Kadonneita: kypäräpappi

Muistattehan takavuosien pilapiirrokset, joissa Kari Suomalainen kuvasi maamme puolueita erilaisin, tunnistettavin hahmoin? Maalaisliitto/Keskusta oli pulska isäntämies ja Ruåtsalainen kansanpuolue pikkuinen herrasmies. Kokoomusta kuvasi tuhti kypäräpappi. Hahmo viittasi puolueen isänmaallis-uskonnolliseen taustaan. (Googlen kuvahaun perusteella Suomalainen muistetaan erityisesti uransa loppuvuosien avoimen rasistisista pilapiirroksista. Varhemmin hän oli usein jopa hauska.)------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------ Millä tavoin tuo kypäräpapin hahmo kuvaa nykyistä Kokoomusta? Eipä juuri mitenkään. Kristillisyydestä jokainen pipliansa lukenut tietää, että sen perusta on vasemmistolaiseksi luokiteltavissa arvoissa. Jeesus ei koskaan sanonut, että rikkaille kannattaa antaa enemmän siltä varalta, että he hövelillä päällä ollessaan heittäisivät almun tai pari muillekin. Samoin Jeesus ei sanonut, että ihmiset ovat eriarvoisia syntyperän tai kotitaustan mukaan. Sen sijaan Jeesus hengasi "huorien, varkaiden ja muun paskasakin" kanssa oikein mielellään. Tämä tiedoksi myös "kristillis""demokraateille".------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Se siis kristillisyydestä. Isänmaallisuuskin on kovasti muuttanut muotoaan viime vuosina. Se tapasi olla jonkinasteista maanpuolustushenkisyyttä ja suomalaisuuden korostamista. Nykyään sen tuntuu tarkoittavan loputonta hinkua NATO:on ja ylikansallisten firmojen ja pimeän työvoiman auttamista suomalaisille markkinoille.------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Kaikille tämä ei tunnu olevan Kokoomuksessakaan selvää. Puolueen nuorisojärjestön puheenjohtaja Wille Rydman on esimerkiksi kysellyt ainakin Facebookissa pääkaupunkiseudun reserviläisten ampumaharjoitusmahdollisuuksien perään. Kuvitteleeko Rydman todella, että KUN Suomi liittyy NATO:on ja KUN Suomeen tulee ammattiarmeija, reserviläiset paljon kiinnostavat ketään?------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Sama tyyppi on koettanut linkittää sotaveteraanikeräyksen omaan vaalikampanjaansa. Miten asiat liittyvät toisiinsa on epäselvää. Hyvinvointivaltio oli se todellinen veteraanien perintö, toisen maailmansodan tuottaman yhtenäisen Suomen ponnistus koko kansakunnan elintason kohottamiseksi, lahjakkuusreservien saamiseksi koulutielle ja yleensä Suomen muokkaamiseksi länsieurooppalaiseksi sivistysvaltioksi. Kelle hyvinvointivaltio on edelleen tärkeä, hän on omaksunut veteraanipolven arvot. Taitaa tämä jengi vain nykyisin löytyä enemmälti vasemmalta - taas.----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole sen kummemmin mollata yhtä ehdokasta - hän osaa sen ihan itse. Sen sijaan pyydän jokaista oikeasti miettimään, vaikkapa vaalikoneiden avulla, edustaako jokin puolue juuri sinun todellisia arvojasi. Vaikka sanoisit äänestäväsi ihmistä, eduskunnassa on aika napakka ryhmäkuri useimmiten ja varsinkin jos puolueessa on vaikutusvaltainen puheenjohtaja, omaa ajattelua ei takuulla pahemmin sallita.------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Kari Suomalainen luultavasti nauraa pilvenlongallaan koko touhulle, mutta kypäräpapin eräs esikuva, kansanedustaja ja sankarivainaja Väinö Havas luultavimmin pyörii haudassaan että kolina käy.

Tero ja minä

"Tero ja minä
olemme ystäviä
vaikka täysin erilaisia
tykkäämme eri asioista"

Lauleskelimme tätä Lapinlahden lintujen biisiä taannoin työpaikan virkistystilaisuudessa, kun avauduin hieman aiheesta erilaisuus. Liikaa aikaa kun ehdin tällaistakin miettiä.

Minä en juo kahvia, vissyvettä enkä viskiä. Minä en aja autoa, polta sikareita enkä nai naisia. Minä en lue dekkareita enkä katso Big Brotheria. Kaikkia olen koettanut ja todennut, että voin paremmin ilman.

Näistä asioista koostuu kenties jonkun ihmisen elämän keskeinen sisältö. Itse asiassa vieressäni istui ihminen, jonka laita oli juuri näin. 20 vuotta ollaan tunnettu ja tultu juttuun ilman ihmeempiä mutinoita. Olen pitänyt lähinnä hänen oululaisuuttaan epäilyttävänä tekijänä, mutta mitäpä ei vanhalle ystävälle antaisi anteeksi.

Siksi on ollut erityisen hilpeää seurata Husein Muhammedin eduskuntavaaliehdokkuudesta käytyä keskustelua. Kyösti Tarvaisen kirjoitus, jota Muhammed itse siteeraa blogissaan perustuu ajatukselle, että länsimainen kulttuuri ja sivistys perustuisivat kristinuskolle, ja että vastaavasti islamin parissa kasvanut edustaisi väistämättä täysin toisenlaista tapaaa hahmottaa maailmaa. Toivottavasti Tarvainen elää Raamatun mukaan, tai muuten hänen argumentoinniltaan putoaa pohja.

Ykä Lepolan kirjoitus Uuden Suomen blogissa taas perustuu ajatukselle, että vain kokemalla MM95:n - ja suurena riemuntunteena vieläpä, käymällä armeijan ja kyöräämällä vanhempansa vanhainkotiin pystyy olemaan oikeasti suomalainen ja pätevöitymään kansalliseksi päättäjäksi.

Ohi meni, paitsi 1995 oli ihan kivaa seurata ihmisten juhlimista. Muuten en minäkään ole suomalainen noissa suhteissa enkä monessa muussakaan. Yksi äidin esi-isistä muutti 1700-luvulla Ruotsista Suomeen. Mamu, sehän se.

Vakavasti puhuen, kuka kelpaa mistäkin päättämään? Sivari armeija-asioista? Kaupunkilainen maataloudesta? Lapseton perhetuista? Uskonnoton uskonnopetuksesta? Kyllä vaan on paras valita eduskuntaan pelkkiä kalapuikkoviiksimiehiä, joilla on intti käytynä, arvot kohdillaan, takana tukeva (sic) lauma maakuntien miehiä ja kotona hiljaiseksi nitistetty vaimo ja ainakin kolme jääkiekkoa ja pianonsoittoa (arvatkaa kummat kumpaa) harrastavaa kakaraa.

Lepola heittää lopuksi klassikon, arvellessaan että Muhammedia tulevat äänestämään lähinnä vihreät, ehdokkaaseen hempeitä katseita heittelevät naiset. Voitaisiinko ajatella, että naiset eivät toimi politiikassa tai muutenkaan elämässä vain munaa saadakseen? Minkään väristä, jos niikseen tulee. Kaiketi Lepolakin on samoissa aikeissa liikkeellä, kirjoituksesta päätellen kukaan ei ole erehtynyt antamaan.

Voi, tuntuiko kommentti asiattomalta?

Tosielämästä eli persuista ja vassareista

Persuja onnitellaan jo tulevana vaalivoittajana. Sitä he varmasti ovatkin, saa nähdä miten todelliset prosentit asettuvat.

Sitä olen ihmetellyt jo pitkään, miten ihmiset eivät yhdistä asioita toisiinsa. Suurin osa ilmoittaa haluavansa Vasemmiston ajamaa politiikkaa, mutta puolueen äänestäminen koetaan aiheettomaksi. Ilmeisesti aivan muuta lupaavat ja varsinkin toteuttavat puolueet ovat varmempi vaihtoehto.

Vasemmiston ongelma on varmasti osittain se, mikä on joidenkin mielestä sen vahvuus, eli perinteet ja vanhat mielikuvat. Itse olen puolueessa mukana tulevaisuuden enkä menneisyyden takia, enkä ymmärrä tietynlaista kukkahuiviromantiikkaa ollenkaan. Jos mielikuva puolueesta on tämä, ei ihme jos se ei äänestäjien suurta enemmistöä kiinnosta. Ja mielikuvilla politiikassa mennään, ei sille mitään voi. Vaikka pitäisi miten hyvän puheen ja ajaisi asioita paikallistasolla, sen huomaavat vain ne, jotka oikeasti seuraavat politiikkaa.

