Kukapa ei rakastaisi testejä! Jaakko Lyytisen Hesarin kolumnista poimin mukavan republikaanisen vanhemmuustestin, jossa skoorasin sentään 80 prosenttia. Jos saa alle 85 prossaa pitäisi kuulemma olla huolissaan, mutta enpä taida olla...
Tuo republikaaninen on oma tulkintani, tehty testikysymysten perusteella. Ne näet painottavat useaan kertaan aktiivista hengellistä kasvatusta ja ulkoista uskonnonharjoitusta. Suomalaiseen maailmankuvaan tämä ei oikein istu. Saisi itse asiassa istua paremminkin: uskonnottomana en jaksa ymmärtää, miksi muidenkin pitäisi osallistua evankelis-luterilaiseen uskonnonharjoitukseen julkisissa laitoksissa. Joka tapauksessa, maamme oloissa harva päässee huolestuksestaan tämän testin perusteella.
Vanhemmuudelle on monta mittaria. Me helppojen lasten vanhemmat koemme, ettemme tee oikein mitään ja silti menee hyvin. Jotkut eivät jää odottelemaan lapsen ominaislaadun ilmenemistä vaan varustautuvat kuin isompaankin taisteluun sekä tiedollisesti että välineellisesti.
Vanhemmuus tunnetusti peilaa omia uskomuksiamme hyvästä elämästä ja onnellisesta ihmisestä. Siitä, että useimmat menestyneet ja/tai onnelliset ihmiset ovat hyvinkin vaihtelevista taustoista ei vanhemmuuskeskustelussa juuri piitata. Varma on aina varmaa ja paras on koettaa antaa kaikki, mitä se kaikki itse kunkin mielestä on.
Jossain muinaisessa amerikkalaisessa viihdeohjelmassa esiteltiin paikkakunta nimeltä Humble Beginnings, josta oli lähtöisin puolet kongressiedustajista ja kaikki Yhdysvaltain presidentit. Hyvä vitsi, mutta mahtaako tämä ajattelu liittyä juuri tuohon uskontoon? Mitään muuta ei ollut, mutta kirkossa käytiin... Suomessa uskonnon rinnalla ja sijasta esiintyy työnteko. Harmi vain, että se ei ole täysin linjassa nykyaikaisen osallistuvan vanhemmuuden kanssa.
Mahtaako tuo testikään ihan looginen olla - aktiivisen uskonnollisen elämän rinnalla korostetaan lapsen oman persoonallisuuden ja vahvuuksien tukemista. Uskontohan ei lähtökohtaisesti estä näiden asioiden toteutumista, mutta tosielämässä moni kokee syvästi uskonnollisen kodin ja kiinteän uskonnollisen yhteisön ahdistavana - eikä kasvata omia lapsiaan sinne päinkään samalla tavalla...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uskonto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uskonto. Näytä kaikki tekstit
maanantai 24. tammikuuta 2011
tiistai 12. tammikuuta 2010
Jos ei tietäisi
Vanhat valokuvat herättävät oudon tunteen. Ilmeitä, kasvojen juonteita, katseita joita ei enää tapaa. Kenties ajatuksiakin, joita ei enää ajatella. Ihmiset, jotka eivät ole tottuneet olemaan kuvattavina ja tuijottamaan itseään peilistä, muuttuvat vuosiensa ja elämän myötä eri näköisiksi kuin ne, joiden lihakset muokkautuvat sen mukaan, että niitä katsotaan. Käsitys valokuvattavana olemisesta on sekin toinen - onko kuvassa minä vai me, minä itse vai ammatin ja aseman edustaja? Onko ilmeen oltava arvokas vai iloinen, muodinmukaisen haaveellinen vai jotenkin todellinen?
En siis usko eläytymiseen historian tutkimusmetodina. Miten voisin, enhän useimmiten ymmärrä aikalaisianikaan, tai vasta pitkällisen pohdinnan perästä.
Luen juuri Doris Lessingin omaelämäkerran ensimmäistä osaa Ihon alla. Hän kuvaa tyttövuosiaan, naiseksi kasvamista ja iloa, jota hän tunsi omasta ruumiistaan tuolloin ja vielä aikuisiälläkin. Hän arvelee, kuten moni muukin, että nykyinen kuvien ja arviointien tulva estää samanlaisen oman ruumiin rakastamisen ja ylpeän esittelemisen, mikä hänen aikanaan oli vielä mahdollista. Usko siihen, että nykyään olemme erityisen vapautuneita ja onnellisia elää silti sitkeästi.
Voi olla mahdollista, joskin epäilen, että suhde omaan ruumiiseen riippuu myös seurasta, missä lapsi ja nuori elää. Oman kokemukseni mukaan jo 1970-luvulla oli olemassa voimakkaasti arvottava ruumisdiskurssi myös lasten suhteen; se ei suinkaan ole vasta nykylasten ja -teinien riesa. Riippuu ihan siitä, mitä ihmisen oletetaan ruumiillaan tekevän. Joulunajan television Jane Austen-maraton muistutti siitä, että joinakin aikoina joidenkin naisten ainoa elämäntehtävä on ollut päästä hyviin naimisiin ja on saanut olla aika monta tuhatta puntaa, että ulkonäöllä ei ole ollut mitään merkitystä. Nykyään annetaan jopa ymmärtää, että fiksuimmankin pitää olla missimittainen, että saisi mitään aikaan, ja jos lukee vain tietyntyyppisiä lehtiä ja katsoo televisiota valikoiden, voi se siltäkin näyttää.
Ja kuitenkin on olemassa ihmisen oma totuus, jonka nujertaminen on joinakin aikoina nähty kasvatuksen perimmäiseksi päämääräksi ja toisina sitä on yritetty vaalia tai annettu vain olla kun ei ole muusta ymmärretty. Perisyntiä on piiskattu lapsista ja toisaalla on eletty kuin pellossa tai ei ole keskitytty nimenomaan tähän toimeen sen suhteen. Kuten Foucault'nsa lukeneet kiltisti muistavat, ruumiin vahtiminen ja suoranainen pelko eivät ole mitään muuttumattomia totuuksia eikä psyykenkään kyttäys ole aina ollut samoihin asioihin keskittyvää.
Kaksivuotiaat tuntuvat onnistuvan valokuvissa parhaiten, siis nykyajan lapsista. Heillä on jo kiinnostus siihen, että heitä kuvataan ("Näytä!" Digiajan huveja), mutta ei vielä halua tai kykyä kokeilla omalla persoonallisuudella leikkimistä. Viisivuotias näyttää kuvissa juuri siltä kuin olisi astunut Lassi ja Leevi-sarjakuvasta... Ja sitten alkaa, ainakin useimmilla ja varsinkin naisilla se "voi ei taas mä epäonnistuin"-voivottelu joka valokuvasta.
Nemi-sarjakuvassa taas esitettiin, että peiliin katsomalla ei näe todellista itseään, mikä sai Nemin valokuvaamaan itseään eri kulmista vähän päästä. Kiinnostiko sadan tai seitsemänkymmenen vuoden takaisia ihmisiä se, miltä he kuvissa näyttivät - oliko se heille heidän todellinen itsensä? Kuinkahan moni mahtoi miettiä moisia ja mihin tulokseen mahtoi päästä.
