Näytetään tekstit, joissa on tunniste sukupuoli. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sukupuoli. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 3. huhtikuuta 2011
Naiset kiekkoyleisössä
Tällä kaudella minulla on ollut ilo ja kunnia olla seuraamassa muutamaa Helsingin IFK:n jääkiekkojoukkueen kotiottelua. Viimeisintä näkemääni ottelua Hifki ei edes hävinnyt, joten harrastus voinee jatkua. ---------- (Pahoittelen kappaleenvaihtojen puuttumista, vika on sivustossa eikä minussa.) Jääkiekon seuraaminen katsomosta käsin on antropologisesti äärimmäisen kiinnostavaa. Kanssakatsojat ovat moninainen joukko, ja hallissa pyörimisen motiivit vaihtelevat. Joillekin erätaukojen tarjoilu on keskeistä, toisille tuttujen tapaaminen. Vaikka lätkäyleisöä pidetään usein luiskaotsaisina idiootteina, tunnelma on ollut melko rauhallinen. Kotijoukkueen oletettu herraskaisuus ei yleisössä juuri näy, ruotsia kyllä kuulee paljon. Kauniisti sanottuna yhteiskunnan eri kerrostumat ovat tasaisesti esillä. ---------- Sukupuolijakauma on luonnollisesti miesvoittoinen. Naisiakin kuitenkin on paljon, ja he vasta mielenkiintoista joukkoa ovatkin. Perusmalli lienee pelipaidassa otteluun tuleva ikuisfani, oli hän sitten faniklubin huudattaja tai ihan omin päin matseissa kävijä. Mies on monesti mukana - mikään "tyttöjen juttu" jääkiekko ei tunnu aikuisiällä olevan. Sama vika kuin aina: työ ja lapset. ----------- Kiehtovaa on keski-ikäisten jakkupukunaisten suuri osuus naisyleisöstä. (Tähän ryhmään kai kuulun itsekin.) Eikä tämä vielä mitään, mutta jääkiekon suhteen nämä naiset tuntuvat monesti olevan asiantuntevampia ja kiihkeämpiä kuin seuralaisensa. Selostusta ja vastapuolen pelaajien ja tuomarien haukkumista tulee siihen tahtiin että keskivertomies ei samaan puhenopeuteen pääse koskaan. (Sukupuolistereotypia jonka havainnointi on vahvistanut.) ---------- Eilisessä ottelussa saimme paikat Rauman Lukon fanikatsomoa alemmalta riviltä. Tulipahan seurattua kiekkofanin psyykeä oikein tosissaan. Mukavia juttelimme, vaikka järjestyshenkilöitä selvästi arvelutti, mihin kommunikaatio johtaa. Olisihan siitä erään rouvan kanssa saanut kähinän aikaiseksi, mutta ei raaskinut häviäjiä kiusata. ---------- Naiset näet päästelevät suustaan välillä sellaista tavaraa, että miehiltä sitä harvoin kuulee. Ehkä siksi, että heillä ei fyysisen väkivallan uhka ole samalla tavoin läsnä? Vai tuntuuko jääkiekko jostain syystä vakavammalta asialta, koska se ei ole sukupuolelle tyypillinen harrastus? ---------- Työn puolesta tulevat mieleen sota-ajan nuoret naiset, jotka häpesivät sitä, että ovat tyttöjä. Johtiko tämä sitten siihen, että noina vuosina Kotiliesi intoili Kolmannen valtakunnan yhteiskunnallisista saavutuksista huomattavasti Suomen Kuvalehteä enemmän. Matsiseurani muisteli, että Neuvostoliiton naissotilaat olivat kaikkein pelätyimpiä ja julmimpia. Saattaa olla - aika verenhimoista tavaraa suomalaisiltakin naisilta ilmestyi aikanaan. ---------- Sukupuoli lienee meissä niin syvällä, että kun teemme "väärän" sukupuolen asioita, vedämme sen täysin överiksi. En ole transseksuaalisuuden asiantuntija, mutta joskus on tullut hieman yliampuva vaikutelma siitäkin. ---------- Olemmeko me naispuoliset lätkäfanit siis transuja? Ehkei sentään. Jokainen tavallaan. Minusta hauskinta on nimenomaan sulautua joukkoon, kommentoida hiljalleen ja ottaa osaa tunnelmaan. Yliopistofeministille koko sirkus on joko täysin etäännytetty tutkimuskohde tai sitten jotain, mihin osallistutaan sen omilla ehdoilla. (Käyn minä keikoilla kuuntelemassa sankariheviäkin, se vasta hauskaa on.) ---------- Ai miten olisin saanut aikaan kähinän sen siistin pankkivirkailijan tyyppisen raumalaisrouvan kanssa? No katsos kun hän marmatti hifkiläisten kannustustavasta, että kyllä ne kärpäset taas kuolee vai hyttysiäkö ne tappaa. Kolmannen erän lopussa ei meinannut jaksaa kuunnella, mutta jätin sanomatta, että meillä Helsingissä niitä sanotaan aplodeiksi.
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
Feminismi ei ole pelastanut maailmaa
Otsikko on huolella valittu, sikäli että se tuntuu olevan uutinen aina joillekin ja välillä. Asiaa ruotii melko onnistuneesti Katariina Mäkisen juttu sivustolla Megafoni.net. Minun ei siis tarvitse kirjoittaa niin pitkästi, vaan keskittyä muutamaan ydinkohtaan ja mielessäni viime aikoina pyörineeseen kysymykseen.
Joitakin, jätetäänpä nimeltä mainitsematta heidät, oletettuja miesaktivisteja tuntuu jatkuvasti järkyttävän se seikka, ettei feminismi ole tehnyt heidän(kin?) elämästään yhtä auvoa ja onnelaa. Että miesten keskinäiset hierarkiat ovat yhä olemassa, ja että monet naiset edelleen tunnistavat ne. Naisten sompailu näiden hierarkioiden keskellä - ilahduttavan usein kuitenkin hieman vaihtelevammissa ympäristöissä - tulkitaan feminismin ja varsinkin hierarkioissa heikommin pärjäävien miesten pettämiseksi.
Feminismi ei valitettavasti ole kyennyt muuttamaan maailmaa niin paljon, ettei perhetaustalla, henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ja silkalla sattumalla olisi paljonkin vaikutusta ihmisen elämään. Aina välillä saa kuulla ja lukea miehen esittämänä ajatuksen, jonka mukaan olisi parempi, jos naiset hallitsisivat maailmaa kokonansa kaikkineen. Koska naisilla ei ole monia miesten kielteisiä ominaisuuksia, on toiveelle esitetty perustelu. Tiedä häntä, minusta ikävät piirteet eivät ole sukupuolisidonnaisia eikä oma "kenterini" ole niistä vapaa - ei tosin niin demoninenkaan kuin joskus kuulee väitettävän.
Nykyfeminismi ei kaiketi enää lähde väittämästä, että naiset ovat lähtökohtaisesti parempia ihmisiä ja moraalisesti korkeammalla tasolla? Vai onko tämä 1800-lukulainen ja moneen kertaan eri yhteyksissä - myös niissä "en ole feministi mutta"-porukoissa - päivitetty ajatus jollekin edelleen vakaasti kannatettu uskomus? Sitä kyllä näkee, että lasten synnyttäminen tekisi ihmisestä supersankarin ja kaikkeen kykenevän. Se nyt ei ainakaan pidä paikkaansa...
Paljon ilmestymisaikanaan kohuttu Anna Kontulan pamfletti Tästä äiti varoitti, jonka hiljattain sain luettua (historiantutkijoilla ei ole kiire), on sikäli mielenkiintoinen, että siinä puhuu ihmisryhmä joka on minulle sangen vieras. Olenhan itse kotiäidin/kosmetologin tytär, eikä minulle todellakaan ole paukutettu naisasiaa lapsesta lähtien. Suhteeni feminismiin ja miessukupuoleen on siis osin, mutta ei kokonaan toisenlainen kuin Kontulan kuvaamalla naisella.
En ole ollut mukana missään feministisessä järjestössä enkä tiedostanut oikein tosissani, vaan pikemminkin elänyt parhaan järkeni mukaan. Kaikenlaista hullutusta on tullut vastaan ja rakenteellista väkivaltaakin, jossa koomisinta tai traagisinta on ollut se, että olen usein itse saanut aikaan tilanteet, joissa sukupuolijärjestelmä on kauneimmin toteutunut. Maailma ei ole muuttunut niin paljon, ettei mies kuin mies tilaisuuden tullen pyyhkisi jalkojaan kynnysmattoon. Tästä äiti ei varoittanut, olisi pitänyt tajuta itse.
Historiassa onkin mielenkiintoista se, miten hitaasti muutokset tapahtuvat. (Minusta on tulossa todellinen Braudel-fani.) Tuntuu, että toistamme samoja virheitä yhä uudelleen, emmekä näe, miten maailma on muuttunut ympärillä. Siksikin monet "keskustelut" sukupuoleen ja varsinkin seksiin liittyen jaksavat ihmetyttää. Kontula puhuu kolmannen polven feministeistä, joille maailma ei ole sama paikka kuin äitien sukupolvelle. Olen seuraillut ns. takaiskukeskustelua jo vuosia, ja kaiketi osa esimerkiksi naisten tälläytymiskierteestä voidaan panna senkin piikkiin. Samoin jonkinlaisena backlashina voidaan pitää äitiyden suunnatonta korostamista eri medioissa, joka on erityisesti amerikkalainen ilmiö, mutta josta on rippeitä ropissut Suomeenkin.
Suurin osa naisista haluaa edelleen parisuhteen miehen kanssa, vaikkei ehkä ehdoilla millä hyvänsä. Feminismin kiistaton saavutus on, ettei tällainen suhde ole enää naiselle välttämätön ylipäänsä elämisen saati yhteiskunnallisen aseman saavuttamiseksi. Vihjailut ja viittaukset voidaan jättää sivuun ja kysyä, pitääkö naisella aina olla mies, jotta hän voisi elää hyvää ja normaalia elämää? Vastaus on ei, ainakin jos sattuu olemaan Kontulan ilmausta käyttääkseni "kylläinen valkoinen nainen".
