Maahanmuutto on median kestoaihe, kiinnostaahan se ihmisiä. Kuten olen usein valittanut ja tulen valittamaan jatkossakin, uutisiin päätyvät usein asiat, jotka eivät kuvaa meidän itähelsinkiläisten tavallista todellisuutta juuri lainkaan.
Pidänkin kiinnostavana Eve Kyntäjän blogimerkintää aiheesta "Tyypillinen maahanmuuttaja". Vaikuttaa näet siltä, että jos maahanmuuttaja menestyy ammatissaan ja ns. sopeutuu, hän ei olekaan enää mikään maahanmuuttaja. Kysymys on tietysti, pitäisikö ollakaan. Koominen on ilmaisu "toisen polven maahanmuuttaja". Kaiketi maassa syntynyt ei ole minnekään muuttanut, joten käsite on sisällöllisesti tyhjä. Johonkin sillä viitataan, mutta mihin?
Kenties siihen, mitä poliisi odottaa tapahtuvaksi täällä lähiöissä piankin: aseellisten jengien rantautumista Suomeen. Sikäli kuin kykenin jutusta saamaan selville, ei siis ole mitään suomalaisperäistä erityissyytä, miksi Tanskassa ja Ruotsissa toimiva jengi alkaisi toimia täälläkin, paitsi että rikollisuutta on. Miksi sitten tämä jengi olisi pahempi kuin jo olemassa olevat moottoripyöräpohjaiset, sitä en tiedä.
Joutilaiden nuorten miesten ryhmät ovat aina arvaamattomia ja niitä kannattaakin pelätä. Minäkin väistän aina huolella, kun sellaisen näen, näytti se koostuvan keistä hyvänsä. En toistaiseksi ole havainnut mitään isompaa ja säännöllisemmin liikkuvaa jengiä, mutta en luuhaakaan ostareilla ja kauppakeskuksissa iltaisin. Se on toinen maailma, josta tietysti tulee enemmän lehtijuttuja kuin meidän perheenäitien hissuttelusta.
Lasten, äitien ja päiväkotien maailmasta on tyypillisyyksiä vaikea löytää. Pitääkö aggressiivisen pojan käytöstä arvioida hänen erikoisen nimensä perusteella? Entä kiltin ja kaikkien kanssa leikkivän? Onko reipas tyttö suuren soturikansansa edustaja vai ainoastaan reipas tyttö? Miksi monissa perheissä on oletetusta taustasta huolimatta 1-2 lasta eikä sitä luvattua laumaa?
Onko entisen naapuriperheeni tytär tyypillinen mikään, kuulemma on keskiarvo yli yhdeksän? Äitinsä epäili, että heille tulee ns. kielikoulujen mainoksia "kun he ovat ulkomaalaisia", mutta saatoin todeta että niin tulee meillekin. En sitten laittanut poikaa saksalaiseen kouluun, vaikka he ovat tulevan vaimonsa kanssa päättäneetkin, että heillä puhutaan isona kotona saksaa. Kyennevät aikanaan valitsemaan jo olemassa olevista sopivan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste oudot tapaukset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste oudot tapaukset. Näytä kaikki tekstit
tiistai 22. helmikuuta 2011
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
Introspektio ja introversio
Meille 80-luvun nuorille vielä yritettiin opettaa, että ihmisiä ei saa arvioida ulkoisen olemuksen perusteella - nykyään toivo lienee heitetty. Se, miltä näyttää on yksi asia, mutta se miltä kuulostaa ja miten usein on toinen.
Nykyinen psykologia on tässä asiassa edistynyt kovasti, mistä syystä hämmästyin lukiessani netissä Sleep-lehdessä kuulemma julkaistusta artikkelista. Sen mukaan ekstrovertit eli ulospäinsuuntautuneet ihmiset, vastoin odotuksia, väsyvät jatkuvassa seuranpidossa enemmän kuin introvertit eli sisäänpäinkääntyneet ihmiset. "Sisäänpäinkääntyneet ihmisethän eivät koko ajan kulje suuna päänä vaan istuvat omissa ajatuksissaan."
Toivottavasti tutkimusta ei ole toteutettu näistä lähtökohdista ja jutun yleissävy on seurausta huolimattoman ja ennakkoluuloisen nettitoimittajan sähellyksestä. Onhan ainakin minun näkymässäni samalla sivustolla seuraavana juttu, jossa kerrotaan professori Liisa Keltikangas-Järvisen käsityksiä sosiaalisuudesta.
Keltikangas-Järvisen useissa kirjoissaan esittelemä temperamenttipsykologia on ainakin minun mielestäni toimivaa. Olenhan puhelias introvertti, minkä mikä tahansa persoonallisuustesti todistaa. Introvertti ei näet suinkaan aina ole hiljaa seurassa, vaan voi olla hyvinkin äänekäs - silloin kun sattuu olemaan seurassa. Minulle rakas ihminen puhuu "sosiaalisuuskiintiöstään" - voiko asian sen paremmin sanoa. Ekstrovertti taas voi olla ujo tai pelkästään ylimielisyyttään hiljaa, mutta nauttia muista ihmisistä aivan eri tavoin kuin introvertti koskaan osaa.
Intro- ja ekstrojuttuja olen pyöritellyt pienen ikäni, mutta uudempikin tapa jaotella ihmisiä kahteen on kiinnostava. Testaapa linkistä, oletko analyyttinen vai holistinen oppija. Tämän voi tietysti arvioida päältäkin vaikkapa työtoverista, ystävästä tai muusta ihmissuhteesta. Koetin löytää siedettävää linkkiä aiheesta (innostuin siitä kuulopuheen perusteella kun toinen holisti oli mennyt kuuntelemaan esitelmän) mutta ei noista kasvatustieteilijöistä saa selvää. Sanat puhukoot puolestaan.
Tutkimusmetodien opettaminen on minulle vaikeaa juuri tästä syystä: tutkimusprosessi on jossain päässäni ja pystyn kertoilemaan siitä kaikenlaista, mutta analyyttisestä ihmisestä se vaikuttaa vain sekavalta. Analyyttinen ihminen taas ei mielestäni pääse koskaan asiaan: suuuuriin linjoihin, todellllisiin merkityksiin. Joihin hänen mielestään menen liian pian enkä tajua asioiden vakavuutta. Tai jotain.
Näitähän voi nykyään testailla netissä vaikka miten paljon ja joskus jopa ilmaiseksi. Joidenkin mielestä moiset testit ovat astrologiaan verrattavaa tavaraa siinä suhteessa, että ihmiset alkavat sovitella itseään eri tyyppeihin ja tulkitsevat itseään sen mukaan, mistä sattuvat pitämään. Ehkä niinkin. En minäkään joka kerta saa samanlaisia tuloksia noista Briggs Myers-tyypeistä. Yhteistä tuloksille on kuitenkin aina se, että ensimmäinen kirjain ei ole E.
Nykyinen psykologia on tässä asiassa edistynyt kovasti, mistä syystä hämmästyin lukiessani netissä Sleep-lehdessä kuulemma julkaistusta artikkelista. Sen mukaan ekstrovertit eli ulospäinsuuntautuneet ihmiset, vastoin odotuksia, väsyvät jatkuvassa seuranpidossa enemmän kuin introvertit eli sisäänpäinkääntyneet ihmiset. "Sisäänpäinkääntyneet ihmisethän eivät koko ajan kulje suuna päänä vaan istuvat omissa ajatuksissaan."
Toivottavasti tutkimusta ei ole toteutettu näistä lähtökohdista ja jutun yleissävy on seurausta huolimattoman ja ennakkoluuloisen nettitoimittajan sähellyksestä. Onhan ainakin minun näkymässäni samalla sivustolla seuraavana juttu, jossa kerrotaan professori Liisa Keltikangas-Järvisen käsityksiä sosiaalisuudesta.
Keltikangas-Järvisen useissa kirjoissaan esittelemä temperamenttipsykologia on ainakin minun mielestäni toimivaa. Olenhan puhelias introvertti, minkä mikä tahansa persoonallisuustesti todistaa. Introvertti ei näet suinkaan aina ole hiljaa seurassa, vaan voi olla hyvinkin äänekäs - silloin kun sattuu olemaan seurassa. Minulle rakas ihminen puhuu "sosiaalisuuskiintiöstään" - voiko asian sen paremmin sanoa. Ekstrovertti taas voi olla ujo tai pelkästään ylimielisyyttään hiljaa, mutta nauttia muista ihmisistä aivan eri tavoin kuin introvertti koskaan osaa.
Intro- ja ekstrojuttuja olen pyöritellyt pienen ikäni, mutta uudempikin tapa jaotella ihmisiä kahteen on kiinnostava. Testaapa linkistä, oletko analyyttinen vai holistinen oppija. Tämän voi tietysti arvioida päältäkin vaikkapa työtoverista, ystävästä tai muusta ihmissuhteesta. Koetin löytää siedettävää linkkiä aiheesta (innostuin siitä kuulopuheen perusteella kun toinen holisti oli mennyt kuuntelemaan esitelmän) mutta ei noista kasvatustieteilijöistä saa selvää. Sanat puhukoot puolestaan.
Tutkimusmetodien opettaminen on minulle vaikeaa juuri tästä syystä: tutkimusprosessi on jossain päässäni ja pystyn kertoilemaan siitä kaikenlaista, mutta analyyttisestä ihmisestä se vaikuttaa vain sekavalta. Analyyttinen ihminen taas ei mielestäni pääse koskaan asiaan: suuuuriin linjoihin, todellllisiin merkityksiin. Joihin hänen mielestään menen liian pian enkä tajua asioiden vakavuutta. Tai jotain.
Näitähän voi nykyään testailla netissä vaikka miten paljon ja joskus jopa ilmaiseksi. Joidenkin mielestä moiset testit ovat astrologiaan verrattavaa tavaraa siinä suhteessa, että ihmiset alkavat sovitella itseään eri tyyppeihin ja tulkitsevat itseään sen mukaan, mistä sattuvat pitämään. Ehkä niinkin. En minäkään joka kerta saa samanlaisia tuloksia noista Briggs Myers-tyypeistä. Yhteistä tuloksille on kuitenkin aina se, että ensimmäinen kirjain ei ole E.
tiistai 19. tammikuuta 2010
Miten kuolleista saa puhua
Kai siinä jokin logiikka on, että vainajan perheenjäsenet voivat olla asianomistajina jutussa, jossa vainajan kunniaa katsotaan loukatun. En edelleenkään ota kantaa, onko tässä viimeaikaisessa sankaruus/halveeraus-jutussa joku ollut oikeassakin. Mietin vain, kuka vainajan asian lopulta omistaa.
Sekä isän- että äidinpuoleisessa, mutta varsinkin isänpuoleisessa suvussani huumorilla on tärkeä sijansa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Kaikkien mielestä jutut eivät aina ole hauskoja, ja joskus nauru loppuu. Eräällä sukulaisellani oli toisen mukaan"huono syöpä kun ei tappanut". No, nyt on kuulemma parempi.
Hänen vaimonsa hautajaisissa pappiparka meni hieman metsään koettaessaan saada aikaan sotamuisteloita sopivan ikäisissä ihmisissä. Sillä kertaa oli kuitenkin muuta muisteltavaa, minkä kummipoika hoitikin hyvin tyylikkäästi. "Tanssissa on tärkeintä ryhti ja tahti." Joku voisi pitää tällaista muisteloa pilkkaavana, mutta jos tanssi on ollut ihmisen elämän keskeinen asia - ja sotavuodet vain häiriötekijä siinä suhteessa - pitää totuudenkin jossain tulla julki.
Omaa isääni muistellessani olen joskus törmännyt kummalliseen ajatuskulkuun: ventovieraat kokevat aiheelliseksi paheksua sanavalintojani, koska pitävät niitä asiattomina. (Ei pidä muistella ventovieraiden kuullen on tarinan varsinainen opetus.) Kuka halventaa vainajaa, kuka päättää mitä hänestä saa sanoa? Onko merkitystä sillä, että on oppinut kyseisen sanonnan vainajalta itseltään ja hyväksytysti sitä hänen kuultensa käyttänyt?
Vainajapuheessakin on selvästi olemassa jokin yleisen säädyllisyyden taso, josta käydään jatkuvaa neuvottelua. Monesti nuo neuvottelut eivät ole miellyttävää seurattavaa, osanotosta puhumattakaan, koska kuolema on syvästi tunneasia. Edes ventovieraan tai julkisuuden henkilön (tuttu vieras jos joku) kuolema ei ole kädenheilautuksella huitaistava tapaus. Ylireagointia tapahtuu puoleen ja toiseen.
Sekä isän- että äidinpuoleisessa, mutta varsinkin isänpuoleisessa suvussani huumorilla on tärkeä sijansa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Kaikkien mielestä jutut eivät aina ole hauskoja, ja joskus nauru loppuu. Eräällä sukulaisellani oli toisen mukaan"huono syöpä kun ei tappanut". No, nyt on kuulemma parempi.
Hänen vaimonsa hautajaisissa pappiparka meni hieman metsään koettaessaan saada aikaan sotamuisteloita sopivan ikäisissä ihmisissä. Sillä kertaa oli kuitenkin muuta muisteltavaa, minkä kummipoika hoitikin hyvin tyylikkäästi. "Tanssissa on tärkeintä ryhti ja tahti." Joku voisi pitää tällaista muisteloa pilkkaavana, mutta jos tanssi on ollut ihmisen elämän keskeinen asia - ja sotavuodet vain häiriötekijä siinä suhteessa - pitää totuudenkin jossain tulla julki.