En siis usko eläytymiseen historian tutkimusmetodina. Miten voisin, enhän useimmiten ymmärrä aikalaisianikaan, tai vasta pitkällisen pohdinnan perästä.
Luen juuri Doris Lessingin omaelämäkerran ensimmäistä osaa Ihon alla. Hän kuvaa tyttövuosiaan, naiseksi kasvamista ja iloa, jota hän tunsi omasta ruumiistaan tuolloin ja vielä aikuisiälläkin. Hän arvelee, kuten moni muukin, että nykyinen kuvien ja arviointien tulva estää samanlaisen oman ruumiin rakastamisen ja ylpeän esittelemisen, mikä hänen aikanaan oli vielä mahdollista. Usko siihen, että nykyään olemme erityisen vapautuneita ja onnellisia elää silti sitkeästi.
Voi olla mahdollista, joskin epäilen, että suhde omaan ruumiiseen riippuu myös seurasta, missä lapsi ja nuori elää. Oman kokemukseni mukaan jo 1970-luvulla oli olemassa voimakkaasti arvottava ruumisdiskurssi myös lasten suhteen; se ei suinkaan ole vasta nykylasten ja -teinien riesa. Riippuu ihan siitä, mitä ihmisen oletetaan ruumiillaan tekevän. Joulunajan television Jane Austen-maraton muistutti siitä, että joinakin aikoina joidenkin naisten ainoa elämäntehtävä on ollut päästä hyviin naimisiin ja on saanut olla aika monta tuhatta puntaa, että ulkonäöllä ei ole ollut mitään merkitystä. Nykyään annetaan jopa ymmärtää, että fiksuimmankin pitää olla missimittainen, että saisi mitään aikaan, ja jos lukee vain tietyntyyppisiä lehtiä ja katsoo televisiota valikoiden, voi se siltäkin näyttää.
Ja kuitenkin on olemassa ihmisen oma totuus, jonka nujertaminen on joinakin aikoina nähty kasvatuksen perimmäiseksi päämääräksi ja toisina sitä on yritetty vaalia tai annettu vain olla kun ei ole muusta ymmärretty. Perisyntiä on piiskattu lapsista ja toisaalla on eletty kuin pellossa tai ei ole keskitytty nimenomaan tähän toimeen sen suhteen. Kuten Foucault'nsa lukeneet kiltisti muistavat, ruumiin vahtiminen ja suoranainen pelko eivät ole mitään muuttumattomia totuuksia eikä psyykenkään kyttäys ole aina ollut samoihin asioihin keskittyvää.
Kaksivuotiaat tuntuvat onnistuvan valokuvissa parhaiten, siis nykyajan lapsista. Heillä on jo kiinnostus siihen, että heitä kuvataan ("Näytä!" Digiajan huveja), mutta ei vielä halua tai kykyä kokeilla omalla persoonallisuudella leikkimistä. Viisivuotias näyttää kuvissa juuri siltä kuin olisi astunut Lassi ja Leevi-sarjakuvasta... Ja sitten alkaa, ainakin useimmilla ja varsinkin naisilla se "voi ei taas mä epäonnistuin"-voivottelu joka valokuvasta.
Nemi-sarjakuvassa taas esitettiin, että peiliin katsomalla ei näe todellista itseään, mikä sai Nemin valokuvaamaan itseään eri kulmista vähän päästä. Kiinnostiko sadan tai seitsemänkymmenen vuoden takaisia ihmisiä se, miltä he kuvissa näyttivät - oliko se heille heidän todellinen itsensä? Kuinkahan moni mahtoi miettiä moisia ja mihin tulokseen mahtoi päästä.
keskiviikko 16. syyskuuta 2009
Kuolema ja muistot - DDD9:n satoa
Kuolemakonferenssissa tuli jälleen kerran selväksi se, miten monimuotoinen asia kuolema on ja miten monta asiaa siinä voi mennä pieleen - tai oikein. Muistot ja muistaminen voivat tapahtua yksin tai yhdessä, selkeissä rituaaleissa tai uusia ideoita hyödyntäen.
Kaliforniassa on uudehko tapa laittaa auton takalasiin tarra, jossa on esim. vainajan nimi, synnyin- ja kuolinvuosi sekä jokin kuva tai teksti. Näitä voi olla useitakin samassa autossa, tavallisimmin kuitenkin yksi. Pamela Roberts ja Talina Villao kertoivat, että yksi projektin tutkijoista oli saanut ylinopeussakot seuratessaan tällaista autoa... Useimmiten ihmiset varmaankin katsovat näitä ruuhkissa ja liikennevaloissa, kun on aikaa. Kiinnostavaa on, että ihmiset eivät kysyttäessä koe viestivänsä surustaan muille vaan laittavat tarran takalasiin itseään varten.
Samanlaista erikoista yksityisyyttä kokevat netissä surevat ihmiset. Facebookin sururyhmissä ihmiset kirjoittavat tavallaan vainajalle, ja tuntuvat olettavan että hän ei saisi tietoja vaikkapa perheensä tapahtumista muulla keinoin, näin Elaine Kasketin mukaan. Todellista luottamusta FB:hen! Tästä puolesta ei muuten paljon uutisoida, enemmänkin siitä ongelmasta, että vainajan sivua ei saa pois netistä. Mutta voihan sen avulla surrakin, jos ei uutta sivua halua perustaa. Joillakin on kuulemma paljon enemmän ystäviä kuolleena kuin elävänä. Vähän surullista oikeastaan.
Toisaalta täysin julkinen suru esim. verkkokirkko St Pixelsin sivuilla koetaan yksityiseksi siinä vaiheessa, kun tutkija (kuten Tim Hutchings) pyytää saada käyttää sitä tutkimuksessaan. Hilpeyttä herättää jo se, että World of Warcraftissa todellisen ihmisen eli pelaajan nettimuistotilaisuuteen hyökkäsi vihamielinen heimo ja teurasti koko porukan, koska ilmoitus tilaisuudesta oli julkinen... En pelaa WoWia joten en ehkä osaa selittää asiaa oikein mutta jokseenkin noin se meni.
Netti on suhteellisen uusi paikka suremiseen, mutta eikä se ole aika luonnollista - ihmiset surevat siellä missä ovat? Autossaan jos ovat amerikkalaisia, netissä jos ovat suhteellisen nuoria. Ihmiset myös omaksuvat asioita netin kautta, kuten Anna Bremborg Davidssonin tutkimat kuolleena syntyneiden lasten äidit, joista jotkut menevät koko perheen voimin vauvan haudalle kuolinpäivänä ja esim. puhaltavat siellä saippuakuplia. Tästä ei moni ruotsalainen ollut kuullut, mutta se vain kertoo miten uusi asia on ja miten se on välittynyt muuta kautta kuin ikiaikaisena perinteenä. Minusta kaunista ja hauskaa muillekin lapsille.