Maailman ongelma onkin siinä, että kaikilla asiat eivät ole yhtä hyvin. Se ei tarkoita, ettemme me länkkärinaiset saisi edelleen valittaa, jos meitä kohdellaan huonosti ja jos yhteiskunta - tai läheisemme - painostavat meitä kohtelemaan huonosti itse itseämme. Sama epätasa-arvoisuuden ongelma koskee tietysti suurinta osaa miehistä. Sukupuoli on vain yksi ihmisiä erottava tekijä, kuten se on aina ollut. Sääty-yhteiskunnan aikoina tuskin saattoi puhua jostain yhteisestä "naiseuden kokemuksesta" eikä siitä aina voi puhua vieläkään. Mielestäni Kontula käsittelee tätä asiaa hyvin vaikkapa prostituutiosta kirjoittaessaan: ihminen, joka ei ole ollut siinä valintatilanteessa ei voine arvostella tällaisen valinnan tehnyttä.
Samaan aikaan, kun voitonmaksimointia ja täydellisyyden tavoittelua talouselämän korkeimmilla paikoilla ihaillaan, paheksutaan syvästi, kun saman tekevät yhteiskunnan alemmilla puolapuilla pärjäilevät. Miksei ihminen saisi muuttaa maasta toiseen paremman elämän perässä? Miksei saisi valita huonoista vaihtoehdoista parasta itsensä elättämisen suhteen? Miksei ihminen saisi ottaa selvää, mihin kaikkiin sosiaalitukiin hän on oikeutettu? Miksei saisi haluta parasta mahdollista puolisoa, vanhempaa lapsilleen, parasta mahdollista seksiä?
Miesasia, josta alussa mainittu Megafoni.netin juttu puhuu, on hyvä asia, koska naisten ei todellakaan pidä joutua hoitamaan miestenkin asioita. Sosiaaliturva perustettiin aikanaan lasten vuoksi ja perheitä varten, mutta se ei saa perustua ajatukseen naisesta ainoana vanhempana eikä syrjiä yksineläviä. Sen sijaan näitä "minua ei otettu pienenä poikaporukoihin ja syytän siitä lopun ikäni feministejä"-tyyppejä ei ole tarpeen kuunnella. Asia nyt ei vain mene niin ja valittakoot suoraan "alfakoiraille" jos uskaltavat.
Feminismi ei ole pelastanut maailmaa, mutta se on tehnyt siitä huomattavasti mukavamman paikan elää monille naisille ja miehille. Tiedostaa voi monin tavoin ja monia asioita ja parhaimmillaan se voi tapahtua jopa heteroseksuaalisessa parisuhteessa yhdessä. Tästä saamme kiittää niitä naisia, jotka eivät ehkä korostaneet seksin iloja kokopäivätoimisesti, mutta loivat sen tilan, jossa voidaan keskustella ihmisenä olemisesta myös asiallisesti, stereotypioita välttäen. Nyt elämme toista aikaa ja pohdimme toisia kysymyksiä, mutta pyrkimys tasa-arvoon, kaikilla tasoilla, on ihanne, josta kannattaa pitää kiinni.
Joitakin, jätetäänpä nimeltä mainitsematta heidät, oletettuja miesaktivisteja tuntuu jatkuvasti järkyttävän se seikka, ettei feminismi ole tehnyt heidän(kin?) elämästään yhtä auvoa ja onnelaa. Että miesten keskinäiset hierarkiat ovat yhä olemassa, ja että monet naiset edelleen tunnistavat ne. Naisten sompailu näiden hierarkioiden keskellä - ilahduttavan usein kuitenkin hieman vaihtelevammissa ympäristöissä - tulkitaan feminismin ja varsinkin hierarkioissa heikommin pärjäävien miesten pettämiseksi.
Feminismi ei valitettavasti ole kyennyt muuttamaan maailmaa niin paljon, ettei perhetaustalla, henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ja silkalla sattumalla olisi paljonkin vaikutusta ihmisen elämään. Aina välillä saa kuulla ja lukea miehen esittämänä ajatuksen, jonka mukaan olisi parempi, jos naiset hallitsisivat maailmaa kokonansa kaikkineen. Koska naisilla ei ole monia miesten kielteisiä ominaisuuksia, on toiveelle esitetty perustelu. Tiedä häntä, minusta ikävät piirteet eivät ole sukupuolisidonnaisia eikä oma "kenterini" ole niistä vapaa - ei tosin niin demoninenkaan kuin joskus kuulee väitettävän.
Nykyfeminismi ei kaiketi enää lähde väittämästä, että naiset ovat lähtökohtaisesti parempia ihmisiä ja moraalisesti korkeammalla tasolla? Vai onko tämä 1800-lukulainen ja moneen kertaan eri yhteyksissä - myös niissä "en ole feministi mutta"-porukoissa - päivitetty ajatus jollekin edelleen vakaasti kannatettu uskomus? Sitä kyllä näkee, että lasten synnyttäminen tekisi ihmisestä supersankarin ja kaikkeen kykenevän. Se nyt ei ainakaan pidä paikkaansa...
Paljon ilmestymisaikanaan kohuttu Anna Kontulan pamfletti Tästä äiti varoitti, jonka hiljattain sain luettua (historiantutkijoilla ei ole kiire), on sikäli mielenkiintoinen, että siinä puhuu ihmisryhmä joka on minulle sangen vieras. Olenhan itse kotiäidin/kosmetologin tytär, eikä minulle todellakaan ole paukutettu naisasiaa lapsesta lähtien. Suhteeni feminismiin ja miessukupuoleen on siis osin, mutta ei kokonaan toisenlainen kuin Kontulan kuvaamalla naisella.
En ole ollut mukana missään feministisessä järjestössä enkä tiedostanut oikein tosissani, vaan pikemminkin elänyt parhaan järkeni mukaan. Kaikenlaista hullutusta on tullut vastaan ja rakenteellista väkivaltaakin, jossa koomisinta tai traagisinta on ollut se, että olen usein itse saanut aikaan tilanteet, joissa sukupuolijärjestelmä on kauneimmin toteutunut. Maailma ei ole muuttunut niin paljon, ettei mies kuin mies tilaisuuden tullen pyyhkisi jalkojaan kynnysmattoon. Tästä äiti ei varoittanut, olisi pitänyt tajuta itse.
Historiassa onkin mielenkiintoista se, miten hitaasti muutokset tapahtuvat. (Minusta on tulossa todellinen Braudel-fani.) Tuntuu, että toistamme samoja virheitä yhä uudelleen, emmekä näe, miten maailma on muuttunut ympärillä. Siksikin monet "keskustelut" sukupuoleen ja varsinkin seksiin liittyen jaksavat ihmetyttää. Kontula puhuu kolmannen polven feministeistä, joille maailma ei ole sama paikka kuin äitien sukupolvelle. Olen seuraillut ns. takaiskukeskustelua jo vuosia, ja kaiketi osa esimerkiksi naisten tälläytymiskierteestä voidaan panna senkin piikkiin. Samoin jonkinlaisena backlashina voidaan pitää äitiyden suunnatonta korostamista eri medioissa, joka on erityisesti amerikkalainen ilmiö, mutta josta on rippeitä ropissut Suomeenkin.
Suurin osa naisista haluaa edelleen parisuhteen miehen kanssa, vaikkei ehkä ehdoilla millä hyvänsä. Feminismin kiistaton saavutus on, ettei tällainen suhde ole enää naiselle välttämätön ylipäänsä elämisen saati yhteiskunnallisen aseman saavuttamiseksi. Vihjailut ja viittaukset voidaan jättää sivuun ja kysyä, pitääkö naisella aina olla mies, jotta hän voisi elää hyvää ja normaalia elämää? Vastaus on ei, ainakin jos sattuu olemaan Kontulan ilmausta käyttääkseni "kylläinen valkoinen nainen".
Maailman ongelma onkin siinä, että kaikilla asiat eivät ole yhtä hyvin. Se ei tarkoita, ettemme me länkkärinaiset saisi edelleen valittaa, jos meitä kohdellaan huonosti ja jos yhteiskunta - tai läheisemme - painostavat meitä kohtelemaan huonosti itse itseämme. Sama epätasa-arvoisuuden ongelma koskee tietysti suurinta osaa miehistä. Sukupuoli on vain yksi ihmisiä erottava tekijä, kuten se on aina ollut. Sääty-yhteiskunnan aikoina tuskin saattoi puhua jostain yhteisestä "naiseuden kokemuksesta" eikä siitä aina voi puhua vieläkään. Mielestäni Kontula käsittelee tätä asiaa hyvin vaikkapa prostituutiosta kirjoittaessaan: ihminen, joka ei ole ollut siinä valintatilanteessa ei voine arvostella tällaisen valinnan tehnyttä.
Samaan aikaan, kun voitonmaksimointia ja täydellisyyden tavoittelua talouselämän korkeimmilla paikoilla ihaillaan, paheksutaan syvästi, kun saman tekevät yhteiskunnan alemmilla puolapuilla pärjäilevät. Miksei ihminen saisi muuttaa maasta toiseen paremman elämän perässä? Miksei saisi valita huonoista vaihtoehdoista parasta itsensä elättämisen suhteen? Miksei ihminen saisi ottaa selvää, mihin kaikkiin sosiaalitukiin hän on oikeutettu? Miksei saisi haluta parasta mahdollista puolisoa, vanhempaa lapsilleen, parasta mahdollista seksiä?
Miesasia, josta alussa mainittu Megafoni.netin juttu puhuu, on hyvä asia, koska naisten ei todellakaan pidä joutua hoitamaan miestenkin asioita. Sosiaaliturva perustettiin aikanaan lasten vuoksi ja perheitä varten, mutta se ei saa perustua ajatukseen naisesta ainoana vanhempana eikä syrjiä yksineläviä. Sen sijaan näitä "minua ei otettu pienenä poikaporukoihin ja syytän siitä lopun ikäni feministejä"-tyyppejä ei ole tarpeen kuunnella. Asia nyt ei vain mene niin ja valittakoot suoraan "alfakoiraille" jos uskaltavat.