Keskustelu Perussuomalaisten kannatuksesta on ainakin minun havaintojeni mukaan lähes tyrehtynyt (en lue joka lehteä ja katso aktiivisesti televisiota, joten on voinut mennä ohikin). Olen kyllä lueskellut kaikenlaista, mm. Tukholmasta mukaan tarttuneen teoksen Jag är inte rabiat. Jag äter pizza av Niklas Orrenius, Jyri ja Jera Hännisen kirjan Tuhansien aatteiden maa ja melkein kokonaan on luettuna Slavoj Zizekin tekstejä sisältävä Politiikkaa, idiootti!

Persuthan eivät ole mitään ruotsidemokraatteja, sitä ovat kaiketi enemmän Muutos 2011-porukat. Ruotsin tilanteesta kertova kirja sai kuitenkin tajuamaan, miten erilaisia maat ovat. Ruotsissa ovat valtapuolueet sanoutuneet irti rasistisesta retoriikasta täysin, toisin kuin Suomessa. Suomessa voi ylipäätään sanoa paljon sellaista, mikä lahden toisella puolella ei vain sovi fiksun ihmisen suuhun ollenkaan. Toisaalta, kun ääreen mennään, löytyy kansankodistakin kaikenlaista. En ole kuullut, enkä toivokaan kuulevani vastaavaa puhetta kuin ruotsidemokraatti oli mennyt lasauttamaan, jotta hän ei halua lapsensa somalikaverin tulevan käymään, koska sitten hänen täytyy vaihtaa lattiapinnoitteet. Rasism på allvar.

Persuille ja ruotsidemokraateille on kuitenkin yhteistä se, että puolueen kannatuksen noustessa aiemmat äärisävyt on pyritty painamaan pinnan alle. Tietääkseni suomalainen uusnatsipopulaatio toimii muualla (korjatkaa jos olen väärässä), mutta persujenkin julkiset lausunnot ovat maltillistuneet vuosien mittaan huomattavasti. Puheenjohtaja ei kuitenkaan ole laihduttanut kuten Jimmie Åkesson. Onko oikein arvostella puoluetta sen perusteella, mitä se on joskus ajanut vai katsoa, mitä nyt sanotaan ääneen?

Maahanmuuttovastaisuus on yksi kummankin puolueen taustalla olevista tekijöistä. Ei siitä mihinkään pääse. Kuten Hänniset hyvin toteavat, persuille ei tule ääniä vain sieltä, missä maahanmuuttajia todella asuu, vaan myös, ja prosentuaalisesti jopa enemmän sieltä, missä heistä saa lähinnä lukea lehdestä. Olen usein miettinyt, miten toimittajille pitäisi määrätä pakolliseksi viiden vuoden kakku jossain maahanmuuttajalähiössä, jotta todellisuus tulisi tutummaksi. Eihän ulkomaantoimittajakaan pelkästään Sanomatalossa istu.

Pelko on politiikassa keskeinen tekijä. En pysty tältä istumalta todistamaan, mutta väitän kuitenkin, että esimerkiksi Kekkosen suosio perustui aikanaan osaltaan Neuvostoliiton pelkoon. Että edes joku osaa venkoilla niiden kanssa. Maahanmuuttajien pelkääminen taas selittää osaltaan persujen suosiota. Mitä vähemmän tiedetään, sitä enemmän pelätään. (Kirjoitan joskus toiste pelosta, sen arvokkuudesta tunteena ja oikeutuksesta toiminnan selittäjänä.)

Pelkääväthän ihmiset muutakin kuin epämääräistä uhkaa. Aivan todellisia asioita, elämän perusasioiden kuten työn, turvallisuuden, ihmissuhteiden menettämistä. Näihin uskotaan ilmeisesti ratkaisun löytyvän Perussuomalaisilta. Menkää ihmeessä kysymään vaalitilaisuuksissa, mitä aikovat tehdä. Kysykää huviksenne muiltakin, ja kysykää oikeita kysymyksiä. Sellaisia, joihin politiikalla voidaan oikeasti vaikuttaa. Ottakaa elämänne tosissanne.

Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin

Törmäsin eilen FST5:llä (Strömsöä odotellessa) Sofi Oksasen keväällä kohua aiheuttaneeseen, Tanskan televisiolle annettuun haastatteluun. Jostain syystä sekin nyt uusittiin. Loppupätkässä Oksanen vastaa kysymykseen, mitä muilla Pohjoismailla olisi opittavaa Suomelta, jotta ei yhtään mitään.

Jäin miettimään. Älyttömästä kysymyksestä huolimatta, kirpaiseehan se. Kansallisylpeys on meihin kuitenkin sillä tavalla istutettu, että jopa sen kanssa työkseen möyrinyt jää miettimään. Mutta mistä Suomesta Oksanen oikeastaan puhui?

Arkisessa ympäristössäni, yliopistolla ja Itä-Helsingissä tapaan jatkuvasti oikein laatuunkäypiä ihmisiä. Onko heillä Oksasen esille nostamia ongelmia eli ei, sitä en niinkään kohtaa. Tarkoitan vain, että minun Suomessani on ihan kivaa.

Mutta "suomalaisuus", se josta puhutaan julkisuudessa ja joka kaiketi edelleen koulussa opetetaan yhtä hämmentävänä sekasotkuna kuin minun aikanani on jäänyt vieraaksi. Se on eliitin suomalaisuutta, epävarmaa, kiukkuista, ahdistunutta. Sen "suomalaisuuden" pitäisi jotakin jollekulle opettaa, mutta ei se aina onnistu opettamaan itseään omille kansalaisilleenkaan.

Suomalainen eliitti on laaja ja helppopääsyinen, mikä juuri tekee siitä niin kiukkuisen. Pitäähän olematon valta ja asema osoittaa jotenkin, vaikkei oikein mitään keinoja ole. Tuloerotkaan eivät kasva tarpeeksi nopeasti eikä koulutuksella siinä suhteessa enää mitään tee.

Asemastaan epävarma ei voi olla joviaalin ystävällinen "alemmilleen", koska pelkää näiden jatkuvasti anastavan asemansa. Eihän sille ole mitään perustetta. Ja kuitenkin eliitiksi itsensä kuvittelevien täytyy ylläpitää kuvitelmaansa erilaisin inhoreaktioin ja viholliskuvin. Sen sijaan, että autettaisiin ihmisiä ja yritettäisiin ymmärtää miksi he toimivat kuten toimivat - ja jos vakavaa haittaa ei synny, annettaisiin toimia vaan - arvostellaan, kytätään, vahdataan.

Kuulun tietenkin itse tähän eliittiin, mutta katselen sitä samaan aikaan hämmentyneenä. Näinkö pitäisi ajatella, tuntea, toimia? Näitä ihmisiäkö minun pitäisi pelätä ja noita toisia rakastaa? Kesän tullen alamme taas hävetä sitä, miltä maamme näyttää ulkomaalaisille, ja väittää ettei tällaista luontoa ole missään muualla...

Oksanen puhuu eliittipuhetta ja osoittaa sanansa eliitille ja on siinä suhteessa oikeassa. Itse pidän kuitenkin todellisuuden ja erilaisten ihmisten katselemisesta ja väitän, että niin sanotut tavalliset ihmiset ovat Suomessa oikein mukavia. Pitää vain vältellä niitä, jotka arvostelevat, kyttäävät, vahtaavat.

Nationalismihan oli/on keskiluokan projekti, ja taisin päätyä toistamaan jälleen kerran Kate Foxin Watching the English-havainnon. Keskiluokka on kovin huolissaan, sen ylle ja alle jäävät eivät niinkään, piti sitten siivota koti tai kuvitella kansakunta. Ja keskiluokka on minulle henkinen tila, johon taloudelliset tekijät eivät niinkään vaikuta.

Laskekoot he siis juhannuksen hukkuneita, me muut voimme iloita elämästä ja siitä, ettei tämä nyt ihan paska paikka ole kuitenkaan, vaikkei muille mitään opettamista olisikaan...

Ropakantaa

Sain eilen puhelun töihin. Kohtelias ja ystävällinen herra oli kuunnellut ilmeisesti Kansanradiota, jossa soittaja oli väittänyt "kaatua"-sanan tulleen Suomessa käyttöön vasta jatkosodan aikana ja olleen herrojen keksimä. Muuten olisi puhuttu kuolemisesta vaan. En kuullut itse ohjelmaa, joten en voi kommentoida sitä, vaan soittajan siitä antamia tietoja.