Ihmisille on tärkeää myös se, miten he itse tulevat muistetuksi, niin vähän kuin siihen joskus voikin vaikuttaa. Joanna Wojtkowiak otti esille ainakin minulle tässä muodossa uuden käsitteen eli postselfin, jonkinlaisen jälkiminuuden. Ihmiset näkevät sen eteen joskus paljonkin vaivaa ja ovat siitä huolissaan. Eri keinoin halutaan varmentaa, ettei tulla unohdetuiksi. Wojtkowiak on tutkinut erityisesti opiskelijanuorten ajatuksia asiasta, ja varsinkin se on kiinnostavaa, että uskonnollisuuden vähäisyys ei vähennä kiinnostusta omaan postselfiin.
Joskus perhe ei pääse sopuun edes siitä, minne vainaja haudataan. Tämä tuli esille useaan kertaan, paitsi yksityisissä keskusteluissa myös Heather Conwayn ja Paul Voninskin esitelmissä. Tällainen perhe tuskin kokoontuu yhdessä muistelemaankaan. Ehkä erimielisyydet käyvät surutyöstä - perintöriidathan ovat myös suosittu tapa kunnioittaa vainajan muistoa...
Minusta on surullista myös, kun vainajan muisto yritetään peittää tai tehdä siitä jotain muuta kuin se ehkä on. John Troyer puhui Yhdysvaltain viimeisimpien sotien kaatuneista ja miten eri hallitukset ovat koettaneet antaa ymmärtää, että sodassa ei ketään kuolisikaan, koska ruumiita ei näy. Minusta tämä oli hämmentävää, koska tavallisempaa on nimenomaan korostaa omia uhreja.
Tästä puhuin itse (taas vaihteeksi), pohtien myös hyvän kuoleman käsitettä. Tony Walter on tätä käsitellyt jo 15 vuotta sitten (Revival of Death) mutta eipä tuo asia vanhene. Itse pääsin siihen kiinni vasta 11 vuotta sitten enkä vieläkään ole valmis.
Eva Reimers taas otti esille yhden Ruotsin viime vuosien tunnetuimmista kuolemista eli kurdinainen Fadime Sahindalin muistotilaisuuden. Vainajien kansallistaminen ja heidän kuvaamisensa nimenomaan kansakunnan jäseninä sekä luo heidän kuvansa uudelleen että tukee kansakunnan niitä piirteitä, jotka se haluaa itsessään nähdä. Eva Reimershän on Nordic Network of Thanatologyn organisaattori tällä hetkellä, joten odotan innolla mihin suuntaan hänen tutkimuksensa etenee, vaikka itse olenkin jo lähdössä eri teille.
Kaliforniassa on uudehko tapa laittaa auton takalasiin tarra, jossa on esim. vainajan nimi, synnyin- ja kuolinvuosi sekä jokin kuva tai teksti. Näitä voi olla useitakin samassa autossa, tavallisimmin kuitenkin yksi. Pamela Roberts ja Talina Villao kertoivat, että yksi projektin tutkijoista oli saanut ylinopeussakot seuratessaan tällaista autoa... Useimmiten ihmiset varmaankin katsovat näitä ruuhkissa ja liikennevaloissa, kun on aikaa. Kiinnostavaa on, että ihmiset eivät kysyttäessä koe viestivänsä surustaan muille vaan laittavat tarran takalasiin itseään varten.
Samanlaista erikoista yksityisyyttä kokevat netissä surevat ihmiset. Facebookin sururyhmissä ihmiset kirjoittavat tavallaan vainajalle, ja tuntuvat olettavan että hän ei saisi tietoja vaikkapa perheensä tapahtumista muulla keinoin, näin Elaine Kasketin mukaan. Todellista luottamusta FB:hen! Tästä puolesta ei muuten paljon uutisoida, enemmänkin siitä ongelmasta, että vainajan sivua ei saa pois netistä. Mutta voihan sen avulla surrakin, jos ei uutta sivua halua perustaa. Joillakin on kuulemma paljon enemmän ystäviä kuolleena kuin elävänä. Vähän surullista oikeastaan.
Toisaalta täysin julkinen suru esim. verkkokirkko St Pixelsin sivuilla koetaan yksityiseksi siinä vaiheessa, kun tutkija (kuten Tim Hutchings) pyytää saada käyttää sitä tutkimuksessaan. Hilpeyttä herättää jo se, että World of Warcraftissa todellisen ihmisen eli pelaajan nettimuistotilaisuuteen hyökkäsi vihamielinen heimo ja teurasti koko porukan, koska ilmoitus tilaisuudesta oli julkinen... En pelaa WoWia joten en ehkä osaa selittää asiaa oikein mutta jokseenkin noin se meni.
Netti on suhteellisen uusi paikka suremiseen, mutta eikä se ole aika luonnollista - ihmiset surevat siellä missä ovat? Autossaan jos ovat amerikkalaisia, netissä jos ovat suhteellisen nuoria. Ihmiset myös omaksuvat asioita netin kautta, kuten Anna Bremborg Davidssonin tutkimat kuolleena syntyneiden lasten äidit, joista jotkut menevät koko perheen voimin vauvan haudalle kuolinpäivänä ja esim. puhaltavat siellä saippuakuplia. Tästä ei moni ruotsalainen ollut kuullut, mutta se vain kertoo miten uusi asia on ja miten se on välittynyt muuta kautta kuin ikiaikaisena perinteenä. Minusta kaunista ja hauskaa muillekin lapsille.
Ihmisille on tärkeää myös se, miten he itse tulevat muistetuksi, niin vähän kuin siihen joskus voikin vaikuttaa. Joanna Wojtkowiak otti esille ainakin minulle tässä muodossa uuden käsitteen eli postselfin, jonkinlaisen jälkiminuuden. Ihmiset näkevät sen eteen joskus paljonkin vaivaa ja ovat siitä huolissaan. Eri keinoin halutaan varmentaa, ettei tulla unohdetuiksi. Wojtkowiak on tutkinut erityisesti opiskelijanuorten ajatuksia asiasta, ja varsinkin se on kiinnostavaa, että uskonnollisuuden vähäisyys ei vähennä kiinnostusta omaan postselfiin.
Joskus perhe ei pääse sopuun edes siitä, minne vainaja haudataan. Tämä tuli esille useaan kertaan, paitsi yksityisissä keskusteluissa myös Heather Conwayn ja Paul Voninskin esitelmissä. Tällainen perhe tuskin kokoontuu yhdessä muistelemaankaan. Ehkä erimielisyydet käyvät surutyöstä - perintöriidathan ovat myös suosittu tapa kunnioittaa vainajan muistoa...
Minusta on surullista myös, kun vainajan muisto yritetään peittää tai tehdä siitä jotain muuta kuin se ehkä on. John Troyer puhui Yhdysvaltain viimeisimpien sotien kaatuneista ja miten eri hallitukset ovat koettaneet antaa ymmärtää, että sodassa ei ketään kuolisikaan, koska ruumiita ei näy. Minusta tämä oli hämmentävää, koska tavallisempaa on nimenomaan korostaa omia uhreja.
Tästä puhuin itse (taas vaihteeksi), pohtien myös hyvän kuoleman käsitettä. Tony Walter on tätä käsitellyt jo 15 vuotta sitten (Revival of Death) mutta eipä tuo asia vanhene. Itse pääsin siihen kiinni vasta 11 vuotta sitten enkä vieläkään ole valmis.
