Aller aikoo ryhtyä julkaisemaan 6-12-vuotiaille suunnattua muotiaiheista lehteä. Tätä on jo ehditty taivastella kolumneissa ja surtu lapsuuden lyhenemistä.
Erityisesti tyttöjen lapsuus tuntuu olevan suojelukohde. Meikkaamiselle on ja on ollut kaikenlaisia ikärajoja. Itsekin uskalsin pyytää reiät korviin vasta rippikoulukesänä (klassikko jos mikä). Poikien ei uskota hössöttävän ulkonäöstään eikä poikien vaatevillityksiä pidetä lapsuuden loppumisena. Pojathan ovat aina poikia.
Esikoiseni ilmoitti vähän yli vuosi sitten haluavansa pitkän tukan. Mitään selitystä ei ole tähän päivään mennessä herunut mutta tukka on kyllä kasvanut. Kellään päiväkotikaverilla ei pitkää tukkaa ole, siis pojista. Myöskään tutuilla aikuisilla miehillä ei letti pahemmin heilu. Mutta kun kysyin, laitetaanko letit kanssa, vastauksena oli ylimielinen nyrpistys. No ei tietenkään. Mitä lie haluaa, helpottaahan se vanhempien elämää ja näyttää kivalta jos muistaa harjata takut pois.
Samoin äidin töissä käydessä on oleellista, että paikalla on ihmisiä, jotka näkevät hänen vaatteensa. Mieluiten "tätejä", "sedistä" on jo huomattu, että riittävää ihailua ei ehkä ole saatavissa. Jotta mielikuva pikku muotileijonasta ei täysin vääristyisi, on todettava että nämä upeat releet saa kuitenkin äiti ostaa oman pään mukaan Tarjoustalosta. Ihan teinejä ei vielä olla.
Nuorempikin poika on taaperoiästä lähtien ollut muodin orja ja katsellut itseään peilistä. Salama McQueen-paidalla on moni aamu saatu käyntiin. Erilaiset piirroshahmo- ja supersankarivaatteet ovatkin pelastus, kun oma tahto esiintyy estradilla ja tiettyyn kellonaikaan pitäisi kuitenkin ollakin jossain. Päiväkodissa on kiva näyttää kaikille dinosaurus- tai kummituspaitaa ja olla vähän itsekin kummitus.
Vaikka lapsi ei arvioisi itseään rumuus-kauneus-asteikolla, ulkonäkö on kuitenkin osa minuutta. Vähintään hauskat vaatteet ovat kiva asia siinä missä lelutkin. Ja lelumainoksiahan suosikkivaatteet usein ovat. Supersankarin ominaisuuksia voi kuvitella itselleenkin, kun kuva killuu rinnassa.
Miten tyttöjen meikkileikit eroavat poikien Teräsmiespaidoista? Ainakin pelottavuutensa osalta. Ja miksi tytöille pitää markkinoida erikseen lehtien avulla aikuisten elämäntapaa? Pojille tuntuvat riittävän lelukuvastot ja aikuisten maailmasta poimitut ajatukset "autosta jolla voi ohittaa kaikki".
Ehkä aikuisen naisen maailma on niin pelottava, että siltä on suojeltava lapsia kaikin keinoin? Tai ehkä tyttöjen lelut ovat liian halpoja poikien vastaaviin verrattuna ja markkinointia on oltava kaksin verroin?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuluttaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuluttaminen. Näytä kaikki tekstit
perjantai 11. helmikuuta 2011
torstai 28. lokakuuta 2010
Missä kaduilla ei ole nimiä
Virtuaalisen elämäni miellyttävimpiä piirteitä on Kansan Uutisten Kaasuputki-blogi. Ei siksi, että olisin aina kaikesta samaa mieltä, vaan koska blogisti asuu samoilla kulmilla - noin laajasti ottaen, en tiedä missä tarkkaan - ja siten jakaa jotain minunkin todellisuudestani. Ei ole kovin yleinen kokemus.
Tänään Kaasuputki kirjoittaa Virpi Salmesta, Janten laista ja elitismistä. Maininnassa ovat itähelsinkiläiset työttömätkin. En voi enää esiintyä uskottavana kontulalaisena muutettuani Vesalaan, mutta sama peruskysymys on edelleen olemassa: missä mielessä voin olla itähelsinkiläinen, kun satun olemaan valtiotieteiden tohtori, työtön olen ollut elämässäni kaksi viikkoa ja lempiruokaani on sushi? Ei ole ostarilla sushipaikkaa eikä ole tulossakaan.
Asun täällä monestakin syystä. Ensisijainen syy on asuntojen edullisuus - saisin pulittaa tuplasti länsihelsinkiläisestä vastaavasta luukusta. Toinen syy on tottumus ja lasten elämän jatkuvuus. Olen muistaakseni eräänkin kerran maininnut, että paras tuntemani päiväkoti sijaitsee Kontulassa. Kolmas on loputtoman huono itsetunto ja syvä alemmuudentunto kaikenmaailman kulttuurieliittiä kohtaan. Onhan se machoa sanoa asuvansa alueella, jonne moni ei uskalla varvastaan laittaa. Kyllä, valtiotieteiden tohtoreilla on tällaisia tarpeita. Urgh.
Jos et pysty tekemään samalla lailla, tee eri lailla ja sano että noin sinä sen halusitkin. Oliko tämä nyt sitä avantgardea vai mitä. Mutta Itä-Helsinki on mukavan neitseellistä seutua, kulttuurin koskematonta. Tarkoitan että täällä ei ole kotimaisen kirjallisuuden tahmaisia kerrostumia ollenkaan niin paksulti, ei elokuvien tuttuja maisemia varsinkaan ajalta ennen 1960-lukua ja sittenkin lähinnä sitä hemmetin kulttuurieliittiä kiinnostavissa draamadokumenteissa. Räppärit luovat kuulemma omaa kuvaansa idästä, mutta ei se tällaista tätiä enää niin kosketa. Eivätkä ne poikaset ole kulttuurieliittiä ainakaan vielä.
Eihän tämä ole edes kaupunkia, jos kaupungissa pitäisi olla katuja. Lähin katu on kai Itäkeskuksessa, Itäkatu. Kaikki assosiaatiot sallittuja. Pienemmissä kaupungissa ovat pienemmätkin tiet katuja, mitä olen aina ihmetellyt. Helsingissä hierarkia menee eri tavoin, pitäisi kai hyvänä historioitsijana kaivaa perustelut sillekin. Lännempää tulevat mieleen Mäntytie Meikussa ja Tilkankatu Pikku-Huopalahdessa. Ehkä perusteluja ei ole?
Niin historioitsija kuin olenkin, en halua asua historiassa. Asunnon edellisistä asukkaista en halua tietää muuta kuin että heidän jälkeensä kämppä piti remontoida täysin - katujen aiemmista kulkijoista minulle riittää tieto, että he ovat olleet olemassa. En kaipaa uudisrakennusta korpeen, mutten myöskään listaa korttelin entisistä suuruuksista. Varsinkin kun kavereilla ja kollegoilla on heistä aina huomattavasti paremmat tiedot.
Sitä juuri en elitismissä ymmärrä: miksi osallistua kisaan jota ei voi voittaa. Aina joku on kultturellimpi, lukeneempi, matkustelleempi. Ja ymmärrän elitistien elitismin vastaiset purkaukset juuri kyllästymisenä siihen kisaan - jos et voi liittyä heihin, voita heidät... Puhumattakaan että HK:n sininen tulee halvaksi siinä missä vuokrakämppä Vesalassa.
Ai niin. Joku todella nauttii kyytönmaidosta ja nautinhan minäkin sushista. Mutta se on eri asia, ihan eri asia kuin ne kaikki muut jotka väkisin vääntävät samoja juttuja ollakseen jotain. Kun minä ja ehkä pari mun kaveria ollaan aitoja ja rehellisiä. Sen vaatiminen vasta elitististä lieneekin...
Tänään Kaasuputki kirjoittaa Virpi Salmesta, Janten laista ja elitismistä. Maininnassa ovat itähelsinkiläiset työttömätkin. En voi enää esiintyä uskottavana kontulalaisena muutettuani Vesalaan, mutta sama peruskysymys on edelleen olemassa: missä mielessä voin olla itähelsinkiläinen, kun satun olemaan valtiotieteiden tohtori, työtön olen ollut elämässäni kaksi viikkoa ja lempiruokaani on sushi? Ei ole ostarilla sushipaikkaa eikä ole tulossakaan.
Asun täällä monestakin syystä. Ensisijainen syy on asuntojen edullisuus - saisin pulittaa tuplasti länsihelsinkiläisestä vastaavasta luukusta. Toinen syy on tottumus ja lasten elämän jatkuvuus. Olen muistaakseni eräänkin kerran maininnut, että paras tuntemani päiväkoti sijaitsee Kontulassa. Kolmas on loputtoman huono itsetunto ja syvä alemmuudentunto kaikenmaailman kulttuurieliittiä kohtaan. Onhan se machoa sanoa asuvansa alueella, jonne moni ei uskalla varvastaan laittaa. Kyllä, valtiotieteiden tohtoreilla on tällaisia tarpeita. Urgh.
Jos et pysty tekemään samalla lailla, tee eri lailla ja sano että noin sinä sen halusitkin. Oliko tämä nyt sitä avantgardea vai mitä. Mutta Itä-Helsinki on mukavan neitseellistä seutua, kulttuurin koskematonta. Tarkoitan että täällä ei ole kotimaisen kirjallisuuden tahmaisia kerrostumia ollenkaan niin paksulti, ei elokuvien tuttuja maisemia varsinkaan ajalta ennen 1960-lukua ja sittenkin lähinnä sitä hemmetin kulttuurieliittiä kiinnostavissa draamadokumenteissa. Räppärit luovat kuulemma omaa kuvaansa idästä, mutta ei se tällaista tätiä enää niin kosketa. Eivätkä ne poikaset ole kulttuurieliittiä ainakaan vielä.
Eihän tämä ole edes kaupunkia, jos kaupungissa pitäisi olla katuja. Lähin katu on kai Itäkeskuksessa, Itäkatu. Kaikki assosiaatiot sallittuja. Pienemmissä kaupungissa ovat pienemmätkin tiet katuja, mitä olen aina ihmetellyt. Helsingissä hierarkia menee eri tavoin, pitäisi kai hyvänä historioitsijana kaivaa perustelut sillekin. Lännempää tulevat mieleen Mäntytie Meikussa ja Tilkankatu Pikku-Huopalahdessa. Ehkä perusteluja ei ole?
Niin historioitsija kuin olenkin, en halua asua historiassa. Asunnon edellisistä asukkaista en halua tietää muuta kuin että heidän jälkeensä kämppä piti remontoida täysin - katujen aiemmista kulkijoista minulle riittää tieto, että he ovat olleet olemassa. En kaipaa uudisrakennusta korpeen, mutten myöskään listaa korttelin entisistä suuruuksista. Varsinkin kun kavereilla ja kollegoilla on heistä aina huomattavasti paremmat tiedot.
Sitä juuri en elitismissä ymmärrä: miksi osallistua kisaan jota ei voi voittaa. Aina joku on kultturellimpi, lukeneempi, matkustelleempi. Ja ymmärrän elitistien elitismin vastaiset purkaukset juuri kyllästymisenä siihen kisaan - jos et voi liittyä heihin, voita heidät... Puhumattakaan että HK:n sininen tulee halvaksi siinä missä vuokrakämppä Vesalassa.
Ai niin. Joku todella nauttii kyytönmaidosta ja nautinhan minäkin sushista. Mutta se on eri asia, ihan eri asia kuin ne kaikki muut jotka väkisin vääntävät samoja juttuja ollakseen jotain. Kun minä ja ehkä pari mun kaveria ollaan aitoja ja rehellisiä. Sen vaatiminen vasta elitististä lieneekin...
maanantai 28. joulukuuta 2009
Köyhäily ja kotitausta
Kreivi Alexander von Schönburg on kirjoittanut hauskan ja hyödyllisenkin kirjan Tyylikkään köyhäilyn taito. Kirja ilmestyi suomeksi jo aikaa sitten, mutta vasta joulun alla sain sen luetuksi. Sangen kiinnostavaa ja ennen kaikkea ajatuksia herättävää.
En malttanut olla laittamatta kirjailijan perimää titteliä heti tekstin alkuun, koska se mielestäni rajaa hänen näkökulmaansa olennaisesti. Kreivilliseen, vaikka miten köyhtyneeseen sukuun syntynyt ei vain voi tietää, miten saatanallisen rasittavaa voi olla syntyä toisenlaiseen sukuun.
Köyhyys on tietysti oma lukunsa. "Sä et ole koskaan ollut köyhä", totesi ystäväni minulle joitakin vuosia sitten, ja oli kaiketi oikeassa. Niukat rahavarat eivät vielä ole köyhyyttä, ne ovat väliaikainen ongelma, joka voidaan ratkaista ja sitä odotellessa tehdä vaikka velkaa. Köyhyys on pysyväksi oletettu tila, jonka mukaan eletään ja joka näkyy ihmisestä monin tavoin.
Vaikka siten, että kaadetaan juomanloput poistuneiden kavereiden laseista omaan lasiin. Ettei mene haaskuun. Vulgääriä? Eksentristä? Voisi olla sitäkin von Schönburgin maailmassa, jos kyseessä olisi rappiolle mennyt taiteilija. Tyylillä voi peittää paljon, mutta itseään ei voi loputtomasti huijata. Eikä muita...
Pikkuporvarillisen perheen lapsi ei ehkä koskaan voi olla aineellisesti köyhä, oli rahaa miten vähän hyvänsä. Ojista noustaan. Henkisesti köyhä sen sijaan on moni, köyhempi kuin reilusti ja rehellisesti köyhät. Jos pitää esiintyä varakkaampana, sivistyneempänä ja kaikin tavoin fiinimpänä kuin onkaan, sille ei loppua näy. Tätä kaiketi von Schönburg yrittää ihmisistä kitkeä, ja on hänellä muutama hyväkin vinkki. Itse pidin eniten anopista, joka korjauttaa feikki-Cartierinsa merkkiliikkeessä. Pokka pitää!
Tosin en aivan ymmärrä, miksi kellon pitää olla mitään merkkiä, oikeasti tai leikisti. Ajan ne näyttävät melkein kaikki. Minusta ihmisille pitäisi maksaa mainostamisesta eikä huijata heitä mainostamaan omalla rahallaan laukkuja ja vaatteita. von Schönburg ei mene näin pitkälle, mutta samoilla linjoilla liikutaan.
Kreiveihin tässä on tosin saanut hikeentyä vuosiensa varrella moneen kertaan, vaikken heitä edes tunne; juuri ja juuri yhden paronin, jos tunteminen määritellään erittäin väljästi. Kyse on perintötekijöistä ja viimeistään kotikasvatuksen mukanaan tuomasta hienostuksesta, "joka vain näkyy läpi". Nimellä voi tässä maailmassa saada töitä (tosielämästä en ole niin varma), jos kohta pärstäkertoimellakin. Ehkä osin tiedostamattaan von Schönburg tolkuttaa samaa asiaa esitellessään köyhtyneen aateliston sopeutumista oloihinsa. Ollaan niin jaloja ja ylväitä että ihan.