Feminismi ei ole pelastanut maailmaa, mutta se on tehnyt siitä huomattavasti mukavamman paikan elää monille naisille ja miehille. Tiedostaa voi monin tavoin ja monia asioita ja parhaimmillaan se voi tapahtua jopa heteroseksuaalisessa parisuhteessa yhdessä. Tästä saamme kiittää niitä naisia, jotka eivät ehkä korostaneet seksin iloja kokopäivätoimisesti, mutta loivat sen tilan, jossa voidaan keskustella ihmisenä olemisesta myös asiallisesti, stereotypioita välttäen. Nyt elämme toista aikaa ja pohdimme toisia kysymyksiä, mutta pyrkimys tasa-arvoon, kaikilla tasoilla, on ihanne, josta kannattaa pitää kiinni.
maanantai 8. maaliskuuta 2010
Misseistä ja markkinoista
Naisten päivänä kirjoitan asiasta, jota olen viime aikoina miettinyt paljon. Ostin syksyllä Lontoosta hupaisannimisen kirjan Why Women Have Sex. Erittäin hauska, lämmin ja tutkimustietoon perustuva kirja, jota voi suositella kaikille riippumatta siitä, mitkä omat motiivit ovat kulloinkin olleet. Cindy Meston, toinen kirjoittajista (toinen on David Buss), on ollut WHO:n komiteassa määrittelemässä naisen orgasmia. Kyllä, verovaroilla…
Kyseinen teos, kuten monet muutkin viime aikoina, ottaa esille seksuaalisen kilpailun käsitteen. Monesti unohtuu, etteivät ainoastaan miehet kilpaile keskenään naisista (ja naiset sitten vain valkkaisivat parhaat), vaan myös naiset kilpailevat miehistä. Esimerkiksi Sinkkuelämää-sarja on minusta niin epäuskottava siksi, että siinä naiset harvemmin tavoittelevat samaa miestä – eihän se ystävyyden ihannetilanne ole, mutta kerrankos tuota on sattunut.
Naiset käyttävät myös moninaisia (sic) keinoja parantaakseen omaa asemaansa tässä tavoittelussa. Yksi niistä on toisen naisen maineen pilaaminen. Seksuaalisesti vetovoimaisista naisista kerrotaan perinteisesti epäilyttäviä juttuja, jotka samalla korostavat omia positiivisia puolia. Kilpailija voidaan myös leimata tyhmäksi, arvomaailmaltaan vastenmieliseksi tai muulla tavoin ainakin joidenkin miesten mielestä epäkiinnostavaksi.
Meston ja Buss ottavat myös esille sen surullisen nykymaailman tilanteen, että media tuo erilaiset julkisuuden henkilöt niin lähelle meitä. Naiset kokevat kilpailevansa missien ja mallien kanssa, ja vaikka se kirjan ja tämän jutun aiheen vierestä onkin, samoin miehet miettivät joutavanpäiväisiä erilaisista kuuluisuuksista.
Naisten keskinäinen solidaarisuus on asia, josta en ainakaan minä ole viime aikoina saanut silmiini kovin montaa juttua. Koen sitä monestikin tosielämässä, mutta mikään trendiasia se ei ole. Pikemminkin naiset ovat jakautuneet omiin ryhmiinsä, joiden intressit eivät useinkaan kohtaa.
Pitäisikö niin olla? Onko nyky-yhteiskunta kyennyt hajottamaan sukupuolitietoisuuden, kuten on hajotettu luokkatietoisuus? Eikö naisilla ole yhteisiä kokemuksia ja yhteisiä intressejä, vai ovatko nekin hajonneet oman edun ja tehokkuuden tavoitteluun?
Olemme oppineet näkemään esimerkiksi prostituoidut moninaisena ryhmänä, josta ei ole olemassa vain yhtä tarinaa. Emme pelkästään paheksu heitä emmekä yrittäne joukolla pelastaakaan jokaista - ajatus seksuaalisesta kilpailusta on painettu taka-alalle. Voisimmeko seuraavaksi alkaa nähdä muutkin naiset samalla tavoin? Vaikkapa missit ja mallit. Ei vain halveksittavina, ihailtavina tai säälittävinä, vaan jonain siltä väliltä. Ettemme sekoittaisi aikamme joskus omituisia kauneusihanteita omiin kilpailuasetelmiimme, joissa nämä naiset kuitenkin harvemmin todellisuudessa esiintyvät.
Paljon puhutaan siitä, millaista on kasvaa naiseksi yhä epärealistisemmassa kauneuden maailmassa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että retusoidut mainoskuvat vaikuttavat tytön itsetuntoon yhtä paljon kuin vinoutunut kauneus- ja seksipuhe omassa arjessa, omassa perheessä ja lähipiirissä. Saako olla kaunis, saako nauttia omasta ihanasta itsestään, vai pitääkö aina olla jotain muuta ja parempaa – vai eikö saisi olla nätti ollenkaan, koska vaikuttaa tyhmältä ja ”huonolta naiselta”?
Sillä on väliä, mitä julkkiskaunottarista sanotaan, erityisesti suhteessa heidän ulkonäköönsä ja muihin ominaisuuksiinsa. Ei siksi, että he itse useinkaan saisivat tietää siitä, mitä juputamme omissa porukoissamme. Vaan siksi, että meidän olisi hyvä miettiä, mitä oman elämämme asiaa peilaamme toisten morkkaamiseen, ja mitä se tekee tälle maailmalle, jossa elämme.
Seksuaalinen kilpailu ei minusta ole mikään verissä päin käyty taisto, ja markkinoita on monia, luullakseni myös jokaiselle joku jossain. Naisten päivänä voisimme nostaa maljan myös naisten keskinäiselle solidaarisuudelle, ei vain naisille yleensä. Emme ehkä ole yhtenä rintamana (jälleen sic) miehiä vastassa, mutta emme toisiammekaan.
Viivi Pumpanen on sisaresi.
Kyseinen teos, kuten monet muutkin viime aikoina, ottaa esille seksuaalisen kilpailun käsitteen. Monesti unohtuu, etteivät ainoastaan miehet kilpaile keskenään naisista (ja naiset sitten vain valkkaisivat parhaat), vaan myös naiset kilpailevat miehistä. Esimerkiksi Sinkkuelämää-sarja on minusta niin epäuskottava siksi, että siinä naiset harvemmin tavoittelevat samaa miestä – eihän se ystävyyden ihannetilanne ole, mutta kerrankos tuota on sattunut.
Naiset käyttävät myös moninaisia (sic) keinoja parantaakseen omaa asemaansa tässä tavoittelussa. Yksi niistä on toisen naisen maineen pilaaminen. Seksuaalisesti vetovoimaisista naisista kerrotaan perinteisesti epäilyttäviä juttuja, jotka samalla korostavat omia positiivisia puolia. Kilpailija voidaan myös leimata tyhmäksi, arvomaailmaltaan vastenmieliseksi tai muulla tavoin ainakin joidenkin miesten mielestä epäkiinnostavaksi.
Meston ja Buss ottavat myös esille sen surullisen nykymaailman tilanteen, että media tuo erilaiset julkisuuden henkilöt niin lähelle meitä. Naiset kokevat kilpailevansa missien ja mallien kanssa, ja vaikka se kirjan ja tämän jutun aiheen vierestä onkin, samoin miehet miettivät joutavanpäiväisiä erilaisista kuuluisuuksista.
Naisten keskinäinen solidaarisuus on asia, josta en ainakaan minä ole viime aikoina saanut silmiini kovin montaa juttua. Koen sitä monestikin tosielämässä, mutta mikään trendiasia se ei ole. Pikemminkin naiset ovat jakautuneet omiin ryhmiinsä, joiden intressit eivät useinkaan kohtaa.
Pitäisikö niin olla? Onko nyky-yhteiskunta kyennyt hajottamaan sukupuolitietoisuuden, kuten on hajotettu luokkatietoisuus? Eikö naisilla ole yhteisiä kokemuksia ja yhteisiä intressejä, vai ovatko nekin hajonneet oman edun ja tehokkuuden tavoitteluun?
Olemme oppineet näkemään esimerkiksi prostituoidut moninaisena ryhmänä, josta ei ole olemassa vain yhtä tarinaa. Emme pelkästään paheksu heitä emmekä yrittäne joukolla pelastaakaan jokaista - ajatus seksuaalisesta kilpailusta on painettu taka-alalle. Voisimmeko seuraavaksi alkaa nähdä muutkin naiset samalla tavoin? Vaikkapa missit ja mallit. Ei vain halveksittavina, ihailtavina tai säälittävinä, vaan jonain siltä väliltä. Ettemme sekoittaisi aikamme joskus omituisia kauneusihanteita omiin kilpailuasetelmiimme, joissa nämä naiset kuitenkin harvemmin todellisuudessa esiintyvät.
Paljon puhutaan siitä, millaista on kasvaa naiseksi yhä epärealistisemmassa kauneuden maailmassa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että retusoidut mainoskuvat vaikuttavat tytön itsetuntoon yhtä paljon kuin vinoutunut kauneus- ja seksipuhe omassa arjessa, omassa perheessä ja lähipiirissä. Saako olla kaunis, saako nauttia omasta ihanasta itsestään, vai pitääkö aina olla jotain muuta ja parempaa – vai eikö saisi olla nätti ollenkaan, koska vaikuttaa tyhmältä ja ”huonolta naiselta”?
Sillä on väliä, mitä julkkiskaunottarista sanotaan, erityisesti suhteessa heidän ulkonäköönsä ja muihin ominaisuuksiinsa. Ei siksi, että he itse useinkaan saisivat tietää siitä, mitä juputamme omissa porukoissamme. Vaan siksi, että meidän olisi hyvä miettiä, mitä oman elämämme asiaa peilaamme toisten morkkaamiseen, ja mitä se tekee tälle maailmalle, jossa elämme.
Seksuaalinen kilpailu ei minusta ole mikään verissä päin käyty taisto, ja markkinoita on monia, luullakseni myös jokaiselle joku jossain. Naisten päivänä voisimme nostaa maljan myös naisten keskinäiselle solidaarisuudelle, ei vain naisille yleensä. Emme ehkä ole yhtenä rintamana (jälleen sic) miehiä vastassa, mutta emme toisiammekaan.
