä kerromme kun meiltä maastamme kysytään. Emme tietysti ole osallisia sen paremmin tuhansien järviemme muodostumiseen, joku esi-isä lienee ollut muutamaa kuivattamassa aikanaan. Yleensäkin kansakunta on hulvattoman kuvitteellinen yhteisö, mutta sen mukaan meitä arvioivat ihmiset, jotka eivät meistä vielä mitään muuta tiedä.

Näinä sotaa ihannoivina aikoina on hienoa, että joku suomalainen tunnustetaan rauhankin tekijäksi. Olen miettinyt, onko Kekkosen sankarikuva himmentynyt samasta syystä: hän yritti ylläpitää rauhaa, joskus kyseenalaisinkin keinoin. Siksi häntä niin kannatettiin aikanaan, uskoisin. Ja siksi sodasta etääntyneet sukupolvet haluavat tehdä hänestä kansakunnan arkkiroiston.

Se vähän, mitä olen ulkomailla ehtinyt olla viittaa siihen, että ei meitä suomalaisia sodistamme muisteta kovin laajoissa kansalaispiireissä. Muut asiat ovat ne, joista kannattaa aloittaa kevyt päivällispöytäkeskustelu. Oma identiteetti on tietysti eri asia. Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen jäikin kiinni ruotsalaisessa tv-keskustelussa innostuttuaan puhumaan sotaveteraaneista - vaan Ruotsissa heitä ei ole ollut sataan vuoteen. Oman maan saa myös suhteuttaa muuhun maailmaan. Ja siinä maailmassa Ahtisaari on suurmies, eikä vain siinä mielessä mistä meillä jaksetaan naljailla alinomaa.

Sodasta ja traumoista

Lähetin allaolevan kommenttikirjoituksen Hesariin liittyen tämänpäiväiseen Sari Näreen ja Jenni Kirveen debattikirjoitukseen. Saa nähdä julkaisevatko ja kuinka lyhennettynä...

"Sari Näre ja Jenni Kirves, useammankin sodan kokemushistoriaa valottavan teoksen kirjoittajat ja toimittajat, kirjoittavat Helsingin Sanomissa 16.11. suomalaisista vaietuista sotatraumoista. He tekevät rohkeita oletuksia ja yleistyksiä, joista osan korjaa dosentti Martti Turtola. Joitakin nimenomaan Näreen ja Kirveen edustamaan tutkimustapaan liittyviä ongelmia on myös hyvä tuoda esille. Kuulun itsekin väljästi ottaen samaan sodan historian koulukuntaan, mutta en voi kritiikittä hyväksyä kaikkea kirjoituksen sisältöä.

Suomalainen sotahistoria on todellakin ainutlaatuista. Mikään muu maa maailmassa ei käynyt veristä sisällissotaa vuonna 1918 tai taistellut Neuvostoliittoa vastaan vuosina 1939-40 ja 1941-1944, sekä Saksaa vastaan 1944-45. Sen sijaan lähes kaikki muut maailman maat ovat kokeneet samanlaisia raakoja sotia, monet myös omalla maaperällään. Monet maat ovat sodassa tälläkin hetkellä. Sodan kokemus ei ole maailman mittakaavassa millään lailla ainutlaatuinen. Samoin sodista vaikeneminen tai niiden muiston vaalimisen yksipuolisuus ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Suomalaisen yhteiskunnan väkivaltaisuus on todellinen ilmiö, mutta verrattuna muuhun maailmaan sen selityksenä eivät yksin tai edes pääasiallisesti voi olla sodat tai niiden jälkikuva.

Kansainvälisten vertailujen tekemättä jättäminen on ongelma kaikelle tutkimukselle, mutta erityisesti se nousee esille, kun ajatellaan suomalaisten suhtautumista historiaansa ja varsinkin sotahistoriaan. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana suomalainen isänmaallisuus on kokenut muodonmuutoksen ja sodat ovat alkaneet näytellä siinä entistä suurempaa roolia. Samaan aikaan alkoi Suomessakin vaikuttaa sodan historian uudempi tutkimusperinne, mistä myös Näreen ja Kirveen teokset ammentavat. Alettiin arvostaa muutakin kuin perinteistä, sotatoimiin keskittyvää sodan ajan historiaa. Naishistoria, muistitietohistoria ja mentaliteettien historia tulivat tunnetuiksi suurelle yleisölle, kuten myös osaksi historiantutkimuksen valtavirran tutkimustapaa.