Soittajan ajatuksessa oli montakin virhettä, joista keskeinen on tietenkin tuo kaatumisen "keksiminen". Sana on käytössä ainakin kaikissa tuntemissani eurooppalaisissa kielissä, fall, tomber, fallen jne. Milloin se on tullut käyttöön, beats me, mutta ainakin Suomessa sisällissodan aikaan se oli peruskielenkäyttöä. Keksivätkö herrat sen silloinkaan, tuskinpa. Runoilijoita saamme syyttää monesta asiasta sodassakin, varsinkin ja viimeistään 1800-luvulla.

Minulle asia on valjennut niin, että suomalaisen kunnon "ropakannan" alku oli välirauhan aika - talvisodassa kylvettiin ehkä siemenet mutta muuten oli muuta puuhaa. Oi että sitä pappien ja lottien harjoittamaa sankarivainajien ja sodan glorifiointia, mitä on vastaan tullut. Runeberg (sic) oli suuri visionääri ja suomalainen sotilas on aina ollut jalo, kristillinen ja uljas. Verrattuna tiedätte kyllä keihin ainakin. Jatkosodan alettua tämä apparaatti sitten viritettiin riemusodan vaatimalle taajuudelle. Ei ihme, että rintamalla kyllästyttiin aiheeseen perin juurin vuoteen 1942 mennessä.

Se, miten sankarivainajuuden ihanuuden ajatus on ehtinyt itse kunkin tajuntaan on toinen asia. Aikalaiskokemuksessa on hyvinkin voinut näyttää siltä, että vasta jatkosodassa päästiin kunnolla vauhtiin sankarimyyttien pystyttämisessä. Yhdestä asiasta olen kuitenkin melkoisen varma: sotien aikana luodaan melko vähän uutta kulttuurisesti, tai ainakaan aivan uudet asiat harvoin tulevat yleiseen tietoisuuteen. Ihanteissa hyödynnetään aiempaa kuvastoa, ja se, mikä on todella ollut tuloillaan sodan aikana pääsee tosipäin esille vasta sodan päätyttyä.

Sota on kuitenkin näppärä, kompakti ajanjakso puhuttavaksi - tai ainakin oli ns. vanhojen sotien aikaan. Jos joskus kerkiäisin lukea Juha Siltalan uusimman, voisin kirjoitella muunkin kuin esipuheen perusteella. Siinä Siltala kuitenkin sanoo jokseenkin laittamattomasti eli näin: menneistä sodista puhumalla ratkotaan nykyisiä ongelmia, etäännytetään ne turvallisesti kauemmaksi - tai miten sen oikea psykohistorioitsija nyt sanoisikaan. Onko korviketoiminta enää pop niissä piireissä?

Tunteiden tunteminen on tärkeää, mutta jos nykyhetkessä ei ole mahdollista kohdata niitä tunteita, jotka olisivat luontevimpia, voidaan ottaa historia avuksi ja mennä sinne kokemaan ne. Näin ymmärrän Siltalan viestin ja jotain tuollaista olen uumoillut omissa sotajutuissani ja varsinkin niistä käydyissä keskusteluissa.

On ihan oikein uskoa, että monet kielenkäytön kiemurat ovat ropakantaa ja yritystä huijata meitä johonkin, mikä ei ole sitä miltä näyttää. Mutta ei etäännytetä ajatusta kymmenien vuosien taakse, vaan mietitään yksin ja yhdessä sitä, millaista "newspeakia" meille taas tänään puhuttiinkaan.

Omaperäisistä ratkaisuista

Paula Lehtomäen kieltäytymistä Keskustan puheenjohtajaehdokkuudesta on kiitelty laajalti. Korkeamman tason politiikka on tietysti aivan oma maailmansa, mutta silti hieman ihmetyttää, mitä kummallista tuossa nyt on.

Tuttavapiirissäni sekä äidit että isät hoitavat lapsiaan eripituisia jaksoja täysipäiväisesti kotona - ja toteavat lähes järjestään, että on upeaa päästä tekemään muutakin kun aika koittaa... Mikä ei tarkoita, ettei lasten kanssa haluttaisi olla jatkossakin. Jotenkin monen julkkishaastattelun ja vähemmänkin tunnetun ihmisen puheiden viesti vääntyy oudoksi: kuin vain lasten kanssa kotona oleminen vaatisi aikaa, ja kun ne on saatu kipattua päivähoitoon, voi leuhottaa menemään 24/7.

Vielä kummallisempi viesti on, että lapsettomat käyttäisivät työhönsä kaiken mahdollisen ajan, ja lapsettomillahan sitä riittää. Vain lapset ovat lupa vaatia edes jonkinlaista yksityiselämää. Politiikka on sellaista, että sillä voi täyttää hyvinkin tyhjän elämän ja täydemmässä elämässä sille saa etsiä tilaa tosissaan. Jos politiikka on työtä, mahtaa olla karseaa, vaikka myös helpottavaa. Ei tarvitse ajatella yhtään mitään muuta - paitsi sitä perhettä...

Oma kokemukseni työn ja perheen yhteensovittamisesta - sikäli kuin ilmiötä tuossa muodossa on olemassa - on se, että lasten syntymän jälkeen olen tehnyt entistä enemmän töitä. Aiemmin laiskottelin runsahasti, istuskelin baareissa ja kävin kaikenmaailman humpalla. Nyt teen duunia ja olen perheen kanssa, pari kertaa kuussa jossain iltamenossa joka sekin yleensä liittyy työhön tai politiikkaan.

Kamalaa elämää? Ehkä niinkin, mutta parempaa kuin se entinen elämä, jossa aikaa oli tuhlattavaksi asti eikä oikein mitään tullut tehtyä kunnolla. Ihailen vilpittömästi ihmisiä, jotka selviävät elämästä vähäisemmällä perseenpotkinnalla - en vain kuulu heihin.

Jokaisessa perheessä on enemmän tai vähemmän tietoisesti tehdyt ja paremmin tai huonommin toimivat sopimuksensa ajankäytöstä ja itse kunkin edesottamuksista. Sen kuitenkin tiedän varmasti, että tämä on yhä vähemmän naiskysymys, minkä kaikki suomalaisen miehen tilaa uikuttavat voisivat panna merkille ja korvan taakse.

Isätkin tekevät luovia ratkaisuja uransa ja harrastustensa suhteen ja pitävät tiukasti huolta siitä, että ehtivät ja saavat olla lastensa kanssa. Ettei tarvitse kuusikymppisenä hankkia uutta perhettä, kun tuntuu että elämästä on puuttunut jotain. Kun ensimmäisen perheen hoitaa kunnolla, ei takuuvarmasti tee edes mieli enää eläkeikää lähestyessä...

Kuinka kommentoida mediakeskustelua lukematta siitä riviäkään

Toteutettuani jo viime kesästä lähtien Tuomas Nevanlinnan eilisessä Hesarissa antamaa ohjetta lukea ennemmin runoja kuin sanomalehtiä olen tullut siihen tulokseen, että elämä on tässä eikä mediassa. Median tulisi kertoa meille jotain olennaista maailmasta eikä luoda sitä itse.

Surullisinta on, kun itseään älykkäinä pitävät ihmiset jaksavat riehaantua siitä, että toimittajat riehaantuvat toisten toimittajien toimittamisista. Facebook on tätä täynnä, varsinkin jos on akateemisen vasemmistolainen (vai vasemmistolaisen akateeminen?).

Sankaruus- ja kuolemantutkija pystyy lukemattakin arvaamaan, mitä Tony Halmeen kuolemasta on kirjoitettu ja tullaan kirjoittamaan. Kummankaan elämänalueen suhteen toistossa ei ole mitään vikaa. Ei ole pakko eikä velvollisuus surra omaperäisesti, ja sankari on sankari, koska on sankari. Näin siis yksityishenkilöt yksityisissä tunteissaan - julkisuudessa pitäisi miettiä, mitä tekee ja mistä syistä.

Ei kuolemaa ja sankaruutta selitellä tarvitse, ellei satu olemaan vasemmistolaisen akateeminen (vai akateemisen vasemmistolainen?). Mediassa vellovaa keskustelua näistä aiheista ei kuitenkaan tule automaattisesti pitää tiedonvälityksenä vaan esimerkiksi myytinrakentamisena, vainajan tai omansa. Toimittajat osaavat molemmat oikein hyvin.

"Mitä enemmän nostatte kohua sitä enemmän lapsenne rakastaa mua", lauloi jo Eppu Normaali. Jos haluaa olla jotain mieltä asiasta, siitä voi myös pitää päänsä kiinni ja antaa pölyn laskeutua. Jos se ei laskeudu omaan makuun nähden tarpeeksi nopeasti, kannattaa mainita nimenomaan tästä asiasta eikä puuttua muuhun.