Omaa isääni muistellessani olen joskus törmännyt kummalliseen ajatuskulkuun: ventovieraat kokevat aiheelliseksi paheksua sanavalintojani, koska pitävät niitä asiattomina. (Ei pidä muistella ventovieraiden kuullen on tarinan varsinainen opetus.) Kuka halventaa vainajaa, kuka päättää mitä hänestä saa sanoa? Onko merkitystä sillä, että on oppinut kyseisen sanonnan vainajalta itseltään ja hyväksytysti sitä hänen kuultensa käyttänyt?
Vainajapuheessakin on selvästi olemassa jokin yleisen säädyllisyyden taso, josta käydään jatkuvaa neuvottelua. Monesti nuo neuvottelut eivät ole miellyttävää seurattavaa, osanotosta puhumattakaan, koska kuolema on syvästi tunneasia. Edes ventovieraan tai julkisuuden henkilön (tuttu vieras jos joku) kuolema ei ole kädenheilautuksella huitaistava tapaus. Ylireagointia tapahtuu puoleen ja toiseen.
torstai 21. toukokuuta 2009
Rantakuntoon!
Sain hiljattain kyselyn asiasta, josta kerrankin tiedän jotain, nimittäin lihomisesta. Kyseessähän on monelle vaikea ja motivaatiota vaativa asia, jossa voi kuitenkin onnistua, jos todella haluaa.
Ensiksi, ruoasta on tehtävä elämän keskipiste. Ruoalla voi täyttää useimmat ihmiselämän puutteet, kuten työn, puolison, lasten, harrastusten, vapaa-ajan tai elämän puuttumisen. Ruoka on aina paikalla ja tuottaa aina edes jonkinlaista mielihyvää.
Tämä täytyy pitää mielessä, jos joskus ei huvittaisi syödä: ruoka on olemassa juuri sinua varten ja hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet! Mieluummin tosin hieman paksumpana. Pidä siis aina jotain syötävää lähettyvillä, äläkä poistu liian pitkäksi aikaa keittiön lähettyviltä. Eväät kannattaa tehdä huolella, jos joudut joskus niin tekemään. Koskaan ei ole väärä aika tai paikka syödä. Tietokoneen ääressä, metrossa, auton ratissa, konsertissa - aina on tilaisuus pikku purtavalle!
Uudet reseptit ja ruoka-aineet tekevät syömisestä entistä mielenkiintoisempaa. Niillä voi päteäkin seurassa, jos malttaa opetella uusimmat gourmet-virtaukset ja/tai kansalliset klassikot. Ja totuushan on, että rasva se maun tekee. Voin, kerman ja öljyjen lisäksi kannattaa kokeilla vaikkapa ranskankermaa ja kookosmaitoa. Usein ja eri tavoilla. Salaatinkaan ei ole pakko olla kevytruokaa!
Ruokaan tulee muutenkin panostaa ja osoittaa harrastuneisuutta. Ei turhaa nuukailua marketissa, vaan kokeillaanpa tuotakin puolivalmistetta kun se kerran on myyntiin otettu. Nykyään on saatavissa myös runsas ja vaihteleva valikoima erilaisia keksejä ja kakkuja, joita on mukava nauttia jälkiruoaksi. Itse tehtyjen lisäksi.
Ruokaa tulee tietenkin myös kunnioittaa, eikä heittää roskiin, vaikka sitä olisi tullut ostettua tai tehtyä liikaa. Lautanen pitää syödä tyhjäksi, ei vain Intian nälkäänäkevien takia vaan myös sinun itsesi. Olethan rakkaudella tarjoillut ruoan tai ainakin maksanut siitä kalliilla rahalla - nyt syödään, pulinat pois.
Ruoan pakastamista ei kannata lykätä liian pitkään, mutta pakastaminen noin yleensä on hyvä keino lihomiseen. Aina löytyy jotain mupellettavaa, vaikka olisi unohtanut käydä kaupassa. Vakavasti otettava lihoaja ei tietenkään tällaista mokaa tee! Ennemmin käydään kaupassa varmuuden vuoksi joka päivä, viikonloppuna parikin kertaa.
Annoskokojen suurentaminen on erityisen tärkeää. Aluksi voit tuntea outoa, jatkuvaa kylläisyyden tunnetta, mutta siihen tottuu ja lopulta se menee ohi. Pian et enää piittaa siitä, oletko nälkäinen vai et ryhtyäksesi syömään. Riittää, kun on ruoka-aika tai vaikkei olisikaan. Jotain hyvää on kuitenkin aina tiedossa.
Lihomisen toinen puoli on tietenkin liikunta. Aluksi voi tuntua oudolta valita aina sohvalla löhöäminen kävelylenkin tai lasten kanssa leikkimisen sijaan, mutta pitemmän päälle se kannattaa. Yksinkertaisimmillaan kyse on kuitenkin matematiikasta: energiansaanti miinus kulutus. Jälkimmäinen täytyy pitää mahdollisimman pienenä, jotta projektimme onnistuisi.
Näillä keinoin pääset kuukaudessa jo hyvälle alulle ja kesän lopulla olet rantakunnossa kuin saimaannorppa ainakin! Ensi kesänä voit ylpeillä jo mursun muodoilla!
Ensiksi, ruoasta on tehtävä elämän keskipiste. Ruoalla voi täyttää useimmat ihmiselämän puutteet, kuten työn, puolison, lasten, harrastusten, vapaa-ajan tai elämän puuttumisen. Ruoka on aina paikalla ja tuottaa aina edes jonkinlaista mielihyvää.
Tämä täytyy pitää mielessä, jos joskus ei huvittaisi syödä: ruoka on olemassa juuri sinua varten ja hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet! Mieluummin tosin hieman paksumpana. Pidä siis aina jotain syötävää lähettyvillä, äläkä poistu liian pitkäksi aikaa keittiön lähettyviltä. Eväät kannattaa tehdä huolella, jos joudut joskus niin tekemään. Koskaan ei ole väärä aika tai paikka syödä. Tietokoneen ääressä, metrossa, auton ratissa, konsertissa - aina on tilaisuus pikku purtavalle!
Uudet reseptit ja ruoka-aineet tekevät syömisestä entistä mielenkiintoisempaa. Niillä voi päteäkin seurassa, jos malttaa opetella uusimmat gourmet-virtaukset ja/tai kansalliset klassikot. Ja totuushan on, että rasva se maun tekee. Voin, kerman ja öljyjen lisäksi kannattaa kokeilla vaikkapa ranskankermaa ja kookosmaitoa. Usein ja eri tavoilla. Salaatinkaan ei ole pakko olla kevytruokaa!
Ruokaan tulee muutenkin panostaa ja osoittaa harrastuneisuutta. Ei turhaa nuukailua marketissa, vaan kokeillaanpa tuotakin puolivalmistetta kun se kerran on myyntiin otettu. Nykyään on saatavissa myös runsas ja vaihteleva valikoima erilaisia keksejä ja kakkuja, joita on mukava nauttia jälkiruoaksi. Itse tehtyjen lisäksi.
Ruokaa tulee tietenkin myös kunnioittaa, eikä heittää roskiin, vaikka sitä olisi tullut ostettua tai tehtyä liikaa. Lautanen pitää syödä tyhjäksi, ei vain Intian nälkäänäkevien takia vaan myös sinun itsesi. Olethan rakkaudella tarjoillut ruoan tai ainakin maksanut siitä kalliilla rahalla - nyt syödään, pulinat pois.
Ruoan pakastamista ei kannata lykätä liian pitkään, mutta pakastaminen noin yleensä on hyvä keino lihomiseen. Aina löytyy jotain mupellettavaa, vaikka olisi unohtanut käydä kaupassa. Vakavasti otettava lihoaja ei tietenkään tällaista mokaa tee! Ennemmin käydään kaupassa varmuuden vuoksi joka päivä, viikonloppuna parikin kertaa.
Annoskokojen suurentaminen on erityisen tärkeää. Aluksi voit tuntea outoa, jatkuvaa kylläisyyden tunnetta, mutta siihen tottuu ja lopulta se menee ohi. Pian et enää piittaa siitä, oletko nälkäinen vai et ryhtyäksesi syömään. Riittää, kun on ruoka-aika tai vaikkei olisikaan. Jotain hyvää on kuitenkin aina tiedossa.
Lihomisen toinen puoli on tietenkin liikunta. Aluksi voi tuntua oudolta valita aina sohvalla löhöäminen kävelylenkin tai lasten kanssa leikkimisen sijaan, mutta pitemmän päälle se kannattaa. Yksinkertaisimmillaan kyse on kuitenkin matematiikasta: energiansaanti miinus kulutus. Jälkimmäinen täytyy pitää mahdollisimman pienenä, jotta projektimme onnistuisi.
Näillä keinoin pääset kuukaudessa jo hyvälle alulle ja kesän lopulla olet rantakunnossa kuin saimaannorppa ainakin! Ensi kesänä voit ylpeillä jo mursun muodoilla!
perjantai 24. huhtikuuta 2009
Susan Boyle
Taas uusi Talent-sankari, jolla on faneja Facebookissa ja paikkansa kolumneissa ja tietysti blogeissa. Mitäpä olisi elämä ilman Susan Boylen kaltaisia hahmoja.
Hämmästyttävänä on pidetty sitä, että ruma nainen osaa laulaa. Sehän on sinänsä tuttu juttu, mutta että stailaamaton nainen osaa laulaa. Sellainen, jota tämän maailman trinnyt ja susannahit eivät ole mulkanneet vähemmän silmiin pistäväksi ja normaalimmaksi.
Nykyinen vaatemuoti on erityisen vaativaa tässä suhteessa, onhan se suunniteltu tekemään kaikille selväksi että kokoa 32 olevat naiset ovat kokoa 32 ja muut ovat friikkejä. Tässä suhteessa vaikkapa ikihienon Dallasin katsominen on huikea kokemus.
Laskoksia housuissa! Umpinaisia kaula-aukkoja jopa Pamelalla! Olkatoppaukset ovat yksi keino peittää nainen, ei ainoastaan paljastaa. Ja me pidimme sitä aikaa pinnallisena ja muotia naista halventavana, tai jotain.
Tavallaan olen samaa mieltä erilaisten tyyligurujen kanssa - on tosiaan vaatteita, joissa yksi näyttää hyvältä ja toinen ei. Mutta pitääkö sitä aina näyttää niin vimpan päälle ja mahdollisuuksiensa mukaan?
Eikö esimerkiksi rintava nainen voisi pitää vaikka kaksirivistä takkia - nimenomaan siksi, että näyttää siinä hyökkäysvaunulta? Voisiko olla vitsikästä näyttää muultakin kuin "hyvältä"?
Vai onko huumori ja vaatteilla leikittely varattu kokoa 32 oleville, alle 20-vuotiaille ja itse asiassa vain lehtien muotikuviin? Pitääkö kaikkien muiden elää pelossa ja vavistuksessa, etteivät he jonain päivänä näytä vahingossa Susan Boylelta?
Hämmästyttävänä on pidetty sitä, että ruma nainen osaa laulaa. Sehän on sinänsä tuttu juttu, mutta että stailaamaton nainen osaa laulaa. Sellainen, jota tämän maailman trinnyt ja susannahit eivät ole mulkanneet vähemmän silmiin pistäväksi ja normaalimmaksi.
Nykyinen vaatemuoti on erityisen vaativaa tässä suhteessa, onhan se suunniteltu tekemään kaikille selväksi että kokoa 32 olevat naiset ovat kokoa 32 ja muut ovat friikkejä. Tässä suhteessa vaikkapa ikihienon Dallasin katsominen on huikea kokemus.
Laskoksia housuissa! Umpinaisia kaula-aukkoja jopa Pamelalla! Olkatoppaukset ovat yksi keino peittää nainen, ei ainoastaan paljastaa. Ja me pidimme sitä aikaa pinnallisena ja muotia naista halventavana, tai jotain.
Tavallaan olen samaa mieltä erilaisten tyyligurujen kanssa - on tosiaan vaatteita, joissa yksi näyttää hyvältä ja toinen ei. Mutta pitääkö sitä aina näyttää niin vimpan päälle ja mahdollisuuksiensa mukaan?
Eikö esimerkiksi rintava nainen voisi pitää vaikka kaksirivistä takkia - nimenomaan siksi, että näyttää siinä hyökkäysvaunulta? Voisiko olla vitsikästä näyttää muultakin kuin "hyvältä"?
Vai onko huumori ja vaatteilla leikittely varattu kokoa 32 oleville, alle 20-vuotiaille ja itse asiassa vain lehtien muotikuviin? Pitääkö kaikkien muiden elää pelossa ja vavistuksessa, etteivät he jonain päivänä näytä vahingossa Susan Boylelta?
maanantai 2. helmikuuta 2009
Yliopistolain uudistamisesta
Saa nähdä, toteutuuko vallankumous yliopistolla vai mitä tästä kaikesta tulee. Yliopistolain uudistuksesta ainakin raportoidaan hallintovirkahenkilöiden taholta kuin alemmilla portailla ei olisi sanottu asiasta mitään.