Viivi Pumpanen on sisaresi.
tiistai 12. tammikuuta 2010
Jos ei tietäisi
Vanhat valokuvat herättävät oudon tunteen. Ilmeitä, kasvojen juonteita, katseita joita ei enää tapaa. Kenties ajatuksiakin, joita ei enää ajatella. Ihmiset, jotka eivät ole tottuneet olemaan kuvattavina ja tuijottamaan itseään peilistä, muuttuvat vuosiensa ja elämän myötä eri näköisiksi kuin ne, joiden lihakset muokkautuvat sen mukaan, että niitä katsotaan. Käsitys valokuvattavana olemisesta on sekin toinen - onko kuvassa minä vai me, minä itse vai ammatin ja aseman edustaja? Onko ilmeen oltava arvokas vai iloinen, muodinmukaisen haaveellinen vai jotenkin todellinen?
En siis usko eläytymiseen historian tutkimusmetodina. Miten voisin, enhän useimmiten ymmärrä aikalaisianikaan, tai vasta pitkällisen pohdinnan perästä.
Luen juuri Doris Lessingin omaelämäkerran ensimmäistä osaa Ihon alla. Hän kuvaa tyttövuosiaan, naiseksi kasvamista ja iloa, jota hän tunsi omasta ruumiistaan tuolloin ja vielä aikuisiälläkin. Hän arvelee, kuten moni muukin, että nykyinen kuvien ja arviointien tulva estää samanlaisen oman ruumiin rakastamisen ja ylpeän esittelemisen, mikä hänen aikanaan oli vielä mahdollista. Usko siihen, että nykyään olemme erityisen vapautuneita ja onnellisia elää silti sitkeästi.
Voi olla mahdollista, joskin epäilen, että suhde omaan ruumiiseen riippuu myös seurasta, missä lapsi ja nuori elää. Oman kokemukseni mukaan jo 1970-luvulla oli olemassa voimakkaasti arvottava ruumisdiskurssi myös lasten suhteen; se ei suinkaan ole vasta nykylasten ja -teinien riesa. Riippuu ihan siitä, mitä ihmisen oletetaan ruumiillaan tekevän. Joulunajan television Jane Austen-maraton muistutti siitä, että joinakin aikoina joidenkin naisten ainoa elämäntehtävä on ollut päästä hyviin naimisiin ja on saanut olla aika monta tuhatta puntaa, että ulkonäöllä ei ole ollut mitään merkitystä. Nykyään annetaan jopa ymmärtää, että fiksuimmankin pitää olla missimittainen, että saisi mitään aikaan, ja jos lukee vain tietyntyyppisiä lehtiä ja katsoo televisiota valikoiden, voi se siltäkin näyttää.
Ja kuitenkin on olemassa ihmisen oma totuus, jonka nujertaminen on joinakin aikoina nähty kasvatuksen perimmäiseksi päämääräksi ja toisina sitä on yritetty vaalia tai annettu vain olla kun ei ole muusta ymmärretty. Perisyntiä on piiskattu lapsista ja toisaalla on eletty kuin pellossa tai ei ole keskitytty nimenomaan tähän toimeen sen suhteen. Kuten Foucault'nsa lukeneet kiltisti muistavat, ruumiin vahtiminen ja suoranainen pelko eivät ole mitään muuttumattomia totuuksia eikä psyykenkään kyttäys ole aina ollut samoihin asioihin keskittyvää.
Kaksivuotiaat tuntuvat onnistuvan valokuvissa parhaiten, siis nykyajan lapsista. Heillä on jo kiinnostus siihen, että heitä kuvataan ("Näytä!" Digiajan huveja), mutta ei vielä halua tai kykyä kokeilla omalla persoonallisuudella leikkimistä. Viisivuotias näyttää kuvissa juuri siltä kuin olisi astunut Lassi ja Leevi-sarjakuvasta... Ja sitten alkaa, ainakin useimmilla ja varsinkin naisilla se "voi ei taas mä epäonnistuin"-voivottelu joka valokuvasta.
Nemi-sarjakuvassa taas esitettiin, että peiliin katsomalla ei näe todellista itseään, mikä sai Nemin valokuvaamaan itseään eri kulmista vähän päästä. Kiinnostiko sadan tai seitsemänkymmenen vuoden takaisia ihmisiä se, miltä he kuvissa näyttivät - oliko se heille heidän todellinen itsensä? Kuinkahan moni mahtoi miettiä moisia ja mihin tulokseen mahtoi päästä.
En siis usko eläytymiseen historian tutkimusmetodina. Miten voisin, enhän useimmiten ymmärrä aikalaisianikaan, tai vasta pitkällisen pohdinnan perästä.
Luen juuri Doris Lessingin omaelämäkerran ensimmäistä osaa Ihon alla. Hän kuvaa tyttövuosiaan, naiseksi kasvamista ja iloa, jota hän tunsi omasta ruumiistaan tuolloin ja vielä aikuisiälläkin. Hän arvelee, kuten moni muukin, että nykyinen kuvien ja arviointien tulva estää samanlaisen oman ruumiin rakastamisen ja ylpeän esittelemisen, mikä hänen aikanaan oli vielä mahdollista. Usko siihen, että nykyään olemme erityisen vapautuneita ja onnellisia elää silti sitkeästi.
Voi olla mahdollista, joskin epäilen, että suhde omaan ruumiiseen riippuu myös seurasta, missä lapsi ja nuori elää. Oman kokemukseni mukaan jo 1970-luvulla oli olemassa voimakkaasti arvottava ruumisdiskurssi myös lasten suhteen; se ei suinkaan ole vasta nykylasten ja -teinien riesa. Riippuu ihan siitä, mitä ihmisen oletetaan ruumiillaan tekevän. Joulunajan television Jane Austen-maraton muistutti siitä, että joinakin aikoina joidenkin naisten ainoa elämäntehtävä on ollut päästä hyviin naimisiin ja on saanut olla aika monta tuhatta puntaa, että ulkonäöllä ei ole ollut mitään merkitystä. Nykyään annetaan jopa ymmärtää, että fiksuimmankin pitää olla missimittainen, että saisi mitään aikaan, ja jos lukee vain tietyntyyppisiä lehtiä ja katsoo televisiota valikoiden, voi se siltäkin näyttää.
Ja kuitenkin on olemassa ihmisen oma totuus, jonka nujertaminen on joinakin aikoina nähty kasvatuksen perimmäiseksi päämääräksi ja toisina sitä on yritetty vaalia tai annettu vain olla kun ei ole muusta ymmärretty. Perisyntiä on piiskattu lapsista ja toisaalla on eletty kuin pellossa tai ei ole keskitytty nimenomaan tähän toimeen sen suhteen. Kuten Foucault'nsa lukeneet kiltisti muistavat, ruumiin vahtiminen ja suoranainen pelko eivät ole mitään muuttumattomia totuuksia eikä psyykenkään kyttäys ole aina ollut samoihin asioihin keskittyvää.
Kaksivuotiaat tuntuvat onnistuvan valokuvissa parhaiten, siis nykyajan lapsista. Heillä on jo kiinnostus siihen, että heitä kuvataan ("Näytä!" Digiajan huveja), mutta ei vielä halua tai kykyä kokeilla omalla persoonallisuudella leikkimistä. Viisivuotias näyttää kuvissa juuri siltä kuin olisi astunut Lassi ja Leevi-sarjakuvasta... Ja sitten alkaa, ainakin useimmilla ja varsinkin naisilla se "voi ei taas mä epäonnistuin"-voivottelu joka valokuvasta.
Nemi-sarjakuvassa taas esitettiin, että peiliin katsomalla ei näe todellista itseään, mikä sai Nemin valokuvaamaan itseään eri kulmista vähän päästä. Kiinnostiko sadan tai seitsemänkymmenen vuoden takaisia ihmisiä se, miltä he kuvissa näyttivät - oliko se heille heidän todellinen itsensä? Kuinkahan moni mahtoi miettiä moisia ja mihin tulokseen mahtoi päästä.
tiistai 1. joulukuuta 2009
Talvisota ja suomalainen mies
Elämme aikaa, jolloin lehtiä on vaikea avata voimatta henkisesti erittäin pahoin. Yhtäällä ollaan puolustavinaan suomalaisia miehiä Sofi Oksasta vastaan - Sofi Oksasen puheilla alkaa olla asian kanssa jo aika vähän tekemistä. Toisaalla reuhataan talvisodasta ja sen ihmeestä, jonka vaikkapa VTT, majuri Juha Mälkki on osoittanut hieman vähemmän ihmeelliseksi. Mutta kukapa tutkijoita kuuntelisi.
Maskuliinisuus on ollut kansakuntien luomisen käyteainetta ja toisaalta kansakuntaa on käytetty maskuliinisuuden määrittelyssä. Kuka on oikea kansalainen, kuka joutuu tekemään mitäkin, jotta kansakunta olisi olemassa. Sotiminen ja siittäminen ovat tärkeitä hommia, joiden lävitse nähtynä rauhallisemmat ja pitkäkestoisemmat puuhat ovat aika mitättömiä. Tämä on tätä perusfeminismihuttua, ei kai sitä enää tarvitse kellekään selittää. Vaikka näköjään koko ajan täytyy.
Väitän, enkä ainoastaan väitä vaan tiedän olevani oikeassa, että sotien ihmeet ja vähemmän ihmeelliset asiat ovat täysin riippuvaisia siitä, mitä rauhan aikana ja muualla kuin rintamalla tapahtuu. Mistä sotilas tietää, minkä vuoksi hän taistelee, ellei sitä ole viimeistään kansakoulunopettaja hänen päähänsä paukuttanut? Entisaikaan vieläpä sangen kirjaimellisesti. Armeija vain korjaa sadon, ja aikana, jolloin ei ole ollut paljon korjattavaa on harvesterilla ollut tekemistä.
Opin oman suomalaisuuteni 1970- ja 80-luvuilla, jolloin sitä ei suomettumiskiimaisten kriitikkojen mielestä ole ollut olemassakaan paitsi Ben Zyskowiczin viiksissä. Mutta minä olin isänmaallinen. Arvostin suomalaista kulttuuria, ilmiömäistä yhteiskunnallista kehitystä, kaikille riittävää vaurautta. Olin vasemmistolainen viimeistään 1980-luvulla, mikä ei minusta ollut yhtään ristiriidassa isänmaallisuuden kanssa. Samassa maassa elettiin kaikki.