Suomen kaltaisessa maassa parin sukupolven aikana kerätty omaisuus riittää tekemään ihmisestä aivan fantastisen, sellaisen jolta hyväksytään kaikki eikä mikään ole vulgääriä vaan ainoastaan eksentristä. Vanhemmat ohjaavat lapsiaan hienovaraisesti leikkimään kirkonkylän lääkärin lasten kanssa ja innostuvat joistain seurustelukumppaneista toisia enemmän. Ainakin tietyissä Hyacinth Bucket-piireissä ja niitähän riittää.
Kuluttamisen kiihkossa onkin kyse siitä voimakkaasta, toki turhaksi tiedetystä, pyrkimyksestä ostaa se, mihin jotkut ovat syntyneet (royal Doulton with hand-painted periwinkles). Asema, varmuus, hyvä olo, tunne siitä, että on jollain paikalla maailmassa eikä mikään heittopussi. Köyhyys voi tietyissä piireissä olla identiteetti sekin, mutta todennäköisemmin yliopiston yhteiskuntatieteellis-humanistisissa porukoissa kuin ammattilaisurheilijoiden keskuudessa. Joissakin piireissä tolkuton tuhlaaminen on sosiaalisesti mahdotonta, toisissa pakollista. Kuka kadehtii ja ketä, se vasta kiintoisaa onkin.
Hämmentävintä on joutua erilaisten oletusten ristituleen. Yksi luulee, että mulla ei ole varaa (ei olekaan). Toinen luulee, etten mä tajuu (en aina ihan tajuakaan). Kolmas on varma, että mä haluisin ihan hirveesti (en taida tajuta haluta). Neljäs on oikeilla jäljillä arvellessaan minun olevan omalla omituisella tavallani yhtä snobi kuin hän omallaan...
Näinä kulutuksen kulta-aikoina, loppuvuonna 2009 toivotan hyvää uutta vuotta ja kaikkia sentapaisia asioita.
En malttanut olla laittamatta kirjailijan perimää titteliä heti tekstin alkuun, koska se mielestäni rajaa hänen näkökulmaansa olennaisesti. Kreivilliseen, vaikka miten köyhtyneeseen sukuun syntynyt ei vain voi tietää, miten saatanallisen rasittavaa voi olla syntyä toisenlaiseen sukuun.
Köyhyys on tietysti oma lukunsa. "Sä et ole koskaan ollut köyhä", totesi ystäväni minulle joitakin vuosia sitten, ja oli kaiketi oikeassa. Niukat rahavarat eivät vielä ole köyhyyttä, ne ovat väliaikainen ongelma, joka voidaan ratkaista ja sitä odotellessa tehdä vaikka velkaa. Köyhyys on pysyväksi oletettu tila, jonka mukaan eletään ja joka näkyy ihmisestä monin tavoin.
Vaikka siten, että kaadetaan juomanloput poistuneiden kavereiden laseista omaan lasiin. Ettei mene haaskuun. Vulgääriä? Eksentristä? Voisi olla sitäkin von Schönburgin maailmassa, jos kyseessä olisi rappiolle mennyt taiteilija. Tyylillä voi peittää paljon, mutta itseään ei voi loputtomasti huijata. Eikä muita...
Pikkuporvarillisen perheen lapsi ei ehkä koskaan voi olla aineellisesti köyhä, oli rahaa miten vähän hyvänsä. Ojista noustaan. Henkisesti köyhä sen sijaan on moni, köyhempi kuin reilusti ja rehellisesti köyhät. Jos pitää esiintyä varakkaampana, sivistyneempänä ja kaikin tavoin fiinimpänä kuin onkaan, sille ei loppua näy. Tätä kaiketi von Schönburg yrittää ihmisistä kitkeä, ja on hänellä muutama hyväkin vinkki. Itse pidin eniten anopista, joka korjauttaa feikki-Cartierinsa merkkiliikkeessä. Pokka pitää!
Tosin en aivan ymmärrä, miksi kellon pitää olla mitään merkkiä, oikeasti tai leikisti. Ajan ne näyttävät melkein kaikki. Minusta ihmisille pitäisi maksaa mainostamisesta eikä huijata heitä mainostamaan omalla rahallaan laukkuja ja vaatteita. von Schönburg ei mene näin pitkälle, mutta samoilla linjoilla liikutaan.
Kreiveihin tässä on tosin saanut hikeentyä vuosiensa varrella moneen kertaan, vaikken heitä edes tunne; juuri ja juuri yhden paronin, jos tunteminen määritellään erittäin väljästi. Kyse on perintötekijöistä ja viimeistään kotikasvatuksen mukanaan tuomasta hienostuksesta, "joka vain näkyy läpi". Nimellä voi tässä maailmassa saada töitä (tosielämästä en ole niin varma), jos kohta pärstäkertoimellakin. Ehkä osin tiedostamattaan von Schönburg tolkuttaa samaa asiaa esitellessään köyhtyneen aateliston sopeutumista oloihinsa. Ollaan niin jaloja ja ylväitä että ihan.
Suomen kaltaisessa maassa parin sukupolven aikana kerätty omaisuus riittää tekemään ihmisestä aivan fantastisen, sellaisen jolta hyväksytään kaikki eikä mikään ole vulgääriä vaan ainoastaan eksentristä. Vanhemmat ohjaavat lapsiaan hienovaraisesti leikkimään kirkonkylän lääkärin lasten kanssa ja innostuvat joistain seurustelukumppaneista toisia enemmän. Ainakin tietyissä Hyacinth Bucket-piireissä ja niitähän riittää.
Kuluttamisen kiihkossa onkin kyse siitä voimakkaasta, toki turhaksi tiedetystä, pyrkimyksestä ostaa se, mihin jotkut ovat syntyneet (royal Doulton with hand-painted periwinkles). Asema, varmuus, hyvä olo, tunne siitä, että on jollain paikalla maailmassa eikä mikään heittopussi. Köyhyys voi tietyissä piireissä olla identiteetti sekin, mutta todennäköisemmin yliopiston yhteiskuntatieteellis-humanistisissa porukoissa kuin ammattilaisurheilijoiden keskuudessa. Joissakin piireissä tolkuton tuhlaaminen on sosiaalisesti mahdotonta, toisissa pakollista. Kuka kadehtii ja ketä, se vasta kiintoisaa onkin.
Hämmentävintä on joutua erilaisten oletusten ristituleen. Yksi luulee, että mulla ei ole varaa (ei olekaan). Toinen luulee, etten mä tajuu (en aina ihan tajuakaan). Kolmas on varma, että mä haluisin ihan hirveesti (en taida tajuta haluta). Neljäs on oikeilla jäljillä arvellessaan minun olevan omalla omituisella tavallani yhtä snobi kuin hän omallaan...
Näinä kulutuksen kulta-aikoina, loppuvuonna 2009 toivotan hyvää uutta vuotta ja kaikkia sentapaisia asioita.
tiistai 8. joulukuuta 2009
Ikä ja yhteisöt
Nykyään on yhä vähemmän ohjenuoraa siihen, millainen ihmisen pitäisi missäkin iässä olla. Ikuisesti nuori, tietenkin, mutta millä erityisellä tavalla. Meidän keski-ikäisten mielestä nuoruuteen liittyy virkeyden ja reippauden lisäksi kokemattomuutta ja silkkaa tahatonta pöljyyttä.
Voisi tietysti ajatella, että jatkuvan tavarakaupan kiihdyttämisen vuoksi kaikkien pitääkin olla vähintään yhtä epävarmoja kuin alle kaksivitoset keskimäärin. Tai epävarmempia, koska yli kaksivitoset jossain vaiheessa huomaavat, etteivät sitä enää ole.
Joissain hommissa ja yhteisöissä on toki mahdollista tuntea itsensä nuoreksi hyvinkin pitkään. Kun luennoi useamman kerran vuodessa toisen maailmansodan tavalla tai toisella itse kokeneille ihmisille, niin junnuhan siellä on. Saavutuksena voi pitää sitä, että ei saa ihan suoralta kädeltä ylimielisen ja tietämättömän mainetta, vaan pystyy jotenkin kohtaamaankin yleisönsä.
Politiikassa paria vuotta vaille nelikymppinen ei yleensä ole nuori, mutta ruohonjuuritasolla riippuu täysin paikallisesta osastosta, miltä asia näyttää. Onko keski-ikä siellä 35 vai 65? Kuka saa olla nuorin ja nätein? Ketä kiinnostaa... mutta ei siitä aina haittaakaan ole.
Ihan oikeasti nuorten keskellä oman ikänsä havaitsee tietysti nopeasti. Ei vain siksi, että ei ymmärrä jutuista puoliakaan vaan että siitä lopusta ymmärtää liikaakin. Mutta ei pidä tyrkyttää elähtäneitä näkemyksiään uravalinnoista ja ihmissuhteista. Mistä sen tietää, vaikka toinen osaisi sittenkin välttää ne typeryydet mitä on itse mennyt tekemään.
Ja mitä typeryyksiä sitten pitäisi välttää? Ainakaan urasuunnittelussa en voi neuvoa ketään, ja miksi pitäisi. Joillekin on erityisen rakas ajatus, että tietyssä iässä ja tietyssä vaiheessa asioiden pitäisi olla x eikä y, x:n arvon ollessa z kertaa y:tä suurempi ja mielellään jotenkin eksponentiaalisesti. Minulle työ on, paitsi elämäntapa, myös keino elättää perheeni, joten siitä lähdetään ja siihen päädytään.
Jos jotain kertyy iän myötä, niin kokemusta ja kontakteja, joiden avulla voi arvella tekevänsä hommia yhä pidempään. Nuorena pelkäsin turhaan että näin ei kävisi, mutta miten olisin voinut uskoa niitä, jotka ennustivat aivan oikein? Eihän sitä ollut vielä sattunut minulle.
Mutta olenko muuttunut jotenkin ratkaisevasti, myynyt periaatteeni, kadottanut intohimoni? Riippuu kaiketi eniten siitä, miten fiksattu maailmankuva ihmisellä on nuorena ollut, josko hän sittemmin on jotenkin luovuttanut jostakin. Minun kohdallani mitään nuoruuden suuria ihanteita ei ole ollut, vain hurjaa toivoa että jotain merkitystä elämälle löytyisi. No, löytyi.
Voisi tietysti ajatella, että jatkuvan tavarakaupan kiihdyttämisen vuoksi kaikkien pitääkin olla vähintään yhtä epävarmoja kuin alle kaksivitoset keskimäärin. Tai epävarmempia, koska yli kaksivitoset jossain vaiheessa huomaavat, etteivät sitä enää ole.
Joissain hommissa ja yhteisöissä on toki mahdollista tuntea itsensä nuoreksi hyvinkin pitkään. Kun luennoi useamman kerran vuodessa toisen maailmansodan tavalla tai toisella itse kokeneille ihmisille, niin junnuhan siellä on. Saavutuksena voi pitää sitä, että ei saa ihan suoralta kädeltä ylimielisen ja tietämättömän mainetta, vaan pystyy jotenkin kohtaamaankin yleisönsä.
Politiikassa paria vuotta vaille nelikymppinen ei yleensä ole nuori, mutta ruohonjuuritasolla riippuu täysin paikallisesta osastosta, miltä asia näyttää. Onko keski-ikä siellä 35 vai 65? Kuka saa olla nuorin ja nätein? Ketä kiinnostaa... mutta ei siitä aina haittaakaan ole.
Ihan oikeasti nuorten keskellä oman ikänsä havaitsee tietysti nopeasti. Ei vain siksi, että ei ymmärrä jutuista puoliakaan vaan että siitä lopusta ymmärtää liikaakin. Mutta ei pidä tyrkyttää elähtäneitä näkemyksiään uravalinnoista ja ihmissuhteista. Mistä sen tietää, vaikka toinen osaisi sittenkin välttää ne typeryydet mitä on itse mennyt tekemään.
Ja mitä typeryyksiä sitten pitäisi välttää? Ainakaan urasuunnittelussa en voi neuvoa ketään, ja miksi pitäisi. Joillekin on erityisen rakas ajatus, että tietyssä iässä ja tietyssä vaiheessa asioiden pitäisi olla x eikä y, x:n arvon ollessa z kertaa y:tä suurempi ja mielellään jotenkin eksponentiaalisesti. Minulle työ on, paitsi elämäntapa, myös keino elättää perheeni, joten siitä lähdetään ja siihen päädytään.
Jos jotain kertyy iän myötä, niin kokemusta ja kontakteja, joiden avulla voi arvella tekevänsä hommia yhä pidempään. Nuorena pelkäsin turhaan että näin ei kävisi, mutta miten olisin voinut uskoa niitä, jotka ennustivat aivan oikein? Eihän sitä ollut vielä sattunut minulle.
Mutta olenko muuttunut jotenkin ratkaisevasti, myynyt periaatteeni, kadottanut intohimoni? Riippuu kaiketi eniten siitä, miten fiksattu maailmankuva ihmisellä on nuorena ollut, josko hän sittemmin on jotenkin luovuttanut jostakin. Minun kohdallani mitään nuoruuden suuria ihanteita ei ole ollut, vain hurjaa toivoa että jotain merkitystä elämälle löytyisi. No, löytyi.
torstai 21. toukokuuta 2009
Rantakuntoon!
Sain hiljattain kyselyn asiasta, josta kerrankin tiedän jotain, nimittäin lihomisesta. Kyseessähän on monelle vaikea ja motivaatiota vaativa asia, jossa voi kuitenkin onnistua, jos todella haluaa.
Ensiksi, ruoasta on tehtävä elämän keskipiste. Ruoalla voi täyttää useimmat ihmiselämän puutteet, kuten työn, puolison, lasten, harrastusten, vapaa-ajan tai elämän puuttumisen. Ruoka on aina paikalla ja tuottaa aina edes jonkinlaista mielihyvää.
Tämä täytyy pitää mielessä, jos joskus ei huvittaisi syödä: ruoka on olemassa juuri sinua varten ja hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet! Mieluummin tosin hieman paksumpana. Pidä siis aina jotain syötävää lähettyvillä, äläkä poistu liian pitkäksi aikaa keittiön lähettyviltä. Eväät kannattaa tehdä huolella, jos joudut joskus niin tekemään. Koskaan ei ole väärä aika tai paikka syödä. Tietokoneen ääressä, metrossa, auton ratissa, konsertissa - aina on tilaisuus pikku purtavalle!
Uudet reseptit ja ruoka-aineet tekevät syömisestä entistä mielenkiintoisempaa. Niillä voi päteäkin seurassa, jos malttaa opetella uusimmat gourmet-virtaukset ja/tai kansalliset klassikot. Ja totuushan on, että rasva se maun tekee. Voin, kerman ja öljyjen lisäksi kannattaa kokeilla vaikkapa ranskankermaa ja kookosmaitoa. Usein ja eri tavoilla. Salaatinkaan ei ole pakko olla kevytruokaa!
Ruokaan tulee muutenkin panostaa ja osoittaa harrastuneisuutta. Ei turhaa nuukailua marketissa, vaan kokeillaanpa tuotakin puolivalmistetta kun se kerran on myyntiin otettu. Nykyään on saatavissa myös runsas ja vaihteleva valikoima erilaisia keksejä ja kakkuja, joita on mukava nauttia jälkiruoaksi. Itse tehtyjen lisäksi.
Ruokaa tulee tietenkin myös kunnioittaa, eikä heittää roskiin, vaikka sitä olisi tullut ostettua tai tehtyä liikaa. Lautanen pitää syödä tyhjäksi, ei vain Intian nälkäänäkevien takia vaan myös sinun itsesi. Olethan rakkaudella tarjoillut ruoan tai ainakin maksanut siitä kalliilla rahalla - nyt syödään, pulinat pois.