Sota onkin nykyään läsnä suomalaisuudesta esitetyissä argumenteissä huomattavan usein. On kuitenkin hyvä muistaa, että niin historiantutkimuksessa kuin psykiatriassakin on viime vuosina kyseenalaistettu ajatus traumojen purkamisesta. Tavoitteena ollut toipuminen ei välttämättä ole sen ainoa seuraus, vaan traumaattiset asiat tulevat osaksi nykyhetkeä yhä uudelleen. Kansallisessa historiatietoisuudessa sota kääntyy helposti muuksi kuin positiiviseksi ”toipumiseksi”; seurauksena voi olla nationalistista uhoa ja sotien muistoon takertumista, ei elämän eteenpäin menemistä. Jälkimmäinen on kuitenkin usein ollut sodan itse kokeneiden ihmisten tavoitteena, kun he ovat hyvinkin tietoisesti välttäneet sodista puhumista niiden päätyttyä.

Millä tavoin Näreen ja Kirveen kirjoitus poikkeaa hengeltään kirjoituksista, joissa ihastellaan suomalaisten erityistä sotilaallista kuntoisuutta? Entä millä tavoin suomalaisten sotakokemuksen erityisyyden korostaminen ei nimenomaan hyödytä perussuomalaisten kaltaisia ryhmittymiä? Onhan totta, että monilla Suomeen tulevilla pakolaisilla on paljon läheisempää ja jopa omakohtaista kokemusta sodasta. Se ei ole heillä vuosikymmenien takainen piilevä, ylisukupolvinen trauma vaan jatkuvasti seuraava oma muisto. Eikö heidän mahdollinen väkivaltaisuutensa ole vielä paljon ymmärrettävämpää kuin suomalaisten? Mutta jos ajattelemme, että juuri suomalaisten kokemat sodat ovat jotain erityistä ja niistä seuraa aivan omanlaisiaan asioita, emme voikaan tuntea minkäänlaista myötätuntoa toisia sodan kokeneita kohtaan.

Jos perustelemme suomalaisten käytöstä ja pahoinvointia sodan kokemuksella, sivuutamme monet muut, paljon läheisemmät asiat Suomen historiassa. Minne katosi Näreen ja Kirveen maailmasta 1960-luvulle ajoittuva ns. suuri muutto, jossa Suomi viimein toden teolla kaupungistui, ja jota on pidetty tähän saakka yhtenä suomalaisen pahoinvoinnin keskeisenä tekijänä? Unohtuiko 1990-luvun lama, vai onko se liian läheinen asia käsiteltäväksi? Onko toisaalta 1800-luvun kansakunnan rakentaminen liian kaukainen ja monimutkainen asia, jotta suomalaista erikoislaatuista minäkuvaa alettaisiin etsiä sieltä saakka? Vai onko helpompi sittenkin ymmärtää kaikki suomalaisten harjoittaman väkivallan valossa – onhan Lalli, Piispa Henrikin surmaaja hänkin noussut suomalaiseksi sankariksi?

Sodan kokemushistoria vaatii hienovireistä tulkintaa ja myös sen ymmärtämistä, että kokemus on aina sidottu aikaansa ja paikkaansa. Useimmat tutkijat tietävät tämän, samoin kuin sen, että nykyhetki tulkitsee menneisyyttä omalla tavallaan ja omien tavoitteidensa hyväksi. Dosentti Martti Turtola korjaa asianmukaisesti Näreen ja Kirveen esittämiä tapahtuma- ja poliittiseen historiaan liittyviä väitteitä. Hän myös pitää suorastaan mauttomana kouluampumisten vetämistä mukaan. Itse pidän mauttomana yleensäkin vaikkapa ”talvisodan hengestä” puhumista milloin minkäkin, usein aivan toisentasoisen asian yhteydessä. Näin sota trivialisoituu ja normalisoituu osaksi suomalaista puheenpartta. Tämä ei sen paremmin kunnioita sodan kokeneita ihmisiä kuin edistä sota-ajan erityislaadun ymmärtämistä, saati vähennä suomalaisten kokemusta omasta väkivaltaisesta historiastaan.