Minua järkyttää koko uudistuksessa se, että siihen liittyvissä tiedotteissa ja muissa papereissa ei ole mainittu juuri sanaakaan siiä, mitä yliopistossa oikeasti pitäisi tapahtua. Siis opetuksesta ja tutkimuksesta. Ne ovat ilmeisesti vain hallinnon ja rahankeruun sivutuotteita, joille ei ole tarkoituskaan tapahtua mitään.
Mutta totta kai tapahtuu. Se, että tieteenharjoittajat itse kykenisivät keskuudessaan arvioimaan esimerkiksi sitä, mikä on tutkimisen arvoista ei ole ollut esimerkiksi hallituksessa vallitseva käsitys pitkään aikaan. Sen sijaan on haluttu milloin mitäkin dynaamista ja tarvelähtöistä - riippumatta siitä, voiko sellaista hallituskauden aikana toteuttaa tai onko sellaista jo olemassa. Hitsi kun pitäisi ehtiä lukea muutakin kuin muistioita.
Anu Lahtinen on kommentoinut asiaa blogissaan paljon ja tavalla, jota kannatan vilpittömästi. Lukekaa. Järki ei tätä voine voittaa, mutta säilyttäkäämme edes omamme...
Minua järkyttää koko uudistuksessa se, että siihen liittyvissä tiedotteissa ja muissa papereissa ei ole mainittu juuri sanaakaan siiä, mitä yliopistossa oikeasti pitäisi tapahtua. Siis opetuksesta ja tutkimuksesta. Ne ovat ilmeisesti vain hallinnon ja rahankeruun sivutuotteita, joille ei ole tarkoituskaan tapahtua mitään.
Mutta totta kai tapahtuu. Se, että tieteenharjoittajat itse kykenisivät keskuudessaan arvioimaan esimerkiksi sitä, mikä on tutkimisen arvoista ei ole ollut esimerkiksi hallituksessa vallitseva käsitys pitkään aikaan. Sen sijaan on haluttu milloin mitäkin dynaamista ja tarvelähtöistä - riippumatta siitä, voiko sellaista hallituskauden aikana toteuttaa tai onko sellaista jo olemassa. Hitsi kun pitäisi ehtiä lukea muutakin kuin muistioita.
Anu Lahtinen on kommentoinut asiaa blogissaan paljon ja tavalla, jota kannatan vilpittömästi. Lukekaa. Järki ei tätä voine voittaa, mutta säilyttäkäämme edes omamme...
perjantai 9. tammikuuta 2009
Nyt kaikki tetraamaan
Ilmankos ei ole erityisen traumatisoitunut olo :-) Lue Iltiksen uutinen ja ryhdy toimeen, netistä löytyy.
perjantai 2. tammikuuta 2009
Bugi, mutta missä?
Huomasin vasta äsken, että uudenvuodenaattona kirjoittamani teksti tuli päivätyksi jouluaaton aatolle. Tein sen luonnokseen, jonka olin aloittanut tuolloin. Luulisi, että vasta julkaiseminen kirjaa tekstille päivämäärän, mutta ei... En siis luullut, että karkaussekunti lisättiin vuorokauteen jo viikkoa aiemmin!
keskiviikko 11. kesäkuuta 2008
Education, education, education
Marjukka Liiten kirjoittaa Hesarissa, miten koulujen eroja ei pidä salailla, ja ihmettelee, miksi kasvatustieteilijät eivät tutki asiaa enempää.
Kasvatustieteilijöiden aivoituksista en voi tietää, mutta muuten kirjoitus on kummallinen. Liiten ensiksikin sekoittaa ”koulun” ja ”lukion” käsitteen. Peruskoulut ja lukiot ovat eri tason oppilaitoksia ja lukioihin pyritään, koko ikäluokka ei jatka niissä. Pisa-tutkimukset koskevat peruskouluja, ylioppilastutkinto taas päättää lukion.
Liiten vähättelee oppilasaineksen merkitystä kouluissa ja kaiketi lukioissakin. Olemassa olevien tutkimusten mukaan se on kuitenkin suurin erilaisten oppimistulosten selittäjä. Omasta elämästäni tiedän, miten akateemisten vanhempien lasten keskellä koulutukseenkin tulee suhtauduttua kiinnostuneesti, vaikka oma koti ei asiaa täysin ymmärtäisikään.
Liiten sen sijaan arvelee koulujen ilmapiirin ja opetuksen tason vaikuttavan oppimistuloksiin. No totta hemmetissä ilmapiiri on mukava ja opettajta motivoituneita, jos oppilaille on itsestäänselvää, että koulu on heille oikea paikka ja jatko-opinnot häämöttävät. Tätä ei pitäisi joutua kenellekään selittämään.
Asia erikseen on, miten pysyviä eri kouluasteiden oppimistulokset ovat. Yliopisto-opettajia jaksaa aina hämmästyttää, miten monet peruskoulussa opitut ja lukiossa kerratut vaikkapa luonnontieteelliset asiat eivät pysy fiksujenkaan ihmisten päässä. Mahdollisesti kulttuurimme ei tue tällaisten asioiden mielessä pysymistä – ei kannettu vesi kaivossa pysy.
Lopuksi muistelo vuodelta 1990, jolloin vietin välivuotta eräässä rahoitusyhtiössä. Työtoverinani oli mukava tyttö, joka oli kirjoittanut laudaturin pitkästä matematiikasta ja vieläpä Tapiolan lukiosta. Prosenttilasku oli hänelle kuitenkin melko tuntematon suure. Itse olin saanut aikaan vitosen lyhyestä matikasta, mutta osasin sentään arvioida, että vaatekauppa ei ala maksaa meille, jos se antaa ensin 40 prosentin ja sitten 70 prosentin alennuksen...
Koulujen tuloksia ei tutkita ehkä siksi, että ne eivät kerro mitään mielenkiintoista. Lukio oppilaitoksena epäonnistuu toistuvasti ihmisten valmentamisessa korkeakouluopintoihin, ainakin sellaisiin joita nykyinen korkeakoululaitos tarjoaa ja toisaalta, millaisia opiskelutaitoja se vaatii. Tästä syystä haluaisinkin esimerkiksi yo-kokeen merkityksen vähenevän kaikessa keskustelussa – se ei ole se asia, mistä todella on kysymys.
Kasvatustieteilijöiden aivoituksista en voi tietää, mutta muuten kirjoitus on kummallinen. Liiten ensiksikin sekoittaa ”koulun” ja ”lukion” käsitteen. Peruskoulut ja lukiot ovat eri tason oppilaitoksia ja lukioihin pyritään, koko ikäluokka ei jatka niissä. Pisa-tutkimukset koskevat peruskouluja, ylioppilastutkinto taas päättää lukion.
Liiten vähättelee oppilasaineksen merkitystä kouluissa ja kaiketi lukioissakin. Olemassa olevien tutkimusten mukaan se on kuitenkin suurin erilaisten oppimistulosten selittäjä. Omasta elämästäni tiedän, miten akateemisten vanhempien lasten keskellä koulutukseenkin tulee suhtauduttua kiinnostuneesti, vaikka oma koti ei asiaa täysin ymmärtäisikään.
Liiten sen sijaan arvelee koulujen ilmapiirin ja opetuksen tason vaikuttavan oppimistuloksiin. No totta hemmetissä ilmapiiri on mukava ja opettajta motivoituneita, jos oppilaille on itsestäänselvää, että koulu on heille oikea paikka ja jatko-opinnot häämöttävät. Tätä ei pitäisi joutua kenellekään selittämään.
Asia erikseen on, miten pysyviä eri kouluasteiden oppimistulokset ovat. Yliopisto-opettajia jaksaa aina hämmästyttää, miten monet peruskoulussa opitut ja lukiossa kerratut vaikkapa luonnontieteelliset asiat eivät pysy fiksujenkaan ihmisten päässä. Mahdollisesti kulttuurimme ei tue tällaisten asioiden mielessä pysymistä – ei kannettu vesi kaivossa pysy.
Lopuksi muistelo vuodelta 1990, jolloin vietin välivuotta eräässä rahoitusyhtiössä. Työtoverinani oli mukava tyttö, joka oli kirjoittanut laudaturin pitkästä matematiikasta ja vieläpä Tapiolan lukiosta. Prosenttilasku oli hänelle kuitenkin melko tuntematon suure. Itse olin saanut aikaan vitosen lyhyestä matikasta, mutta osasin sentään arvioida, että vaatekauppa ei ala maksaa meille, jos se antaa ensin 40 prosentin ja sitten 70 prosentin alennuksen...
Koulujen tuloksia ei tutkita ehkä siksi, että ne eivät kerro mitään mielenkiintoista. Lukio oppilaitoksena epäonnistuu toistuvasti ihmisten valmentamisessa korkeakouluopintoihin, ainakin sellaisiin joita nykyinen korkeakoululaitos tarjoaa ja toisaalta, millaisia opiskelutaitoja se vaatii. Tästä syystä haluaisinkin esimerkiksi yo-kokeen merkityksen vähenevän kaikessa keskustelussa – se ei ole se asia, mistä todella on kysymys.
keskiviikko 14. toukokuuta 2008
Geenejä ja kulttuuria
Eilisessä Hesarissa kerrottiin vallan mullistavasta tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaisilla on kahdenlaista geeniperimää, itäistä ja läntistä. Tämä on ristiriidassa aiemmin esitetyn totuuden kanssa, jonka mukaan suomalaiset ovat geneettisesti täysin läntistä porukkaa.
Hyvähän se on, että näitä selvitetään. Vaikkapa sairauksien tausta on silti yksilötasolla, ei voi sanoa että kun sukusi on Nurmeksesta niin saat sydärin ja kun sinun taas Paimiosta niin et saa. Tällaiset kansakunnan tasoiset tutkimukset ovatkin muilla asioilla.
Onhan se kiintoisaa seurata, mistä kaikkialta ihmisiä geeneineen on tullut. Tuon itäisyyden paljastuminen nimenomaan isälinjaisten mitokondrioiden kautta auttaa tietysti kaikkia käsillään jännästi viittovia poikaporukoita tuntemaan hellyyttä itäistä naapuriamme kohtaan... suomalainen nainenhan ei vapaaehtoisesti ole koskaan sillai.
"Genetiikka ei edes pyri tarjoamaan kaiken kattavaa vastausta siihen, keitä me suomalaiset olemme," kirjoittaa Tuuli Lappalainen artikkelin loppupuolella. Mikä helpotus, varsinkin kun aikoina, joina geneettiset erot ja yhtäläisyydet ovat syntyneet ei mitään suomalaisia ollut olemassakaan.
Onko sitten nyt, on toinen kysymys. " (--) suomalaisia on myös jatkossakin helppoa ajatella yhtenäisenä kansakuntana", juttu päättyy. No, kenen on, kenen ei. Jokaisella lienee outoja vierauden kokemuksia aivan eri puolelta maata olevien ihmisten parissa. Luonnehäiriö, kulttuuri vai geenit? Ken tietää!
Mitä väliä sillä sitten on, olemmeko "me suomalaiset" joskus vuosituhansia sitten bylsineet kenenkin kanssa? Mihin tällainenkin tutkimus johtaa, kun se saa kaupallisen sovelluksen - ilman niitähän emme voi elää? Ei kai liian itäisen sukunimen perusteella aleta kohta evätä vakuutuksia...
Hyvähän se on, että näitä selvitetään. Vaikkapa sairauksien tausta on silti yksilötasolla, ei voi sanoa että kun sukusi on Nurmeksesta niin saat sydärin ja kun sinun taas Paimiosta niin et saa. Tällaiset kansakunnan tasoiset tutkimukset ovatkin muilla asioilla.
Onhan se kiintoisaa seurata, mistä kaikkialta ihmisiä geeneineen on tullut. Tuon itäisyyden paljastuminen nimenomaan isälinjaisten mitokondrioiden kautta auttaa tietysti kaikkia käsillään jännästi viittovia poikaporukoita tuntemaan hellyyttä itäistä naapuriamme kohtaan... suomalainen nainenhan ei vapaaehtoisesti ole koskaan sillai.
"Genetiikka ei edes pyri tarjoamaan kaiken kattavaa vastausta siihen, keitä me suomalaiset olemme," kirjoittaa Tuuli Lappalainen artikkelin loppupuolella. Mikä helpotus, varsinkin kun aikoina, joina geneettiset erot ja yhtäläisyydet ovat syntyneet ei mitään suomalaisia ollut olemassakaan.
Onko sitten nyt, on toinen kysymys. " (--) suomalaisia on myös jatkossakin helppoa ajatella yhtenäisenä kansakuntana", juttu päättyy. No, kenen on, kenen ei. Jokaisella lienee outoja vierauden kokemuksia aivan eri puolelta maata olevien ihmisten parissa. Luonnehäiriö, kulttuuri vai geenit? Ken tietää!
Mitä väliä sillä sitten on, olemmeko "me suomalaiset" joskus vuosituhansia sitten bylsineet kenenkin kanssa? Mihin tällainenkin tutkimus johtaa, kun se saa kaupallisen sovelluksen - ilman niitähän emme voi elää? Ei kai liian itäisen sukunimen perusteella aleta kohta evätä vakuutuksia...
tiistai 25. maaliskuuta 2008
Irtolainen silloin ennen
Kävin läpi vanhoja papereita, ja vastaan tuli Tason lehden Irtolaisen ihkaensimmäinen vuosikerta vuodelta 1996.
Mies selasi sitä ja totesi, että tässähän on kaikki sun kaverit. No melkein, sen verran tiivis porukka olimme silloin ja moni on mukana edelleen. Ja aika moni tekee laitokselle väitöskirjaa... joku sosiologi saisi haastatella tämänkin pienryhmän.