Eva Reimers taas otti esille yhden Ruotsin viime vuosien tunnetuimmista kuolemista eli kurdinainen Fadime Sahindalin muistotilaisuuden. Vainajien kansallistaminen ja heidän kuvaamisensa nimenomaan kansakunnan jäseninä sekä luo heidän kuvansa uudelleen että tukee kansakunnan niitä piirteitä, jotka se haluaa itsessään nähdä. Eva Reimershän on Nordic Network of Thanatologyn organisaattori tällä hetkellä, joten odotan innolla mihin suuntaan hänen tutkimuksensa etenee, vaikka itse olenkin jo lähdössä eri teille.
torstai 4. joulukuuta 2008
Hengellistä joulua
Tänä vuonna ei silmiini ole sattunut kovin montaa kaupallisen joulun lyttäävää lehtijuttua eikä moni tunnu valittavan joulustressiäkään samalla innolla kuin aiemmin. Ehkä joulu on tarpeen ihmisille ihan sellaisenaan kuin se tulee, eikä väkisin väännettynä hengellisyytenä? Ehkä hengellisyyttä kaipaavat löytävät jo tiensä sen luo, eikä tarvitse pitkin medioita ihmetellä?
Jos ei satu uskomaan, että Jeesus oli Jumalan poika ja kärsi edestämme ristinkuoleman, joulu on kuitenkin ihan mukava juhla. Onhan se pöllitty antiikin roomalaisilta ja yhdistetty muihin keskitalven pakanajuhliin. Näillä leveysasteilla ja tässä ilmastonmuutoksessa jokin valon ja lämmön festivaali on paikallaan.
Lapsille ajattelimme opettaa, että joulu on auringon syntymäpäivä. Sitä ei sovi päiväkodissakaan nikotella, olihan Kristus sol invictus eli voittamaton aurinko alkukirkon aikaan, kuten assistentti E. Laine minulle aikanaan opetti kirkkohistorian johdantokurssilla. Joulukirkkoon emme ole lapsosia päästäneet, mutta lukekoot jouluevankeliumin muiden mukana kuitenkin. Maailmankirjallisuuteen on aina hyvä tutustua.
Joululaulut menevät siinä missä muukin musiikki, vaikka liityinkin Facebookissa ryhmään "Kauheimmat joululaulut". Harva tuntuu kestävän näitä kurjuusjoululauluja, "Varpusesta jouluaamuna" aina Kreeta Haapasalon joululauluun. Miksi joulusta pitää muistaa aina se, että asiat voisivat olla huonomminkin? Vai tuleeko oikea joulu vasta pettuleipää syödessä?
Hengellisestä joulusta tuntuu aina löytyvän askeesi. Pitää kärsiä tai ainakin olla yksin, että sisällä liikahtaisi, että tulisi joulurauha ja valo maailmaan. Omituinen ajatus - mitä varten me täällä olemme, ellemme toisiamme? Ja jos Jeesusta haluaa jouluna muistella, niin ei hänkään siellä erämaassa kovin pitkään viihtynyt.
Lueskelin nuorempana new age-henkistä kirjallisuutta, ja mieleeni jäi seuraava lausuma: "Joka haluaa kehittyä henkisesti, menee luostariin. Joka haluaa kehittyä henkisesti todella nopeasti, menee ihmisten keskelle."
Kenties monen joulun pilaavatkin ne ihmiset - on muka pakko tavata kaikki mahdolliset sukulaiset ja sukuun naidut, riippumatta siitä, miten joulurauha heidän kanssaan luonnistuu. Tai ihmisissä ei ole sinänsä vikaa, mutta odotukset heidän ja oman itsen suhteen ovat kohtuuttomat.
Tulossa on taas yksi lamajoulu, ja moni pistää kukkaronnyöriä tiukemmalle. Ehkä kannattaisi kuluttaa enemmän ajatuksia kuin rahaa lahjojenkin suhteen - ja söikö niitä kalleimpia jouluherkkuja oikeasti kukaan? Rakentavaa keskustelua voi käydä näinkin pyhistä asioista.
Strömsö-ohjelmassa oli viime sunnuntaina hyvä neuvo jouluun: "fokusera". Se voisi tarkoittaa rakentavaa keskustelua vaikka siitä, tarvitseeko kynttilänvalossa vietettävää juhlaa varten siivota niin mahdottomasti... Voisi löytyä rauha sydämeen ja ennen kaikkea ihmisten kesken.
Jos ei satu uskomaan, että Jeesus oli Jumalan poika ja kärsi edestämme ristinkuoleman, joulu on kuitenkin ihan mukava juhla. Onhan se pöllitty antiikin roomalaisilta ja yhdistetty muihin keskitalven pakanajuhliin. Näillä leveysasteilla ja tässä ilmastonmuutoksessa jokin valon ja lämmön festivaali on paikallaan.
Lapsille ajattelimme opettaa, että joulu on auringon syntymäpäivä. Sitä ei sovi päiväkodissakaan nikotella, olihan Kristus sol invictus eli voittamaton aurinko alkukirkon aikaan, kuten assistentti E. Laine minulle aikanaan opetti kirkkohistorian johdantokurssilla. Joulukirkkoon emme ole lapsosia päästäneet, mutta lukekoot jouluevankeliumin muiden mukana kuitenkin. Maailmankirjallisuuteen on aina hyvä tutustua.
Joululaulut menevät siinä missä muukin musiikki, vaikka liityinkin Facebookissa ryhmään "Kauheimmat joululaulut". Harva tuntuu kestävän näitä kurjuusjoululauluja, "Varpusesta jouluaamuna" aina Kreeta Haapasalon joululauluun. Miksi joulusta pitää muistaa aina se, että asiat voisivat olla huonomminkin? Vai tuleeko oikea joulu vasta pettuleipää syödessä?
Hengellisestä joulusta tuntuu aina löytyvän askeesi. Pitää kärsiä tai ainakin olla yksin, että sisällä liikahtaisi, että tulisi joulurauha ja valo maailmaan. Omituinen ajatus - mitä varten me täällä olemme, ellemme toisiamme? Ja jos Jeesusta haluaa jouluna muistella, niin ei hänkään siellä erämaassa kovin pitkään viihtynyt.
Lueskelin nuorempana new age-henkistä kirjallisuutta, ja mieleeni jäi seuraava lausuma: "Joka haluaa kehittyä henkisesti, menee luostariin. Joka haluaa kehittyä henkisesti todella nopeasti, menee ihmisten keskelle."
Kenties monen joulun pilaavatkin ne ihmiset - on muka pakko tavata kaikki mahdolliset sukulaiset ja sukuun naidut, riippumatta siitä, miten joulurauha heidän kanssaan luonnistuu. Tai ihmisissä ei ole sinänsä vikaa, mutta odotukset heidän ja oman itsen suhteen ovat kohtuuttomat.
Tulossa on taas yksi lamajoulu, ja moni pistää kukkaronnyöriä tiukemmalle. Ehkä kannattaisi kuluttaa enemmän ajatuksia kuin rahaa lahjojenkin suhteen - ja söikö niitä kalleimpia jouluherkkuja oikeasti kukaan? Rakentavaa keskustelua voi käydä näinkin pyhistä asioista.