En voi myöskään pitää varauksettoman kannatettavana Näreen ja Kirveen vaatimusta sodan kokemushistorian ”kartoittamisesta”. Mitään yhtenäistä karttaa ja kulkusuuntaa ei ole odotettavissa, vaan tutkimus etenee omista lähtökohdistaan. Paljastuu todennäköisesti paljon sellaisia kokemuksia, joita ei voida sijoittaa nykyiseen sotien kuvaan, eikä näin ole tarkoituskaan tapahtua. Kaikki tutkimukset eivät sulaudu osaksi suurta kansallista kertomusta, eikä niillä voida suoraan selittää nykyhetken ongelmia, saati löytää niihin ratkaisua.

Traumaattista lienee ollut varsinkin sodan itse kokeneille ihmisille myös se äärestä laitaan menevä suhtautuminen ja kohtelu, jota he ovat viime vuosikymmeninä saaneet osakseen. Sekin on kuitenkin ollut sidottua aikaansa ja kertonut oman aikansa ongelmista. Sodan tuleminen suorastaan muotiasiaksi viime vuosina on tietenkin hyödyttänyt meitä, jotka haluamme tutkia kyseisiä aikoja Suomen historiassa. On kuitenkin varottava uskomasta, että jatkuva sodista puhuminen tekee yhteiskuntamme yhtään sen paremmaksi kuin niistä vaikeneminen."

Minkäs sortin sosialisteja sitä ollaan?

Otsikon kysymyksen saa kuulla jossain vaiheessa jokainen, joka tunnustautuu jonkin vasemmistopuolueen kannattajaksi, saati jos ryhtyy ehdokkaaksi vaaleissa. Vasemmistopuolueilla onkin kunniakas linjaerimielisyyksien ja sisäisten ja keskinäisten kädenvääntöjen historia takanaan. Mutta mitä vasemmistolaisuus on nyt?

Kaiketi on toisenkinlaisia historiantutkijoita, mutta minulla ei ole kovin romanttista suhdetta menneisyyteen. En etsi sieltä vastauksia nykypäivän ongelmiin, taustoja ehkä mutta en neuvoa ja johdatusta. En ihaile montaakaan menneisyyden henkilöä, varsinkaan poliitikoista en fanita ketään. En edes ketään vallankumousjohtajaa, en edes t-paidan vertaa.

Menneisyyden vasemmistolaisille politiikka oli olemassa tulevaisuutta varten, sen verran olen valmis tulemaan vastaan punavihreitä romantikkoja. Mutta siinäpä se löydettävissä oleva apu onkin. Pitää katsoa, millaiseksi yhteiskunta on muuttumassa ja samaan aikaan hahmottaa, millaiseksi sen pitäisi muuttua. Ja miten nämä kaksi ympätään yhteen. Muinaisten taistelulaulujen laulaminen ei paljoa lämmitä, kun isketään palveluseteli käteen ja sanotaan että olla hyvä vaan.

Nykyisessä markkinaliberaalissa yhteiskunnassa toimiminen on kovin erilaista kuin hyvinvointivaltion rakentaminen sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Samoin omalla sukupolvellani ei ole sotaveteraani-isiä pilkattavana, vaan mukavia kavereita esittäneet lössykkävanhemmat, joista irtioton tekeminen ei ole ollenkaan niin yksinkertaista. Onko se tarpeen, en tiedä. Ainakin irtiotto siitä, mitä vasemmistolaisuus on jossain historiallisessa tilanteessa ollut on välttämätöntä.