Köyhäily ja kotitausta

Kreivi Alexander von Schönburg on kirjoittanut hauskan ja hyödyllisenkin kirjan Tyylikkään köyhäilyn taito. Kirja ilmestyi suomeksi jo aikaa sitten, mutta vasta joulun alla sain sen luetuksi. Sangen kiinnostavaa ja ennen kaikkea ajatuksia herättävää.

En malttanut olla laittamatta kirjailijan perimää titteliä heti tekstin alkuun, koska se mielestäni rajaa hänen näkökulmaansa olennaisesti. Kreivilliseen, vaikka miten köyhtyneeseen sukuun syntynyt ei vain voi tietää, miten saatanallisen rasittavaa voi olla syntyä toisenlaiseen sukuun.

Köyhyys on tietysti oma lukunsa. "Sä et ole koskaan ollut köyhä", totesi ystäväni minulle joitakin vuosia sitten, ja oli kaiketi oikeassa. Niukat rahavarat eivät vielä ole köyhyyttä, ne ovat väliaikainen ongelma, joka voidaan ratkaista ja sitä odotellessa tehdä vaikka velkaa. Köyhyys on pysyväksi oletettu tila, jonka mukaan eletään ja joka näkyy ihmisestä monin tavoin.

Vaikka siten, että kaadetaan juomanloput poistuneiden kavereiden laseista omaan lasiin. Ettei mene haaskuun. Vulgääriä? Eksentristä? Voisi olla sitäkin von Schönburgin maailmassa, jos kyseessä olisi rappiolle mennyt taiteilija. Tyylillä voi peittää paljon, mutta itseään ei voi loputtomasti huijata. Eikä muita...

Pikkuporvarillisen perheen lapsi ei ehkä koskaan voi olla aineellisesti köyhä, oli rahaa miten vähän hyvänsä. Ojista noustaan. Henkisesti köyhä sen sijaan on moni, köyhempi kuin reilusti ja rehellisesti köyhät. Jos pitää esiintyä varakkaampana, sivistyneempänä ja kaikin tavoin fiinimpänä kuin onkaan, sille ei loppua näy. Tätä kaiketi von Schönburg yrittää ihmisistä kitkeä, ja on hänellä muutama hyväkin vinkki. Itse pidin eniten anopista, joka korjauttaa feikki-Cartierinsa merkkiliikkeessä. Pokka pitää!

Tosin en aivan ymmärrä, miksi kellon pitää olla mitään merkkiä, oikeasti tai leikisti. Ajan ne näyttävät melkein kaikki. Minusta ihmisille pitäisi maksaa mainostamisesta eikä huijata heitä mainostamaan omalla rahallaan laukkuja ja vaatteita. von Schönburg ei mene näin pitkälle, mutta samoilla linjoilla liikutaan.

Kreiveihin tässä on tosin saanut hikeentyä vuosiensa varrella moneen kertaan, vaikken heitä edes tunne; juuri ja juuri yhden paronin, jos tunteminen määritellään erittäin väljästi. Kyse on perintötekijöistä ja viimeistään kotikasvatuksen mukanaan tuomasta hienostuksesta, "joka vain näkyy läpi". Nimellä voi tässä maailmassa saada töitä (tosielämästä en ole niin varma), jos kohta pärstäkertoimellakin. Ehkä osin tiedostamattaan von Schönburg tolkuttaa samaa asiaa esitellessään köyhtyneen aateliston sopeutumista oloihinsa. Ollaan niin jaloja ja ylväitä että ihan.

Suomen kaltaisessa maassa parin sukupolven aikana kerätty omaisuus riittää tekemään ihmisestä aivan fantastisen, sellaisen jolta hyväksytään kaikki eikä mikään ole vulgääriä vaan ainoastaan eksentristä. Vanhemmat ohjaavat lapsiaan hienovaraisesti leikkimään kirkonkylän lääkärin lasten kanssa ja innostuvat joistain seurustelukumppaneista toisia enemmän. Ainakin tietyissä Hyacinth Bucket-piireissä ja niitähän riittää.

Kuluttamisen kiihkossa onkin kyse siitä voimakkaasta, toki turhaksi tiedetystä, pyrkimyksestä ostaa se, mihin jotkut ovat syntyneet (royal Doulton with hand-painted periwinkles). Asema, varmuus, hyvä olo, tunne siitä, että on jollain paikalla maailmassa eikä mikään heittopussi. Köyhyys voi tietyissä piireissä olla identiteetti sekin, mutta todennäköisemmin yliopiston yhteiskuntatieteellis-humanistisissa porukoissa kuin ammattilaisurheilijoiden keskuudessa. Joissakin piireissä tolkuton tuhlaaminen on sosiaalisesti mahdotonta, toisissa pakollista. Kuka kadehtii ja ketä, se vasta kiintoisaa onkin.

Hämmentävintä on joutua erilaisten oletusten ristituleen. Yksi luulee, että mulla ei ole varaa (ei olekaan). Toinen luulee, etten mä tajuu (en aina ihan tajuakaan). Kolmas on varma, että mä haluisin ihan hirveesti (en taida tajuta haluta). Neljäs on oikeilla jäljillä arvellessaan minun olevan omalla omituisella tavallani yhtä snobi kuin hän omallaan...

Näinä kulutuksen kulta-aikoina, loppuvuonna 2009 toivotan hyvää uutta vuotta ja kaikkia sentapaisia asioita.

Voihan siitä olla puhumattakin

HS:n (17.12.2009) mukaan Matti Vanhanen on taas puhunut asiasta, josta ei ymmärrä mitään. Veronkorotus, sen paremmin määräaikainen kuin mikään muukaan ei taatusti ole "sotakorvaus". Se on veronkorotus, jolla pyritään keräämään rahaa valtion menoihin. Harva vero on tässä maailmassa pysyvä ollut, joten siunailut siinäkin suhtessa voi unohtaa.

Mikä ihmeen vimma poliitikoilla (sanaa "huippu" en näiden nykyisten suhteen kyllä käyttäisi vaikka söisivät miltä lautasilta) on viittailla sotaan joka käänteessä? Ei nyt olla sodassa, vaikka Afganistanista niin on väitettykin. Nyt ollaan taloustaantumassa, jota myös lamaksi nimitetään. Ei ole mitään yksiselitteistä vihollista, jota vastaan taistella, ellei se ole lyhytnäköinen oikeistoideologia, joka yrittää karsia valtion toimet minimiin ja myydä koko maan ylikansallisille yhtiöille pienyrittäjyyden edistämisen savuverhon takana.

Mutta ei siinäkään asiassa sotiminen mitään auta. Hankalankin kumppanin kanssa voi yrittää jonkinlaista rinnakkaineloa ja jekuttaa sen uskomaan, että juuri sen etuja palvellaan, vaikka samaan aikaan heikennetään sen toiminnan perusteita.

Miksi verovaroin rahoitettuja toimintoja ei osata mainostaa todellisina palveluina, vaan aina rasitteina maailman ainoille tärkeille ihmisille eli itsenäisille yrittäjille (kuten Ihmisten puolueen Topi-Petterille)? Miksi tyytyväinen ja hyvin syötetty kansalainen on aina jonkinlainen uhka, eikä häneltä osata odottaa mitään hyvää? Järki sanoisi päinvastoin, mutta nämä ideologit ovat aina selvittämässä, miten ihmisarvoinen elämä ei ole kannustavaa.

Siksi kai sotametaforat kiehtovat oikeistoideologeja ja heidän hyppykeppejään: koska sodassa mennään monesti aika pimennossa ja henkensä edestä. Joku johtaa parhaan taitonsa mukaan ja toinen toteuttaa, mutta ei sellaista kukaan pitemmän päälle kestä. Työurien pidentäminen samalta porukalta onkin sangen kiintoisa fantasia.

Ikä ja yhteisöt

Nykyään on yhä vähemmän ohjenuoraa siihen, millainen ihmisen pitäisi missäkin iässä olla. Ikuisesti nuori, tietenkin, mutta millä erityisellä tavalla. Meidän keski-ikäisten mielestä nuoruuteen liittyy virkeyden ja reippauden lisäksi kokemattomuutta ja silkkaa tahatonta pöljyyttä.

Voisi tietysti ajatella, että jatkuvan tavarakaupan kiihdyttämisen vuoksi kaikkien pitääkin olla vähintään yhtä epävarmoja kuin alle kaksivitoset keskimäärin. Tai epävarmempia, koska yli kaksivitoset jossain vaiheessa huomaavat, etteivät sitä enää ole.

Joissain hommissa ja yhteisöissä on toki mahdollista tuntea itsensä nuoreksi hyvinkin pitkään. Kun luennoi useamman kerran vuodessa toisen maailmansodan tavalla tai toisella itse kokeneille ihmisille, niin junnuhan siellä on. Saavutuksena voi pitää sitä, että ei saa ihan suoralta kädeltä ylimielisen ja tietämättömän mainetta, vaan pystyy jotenkin kohtaamaankin yleisönsä.