1990-luvulla minulta meni isänmaa alta. En tunnista tätä sotia palvovaa ja miesten sortoa uikuttavaa porukkaa ollenkaan. Jotain ihan hirveää heiltä on viety, ja he luulevat saavansa sen takaisin uhoamalla kuinka "me" olemme sotineet niin saatanan tavalla. Joku voisi pitää toisten ihmisten hyväksikäyttönä sitä, että leveillään asioilla joita ei ole itse tehnyt, mutta nationalismin mukaan se on täysin normaalia ja kansalaisen perusoikeus.
Mitä kaikkea jätetään uutisoimatta, kun sivut täytetään iänikuisilla sotamuistelmilla? Mitä merkitystä vieraille ihmisille on yksittäisen sodan kokeneen ihmisen muistoilla? Näillä asioilla oletetaan olevan itsestäänselvä arvo, mutta ei se saisi niin olla. Sodat pitää kyseenalaistaa, kysyä, miksi juuri ne nostetaan keskeiseksi kansalliseksi kokemukseksi yli kaiken sen, mikä pitää kansakuntaa koossa ja tekee siitä sen, mitä se on.
Sofi Oksanen on päässyt paikalle, jolla on ennenkin ollut suomalainen nainen, mutta voi siinä olla ruotsalainen, britti, italialainen ja tietysti venäläinen, eli suomalaisen miehen viholliskuvaksi. Feministit ovat suomalaisen miehen vihollisia kaikki, huolimatta siitä että useimmat meistä ihan mielellään elämme suomalaisten miesten kanssa ja synnytämme niitä lisääkin.
Olisipa hienoa, jos miehet tajuaisivat kamppailevansa suurimman osan elämästään toisia miehiä vastaan, ja hyvä veli on aika harvalla. Mutta kuviteltu yhteisö - suomalaiset miehet - on kestävää laatua. Onneksi suurimmalla osalla todellisista suomalaisista miehistä on jokin suhde siihen, mitä oikeasti tapahtuu. Kirjoittaisivatpa vielä lehtiinkin...
Maskuliinisuus on ollut kansakuntien luomisen käyteainetta ja toisaalta kansakuntaa on käytetty maskuliinisuuden määrittelyssä. Kuka on oikea kansalainen, kuka joutuu tekemään mitäkin, jotta kansakunta olisi olemassa. Sotiminen ja siittäminen ovat tärkeitä hommia, joiden lävitse nähtynä rauhallisemmat ja pitkäkestoisemmat puuhat ovat aika mitättömiä. Tämä on tätä perusfeminismihuttua, ei kai sitä enää tarvitse kellekään selittää. Vaikka näköjään koko ajan täytyy.
Väitän, enkä ainoastaan väitä vaan tiedän olevani oikeassa, että sotien ihmeet ja vähemmän ihmeelliset asiat ovat täysin riippuvaisia siitä, mitä rauhan aikana ja muualla kuin rintamalla tapahtuu. Mistä sotilas tietää, minkä vuoksi hän taistelee, ellei sitä ole viimeistään kansakoulunopettaja hänen päähänsä paukuttanut? Entisaikaan vieläpä sangen kirjaimellisesti. Armeija vain korjaa sadon, ja aikana, jolloin ei ole ollut paljon korjattavaa on harvesterilla ollut tekemistä.
Opin oman suomalaisuuteni 1970- ja 80-luvuilla, jolloin sitä ei suomettumiskiimaisten kriitikkojen mielestä ole ollut olemassakaan paitsi Ben Zyskowiczin viiksissä. Mutta minä olin isänmaallinen. Arvostin suomalaista kulttuuria, ilmiömäistä yhteiskunnallista kehitystä, kaikille riittävää vaurautta. Olin vasemmistolainen viimeistään 1980-luvulla, mikä ei minusta ollut yhtään ristiriidassa isänmaallisuuden kanssa. Samassa maassa elettiin kaikki.
1990-luvulla minulta meni isänmaa alta. En tunnista tätä sotia palvovaa ja miesten sortoa uikuttavaa porukkaa ollenkaan. Jotain ihan hirveää heiltä on viety, ja he luulevat saavansa sen takaisin uhoamalla kuinka "me" olemme sotineet niin saatanan tavalla. Joku voisi pitää toisten ihmisten hyväksikäyttönä sitä, että leveillään asioilla joita ei ole itse tehnyt, mutta nationalismin mukaan se on täysin normaalia ja kansalaisen perusoikeus.
Mitä kaikkea jätetään uutisoimatta, kun sivut täytetään iänikuisilla sotamuistelmilla? Mitä merkitystä vieraille ihmisille on yksittäisen sodan kokeneen ihmisen muistoilla? Näillä asioilla oletetaan olevan itsestäänselvä arvo, mutta ei se saisi niin olla. Sodat pitää kyseenalaistaa, kysyä, miksi juuri ne nostetaan keskeiseksi kansalliseksi kokemukseksi yli kaiken sen, mikä pitää kansakuntaa koossa ja tekee siitä sen, mitä se on.
Sofi Oksanen on päässyt paikalle, jolla on ennenkin ollut suomalainen nainen, mutta voi siinä olla ruotsalainen, britti, italialainen ja tietysti venäläinen, eli suomalaisen miehen viholliskuvaksi. Feministit ovat suomalaisen miehen vihollisia kaikki, huolimatta siitä että useimmat meistä ihan mielellään elämme suomalaisten miesten kanssa ja synnytämme niitä lisääkin.
Olisipa hienoa, jos miehet tajuaisivat kamppailevansa suurimman osan elämästään toisia miehiä vastaan, ja hyvä veli on aika harvalla. Mutta kuviteltu yhteisö - suomalaiset miehet - on kestävää laatua. Onneksi suurimmalla osalla todellisista suomalaisista miehistä on jokin suhde siihen, mitä oikeasti tapahtuu. Kirjoittaisivatpa vielä lehtiinkin...
keskiviikko 23. syyskuuta 2009
Kadonneet sanat
Vanhojen tekstien lukeminen on aina hilpeää. Historiantutkijan riemuna on löytää sanoja ja ajatuksia, joita ei vain nykyään enää tapaa. Oma suosikkini on sota-ajan Kotilieden pääkirjoituksen ilmaus "tällaisia naisia Suomi ei halua käyttää lastensa äiteinä"... tulee aina sellainen syvästi inhimillinen olo isänmaan suhteen tuosta.
Mutta on uudemmissakin teksteissä ihmettelemistä. Takavuosina, joskus 1970- ja 80-luvuilla monenkin kirjan ja varsinkin tutkimuksen otsikossa esiintyi sana "raportti". Oli kai lehtikin nimeltä Shokki-raportti mutta en ole varma.
Sen kuitenkin tiedän, että raportti on jotain tosi puolueetonta, syväluotaavaa ja tärkeää. Toki sanaa edelleenkin käytetään, mutta omien kirjastohakujeni perusteella se on jäänyt pikku hiljaa pois otsikkotasolta, ellei kyse tosiaan ole tilastollisesta raportoinnista. Ja tilastothan ovat aina totta!
Toinen ajankuva, jota harvemmin tapaa on "patriarkaatti". Tiedättehän, isänvaltainen järjestelmä joksi kutsuttiin takavuosien feminismissä koko yhteiskunnan epätasa-arvoista rakennetta (jos kuvaus on kummallinen niin se vain kertoo miten hyvin tajuan muiden kuin omaa feminismiäni).
Jossain vaiheessa ainakin akateeminen feminismi lakkasi syyttämästä miehiä mistään erityisestä (älkää antako tämän maailman aarnolaitisten luulotella että kaikesta olisi miehiä syytetty koskaan) ja sukelsi naisen oman ruumiillisuuden syövereihin. Ja ranskalaisen filosofian. Pikku hiljaa ollaan palailemassa pintaan, katsotaan löytyykö patriarkaatti.
Tajusin hiljattain, että kadonneiden sanojen joukkoon kuuluu tavallaan myös "yksilöllinen". Ei se ole kadonnut maailmasta vaan sitä tapaa yhden ihmisen tilanteeseen sovitettujen toimien kuvauksena ("yksilöllinen kuntoutus" jne.). Mutta yksilöllisyys on lakannut olemasta jotain, mitä aikakauslehdissä toitotetaan suurimpana hienoutena. "Yhteisöllisyys" on 2000-luvun "yksilöllisyys". Siitä puhe mistä puute, mutta eivät nämä asiat puhumalla parane eikä kannettu vesi kaivossa pysy (lisää oma puhkikulunut sanontasi tähän).
Tämän päivän tason jatkosemmassa esille nousi myös "kaupallisuus", ainakin kulttuurituotteiden suhteen asiana joka oli ennen tosi hyhhyh. 1980-luvun teini muistaa, kuinka jokainen suosikkibändi oli semmoinen kaupallinen (Bryssel kaupallinen taitaa olla nykyään bändi...) ja siksi kaikki fiksut ihmiset pilkkasivat sitä. En minä sentään Bogart Companya ja Broadcastia kuunnellut mutta yhtä hyvin olisin voinut. Depeche Modekin taisi nauraa liikaa matkalla pankkiin jo vuosikymmenen puolivälissä.
Nykyään kaupallisuus on melko luonteva asia ja taidehenkilö saa toivoa elättävänsä itsensä ainakin ajoittain. Snobismin raja menee muualla: jotkin taideluomat vain ovat "vaikeita", "kunnianhimoisia" tai vaihtoehtoisesti "vaihtoehtoisia". En enää tosin pysy perässä, minkä vaihtoehdosta on kyse. Taloudellisen kannattavuuden ei välttämättä kuitenkaan.
Joten "Yksilöllinen raportti patriarkaatista ja kaupallisuudesta" odottaa kirjoittajaansa. Kenties tuo alussa mainittu fiktiohenkilö voisi aloittaa...