Historiantutkijana en ole romantikko, poliittinen ajatteluni on sangen maanläheistä. Huomaan, etten ole missään korostanut sivistyksen suunnatonta merkitystä ja kulttuurin kosmista ylevyyttä - Helsingissä niitä piisaa joka tapauksessa, en näe niitä polttavimpina ongelmina vaikka yliopistohörhö olenkin. Siitä, mikä on tärkeää, lisää lähipäivinä.

En voi sanoa etten olisi minkään sortin sosialisti. Feministinä olen ennen kaikkea ihmisarvofeministi ja humanisti. Olisinko sitten sosialistina tulevaisuusorientoitunut lähialuesosialisti, mene ja tiedä. Vallankumous on tietenkin tehtävä, mutta sen soisi näkyvän siellä missä ongelmatkin ovat. Ne ongelmat, joita ihmiset oikeasti kohtaavat joka päivä.

Smedsin Tuntematon

Koska minulla, toisin kuin pääministerillämme, "oli tarve juosta sitä katsomaan", huusin netistä liput Kansallisteatterin uuteen versioon Tuntemattomasta sotilaasta.

Mielestäni esitys on onnistunut - kun olin aiheesta lukenut jo yhtä ja toista, ei moni asia erityisesti yllättänyt. Yleisön mukaanottaminen ehkä, ystäväni ja minä "jouduimme" muutaman muun naisen kera lavalle tanssimaan Stalinin syntymäpäivän kunniaksi... tuli kotirouville täysi päivä vapaalla, heh.

Tässä Tuntemattoman versiossa ei ole ideana mikään rienaaminen tai kuvienraastaminen, vaan todellakin Linnan teoksen päivittäminen nykyaikaan. Jos toisen maailmansodan aikainen sodankäynti oli Linnasta hullun hommaa, mitä hän sanoisi nykyisestä menosta vaikkapa Irakissa?

Nykypäivää on myös alun "sotilaskoulutus" Ihanaa Leijonat ihanaa-kappaleen tahtiin. Jääkiekkosankaruushan rinnastetaan surutta Suomen aseelliseen puolustamiseen. Minusta se on rienaa jos jokin, mutta läpi menee kaikkialla.

Sodan ja maskuliinisuuden, menneisyyden ja nykypäivän suhteista siinä vain on kyse. Jos ei tahdo nähdä näitä asioita tai ei tunnista niitä nykysuomalaisessa menossa, näytelmä tuntuu varmaan oudolta ja jopa typerältä. Ammatikseen näitä vääntävälle asia tuli selväksi jo ensimmäisen vartin aikana ja loppu kävi hieman pitkäksi.

Bongausta: meidän historioitsijan ja sosiologin lisäksi siellä oli myös kaksi muuta talous- ja sosiaalihistorian tutkija sekä dramaturgi Outi Nyytäjä. Valistunutta yleisöä kaiketi... Kunpa joku veisi muutaman asematunnelin klanipään katsomaan tätä naapurissa pyörivää kappaletta. Voisi olla kunnon käännyttämisen paikka.

Vaatteista ja väreistä

Naistenlehti antoi taas ajattelemisen aihetta. Me Naisissa (15/08) on artikkeli lastenvaatteiden retromuodista. Jotkut vanhemmat maksavat netissä huikeita summia aidoista 1970-luvun vaatteista ja pukeutuvat samaan tyyliin itsekin.

Lasten vaatteet ovat täälläkin iso kysymys, kun on kaksi poikaa maailmaan saattanut. Saavathan ne ruveta isoina kytiksi ja kapiaisiksi jos tahtovat, mutta vauvana ja pikkupoikana olisi kiva pukea ne muuhunkin kuin tummansiniseen ja maastovihreään. Toinen vaihtoehto oli varsinkin esikoisen vauva-aikaan räikeä pinkki; onko se sitten tyttöjen vai naiseunukkien väri, en tiedä...