Politiikassa paria vuotta vaille nelikymppinen ei yleensä ole nuori, mutta ruohonjuuritasolla riippuu täysin paikallisesta osastosta, miltä asia näyttää. Onko keski-ikä siellä 35 vai 65? Kuka saa olla nuorin ja nätein? Ketä kiinnostaa... mutta ei siitä aina haittaakaan ole.

Ihan oikeasti nuorten keskellä oman ikänsä havaitsee tietysti nopeasti. Ei vain siksi, että ei ymmärrä jutuista puoliakaan vaan että siitä lopusta ymmärtää liikaakin. Mutta ei pidä tyrkyttää elähtäneitä näkemyksiään uravalinnoista ja ihmissuhteista. Mistä sen tietää, vaikka toinen osaisi sittenkin välttää ne typeryydet mitä on itse mennyt tekemään.

Ja mitä typeryyksiä sitten pitäisi välttää? Ainakaan urasuunnittelussa en voi neuvoa ketään, ja miksi pitäisi. Joillekin on erityisen rakas ajatus, että tietyssä iässä ja tietyssä vaiheessa asioiden pitäisi olla x eikä y, x:n arvon ollessa z kertaa y:tä suurempi ja mielellään jotenkin eksponentiaalisesti. Minulle työ on, paitsi elämäntapa, myös keino elättää perheeni, joten siitä lähdetään ja siihen päädytään.

Jos jotain kertyy iän myötä, niin kokemusta ja kontakteja, joiden avulla voi arvella tekevänsä hommia yhä pidempään. Nuorena pelkäsin turhaan että näin ei kävisi, mutta miten olisin voinut uskoa niitä, jotka ennustivat aivan oikein? Eihän sitä ollut vielä sattunut minulle.

Mutta olenko muuttunut jotenkin ratkaisevasti, myynyt periaatteeni, kadottanut intohimoni? Riippuu kaiketi eniten siitä, miten fiksattu maailmankuva ihmisellä on nuorena ollut, josko hän sittemmin on jotenkin luovuttanut jostakin. Minun kohdallani mitään nuoruuden suuria ihanteita ei ole ollut, vain hurjaa toivoa että jotain merkitystä elämälle löytyisi. No, löytyi.

Talvisota ja suomalainen mies

Elämme aikaa, jolloin lehtiä on vaikea avata voimatta henkisesti erittäin pahoin. Yhtäällä ollaan puolustavinaan suomalaisia miehiä Sofi Oksasta vastaan - Sofi Oksasen puheilla alkaa olla asian kanssa jo aika vähän tekemistä. Toisaalla reuhataan talvisodasta ja sen ihmeestä, jonka vaikkapa VTT, majuri Juha Mälkki on osoittanut hieman vähemmän ihmeelliseksi. Mutta kukapa tutkijoita kuuntelisi.

Maskuliinisuus on ollut kansakuntien luomisen käyteainetta ja toisaalta kansakuntaa on käytetty maskuliinisuuden määrittelyssä. Kuka on oikea kansalainen, kuka joutuu tekemään mitäkin, jotta kansakunta olisi olemassa. Sotiminen ja siittäminen ovat tärkeitä hommia, joiden lävitse nähtynä rauhallisemmat ja pitkäkestoisemmat puuhat ovat aika mitättömiä. Tämä on tätä perusfeminismihuttua, ei kai sitä enää tarvitse kellekään selittää. Vaikka näköjään koko ajan täytyy.

Väitän, enkä ainoastaan väitä vaan tiedän olevani oikeassa, että sotien ihmeet ja vähemmän ihmeelliset asiat ovat täysin riippuvaisia siitä, mitä rauhan aikana ja muualla kuin rintamalla tapahtuu. Mistä sotilas tietää, minkä vuoksi hän taistelee, ellei sitä ole viimeistään kansakoulunopettaja hänen päähänsä paukuttanut? Entisaikaan vieläpä sangen kirjaimellisesti. Armeija vain korjaa sadon, ja aikana, jolloin ei ole ollut paljon korjattavaa on harvesterilla ollut tekemistä.

Opin oman suomalaisuuteni 1970- ja 80-luvuilla, jolloin sitä ei suomettumiskiimaisten kriitikkojen mielestä ole ollut olemassakaan paitsi Ben Zyskowiczin viiksissä. Mutta minä olin isänmaallinen. Arvostin suomalaista kulttuuria, ilmiömäistä yhteiskunnallista kehitystä, kaikille riittävää vaurautta. Olin vasemmistolainen viimeistään 1980-luvulla, mikä ei minusta ollut yhtään ristiriidassa isänmaallisuuden kanssa. Samassa maassa elettiin kaikki.

1990-luvulla minulta meni isänmaa alta. En tunnista tätä sotia palvovaa ja miesten sortoa uikuttavaa porukkaa ollenkaan. Jotain ihan hirveää heiltä on viety, ja he luulevat saavansa sen takaisin uhoamalla kuinka "me" olemme sotineet niin saatanan tavalla. Joku voisi pitää toisten ihmisten hyväksikäyttönä sitä, että leveillään asioilla joita ei ole itse tehnyt, mutta nationalismin mukaan se on täysin normaalia ja kansalaisen perusoikeus.

Mitä kaikkea jätetään uutisoimatta, kun sivut täytetään iänikuisilla sotamuistelmilla? Mitä merkitystä vieraille ihmisille on yksittäisen sodan kokeneen ihmisen muistoilla? Näillä asioilla oletetaan olevan itsestäänselvä arvo, mutta ei se saisi niin olla. Sodat pitää kyseenalaistaa, kysyä, miksi juuri ne nostetaan keskeiseksi kansalliseksi kokemukseksi yli kaiken sen, mikä pitää kansakuntaa koossa ja tekee siitä sen, mitä se on.

Sofi Oksanen on päässyt paikalle, jolla on ennenkin ollut suomalainen nainen, mutta voi siinä olla ruotsalainen, britti, italialainen ja tietysti venäläinen, eli suomalaisen miehen viholliskuvaksi. Feministit ovat suomalaisen miehen vihollisia kaikki, huolimatta siitä että useimmat meistä ihan mielellään elämme suomalaisten miesten kanssa ja synnytämme niitä lisääkin.

Olisipa hienoa, jos miehet tajuaisivat kamppailevansa suurimman osan elämästään toisia miehiä vastaan, ja hyvä veli on aika harvalla. Mutta kuviteltu yhteisö - suomalaiset miehet - on kestävää laatua. Onneksi suurimmalla osalla todellisista suomalaisista miehistä on jokin suhde siihen, mitä oikeasti tapahtuu. Kirjoittaisivatpa vielä lehtiinkin...

Keskustelemattomuudesta

Professori Timo Vihavaisen kommentit maahanmuutosta kirvoittavat näkemyksiä ja mielipiteitä. Ei kuulemma keskustella eikä myönnetä ongelmia.

Miten minusta vain tuntuu, että olen kuullut noin 90 prosenttia käynnissä olevan keskustelun eri argumenteista moneen kertaan? Jonkun on siis täytynyt jossain keskustella asiasta, vai mitä?

Vihavaisen kannanoton kärki kohdistuu älymystöön, keitä he sitten tarkkaan ottaen ovatkaan. Saman pesuveden mukana menee feminismi, joka tietenkin hetikohta aiheuttaa suomalaisen yhteiskunnan tuhon. Feminismin ja naistutkimuksen haukkuminen on jo pari vuosikymmentä ollut helppo tie tosi viksun ja kriittisen ihmisen maineeseen, mutta ei siitä sen enempää nyt tässä.

Kuten suurin osa muistakin asiasta keskustelevista, olen Hesarin juttujen varassa enkä ole lukenut Vihavaisen kirjaa. Sen kuitenkin tajuan, että jutuissa luodaan asetelmaa, jossa älymystöön itse kuuluva professori kritisoi samaista älymystöä. Toki asetelma on ihan mahdollinen, mutta sen voi nähdä myös hieman koomisena. Menee tosin yksiin suomalaisuuspuheen kanssa - onhan sen peruspositioita, että itsekin suomalainen haukkuu suomalaiset milloin mistäkin.

On tietysti reilumpaa kritisoida ihmisiä, joista tietääkin jotain. Moni älymystön edustaja taas katsoo asiakseen puolustaa maahanmuuttoa, vaikka omassa elämässä ilmiötä ei juurikaan havaitse. Ja kun näin on, ongelmien asettaminen laajempaan kontekstiin vaikuttaa helposti "kansan" kokemuksen väheksymiseltä.