Mutta on uudemmissakin teksteissä ihmettelemistä. Takavuosina, joskus 1970- ja 80-luvuilla monenkin kirjan ja varsinkin tutkimuksen otsikossa esiintyi sana "raportti". Oli kai lehtikin nimeltä Shokki-raportti mutta en ole varma.
Sen kuitenkin tiedän, että raportti on jotain tosi puolueetonta, syväluotaavaa ja tärkeää. Toki sanaa edelleenkin käytetään, mutta omien kirjastohakujeni perusteella se on jäänyt pikku hiljaa pois otsikkotasolta, ellei kyse tosiaan ole tilastollisesta raportoinnista. Ja tilastothan ovat aina totta!
Toinen ajankuva, jota harvemmin tapaa on "patriarkaatti". Tiedättehän, isänvaltainen järjestelmä joksi kutsuttiin takavuosien feminismissä koko yhteiskunnan epätasa-arvoista rakennetta (jos kuvaus on kummallinen niin se vain kertoo miten hyvin tajuan muiden kuin omaa feminismiäni).
Jossain vaiheessa ainakin akateeminen feminismi lakkasi syyttämästä miehiä mistään erityisestä (älkää antako tämän maailman aarnolaitisten luulotella että kaikesta olisi miehiä syytetty koskaan) ja sukelsi naisen oman ruumiillisuuden syövereihin. Ja ranskalaisen filosofian. Pikku hiljaa ollaan palailemassa pintaan, katsotaan löytyykö patriarkaatti.
Tajusin hiljattain, että kadonneiden sanojen joukkoon kuuluu tavallaan myös "yksilöllinen". Ei se ole kadonnut maailmasta vaan sitä tapaa yhden ihmisen tilanteeseen sovitettujen toimien kuvauksena ("yksilöllinen kuntoutus" jne.). Mutta yksilöllisyys on lakannut olemasta jotain, mitä aikakauslehdissä toitotetaan suurimpana hienoutena. "Yhteisöllisyys" on 2000-luvun "yksilöllisyys". Siitä puhe mistä puute, mutta eivät nämä asiat puhumalla parane eikä kannettu vesi kaivossa pysy (lisää oma puhkikulunut sanontasi tähän).
Tämän päivän tason jatkosemmassa esille nousi myös "kaupallisuus", ainakin kulttuurituotteiden suhteen asiana joka oli ennen tosi hyhhyh. 1980-luvun teini muistaa, kuinka jokainen suosikkibändi oli semmoinen kaupallinen (Bryssel kaupallinen taitaa olla nykyään bändi...) ja siksi kaikki fiksut ihmiset pilkkasivat sitä. En minä sentään Bogart Companya ja Broadcastia kuunnellut mutta yhtä hyvin olisin voinut. Depeche Modekin taisi nauraa liikaa matkalla pankkiin jo vuosikymmenen puolivälissä.
Nykyään kaupallisuus on melko luonteva asia ja taidehenkilö saa toivoa elättävänsä itsensä ainakin ajoittain. Snobismin raja menee muualla: jotkin taideluomat vain ovat "vaikeita", "kunnianhimoisia" tai vaihtoehtoisesti "vaihtoehtoisia". En enää tosin pysy perässä, minkä vaihtoehdosta on kyse. Taloudellisen kannattavuuden ei välttämättä kuitenkaan.
Joten "Yksilöllinen raportti patriarkaatista ja kaupallisuudesta" odottaa kirjoittajaansa. Kenties tuo alussa mainittu fiktiohenkilö voisi aloittaa...
maanantai 18. toukokuuta 2009
Luokkatietoisuudesta
Hesarin kuukausiliitteen juttu luokka-aseman periytyvyydestä oli tavallaan kiinnostava. Kenestä nyt mitäkin tulee ja tuleeko vielä lapsistakin.
Gunnar Suolahti tutki jo aikanaan pappissäätyä 1600- ja 1700-luvuilla ja havaitsi, että köyhänkin perheen pojasta saattoi tulla pappi, mutta ilman suhteita ja rikkaita sukulaisia hän päätyi niin köyhään seurakuntaan, että seuraava polvi ei enää opintielle päässyt.
Nykyään tämä on hoidettu niin, että koulutus ei enää takaa herran asemaa, vaan vauraus ja yhteiskunnallinen valta hoituvat muuta kautta. Yliopistolain uudistuksen voi ymmärtää yhdeksi osaksi tätä prosessia: siellähän on nykyään kaikenmaailman duunarien kakaroita, pitää laittaa yrityselämän herraskaisempi väki niitä vähän paimentamaan...
Luokka näkyy kuitenkin myös yksityisemmissä asioissa, kuten perheessä. Jo lapsensaanti-ikä kertoo naisesta paljon. Oma äitini häpesi nuoruuttaan hiekkalaatikolla, ei niin etteivät sekä hänen äitinsä että anoppinsa olisi ehtineet samaan jamaan vielä nuorempina - ja samassa marssijärjestyksessä. Kuten minunkin anoppini - lika barn leker bäst vaikka miehen kanssa pääsimmekin asiaan vasta yli kolmekymppisinä.
Nykyäänkin paheksutaan "teiniäitejä", usein kysymättä, onko nainen itse asiassa halunnutkin lapsia jo nuorena. Ja miten hän todellisuudessa pärjää ja mies samoin. Lapsenhoitohan ei mitään rakettitiedettä ole eikä vaadi erityistä elämänkokemusta, vaikka monet ylemmän keskiluokan äidit (tai kyseiseen luokkaan havittelevat) yrittävät sen sellaisena esittää.
Lapsen saaminen alle 20-vuotiaana on kuitenkin yleisessä tietoisuudessa varma syrjäytymisen merkki - jos ei ole jo niin pian on ja lapsi samaten. Todellisuus ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Lähtöluokka määrää sen, miten tällaiset asiat ketäkin koskevat.
Kuten Kate Fox on analysoinut brittiläistä luokkayhteiskuntaa, Suomessakin tuntuu olevan kolmen kerroksen väkeä, joskin vähemmän tunnistettavasti.
"Työväenluokka" (lainausmerkeissä, koska se sijaitsee työväenluokan paikalla mutta ei aina perinteisessä mielessä ole sitä - Thompson on luettu!) pitää asioiden tekemistä nuorena luonnollisena, eikä pitkä, kolmekymppiseksi jatkuva koulutusputki kuulu suunnitelmiin.
Tuilla eläviä nuoria perheitä kritisoitaessa kritisoidaan siis selkeästi tiettyä yhteiskunnan ryhmää ja sen lisääntymisstrategiaa. Tähän kannattaa kiinnittää huomiota. Joillekin toisille tuet sen sijaan suorastaan kuuluvat - mutta sehän on aivan eri asia.
"Keskiluokka" on Suomen suurin luokka, ja aina kovin peloissaan, että muuttuu takaisin "työväenluokaksi" tai ettei olekaan "yläluokkaa". Siksi perhe on niin traaginen asia. Oma kasvinperhe jätti ehkä toivomisen varaa, mutta omista kakaroista viimeistään pitää tulla euroopanomistajia ja prinssieverstejä. Siitähän se ihmiselämän onni lähtee? Koulutuskeskustelut ovat tämän luokan ominta alaa, milloin ei haukuta toisen tien valinneita (ks. yllä).
"Yläluokka" on vaikeimmin määriteltävä asia, koska siihen kuuluu osa koulutetuista, osa varakkaista ja osa asemansa perineistä - mutta kuka ja mistä? Lapset kuuluu kasvattaa enemmän tai vähemmän vapaasti, ja jostain kumman syystä heistä lopulta tulee vähintään yhtä ihmeellisiä kuin vanhemmistaan.
Johtuneeko siitä, että heille puhutaan perheessä kolme kertaa enemmän kuin työväenluokassa... tämä on Tiede-lehden tieto, en ole havainnoinut sen kummemmin. Tosin meidänkin esikoinen käyttelee jo lauseenvastikkeita. Ihan äidin sydän sulaa.
Gunnar Suolahti tutki jo aikanaan pappissäätyä 1600- ja 1700-luvuilla ja havaitsi, että köyhänkin perheen pojasta saattoi tulla pappi, mutta ilman suhteita ja rikkaita sukulaisia hän päätyi niin köyhään seurakuntaan, että seuraava polvi ei enää opintielle päässyt.
Nykyään tämä on hoidettu niin, että koulutus ei enää takaa herran asemaa, vaan vauraus ja yhteiskunnallinen valta hoituvat muuta kautta. Yliopistolain uudistuksen voi ymmärtää yhdeksi osaksi tätä prosessia: siellähän on nykyään kaikenmaailman duunarien kakaroita, pitää laittaa yrityselämän herraskaisempi väki niitä vähän paimentamaan...
Luokka näkyy kuitenkin myös yksityisemmissä asioissa, kuten perheessä. Jo lapsensaanti-ikä kertoo naisesta paljon. Oma äitini häpesi nuoruuttaan hiekkalaatikolla, ei niin etteivät sekä hänen äitinsä että anoppinsa olisi ehtineet samaan jamaan vielä nuorempina - ja samassa marssijärjestyksessä. Kuten minunkin anoppini - lika barn leker bäst vaikka miehen kanssa pääsimmekin asiaan vasta yli kolmekymppisinä.
Nykyäänkin paheksutaan "teiniäitejä", usein kysymättä, onko nainen itse asiassa halunnutkin lapsia jo nuorena. Ja miten hän todellisuudessa pärjää ja mies samoin. Lapsenhoitohan ei mitään rakettitiedettä ole eikä vaadi erityistä elämänkokemusta, vaikka monet ylemmän keskiluokan äidit (tai kyseiseen luokkaan havittelevat) yrittävät sen sellaisena esittää.
Lapsen saaminen alle 20-vuotiaana on kuitenkin yleisessä tietoisuudessa varma syrjäytymisen merkki - jos ei ole jo niin pian on ja lapsi samaten. Todellisuus ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Lähtöluokka määrää sen, miten tällaiset asiat ketäkin koskevat.
Kuten Kate Fox on analysoinut brittiläistä luokkayhteiskuntaa, Suomessakin tuntuu olevan kolmen kerroksen väkeä, joskin vähemmän tunnistettavasti.