Strömsö-ohjelmassa oli viime sunnuntaina hyvä neuvo jouluun: "fokusera". Se voisi tarkoittaa rakentavaa keskustelua vaikka siitä, tarvitseeko kynttilänvalossa vietettävää juhlaa varten siivota niin mahdottomasti... Voisi löytyä rauha sydämeen ja ennen kaikkea ihmisten kesken.
maanantai 7. tammikuuta 2008
Eronneet
On jotenkin masentavaa seurata uutisointia siitä, miten nuoret aikuiset eroavat yhä useammin kirkosta.
Uutisoinnin näkökulma on täysin evankelisluterilaisen kirkon. Mitä ”me” nyt teemme, miksi ”me” emme saa ”niitä” pysymään mukana jengissä? Kukaan ei kysy, miksi joku ei halua olla ”meikäläisiä”. Tai luulee kysyvänsä, mutta papeilta ei varmaankaan saa tyhjentävää vastausta.
Minä erosin kirkosta jo 20 vuotta sitten. En ole katunut päätöstäni, vaikka aikanaan kyse oli varmasti ennen kaikkea nuoren tytön tarpeesta olla tosissaan näissä asioissa. Samaan tapaan kuin jotkut heiluvat risti kaulassa ja rakastavat Jeesusta lukioiässä.
Kirkosta eroamisesta puhutaan yleisesti siihen sävyyn, että se johtuu välinpitämättömyydestä uskontoa kohtaan. Jos ainoa uskonto on evankelisluterilainen kristillisyys, näin saattaa ollakin. Toisaalta moni saattaa vilpittömästi inhota kirkon meininkiä ja haluaa suorastaan palavasti erota kirkosta, vaikka homo- ja/tai naispappikantojen takia. Omat syyni olivat kuitenkin aikanaan teologiset. Ei uskonto sentään pelkkää politiikkaa ole vaan uskontoa niilläkin, jotka tajuavat etteivät usko.
Jotkut eroavat liittyvät muihin uskontokuntiin, mutta useimmat eivät mihinkään. Ovatko he sitten täysin hengellisesti tyhjiä, suorastaan vaarallisia nihilistejä? Miten sitä edes voi elää, kysyi eräs takavuosien tuttavani. Miten mennään naimisiin ja miten lapsi saa nimen?
Monien luterilaisten heikko oman uskonnon tuntemus olisi itsessään hyvä syy erota kirkosta; kuka haluaa kuulua samaan porukkaan ihmisten kanssa, jotka eivät tunne edes uskontonsa perusteesejä? Kuten kasteen merkitystä tai miksi joulua ja pääsiäistä vietetään. Ihme porukkaa. Kuitenkin jokainen näistä turveloista on auliisti säälittelemässä meitä ”uskonnottomia”, kun emme ymmärrä omaa parastamme. Mutta ehkä me vielä aikuistumme ja tajuamme miten hieno asia kirkkohäät ovat.
Olen ollut erittäin kiinnostunut uskonnoista, niin kristinuskosta kuin muistakin koko ikäni. Tämä ei muuttunut kirkosta eroamisen myötä, vaan pikemminkin tunsin suurta ajattelemisen vapautta, vaikken ole koskaan tuntenutkaan kiinnostusta järjestäytyneitä vapaa-ajattelijoita kohtaan.
Väitöskirjassani käsittelin pitkä(piimäise)sti kristinuskon opillisia kysymyksiä. Sittemmin olen tavannut useitakin pappeja, ja työasioissa vastaan on tullut sitä fiksumpaa ammattikunnan edustajaa. Kukaan ei ole näistä opillisista asioista huomauttanut, joten oletan hurskaasti (sic) niiden olevan oikein.
Siltikään en ole nähnyt valoa, palannut kirkon hellään äidinhelmaan tai mitään muutakaan. Tieto ei lisää uskoa. Sitä joko on tai ei ole. Ehkä toiset ihmiset ovat aivoperäisesti alttiimpia uskonnollisille ilmiöille ja toisilla ”pysäyttävät kokemukset” pikemminkin vieraannuttavat ylenpalttisesta hengellisyydestä.
Sitä minä vain ihmettelen, mitä kauheaa kirkosta eroamisessa ja siitä seuraavassa kirkkoon kuulumattomuudessa on. Ei meidän perheemme ainakaan ole pahuuden palveluksessa sen enempää kuin kukaan muukaan, eikä varsinkaan hengellisesti heitteillä.
Pitäisi katsoa tulevaisuuteen: miltä näyttää Suomi, jossa alle puolet kansasta kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon? Mutta sitä varten täytyisi kysyä ihmisiltä itseltään, miksi he eroavat kirkosta ja, ennen kaikkea, mitä heistä sitten tulee.
Uutisoinnin näkökulma on täysin evankelisluterilaisen kirkon. Mitä ”me” nyt teemme, miksi ”me” emme saa ”niitä” pysymään mukana jengissä? Kukaan ei kysy, miksi joku ei halua olla ”meikäläisiä”. Tai luulee kysyvänsä, mutta papeilta ei varmaankaan saa tyhjentävää vastausta.
Minä erosin kirkosta jo 20 vuotta sitten. En ole katunut päätöstäni, vaikka aikanaan kyse oli varmasti ennen kaikkea nuoren tytön tarpeesta olla tosissaan näissä asioissa. Samaan tapaan kuin jotkut heiluvat risti kaulassa ja rakastavat Jeesusta lukioiässä.
Kirkosta eroamisesta puhutaan yleisesti siihen sävyyn, että se johtuu välinpitämättömyydestä uskontoa kohtaan. Jos ainoa uskonto on evankelisluterilainen kristillisyys, näin saattaa ollakin. Toisaalta moni saattaa vilpittömästi inhota kirkon meininkiä ja haluaa suorastaan palavasti erota kirkosta, vaikka homo- ja/tai naispappikantojen takia. Omat syyni olivat kuitenkin aikanaan teologiset. Ei uskonto sentään pelkkää politiikkaa ole vaan uskontoa niilläkin, jotka tajuavat etteivät usko.
Jotkut eroavat liittyvät muihin uskontokuntiin, mutta useimmat eivät mihinkään. Ovatko he sitten täysin hengellisesti tyhjiä, suorastaan vaarallisia nihilistejä? Miten sitä edes voi elää, kysyi eräs takavuosien tuttavani. Miten mennään naimisiin ja miten lapsi saa nimen?
Monien luterilaisten heikko oman uskonnon tuntemus olisi itsessään hyvä syy erota kirkosta; kuka haluaa kuulua samaan porukkaan ihmisten kanssa, jotka eivät tunne edes uskontonsa perusteesejä? Kuten kasteen merkitystä tai miksi joulua ja pääsiäistä vietetään. Ihme porukkaa. Kuitenkin jokainen näistä turveloista on auliisti säälittelemässä meitä ”uskonnottomia”, kun emme ymmärrä omaa parastamme. Mutta ehkä me vielä aikuistumme ja tajuamme miten hieno asia kirkkohäät ovat.