Asioiden tarkasteleminen laajemmassa kontekstissa on kuitenkin älymystön tehtävä. Argumentaatio ei voi mennä sitä kautta, että "mun pojan luokalla on yksi musta poika ja se veti mun poikaa turpaan, joten islam on väkivaltainen uskonto". Eikä tämä ole kärjistys vaan eri versioina useampaan kertaan kuulemani arvio.

Vihavaisella on ihan hyvä pointti, jota olen itsekin koettanut tuoda esille. Nimittäin työperäinen maahanmuutto ei ole mikään unelmaratkaisu suomalaisen yhteiskunnan ongelmiin ja se tuo mukanaan ihan kaikki inhimillisen elämän osa-alueet, ellei meille tuoteta lisääntymiskyvyttömiä neutreja jostain maailman kolkasta. Sukupolvittainen sopeutuminen tai sopeutumattomuus on edessä myös suomalaisvanhuksia hoitamaan tulleiden ihmisten lapsilla, ja epäilen vahvasti ettei sitä ole ministeriöiden laskelmissa otettu huomioon.

Toinen asia on se, että maahanmuuton ja sopeutumisen kohtaavat useimmiten ne, joilla on vähiten edellytyksiä analysoida asiaa ja tulla ehkä vähän vastaan ihmisiä, joille suomi ei ole äidinkieli ja kotimaa kun taakse jäi jne. Asuinalueiden eriyttäminen on lempiaiheitani, eikä sitä pitäisi varsinkaan väkisin lisätä tilanteessa, jossa väestö muuttuu entistä heterogeenisemmäksi.

Suomessa on pitkä perinne pitää heikoimmilla olevia ihmisiä omaan surkeuteensa syyllisenä paskasakkina. Nyt tätä lastia ollaan kippaamassa maahanmuuttajien tontille, mitä vastaan älymystön pitää taistella silkan älyllisen rehellisyyden nimissä, samalla kun pidetään muutenkin yhteiskunnan kokonaiskuvaa esillä. Se vanha kunnon hyvinvointivaltio, tai mitä siitä nyt on jäljellä, auttaa yhteiskunnallisia eroja tasaavana moneen vaivaan.

Suomella on se etu puolellaan, että useimmissa muissa maissa nykymuotoinen maahanmuutto on alkanut jo paljon aikaisemmin. Voimme ottaa oppia muiden mokista ja tehdä asiat paremmin. Ei ole tätä päivää pistää rajoja kiinni tai toivottaa maahan vain amerikkalaisia diplomi-insinöörejä, vaan toimia olevissa oloissa parhaalla mahdollisella tavalla.

Kaveri liitti Facebookiin linkin Lehdestä, olkoon loppukevennys :-)

Politiikkaa

Viime aikoina on jäänyt päivittämättä puoluepoliittinen toiminta tänne blogiin, vaikka sitä on koko ajan ollut.

Olen Helsingin Vasemmistoliiton piiritoimikunnassa ja Kontulan Vasemmiston hallituksen varajäsen. Käytännössä tämä tarkoittaa kokouksia ja keskustelua, tietysti myös vastuuta yhteisestä toiminnasta. Piiritoimikunnassa ennen kaikkea keskustellaan toiminnasta ja päätetään sen suunnasta. Hyvä tapa tutustua eri taustoista tuleviin vasliittolaisiin. Ja seurata, millaista keskustelua siitä syntyy.

Luottamustehtävien jaossa minut valittiin Helsingin Leijona Oy:n hallitukseen. En yritäkään väittää olevani keskustakorttelien kehittämisen erityisasiantuntija, mutta osaan toki katsoa, mihin suuntaan erilaiset suunnitelmat aluetta vievät.

Ensimmäisen kokouksen (4.5.) perusteella kaikki vaikuttaa aika yksimieliseltä, saa nähdä millaista vääntöä on odotettavissa kun aletaan linjata asioita tosissaan. Yksittäisistä vuokrasopimuksista tms. hallitus ei päätä, vaan muokkaa "konseptia" (pakko laittaa lainausmerkkeihin, olen sitä sukupolvea ja ammattiryhmää, jolle konsepti on tenttipaperia).

Leijonasta olen sellaisenkin kommentin kuullut, että eikö keskustassa saa olla yhtään korttelia jossa on hiljaista ja rauhallista. No ei ilmeisesti, mutta sitä aion koettaa pitää silmällä, ettei näistä kortteleista tulisi pelkkiä risteilyturistien putsauspaikkoja, vaan kaupungin omien asukkaiden aluetta.

Eurovaaleissa olen mukana Minna Sirnön tukiryhmässä, tämä ehdokas tuntui parhaalta vaihtoehdolta. Vaalikoneissa nousee ykkösiksi miehiä, mistä johtunee... puolue on sentään oikea eli omatunto kunnossa :-) Saa nähdä, miten tuo vaalikampanjan teema toimii, joku varmasti vierastaa ja toinen tykkää. Vastaa kuitenkin omaa käsitystäni asioista.

Sairaat sankarit

Onko sankarillista olla sairaana töissä? Moni ainakin kokee kotona sairastamisen luuseriudeksi - omaa oloa vain parannellaan, vaikka maailma tarvitsee juuri minua toimiakseen normaalisti.

Tuon Iltiksen uutisen kuvaamilla opettajilla on tietysti hankala tilanne. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Pätevän sijaisen löytäminen tuosta vain on hankalaa, ja keskiverto koululuokka simputtaa heikäläiset suohon heti alkuunsa, kun vakituisillakin opettajilla voi olla tekemistä saadakseen normaalin koulutyön sujumaan. Kuitenkin pitäisi saada suunniteltu opetus toteutettua jossain vaiheessa.

Yliopiston opettajilla on useimmiten enemmän valinnan varaa, mutta olen itsekin raahautunut pitämään kurssia vastoin parempaa tietoani. On opetustapahtumia, joiden korvaamista jollain tavalla jossakin ei edes halua alkaa ajatella. Ne kestävät kuitenkin enimmillään muutaman tunnin ja sitten voi palata potemaan. Sääliksi käy intensiivisemmällä aikataululla toimivia. Sääliksi käy kyllä opiskelijoitakin, jotka joutuvat kuuntelemaan kuumeisen hourailuja...

Ja asiassa olisi huvittavaa, ellei se olisi niin karmeaa, että mitä tiiviimpää työputkea vetää, sitä todennäköisemmin kroppa sanoo sopimuksen irti ja sairastuu. Mitä lähempänä tavoitteitaan on, sitä varmemmin ei pääse niihin, koska terveys ei kestä. Jossain mielessä nykyihmiset ovat kuin parivuotiaita, jotka illalla kiukuttelevat väsymystään, mutta eivät silti millään tahdo mennä nukkumaan. Ei ole kivaa, mutta sitä, mikä palauttaisi kivan ei millään voida edes harkita.

Otettaisiinko sellainen arjen anarkistinen ote, että täysin pakolliset asiat hoidetaan sairaanakin, mutta niiden suhteen tehdään kriittinen arvio ja todetaan useimmista, etteivät ne niin pakollisia olekaan. Tartuntataudit eivät aina katso ihmisen kuntoa, mutta on niillä korrelaationsa stressin kanssa.

Sankarillista on kyetä elämään elämänsä itse eikä kuten joku muu sen on päättänyt. Kuka asensi aivoihisi mallin, jossa itse et ole tärkeä vaan työsi - joka kuitenkaan ei ole sinun hallinnassasi? Ja miksi sellaista työtä pitäisi painaa päivästä toiseen, kunnosta riippumatta?

Opettajien suhteen kysymys on ennen kaikkea: kuka teki koulusta laitoksen, jossa lapsista välittäminen on lähes mahdotonta jos haluaa välittää vielä itsestäänkin?

Miehiä

Poliittinen eliittimme on jälleen ollut seksuaalista. Kamoon, Matti, toi on niiiin teinixiä. Varsinkin toi kihlaus just nyt. Et Vaan Osaa.

Emmehän me kaikki niin aikuisiksi aikuistu muutkaan. Kuuntelen tässä juuri eilen ostamaani levyä. Keski-ikäisenä mammana sain viime idean tv-mainoksesta, ja nyt koetan saada selville, pidänkö Kings of Leonin uusimmasta levysta vai en.

Tässä kotoisan hermeettisessä maailmassani on tietenkin aika yhdentekevää, mitä kuuntelen, kunhan lapset jaksavat tanssia. Menneenä traumana ovat kuitenkin ne lukuisat keskustelut, joissa piti olla kyse musiikista mutta olikin kyse keskustelukumppanin oikeassaolemisesta.