Viime vuosina lasten vaatemuoti on onneksi relannut 1990-luvun perua olevasta kouristuksenomaisesta sukupuoliroolien korostamisesta. Muoti ei ole yhdentekevää, vaan sen avulla tuotetaan sukupuolia niin että mäiske käy. Joka väittää sukupuolia ensisijaisesti biologiseksi asiaksi käyköön joskus itse vaatekaupassa vaimon sijasta!

1970-luvun muoti viehättää varmasti osin siksi, että tuolloin oli projektina purkaa erilaisia rooleja: miesten ja naisten vaatteissa oli ideologiana unisex, vaikkei se monen matti- ja maijameikäläisen garderobissa niin näkynytkään. Värit olivat kirkkaita ja niissä oli valikoimaa, paitsi keinokuituisissa neuleissa joiden kunnollinen värjääminen opittiin vasta 1980-luvun puolella. Osin tästä johtuu luokkakuviemme ruskea sävytys, ei se kaikki ole ajan patinaa...

1980-luku muutti värimaailman kalseammaksi, mutta raikkailtahan ne pastellit aluksi tuntuivat. (Neonvärit tulivat vasta vuosikymmenen puolivälissä.) Itse asiassa, kun muistelen niin vastaavia keltaisen ja vaaleanpunaisen sävyjä harvoin enää tapaa. Toisaalta nykypäivän arkiväri limenvihreä olisi 1980-luvulla muistuttanut liikaa 1970-luvusta, josta siis haluttiin eroon monin tavoin, myös väreissä.

Unisex menetti kantavuuttaan, mutta miesten ja naisten pukeutumisroolien sekoittuminen ei. Jättimäiset naisten olkatoppaukset ja toisaalta pastellimuodin leviäminen miestenkin vaatteisiin olivat tyypillisiä ilmiöitä, jälleen tietysti naiset matkivat enemmän miehiä kuin miehet naisia. Ja "kundi meikkasi", ainakin lehtien palstojen kauhistelevissa kirjoituksissa.

Ehkä tästä syystä olen ollut niin pettynyt viimeiseen puoleentoista vuosikymmeneen: se sukupuolittamisen kramppi kun ei tunnu omalta. Koin lähes fyysisen pahoinvoinnin aallon lukiessani työn puolesta vuoden 1997 Ilta-Sanomia. Eivät nämä nykyisetkään numerot aina tue henkistä kehitystä, mutta viime vuosikymmen se vasta hauskaa oli.

Lukemiseni aikaan oli pinnalla eduskunnan ahdistelukohu, jonka kyllä ymmärsin, ovathan miehet ja varsinkin vallassa oleva miehet tottuneet näkemään naiset esineinä. 1990-luvun lopun lehdissä ihasteltiin naisen oikeutta olla naisellinen, vaikka sitten plastiikkakirurgin avulla. "Onko Barbie-nukke uusi roolimalli?" Ja mainoksissa töröhuulinen nainen kelpasi edustamaan mitä tahansa kunnon automessutyyliin, mimmi + tissit = mainos oli ajan henki. Puhumattakaan ihanasta seksuaalisuuden vapautumisesta seksipuhelimissa ja kiinteämmissä kontakteissa.

En ihmettele, jos ikäiseni ja varsinkin nuoremmat haluavat antaa lapsilleen palan aikakautta, jolloin uskottiin, että asioita voi muuttaa ja että ihminen voi valita muutakin kuin näljäisen mies- tai naisroolin elämänsä sisällöksi. Vaikka sosiobiologia - ja varsinkin sen sosio-alkuiset, joskus liikuttavan luottavaiset soveltajat - on nyt nousussa, vastareaktiokin saattaa olla jo kehkeytymässä.

Me haluamme sittenkin valita kulttuurin, emme luontoa, vaikka näemmekin joka päivä lapsissamme geenien vaikutuksen. Kiinnostavaa ei olekaan se, muistuttaako lapsi isäänsä tai äitiään, vaan se, millaiseksi erilainen elämäntilanne hänet muokkaa. Historiaa ei kai sentään ole pantu viralta?