Nauroin varsinkin ensimmäistä numeroa lukiessa välillä hysteerisesti. Olin nimittäin sen vastaava päätoimittaja ja pääasiallinen taittaja - Wordilla mentiin, eivätkä taittotaitoni ole siitä juuri kehittyneet kun ei ole tarvinnut.
Keskellä yötä sitä väännettiin, valittiin kuvia ja sekoiltiin fonttien kanssa. Jälki on epäammattimaista ja kuinka hauskaa sen kanssa olikaan. Opin skannaamaankin.
Olenhan minä ja on jokainen meistä edelleen innostunut kaikenlaisesta, mutta sitä ylpeyttä, jota pieni ainejärjestö tunsi saadessaan oman lehden vuosien tauon jälkeen kasaan voimme tuskin enää kokea. Vaan muisteleminenhan meidän mummujen hommaa onkin :-)
Olen tulossa Tason 40-vuotisvuosijuhlaan, ja kaiketi muutama muukin myös tästä irtsariporukasta. Saa nähdä jaksaako vanha tanssia (snapseja ei ainakaan pysty kykeneen). Kenties joku nuoren polven edustaja löytää juhlissa vastauksen kysymykseen, joka esitettiin Ralf Königin Vapautunut mies-sarjakuvan suulla Irtolaisen 1/1996 sivulla 3:
"Kuinka suurella todennäköisyydellä mä löydän täältä jonkun, jota voi nussia?"
Mies selasi sitä ja totesi, että tässähän on kaikki sun kaverit. No melkein, sen verran tiivis porukka olimme silloin ja moni on mukana edelleen. Ja aika moni tekee laitokselle väitöskirjaa... joku sosiologi saisi haastatella tämänkin pienryhmän.
Nauroin varsinkin ensimmäistä numeroa lukiessa välillä hysteerisesti. Olin nimittäin sen vastaava päätoimittaja ja pääasiallinen taittaja - Wordilla mentiin, eivätkä taittotaitoni ole siitä juuri kehittyneet kun ei ole tarvinnut.
Keskellä yötä sitä väännettiin, valittiin kuvia ja sekoiltiin fonttien kanssa. Jälki on epäammattimaista ja kuinka hauskaa sen kanssa olikaan. Opin skannaamaankin.
Olenhan minä ja on jokainen meistä edelleen innostunut kaikenlaisesta, mutta sitä ylpeyttä, jota pieni ainejärjestö tunsi saadessaan oman lehden vuosien tauon jälkeen kasaan voimme tuskin enää kokea. Vaan muisteleminenhan meidän mummujen hommaa onkin :-)
Olen tulossa Tason 40-vuotisvuosijuhlaan, ja kaiketi muutama muukin myös tästä irtsariporukasta. Saa nähdä jaksaako vanha tanssia (snapseja ei ainakaan pysty kykeneen). Kenties joku nuoren polven edustaja löytää juhlissa vastauksen kysymykseen, joka esitettiin Ralf Königin Vapautunut mies-sarjakuvan suulla Irtolaisen 1/1996 sivulla 3:
"Kuinka suurella todennäköisyydellä mä löydän täältä jonkun, jota voi nussia?"
perjantai 21. maaliskuuta 2008
Rauhan asialla
Kyproksella on avattu rajan ylittävä katu. Ehkä jonain päivänä saari on täysin yhtenäinen?
Takavuosien kriisistä muistuttavat ainakin sikäläiset uudet perunat. (Ei, emme ole lähiruokafanaatikkoja.) Niistä kun ei saa mitenkään päin, ainakaan keittämällä, tykinkuulaa pehmeämpiä eli syömäkelpoisia.
Piis, mään :-)
Takavuosien kriisistä muistuttavat ainakin sikäläiset uudet perunat. (Ei, emme ole lähiruokafanaatikkoja.) Niistä kun ei saa mitenkään päin, ainakaan keittämällä, tykinkuulaa pehmeämpiä eli syömäkelpoisia.
Piis, mään :-)
maanantai 10. maaliskuuta 2008
Simputuksesta
Luen juuri Juha Siltalan teosta Miehen kunnia. Kai suomalaisesta yhteiskunnasta kertoo jotakin, etteivät teoksen asiat niin kauhean vieraita naisillekaan ole.
Simputus tavataan yhdistää armeijaan ja vastaaviin totaalisiin yhteisöihin, mutta sehän on läsnä kaikkialla. Ajatellaan nyt vaikka koulun taitoaineiden opetusta. Juuri kun on saanut ne hemmetin karjalanpiirakan rypyt ojennukseen ja sormensa irti piirakasta, tulee vanhan hyvän ajan köksänmaikka kertomaan, että kunnon emäntä sitten rypyttää näitä niin ettei meinaa sormia silmällä erottaa.
Hähää, kun nyt omassa kodissani rypyttelen, teen sen ihan niin hitaasti kuin huvittaa. Makua se ei pilaa, eikä meillä ole minnekään kiire. Sama juttu käsitöiden ja erilaisten urheilusaavutusten, ja erittäinkin lapsenhoidon kanssa: kannattaa aina kysyä, miksi ne pitää tehdä jollakin tavalla. Joskus takavuosien neuvo on hyvä, joskus turhaa pölinää jolla on laitettu nuorempia ja tyhmempiä ruotuun.
Tutkijanuran sanotaan olevan täynnä simputusta, ja varsinkin tieteellisten artikkeleiden kirjoittaminen on monen mieliharmi. Sain ilokseni äskettäin kuulla, että vuosi sitten Naistutkimus-lehdessä julkaistu artikkelini on valittu vuoden naistutkimusartikkeliksi. Kaikki se tiukka ja kirpeäsanainen refereevääntö ei siis ollut turhaa :-) Ihan asiallista palautetta koen yleensäkin saaneeni, mutta tiedän että kaikki eivät ole saaneet, varsinkaan johdonmukaisuuden suhteen.
Huomenna alan taas luennoida sosiaalihistorian osuutta yhteiskuntahistorian johdantokurssista. Koetan pitää jargonin eli simputuksen määrän minimissä, vaikka vaikeahan se on tietää, mitä kukakin simputuksena pitää. Myönteisessä hengessä yritetään kuitenkin. Ja edes jotenkuten johdonmukaisina :-)
Simputus tavataan yhdistää armeijaan ja vastaaviin totaalisiin yhteisöihin, mutta sehän on läsnä kaikkialla. Ajatellaan nyt vaikka koulun taitoaineiden opetusta. Juuri kun on saanut ne hemmetin karjalanpiirakan rypyt ojennukseen ja sormensa irti piirakasta, tulee vanhan hyvän ajan köksänmaikka kertomaan, että kunnon emäntä sitten rypyttää näitä niin ettei meinaa sormia silmällä erottaa.
Hähää, kun nyt omassa kodissani rypyttelen, teen sen ihan niin hitaasti kuin huvittaa. Makua se ei pilaa, eikä meillä ole minnekään kiire. Sama juttu käsitöiden ja erilaisten urheilusaavutusten, ja erittäinkin lapsenhoidon kanssa: kannattaa aina kysyä, miksi ne pitää tehdä jollakin tavalla. Joskus takavuosien neuvo on hyvä, joskus turhaa pölinää jolla on laitettu nuorempia ja tyhmempiä ruotuun.
Tutkijanuran sanotaan olevan täynnä simputusta, ja varsinkin tieteellisten artikkeleiden kirjoittaminen on monen mieliharmi. Sain ilokseni äskettäin kuulla, että vuosi sitten Naistutkimus-lehdessä julkaistu artikkelini on valittu vuoden naistutkimusartikkeliksi. Kaikki se tiukka ja kirpeäsanainen refereevääntö ei siis ollut turhaa :-) Ihan asiallista palautetta koen yleensäkin saaneeni, mutta tiedän että kaikki eivät ole saaneet, varsinkaan johdonmukaisuuden suhteen.
Huomenna alan taas luennoida sosiaalihistorian osuutta yhteiskuntahistorian johdantokurssista. Koetan pitää jargonin eli simputuksen määrän minimissä, vaikka vaikeahan se on tietää, mitä kukakin simputuksena pitää. Myönteisessä hengessä yritetään kuitenkin. Ja edes jotenkuten johdonmukaisina :-)
perjantai 15. helmikuuta 2008
Sanomisen vaikeudesta
Välillä iltapäivälehtien lööpit tarjoavat hulvatonta menoa. Oliko se eilen, kun "mies taltutti riehujan kesken rakastelun" - ihan harmittaa ettei tullut selvitettyä kuka oli kuka. Tänään taas "kuollut varusmies ei voinut hyvin". No ei kai. Alan klassikko on kuitenkin takavuosien otsikko "liimaa pääsi viemäriin", toimittanut ystäväni joka on näiden ehtymätön lähde...
Sattuu sitä osaavammillekin. Suomen Kuivalehden taannoisessa numerossa vanha opiskelukaveri Jarkko Vesikansa (ruvetaan nyt heittelemään entisten ja nykyisten tuttujen nimiä oikein urakalla) arveli kolumninsa aluksi, että "harva kai lukee lounasta syödessään kirjaa". Tuli vain mieleen Nyrok Cityn jakso Kuusikko syö evästä luolassa: "Sillä on kirja eväänä".
Mutta median jumalatar on niuho ja herkkä vihastumaan, rangaistus kikattelusta on saapunut. Kun palasimme tänään kauppareissulta ja hakemasta postista lähetystä, joka sisälsi leffat Ötökän elämää ja Toy Story - vanhemman pojan tärinä kotimatkalla oli aikamoinen - niin eikös telkkari ollut hajalla. Kuuluu vain vips vips kun sen käynnistää eikä kuvaa näy.
Lapsipsykologian taidonnäyte sekin, että täällä ei enää ole kovin iso parku. Isi tuo uuden telkkarin, näin on luvattu. "Isi on taitava, äiti on hattivatti", kuuluu tuomio. Pakko se on uskoa, kun asiantuntija lausuntonsa antaa...
Sattuu sitä osaavammillekin. Suomen Kuivalehden taannoisessa numerossa vanha opiskelukaveri Jarkko Vesikansa (ruvetaan nyt heittelemään entisten ja nykyisten tuttujen nimiä oikein urakalla) arveli kolumninsa aluksi, että "harva kai lukee lounasta syödessään kirjaa". Tuli vain mieleen Nyrok Cityn jakso Kuusikko syö evästä luolassa: "Sillä on kirja eväänä".
Mutta median jumalatar on niuho ja herkkä vihastumaan, rangaistus kikattelusta on saapunut. Kun palasimme tänään kauppareissulta ja hakemasta postista lähetystä, joka sisälsi leffat Ötökän elämää ja Toy Story - vanhemman pojan tärinä kotimatkalla oli aikamoinen - niin eikös telkkari ollut hajalla. Kuuluu vain vips vips kun sen käynnistää eikä kuvaa näy.
Lapsipsykologian taidonnäyte sekin, että täällä ei enää ole kovin iso parku. Isi tuo uuden telkkarin, näin on luvattu. "Isi on taitava, äiti on hattivatti", kuuluu tuomio. Pakko se on uskoa, kun asiantuntija lausuntonsa antaa...
keskiviikko 13. helmikuuta 2008
Blogin logiikkaa
Alkaa olla sata lasissa eli seuraava julkaistu teksti on järjestysnumerolla tuo. Muutaman olen poistanut sattuneesta syystä...
Kun viime keväänä aloin viritellä blogin pitoa, en oikein tiennyt miten nimetä se. Päätin sitten käyttää ihan kelpoista nimeä eli omaani, koska itse tähän kirjoitan, satunnaisista aiheista. Pelkkää työasiaa tai politiikkaa ei ollut tarkoitus kirjata, ei toisaalta pelkkää vaippakarnevaaliakaan. Vähän sitä sun tätä on sitten tullut.
Miksi sitten teen tätä? Lukijakunta on vähäinen ja vaihteleva, joskus tutut mainitsevat lukeneensa, harvoin kukaan kommentoi. Oletan vaikenemisen olevan myöntymisen merkki :-)
Jotkut meistä ovat mielipidepalstojen kirjoittajia ja toiset eivät. Joillakin on kuvitelma siitä, että heidän kannattaa korottaa äänensä vaikkei aina olisi niin mitään sanottavaakaan. Kuulun näihin tyyppeihin, ja olen saanut jostain päähäni että se ei ole vain huono asia. Netissä lukijalla on myös valinnanvapaus olla kiinnostumatta ja klikata itsensä toisiin bittiavaruuksiin, joten kanava on siinä mielessä suhteellisen harmiton.
Aina vaalien alla monessa meistä herää halu vaikuttaa asioihin. Jotkut fantasioivat puolueisiin liittymisellä, mutta kyllä se äänestämiseksi jää. Vaalikoneet saavat päättää ehdokkaan. Mielellänihän minäkin olisin jossain mukana, mutta satun pitämään sangen vähän kokouksissa istumisesta, protokollasta ja joutavista kinoista siitä, oliko tämä nyt minkäkin ohjesäännön mukaista.
Saan tällaisista aivan tarpeeksi yliopistossa, eikä se määrä siellä monen mielestä edes ole suuri. Tie politiikkaan on siis mielenterveyssyistä tukossa, ei voi mittään. Pitää tyytyä tekemään vähäistä työtään ja kirjoittelemaan blogia, jota kukaan ei lue...