Musiikki herättää meissä voimakkaita tunteita. Mitä nyt luolaihmiset hyräilivät ja paukuttelivat, ainakin se alkoi jo ennen puhetta. Ehkä siksi musiikista puhuminen on aika primitiivistä heimohommaa.

Kyllä minä sen käsitän ja hyväksyn, että koskaan bändissä soittamaton ihminen ei voi ymmärtää, millaista musiikin tekeminen siinä ympäristössä on. Mutta että pitää tuntea juuri ne vaikutteet, jotka keskustelukumppani kuvittelee artistilla olevan - jotka joku nokkava poptoimittaja on hänelle syöttänyt.

Pahimpia ovat kotimaiset artistit, koska niillä on aina - toistan, aina - kavereita tai vähintään exiä yliopistolla. Tästä syystä heistä joko ei voi pitää tai sitten tulee ymmärtää pitää heistä hillityn ironisella tavalla, silleen taiteilijoina. Ja luonnollisesti kollega on aiheen asiantuntija eikä siitä voi sanoa oikein mitään.

Pitääkö musiikista sitten puhua? Vai onko siitä vaiettava? En tiedä. Minusta on hauska miettiä, miksi nyt kuulokkeissa melskaava yhtye tuo mieleen niin monta muuta bändiä ja miksi. Ei se ole arvoarvostelma, vaan mielleyhtymä, jonka syy voi olla sekä minussa että heissä. Toivottavasti ei kuitenkaan nokkavissa poptoimittajissa.

Ehkä traumani ei ole niinkään tiedoissa ja taidoissa häviäminen musiikin suhteen. Se oli joka tapauksessa aikanaan odotettavissa ja nykyään on yhä todennäköisempää. Trauma on se, että minun kokemustani musiikista, omia muistojani ja tunteitani vähäteltiin. Toisen kokemukset ja tunteet olivat tärkeämpiä ja oikeita, ainoita oikeita jopa. Se sattuu aina.

Ehkä tästä syystä naiset eivät monestikaan puhu musiikista, jopa teeskentelevät tyhmempiä kuin ovatkaan. Toisaalta, on niitä miehiäkin jotka luukuttavat karvanoppapoppia autostereoista syyllisyyttä tuntematta. Ehkä minulla vain on ollut väärät kaverit... No, ainakin he ovat vitsailleet kuusysijuttunsa jo lukiossa.

Hetken äiti ja koko ajan

Unicefin Äiti-kampanja jotenkin sieppaa. Ei kai pitäisi, asia on oikea.

Äskettäin kuolleen näyttelijä Natasha Richardsonin äiti, hänkin näyttelijä Vanessa Redgrave pyysi ainakin Ilta-Sanomien aina niin luotettavien tietojen mukaan kuolleelta tyttäreltään anteeksi sitä, että hän oli niin aktiivisesti mukana politiikassa lasten ollessa pieniä.

Ilmeisesti hän oli perustellut toimintaansa - ja runsasta poissaoloaan - lapsilleen sillä, että siitä on hyötyä kaikille maailman lapsille. Pistäähän se miettimään, mihin kaikkiin kokouksiin lähtee, itse kunkin.

Äiti ei ala olla äiti sillä, että hän päätyy johonkin mystiseen tahtotilaan. Hän ei toisaalta lakkaa olemasta äiti, vaikka tekisikin välillä jotain muuta.

Tietystä näkökulmasta kaikki elolliset olennot ovat olemassa vain lisääntyäkseen. Ihmisen suunnaton kulttuurinen pääoma voi tarkoittaa sitäkin, että edistetään yhteistä hyvinvointia ja samalla kaikkien lastenkin hyvinvointia.

Itsekkyys ei ole perustava inhimillinen ominaisuus - muutenhan kaikkea tätä minkä keskellä elämme ei olisi olemassakaan. Jos pitää huolta vain omista lapsistaan, tuo samainen huolen pitäminen vaikeutuu. Eikä tämä ole vain ihmislajin ominaisuus, eläinmaailmassa on hämmästyttäviä esimerkkejä työnjaosta ja yhteistoiminnasta jopa eri lajien kesken.

Vitsi piileekin siinä, miten jakaa aikansa ja energiansa omien lasten ja maailman lasten kesken. Minusta se ei ole mikään äitijuttu - joskus sieppaa koko äiti-sanakin. Nuorempi poika ei tunnu sitä oppivankaan...

Pikemminkin kyse on yleisinhimillisestä, järkevästä toiminnasta joka on meillä jo geeneissä mutta varsinkin kulttuurissa. Sukupuolesta riippumatta ja mitä sitä nyt konkreettisesti tekeekään.

Valta perheessä

Eilen olisi pitänyt mennä osallistumaan osallistumiseen, onhan aihe lähellä sydäntäni. Siis tämä perhevapaa-asia josta Eduskuntatalolla pidettiin puhetta. Äiti oli kuitenkin vähän väsynyt, allokoin resurssini toisin.

Sinänsä perhevapaat ovat vain yksi puoli siitä, millaiseksi elämä perheissä muodostuu. Kuka tekee ja mitä. Kenen pitää tehdä, kuka osaa ja ymmärtää, kenen olisi parempi pitää näppinsä erossa.

Joidenkin asiasta keskustelevien on mahdoton ymmärtää, että naisen ruumiillisuuden ja sen erityislaadun korostaminen on ongelma, jos miestenkin pitäisi olla mukana lapsenhoitokuvioissa. On lapsia, jotka määrittelevät ensimmäisen ikävuoden todellisuutensa täysin äidin kautta, mutta useimmille kelpaa isikin ihan hyvin.

Riippuu paljon äidistä ja hänen näkemyksistään ja kokemuksistaan, onko isälle (tai toiselle aikuiselle) tilaa. Ajatus siitä, että mies "vaatisi oikeuksiaan" osallistua vauvanhoitoon on monelle vieras - mutta eipä mahdoton. Toistaiseksi useampi kuitenkin tyytyy siihen mitä annetaan.

Tarkoitukseni ei ole syyttää naisia siitä, että miehet hoitavat lapsia niin vähän. Monissa perheissähän tilanne ei edes ole tämä. Tarkoitukseni on sen sijaan muistuttaa, että biologian lisäksi elämme kulttuurissa ja voimme vaikuttaa siihen, millaisiksi perheemme muodostuvat. Ja että sillä, miten miellämme sukupuolen on väliä, erityisesti perheessä.

Jos asiaa oikein historiallisesti tarkastelee, tiukat sukupuolirajat perheessä ovat melkoista luksusta. Oloissa, joissa toimeentulo on niukkaa ja perheen saama apu rajallista on niin miesten kuin naistenkin pakko tehdä mitä moninaisimpia asioita. Maskuliinisuus varsinkin on luksusta, se että ei muka millään pysty asioihin jotka ovat kuitenkin ihmiskunnan yksinkertaisimpia ja samalla tärkeimpiä - eli pitämään jälkeläisensä hengissä.

Nykyään on yhä enemmän isiä, jotka muistuttavat taannoista tutkimushenkilöäni Väinö Havasta: ovat henkeen ja vereen mukana erilaisissa julkisissa riennoissa ja lähtevät vaikka sotimaan heti tilaisuuden tullen, mutta myös omien lasten hoitaminen sujuu ja se tuntuu myös mielekkäältä. Näin siis 1930-luvun Suomessa.

Tämähän ei ole mikään ihanne. Olisi kivaa, jos isien tai muidenkaan ei tarvitsisi kokea sotimista tarpeelliseksi ollenkaan. Muutenkin julkinen elämä voisi painottua vähän vähemmän monissa perheissä. Mutta ideana on, että lapsenhoito ei vähennä miehen kykyä yhtään mihinkään. Ainakaan jos mies itse ei saa tällaista päähänsä.

Perhevapaiden käyttö sinänsä ei kerro siitä, miten suomalaisissa perheissä asiat järjestyvät - illat ja viikonloputkin ovat olemassa ja niiden ajankäyttö on useimmissa perheissä pitemmän aikavälin kriisikysymys. Naisten työuran kannalta perhevapaiden jakamisella on eniten merkitystä.

Lasten kannalta oleellista olisi saada perhevapaan kesto nostettua edes lapsen yksivuotispäivään, jotta viesti siitä, että vapaat ovat olemassa sittenkin lasta varten tulisi selväksi. Ja sillä, miten paljon vapaita voi viettää yhtä aikaa, ei siis niin että ne jaetaan sulle-mulle ja toisen on jotenkin pakko olla kotona toisen ollessa jotenkin oikeammassa elämässä.

Tällaiseltahan "keskustelu" asiasta monesti kuulostaa - lapsen ei toivoisi koskaan kuulevan vanhempien kinastelua siitä, kumman täytyy hoitaa häntä...