Ruoan pakastamista ei kannata lykätä liian pitkään, mutta pakastaminen noin yleensä on hyvä keino lihomiseen. Aina löytyy jotain mupellettavaa, vaikka olisi unohtanut käydä kaupassa. Vakavasti otettava lihoaja ei tietenkään tällaista mokaa tee! Ennemmin käydään kaupassa varmuuden vuoksi joka päivä, viikonloppuna parikin kertaa.
Annoskokojen suurentaminen on erityisen tärkeää. Aluksi voit tuntea outoa, jatkuvaa kylläisyyden tunnetta, mutta siihen tottuu ja lopulta se menee ohi. Pian et enää piittaa siitä, oletko nälkäinen vai et ryhtyäksesi syömään. Riittää, kun on ruoka-aika tai vaikkei olisikaan. Jotain hyvää on kuitenkin aina tiedossa.
Lihomisen toinen puoli on tietenkin liikunta. Aluksi voi tuntua oudolta valita aina sohvalla löhöäminen kävelylenkin tai lasten kanssa leikkimisen sijaan, mutta pitemmän päälle se kannattaa. Yksinkertaisimmillaan kyse on kuitenkin matematiikasta: energiansaanti miinus kulutus. Jälkimmäinen täytyy pitää mahdollisimman pienenä, jotta projektimme onnistuisi.
Näillä keinoin pääset kuukaudessa jo hyvälle alulle ja kesän lopulla olet rantakunnossa kuin saimaannorppa ainakin! Ensi kesänä voit ylpeillä jo mursun muodoilla!
Ensiksi, ruoasta on tehtävä elämän keskipiste. Ruoalla voi täyttää useimmat ihmiselämän puutteet, kuten työn, puolison, lasten, harrastusten, vapaa-ajan tai elämän puuttumisen. Ruoka on aina paikalla ja tuottaa aina edes jonkinlaista mielihyvää.
Tämä täytyy pitää mielessä, jos joskus ei huvittaisi syödä: ruoka on olemassa juuri sinua varten ja hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet! Mieluummin tosin hieman paksumpana. Pidä siis aina jotain syötävää lähettyvillä, äläkä poistu liian pitkäksi aikaa keittiön lähettyviltä. Eväät kannattaa tehdä huolella, jos joudut joskus niin tekemään. Koskaan ei ole väärä aika tai paikka syödä. Tietokoneen ääressä, metrossa, auton ratissa, konsertissa - aina on tilaisuus pikku purtavalle!
Uudet reseptit ja ruoka-aineet tekevät syömisestä entistä mielenkiintoisempaa. Niillä voi päteäkin seurassa, jos malttaa opetella uusimmat gourmet-virtaukset ja/tai kansalliset klassikot. Ja totuushan on, että rasva se maun tekee. Voin, kerman ja öljyjen lisäksi kannattaa kokeilla vaikkapa ranskankermaa ja kookosmaitoa. Usein ja eri tavoilla. Salaatinkaan ei ole pakko olla kevytruokaa!
Ruokaan tulee muutenkin panostaa ja osoittaa harrastuneisuutta. Ei turhaa nuukailua marketissa, vaan kokeillaanpa tuotakin puolivalmistetta kun se kerran on myyntiin otettu. Nykyään on saatavissa myös runsas ja vaihteleva valikoima erilaisia keksejä ja kakkuja, joita on mukava nauttia jälkiruoaksi. Itse tehtyjen lisäksi.
Ruokaa tulee tietenkin myös kunnioittaa, eikä heittää roskiin, vaikka sitä olisi tullut ostettua tai tehtyä liikaa. Lautanen pitää syödä tyhjäksi, ei vain Intian nälkäänäkevien takia vaan myös sinun itsesi. Olethan rakkaudella tarjoillut ruoan tai ainakin maksanut siitä kalliilla rahalla - nyt syödään, pulinat pois.
Ruoan pakastamista ei kannata lykätä liian pitkään, mutta pakastaminen noin yleensä on hyvä keino lihomiseen. Aina löytyy jotain mupellettavaa, vaikka olisi unohtanut käydä kaupassa. Vakavasti otettava lihoaja ei tietenkään tällaista mokaa tee! Ennemmin käydään kaupassa varmuuden vuoksi joka päivä, viikonloppuna parikin kertaa.
Annoskokojen suurentaminen on erityisen tärkeää. Aluksi voit tuntea outoa, jatkuvaa kylläisyyden tunnetta, mutta siihen tottuu ja lopulta se menee ohi. Pian et enää piittaa siitä, oletko nälkäinen vai et ryhtyäksesi syömään. Riittää, kun on ruoka-aika tai vaikkei olisikaan. Jotain hyvää on kuitenkin aina tiedossa.
Lihomisen toinen puoli on tietenkin liikunta. Aluksi voi tuntua oudolta valita aina sohvalla löhöäminen kävelylenkin tai lasten kanssa leikkimisen sijaan, mutta pitemmän päälle se kannattaa. Yksinkertaisimmillaan kyse on kuitenkin matematiikasta: energiansaanti miinus kulutus. Jälkimmäinen täytyy pitää mahdollisimman pienenä, jotta projektimme onnistuisi.
Näillä keinoin pääset kuukaudessa jo hyvälle alulle ja kesän lopulla olet rantakunnossa kuin saimaannorppa ainakin! Ensi kesänä voit ylpeillä jo mursun muodoilla!
perjantai 24. huhtikuuta 2009
Susan Boyle
Taas uusi Talent-sankari, jolla on faneja Facebookissa ja paikkansa kolumneissa ja tietysti blogeissa. Mitäpä olisi elämä ilman Susan Boylen kaltaisia hahmoja.
Hämmästyttävänä on pidetty sitä, että ruma nainen osaa laulaa. Sehän on sinänsä tuttu juttu, mutta että stailaamaton nainen osaa laulaa. Sellainen, jota tämän maailman trinnyt ja susannahit eivät ole mulkanneet vähemmän silmiin pistäväksi ja normaalimmaksi.
Nykyinen vaatemuoti on erityisen vaativaa tässä suhteessa, onhan se suunniteltu tekemään kaikille selväksi että kokoa 32 olevat naiset ovat kokoa 32 ja muut ovat friikkejä. Tässä suhteessa vaikkapa ikihienon Dallasin katsominen on huikea kokemus.
Laskoksia housuissa! Umpinaisia kaula-aukkoja jopa Pamelalla! Olkatoppaukset ovat yksi keino peittää nainen, ei ainoastaan paljastaa. Ja me pidimme sitä aikaa pinnallisena ja muotia naista halventavana, tai jotain.
Tavallaan olen samaa mieltä erilaisten tyyligurujen kanssa - on tosiaan vaatteita, joissa yksi näyttää hyvältä ja toinen ei. Mutta pitääkö sitä aina näyttää niin vimpan päälle ja mahdollisuuksiensa mukaan?
Eikö esimerkiksi rintava nainen voisi pitää vaikka kaksirivistä takkia - nimenomaan siksi, että näyttää siinä hyökkäysvaunulta? Voisiko olla vitsikästä näyttää muultakin kuin "hyvältä"?
Vai onko huumori ja vaatteilla leikittely varattu kokoa 32 oleville, alle 20-vuotiaille ja itse asiassa vain lehtien muotikuviin? Pitääkö kaikkien muiden elää pelossa ja vavistuksessa, etteivät he jonain päivänä näytä vahingossa Susan Boylelta?
Hämmästyttävänä on pidetty sitä, että ruma nainen osaa laulaa. Sehän on sinänsä tuttu juttu, mutta että stailaamaton nainen osaa laulaa. Sellainen, jota tämän maailman trinnyt ja susannahit eivät ole mulkanneet vähemmän silmiin pistäväksi ja normaalimmaksi.
Nykyinen vaatemuoti on erityisen vaativaa tässä suhteessa, onhan se suunniteltu tekemään kaikille selväksi että kokoa 32 olevat naiset ovat kokoa 32 ja muut ovat friikkejä. Tässä suhteessa vaikkapa ikihienon Dallasin katsominen on huikea kokemus.
Laskoksia housuissa! Umpinaisia kaula-aukkoja jopa Pamelalla! Olkatoppaukset ovat yksi keino peittää nainen, ei ainoastaan paljastaa. Ja me pidimme sitä aikaa pinnallisena ja muotia naista halventavana, tai jotain.
Tavallaan olen samaa mieltä erilaisten tyyligurujen kanssa - on tosiaan vaatteita, joissa yksi näyttää hyvältä ja toinen ei. Mutta pitääkö sitä aina näyttää niin vimpan päälle ja mahdollisuuksiensa mukaan?
Eikö esimerkiksi rintava nainen voisi pitää vaikka kaksirivistä takkia - nimenomaan siksi, että näyttää siinä hyökkäysvaunulta? Voisiko olla vitsikästä näyttää muultakin kuin "hyvältä"?
Vai onko huumori ja vaatteilla leikittely varattu kokoa 32 oleville, alle 20-vuotiaille ja itse asiassa vain lehtien muotikuviin? Pitääkö kaikkien muiden elää pelossa ja vavistuksessa, etteivät he jonain päivänä näytä vahingossa Susan Boylelta?
torstai 4. joulukuuta 2008
Hengellistä joulua
Tänä vuonna ei silmiini ole sattunut kovin montaa kaupallisen joulun lyttäävää lehtijuttua eikä moni tunnu valittavan joulustressiäkään samalla innolla kuin aiemmin. Ehkä joulu on tarpeen ihmisille ihan sellaisenaan kuin se tulee, eikä väkisin väännettynä hengellisyytenä? Ehkä hengellisyyttä kaipaavat löytävät jo tiensä sen luo, eikä tarvitse pitkin medioita ihmetellä?
Jos ei satu uskomaan, että Jeesus oli Jumalan poika ja kärsi edestämme ristinkuoleman, joulu on kuitenkin ihan mukava juhla. Onhan se pöllitty antiikin roomalaisilta ja yhdistetty muihin keskitalven pakanajuhliin. Näillä leveysasteilla ja tässä ilmastonmuutoksessa jokin valon ja lämmön festivaali on paikallaan.
Lapsille ajattelimme opettaa, että joulu on auringon syntymäpäivä. Sitä ei sovi päiväkodissakaan nikotella, olihan Kristus sol invictus eli voittamaton aurinko alkukirkon aikaan, kuten assistentti E. Laine minulle aikanaan opetti kirkkohistorian johdantokurssilla. Joulukirkkoon emme ole lapsosia päästäneet, mutta lukekoot jouluevankeliumin muiden mukana kuitenkin. Maailmankirjallisuuteen on aina hyvä tutustua.
Joululaulut menevät siinä missä muukin musiikki, vaikka liityinkin Facebookissa ryhmään "Kauheimmat joululaulut". Harva tuntuu kestävän näitä kurjuusjoululauluja, "Varpusesta jouluaamuna" aina Kreeta Haapasalon joululauluun. Miksi joulusta pitää muistaa aina se, että asiat voisivat olla huonomminkin? Vai tuleeko oikea joulu vasta pettuleipää syödessä?
Hengellisestä joulusta tuntuu aina löytyvän askeesi. Pitää kärsiä tai ainakin olla yksin, että sisällä liikahtaisi, että tulisi joulurauha ja valo maailmaan. Omituinen ajatus - mitä varten me täällä olemme, ellemme toisiamme? Ja jos Jeesusta haluaa jouluna muistella, niin ei hänkään siellä erämaassa kovin pitkään viihtynyt.
Lueskelin nuorempana new age-henkistä kirjallisuutta, ja mieleeni jäi seuraava lausuma: "Joka haluaa kehittyä henkisesti, menee luostariin. Joka haluaa kehittyä henkisesti todella nopeasti, menee ihmisten keskelle."
Kenties monen joulun pilaavatkin ne ihmiset - on muka pakko tavata kaikki mahdolliset sukulaiset ja sukuun naidut, riippumatta siitä, miten joulurauha heidän kanssaan luonnistuu. Tai ihmisissä ei ole sinänsä vikaa, mutta odotukset heidän ja oman itsen suhteen ovat kohtuuttomat.
Tulossa on taas yksi lamajoulu, ja moni pistää kukkaronnyöriä tiukemmalle. Ehkä kannattaisi kuluttaa enemmän ajatuksia kuin rahaa lahjojenkin suhteen - ja söikö niitä kalleimpia jouluherkkuja oikeasti kukaan? Rakentavaa keskustelua voi käydä näinkin pyhistä asioista.
Strömsö-ohjelmassa oli viime sunnuntaina hyvä neuvo jouluun: "fokusera". Se voisi tarkoittaa rakentavaa keskustelua vaikka siitä, tarvitseeko kynttilänvalossa vietettävää juhlaa varten siivota niin mahdottomasti... Voisi löytyä rauha sydämeen ja ennen kaikkea ihmisten kesken.
Jos ei satu uskomaan, että Jeesus oli Jumalan poika ja kärsi edestämme ristinkuoleman, joulu on kuitenkin ihan mukava juhla. Onhan se pöllitty antiikin roomalaisilta ja yhdistetty muihin keskitalven pakanajuhliin. Näillä leveysasteilla ja tässä ilmastonmuutoksessa jokin valon ja lämmön festivaali on paikallaan.
Lapsille ajattelimme opettaa, että joulu on auringon syntymäpäivä. Sitä ei sovi päiväkodissakaan nikotella, olihan Kristus sol invictus eli voittamaton aurinko alkukirkon aikaan, kuten assistentti E. Laine minulle aikanaan opetti kirkkohistorian johdantokurssilla. Joulukirkkoon emme ole lapsosia päästäneet, mutta lukekoot jouluevankeliumin muiden mukana kuitenkin. Maailmankirjallisuuteen on aina hyvä tutustua.
Joululaulut menevät siinä missä muukin musiikki, vaikka liityinkin Facebookissa ryhmään "Kauheimmat joululaulut". Harva tuntuu kestävän näitä kurjuusjoululauluja, "Varpusesta jouluaamuna" aina Kreeta Haapasalon joululauluun. Miksi joulusta pitää muistaa aina se, että asiat voisivat olla huonomminkin? Vai tuleeko oikea joulu vasta pettuleipää syödessä?
Hengellisestä joulusta tuntuu aina löytyvän askeesi. Pitää kärsiä tai ainakin olla yksin, että sisällä liikahtaisi, että tulisi joulurauha ja valo maailmaan. Omituinen ajatus - mitä varten me täällä olemme, ellemme toisiamme? Ja jos Jeesusta haluaa jouluna muistella, niin ei hänkään siellä erämaassa kovin pitkään viihtynyt.
Lueskelin nuorempana new age-henkistä kirjallisuutta, ja mieleeni jäi seuraava lausuma: "Joka haluaa kehittyä henkisesti, menee luostariin. Joka haluaa kehittyä henkisesti todella nopeasti, menee ihmisten keskelle."
Kenties monen joulun pilaavatkin ne ihmiset - on muka pakko tavata kaikki mahdolliset sukulaiset ja sukuun naidut, riippumatta siitä, miten joulurauha heidän kanssaan luonnistuu. Tai ihmisissä ei ole sinänsä vikaa, mutta odotukset heidän ja oman itsen suhteen ovat kohtuuttomat.