Netin turvallisuudesta ja liiallisesta paljastelusta on viime aikoina puhuttu paljon. Minua ei haittaisi, vaikka kaikki tietäisivät kaikki asiani, jos "kaikki" vain olisivat mukavia, fiksuja ja hienotunteisia ihmisiä. Jonkin verran on kuitenkin myös häiriintyneitä paskiaisia, ja tämän pienen vähemmistön takia pitää suuren enemmistön olla vähän varpaillaan.
(Miksi muuten kukaan ei syytä niitä, jotka käyttävät tietoja väärin, vaan niitä, jotka tietoja antavat? Kai avomielisyys on pienempi synti kuin toisen identiteetin varastaminen tai tuhoaminen?)
En siis kerro puolisoni tai lasteni nimiä, ja heistä muutenkin vain hajatietoja. Tuo poikien kuva tuossa on hauska, vaikka kai siitäkin joku kahjo keksii vaikka mitä. Joskus sattuu kavereiden tai sukulaisten taholta niin makoisa anekdootti, että on vain pakko kertoa - tutut tunnistavat, muut kaiketi harvemmin. Koetan jättää tyypit niin vähien mainintojen varaan, että juttu toimii omillaan.
Tarkoitus ei ole sen kummemmin mollata ketään, paitsi joskus kyllä tekee mieli ottaa kantaa julkisesti ammattinsa puolesta esiintyvien sanomisiin ja tekemisiin. Luonnollisesti olen itse altis kritiikille sillä tasolla: kun muutaman viikon päästä alan taas luennoida johdantokurssia, joku opiskelija saattaa hyvinkin kirjoittaa että olipas höpöä. Tosin kivampi olisi sanoa naamakkain, niin voin tehdä asialle jotain :-) Koetan antaa rakentavaa palautetta minäkin.
Erityisen rakkaita asioita minulle ovat historia, yliopisto, koulutus yleensä, kaupunki ja varsinkin Itä-Helsinki, samoin talouden ja yhteiskunnan hämmästyttävät kommellukset, näistä olen kai kipakimmin kirjoittanut. Musiikkia on hauska kommentoida vaikken siitä mitään ymmärräkään kuten en kuulemma kulttuurielämästä muutenkaan. No, minusta kuluttajankin näkökulma on arvokas. Sama pätee ruokaan, en ole mikään martta tai gourmandi vaan kotitarvekokki, jossa asuu pikku kemisti ja hullu tiedemies... Lapsista en viitsi juuri kirjoittaa, netissä pyörii sen verran turhautunutta porukkaa että minun oikeassaolemistani ei siihen enää kaivata :-)
Toivottavasti kirjoitukseni tuottavat ihmisille iloa, ehkä niissä joskus on ihan oikeaa tietoakin. Mielensä pahoittaneille esitän pahoittelut ja pyynnön pohtia mielipahan syytä. Osuiko harhaan vai liiankin oikeaan?
Kun viime keväänä aloin viritellä blogin pitoa, en oikein tiennyt miten nimetä se. Päätin sitten käyttää ihan kelpoista nimeä eli omaani, koska itse tähän kirjoitan, satunnaisista aiheista. Pelkkää työasiaa tai politiikkaa ei ollut tarkoitus kirjata, ei toisaalta pelkkää vaippakarnevaaliakaan. Vähän sitä sun tätä on sitten tullut.
Miksi sitten teen tätä? Lukijakunta on vähäinen ja vaihteleva, joskus tutut mainitsevat lukeneensa, harvoin kukaan kommentoi. Oletan vaikenemisen olevan myöntymisen merkki :-)
Jotkut meistä ovat mielipidepalstojen kirjoittajia ja toiset eivät. Joillakin on kuvitelma siitä, että heidän kannattaa korottaa äänensä vaikkei aina olisi niin mitään sanottavaakaan. Kuulun näihin tyyppeihin, ja olen saanut jostain päähäni että se ei ole vain huono asia. Netissä lukijalla on myös valinnanvapaus olla kiinnostumatta ja klikata itsensä toisiin bittiavaruuksiin, joten kanava on siinä mielessä suhteellisen harmiton.
Aina vaalien alla monessa meistä herää halu vaikuttaa asioihin. Jotkut fantasioivat puolueisiin liittymisellä, mutta kyllä se äänestämiseksi jää. Vaalikoneet saavat päättää ehdokkaan. Mielellänihän minäkin olisin jossain mukana, mutta satun pitämään sangen vähän kokouksissa istumisesta, protokollasta ja joutavista kinoista siitä, oliko tämä nyt minkäkin ohjesäännön mukaista.
Saan tällaisista aivan tarpeeksi yliopistossa, eikä se määrä siellä monen mielestä edes ole suuri. Tie politiikkaan on siis mielenterveyssyistä tukossa, ei voi mittään. Pitää tyytyä tekemään vähäistä työtään ja kirjoittelemaan blogia, jota kukaan ei lue...
Netin turvallisuudesta ja liiallisesta paljastelusta on viime aikoina puhuttu paljon. Minua ei haittaisi, vaikka kaikki tietäisivät kaikki asiani, jos "kaikki" vain olisivat mukavia, fiksuja ja hienotunteisia ihmisiä. Jonkin verran on kuitenkin myös häiriintyneitä paskiaisia, ja tämän pienen vähemmistön takia pitää suuren enemmistön olla vähän varpaillaan.
(Miksi muuten kukaan ei syytä niitä, jotka käyttävät tietoja väärin, vaan niitä, jotka tietoja antavat? Kai avomielisyys on pienempi synti kuin toisen identiteetin varastaminen tai tuhoaminen?)
En siis kerro puolisoni tai lasteni nimiä, ja heistä muutenkin vain hajatietoja. Tuo poikien kuva tuossa on hauska, vaikka kai siitäkin joku kahjo keksii vaikka mitä. Joskus sattuu kavereiden tai sukulaisten taholta niin makoisa anekdootti, että on vain pakko kertoa - tutut tunnistavat, muut kaiketi harvemmin. Koetan jättää tyypit niin vähien mainintojen varaan, että juttu toimii omillaan.
Tarkoitus ei ole sen kummemmin mollata ketään, paitsi joskus kyllä tekee mieli ottaa kantaa julkisesti ammattinsa puolesta esiintyvien sanomisiin ja tekemisiin. Luonnollisesti olen itse altis kritiikille sillä tasolla: kun muutaman viikon päästä alan taas luennoida johdantokurssia, joku opiskelija saattaa hyvinkin kirjoittaa että olipas höpöä. Tosin kivampi olisi sanoa naamakkain, niin voin tehdä asialle jotain :-) Koetan antaa rakentavaa palautetta minäkin.
Erityisen rakkaita asioita minulle ovat historia, yliopisto, koulutus yleensä, kaupunki ja varsinkin Itä-Helsinki, samoin talouden ja yhteiskunnan hämmästyttävät kommellukset, näistä olen kai kipakimmin kirjoittanut. Musiikkia on hauska kommentoida vaikken siitä mitään ymmärräkään kuten en kuulemma kulttuurielämästä muutenkaan. No, minusta kuluttajankin näkökulma on arvokas. Sama pätee ruokaan, en ole mikään martta tai gourmandi vaan kotitarvekokki, jossa asuu pikku kemisti ja hullu tiedemies... Lapsista en viitsi juuri kirjoittaa, netissä pyörii sen verran turhautunutta porukkaa että minun oikeassaolemistani ei siihen enää kaivata :-)
Toivottavasti kirjoitukseni tuottavat ihmisille iloa, ehkä niissä joskus on ihan oikeaa tietoakin. Mielensä pahoittaneille esitän pahoittelut ja pyynnön pohtia mielipahan syytä. Osuiko harhaan vai liiankin oikeaan?
tiistai 12. helmikuuta 2008
Mammonan kahleissa
Joitakin vuosia sitten minulla oli veljeni kanssa ns. tähtihetki, keskustelu jota ei tarvinne kellekään selitellä. Olimme, ja varsinkin minä olin hoitanut erästä vaikeaa ja tärkeää perheasiaa, lakihommineen kaikkineen. Ilmeisesti veljeni oli tyytyväinen suoritukseeni, koska hän loihe lausumaan:
"Sähän pärjäisit jossain ihan oikeissa töissä."
Minä siihen: "Niinku missä?"
"Vaikka juristina. Jossain mistä saa rahaa."
Aika monella tutkijalla on varmasti joko perheen suorasanaisena kommentointina tai ainakin omana pohdintana mielessä ajatus siitä, voisiko omat suunnattomat lahjansa käyttää toisinkin. Ehkä jopa tienata sen fiktiivisen summan, jonka samalla koulutuksella kuulemma muualla saa.
Max Weber kertoo Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki-teoksen alussa anekdootin kalastajasta, jolle joku innokas (en muista tarkkaan enkä jaksa kaivaa kirjaa hyllystä) neuvoo keinot kalastaa enemmän, tienata enemmän - jotta kalastaja voisi sitten istuskella rannalla rauhassa päivät pitkät. "Mutta niinhän minä teen jo nyt", kalastaja vastaa.
Ihmiset suunnittelevat eläkkeellä harrastavansa kaikkea mille ei nyt ole aikaa, eikä vain matkailua ja humppaa vaan ihan vakavia asioita. Sukututkimus on suosiossa, oma ja lähiseudun menneisyys kiinnostaa. Sodat kiinnostavat niitäkin, jotka lapsena kuulivat niistä vain satunnaisia juttuja...
Kai elinkeinoelämää ärsyttää korkeakoululaitoksessa juuri tämä. Ihmiset eivät pinnistä joka hetki johonkin markkinarakoon, vaan ottavat aikaa miettiäkseen ja tuottavat jotain, mille ei aina ole huolella tutkittua kansainvälistä kysyntää, mutta joka on kuitenkin aika sympaattista.
Toinen elinkeinoelämää nyppivä asia on varmasti se, mihin se on itse suurelta osin syypää. Sotien jälkeen Suomessa herättiin vaatimaan entistä pontevammin laajaa kansansivistystä, ja 1960-luvulta alkaen korkeakoululaitos laajenikin voimakkaasti. Jopa maakuntiin, ajatelkaa nyt, siunakkoon.
Ikävä kyllä jonkin tulviminen markkinoille aiheuttaa sen arvon alenemisen, tämän tajuaa sosiaalihistorioitsijakin. Koulutus ei enää takaa vakaata asemaa ja arvostusta, vaan se on vain yksi tapa hankkia maailmassa tarvittavia tietoja ja taitoja. Herrasväeksi ei kelpaa enää edes tohtori.
Tämä on pisnesmiehille todellinen antikliimaksi. Sen lisäksi, että yliopistolla hilluvien sukulaisten elintaso on niin alhainen, että niitä ei melkein kehtaa kutsua sukujuhliin, niillä ei voi edes leveillä vuorineuvoksille tai muille kihoille. Jokaisen systeri on jo väitellyt tai ainakin suunnittelee sitä.
Jos kiireinen pisnesmies olisi ehtinyt kuunnella, olisin paljastanut veljelleni kammottavan salaisuuden: olisin todennäköisesti oikiksessakin päätynyt tutkijaksi ja samaan apurahabingoon kuin nyt. Mutta antaa ihmisten pitää unelmansa...
"Sähän pärjäisit jossain ihan oikeissa töissä."
Minä siihen: "Niinku missä?"
"Vaikka juristina. Jossain mistä saa rahaa."
Aika monella tutkijalla on varmasti joko perheen suorasanaisena kommentointina tai ainakin omana pohdintana mielessä ajatus siitä, voisiko omat suunnattomat lahjansa käyttää toisinkin. Ehkä jopa tienata sen fiktiivisen summan, jonka samalla koulutuksella kuulemma muualla saa.
Max Weber kertoo Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki-teoksen alussa anekdootin kalastajasta, jolle joku innokas (en muista tarkkaan enkä jaksa kaivaa kirjaa hyllystä) neuvoo keinot kalastaa enemmän, tienata enemmän - jotta kalastaja voisi sitten istuskella rannalla rauhassa päivät pitkät. "Mutta niinhän minä teen jo nyt", kalastaja vastaa.
Ihmiset suunnittelevat eläkkeellä harrastavansa kaikkea mille ei nyt ole aikaa, eikä vain matkailua ja humppaa vaan ihan vakavia asioita. Sukututkimus on suosiossa, oma ja lähiseudun menneisyys kiinnostaa. Sodat kiinnostavat niitäkin, jotka lapsena kuulivat niistä vain satunnaisia juttuja...
Kai elinkeinoelämää ärsyttää korkeakoululaitoksessa juuri tämä. Ihmiset eivät pinnistä joka hetki johonkin markkinarakoon, vaan ottavat aikaa miettiäkseen ja tuottavat jotain, mille ei aina ole huolella tutkittua kansainvälistä kysyntää, mutta joka on kuitenkin aika sympaattista.
Toinen elinkeinoelämää nyppivä asia on varmasti se, mihin se on itse suurelta osin syypää. Sotien jälkeen Suomessa herättiin vaatimaan entistä pontevammin laajaa kansansivistystä, ja 1960-luvulta alkaen korkeakoululaitos laajenikin voimakkaasti. Jopa maakuntiin, ajatelkaa nyt, siunakkoon.