Katkerien ihmisten puolue

Henna Virkkunen jatkaa kokoomuslaista kumpujen yön kaivelua. Vasemmiston leimaaminen muiden menestystä jarruttavaksi, kateellisten ja katkerien ihmisten jengiksi on niin vanha juttu, että ihmettelen miten kukaan viitsii mokomaa ottaa esille.

Ovatko kokoomusministerit liian nuoria muistaakseen, että nämä jutut on kuultu jo? Vaikka Katainen on minun ikäiseni ja Virkkunen vain vuoden nuorempi. Ehkä he eivät kuunnelleet ympäristöään yhtä herkällä korvalla 1980-luvulla - tai nielivät kaiken sen aikaisen oikeistoskeidan purematta. Nyt sitten röyhtäillään.

Omien arkipäivän havaintojeni mukaan nimenomaan kokoomuslaiset ovat katkeria. He ovat mielestään saavuttaneet kaiken omalla työllään ja olemalla niin mahtavia ihmisiä - jumankekka että muillekin tarjotaan tilaisuus samaan! Kuitenkin, jos yksikin yhteiskunnan tukimuoto on mennyt sivu suun, siitä ulvotaan kuin olisi päätä oltu viemässä.

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on auttanut meitä kaikkia. Tässä on vähän tällainen "what have the Romans ever done to us"-tilanne. Kauheasti vastustetaan, vaikka ei edes oltaisi vastustamassa jos ei sitä vastustettavaa olisi ollut olemassa. Se, että vasemmisto yrittää ylläpitää niitä arvoja, jotka itse omaksuin nuorena kaikesta kotini ja ympäristöni oikeistopropagandasta huolimatta on minusta oikein ja hyvin valoisa asia.

Minä olen vasemmistoliittolainen nimenomaan siksi, että en ole katkera. Uskon ihmisiin ja heidän mahdollisuuksiinsa, mutta näen myös, miten mahdollisuudet voidaan nitistää eri tavoin. Ei ole väärin auttaa parempaan elämään niitäkin, jotka eivät pysty huristelemaan pikakaistaa liikemaailmassa.

Menettääkö menestyjä jonkin mielettömän nautinnon, jos huono-osaisuutta yritetään lieventää ja syrjäytymisen kierre katkaista? Siltä vähän tuntuu. Mutta pitääkö tällaisia ihmisiä vielä erikseen tukea? Vähentää heidän katkeruuttaan? Vaikkapa verohelpotuksilla. Että rassukoista tuntuisi että edes joku arvostaa ja rakastaa.

Miespolitiikkaa

Taas tuli sellainen olo että olen oikeassa puolueessa. Vasemmistoliitto on laatimassa miespoliittista ohjelmaa. Juuri tästä on tasa-arvossa mielestäni kyse: ei vain siitä, mitä naisille kuuluu, vaan miten molemmat sukupuolet voivat elää mielekästä elämää yhteiskunnassa.

Näkisin nykyisen oikeistosuuntauksen eräänlaisena sukupuolijärjestelmän kriisinä. Katainen elämöi sota- ja poliittisella historialla (niistä selvästikään mitään ymmärtämättä). Talvisodan henkeä kaipaillaan toistuvasti muutenkin. Minusta moinen on sodan kokeneiden ihmisten ja suomalaisten historian raakaa hyväksikäyttöä.

Sodat ovat hieman eri asia kuin taloudelliset kriisit, jotka eivät ensiksikään merkitse välitöntä kuolemanvaaraa useimmille ihmisille. Talvisotaretoriikka ja muu sodista melskaaminen on mautonta, kun tavoitteena on oman edun ajaminen. Ja koska ei olisi? Koska todella on tarkoitus tehdä jotain hyvää niille, jotka sodista ovat kärsineet?

Perussuomalaisia on moneen lähtöön ja toisin kuin julkisuus antaa ymmärtää, osa on ihan täysissä järjissäänkin. Heidän keskeinen sanomansa tuntuu kuitenkin olevan jonkinlaista suomalaisen rahvaanmiehen puolustamista. Herrat hymistelevät, jätkät huutavat oletetun totuuden.

Vasemmistoliitolla on hyvä sauma saada kiinni ne ihmiset, joiden mielestä maahanmuuttajat eivät ole pelkästään ongelma. Samoin ne, joiden mielestä äitimyytti on lopulta naisille ongelma eikä voimavara, ja miesmyytti aiheuttaa suuren osa miesten vaikeuksista.

No, katsotaan mitä ohjelmasta tulee ja millaisia vaikutuksia sillä on. Aivan varmasti moni kokee moisen uhaksi. Onhan nykymuotoinen yhteiskunta aina rakentunut maskuliinisuuden varaan (tämä on George L. Mossen idea, ei minun), joten kaikki yritykset puuttua sen kuvaan voidaan tulkita uhaksi koko yhteiskunnalle. Näin varmastikin tapahtuu. Mitä nynnyjä miehistä taas ollaan tekemässä...

Lasten kotihoidosta

Asiasta olisi ehkä pätevämpiäkin asiantuntijoita, mutta median lakien mukaisesti parturi-kampaaja Nina Mikkonen on noussut lasten kotihoidon keulakuvaksi viime viikkoina. Aihepiiri on melkoisen kaluttu, mutta oletus ilmeisesti on, että siitä joku edelleen haluaa kuulla ja lukea.

Olen kuullut rouva Mikkosen argumentit omassa lapsuudessani moneen kertaan, ja kuvittelin itsekin jonkin aikaa eläneeni parhaan mahdollisen lapsuuden vain siksi, että äitini hoiti lapsia kotona. Sittemmin olen tutustunut aihepiiriä koskevaan keskusteluun yli sadan vuoden ajalta.

Eivät nämä rouvat juttujaan ihan omasta päästään keksi, vaan niillä on vankka pohja suomalaisen yhteiskunnan ja erityisesti naisten keskinäisissä kamppailuissa. Kannattaa lukea vaikka Ritva Nätkinin kirjoituksia - huomaa, miten samat asiat nousevat esille yhä uudelleen eivätkä edes kovin uudistetussa muodossa.

Lasten kanssa kotona olemiselle on monia syitä ja on monia tapoja toteuttaa se. Lapset ovat erilaisia ja eri aikoina valmiita kokemaan uusia asioita. Jos lapsi todella on herkkä ja arka (eikä vain vanhempiensa mielestä), on päivähoitoon menoa hyvä lykätä jonkin aikaa. Ikävä kyllä tätä mahdollisuutta ei perheillä useinkaan ole, vaan taloudellisista syistä hoitoon mennään kun on pakko.

Yksi syy voi olla puolisoiden yhteisissä ihanteissa, joihin kenties kuuluu talo maalla melko eristyneessä paikassa. Ovathan ne halvempiakin kuin taajamissa sijaitsevat. Halutaan hoitaa lapset kotona ja päivähoitopaikan löytäminen järjellisen reitin varrelta voi olla vaikeaa.

Se, onko tämä jokaisen lapsen etu ja miten esimerkiksi leikkikavereita löytyy on toinen kysymys. Kotona olevalta vanhemmalta vaatii paljon järjestää mielekästä tekemistä varsinkin isommille lapsille. Ilmastonmuutoskin tulee mieleen, koska autollahan näissä perheissä huristellaan, vähintään kahdella.

Ehdottomasti huonoin syy olla kotona on mies: hänen egonsa ja uransa vaatimukset, jotka edellyttävät naiselta täydellistä toiseutta. Tällainen mies pystyy monesti kustantamaan vaimon kotiin ja pitää sitä jopa oikeutettuna vaatimuksenaan. Tällaisissa parisuhteissa naisen on vaikea ylläpitää omia ystävyys- tai edes sukulaisuussuhteitaan, joten lapset eristyvät omaan ydinperheeseensä.

Usein tällaisissa perheissä lapset ovat todellakin kotona, eivät esimerkiksi osana paikallista yhteisöä. Koska isukki on niin menevä, äiti jää lapsen ainoaksi tärkeäksi aikuissuhteeksi ennen kouluun menoa - äidille taas ainoat arjessa läsnä olevat ihmissuhteet ovat lapset. Tämä ei ole hyväksi kellekään.

Lasten etu on monesti perheiden päivähoitoratkaisuissa toissijainen asia. Jos toinen vanhempi - ja äitihän se yleensä on - kertakaikkiaan haluaa olla kotona, siihen eivät lapset pääse puuttumaan. Tämänkin voisi joskus muistaa, eikä vain sitä, että monien lasten on pakko olla päivähoidossa, joskus pitkiäkin päiviä.