Tulossa on taas yksi lamajoulu, ja moni pistää kukkaronnyöriä tiukemmalle. Ehkä kannattaisi kuluttaa enemmän ajatuksia kuin rahaa lahjojenkin suhteen - ja söikö niitä kalleimpia jouluherkkuja oikeasti kukaan? Rakentavaa keskustelua voi käydä näinkin pyhistä asioista.
Strömsö-ohjelmassa oli viime sunnuntaina hyvä neuvo jouluun: "fokusera". Se voisi tarkoittaa rakentavaa keskustelua vaikka siitä, tarvitseeko kynttilänvalossa vietettävää juhlaa varten siivota niin mahdottomasti... Voisi löytyä rauha sydämeen ja ennen kaikkea ihmisten kesken.
tiistai 24. kesäkuuta 2008
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Kesälukemista, muka ilman ammatillisia paineita... Virkistävää lukea kotimaista satiiria välillä, niin kömpelöä kuin Nousiaisen teksti ajoittain onkin. Ja ihanaa, että suomalainen mieskirjailijakin voi nykyään kirjoittaa kepeästi ja hauskasti, sanoen silti paljon.
Vadelmavenepakolaisen kuvaama ilmiö on tuttu: kun siellä Ruotsissa on kaikki paremmin. En tosin tunne ketään, joka olisi alle kouluikäisenä ottanut Olof Palmen ottoisäkseen. Siltikin, Nousiaisella on ollut herkullinen aihe käsissään.
Keskittyminen sosialidemokratiaan ruotsalaisuuden ytimenä on ihan mahdollinen näkökanta. Tällaisenaan kirja nouseekin suomalaisen yhteiskunnan kritiikiksi siinä missä ruotsalaisenkin: yhteen hiileen ei Pohjanlahden tällä puolen puhalleta sitäkään vähää, ja vain aatelin vähyys ja köyhyys estää meikäläistä julkkiskulttuuria olemasta yhtä typerryttävän elitististä kuin svenskeillä nykyään.
Kirjan alkupuoli lupailee ehkä kepeämpää otetta kuin mihin päädytään. Oma vadelmavenepakolaisuuteni näet keskittyy enimmäkseen tuonne design-puolelle: minusta Aallon huonekalut ovat enimmäkseen rumia ja Marimekon kankaat kömpelöitä - miten olisi vaikkapa Josef Frank ja Svenskt Tenn? Kyllä, Sköna Hemiä on luettu :-) Tätä likkamaista puolta Nousiainen sivuaa aika vähän, kaiketi keskittyäkseen johonkin yhteen ja tiettyyn. Mikäpä siinä, mutta voisi tästä chick-versionkin kirjoittaa! Totta vieköön.
Aika moni meistä on varmaan joskus halunnut joitain osia ruotsalaisuudesta: elokuvat, urheilumenestyksen, populaarimusiikin, autot, muotivaatteet... ja voihan noita ostaa, nykyään Suomestakin ja kun mammonaa kertyy, alkavat sitä vaativat urheilulajitkin sujua. Kuten Nousiaisen päähenkilökin huomaa, ihan sama asia se ei kuitenkaan ole kuin syntyperäisyys, vaikka miten yrittäisi.
Toisille riittää Sköna Hem ja ruotsinristeilyt kökköä finlandssvenskaa tapaillen, toisille ei kelpaa kuin riikinruotsalainen aksentti ja pohjoismainen yhteistyö elämäntapana. Minusta ruotsalaisuudesta pitääkin olla kiinnostunut, koska kulttuuri ei tunne maiden rajoja vaan elää meissä kaikissa. Kukapa kirjoittaisi suomalaisuudesta ja venäläisyydestä yhtä oivaltavasti? Kuka uskaltaisi tarttua ilmiselvään aiheeseen?
Minua äitinä kosketti Vadelmavenepakolaisessa erityisesti päähenkilön kaipuu ruotsalaiseen perheeseen. Ettei rähjättäisi, vaan keskusteltaisiin ja lapset käyttäytyisivät enkelimäisen hyvin, koska heitä olisi aina rakastettu ehdoitta. Ou jee. Vaan aika monessa suomalaisperheessä kummittelee se hermonsa menettänyt sotaveteraani, joka pimahtelee täysin arvaamattomasti, vaikkei ketään enää kirves kourassa hankeen ajettaisikaan.
Nousiaisen päähenkilö sivuuttaa kokonaan kotoiset "ruotsikkomme"; katse kantaa aina veden yli. Monelle meistä etappi numero yksi on kuitenkin suomenruotsalaisuus, jossa siinäkin on oletettavan kadehdittavia piirteitä. Miksi muuten suomenruotsalaisista Strömsö-ohjelma on hieman imelä ja suomensuomalaisista ihanne ja idylli?
Seuraavaksi luvussa onkin teos Sex, sprit och Kulturfonden. Saa nähdä mitä siitä selviää.
Vadelmavenepakolaisen kuvaama ilmiö on tuttu: kun siellä Ruotsissa on kaikki paremmin. En tosin tunne ketään, joka olisi alle kouluikäisenä ottanut Olof Palmen ottoisäkseen. Siltikin, Nousiaisella on ollut herkullinen aihe käsissään.
Keskittyminen sosialidemokratiaan ruotsalaisuuden ytimenä on ihan mahdollinen näkökanta. Tällaisenaan kirja nouseekin suomalaisen yhteiskunnan kritiikiksi siinä missä ruotsalaisenkin: yhteen hiileen ei Pohjanlahden tällä puolen puhalleta sitäkään vähää, ja vain aatelin vähyys ja köyhyys estää meikäläistä julkkiskulttuuria olemasta yhtä typerryttävän elitististä kuin svenskeillä nykyään.
Kirjan alkupuoli lupailee ehkä kepeämpää otetta kuin mihin päädytään. Oma vadelmavenepakolaisuuteni näet keskittyy enimmäkseen tuonne design-puolelle: minusta Aallon huonekalut ovat enimmäkseen rumia ja Marimekon kankaat kömpelöitä - miten olisi vaikkapa Josef Frank ja Svenskt Tenn? Kyllä, Sköna Hemiä on luettu :-) Tätä likkamaista puolta Nousiainen sivuaa aika vähän, kaiketi keskittyäkseen johonkin yhteen ja tiettyyn. Mikäpä siinä, mutta voisi tästä chick-versionkin kirjoittaa! Totta vieköön.
Aika moni meistä on varmaan joskus halunnut joitain osia ruotsalaisuudesta: elokuvat, urheilumenestyksen, populaarimusiikin, autot, muotivaatteet... ja voihan noita ostaa, nykyään Suomestakin ja kun mammonaa kertyy, alkavat sitä vaativat urheilulajitkin sujua. Kuten Nousiaisen päähenkilökin huomaa, ihan sama asia se ei kuitenkaan ole kuin syntyperäisyys, vaikka miten yrittäisi.
Toisille riittää Sköna Hem ja ruotsinristeilyt kökköä finlandssvenskaa tapaillen, toisille ei kelpaa kuin riikinruotsalainen aksentti ja pohjoismainen yhteistyö elämäntapana. Minusta ruotsalaisuudesta pitääkin olla kiinnostunut, koska kulttuuri ei tunne maiden rajoja vaan elää meissä kaikissa. Kukapa kirjoittaisi suomalaisuudesta ja venäläisyydestä yhtä oivaltavasti? Kuka uskaltaisi tarttua ilmiselvään aiheeseen?
Minua äitinä kosketti Vadelmavenepakolaisessa erityisesti päähenkilön kaipuu ruotsalaiseen perheeseen. Ettei rähjättäisi, vaan keskusteltaisiin ja lapset käyttäytyisivät enkelimäisen hyvin, koska heitä olisi aina rakastettu ehdoitta. Ou jee. Vaan aika monessa suomalaisperheessä kummittelee se hermonsa menettänyt sotaveteraani, joka pimahtelee täysin arvaamattomasti, vaikkei ketään enää kirves kourassa hankeen ajettaisikaan.
Nousiaisen päähenkilö sivuuttaa kokonaan kotoiset "ruotsikkomme"; katse kantaa aina veden yli. Monelle meistä etappi numero yksi on kuitenkin suomenruotsalaisuus, jossa siinäkin on oletettavan kadehdittavia piirteitä. Miksi muuten suomenruotsalaisista Strömsö-ohjelma on hieman imelä ja suomensuomalaisista ihanne ja idylli?
Seuraavaksi luvussa onkin teos Sex, sprit och Kulturfonden. Saa nähdä mitä siitä selviää.
maanantai 18. helmikuuta 2008
Shop till you drop?
Varmaan kaikki joskus haaveilevat lottovoitosta - onko se sitten fiksumpaa vai hölmömpää jos ei koskaan lottoa, en tiedä. Takavuosien mainonta painotti sitä, mitä kaikkea kivaa silläkin rahalla saisi, nyt tuntuu olevan korostuneena asian salaaminen naapureilta.
Mietittiin sitä meilläkin kerran. Parempi tietokone ja kultakala-akvaario olivat ihan varmoja asioita, muusta ei sitten tiedä. Kai sitä akvaariota varten pitäisi olla isompi kämppä...
Mies on sellainen junttura, että sillä ei varmaan karva päässä muuttuisi vaikka miljonääriksi rupeaisi. Minulla voisi olla vaikeampaa. Naistenlehtien lukeminen näet leväyttää aina eteen loputtoman ostamisen suon.
On tuotteet hiuksille, naamalle, vartalolle, kynsille, sitten vielä sisäistä ja ulkoista hehkua pillereistä ja pitäisi kai käydä jumppaamassakin jossain kalliilla salilla erikoisvaatteissa. Ja vaatteet. Niitä pitää olla joka sesonki erilaisia. Sovituskoppien hiki vain on kaukana lehtiaukeamien kauniista kuvista.
Sain viimein minäkin käteeni Yliopisto-lehden numeron 1/08. Lasten leluista ja kuluttamisesta oli kiintoisa juttu (http://www.helsinki.fi/yliopistolehti/2008/1/artikkeli.html), ja vanha tuttu, kulutustutkija Minna Autio heitti erityisen kiehtovan havainnon. Nimittäin sen, että syrjäytymisen pelko tuottaa lasten ja nuorten merkkifriikkiyttä, näin tiivistäen. Epäilemättä sama pätee aikuisiinkin.
Olenkin aina ihmetellyt, miksi ihmiset maksavat itsensä kipeäksi päästäkseen mainostamaan jotakin tuotetta. Sitähän kaikki Vuittonin laukut sun muut ovat, ilmaista mainosta firmalle. Ihmisparat säästävät ruokarahoistaan (syntien synti!) jotta saisivat melko epäkäytännöllisen käsilaukun.
Miksi? Jotta kukaan ei arvaisi, että piti säästää ruokarahoista? Kun noita missien sun muiden juontajien verotietoja aina välillä putkahtaa julkisuuteen, paljastuu että tutkijallakin voi hyvänä päivänä olla paremmin varaa käsiväskyihin... Kirjoja on kyllä yleensä mukana sen verran, että 12 vuotta sitten Partio-aitan alennusmyynnistä ostamani reppu tulee enemmän tarpeeseen :-)
Emmeköhän mekin päätyisi salaamaan lottovoittomme naapureilta. Joku vain ihmettelisi, miksi ne aina saa Amazonilta postia. Ensi lauantaihin siis...
Mietittiin sitä meilläkin kerran. Parempi tietokone ja kultakala-akvaario olivat ihan varmoja asioita, muusta ei sitten tiedä. Kai sitä akvaariota varten pitäisi olla isompi kämppä...
Mies on sellainen junttura, että sillä ei varmaan karva päässä muuttuisi vaikka miljonääriksi rupeaisi. Minulla voisi olla vaikeampaa. Naistenlehtien lukeminen näet leväyttää aina eteen loputtoman ostamisen suon.
On tuotteet hiuksille, naamalle, vartalolle, kynsille, sitten vielä sisäistä ja ulkoista hehkua pillereistä ja pitäisi kai käydä jumppaamassakin jossain kalliilla salilla erikoisvaatteissa. Ja vaatteet. Niitä pitää olla joka sesonki erilaisia. Sovituskoppien hiki vain on kaukana lehtiaukeamien kauniista kuvista.
Sain viimein minäkin käteeni Yliopisto-lehden numeron 1/08. Lasten leluista ja kuluttamisesta oli kiintoisa juttu (http://www.helsinki.fi/yliopistolehti/2008/1/artikkeli.html), ja vanha tuttu, kulutustutkija Minna Autio heitti erityisen kiehtovan havainnon. Nimittäin sen, että syrjäytymisen pelko tuottaa lasten ja nuorten merkkifriikkiyttä, näin tiivistäen. Epäilemättä sama pätee aikuisiinkin.
Olenkin aina ihmetellyt, miksi ihmiset maksavat itsensä kipeäksi päästäkseen mainostamaan jotakin tuotetta. Sitähän kaikki Vuittonin laukut sun muut ovat, ilmaista mainosta firmalle. Ihmisparat säästävät ruokarahoistaan (syntien synti!) jotta saisivat melko epäkäytännöllisen käsilaukun.
Miksi? Jotta kukaan ei arvaisi, että piti säästää ruokarahoista? Kun noita missien sun muiden juontajien verotietoja aina välillä putkahtaa julkisuuteen, paljastuu että tutkijallakin voi hyvänä päivänä olla paremmin varaa käsiväskyihin... Kirjoja on kyllä yleensä mukana sen verran, että 12 vuotta sitten Partio-aitan alennusmyynnistä ostamani reppu tulee enemmän tarpeeseen :-)
Emmeköhän mekin päätyisi salaamaan lottovoittomme naapureilta. Joku vain ihmettelisi, miksi ne aina saa Amazonilta postia. Ensi lauantaihin siis...
sunnuntai 13. tammikuuta 2008
Ikä ja elämä
Minulla ei ole kovin suuria syytöksia ns. suuria ikäluokkia kohtaan - Osku Pajamäki saa hoidella sen puolen. Enimmäkseen. Olen vain miettinyt kyseisen, osin omien vanhempieni ikäpolven elämänasenteita.
Kuten Josper Knutas joskus totesi radiossa, 1950-luvulla Suomeen perustettiin nuoriso. Kuten muuallekin. Käsittääkseni kyseessä oli kypsyvän kulutusyhteiskunnan viritys, jonka avulla voitiin myydä yhä enemmän tavaraa yhä useammille ihmisille.
(Tavara ja myyminen ovat minulle hienoinen pakkomielle, kodin perintöä. Puheista päätellen perheelläni olisi voinut olla setelipaino kellarissa, niin paljon meillä puhuttiin "rahan tekemisestä". Vaan ei ollut kellaria, se kai esti.)
Nyt meillä sitten on noin 5-75-vuotias nuoriso, jota erottaa toisistaan lähinnä vaatekoko ja kurttujen määrä, joskin kumpaakin ollaan poistamassa että voisimme kaikki olla samanlaisia. Ihanaa.
Täydellinen erilaisuuden ja yksilöllisyyden puutehan oli takavuosien vasemmistolaisen kulttuuriradikalismin kuin myös sittemmin framille nousseiden oikeisto-ohjusten tavoitteena?
Arkisemmalla tasolla olen mietiskellyt vuosia sitten käymieni antropologian kurssien antia. Insestikieltoa on eri kulttuureissa perusteltu mm. sillä, että sukupolvien arvoasteikot ja perheen sisäinen nokkimisjärjestys menevät sekaisin, jos tytär nousee äidin rinnalle jne.