Ikävä kyllä jonkin tulviminen markkinoille aiheuttaa sen arvon alenemisen, tämän tajuaa sosiaalihistorioitsijakin. Koulutus ei enää takaa vakaata asemaa ja arvostusta, vaan se on vain yksi tapa hankkia maailmassa tarvittavia tietoja ja taitoja. Herrasväeksi ei kelpaa enää edes tohtori.
Tämä on pisnesmiehille todellinen antikliimaksi. Sen lisäksi, että yliopistolla hilluvien sukulaisten elintaso on niin alhainen, että niitä ei melkein kehtaa kutsua sukujuhliin, niillä ei voi edes leveillä vuorineuvoksille tai muille kihoille. Jokaisen systeri on jo väitellyt tai ainakin suunnittelee sitä.
Jos kiireinen pisnesmies olisi ehtinyt kuunnella, olisin paljastanut veljelleni kammottavan salaisuuden: olisin todennäköisesti oikiksessakin päätynyt tutkijaksi ja samaan apurahabingoon kuin nyt. Mutta antaa ihmisten pitää unelmansa...
tiistai 11. joulukuuta 2007
Lagom och inte så lagom
Kansanluonne on jännä juttu, koska sen kuvaus perustuu itse kunkin puheessa pääsääntöisesti yhteen tai muutamaan esimerkkiin, joista hypätään huikeisiin johtopäätöksiin. Hauskaa huvia niin kauan kuin joku ei ota moista tosissaan, eli eipä juuri koskaan...
Yhteensattuma sekin, että Matti Kassila tarinoi venäläiskokemuksistaan tämän päivän Hesarin yleisönosastossa. Olen näet itse paininut viime aikoina ihan kotoisissa ympyröissä, mutta hieman samantapaisia voimakkaita otteita on tarvittu.
Suomeksi sanottuna olen ottanut käyttöön huutamisen kommunikointitapana. Jari Tervo kuvaa teoksessaan Myyrä kuuluisaa diplomaatinrouvaa sanoilla "Juulia Kajanteella oli luonne, joka suomalaisessa ympäristössä oli yleensä vain kesäteatterin kuurolla laamannilla." Jotenkin tähän tapaan, vaikken peruskoleerisia ihmisiä muuten ihailekaan. Ystävä tai pari on aina hauska säästää.
Harjoitin aiemmin hallittua ja päämäärätietoista huutamista lähinnä ulkomaanmatkoilla. Varsinkin rautatievirkailijoiksi tuntuu päätyvän ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tavallista puhetta. En sanoisi, että itäisessä ja eteläisessä Euroopassa huutamisen tarve erityisesti lisääntyisi; joskus kyllä tuntuu, että stiff upper lip tai sen pohjoismainen vastine hyvinvointivaltio vähentävät sitä.
Viime vuosina tahallinen maltin menettäminen on tullut enenevässä määrin tarpeelliseksi kotimaassakin. Lasten terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen ja yliopistobyrokratiassa seikkaileminen ovat tietysti saattaneet vaikuttaa kokemuksiini. Toisaalta aikamme suosii ja kasvattaa ihmistyyppiä, jolle ei mene asia hyvällä perille. Näillä ihmisillä on liian kiire, että he voisivat alentua ottamaan toisenkin ihmisen näkökannat ja tarpeet huomioon.
"Joo joo, mä oon nyt pahassa paikassa mutta ilmoittelen sitten. Älä nyt menetä hermojasi, pikku juttuhan tää on." Kun toinen on odottanut pukama punaisena puolen päivää sitä pikku juttua (jonka piti tapahtua jo aamulla, oikeammin se on sovittu ja uudelleen sovittu jo useamman kerran viime viikkojen aikana), on pieni kurinpalautus paikallaan. Desibelien nostaminen auttaa kiilaamaan näiden Tärkeiden Ihmisten sisäisessä jonotusnumerosarjassa hieman edemmäksi. Sitä he kai odottavatkin.
Oikea suuttuminen ei tietenkään toimi samalla tavalla. Päinvastoin, todellisuudessa mielenmaltti on säilytettävä aina, jotta voi päästä näiden tyyppien vähättelyn ja nolaamisyritysten ohi. Niistä selvittyään on jo voitolla ja pääsemässä pisteeseen, johon normaalien ja kunnon ihmisten kanssa olisi päätynyt jo aikoja sitten. Varsinaista seikkailupeliä, lohikäärmeet ja kaikki jotta pääsisi aarteen luokse...
Tärkeää on havaita se, mistä todella on kyse. Samalla tavoin voivat käyttäytyä myös aivan liian kiltit ihmiset, joilla on tosiaan liikaa töitä ja asioita hoidettavana ja jotka eivät kykene järjestämään elämäänsä ollenkaan. Toisaalta he eivät yritäkään vähätellä käsillä olevaa asiaa ja ovat oikeasti hädissään siitä, että taas kävi näin.
Heidän kanssaan pitää sitten "olla ruotsalainen." Neuvotella ja neuvotella, jutella, kokeilla erilaisia ratkaisumalleja ja pedata sopivaa lopputulosta pitkäänkin. Huutamalla homma menisi lukkoon pysyvästi, eikä tapahtuisi yhtään mitään; siinä tavallaan rikkoisi pelin säännöt eikä toisella olisi enää velvoitetta pelata lainkaan.
Kun taas näillä toisilla säännöt ovat nimenomaan tyyppiä "master and servant". Kuka käskee ja kuka tottelee. Minä ainakin olen henkisesti voipunut todella pitkään tällaisten otteluiden jälkeen. Ikävä vain, että niille ei loppua näy.
Huvittavaa on se, että lasten kanssa juuri tämä "aikuismainen" neuvottelu ja säätäminen toimii paljon paremmin kuin pää punaisena karjuminen. Kyllä kolmevuotiaatkin ymmärtävät sääntöjä ja jopa haluavat noudattaa niitä, muisti vain on hyvyydestään huolimatta lyhyt.
Joten mistä nämä ss-upseerin sosiaalisia taitoja edellyttävät tyypit tulevat? Mikä ihmisen kehityksessä menee pieleen vai meneekö mikään?
Kansanluonteella taitaa olla asian kanssa melko vähän tekemistä loppujen lopuksi. Tai sitten "olkaamme siis suomalaisia" tarkoitti kuitenkin jotain idän ja lännen välissä roikkumista, kummankinlaisia ihmisiä näet löytyy nyky-Suomesta laumoittain.
------------------------------------------------------------------
Lisättäköön jälkikirjoituksena keskustelu, jonka kuulin metrossa pari viikkoa sitten. Kaksi vanhaa rouvaa keskusteli terveydestään. Kun ei hoideta. Toinen totesi, että hänellä on sellainen tytär, joka kyllä pistää hoitumaan.
Näinhän se lienee. Vahvat voittavat sellaisissakin asioissa, joiden piti olla perusoikeuksia.
Mainittakoon, etten minäkään tosiaan nauti siitä, että joudun ottamaan käyttöön satamajätkän asenteen ja joskus myös puheenparren. Elämä olisi paljon helpompaa, jos kaikki vain hoitaisivat hommansa eivätkä a) keräisi niitä niin mahdottomasti b) yrittäisi luistaa sovituista asioista.
Joskus tällaista "asiallisten hommien hoitamista" pidettiin tyypillisen suomalaisena toimintatapana, mutta eiköhän ole aika herätä todellisuuteen. Moni kai luulee olevansa varsinainen Saarijärven Paavo, mutta puolet petäjäistä on korkeintaan selityksissä. Näin kansalliskirjallisuutta lyömäaseena käyttääkseni.
Asia erikseen ovat ne, joille ei edellytyksiä hommien hoitamiseen edes anneta. Ikuinen katovuosi tosiaan menossa! Mutta siitä ei ollut nyt niinkään kyse vaan menevien ihmisten itseaiheutetuista katastrofeista.
Yhteensattuma sekin, että Matti Kassila tarinoi venäläiskokemuksistaan tämän päivän Hesarin yleisönosastossa. Olen näet itse paininut viime aikoina ihan kotoisissa ympyröissä, mutta hieman samantapaisia voimakkaita otteita on tarvittu.
Suomeksi sanottuna olen ottanut käyttöön huutamisen kommunikointitapana. Jari Tervo kuvaa teoksessaan Myyrä kuuluisaa diplomaatinrouvaa sanoilla "Juulia Kajanteella oli luonne, joka suomalaisessa ympäristössä oli yleensä vain kesäteatterin kuurolla laamannilla." Jotenkin tähän tapaan, vaikken peruskoleerisia ihmisiä muuten ihailekaan. Ystävä tai pari on aina hauska säästää.
Harjoitin aiemmin hallittua ja päämäärätietoista huutamista lähinnä ulkomaanmatkoilla. Varsinkin rautatievirkailijoiksi tuntuu päätyvän ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tavallista puhetta. En sanoisi, että itäisessä ja eteläisessä Euroopassa huutamisen tarve erityisesti lisääntyisi; joskus kyllä tuntuu, että stiff upper lip tai sen pohjoismainen vastine hyvinvointivaltio vähentävät sitä.
Viime vuosina tahallinen maltin menettäminen on tullut enenevässä määrin tarpeelliseksi kotimaassakin. Lasten terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen ja yliopistobyrokratiassa seikkaileminen ovat tietysti saattaneet vaikuttaa kokemuksiini. Toisaalta aikamme suosii ja kasvattaa ihmistyyppiä, jolle ei mene asia hyvällä perille. Näillä ihmisillä on liian kiire, että he voisivat alentua ottamaan toisenkin ihmisen näkökannat ja tarpeet huomioon.
"Joo joo, mä oon nyt pahassa paikassa mutta ilmoittelen sitten. Älä nyt menetä hermojasi, pikku juttuhan tää on." Kun toinen on odottanut pukama punaisena puolen päivää sitä pikku juttua (jonka piti tapahtua jo aamulla, oikeammin se on sovittu ja uudelleen sovittu jo useamman kerran viime viikkojen aikana), on pieni kurinpalautus paikallaan. Desibelien nostaminen auttaa kiilaamaan näiden Tärkeiden Ihmisten sisäisessä jonotusnumerosarjassa hieman edemmäksi. Sitä he kai odottavatkin.
Oikea suuttuminen ei tietenkään toimi samalla tavalla. Päinvastoin, todellisuudessa mielenmaltti on säilytettävä aina, jotta voi päästä näiden tyyppien vähättelyn ja nolaamisyritysten ohi. Niistä selvittyään on jo voitolla ja pääsemässä pisteeseen, johon normaalien ja kunnon ihmisten kanssa olisi päätynyt jo aikoja sitten. Varsinaista seikkailupeliä, lohikäärmeet ja kaikki jotta pääsisi aarteen luokse...
Tärkeää on havaita se, mistä todella on kyse. Samalla tavoin voivat käyttäytyä myös aivan liian kiltit ihmiset, joilla on tosiaan liikaa töitä ja asioita hoidettavana ja jotka eivät kykene järjestämään elämäänsä ollenkaan. Toisaalta he eivät yritäkään vähätellä käsillä olevaa asiaa ja ovat oikeasti hädissään siitä, että taas kävi näin.
Heidän kanssaan pitää sitten "olla ruotsalainen." Neuvotella ja neuvotella, jutella, kokeilla erilaisia ratkaisumalleja ja pedata sopivaa lopputulosta pitkäänkin. Huutamalla homma menisi lukkoon pysyvästi, eikä tapahtuisi yhtään mitään; siinä tavallaan rikkoisi pelin säännöt eikä toisella olisi enää velvoitetta pelata lainkaan.
Kun taas näillä toisilla säännöt ovat nimenomaan tyyppiä "master and servant". Kuka käskee ja kuka tottelee. Minä ainakin olen henkisesti voipunut todella pitkään tällaisten otteluiden jälkeen. Ikävä vain, että niille ei loppua näy.
Huvittavaa on se, että lasten kanssa juuri tämä "aikuismainen" neuvottelu ja säätäminen toimii paljon paremmin kuin pää punaisena karjuminen. Kyllä kolmevuotiaatkin ymmärtävät sääntöjä ja jopa haluavat noudattaa niitä, muisti vain on hyvyydestään huolimatta lyhyt.
Joten mistä nämä ss-upseerin sosiaalisia taitoja edellyttävät tyypit tulevat? Mikä ihmisen kehityksessä menee pieleen vai meneekö mikään?
Kansanluonteella taitaa olla asian kanssa melko vähän tekemistä loppujen lopuksi. Tai sitten "olkaamme siis suomalaisia" tarkoitti kuitenkin jotain idän ja lännen välissä roikkumista, kummankinlaisia ihmisiä näet löytyy nyky-Suomesta laumoittain.
------------------------------------------------------------------
Lisättäköön jälkikirjoituksena keskustelu, jonka kuulin metrossa pari viikkoa sitten. Kaksi vanhaa rouvaa keskusteli terveydestään. Kun ei hoideta. Toinen totesi, että hänellä on sellainen tytär, joka kyllä pistää hoitumaan.
Näinhän se lienee. Vahvat voittavat sellaisissakin asioissa, joiden piti olla perusoikeuksia.
Mainittakoon, etten minäkään tosiaan nauti siitä, että joudun ottamaan käyttöön satamajätkän asenteen ja joskus myös puheenparren. Elämä olisi paljon helpompaa, jos kaikki vain hoitaisivat hommansa eivätkä a) keräisi niitä niin mahdottomasti b) yrittäisi luistaa sovituista asioista.