Olen ollut erittäin kiinnostunut uskonnoista, niin kristinuskosta kuin muistakin koko ikäni. Tämä ei muuttunut kirkosta eroamisen myötä, vaan pikemminkin tunsin suurta ajattelemisen vapautta, vaikken ole koskaan tuntenutkaan kiinnostusta järjestäytyneitä vapaa-ajattelijoita kohtaan.
Väitöskirjassani käsittelin pitkä(piimäise)sti kristinuskon opillisia kysymyksiä. Sittemmin olen tavannut useitakin pappeja, ja työasioissa vastaan on tullut sitä fiksumpaa ammattikunnan edustajaa. Kukaan ei ole näistä opillisista asioista huomauttanut, joten oletan hurskaasti (sic) niiden olevan oikein.
Siltikään en ole nähnyt valoa, palannut kirkon hellään äidinhelmaan tai mitään muutakaan. Tieto ei lisää uskoa. Sitä joko on tai ei ole. Ehkä toiset ihmiset ovat aivoperäisesti alttiimpia uskonnollisille ilmiöille ja toisilla ”pysäyttävät kokemukset” pikemminkin vieraannuttavat ylenpalttisesta hengellisyydestä.
Sitä minä vain ihmettelen, mitä kauheaa kirkosta eroamisessa ja siitä seuraavassa kirkkoon kuulumattomuudessa on. Ei meidän perheemme ainakaan ole pahuuden palveluksessa sen enempää kuin kukaan muukaan, eikä varsinkaan hengellisesti heitteillä.
Pitäisi katsoa tulevaisuuteen: miltä näyttää Suomi, jossa alle puolet kansasta kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon? Mutta sitä varten täytyisi kysyä ihmisiltä itseltään, miksi he eroavat kirkosta ja, ennen kaikkea, mitä heistä sitten tulee.
perjantai 4. tammikuuta 2008
Karjalanpiirakoita ja vuodenaikariittejä
Kokeiltiin sitten piirakan vääntämistäkin, hyviä tuli. Tällä ohjeella:
http://www.finfood.fi/finfood/ff2.nsf/0/f8fe03eacf1e26bec2256ab1003c870d?OpenDocument
Tosin emme tehneet taikinasta pötköä, vaan kaulimme sen ohueksi levyksi ja otimme juomalasilla piirakan aihioita, jotka sitten kaulimme vielä ohuemmiksi. Mies muisteli kotona tehdyn näin ja toimihan se. Tuo ohje on hyvä ja maukas, riisipuuro menee sellaisenaankin, riittoisaa se toisaalta onkin.
Pekka Puskan mukaan karjalanpiirakoitakin voi valmistaa kevytversioina (jossain taannoisessa haastattelussa luki näin). Minusta näiden perinneruokien keventäminen on kyllä kuin rakastelisi pilkkihaalari päällä. Karjalanpaistissakin pitää olla läskiä mukana, ei se miltään maistu muuten.
Makoisia ruokaohjeita viralliseen laihdutusvuodenaikaan... kun olisi hyvä tilaisuus tosiaan pukeutua siihen pilkkihaalariin... Sydän- ja verisuonivaivaiset poislukien, en kyllä ymmärrä miksi kaiken pitäisi aina ja kaikilla olla niin kevyttä että ilmaan lentää.
Ruoka ja ihmisen liha ovat nykyään lähinnä teologisia kysymyksiä. Ihmiset tuntuvat odottavan sitä vapahtajaa, joka antaisi heidän sittenkin möyhätä suklaata ja pekonia mielin määrin, muuttumatta laardikasoiksi kuten normaalisti käy. Erilaisia lahkoja syntyy ja viralliset teologit todistavat ne harhaoppisiksi yhä uudelleen. Atkinsin dieetti, GI-indeksi, mitä näitä on.
Ja mainosala on ottanut ajatuksen hellästi omakseen. Syntisen hyvää, herkkuhetkiin, jokainen safka on olevinaan salainen portti onneen ja omaan maailmaan jossa kaikki huolet unohtuvat. Hartauskokousta koko syöminen. Mutta salaisia syntejä ei ole, Jumala näkee kaiken :-) Tai kuka tahansa muukin. Ihmiset eivät tosin ole yhtä armollisia ja pitkämielisiä kuin kaikkivaltiaan väitetään olevan.
Monet ylipainoiset haikailevat mennyttä aikaa, jolloin lihavuutta ei pidetty samanlaisena ongelmana kuin nykyään (uskonto jylläsi sitten sitä kovemmin). Ei se sitä suurimmalle osalle ihmiskuntaa ole ollutkaan eikä ole kaikille vieläkään, ruoka kun on ollut ja on aika niukka hyödyke. Lihavuus on usein ollut varakkuuden, vallan ja miksei myös oveluuden merkki, jos kotitaloustasolla liikutaan. Kaikille ei ole liiennyt herkkupaloja yksityiseen hartaudenharjoitukseen!
Nyky-Suomessa lihavuus liittyy erityisesti köyhyyteen ja alhaiseen koulutustasoon - siksiköhän yliopistolla on havaittavissa painoindeksien koko kirjo... Kävin tänään juuri kersojen kanssa Lidlissä, ja siellä sitä sokeri- ja kermaherkkua olisi vaikka koko suvulle tarjota. Edullisesti nyt rouvalle!
Vuoden alussa alkava uusi elämä ei tietenkään käsitä vain laihduttamista vaan myös liikuntaharrastuksen. Se vasta onkin temperamenttikysymys. Jos karjalanpiirakoista puhutaan, niiden tekeminen jumitti ainakin minun käsivarteni kun ei ollut piirakkapulikkaa käytössä vaan kaulin. Eli jumpasta käy sekin? Ainakin ruoan rahtaaminen ihmisvoimin Lidlistä ja muualta käy.
Ennenvanhaiset kotitalousoppaat ovat haikean ihania: kuinka neuvotaan keittiön suunnittelussa niin, että emännän askeleita kuluisi mahdollisimman vähän. Kai niilläkin joku askelmittari oli käytössä? Nykyemäntä tosin toivoo askeleita kertyvän erityisen paljon. Aikansa tosiaan kutakin.
Loppuvuodesta nousi esille ns. tuotantoeläinten huono kohtelu. Kysehän on vain markkinoiden toiminnasta: ihmiset on pitänyt saada syömään lihaa ja lihasta on täytynyt tehdä tarpeeksi halpaa, että sitä voisi yhä useampi ostaa mielin määrin. Maatalouden ymmärtäminen muuna kuin kapitalismina on humpuukia, siitä ja monesta muustakin asiasta olen kirjailija Jarkko Tontin vuodenvaihteen Hesarin kirjoituksen kanssa samaa mieltä. Ei niin ettenkö kohta menisi tekemään makaronilaatikkoa jauhelihasta ja pekonia päälle. Mieltä olen kuitenkin :-)
Synti ja sovitus, paasto ja mässäily. Ravitsemus kuitenkin muistuttaa kapitalismia siinä, että väliä on vain sillä mitä jää viivan alle. No, ruokavalio on muutakin kuin energiaa mutta eikös kuulostanut hyvältä. Järkeä, rationaalista ajattelua mainoshutun ja sekavan hengellisyyden sijaan kaipaisin kyllä tähän ruokahommaankin. Onhan syöminen kivaa, mutta niin on normaali liikuntakykykin ja se että voi ostaa kaupasta muutakin päällepantavaa kuin jättipaitoja ja verkkareita.