Tähän muotimaailma ja populaarikulttuuri kuitenkin nimenomaan pyrkivät. Että sukupolvet olisivat samanlaisia. Kiva kun voi lainailla tyttären vaatteita? Entäs ne nokkimisjärjestykset? Arvovalta?
Vitsinä on tietenkin se, että perheen sisällä valtaa on yhä vähemmän. Kovasti paheksutaan vanhempia, jotka haluavat "ulkoistaa kasvatuksen", mutta millä lihaksilla murrosikäisten vanhemmat tekevät muutakaan? Kun samaan aikaan ihmetellään uuden tyttö- tai poikaystävän outoa käytöstä ja koetetaan mahtua samoihin farkkuihin kuin junior.
Vanhemman auktoriteetin lähteenä voi olla vain läheinen suhde lapseen. Ei niin, että tunnetaan lapsi liian intiimisti tavalla tai toisella, vaan annetaan hänelle tilaa olla oma, eri sukupolvea oleva itsensä. Mukava lisä tähän olisi vanhemman suurempi tieto ja kokemus maailmasta, mikä edellyttää nykymaailmassa aika aktiivista toimintaa.
Vastuu on tylsä sana, ja sitä useimmin käyttävät ihmiset marttyyriuteensa narkkautuneita paskiaisia. Siitä kai kuitenkin lienee kyse, kun me (melkein vai jo?) keski-ikäiset teemme valintojamme, niin vaatekaupassa kuin muillakin turhuuden markkinoilla.
Ettei kävisi kuin edellisille ikäpolville, jotka eivät suostu edes rupeamaan vanhuksiksi, vaan haluavat olla jotain hemmetin seniorikansalaisia tai elää kolmatta ikää.
Kuten Josper Knutas joskus totesi radiossa, 1950-luvulla Suomeen perustettiin nuoriso. Kuten muuallekin. Käsittääkseni kyseessä oli kypsyvän kulutusyhteiskunnan viritys, jonka avulla voitiin myydä yhä enemmän tavaraa yhä useammille ihmisille.
(Tavara ja myyminen ovat minulle hienoinen pakkomielle, kodin perintöä. Puheista päätellen perheelläni olisi voinut olla setelipaino kellarissa, niin paljon meillä puhuttiin "rahan tekemisestä". Vaan ei ollut kellaria, se kai esti.)
Nyt meillä sitten on noin 5-75-vuotias nuoriso, jota erottaa toisistaan lähinnä vaatekoko ja kurttujen määrä, joskin kumpaakin ollaan poistamassa että voisimme kaikki olla samanlaisia. Ihanaa.
Täydellinen erilaisuuden ja yksilöllisyyden puutehan oli takavuosien vasemmistolaisen kulttuuriradikalismin kuin myös sittemmin framille nousseiden oikeisto-ohjusten tavoitteena?
Arkisemmalla tasolla olen mietiskellyt vuosia sitten käymieni antropologian kurssien antia. Insestikieltoa on eri kulttuureissa perusteltu mm. sillä, että sukupolvien arvoasteikot ja perheen sisäinen nokkimisjärjestys menevät sekaisin, jos tytär nousee äidin rinnalle jne.
Tähän muotimaailma ja populaarikulttuuri kuitenkin nimenomaan pyrkivät. Että sukupolvet olisivat samanlaisia. Kiva kun voi lainailla tyttären vaatteita? Entäs ne nokkimisjärjestykset? Arvovalta?
Vitsinä on tietenkin se, että perheen sisällä valtaa on yhä vähemmän. Kovasti paheksutaan vanhempia, jotka haluavat "ulkoistaa kasvatuksen", mutta millä lihaksilla murrosikäisten vanhemmat tekevät muutakaan? Kun samaan aikaan ihmetellään uuden tyttö- tai poikaystävän outoa käytöstä ja koetetaan mahtua samoihin farkkuihin kuin junior.
Vanhemman auktoriteetin lähteenä voi olla vain läheinen suhde lapseen. Ei niin, että tunnetaan lapsi liian intiimisti tavalla tai toisella, vaan annetaan hänelle tilaa olla oma, eri sukupolvea oleva itsensä. Mukava lisä tähän olisi vanhemman suurempi tieto ja kokemus maailmasta, mikä edellyttää nykymaailmassa aika aktiivista toimintaa.
Vastuu on tylsä sana, ja sitä useimmin käyttävät ihmiset marttyyriuteensa narkkautuneita paskiaisia. Siitä kai kuitenkin lienee kyse, kun me (melkein vai jo?) keski-ikäiset teemme valintojamme, niin vaatekaupassa kuin muillakin turhuuden markkinoilla.
Ettei kävisi kuin edellisille ikäpolville, jotka eivät suostu edes rupeamaan vanhuksiksi, vaan haluavat olla jotain hemmetin seniorikansalaisia tai elää kolmatta ikää.
torstai 10. tammikuuta 2008
Lomakkeiden armoilla eli miksi vogonit ovat valloittaneet maapallon?
Meidän kotiäitien elämään kuuluu käyntejä paikoissa, joihin ei muuten välttämättä olisi asiaa. Terveyskeskukset ja pikaruokaravintolat ovat tulleet tutuiksi.
Viimeksi sain sekoilla terveyskeskuksessa. Paremmin valveutunut ei kyllä ollut sen kertainen ammatinharjoittajakaan. Lääkäripulaa siunaillaan varsinkin täällä Helsingin itäisillä alueilla, mutta paljon paremmin ei mene muullakaan henkilökunnalla.
Kuten tunnettua, julkisen puolen tietotekniset sovellukset ostetaan aina halvimmalta mahdolliselta toimittajalta, joka sitten pykää kasaan jotain joka ehkä toimii. Mitään demovaihetta ei ole varaa järjestää, joten puolivalmiit ohjelmat lykätään vaikkapa terveydenhoitajaparkojen niskoille.
Asiakaspalvelutilanteessa syntyy pakostakin sitä paheksuttua tietokoneen tuijottelua, kun taas hieman paranneltu versio ohjelmasta lävähtää ruutuun. Siinä sitten yhdessä ihmetellään, mitä mihinkin kohtaan kirjoitettaisiin.
Siellä koneella olisi tarjolla tietoa kävijän jokaisesta terveysvinkauksesta, mutta ei terkkari tai kukaan muukaan ehdi niitä lukea. Jokainen asia pitää kertoa yhä uudestaan. Kai niitä tietoja jollekulle säilötään, ehkä naapurin Kaisa löytää ne sitten joskus vessasta jonne ne on varastoitu käytön puutteessa?
Asiakas ei pysy perässä eri toimintojen nimikkeiden kanssa (nykyään ajanvaraus ja toimisto ovat sama asia, kappas vaan), koska eivät terveyskeskuksen työntekijät itsekään pysy. Loukkaantuvat kyllä, kun asiakas ei tiedä sitä, mitä he itsekään eivät edellisellä viikolla tienneet.
Jotkut piiloutuvat teknisten termien taakse niin, ettei asiakas pysty labrassa mitenkään kertomaan, mikä näyte hänestä piti milloinkin ottaa. Toiset änkyttävät asiakaskäynnit läpi ja kaiketi toivovat, ettei moinen hankala tapaus tule uudestaan. Kun se kysyi itsekin jotain.
Ei pidä käsittää väärin: tunnen vilpitöntä myötätuntoa kaikkia niitä kohtaan, jotka joutuvat työskentelemään puolivillaisissa organisaatioissa ja tekemään töitä, jotka eivät heille kuulu ja joihin heillä ei ole mitään koulutusta. Sitä sanotaan hajauttamiseksi, aktivoimiseksi, pahimmillaan ulkoistamiseksi ja yrittäjyydeksi. Epäreilua se on aina ja kuluttaa niin työntekijän kuin asiakkaankin aikaa ja energiaa kohtuuttomasti.
Jotenkin samanlainen tilanne on syntynyt jo pari kertaa McRiistäjän tiskillä – lasten kanssa on helpompaa mennä paikkaan, joka tietoisesti yrittää lypsää rahamme kuin tarjota niitä sinne, missä niitä ei kaivata. Olen näet yrittänyt ostaa juustohampurilaisateriaa. Vihaan Happy Meal-leluja periaatteesta ja vanhempikin poika on vielä melko tietämätön siitä, että sellaisen voisi saada aina.
Mutta ei juustoateriaa ole Mäkkärillä olemassakaan. Tällainen ihme on mahdollinen, koska heillä on vain a) lastenateria juustohampurilaisella b) tuplajuustoateria. Kai joku markkinointimerkonomi on laskenut että näin pitää olla.
Ei muuten, mutta kassahenkilöt tuntuvat olevan vilpittömän hämmästyneitä, kun asiakas ei tiedä heille ilmeisesti mantran tavoin opetettua asiaa. Näin se vaan on, ei voi auttaa. Joillakin heistä olen nähnyt pilkottavan vihreän, paksun nahan...
Tietämättömille tiedoksi, vogonit ovat Douglas Adamsin Hitchhiker’s Guide to the Galaxy-teoksessa esiintyvä kansa, joka on tunnettu alkeellisuudestaan, rumuudestaan ja ennen kaikkea byrokraattisuudestaan. Kirjojen pohjalta tehdyssä elokuvassa ollut vogoniosio ei ollut suoraan niistä peräisin, mutta henki oli aivan oikea. ”I have an idea!” SPLAT, maasta nousee läppä iskemään naamaan.
Tosin tällä meidän vogoniplaneetallamme ideoita kyllä riittää, ne vain eivät millään ehdi tulla toimijoilta itseltään. On liian kiire sekä säästää että toteuttaa jonkun ylätason innovaattorin visiota, mitä milloinkin.
Sekoilu jatkuu. Jos tönin teitä lastenvaunuilla, tiedätte miksi.
Viimeksi sain sekoilla terveyskeskuksessa. Paremmin valveutunut ei kyllä ollut sen kertainen ammatinharjoittajakaan. Lääkäripulaa siunaillaan varsinkin täällä Helsingin itäisillä alueilla, mutta paljon paremmin ei mene muullakaan henkilökunnalla.
Kuten tunnettua, julkisen puolen tietotekniset sovellukset ostetaan aina halvimmalta mahdolliselta toimittajalta, joka sitten pykää kasaan jotain joka ehkä toimii. Mitään demovaihetta ei ole varaa järjestää, joten puolivalmiit ohjelmat lykätään vaikkapa terveydenhoitajaparkojen niskoille.
Asiakaspalvelutilanteessa syntyy pakostakin sitä paheksuttua tietokoneen tuijottelua, kun taas hieman paranneltu versio ohjelmasta lävähtää ruutuun. Siinä sitten yhdessä ihmetellään, mitä mihinkin kohtaan kirjoitettaisiin.
Siellä koneella olisi tarjolla tietoa kävijän jokaisesta terveysvinkauksesta, mutta ei terkkari tai kukaan muukaan ehdi niitä lukea. Jokainen asia pitää kertoa yhä uudestaan. Kai niitä tietoja jollekulle säilötään, ehkä naapurin Kaisa löytää ne sitten joskus vessasta jonne ne on varastoitu käytön puutteessa?
Asiakas ei pysy perässä eri toimintojen nimikkeiden kanssa (nykyään ajanvaraus ja toimisto ovat sama asia, kappas vaan), koska eivät terveyskeskuksen työntekijät itsekään pysy. Loukkaantuvat kyllä, kun asiakas ei tiedä sitä, mitä he itsekään eivät edellisellä viikolla tienneet.
Jotkut piiloutuvat teknisten termien taakse niin, ettei asiakas pysty labrassa mitenkään kertomaan, mikä näyte hänestä piti milloinkin ottaa. Toiset änkyttävät asiakaskäynnit läpi ja kaiketi toivovat, ettei moinen hankala tapaus tule uudestaan. Kun se kysyi itsekin jotain.
Ei pidä käsittää väärin: tunnen vilpitöntä myötätuntoa kaikkia niitä kohtaan, jotka joutuvat työskentelemään puolivillaisissa organisaatioissa ja tekemään töitä, jotka eivät heille kuulu ja joihin heillä ei ole mitään koulutusta. Sitä sanotaan hajauttamiseksi, aktivoimiseksi, pahimmillaan ulkoistamiseksi ja yrittäjyydeksi. Epäreilua se on aina ja kuluttaa niin työntekijän kuin asiakkaankin aikaa ja energiaa kohtuuttomasti.
Jotenkin samanlainen tilanne on syntynyt jo pari kertaa McRiistäjän tiskillä – lasten kanssa on helpompaa mennä paikkaan, joka tietoisesti yrittää lypsää rahamme kuin tarjota niitä sinne, missä niitä ei kaivata. Olen näet yrittänyt ostaa juustohampurilaisateriaa. Vihaan Happy Meal-leluja periaatteesta ja vanhempikin poika on vielä melko tietämätön siitä, että sellaisen voisi saada aina.
Mutta ei juustoateriaa ole Mäkkärillä olemassakaan. Tällainen ihme on mahdollinen, koska heillä on vain a) lastenateria juustohampurilaisella b) tuplajuustoateria. Kai joku markkinointimerkonomi on laskenut että näin pitää olla.
Ei muuten, mutta kassahenkilöt tuntuvat olevan vilpittömän hämmästyneitä, kun asiakas ei tiedä heille ilmeisesti mantran tavoin opetettua asiaa. Näin se vaan on, ei voi auttaa. Joillakin heistä olen nähnyt pilkottavan vihreän, paksun nahan...
Tietämättömille tiedoksi, vogonit ovat Douglas Adamsin Hitchhiker’s Guide to the Galaxy-teoksessa esiintyvä kansa, joka on tunnettu alkeellisuudestaan, rumuudestaan ja ennen kaikkea byrokraattisuudestaan. Kirjojen pohjalta tehdyssä elokuvassa ollut vogoniosio ei ollut suoraan niistä peräisin, mutta henki oli aivan oikea. ”I have an idea!” SPLAT, maasta nousee läppä iskemään naamaan.
Tosin tällä meidän vogoniplaneetallamme ideoita kyllä riittää, ne vain eivät millään ehdi tulla toimijoilta itseltään. On liian kiire sekä säästää että toteuttaa jonkun ylätason innovaattorin visiota, mitä milloinkin.
Sekoilu jatkuu. Jos tönin teitä lastenvaunuilla, tiedätte miksi.
perjantai 4. tammikuuta 2008
Karjalanpiirakoita ja vuodenaikariittejä
Kokeiltiin sitten piirakan vääntämistäkin, hyviä tuli. Tällä ohjeella:
http://www.finfood.fi/finfood/ff2.nsf/0/f8fe03eacf1e26bec2256ab1003c870d?OpenDocument
Tosin emme tehneet taikinasta pötköä, vaan kaulimme sen ohueksi levyksi ja otimme juomalasilla piirakan aihioita, jotka sitten kaulimme vielä ohuemmiksi. Mies muisteli kotona tehdyn näin ja toimihan se. Tuo ohje on hyvä ja maukas, riisipuuro menee sellaisenaankin, riittoisaa se toisaalta onkin.
Pekka Puskan mukaan karjalanpiirakoitakin voi valmistaa kevytversioina (jossain taannoisessa haastattelussa luki näin). Minusta näiden perinneruokien keventäminen on kyllä kuin rakastelisi pilkkihaalari päällä. Karjalanpaistissakin pitää olla läskiä mukana, ei se miltään maistu muuten.