Joskus tällaista "asiallisten hommien hoitamista" pidettiin tyypillisen suomalaisena toimintatapana, mutta eiköhän ole aika herätä todellisuuteen. Moni kai luulee olevansa varsinainen Saarijärven Paavo, mutta puolet petäjäistä on korkeintaan selityksissä. Näin kansalliskirjallisuutta lyömäaseena käyttääkseni.
Asia erikseen ovat ne, joille ei edellytyksiä hommien hoitamiseen edes anneta. Ikuinen katovuosi tosiaan menossa! Mutta siitä ei ollut nyt niinkään kyse vaan menevien ihmisten itseaiheutetuista katastrofeista.
keskiviikko 21. marraskuuta 2007
Opiskelija(n)valinnoista
Aloin miettiä suhdettani opiskelijavalintoihin tarkemmin eilisen purkauksen jälkeen. Varsinkin näinä kaikkea älykkyyden ylivaltaa ja yli-ihmiskuvitelmia paheksuvina viikkoina pitää ehkä vähän selittää.
Kuten kai olen joskus todennutkin, en ollut lukiossa mikään huippu, koska en siellä paljoa edes käynyt. Pari laudaturia ja olematon opiskelutekniikka taskussa lähdin sitten maailmalle onneani etsimään.
Onneksi ala-asteelta saakka mukana ollut kaveri pääsi valtsikkaan, niin minäkin kuulin koko tiedekunnasta. Kuuntelin hänen touhotustaan ja menin huvikseni katsomaan pääsykoekirjoja kauppaan. Vaikutti hyvältä, päätin kokeilla.
Tilannehan ei ollut näin leppoisa kuin miltä saan sen kuulostamaan. Olin töissä lähettinä ja minua oli kyselty po. rahoitusfirmassa muihinkin hommiin, mutta en rakastanut konttoriympäristöä silloin enkä rakasta nyt.
Akateeminen itsetuntoni oli kuitenkin pohjamudissa, koska en tosiaan kokenut osaavani mitään tai tajuavani mistään. Valtsikkaan oli silti pakko päästä, sillä innostuin pääsykoekirjoista lukemisen myötä ihan tosissani. Ihmettelin vain, miksi lukiota ei voitu tehdä yhtä kiinnostavaksi.
En kai olisi uskaltanut mennä pääsykokeeseen ollenkaan, ellen olisi saanut niin hyvää palautetta valmennuskurssilta. Eivät ne kurssit kenenkään puolesta lue, mutta jos ihminen ei edes tajua osaavansa asioita, ne voivat sen kertoa.
Pääsin sisään puoli vai oliko se neljännespistettä yli pisterajan ja sillä tiellä ollaan, onneksi! Valtsikassa en enää ollutkaan vain ärsyttävä kakara, vaan ihmiset pohtivat samoja asioita kuin minäkin. Ja paljon syvemmin kuin mihin olin tottunut, joten haastetta riitti.
Talous- ja sosiaalihistorian opiskelijathan ovat vuosien mittaan koettaneet luoda itsestään kuvaa "sisäänpäinkääntyneinä kommunisteina", ja tämä huumori ja myös asian vakavampi puoli ovat minulle edelleen tärkeitä. Lähes kaikki läheisimmät ystäväni tekevät laitokselle väitöskirjaa - onko tämä hienoa vai säälittävää, riippunee kuulijasta.
Kun siis olen ollut mukana opiskelijoiden valintaprosessissa, rinnassa on ollut suurta myötätuntoa pyrkijöitä kohtaan. Vastauksia lukeva ei saa tietää pohjapisteitä eikä juuri muutakaan hakijasta. Käsiala jää mieleen päällimmäisenä. Niin ja se yksi, joka piirsi koko vastauksensa kirjoittamisen sijasta, oliko se nyt Suomen vientituotteet 1800-luvulla tai jotain. Pelasti päivän ja useammankin.
Kun teen ihan tavallisia tenttikysymyksiä, pidän tavoitteena ns. separaattorikysymystä. Sellaista, joka erottelee ulkolukijat ja asian myös hahmottaneet toisistaan. Yliopistossa opiskelu on näet hemmetin vaikeaa ensimmäiselle ryhmälle, joten heitä ei pidä palkita opiskelutyylistään. Kaikissa tenttikirjoissa on onneksi se taso, jonka tavoittamalla vasta alkaa kehittyä ymmärrys siitä, miksi koko asiasta pitää vouhottaa.
Ensimmäisinä opiskeluvuosina minäkin haalin opintoviikkoja (nyk. opintopisteitä) tuolla vanhan hyvän ajan lukutyylillä. Sitten tuli vuosi, jolloin mikään tentti ei ollut mennä läpi. Masensihan se, koska vuosia oli jo kulunut ja joskus oli tarkoitus valmistuakin. Proseminaariin olisi pitänyt mennä.
Jotain naksahti tuon vuoden aikana, koska sen jälkeen arvosanani nousivat kauttaaltaan ja muutenkin asiat alkoivat lutviutua. Mitä lie ollut, ei minua kukaan suuri pedagogi höykyttänyt uuteen uskoon. Tähän olisi kuitenkin syytä pyrkiä, sillä uskon monen opiskelijan kolkuttelevan YTHS:n terapian ovia turhaan kun ongelma on älyllinen.
Kolmas suuri oppimiskausi ovat muuten olleet äitiyslomat. Kun pääsee hetkeksi irti työstä, alitajunta järjestelee palikat parempaan kuosiin ja saattaa jopa valmistua väitöskirja. Ei siis ole välttämättä vaarallista, jos välillä tekee jotain muuta kuin tiedettä.
Tämän sekavan tarinan tarkoituksena on selittää, että yliopisto ei ole minusta mikään erikoislahjakkaiden supersankarihautomo, vaan paikka, jossa tietyntyyppiset ihmiset voivat valmistua aloille, joilla heistä on jotain hyötyäkin.
Varsinkaan yliopisto ei ole minusta herrasväkitehdas (ks. 17.9.), vaikka ylempien luokkien lapsilla onkin paremmat mahdollisuudet päästä sinne. Jako alkaa toiseksi viimeisen Tiede-lehden mukaan jo vauvana: herrasväen kakaroille puhutaan enemmän ja aivot kehittyvät.
Pois siis tietokoneelta ja puhumaan lapsille :-)
Kuten kai olen joskus todennutkin, en ollut lukiossa mikään huippu, koska en siellä paljoa edes käynyt. Pari laudaturia ja olematon opiskelutekniikka taskussa lähdin sitten maailmalle onneani etsimään.
Onneksi ala-asteelta saakka mukana ollut kaveri pääsi valtsikkaan, niin minäkin kuulin koko tiedekunnasta. Kuuntelin hänen touhotustaan ja menin huvikseni katsomaan pääsykoekirjoja kauppaan. Vaikutti hyvältä, päätin kokeilla.
Tilannehan ei ollut näin leppoisa kuin miltä saan sen kuulostamaan. Olin töissä lähettinä ja minua oli kyselty po. rahoitusfirmassa muihinkin hommiin, mutta en rakastanut konttoriympäristöä silloin enkä rakasta nyt.
Akateeminen itsetuntoni oli kuitenkin pohjamudissa, koska en tosiaan kokenut osaavani mitään tai tajuavani mistään. Valtsikkaan oli silti pakko päästä, sillä innostuin pääsykoekirjoista lukemisen myötä ihan tosissani. Ihmettelin vain, miksi lukiota ei voitu tehdä yhtä kiinnostavaksi.
En kai olisi uskaltanut mennä pääsykokeeseen ollenkaan, ellen olisi saanut niin hyvää palautetta valmennuskurssilta. Eivät ne kurssit kenenkään puolesta lue, mutta jos ihminen ei edes tajua osaavansa asioita, ne voivat sen kertoa.
Pääsin sisään puoli vai oliko se neljännespistettä yli pisterajan ja sillä tiellä ollaan, onneksi! Valtsikassa en enää ollutkaan vain ärsyttävä kakara, vaan ihmiset pohtivat samoja asioita kuin minäkin. Ja paljon syvemmin kuin mihin olin tottunut, joten haastetta riitti.
Talous- ja sosiaalihistorian opiskelijathan ovat vuosien mittaan koettaneet luoda itsestään kuvaa "sisäänpäinkääntyneinä kommunisteina", ja tämä huumori ja myös asian vakavampi puoli ovat minulle edelleen tärkeitä. Lähes kaikki läheisimmät ystäväni tekevät laitokselle väitöskirjaa - onko tämä hienoa vai säälittävää, riippunee kuulijasta.
Kun siis olen ollut mukana opiskelijoiden valintaprosessissa, rinnassa on ollut suurta myötätuntoa pyrkijöitä kohtaan. Vastauksia lukeva ei saa tietää pohjapisteitä eikä juuri muutakaan hakijasta. Käsiala jää mieleen päällimmäisenä. Niin ja se yksi, joka piirsi koko vastauksensa kirjoittamisen sijasta, oliko se nyt Suomen vientituotteet 1800-luvulla tai jotain. Pelasti päivän ja useammankin.
Kun teen ihan tavallisia tenttikysymyksiä, pidän tavoitteena ns. separaattorikysymystä. Sellaista, joka erottelee ulkolukijat ja asian myös hahmottaneet toisistaan. Yliopistossa opiskelu on näet hemmetin vaikeaa ensimmäiselle ryhmälle, joten heitä ei pidä palkita opiskelutyylistään. Kaikissa tenttikirjoissa on onneksi se taso, jonka tavoittamalla vasta alkaa kehittyä ymmärrys siitä, miksi koko asiasta pitää vouhottaa.
Ensimmäisinä opiskeluvuosina minäkin haalin opintoviikkoja (nyk. opintopisteitä) tuolla vanhan hyvän ajan lukutyylillä. Sitten tuli vuosi, jolloin mikään tentti ei ollut mennä läpi. Masensihan se, koska vuosia oli jo kulunut ja joskus oli tarkoitus valmistuakin. Proseminaariin olisi pitänyt mennä.
Jotain naksahti tuon vuoden aikana, koska sen jälkeen arvosanani nousivat kauttaaltaan ja muutenkin asiat alkoivat lutviutua. Mitä lie ollut, ei minua kukaan suuri pedagogi höykyttänyt uuteen uskoon. Tähän olisi kuitenkin syytä pyrkiä, sillä uskon monen opiskelijan kolkuttelevan YTHS:n terapian ovia turhaan kun ongelma on älyllinen.
Kolmas suuri oppimiskausi ovat muuten olleet äitiyslomat. Kun pääsee hetkeksi irti työstä, alitajunta järjestelee palikat parempaan kuosiin ja saattaa jopa valmistua väitöskirja. Ei siis ole välttämättä vaarallista, jos välillä tekee jotain muuta kuin tiedettä.
Tämän sekavan tarinan tarkoituksena on selittää, että yliopisto ei ole minusta mikään erikoislahjakkaiden supersankarihautomo, vaan paikka, jossa tietyntyyppiset ihmiset voivat valmistua aloille, joilla heistä on jotain hyötyäkin.
Varsinkaan yliopisto ei ole minusta herrasväkitehdas (ks. 17.9.), vaikka ylempien luokkien lapsilla onkin paremmat mahdollisuudet päästä sinne. Jako alkaa toiseksi viimeisen Tiede-lehden mukaan jo vauvana: herrasväen kakaroille puhutaan enemmän ja aivot kehittyvät.
Pois siis tietokoneelta ja puhumaan lapsille :-)
maanantai 19. marraskuuta 2007
Flunssa
Tauti tapaelee eli flunssa yrittää päälle. Vanhemmiten senkin tulo on hidastunut: ennen tiesi päivässä, joutuuko sitä kaatumaan petin pohjalle vai ei, nyt saa ihmetellä pitkäänkin, tuleeko tästä nuhaa kummempaa.
Vanhemmalle pojalle otettiin influenssarokotus, tai ensimmäisen piikinhän tuo on vasta saanut. Tiedä sitten, ottaisiko hän mieluummin korvatulehduksen kuin kolme piikkiä.
Vuosi sitten minäkin sain nauttia korvatulehduksesta. On muuten aika hankala vaiva aikuisella, en ihmettele jos lapsiakin ketuttaa. Ei se särky niinkään, vaan kuulon huononeminen ja muuttuminen.
En tosin muista lapsuudesta moista efektiä kuin viime vuodenvaihteessa: kaikessa musiikissa tuntui olevan mukana steelpan-rummut. Ihan kiva jos siitä tykkää, minä kyllästyin jossain vaiheessa.
Tiesin ennestään, että sokeutumistakin on montaa sorttia eikä vain näön hämärtymistä likinäköisyydestä alkaen. Ehkä kuulokin heikkenee eri tavoin. Jos saisin valita, niin mielellään ei tätä jamaikalaismallia!
Flunssissa flegmaattinen työmoraalini on hyödyksi: heti lepoa, ei mitään kuumetta odottelemaan. Sillä keinolla paranee nopeasti eikä tule viikkojen kierrettä useine antibioottikuureineen.
Hairstoressa kuulemma pomo olisi tahtonut, että työntekijä olisi tullut joka päivä mittauttamaan kuumeensa duunipaikalle, jotta olisi saanut olla sairaslomalla. Varma keino saada puolikuntoinen työntekijä pitkäksi aikaa! Mutta idioottejahan maailma palkitsee, eivät nekään liikkeet ole asiakkaiden puutteessa näivettyneet vaikka boikotin paikka olisi.