Lihavuus on iso bisnes, ja meidän halutaankin kamppailevan sen kanssa. Eihän meille muuten voisi myydä sekä lihavuus- että laihuustuotteita. Sopuhintaan, jokaisen saatavilla.
Halvin laihdutuskeino on silti tehokkain: syö vähemmän. Vaikka makaronilaatikkoa tai karjalanpiirakoita.
(Suurin osa näistä ajatuksista ei ollut omiani, jos en ilmoita lähdettä en muista sitä... mutta asia on itse koettu ja koeteltu. Niin ruokaohjeet kuin muukin.)
http://www.finfood.fi/finfood/ff2.nsf/0/f8fe03eacf1e26bec2256ab1003c870d?OpenDocument
Tosin emme tehneet taikinasta pötköä, vaan kaulimme sen ohueksi levyksi ja otimme juomalasilla piirakan aihioita, jotka sitten kaulimme vielä ohuemmiksi. Mies muisteli kotona tehdyn näin ja toimihan se. Tuo ohje on hyvä ja maukas, riisipuuro menee sellaisenaankin, riittoisaa se toisaalta onkin.
Pekka Puskan mukaan karjalanpiirakoitakin voi valmistaa kevytversioina (jossain taannoisessa haastattelussa luki näin). Minusta näiden perinneruokien keventäminen on kyllä kuin rakastelisi pilkkihaalari päällä. Karjalanpaistissakin pitää olla läskiä mukana, ei se miltään maistu muuten.
Makoisia ruokaohjeita viralliseen laihdutusvuodenaikaan... kun olisi hyvä tilaisuus tosiaan pukeutua siihen pilkkihaalariin... Sydän- ja verisuonivaivaiset poislukien, en kyllä ymmärrä miksi kaiken pitäisi aina ja kaikilla olla niin kevyttä että ilmaan lentää.
Ruoka ja ihmisen liha ovat nykyään lähinnä teologisia kysymyksiä. Ihmiset tuntuvat odottavan sitä vapahtajaa, joka antaisi heidän sittenkin möyhätä suklaata ja pekonia mielin määrin, muuttumatta laardikasoiksi kuten normaalisti käy. Erilaisia lahkoja syntyy ja viralliset teologit todistavat ne harhaoppisiksi yhä uudelleen. Atkinsin dieetti, GI-indeksi, mitä näitä on.
Ja mainosala on ottanut ajatuksen hellästi omakseen. Syntisen hyvää, herkkuhetkiin, jokainen safka on olevinaan salainen portti onneen ja omaan maailmaan jossa kaikki huolet unohtuvat. Hartauskokousta koko syöminen. Mutta salaisia syntejä ei ole, Jumala näkee kaiken :-) Tai kuka tahansa muukin. Ihmiset eivät tosin ole yhtä armollisia ja pitkämielisiä kuin kaikkivaltiaan väitetään olevan.
Monet ylipainoiset haikailevat mennyttä aikaa, jolloin lihavuutta ei pidetty samanlaisena ongelmana kuin nykyään (uskonto jylläsi sitten sitä kovemmin). Ei se sitä suurimmalle osalle ihmiskuntaa ole ollutkaan eikä ole kaikille vieläkään, ruoka kun on ollut ja on aika niukka hyödyke. Lihavuus on usein ollut varakkuuden, vallan ja miksei myös oveluuden merkki, jos kotitaloustasolla liikutaan. Kaikille ei ole liiennyt herkkupaloja yksityiseen hartaudenharjoitukseen!
Nyky-Suomessa lihavuus liittyy erityisesti köyhyyteen ja alhaiseen koulutustasoon - siksiköhän yliopistolla on havaittavissa painoindeksien koko kirjo... Kävin tänään juuri kersojen kanssa Lidlissä, ja siellä sitä sokeri- ja kermaherkkua olisi vaikka koko suvulle tarjota. Edullisesti nyt rouvalle!
Vuoden alussa alkava uusi elämä ei tietenkään käsitä vain laihduttamista vaan myös liikuntaharrastuksen. Se vasta onkin temperamenttikysymys. Jos karjalanpiirakoista puhutaan, niiden tekeminen jumitti ainakin minun käsivarteni kun ei ollut piirakkapulikkaa käytössä vaan kaulin. Eli jumpasta käy sekin? Ainakin ruoan rahtaaminen ihmisvoimin Lidlistä ja muualta käy.
Ennenvanhaiset kotitalousoppaat ovat haikean ihania: kuinka neuvotaan keittiön suunnittelussa niin, että emännän askeleita kuluisi mahdollisimman vähän. Kai niilläkin joku askelmittari oli käytössä? Nykyemäntä tosin toivoo askeleita kertyvän erityisen paljon. Aikansa tosiaan kutakin.
Loppuvuodesta nousi esille ns. tuotantoeläinten huono kohtelu. Kysehän on vain markkinoiden toiminnasta: ihmiset on pitänyt saada syömään lihaa ja lihasta on täytynyt tehdä tarpeeksi halpaa, että sitä voisi yhä useampi ostaa mielin määrin. Maatalouden ymmärtäminen muuna kuin kapitalismina on humpuukia, siitä ja monesta muustakin asiasta olen kirjailija Jarkko Tontin vuodenvaihteen Hesarin kirjoituksen kanssa samaa mieltä. Ei niin ettenkö kohta menisi tekemään makaronilaatikkoa jauhelihasta ja pekonia päälle. Mieltä olen kuitenkin :-)
Synti ja sovitus, paasto ja mässäily. Ravitsemus kuitenkin muistuttaa kapitalismia siinä, että väliä on vain sillä mitä jää viivan alle. No, ruokavalio on muutakin kuin energiaa mutta eikös kuulostanut hyvältä. Järkeä, rationaalista ajattelua mainoshutun ja sekavan hengellisyyden sijaan kaipaisin kyllä tähän ruokahommaankin. Onhan syöminen kivaa, mutta niin on normaali liikuntakykykin ja se että voi ostaa kaupasta muutakin päällepantavaa kuin jättipaitoja ja verkkareita.
Lihavuus on iso bisnes, ja meidän halutaankin kamppailevan sen kanssa. Eihän meille muuten voisi myydä sekä lihavuus- että laihuustuotteita. Sopuhintaan, jokaisen saatavilla.
Halvin laihdutuskeino on silti tehokkain: syö vähemmän. Vaikka makaronilaatikkoa tai karjalanpiirakoita.
(Suurin osa näistä ajatuksista ei ollut omiani, jos en ilmoita lähdettä en muista sitä... mutta asia on itse koettu ja koeteltu. Niin ruokaohjeet kuin muukin.)
perjantai 2. marraskuuta 2007
True Love Waits for Intelligent Design?
Helsingin evlut seurakunnat ovat varastaneet idean (HS 2.11., sivu A9)! "Mitä Jeesus tekisi"-T-paidat eivät tosiaankaan ole omaperäinen veto (sic ja huom). Tsekkaapa tuo linkki tuossa vieressä (siis Intelligunt Desine). Landover Baptist myy (muun muassa) stringejä, joissa lukee edessä "What would Jesus do?"