"Työväenluokka" (lainausmerkeissä, koska se sijaitsee työväenluokan paikalla mutta ei aina perinteisessä mielessä ole sitä - Thompson on luettu!) pitää asioiden tekemistä nuorena luonnollisena, eikä pitkä, kolmekymppiseksi jatkuva koulutusputki kuulu suunnitelmiin.
Tuilla eläviä nuoria perheitä kritisoitaessa kritisoidaan siis selkeästi tiettyä yhteiskunnan ryhmää ja sen lisääntymisstrategiaa. Tähän kannattaa kiinnittää huomiota. Joillekin toisille tuet sen sijaan suorastaan kuuluvat - mutta sehän on aivan eri asia.
"Keskiluokka" on Suomen suurin luokka, ja aina kovin peloissaan, että muuttuu takaisin "työväenluokaksi" tai ettei olekaan "yläluokkaa". Siksi perhe on niin traaginen asia. Oma kasvinperhe jätti ehkä toivomisen varaa, mutta omista kakaroista viimeistään pitää tulla euroopanomistajia ja prinssieverstejä. Siitähän se ihmiselämän onni lähtee? Koulutuskeskustelut ovat tämän luokan ominta alaa, milloin ei haukuta toisen tien valinneita (ks. yllä).
"Yläluokka" on vaikeimmin määriteltävä asia, koska siihen kuuluu osa koulutetuista, osa varakkaista ja osa asemansa perineistä - mutta kuka ja mistä? Lapset kuuluu kasvattaa enemmän tai vähemmän vapaasti, ja jostain kumman syystä heistä lopulta tulee vähintään yhtä ihmeellisiä kuin vanhemmistaan.
Johtuneeko siitä, että heille puhutaan perheessä kolme kertaa enemmän kuin työväenluokassa... tämä on Tiede-lehden tieto, en ole havainnoinut sen kummemmin. Tosin meidänkin esikoinen käyttelee jo lauseenvastikkeita. Ihan äidin sydän sulaa.
perjantai 24. huhtikuuta 2009
Susan Boyle
Taas uusi Talent-sankari, jolla on faneja Facebookissa ja paikkansa kolumneissa ja tietysti blogeissa. Mitäpä olisi elämä ilman Susan Boylen kaltaisia hahmoja.
Hämmästyttävänä on pidetty sitä, että ruma nainen osaa laulaa. Sehän on sinänsä tuttu juttu, mutta että stailaamaton nainen osaa laulaa. Sellainen, jota tämän maailman trinnyt ja susannahit eivät ole mulkanneet vähemmän silmiin pistäväksi ja normaalimmaksi.
Nykyinen vaatemuoti on erityisen vaativaa tässä suhteessa, onhan se suunniteltu tekemään kaikille selväksi että kokoa 32 olevat naiset ovat kokoa 32 ja muut ovat friikkejä. Tässä suhteessa vaikkapa ikihienon Dallasin katsominen on huikea kokemus.
Laskoksia housuissa! Umpinaisia kaula-aukkoja jopa Pamelalla! Olkatoppaukset ovat yksi keino peittää nainen, ei ainoastaan paljastaa. Ja me pidimme sitä aikaa pinnallisena ja muotia naista halventavana, tai jotain.
Tavallaan olen samaa mieltä erilaisten tyyligurujen kanssa - on tosiaan vaatteita, joissa yksi näyttää hyvältä ja toinen ei. Mutta pitääkö sitä aina näyttää niin vimpan päälle ja mahdollisuuksiensa mukaan?
Eikö esimerkiksi rintava nainen voisi pitää vaikka kaksirivistä takkia - nimenomaan siksi, että näyttää siinä hyökkäysvaunulta? Voisiko olla vitsikästä näyttää muultakin kuin "hyvältä"?
Vai onko huumori ja vaatteilla leikittely varattu kokoa 32 oleville, alle 20-vuotiaille ja itse asiassa vain lehtien muotikuviin? Pitääkö kaikkien muiden elää pelossa ja vavistuksessa, etteivät he jonain päivänä näytä vahingossa Susan Boylelta?
Hämmästyttävänä on pidetty sitä, että ruma nainen osaa laulaa. Sehän on sinänsä tuttu juttu, mutta että stailaamaton nainen osaa laulaa. Sellainen, jota tämän maailman trinnyt ja susannahit eivät ole mulkanneet vähemmän silmiin pistäväksi ja normaalimmaksi.
Nykyinen vaatemuoti on erityisen vaativaa tässä suhteessa, onhan se suunniteltu tekemään kaikille selväksi että kokoa 32 olevat naiset ovat kokoa 32 ja muut ovat friikkejä. Tässä suhteessa vaikkapa ikihienon Dallasin katsominen on huikea kokemus.
Laskoksia housuissa! Umpinaisia kaula-aukkoja jopa Pamelalla! Olkatoppaukset ovat yksi keino peittää nainen, ei ainoastaan paljastaa. Ja me pidimme sitä aikaa pinnallisena ja muotia naista halventavana, tai jotain.
Tavallaan olen samaa mieltä erilaisten tyyligurujen kanssa - on tosiaan vaatteita, joissa yksi näyttää hyvältä ja toinen ei. Mutta pitääkö sitä aina näyttää niin vimpan päälle ja mahdollisuuksiensa mukaan?
Eikö esimerkiksi rintava nainen voisi pitää vaikka kaksirivistä takkia - nimenomaan siksi, että näyttää siinä hyökkäysvaunulta? Voisiko olla vitsikästä näyttää muultakin kuin "hyvältä"?
Vai onko huumori ja vaatteilla leikittely varattu kokoa 32 oleville, alle 20-vuotiaille ja itse asiassa vain lehtien muotikuviin? Pitääkö kaikkien muiden elää pelossa ja vavistuksessa, etteivät he jonain päivänä näytä vahingossa Susan Boylelta?
perjantai 27. maaliskuuta 2009
Miehiä
Poliittinen eliittimme on jälleen ollut seksuaalista. Kamoon, Matti, toi on niiiin teinixiä. Varsinkin toi kihlaus just nyt. Et Vaan Osaa.
Emmehän me kaikki niin aikuisiksi aikuistu muutkaan. Kuuntelen tässä juuri eilen ostamaani levyä. Keski-ikäisenä mammana sain viime idean tv-mainoksesta, ja nyt koetan saada selville, pidänkö Kings of Leonin uusimmasta levysta vai en.
Tässä kotoisan hermeettisessä maailmassani on tietenkin aika yhdentekevää, mitä kuuntelen, kunhan lapset jaksavat tanssia. Menneenä traumana ovat kuitenkin ne lukuisat keskustelut, joissa piti olla kyse musiikista mutta olikin kyse keskustelukumppanin oikeassaolemisesta.
Musiikki herättää meissä voimakkaita tunteita. Mitä nyt luolaihmiset hyräilivät ja paukuttelivat, ainakin se alkoi jo ennen puhetta. Ehkä siksi musiikista puhuminen on aika primitiivistä heimohommaa.
Kyllä minä sen käsitän ja hyväksyn, että koskaan bändissä soittamaton ihminen ei voi ymmärtää, millaista musiikin tekeminen siinä ympäristössä on. Mutta että pitää tuntea juuri ne vaikutteet, jotka keskustelukumppani kuvittelee artistilla olevan - jotka joku nokkava poptoimittaja on hänelle syöttänyt.
Pahimpia ovat kotimaiset artistit, koska niillä on aina - toistan, aina - kavereita tai vähintään exiä yliopistolla. Tästä syystä heistä joko ei voi pitää tai sitten tulee ymmärtää pitää heistä hillityn ironisella tavalla, silleen taiteilijoina. Ja luonnollisesti kollega on aiheen asiantuntija eikä siitä voi sanoa oikein mitään.
Pitääkö musiikista sitten puhua? Vai onko siitä vaiettava? En tiedä. Minusta on hauska miettiä, miksi nyt kuulokkeissa melskaava yhtye tuo mieleen niin monta muuta bändiä ja miksi. Ei se ole arvoarvostelma, vaan mielleyhtymä, jonka syy voi olla sekä minussa että heissä. Toivottavasti ei kuitenkaan nokkavissa poptoimittajissa.
Ehkä traumani ei ole niinkään tiedoissa ja taidoissa häviäminen musiikin suhteen. Se oli joka tapauksessa aikanaan odotettavissa ja nykyään on yhä todennäköisempää. Trauma on se, että minun kokemustani musiikista, omia muistojani ja tunteitani vähäteltiin. Toisen kokemukset ja tunteet olivat tärkeämpiä ja oikeita, ainoita oikeita jopa. Se sattuu aina.
Ehkä tästä syystä naiset eivät monestikaan puhu musiikista, jopa teeskentelevät tyhmempiä kuin ovatkaan. Toisaalta, on niitä miehiäkin jotka luukuttavat karvanoppapoppia autostereoista syyllisyyttä tuntematta. Ehkä minulla vain on ollut väärät kaverit... No, ainakin he ovat vitsailleet kuusysijuttunsa jo lukiossa.
Emmehän me kaikki niin aikuisiksi aikuistu muutkaan. Kuuntelen tässä juuri eilen ostamaani levyä. Keski-ikäisenä mammana sain viime idean tv-mainoksesta, ja nyt koetan saada selville, pidänkö Kings of Leonin uusimmasta levysta vai en.
Tässä kotoisan hermeettisessä maailmassani on tietenkin aika yhdentekevää, mitä kuuntelen, kunhan lapset jaksavat tanssia. Menneenä traumana ovat kuitenkin ne lukuisat keskustelut, joissa piti olla kyse musiikista mutta olikin kyse keskustelukumppanin oikeassaolemisesta.
Musiikki herättää meissä voimakkaita tunteita. Mitä nyt luolaihmiset hyräilivät ja paukuttelivat, ainakin se alkoi jo ennen puhetta. Ehkä siksi musiikista puhuminen on aika primitiivistä heimohommaa.
Kyllä minä sen käsitän ja hyväksyn, että koskaan bändissä soittamaton ihminen ei voi ymmärtää, millaista musiikin tekeminen siinä ympäristössä on. Mutta että pitää tuntea juuri ne vaikutteet, jotka keskustelukumppani kuvittelee artistilla olevan - jotka joku nokkava poptoimittaja on hänelle syöttänyt.