Toisen tason pöllöpäitä ovat ne, jotka vapaaehtoisesti tulevat töihin sairaina. Työpäivä menee oloa valitellessa ja muita tartuttaessa, mutta kun ei voi jäädä kotiin kun on niin tärkeä ihminen.
Koko talven flunssakierre on taattu. Saa sääliä, saa irtopisteitä kun heikosta voinnistaan huolimatta tulee töihin ja ehkä tekeekin jotain. Tämähän se kaikissa hommissa onkin olennaista: että on paikalla. Mitä väliä, vaikka työteho kokonaisuutena laskisi siitä, ettei jää kotiin parantelemaan itseään kun sen aika on.
Vuosi sitten minua ei kyllä auttanut kotona makaaminenkaan, koska olin raskaana ja yleiskunto muuten heikompi. Väsyin lopulta sairasteluun ja lähdin vastoin parempaa tietoani Naistutkimuspäiville - ja pidin ehkä elämäni huonoimman esitelmän ihan olemattoman keskittymiskyvyn takia.
Ehkä pitäisi opetella tekemään töitä sairaana, tottumuksen puutettahan tuo vain oli. Vai voiko edelleen tehdä niin, että kun on kipeänä on myös tekemättä töitä? Mikä on se ihana tekosyy, että voi olla tekemättä töitä?
Vanhemmalle pojalle otettiin influenssarokotus, tai ensimmäisen piikinhän tuo on vasta saanut. Tiedä sitten, ottaisiko hän mieluummin korvatulehduksen kuin kolme piikkiä.
Vuosi sitten minäkin sain nauttia korvatulehduksesta. On muuten aika hankala vaiva aikuisella, en ihmettele jos lapsiakin ketuttaa. Ei se särky niinkään, vaan kuulon huononeminen ja muuttuminen.
En tosin muista lapsuudesta moista efektiä kuin viime vuodenvaihteessa: kaikessa musiikissa tuntui olevan mukana steelpan-rummut. Ihan kiva jos siitä tykkää, minä kyllästyin jossain vaiheessa.
Tiesin ennestään, että sokeutumistakin on montaa sorttia eikä vain näön hämärtymistä likinäköisyydestä alkaen. Ehkä kuulokin heikkenee eri tavoin. Jos saisin valita, niin mielellään ei tätä jamaikalaismallia!
Flunssissa flegmaattinen työmoraalini on hyödyksi: heti lepoa, ei mitään kuumetta odottelemaan. Sillä keinolla paranee nopeasti eikä tule viikkojen kierrettä useine antibioottikuureineen.
Hairstoressa kuulemma pomo olisi tahtonut, että työntekijä olisi tullut joka päivä mittauttamaan kuumeensa duunipaikalle, jotta olisi saanut olla sairaslomalla. Varma keino saada puolikuntoinen työntekijä pitkäksi aikaa! Mutta idioottejahan maailma palkitsee, eivät nekään liikkeet ole asiakkaiden puutteessa näivettyneet vaikka boikotin paikka olisi.
Toisen tason pöllöpäitä ovat ne, jotka vapaaehtoisesti tulevat töihin sairaina. Työpäivä menee oloa valitellessa ja muita tartuttaessa, mutta kun ei voi jäädä kotiin kun on niin tärkeä ihminen.
Koko talven flunssakierre on taattu. Saa sääliä, saa irtopisteitä kun heikosta voinnistaan huolimatta tulee töihin ja ehkä tekeekin jotain. Tämähän se kaikissa hommissa onkin olennaista: että on paikalla. Mitä väliä, vaikka työteho kokonaisuutena laskisi siitä, ettei jää kotiin parantelemaan itseään kun sen aika on.
Vuosi sitten minua ei kyllä auttanut kotona makaaminenkaan, koska olin raskaana ja yleiskunto muuten heikompi. Väsyin lopulta sairasteluun ja lähdin vastoin parempaa tietoani Naistutkimuspäiville - ja pidin ehkä elämäni huonoimman esitelmän ihan olemattoman keskittymiskyvyn takia.
Ehkä pitäisi opetella tekemään töitä sairaana, tottumuksen puutettahan tuo vain oli. Vai voiko edelleen tehdä niin, että kun on kipeänä on myös tekemättä töitä? Mikä on se ihana tekosyy, että voi olla tekemättä töitä?
perjantai 16. marraskuuta 2007
Itänaapuri ja minä
Seuraan kollegan esimerkkiä http://jokisipila.blogspot.com/, katso 2.11. Kuten on tullut todettua itse kunkin, me 1970-luvulla syntyneet emme oikein mene suomettumisen aidan kummallekaan puolelle.
Olin koulussa jo ala-asteella se ärsyttävä oppilas, joka kysyi, miksi natsit vihasivat juutalaisia ja mitä häikkää Usalla ja neukuilla oikein on. Opettaja jaamisteli näihin sitä sun tätä, jälkimmäiseen veikkasi öljyä ja minä ihmettelin, että eikös niillä ole jotain aatteellista kanssa.
Opettajanani oli suurimman osan ala-astetta melkoinen tapaus, virsiä laulattava ja sukupuolirooleja tuputtava naisihminen, jolla oli tavallaan huumorintajua mutta voi kiesus kumminkin. (Ei minun persoonani paljon kummempaa selitystä tarvitse.)
Epäilen, että hänellä olisi ollut näistä asioista paljonkin sanottavaa, sen verran pahat herneet hän veti nenään kun viheltelin Porilaisten marssia. Minusta se on kiva biisi ja olin juuri oppinut viheltämään, mutta asia ei ollutkaan niin yksinkertainen.
Kirjoitin minäkin silti aineen aiheesta "Hyvät naapuruussuhteet". Miten lasautinkaan taiteellisesti, "ryssät ja hurrit ovat jo historiaa". En tosiaankaan tajunnut, että vihollinen tulee aina idästä!
Yläasteella luokallamme oli poika, joka kävi säännöllisesti Leningradissa, kaiketi votkaturistivanhempiensa följyssä. Kertoi kaupanneensa sukkahousuja paikallisille ja sekös nauratti historianopettajaamme. Meillä muilla ei ollut niille kaupoille mitään hinkua, miliisihän siellä olisi vienyt.
Ainakaan eteläespoolaisilla 1980-luvun teineillä ei ollut mitään harhakuvia Neuvostoliitosta. Eihän sieltä saanut paljon mitään tavaraa ja näkihän sen telkkarista, miten köyhiä ne olivat. Me olimme pikku hiljaa oppineet kuluttamaan, niin kakaroina kuin kansakuntanakin, ja jos jotain kannatti ihailla niin Ruotsia ja USA:ta.
Vaikka tyhmiä ne jenkitkin oli. Jos ei muuten uskonut niin vaihto-oppilaat kertoivat viimeistään. Kuvamme Yhdysvalloista oli silti sekin peräisin pääasiassa televisiosta. Emme me niin tallukoita olleet, että olisimme uskoneet sen olevan pelkkää Dallasia ja Miami Vicea, mutta aika yksinapainen oli maailmamme jo tuolloin.
Itäblokki oli sitten vielä pahempaa kuin neukut. Kaikkein hauskinta oli, kun opettaja koetti saada meitä sanomaan Saksan demokraattinen tasavalta Itä-Saksan sijasta. Eihän kommunisteilla mitään demokratiaa ole, sen me tiesimme kaikki.
Varmaan työväenluokkaisemmilla ja muuten aatteellisempien vanhempien kersoilla on toisenlaisiakin muistoja. Minä en muista kenenkään koulukaverini olleen pioneereissa tai muissa - ne perheet taisivat asua Käpylässä.
"Ryssä" sanana ja ajatusmallina on sitten toinen hupaisa juttu. Jossain vaiheessa minulle valkeni, että perheessämme esiintyy ihan AKS:läisen tulista ryssävihaa, äidissäni varsinkin. Mistä lie tarkkaan ottaen peräisin.
Raijasin hänet sitten puoliväkisin joskus kymmenen vuotta sitten Pietariin, mikä oli hulvatonta. Hän nimittäin huomasi suurta henkistä sukulaisuutta paikallisten kanssa, niin naisten muodin kuin ruokatottumustenkin suhteen. Ei muuttanut mielipiteitään kuitenkaan, ihminen kykenee olemaan niin moninainen halutessaan.
Itse en ole rahkaihmisiä, mutta sellainen tuli otettua elämänkumppaniksikin. Jos Heikki Luostarisen kirja Perivihollinen on tuttu, niin katsokaapa kantta. Se on toisinto vuonna 1937 ilmestyneen Hakkapeliitta-lehden kannesta, jos yhtään muistan oikein, ja sen otsikkona oli aikanaan ytimekkäästi "ryssä".
Ei muuten, mutta kun ukkeli on geeninsä aika tarkkaan Suomen puolelta hakeneen siippani näköinen. Kapinaa? No jaa, on se kuva isänikin näköinen. Emme me näistä naapuruussuhteista pääse sen enempää kuin muistakaan oidipaalisista hommeleistamme.
Olin koulussa jo ala-asteella se ärsyttävä oppilas, joka kysyi, miksi natsit vihasivat juutalaisia ja mitä häikkää Usalla ja neukuilla oikein on. Opettaja jaamisteli näihin sitä sun tätä, jälkimmäiseen veikkasi öljyä ja minä ihmettelin, että eikös niillä ole jotain aatteellista kanssa.
Opettajanani oli suurimman osan ala-astetta melkoinen tapaus, virsiä laulattava ja sukupuolirooleja tuputtava naisihminen, jolla oli tavallaan huumorintajua mutta voi kiesus kumminkin. (Ei minun persoonani paljon kummempaa selitystä tarvitse.)
Epäilen, että hänellä olisi ollut näistä asioista paljonkin sanottavaa, sen verran pahat herneet hän veti nenään kun viheltelin Porilaisten marssia. Minusta se on kiva biisi ja olin juuri oppinut viheltämään, mutta asia ei ollutkaan niin yksinkertainen.
Kirjoitin minäkin silti aineen aiheesta "Hyvät naapuruussuhteet". Miten lasautinkaan taiteellisesti, "ryssät ja hurrit ovat jo historiaa". En tosiaankaan tajunnut, että vihollinen tulee aina idästä!
Yläasteella luokallamme oli poika, joka kävi säännöllisesti Leningradissa, kaiketi votkaturistivanhempiensa följyssä. Kertoi kaupanneensa sukkahousuja paikallisille ja sekös nauratti historianopettajaamme. Meillä muilla ei ollut niille kaupoille mitään hinkua, miliisihän siellä olisi vienyt.
Ainakaan eteläespoolaisilla 1980-luvun teineillä ei ollut mitään harhakuvia Neuvostoliitosta. Eihän sieltä saanut paljon mitään tavaraa ja näkihän sen telkkarista, miten köyhiä ne olivat. Me olimme pikku hiljaa oppineet kuluttamaan, niin kakaroina kuin kansakuntanakin, ja jos jotain kannatti ihailla niin Ruotsia ja USA:ta.
Vaikka tyhmiä ne jenkitkin oli. Jos ei muuten uskonut niin vaihto-oppilaat kertoivat viimeistään. Kuvamme Yhdysvalloista oli silti sekin peräisin pääasiassa televisiosta. Emme me niin tallukoita olleet, että olisimme uskoneet sen olevan pelkkää Dallasia ja Miami Vicea, mutta aika yksinapainen oli maailmamme jo tuolloin.
Itäblokki oli sitten vielä pahempaa kuin neukut. Kaikkein hauskinta oli, kun opettaja koetti saada meitä sanomaan Saksan demokraattinen tasavalta Itä-Saksan sijasta. Eihän kommunisteilla mitään demokratiaa ole, sen me tiesimme kaikki.
Varmaan työväenluokkaisemmilla ja muuten aatteellisempien vanhempien kersoilla on toisenlaisiakin muistoja. Minä en muista kenenkään koulukaverini olleen pioneereissa tai muissa - ne perheet taisivat asua Käpylässä.
"Ryssä" sanana ja ajatusmallina on sitten toinen hupaisa juttu. Jossain vaiheessa minulle valkeni, että perheessämme esiintyy ihan AKS:läisen tulista ryssävihaa, äidissäni varsinkin. Mistä lie tarkkaan ottaen peräisin.
Raijasin hänet sitten puoliväkisin joskus kymmenen vuotta sitten Pietariin, mikä oli hulvatonta. Hän nimittäin huomasi suurta henkistä sukulaisuutta paikallisten kanssa, niin naisten muodin kuin ruokatottumustenkin suhteen. Ei muuttanut mielipiteitään kuitenkaan, ihminen kykenee olemaan niin moninainen halutessaan.
Itse en ole rahkaihmisiä, mutta sellainen tuli otettua elämänkumppaniksikin. Jos Heikki Luostarisen kirja Perivihollinen on tuttu, niin katsokaapa kantta. Se on toisinto vuonna 1937 ilmestyneen Hakkapeliitta-lehden kannesta, jos yhtään muistan oikein, ja sen otsikkona oli aikanaan ytimekkäästi "ryssä".
Ei muuten, mutta kun ukkeli on geeninsä aika tarkkaan Suomen puolelta hakeneen siippani näköinen. Kapinaa? No jaa, on se kuva isänikin näköinen. Emme me näistä naapuruussuhteista pääse sen enempää kuin muistakaan oidipaalisista hommeleistamme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)