Vinkkaamani sivusto pilkkaa Yhdysvaltain "kristillistä" oikeistoa, joka vedättää Raamatulla ja ajaa sotaisaa politiikkaa niin kotona kuin kaukomailla. Meillä kotona kun ollaan vähän toista mieltä, niin sain vuosi sitten porukan kirjan nimpparilahjaksi.
Hauskaa on piisannut sekin jälkeen, äitienpäiväksi tuli essu jossa on englanniksi vanha kunnon Paavali-sitaatti 1 Tim 2:12. Mitä, eivätkö kaikki heti muista mikä se on?
Jenkeistä on tullut Suomeen kaikenlaista uskonnon alaan kuuluvaa, kuten mormonit ja jehovantodistajat. Ihme, ettei useampi "amerikannuori" ole tätä hoksannut... Viime aikoina on keskitytty importoimaan vähän läheisempää, mutta silti luterilaisuudelle vierasta arvomaailmaa.
Tosirakkaus odottaa-liike on onneksi hiipumaan päin. Me Naisissa kerrottiin muutama numero sitten saman porukan amerikkalaisen kantamuodon "puhtaustanssiaisista", joissa tyttäret (nuorimmat noin kuusivuotiaita) lupaavat isilleen olla neitsyitä, kunnes isi löytää heille sopivan puolison.
Pojatkin tekevät kuulemma "ritarillisuuslupauksen". Ehkä puhtausvala olisi soveliaampi? Yksi liikkeen johtajan tyttäristä pesi sulhonsa jalat hääyön aluksi. Epäilemättä tarpeen.
"Älykästä suunnitteluakin" koetetaan levittää maailmalla, ja kun koululaitokset ovat mitä ovat, niin putoaahan se porukkaan. Voisi tosin kysyä, eikö moinen Raamattuun luottaminen ole jumalanpilkkaa.
"Jumalallahan meni kuusi päivää maailman luomiseen vain siksi, että Raamatun toimittajat ehtisivät kirjata kaiken. Vai pitäisi Jumalan vielä suunnitella! Seuraavaksi kai väitetään, että Jumala lukee käyttöohjeita!" Pätkä perheemme taannoisesta keskustelusta...
Epäilemättä osa suomalaisistakin lutkuista on innoissaan, kun "kristillisyys" on voimissaan maailman ainoassa supervallassa. Kannattaisi kuitenkin muistaa, että ne siellä eivät ole luterilaisia. Luterilaisuus on Yhdysvalloissa pieni, melko paikallinen lahko suurten järvien tuntumassa.
Esim. Garrison Keillorin sikäläisistä antama kuva on hyvin tuttu. Tekisi mieli väittää, että iso osa suomalaisuudesta on nimenomaan luterilaisuutta. Vaikka uskonnottomana ajatus onkin minulle hankala, koska olen silti suomalainen. Voiko olla luterilainen olematta kristitty?
Kristillisyyttä on montaa sorttia ja useimmat niistä ovat hyvässä sovussa kyenneet esim. tappamaan toisiaan aikojen saatossa. Islam on sitten tietysti ihan hirvee uhka ja vierasta "meille".
Mutta en kyllä ymmärrä, mitä outoa siinä on, että osa suomalaisistakin islaminuskoisista noudattaisi mieluummin shariaa kuin Suomen lakia. Taannoisissa turvapaikkatapauksissahan pidettiin tosi hienona, että evlut kirkko ei noudattanut Suomen viranomaisten linjauksia.
Uskonnollista yleissivistystä ei ole koskaan liikaa. Ei tule nieltyä sammakoita öylätin mukana ihan niin helposti.
Vinkkaamani sivusto pilkkaa Yhdysvaltain "kristillistä" oikeistoa, joka vedättää Raamatulla ja ajaa sotaisaa politiikkaa niin kotona kuin kaukomailla. Meillä kotona kun ollaan vähän toista mieltä, niin sain vuosi sitten porukan kirjan nimpparilahjaksi.
Hauskaa on piisannut sekin jälkeen, äitienpäiväksi tuli essu jossa on englanniksi vanha kunnon Paavali-sitaatti 1 Tim 2:12. Mitä, eivätkö kaikki heti muista mikä se on?
Jenkeistä on tullut Suomeen kaikenlaista uskonnon alaan kuuluvaa, kuten mormonit ja jehovantodistajat. Ihme, ettei useampi "amerikannuori" ole tätä hoksannut... Viime aikoina on keskitytty importoimaan vähän läheisempää, mutta silti luterilaisuudelle vierasta arvomaailmaa.
Tosirakkaus odottaa-liike on onneksi hiipumaan päin. Me Naisissa kerrottiin muutama numero sitten saman porukan amerikkalaisen kantamuodon "puhtaustanssiaisista", joissa tyttäret (nuorimmat noin kuusivuotiaita) lupaavat isilleen olla neitsyitä, kunnes isi löytää heille sopivan puolison.
Pojatkin tekevät kuulemma "ritarillisuuslupauksen". Ehkä puhtausvala olisi soveliaampi? Yksi liikkeen johtajan tyttäristä pesi sulhonsa jalat hääyön aluksi. Epäilemättä tarpeen.
"Älykästä suunnitteluakin" koetetaan levittää maailmalla, ja kun koululaitokset ovat mitä ovat, niin putoaahan se porukkaan. Voisi tosin kysyä, eikö moinen Raamattuun luottaminen ole jumalanpilkkaa.
"Jumalallahan meni kuusi päivää maailman luomiseen vain siksi, että Raamatun toimittajat ehtisivät kirjata kaiken. Vai pitäisi Jumalan vielä suunnitella! Seuraavaksi kai väitetään, että Jumala lukee käyttöohjeita!" Pätkä perheemme taannoisesta keskustelusta...
Epäilemättä osa suomalaisistakin lutkuista on innoissaan, kun "kristillisyys" on voimissaan maailman ainoassa supervallassa. Kannattaisi kuitenkin muistaa, että ne siellä eivät ole luterilaisia. Luterilaisuus on Yhdysvalloissa pieni, melko paikallinen lahko suurten järvien tuntumassa.
Esim. Garrison Keillorin sikäläisistä antama kuva on hyvin tuttu. Tekisi mieli väittää, että iso osa suomalaisuudesta on nimenomaan luterilaisuutta. Vaikka uskonnottomana ajatus onkin minulle hankala, koska olen silti suomalainen. Voiko olla luterilainen olematta kristitty?
Kristillisyyttä on montaa sorttia ja useimmat niistä ovat hyvässä sovussa kyenneet esim. tappamaan toisiaan aikojen saatossa. Islam on sitten tietysti ihan hirvee uhka ja vierasta "meille".
Mutta en kyllä ymmärrä, mitä outoa siinä on, että osa suomalaisistakin islaminuskoisista noudattaisi mieluummin shariaa kuin Suomen lakia. Taannoisissa turvapaikkatapauksissahan pidettiin tosi hienona, että evlut kirkko ei noudattanut Suomen viranomaisten linjauksia.
Uskonnollista yleissivistystä ei ole koskaan liikaa. Ei tule nieltyä sammakoita öylätin mukana ihan niin helposti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)