Makoisia ruokaohjeita viralliseen laihdutusvuodenaikaan... kun olisi hyvä tilaisuus tosiaan pukeutua siihen pilkkihaalariin... Sydän- ja verisuonivaivaiset poislukien, en kyllä ymmärrä miksi kaiken pitäisi aina ja kaikilla olla niin kevyttä että ilmaan lentää.
Ruoka ja ihmisen liha ovat nykyään lähinnä teologisia kysymyksiä. Ihmiset tuntuvat odottavan sitä vapahtajaa, joka antaisi heidän sittenkin möyhätä suklaata ja pekonia mielin määrin, muuttumatta laardikasoiksi kuten normaalisti käy. Erilaisia lahkoja syntyy ja viralliset teologit todistavat ne harhaoppisiksi yhä uudelleen. Atkinsin dieetti, GI-indeksi, mitä näitä on.
Ja mainosala on ottanut ajatuksen hellästi omakseen. Syntisen hyvää, herkkuhetkiin, jokainen safka on olevinaan salainen portti onneen ja omaan maailmaan jossa kaikki huolet unohtuvat. Hartauskokousta koko syöminen. Mutta salaisia syntejä ei ole, Jumala näkee kaiken :-) Tai kuka tahansa muukin. Ihmiset eivät tosin ole yhtä armollisia ja pitkämielisiä kuin kaikkivaltiaan väitetään olevan.
Monet ylipainoiset haikailevat mennyttä aikaa, jolloin lihavuutta ei pidetty samanlaisena ongelmana kuin nykyään (uskonto jylläsi sitten sitä kovemmin). Ei se sitä suurimmalle osalle ihmiskuntaa ole ollutkaan eikä ole kaikille vieläkään, ruoka kun on ollut ja on aika niukka hyödyke. Lihavuus on usein ollut varakkuuden, vallan ja miksei myös oveluuden merkki, jos kotitaloustasolla liikutaan. Kaikille ei ole liiennyt herkkupaloja yksityiseen hartaudenharjoitukseen!
Nyky-Suomessa lihavuus liittyy erityisesti köyhyyteen ja alhaiseen koulutustasoon - siksiköhän yliopistolla on havaittavissa painoindeksien koko kirjo... Kävin tänään juuri kersojen kanssa Lidlissä, ja siellä sitä sokeri- ja kermaherkkua olisi vaikka koko suvulle tarjota. Edullisesti nyt rouvalle!
Vuoden alussa alkava uusi elämä ei tietenkään käsitä vain laihduttamista vaan myös liikuntaharrastuksen. Se vasta onkin temperamenttikysymys. Jos karjalanpiirakoista puhutaan, niiden tekeminen jumitti ainakin minun käsivarteni kun ei ollut piirakkapulikkaa käytössä vaan kaulin. Eli jumpasta käy sekin? Ainakin ruoan rahtaaminen ihmisvoimin Lidlistä ja muualta käy.
Ennenvanhaiset kotitalousoppaat ovat haikean ihania: kuinka neuvotaan keittiön suunnittelussa niin, että emännän askeleita kuluisi mahdollisimman vähän. Kai niilläkin joku askelmittari oli käytössä? Nykyemäntä tosin toivoo askeleita kertyvän erityisen paljon. Aikansa tosiaan kutakin.
Loppuvuodesta nousi esille ns. tuotantoeläinten huono kohtelu. Kysehän on vain markkinoiden toiminnasta: ihmiset on pitänyt saada syömään lihaa ja lihasta on täytynyt tehdä tarpeeksi halpaa, että sitä voisi yhä useampi ostaa mielin määrin. Maatalouden ymmärtäminen muuna kuin kapitalismina on humpuukia, siitä ja monesta muustakin asiasta olen kirjailija Jarkko Tontin vuodenvaihteen Hesarin kirjoituksen kanssa samaa mieltä. Ei niin ettenkö kohta menisi tekemään makaronilaatikkoa jauhelihasta ja pekonia päälle. Mieltä olen kuitenkin :-)
Synti ja sovitus, paasto ja mässäily. Ravitsemus kuitenkin muistuttaa kapitalismia siinä, että väliä on vain sillä mitä jää viivan alle. No, ruokavalio on muutakin kuin energiaa mutta eikös kuulostanut hyvältä. Järkeä, rationaalista ajattelua mainoshutun ja sekavan hengellisyyden sijaan kaipaisin kyllä tähän ruokahommaankin. Onhan syöminen kivaa, mutta niin on normaali liikuntakykykin ja se että voi ostaa kaupasta muutakin päällepantavaa kuin jättipaitoja ja verkkareita.
Lihavuus on iso bisnes, ja meidän halutaankin kamppailevan sen kanssa. Eihän meille muuten voisi myydä sekä lihavuus- että laihuustuotteita. Sopuhintaan, jokaisen saatavilla.
Halvin laihdutuskeino on silti tehokkain: syö vähemmän. Vaikka makaronilaatikkoa tai karjalanpiirakoita.
(Suurin osa näistä ajatuksista ei ollut omiani, jos en ilmoita lähdettä en muista sitä... mutta asia on itse koettu ja koeteltu. Niin ruokaohjeet kuin muukin.)
http://www.finfood.fi/finfood/ff2.nsf/0/f8fe03eacf1e26bec2256ab1003c870d?OpenDocument
Tosin emme tehneet taikinasta pötköä, vaan kaulimme sen ohueksi levyksi ja otimme juomalasilla piirakan aihioita, jotka sitten kaulimme vielä ohuemmiksi. Mies muisteli kotona tehdyn näin ja toimihan se. Tuo ohje on hyvä ja maukas, riisipuuro menee sellaisenaankin, riittoisaa se toisaalta onkin.
Pekka Puskan mukaan karjalanpiirakoitakin voi valmistaa kevytversioina (jossain taannoisessa haastattelussa luki näin). Minusta näiden perinneruokien keventäminen on kyllä kuin rakastelisi pilkkihaalari päällä. Karjalanpaistissakin pitää olla läskiä mukana, ei se miltään maistu muuten.
Makoisia ruokaohjeita viralliseen laihdutusvuodenaikaan... kun olisi hyvä tilaisuus tosiaan pukeutua siihen pilkkihaalariin... Sydän- ja verisuonivaivaiset poislukien, en kyllä ymmärrä miksi kaiken pitäisi aina ja kaikilla olla niin kevyttä että ilmaan lentää.
Ruoka ja ihmisen liha ovat nykyään lähinnä teologisia kysymyksiä. Ihmiset tuntuvat odottavan sitä vapahtajaa, joka antaisi heidän sittenkin möyhätä suklaata ja pekonia mielin määrin, muuttumatta laardikasoiksi kuten normaalisti käy. Erilaisia lahkoja syntyy ja viralliset teologit todistavat ne harhaoppisiksi yhä uudelleen. Atkinsin dieetti, GI-indeksi, mitä näitä on.
Ja mainosala on ottanut ajatuksen hellästi omakseen. Syntisen hyvää, herkkuhetkiin, jokainen safka on olevinaan salainen portti onneen ja omaan maailmaan jossa kaikki huolet unohtuvat. Hartauskokousta koko syöminen. Mutta salaisia syntejä ei ole, Jumala näkee kaiken :-) Tai kuka tahansa muukin. Ihmiset eivät tosin ole yhtä armollisia ja pitkämielisiä kuin kaikkivaltiaan väitetään olevan.
Monet ylipainoiset haikailevat mennyttä aikaa, jolloin lihavuutta ei pidetty samanlaisena ongelmana kuin nykyään (uskonto jylläsi sitten sitä kovemmin). Ei se sitä suurimmalle osalle ihmiskuntaa ole ollutkaan eikä ole kaikille vieläkään, ruoka kun on ollut ja on aika niukka hyödyke. Lihavuus on usein ollut varakkuuden, vallan ja miksei myös oveluuden merkki, jos kotitaloustasolla liikutaan. Kaikille ei ole liiennyt herkkupaloja yksityiseen hartaudenharjoitukseen!
Nyky-Suomessa lihavuus liittyy erityisesti köyhyyteen ja alhaiseen koulutustasoon - siksiköhän yliopistolla on havaittavissa painoindeksien koko kirjo... Kävin tänään juuri kersojen kanssa Lidlissä, ja siellä sitä sokeri- ja kermaherkkua olisi vaikka koko suvulle tarjota. Edullisesti nyt rouvalle!
Vuoden alussa alkava uusi elämä ei tietenkään käsitä vain laihduttamista vaan myös liikuntaharrastuksen. Se vasta onkin temperamenttikysymys. Jos karjalanpiirakoista puhutaan, niiden tekeminen jumitti ainakin minun käsivarteni kun ei ollut piirakkapulikkaa käytössä vaan kaulin. Eli jumpasta käy sekin? Ainakin ruoan rahtaaminen ihmisvoimin Lidlistä ja muualta käy.
Ennenvanhaiset kotitalousoppaat ovat haikean ihania: kuinka neuvotaan keittiön suunnittelussa niin, että emännän askeleita kuluisi mahdollisimman vähän. Kai niilläkin joku askelmittari oli käytössä? Nykyemäntä tosin toivoo askeleita kertyvän erityisen paljon. Aikansa tosiaan kutakin.
Loppuvuodesta nousi esille ns. tuotantoeläinten huono kohtelu. Kysehän on vain markkinoiden toiminnasta: ihmiset on pitänyt saada syömään lihaa ja lihasta on täytynyt tehdä tarpeeksi halpaa, että sitä voisi yhä useampi ostaa mielin määrin. Maatalouden ymmärtäminen muuna kuin kapitalismina on humpuukia, siitä ja monesta muustakin asiasta olen kirjailija Jarkko Tontin vuodenvaihteen Hesarin kirjoituksen kanssa samaa mieltä. Ei niin ettenkö kohta menisi tekemään makaronilaatikkoa jauhelihasta ja pekonia päälle. Mieltä olen kuitenkin :-)
Synti ja sovitus, paasto ja mässäily. Ravitsemus kuitenkin muistuttaa kapitalismia siinä, että väliä on vain sillä mitä jää viivan alle. No, ruokavalio on muutakin kuin energiaa mutta eikös kuulostanut hyvältä. Järkeä, rationaalista ajattelua mainoshutun ja sekavan hengellisyyden sijaan kaipaisin kyllä tähän ruokahommaankin. Onhan syöminen kivaa, mutta niin on normaali liikuntakykykin ja se että voi ostaa kaupasta muutakin päällepantavaa kuin jättipaitoja ja verkkareita.
Lihavuus on iso bisnes, ja meidän halutaankin kamppailevan sen kanssa. Eihän meille muuten voisi myydä sekä lihavuus- että laihuustuotteita. Sopuhintaan, jokaisen saatavilla.
Halvin laihdutuskeino on silti tehokkain: syö vähemmän. Vaikka makaronilaatikkoa tai karjalanpiirakoita.
(Suurin osa näistä ajatuksista ei ollut omiani, jos en ilmoita lähdettä en muista sitä... mutta asia on itse koettu ja koeteltu. Niin ruokaohjeet kuin muukin.)
perjantai 7. joulukuuta 2007
Itsenäisyyspäivän ruoka
H-verkossa käyvät keskustelua siitä, miten ja missä merkeissä itsenäisyyspäivää pitäisi viettää. Ei kuulemma ole sopivaa ruokalajiakaan ja sodista vouhotetaan ihan liikaa.
Olen jo ottanut kantaa viimemainittuun, mutta sopiva itsenäisyyspäivän ruoka on valikoitunut: karjalanpaisti. Helppo tehdä, tutkijavarma koska sen voi unohtaa uuniin, ja nykyisen tehomaatalouden aikana moinen kasa kuollutta eläintä saa varmasti muistelemaan kaikkea mikä on meille pyhää ja kallista.
Pari vinkkiä ruokalajin nauttimiseen. Punaviini ei oikein sovi sen kanssa, ja perunoiden tulee olla kokonaisia (muussaaminen sallittua ainakin meillä). Perunasose ei ime asiaan kuuluvaa runsasta nestettä tarpeeksi.
http://www.elisa.net/ruokajaviini/reseptit/?id=R000196
Siinä ohje. En ota kantaa ruokalajin nimen viestiin, meillä sitä syödään ihan mieheni teatraalisen koti-ikävän vuoksi. Karjalanpiirakoita en ole toistaiseksi ruvennut vääntämään, paremminhan se malli on ukolla hallussa joka tapauksessa.
Olen jo ottanut kantaa viimemainittuun, mutta sopiva itsenäisyyspäivän ruoka on valikoitunut: karjalanpaisti. Helppo tehdä, tutkijavarma koska sen voi unohtaa uuniin, ja nykyisen tehomaatalouden aikana moinen kasa kuollutta eläintä saa varmasti muistelemaan kaikkea mikä on meille pyhää ja kallista.
Pari vinkkiä ruokalajin nauttimiseen. Punaviini ei oikein sovi sen kanssa, ja perunoiden tulee olla kokonaisia (muussaaminen sallittua ainakin meillä). Perunasose ei ime asiaan kuuluvaa runsasta nestettä tarpeeksi.
http://www.elisa.net/ruokajaviini/reseptit/?id=R000196
Siinä ohje. En ota kantaa ruokalajin nimen viestiin, meillä sitä syödään ihan mieheni teatraalisen koti-ikävän vuoksi. Karjalanpiirakoita en ole toistaiseksi ruvennut vääntämään, paremminhan se malli on ukolla hallussa joka tapauksessa.
perjantai 30. marraskuuta 2007
Joulun taikaa
Olimme eilen vanhemman pojan kanssa kahdestaan katsomassa Stokkan jouluikkunaa ja valoja muutenkin. Oli hauskaa, poika esitti parhaat puolensa. Pikkuveljen läsnäollessa on sitten vähän epätasaisempaa mutta ei meillä lasketa.
Jouluikkunaa katsellessa tuli vain jotenkin hyytävä olo. Ei se ikkuna niinkään, ne ovat mitä ovat. Vaan se, miten aikuiset tenttasivat mukana olevilta lapsilta: "Onko hauskaa?" "Onko kivaa?" Lapset mumisivat sitten jotain vastauksen tapaista.
Siitähän se riemu repeää, että pitää aina todistella jollekulle toiselle, miten ihmeellisen ihanaa hän taas onkaan järjestänyt. Kiitos, oi äiti/mummi/isi/vaari/täti/kummi, nyt minulla on onnellinen lapsuus ja vaihdan sitten tulevaisuudessa vaippasi hoitokodissa.
Sama meininki jatkuu luultavasti joulunakin. Jos lanttulaatikko ei maistu tänäkään vuonna, miksi vaihtaa reseptiä, koska jos olisi oikea joulu, perhe söisi mitä töhkää tahansa. Jos lahja on lapselle yhdentekevä, vaikka kehitysasteeseen nähden väärä tai muuten vain epäkiinnostava, aikuisen joulu on pilalla.
Ja aikuisten lahjat - kannattaa jättää hintalappu paikoilleen, että tiedetään, oliko joulu tunnelmallinen ja onnistunut.
Jouluikkunaa katsellessa tuli vain jotenkin hyytävä olo. Ei se ikkuna niinkään, ne ovat mitä ovat. Vaan se, miten aikuiset tenttasivat mukana olevilta lapsilta: "Onko hauskaa?" "Onko kivaa?" Lapset mumisivat sitten jotain vastauksen tapaista.
Siitähän se riemu repeää, että pitää aina todistella jollekulle toiselle, miten ihmeellisen ihanaa hän taas onkaan järjestänyt. Kiitos, oi äiti/mummi/isi/vaari/täti/kummi, nyt minulla on onnellinen lapsuus ja vaihdan sitten tulevaisuudessa vaippasi hoitokodissa.
Sama meininki jatkuu luultavasti joulunakin. Jos lanttulaatikko ei maistu tänäkään vuonna, miksi vaihtaa reseptiä, koska jos olisi oikea joulu, perhe söisi mitä töhkää tahansa. Jos lahja on lapselle yhdentekevä, vaikka kehitysasteeseen nähden väärä tai muuten vain epäkiinnostava, aikuisen joulu on pilalla.
Ja aikuisten lahjat - kannattaa jättää hintalappu paikoilleen, että tiedetään, oliko joulu tunnelmallinen ja onnistunut.
lauantai 13. lokakuuta 2007
Krapula ja krematorio
Hilpeä otsikko Olavi Paavolaista mukaillen (Risti ja hakaristi, Lähtö ja loitsu). Ei tämä niin hauska päivä ole ollut, mutta minkä ihminen huumorintajulleen mahtaa.
Olin eilen "tyttöjen kanssa ulkona". Olimme vuokranneet Furuvikin rantasaunan, joka oli ehdottomasti edullisen hintansa väärtti. Merinäköala lauteilta ja luonnonrauhaa, auton ikkunasta näkyvät pitkospuut kelpaavat minulle sellaiseksi. Kun kukaan ei ole menossa naimisiin eikä muutenkaan päästä yhdessä saunomaan, niin pitää keksiä tällaista. Ihanan aktiiviset ystävät, joiden kanssa saamme moista aikaiseksi.
Saunan jälkeen menimme syömään Graniittilinnaan, mikä oli pettymys, jos vertaa nostatettuihin huikeisiin ennakko-odotuksiin. Varsinkin savusilliä sisältänyt alkuruoka oli oudon mauton, ehkä se olisi pitänyt tarjoilla lämpimämpänä? Tuli niistä safkoista kyllä täyteen. Jos olimme jaksaneet odotella vuoroamme, olisimme kai vielä laulaneet karaokea Tenkassa. Emme jaksaneet, kotiin puolenyön jälkeen.
Ihan leppoisa aamu sai ikävän käänteen, kun huomasimme papukaijamme kuolleen yön aikana. Mikään suuri yllätys tämä ei ollut, koska eläin oli ainakin 35-vuotias. Muistin kyynelten keskellä sen, mitä opiskelukaverini Eerik kysyi aikanaan koiramme kuoltua 15-vuotiaana: "Olisko sen sit pitänyt elää kakskytvuotiaaks?"
Lemmikkieläimen kuolema on asia, johon on aikuisena, muutaman läheisen ihmisen kuoltua ja synnyttyä oppinut suhtautumaan aika tyynesti. Ne ovat kuitenkin vain eläimiä. Tunnistan kaksinaismoralismin silti: listin tuholaisiksi katsomiani eläimiä surutta, mutta pienen papukaijan kuollessa vollotan ääneen. Ne muut eivät ole eläneet mukana koko tietoista elämääni, ne eivät ole toisaalta tuhonneet tavaroitani ja toisaalta kujertaneet rapsutuksestani. Siinä se ero on.
Vaikka nopea toiminta kirpaisikin, päätimme viedä vainajamme saman tien eläinlääkärille, joka toimittaisi sen tuhkattavaksi. Perheenjäsentä ei voi kohdella miten tahansa. En tiedä miten muuten tämä voisi päättyä kuin että laitamme pienen uurnan muiden muistojen joukkoon hyllyn päälle. Ei ole sellaista kotia ja kontua, jonne tuhkan haluaisimme sirotella, kaikki on näiden seinien sisällä millä on merkitystä.
Pitää löytää kellarista tilaa tarpeettomaksi jääneelle häkille. Pitää lakata miettimästä iltaisin, laittoiko joku linnun peittoon ja onko sillä ruokaa ja juomaa. Lattialla ei enää ole siementen jätteitä eikä seinillä hedelmien roiskeita; Hesariakaan ei tarvita sinne häkin pohjalle. Yhdessä eläminen on lukemattomia pieniä tekoja, ja niistä syntyy kaipaus.
Ystävättäret juttelivat illan aikana kuolemanjälkeisestä elämästä, ja kuinka on mukava ajatella, että ihmiset (ja kaiketi eläimetkin) tapaa vielä joskus. En tiedä tuosta, taidan nykyään uskoa lähinnä kuolemanjälkeiseen olemassaoloon, mutta en elämään. Kyllä se värikkäin vaihe on tällä puolella, ja sen asian kanssa on vain tultava toimeen.
Vaikka ikävä onkin, harvalta menee kaikki yhden elävän olennon kuollessa, edes tärkeän ihmisen. Ei näillä tarinoilla mitään opetusta yleensä ole, mutta ympärilleen katsominen ja todellisten tarvitsijoiden näkeminen on aina paikallaan. Vaikka niiden toisten, joilla on melkein yhtä suuri suru.
Olin eilen "tyttöjen kanssa ulkona". Olimme vuokranneet Furuvikin rantasaunan, joka oli ehdottomasti edullisen hintansa väärtti. Merinäköala lauteilta ja luonnonrauhaa, auton ikkunasta näkyvät pitkospuut kelpaavat minulle sellaiseksi. Kun kukaan ei ole menossa naimisiin eikä muutenkaan päästä yhdessä saunomaan, niin pitää keksiä tällaista. Ihanan aktiiviset ystävät, joiden kanssa saamme moista aikaiseksi.
Saunan jälkeen menimme syömään Graniittilinnaan, mikä oli pettymys, jos vertaa nostatettuihin huikeisiin ennakko-odotuksiin. Varsinkin savusilliä sisältänyt alkuruoka oli oudon mauton, ehkä se olisi pitänyt tarjoilla lämpimämpänä? Tuli niistä safkoista kyllä täyteen. Jos olimme jaksaneet odotella vuoroamme, olisimme kai vielä laulaneet karaokea Tenkassa. Emme jaksaneet, kotiin puolenyön jälkeen.
Ihan leppoisa aamu sai ikävän käänteen, kun huomasimme papukaijamme kuolleen yön aikana. Mikään suuri yllätys tämä ei ollut, koska eläin oli ainakin 35-vuotias. Muistin kyynelten keskellä sen, mitä opiskelukaverini Eerik kysyi aikanaan koiramme kuoltua 15-vuotiaana: "Olisko sen sit pitänyt elää kakskytvuotiaaks?"
Lemmikkieläimen kuolema on asia, johon on aikuisena, muutaman läheisen ihmisen kuoltua ja synnyttyä oppinut suhtautumaan aika tyynesti. Ne ovat kuitenkin vain eläimiä. Tunnistan kaksinaismoralismin silti: listin tuholaisiksi katsomiani eläimiä surutta, mutta pienen papukaijan kuollessa vollotan ääneen. Ne muut eivät ole eläneet mukana koko tietoista elämääni, ne eivät ole toisaalta tuhonneet tavaroitani ja toisaalta kujertaneet rapsutuksestani. Siinä se ero on.
Vaikka nopea toiminta kirpaisikin, päätimme viedä vainajamme saman tien eläinlääkärille, joka toimittaisi sen tuhkattavaksi. Perheenjäsentä ei voi kohdella miten tahansa. En tiedä miten muuten tämä voisi päättyä kuin että laitamme pienen uurnan muiden muistojen joukkoon hyllyn päälle. Ei ole sellaista kotia ja kontua, jonne tuhkan haluaisimme sirotella, kaikki on näiden seinien sisällä millä on merkitystä.
Pitää löytää kellarista tilaa tarpeettomaksi jääneelle häkille. Pitää lakata miettimästä iltaisin, laittoiko joku linnun peittoon ja onko sillä ruokaa ja juomaa. Lattialla ei enää ole siementen jätteitä eikä seinillä hedelmien roiskeita; Hesariakaan ei tarvita sinne häkin pohjalle. Yhdessä eläminen on lukemattomia pieniä tekoja, ja niistä syntyy kaipaus.
Ystävättäret juttelivat illan aikana kuolemanjälkeisestä elämästä, ja kuinka on mukava ajatella, että ihmiset (ja kaiketi eläimetkin) tapaa vielä joskus. En tiedä tuosta, taidan nykyään uskoa lähinnä kuolemanjälkeiseen olemassaoloon, mutta en elämään. Kyllä se värikkäin vaihe on tällä puolella, ja sen asian kanssa on vain tultava toimeen.
Vaikka ikävä onkin, harvalta menee kaikki yhden elävän olennon kuollessa, edes tärkeän ihmisen. Ei näillä tarinoilla mitään opetusta yleensä ole, mutta ympärilleen katsominen ja todellisten tarvitsijoiden näkeminen on aina paikallaan. Vaikka niiden toisten, joilla on melkein yhtä suuri suru.
sunnuntai 30. syyskuuta 2007
Lehdistökatsaus osa 6: Hesarin Nyt-liite
Hesarin Nyt-liite ja Hbl:n Volt ovat henkisiä sukulaisia, joskin vajavaisen ruotsin taitoni siivittämänä kuvittelen Voltin olevan se drinkkejä siemaileva isosisko ja Nytin taas lökäfarkkuja yli parikymppisenäkin pitävä pikkuveli.
Nyt-liitteen maailmankuvasta kertoo paljon tämän perjantain numerossa (39/07) oleva juttu nuorimmasta kansanedustajastamme (kesk), joka ei kuulemma näytä tarpeeksi nuorelta. No, pukua pitävät töissä ne, joiden tarvitsee ja kuten todettua, poliitikot ainakin kuvittelevat olevansa aina töissä. Niin myös kansanedustajamme, jutusta päätellen.
Nuoruuden määrittäminen jatkuvaksi kolmanteenkymmenenteen ikävuoteen saakka (tämä vihjeenä niille yhä useammille kirjoittajille, jotka esittäisivät tuon "30-ikävuoteen", mitään helvetin väliviivaa siihen ei tosiaankaan tule, mahdollisesti järjestyslukua ilmaiseva piste) riistää oikealta nuorisolta äänen.
Nuoruus on epävarmuuden aikaa, jolloin etsitään omaa uraa ja identiteettiä. Se, että tämä aika monella jatkuu jopa yli tuon maagisen iän on ihan oma ongelmansa. Ehkä kuitenkin kannattaisi ratkoa myös niitä todellisen nuorison eli alle 20-vuotiaiden ongelmia (tähän taas tulee se väliviiva, koska kyse on yhdyssanasta).
25-vuotias kansanedustaja ei siis ole kaksisemmin nuori. Eivätkä sitä ole kolmekymppiset mainosalan ihmisetkään, jotka notkuvat Punavuoren baareissa eivätkä jutun perusteella halua kansanedustajaa seuraansa. Aivan ymmärrettävää, ei noihin keskustan baarien taivaallisiin seurueisiin kovin moni muukaan pääse. Ellei ole aikaa notkua niissä illat pitkät, että tulisi tunnetuksi. Tunnetuksi mistä? Että on aikaa ja varaa notkua baareissa?
Kummallisin tulkinta jutussa on se, että aktiivinen urheiluharrastus nuorella iällä estäisi nuoruudesta nauttimisen. Poliitikkommekin tuhlasi aikaansa tällaiseen, mikä toimittajan mukaan ehkäisi (sic) kokeiluja alkoholin ja seksin kanssa. Mitä noita urheilijapoikia ja -tyttöjäkin olen tuntenut, niin ehtivät hekin nämä pakolliset kuviot hoitaa. Nuorisopoliitikkoja en ole tuntenut, mutta kaikki nuorten ihmisten yhdessäolo tuppaa tuottamaan saman lopputuloksen. Jotkut vain saavat aikaan muutakin siinä sivussa.
Nyt-liite on ahdasmielinen, sen tällaiset jutut ovat paljastaneet useasti. Onneksi aikuisena voi lukea vain ne oikeasti hauskat jutut - niitäkin Nytissä on - ja kuunnella ihan mitä musiikkia huvittaa, laittaa päälleen mitä haluaa ja olla ihan niin tylsä kuin ikinä kehtaa. Aikuisuushan ei ala ET-lehden tilauksesta (epäilen, että siitä alkaa kuolema) vaan melko pian 20-vuotispäivän jälkeen. Tämän kansanosan, eli aikuisten äänenkannattajana Nyt-liite kunnostautuu jatkuvasti. Tosin aika kapean kaistaleen siitä, mutta kuitenkin. Kunhan eivät leikkisi nuoria kun eivät niitä enää ole.
Nyt-liitteen maailmankuvasta kertoo paljon tämän perjantain numerossa (39/07) oleva juttu nuorimmasta kansanedustajastamme (kesk), joka ei kuulemma näytä tarpeeksi nuorelta. No, pukua pitävät töissä ne, joiden tarvitsee ja kuten todettua, poliitikot ainakin kuvittelevat olevansa aina töissä. Niin myös kansanedustajamme, jutusta päätellen.
Nuoruuden määrittäminen jatkuvaksi kolmanteenkymmenenteen ikävuoteen saakka (tämä vihjeenä niille yhä useammille kirjoittajille, jotka esittäisivät tuon "30-ikävuoteen", mitään helvetin väliviivaa siihen ei tosiaankaan tule, mahdollisesti järjestyslukua ilmaiseva piste) riistää oikealta nuorisolta äänen.
Nuoruus on epävarmuuden aikaa, jolloin etsitään omaa uraa ja identiteettiä. Se, että tämä aika monella jatkuu jopa yli tuon maagisen iän on ihan oma ongelmansa. Ehkä kuitenkin kannattaisi ratkoa myös niitä todellisen nuorison eli alle 20-vuotiaiden ongelmia (tähän taas tulee se väliviiva, koska kyse on yhdyssanasta).
25-vuotias kansanedustaja ei siis ole kaksisemmin nuori. Eivätkä sitä ole kolmekymppiset mainosalan ihmisetkään, jotka notkuvat Punavuoren baareissa eivätkä jutun perusteella halua kansanedustajaa seuraansa. Aivan ymmärrettävää, ei noihin keskustan baarien taivaallisiin seurueisiin kovin moni muukaan pääse. Ellei ole aikaa notkua niissä illat pitkät, että tulisi tunnetuksi. Tunnetuksi mistä? Että on aikaa ja varaa notkua baareissa?
Kummallisin tulkinta jutussa on se, että aktiivinen urheiluharrastus nuorella iällä estäisi nuoruudesta nauttimisen. Poliitikkommekin tuhlasi aikaansa tällaiseen, mikä toimittajan mukaan ehkäisi (sic) kokeiluja alkoholin ja seksin kanssa. Mitä noita urheilijapoikia ja -tyttöjäkin olen tuntenut, niin ehtivät hekin nämä pakolliset kuviot hoitaa. Nuorisopoliitikkoja en ole tuntenut, mutta kaikki nuorten ihmisten yhdessäolo tuppaa tuottamaan saman lopputuloksen. Jotkut vain saavat aikaan muutakin siinä sivussa.
Nyt-liite on ahdasmielinen, sen tällaiset jutut ovat paljastaneet useasti. Onneksi aikuisena voi lukea vain ne oikeasti hauskat jutut - niitäkin Nytissä on - ja kuunnella ihan mitä musiikkia huvittaa, laittaa päälleen mitä haluaa ja olla ihan niin tylsä kuin ikinä kehtaa. Aikuisuushan ei ala ET-lehden tilauksesta (epäilen, että siitä alkaa kuolema) vaan melko pian 20-vuotispäivän jälkeen. Tämän kansanosan, eli aikuisten äänenkannattajana Nyt-liite kunnostautuu jatkuvasti. Tosin aika kapean kaistaleen siitä, mutta kuitenkin. Kunhan eivät leikkisi nuoria kun eivät niitä enää ole.
perjantai 6. heinäkuuta 2007
Köyhät teillä on aina keskellänne
Luin jokin aika sitten Tuomas Vimman romaanin Helsinki 12. Onhan sen ilmestymisestä jo jonkin aikaa, mutta kun en oikein kerkiä seuraamaan kirjallisuuselämää ajan hermolla. Luin kuitenkin.
En muista, miten kirjaa aikanaan arvioitiin, ja olin kuullut siitä aika sekalaisia kommentteja ystäviltäni. Mm. päähenkilön pakkomielle alle 60-kiloisiin naisiin oli pantu merkille. No joo, tuttu asiahan se on eikä kovin harvinaista tuolla ulkona. Mutta ei se ollut mielestäni kirjassa keskeistä.
Toisaalta, mikähän oli. Kaiketi Vimmaa pidetään ihan oikeana kirjailijana, kun hän on saanut julkaista toisenkin romaanin. Helsinki 12 on kuitenkin aika hämmentävä lukukokemus. Romaanin rakenne hajoaa, sen varsinainen aihe ei käy selville ja keskeisiä henkilöhahmoja jätetään kesken kuvaamisen. Loppupuolellaan romaani on myös huikean rasistinen. Joku kustannustoimittaja olisi voinut uhrata kirjalle päivän tai pari. Bret Easton Ellis ei ole saanut maassamme arvoistaan matkijaa, mihin mielestäni olisi kelvannut aika kehnokin romaani (Ellis ei ole suosikkejani, heh).
Kiintoisinta Helsinkin 12:ssa on sen sijaan sen alkupuolen keskittyminen tavaroihin ja niiden sosiaaliseen merkitykseen. Kaiken pitää olla päähenkilön maailmassa vimpan päälle ja oikeaa merkkiä. Suoraan sanoen tuli välillä sellainen olo, että Vimma on googlannut merkkejä summittaisesti ja rätkinyt niitä peräkkäin, niin epätodellinen olo kirjasta tuli. Vaikka itse en suostuisi pistämään päälleni juuri muita kuin bändien mainospaitoja, olen tottunut siihen, että tavaroiden taikamaa avautuu minulle edes hiukan. Vimma kykenee kuitenkin löytämään sellaisen brändimaailman, etten ole enää mukana ollenkaan.
Tavaralistat ovat kiinnittäneet huomiotani muissakin viime vuosien kotimaisissa romaaneissa. Sellainenkin, aivan muista asioista kertova teos kuin Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun kunnostautuu tällä kentällä aika-ajoin. Tavaroista lähes pääasiassa kertova Regina Raskin Ei millään pahalla taas kömmähtelee somasti samassa kisassa. Vai pitäisikö meidän uskoa, että kirjailija tarkoittaa jotain syvällistä kirjoittamalla viinietikan nimen balcamico eikä balsamico? No, nipo nipo mutta kun tuolle tielle lähtee, ei sovi sortua tien oheen.
Tavara kertoo nykyihmiselle kaiken olennaisen, siltä välillä vaikuttaa. Varsinkin Raskin kirjasta syntyy kuitenkin sellainen mielikuva, että joko ihmisillä on kaikki ne oikeat merkit kotonaan ja päällään, tai sitten ei yhtään mitään. Ollaan niin köyhiä vaan ettei ole varaa siihen eikä tähän.
Köyhyys on kuitenkin muuttanut muotoaan. Harva on nykyään enää laiha siksi, ettei ole varaa ruokaan, kuten hyvin tiedämme (ja tiedetään tasan tarkkaan Helsinki 12:ssa). Samalla tavoin harva koti on paljas ja tyhjä siksi, ettei ole varaa tavaroihin. Päinvastoin. Pienituloisille on kyllä tiedossa tavaraa, Yves Rocher’n ilmaislahjoista lehtitilausten kylkiäistuotteisiin. Mäkkärikäynnillä lasten pitää saada Happy Meal-lelu, ja vastaavaa tilpehööriä tulee melkein jokaisen taloudellisen transaktion yhteydessä. Paperiroskaa syntyy kaiken tämän mainostamisesta, mutta pikkuroinaa kertyy sen lisäksi uskomattomia määriä.
Oma ja merkillinen lukunsa ovat halpakaupat. Ne, joista osa mainostaa oikein telkkarissa ja on ketjuutunut, mutta osa on edelleen villejä ja vapaita pikkuputiikkeja kivijaloissa ja ostareiden sivukujilla. Näissä kaupoissa voi olla tunnettujakin merkkejä, jos ne ovat tarpeeksi itsestään selviä ja jo menettäneet erityisyytensä kuten Levi’s. Paljon on silti ihan tuntematonta halpatuontia, joka kyllä vastaa jonkun makua jossakin, koska sitä kannattaa myydä. Muotia se seuraa jonkin verran, mutta ei haitoiksi asti. Peruskamaa, jolla voi vaatettaa ja koristaa itsensä ja kotinsa ja kertoa olevansa kuka vain. Edullisesti nyt rouvalle, osta kolme maksa kaksi. Isojakin kokoja!
Viehättävimpiä näistä, täällä Itä-Helsingissä runsaina kukoistavista kaupoista on Kontulan ostarin Kiva Kauppa, entinen Kodin Säästö-Piste. Se ei myy niinkään vaatteita, vaikka myös niitä, vaan ennen kaikkea sisustukseen ja kodinhoitoon liittyvää tavaraa. Kiehtovaa on, että sieltä löytää paljon sellaista, mitä ei ”hienommista” kaupoista tahdo edes saada. Kuten nukkaleikkurin, eli parranajokoneen tapaisen vehkeen, jolla voi ajella nyppääntyneet vaatteet sileiksi. Tarpeen kaikille meille, jotka ostamme huonolaatuisista materiaaleista valmistettuja vaatteita ja haluamme käyttääkin niitä jonkin aikaa.
Kiva Kaupassa voi löytää itsestään myös pikkutytön, joka hokee ihana sitä ja ihana tätä. Esineiden muotokieli ei ole aina erityisen minimalistista, vaan söpöys ja herttaisuus saavat sijansa. Ostin Kiva Kaupasta itsekin, ja ihan tarpeeseen, hyllyn jolle sijoittaa huonekasveja ikkunan eteen. Takorautainen, kukkakuvioinen ja vihreäksi maalattu hylly ei ehkä koskaan päätyisi asuntomessujen mallikotiin, mutta tosielämässä sille on paljon käyttöä. Eikä maksanut paljon. Puhumattakaan, että monella ei ole samanlaista. Vein kuulemma liikkeen viimeisen kappaleen enkä ole vastaavia muualla nähnyt.
Tämähän se onkin brändimaailmassa keskeistä. Ei se, että omistaa jotain, mitä ei ole kellään muulla. Vaan että omistaa jotain, mitä on myös tarpeeksi hienoilla ja tunnetuilla ihmisillä, ja toisaalta ei voi olla ihan kaikilla. Vaikka Henkkamaukan paita olisi ”just mä”, se ei kelpaa tähän kisaan. Ei toisaalta kelpaa Kiva Kaupan kumisaapaskaan, vaikka näyttäisi todella uniikilta. Kukaanhan ei siitä tietäisi.
Kirjoitelkaa vain romaanejanne, mutta on olemassa todellisuus, jota ei kai ole tarpeeksi hienoa kuvata. Se on niin pientä, arkista – ja naisellista? – ettei siihen kukaan oikein kiinnitä edes huomiota. Ei kai ole kovin seksikästä koluta ostarilla kauppoja löytääkseen kukkahyllyn. Mutta sellaisen sain ja just miun maun mukkaan. Ehkä Tuomas Vimma oli oikeassa ja minä väärässä. Hänen päähenkilönsä ei kai edes tietäisi mikä on Tarjoustalo...
En muista, miten kirjaa aikanaan arvioitiin, ja olin kuullut siitä aika sekalaisia kommentteja ystäviltäni. Mm. päähenkilön pakkomielle alle 60-kiloisiin naisiin oli pantu merkille. No joo, tuttu asiahan se on eikä kovin harvinaista tuolla ulkona. Mutta ei se ollut mielestäni kirjassa keskeistä.
Toisaalta, mikähän oli. Kaiketi Vimmaa pidetään ihan oikeana kirjailijana, kun hän on saanut julkaista toisenkin romaanin. Helsinki 12 on kuitenkin aika hämmentävä lukukokemus. Romaanin rakenne hajoaa, sen varsinainen aihe ei käy selville ja keskeisiä henkilöhahmoja jätetään kesken kuvaamisen. Loppupuolellaan romaani on myös huikean rasistinen. Joku kustannustoimittaja olisi voinut uhrata kirjalle päivän tai pari. Bret Easton Ellis ei ole saanut maassamme arvoistaan matkijaa, mihin mielestäni olisi kelvannut aika kehnokin romaani (Ellis ei ole suosikkejani, heh).
Kiintoisinta Helsinkin 12:ssa on sen sijaan sen alkupuolen keskittyminen tavaroihin ja niiden sosiaaliseen merkitykseen. Kaiken pitää olla päähenkilön maailmassa vimpan päälle ja oikeaa merkkiä. Suoraan sanoen tuli välillä sellainen olo, että Vimma on googlannut merkkejä summittaisesti ja rätkinyt niitä peräkkäin, niin epätodellinen olo kirjasta tuli. Vaikka itse en suostuisi pistämään päälleni juuri muita kuin bändien mainospaitoja, olen tottunut siihen, että tavaroiden taikamaa avautuu minulle edes hiukan. Vimma kykenee kuitenkin löytämään sellaisen brändimaailman, etten ole enää mukana ollenkaan.
Tavaralistat ovat kiinnittäneet huomiotani muissakin viime vuosien kotimaisissa romaaneissa. Sellainenkin, aivan muista asioista kertova teos kuin Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun kunnostautuu tällä kentällä aika-ajoin. Tavaroista lähes pääasiassa kertova Regina Raskin Ei millään pahalla taas kömmähtelee somasti samassa kisassa. Vai pitäisikö meidän uskoa, että kirjailija tarkoittaa jotain syvällistä kirjoittamalla viinietikan nimen balcamico eikä balsamico? No, nipo nipo mutta kun tuolle tielle lähtee, ei sovi sortua tien oheen.
Tavara kertoo nykyihmiselle kaiken olennaisen, siltä välillä vaikuttaa. Varsinkin Raskin kirjasta syntyy kuitenkin sellainen mielikuva, että joko ihmisillä on kaikki ne oikeat merkit kotonaan ja päällään, tai sitten ei yhtään mitään. Ollaan niin köyhiä vaan ettei ole varaa siihen eikä tähän.
Köyhyys on kuitenkin muuttanut muotoaan. Harva on nykyään enää laiha siksi, ettei ole varaa ruokaan, kuten hyvin tiedämme (ja tiedetään tasan tarkkaan Helsinki 12:ssa). Samalla tavoin harva koti on paljas ja tyhjä siksi, ettei ole varaa tavaroihin. Päinvastoin. Pienituloisille on kyllä tiedossa tavaraa, Yves Rocher’n ilmaislahjoista lehtitilausten kylkiäistuotteisiin. Mäkkärikäynnillä lasten pitää saada Happy Meal-lelu, ja vastaavaa tilpehööriä tulee melkein jokaisen taloudellisen transaktion yhteydessä. Paperiroskaa syntyy kaiken tämän mainostamisesta, mutta pikkuroinaa kertyy sen lisäksi uskomattomia määriä.
Oma ja merkillinen lukunsa ovat halpakaupat. Ne, joista osa mainostaa oikein telkkarissa ja on ketjuutunut, mutta osa on edelleen villejä ja vapaita pikkuputiikkeja kivijaloissa ja ostareiden sivukujilla. Näissä kaupoissa voi olla tunnettujakin merkkejä, jos ne ovat tarpeeksi itsestään selviä ja jo menettäneet erityisyytensä kuten Levi’s. Paljon on silti ihan tuntematonta halpatuontia, joka kyllä vastaa jonkun makua jossakin, koska sitä kannattaa myydä. Muotia se seuraa jonkin verran, mutta ei haitoiksi asti. Peruskamaa, jolla voi vaatettaa ja koristaa itsensä ja kotinsa ja kertoa olevansa kuka vain. Edullisesti nyt rouvalle, osta kolme maksa kaksi. Isojakin kokoja!
Viehättävimpiä näistä, täällä Itä-Helsingissä runsaina kukoistavista kaupoista on Kontulan ostarin Kiva Kauppa, entinen Kodin Säästö-Piste. Se ei myy niinkään vaatteita, vaikka myös niitä, vaan ennen kaikkea sisustukseen ja kodinhoitoon liittyvää tavaraa. Kiehtovaa on, että sieltä löytää paljon sellaista, mitä ei ”hienommista” kaupoista tahdo edes saada. Kuten nukkaleikkurin, eli parranajokoneen tapaisen vehkeen, jolla voi ajella nyppääntyneet vaatteet sileiksi. Tarpeen kaikille meille, jotka ostamme huonolaatuisista materiaaleista valmistettuja vaatteita ja haluamme käyttääkin niitä jonkin aikaa.
Kiva Kaupassa voi löytää itsestään myös pikkutytön, joka hokee ihana sitä ja ihana tätä. Esineiden muotokieli ei ole aina erityisen minimalistista, vaan söpöys ja herttaisuus saavat sijansa. Ostin Kiva Kaupasta itsekin, ja ihan tarpeeseen, hyllyn jolle sijoittaa huonekasveja ikkunan eteen. Takorautainen, kukkakuvioinen ja vihreäksi maalattu hylly ei ehkä koskaan päätyisi asuntomessujen mallikotiin, mutta tosielämässä sille on paljon käyttöä. Eikä maksanut paljon. Puhumattakaan, että monella ei ole samanlaista. Vein kuulemma liikkeen viimeisen kappaleen enkä ole vastaavia muualla nähnyt.
Tämähän se onkin brändimaailmassa keskeistä. Ei se, että omistaa jotain, mitä ei ole kellään muulla. Vaan että omistaa jotain, mitä on myös tarpeeksi hienoilla ja tunnetuilla ihmisillä, ja toisaalta ei voi olla ihan kaikilla. Vaikka Henkkamaukan paita olisi ”just mä”, se ei kelpaa tähän kisaan. Ei toisaalta kelpaa Kiva Kaupan kumisaapaskaan, vaikka näyttäisi todella uniikilta. Kukaanhan ei siitä tietäisi.
Kirjoitelkaa vain romaanejanne, mutta on olemassa todellisuus, jota ei kai ole tarpeeksi hienoa kuvata. Se on niin pientä, arkista – ja naisellista? – ettei siihen kukaan oikein kiinnitä edes huomiota. Ei kai ole kovin seksikästä koluta ostarilla kauppoja löytääkseen kukkahyllyn. Mutta sellaisen sain ja just miun maun mukkaan. Ehkä Tuomas Vimma oli oikeassa ja minä väärässä. Hänen päähenkilönsä ei kai edes tietäisi mikä on Tarjoustalo...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)