Pahimpia ovat kotimaiset artistit, koska niillä on aina - toistan, aina - kavereita tai vähintään exiä yliopistolla. Tästä syystä heistä joko ei voi pitää tai sitten tulee ymmärtää pitää heistä hillityn ironisella tavalla, silleen taiteilijoina. Ja luonnollisesti kollega on aiheen asiantuntija eikä siitä voi sanoa oikein mitään.
Pitääkö musiikista sitten puhua? Vai onko siitä vaiettava? En tiedä. Minusta on hauska miettiä, miksi nyt kuulokkeissa melskaava yhtye tuo mieleen niin monta muuta bändiä ja miksi. Ei se ole arvoarvostelma, vaan mielleyhtymä, jonka syy voi olla sekä minussa että heissä. Toivottavasti ei kuitenkaan nokkavissa poptoimittajissa.
Ehkä traumani ei ole niinkään tiedoissa ja taidoissa häviäminen musiikin suhteen. Se oli joka tapauksessa aikanaan odotettavissa ja nykyään on yhä todennäköisempää. Trauma on se, että minun kokemustani musiikista, omia muistojani ja tunteitani vähäteltiin. Toisen kokemukset ja tunteet olivat tärkeämpiä ja oikeita, ainoita oikeita jopa. Se sattuu aina.
Ehkä tästä syystä naiset eivät monestikaan puhu musiikista, jopa teeskentelevät tyhmempiä kuin ovatkaan. Toisaalta, on niitä miehiäkin jotka luukuttavat karvanoppapoppia autostereoista syyllisyyttä tuntematta. Ehkä minulla vain on ollut väärät kaverit... No, ainakin he ovat vitsailleet kuusysijuttunsa jo lukiossa.
perjantai 20. maaliskuuta 2009
Valta perheessä
Eilen olisi pitänyt mennä osallistumaan osallistumiseen, onhan aihe lähellä sydäntäni. Siis tämä perhevapaa-asia josta Eduskuntatalolla pidettiin puhetta. Äiti oli kuitenkin vähän väsynyt, allokoin resurssini toisin.
Sinänsä perhevapaat ovat vain yksi puoli siitä, millaiseksi elämä perheissä muodostuu. Kuka tekee ja mitä. Kenen pitää tehdä, kuka osaa ja ymmärtää, kenen olisi parempi pitää näppinsä erossa.
Joidenkin asiasta keskustelevien on mahdoton ymmärtää, että naisen ruumiillisuuden ja sen erityislaadun korostaminen on ongelma, jos miestenkin pitäisi olla mukana lapsenhoitokuvioissa. On lapsia, jotka määrittelevät ensimmäisen ikävuoden todellisuutensa täysin äidin kautta, mutta useimmille kelpaa isikin ihan hyvin.
Riippuu paljon äidistä ja hänen näkemyksistään ja kokemuksistaan, onko isälle (tai toiselle aikuiselle) tilaa. Ajatus siitä, että mies "vaatisi oikeuksiaan" osallistua vauvanhoitoon on monelle vieras - mutta eipä mahdoton. Toistaiseksi useampi kuitenkin tyytyy siihen mitä annetaan.
Tarkoitukseni ei ole syyttää naisia siitä, että miehet hoitavat lapsia niin vähän. Monissa perheissähän tilanne ei edes ole tämä. Tarkoitukseni on sen sijaan muistuttaa, että biologian lisäksi elämme kulttuurissa ja voimme vaikuttaa siihen, millaisiksi perheemme muodostuvat. Ja että sillä, miten miellämme sukupuolen on väliä, erityisesti perheessä.
Jos asiaa oikein historiallisesti tarkastelee, tiukat sukupuolirajat perheessä ovat melkoista luksusta. Oloissa, joissa toimeentulo on niukkaa ja perheen saama apu rajallista on niin miesten kuin naistenkin pakko tehdä mitä moninaisimpia asioita. Maskuliinisuus varsinkin on luksusta, se että ei muka millään pysty asioihin jotka ovat kuitenkin ihmiskunnan yksinkertaisimpia ja samalla tärkeimpiä - eli pitämään jälkeläisensä hengissä.
Nykyään on yhä enemmän isiä, jotka muistuttavat taannoista tutkimushenkilöäni Väinö Havasta: ovat henkeen ja vereen mukana erilaisissa julkisissa riennoissa ja lähtevät vaikka sotimaan heti tilaisuuden tullen, mutta myös omien lasten hoitaminen sujuu ja se tuntuu myös mielekkäältä. Näin siis 1930-luvun Suomessa.
Tämähän ei ole mikään ihanne. Olisi kivaa, jos isien tai muidenkaan ei tarvitsisi kokea sotimista tarpeelliseksi ollenkaan. Muutenkin julkinen elämä voisi painottua vähän vähemmän monissa perheissä. Mutta ideana on, että lapsenhoito ei vähennä miehen kykyä yhtään mihinkään. Ainakaan jos mies itse ei saa tällaista päähänsä.
Perhevapaiden käyttö sinänsä ei kerro siitä, miten suomalaisissa perheissä asiat järjestyvät - illat ja viikonloputkin ovat olemassa ja niiden ajankäyttö on useimmissa perheissä pitemmän aikavälin kriisikysymys. Naisten työuran kannalta perhevapaiden jakamisella on eniten merkitystä.
Lasten kannalta oleellista olisi saada perhevapaan kesto nostettua edes lapsen yksivuotispäivään, jotta viesti siitä, että vapaat ovat olemassa sittenkin lasta varten tulisi selväksi. Ja sillä, miten paljon vapaita voi viettää yhtä aikaa, ei siis niin että ne jaetaan sulle-mulle ja toisen on jotenkin pakko olla kotona toisen ollessa jotenkin oikeammassa elämässä.
Tällaiseltahan "keskustelu" asiasta monesti kuulostaa - lapsen ei toivoisi koskaan kuulevan vanhempien kinastelua siitä, kumman täytyy hoitaa häntä...
Sinänsä perhevapaat ovat vain yksi puoli siitä, millaiseksi elämä perheissä muodostuu. Kuka tekee ja mitä. Kenen pitää tehdä, kuka osaa ja ymmärtää, kenen olisi parempi pitää näppinsä erossa.
Joidenkin asiasta keskustelevien on mahdoton ymmärtää, että naisen ruumiillisuuden ja sen erityislaadun korostaminen on ongelma, jos miestenkin pitäisi olla mukana lapsenhoitokuvioissa. On lapsia, jotka määrittelevät ensimmäisen ikävuoden todellisuutensa täysin äidin kautta, mutta useimmille kelpaa isikin ihan hyvin.
Riippuu paljon äidistä ja hänen näkemyksistään ja kokemuksistaan, onko isälle (tai toiselle aikuiselle) tilaa. Ajatus siitä, että mies "vaatisi oikeuksiaan" osallistua vauvanhoitoon on monelle vieras - mutta eipä mahdoton. Toistaiseksi useampi kuitenkin tyytyy siihen mitä annetaan.
Tarkoitukseni ei ole syyttää naisia siitä, että miehet hoitavat lapsia niin vähän. Monissa perheissähän tilanne ei edes ole tämä. Tarkoitukseni on sen sijaan muistuttaa, että biologian lisäksi elämme kulttuurissa ja voimme vaikuttaa siihen, millaisiksi perheemme muodostuvat. Ja että sillä, miten miellämme sukupuolen on väliä, erityisesti perheessä.
Jos asiaa oikein historiallisesti tarkastelee, tiukat sukupuolirajat perheessä ovat melkoista luksusta. Oloissa, joissa toimeentulo on niukkaa ja perheen saama apu rajallista on niin miesten kuin naistenkin pakko tehdä mitä moninaisimpia asioita. Maskuliinisuus varsinkin on luksusta, se että ei muka millään pysty asioihin jotka ovat kuitenkin ihmiskunnan yksinkertaisimpia ja samalla tärkeimpiä - eli pitämään jälkeläisensä hengissä.
Nykyään on yhä enemmän isiä, jotka muistuttavat taannoista tutkimushenkilöäni Väinö Havasta: ovat henkeen ja vereen mukana erilaisissa julkisissa riennoissa ja lähtevät vaikka sotimaan heti tilaisuuden tullen, mutta myös omien lasten hoitaminen sujuu ja se tuntuu myös mielekkäältä. Näin siis 1930-luvun Suomessa.
Tämähän ei ole mikään ihanne. Olisi kivaa, jos isien tai muidenkaan ei tarvitsisi kokea sotimista tarpeelliseksi ollenkaan. Muutenkin julkinen elämä voisi painottua vähän vähemmän monissa perheissä. Mutta ideana on, että lapsenhoito ei vähennä miehen kykyä yhtään mihinkään. Ainakaan jos mies itse ei saa tällaista päähänsä.
Perhevapaiden käyttö sinänsä ei kerro siitä, miten suomalaisissa perheissä asiat järjestyvät - illat ja viikonloputkin ovat olemassa ja niiden ajankäyttö on useimmissa perheissä pitemmän aikavälin kriisikysymys. Naisten työuran kannalta perhevapaiden jakamisella on eniten merkitystä.
Lasten kannalta oleellista olisi saada perhevapaan kesto nostettua edes lapsen yksivuotispäivään, jotta viesti siitä, että vapaat ovat olemassa sittenkin lasta varten tulisi selväksi. Ja sillä, miten paljon vapaita voi viettää yhtä aikaa, ei siis niin että ne jaetaan sulle-mulle ja toisen on jotenkin pakko olla kotona toisen ollessa jotenkin oikeammassa elämässä.
Tällaiseltahan "keskustelu" asiasta monesti kuulostaa - lapsen ei toivoisi koskaan kuulevan vanhempien kinastelua siitä, kumman täytyy hoitaa häntä...
tiistai 17. maaliskuuta 2009
Feminiinisyyttä ja muutakin
Kiirettä pitää - nyt vasta ehdin kirjoittelemaan nerokkaan leimaukseni liittyen niinkin keskeiseen yhteiskunnalliseen ilmiöön kuin viime viikonlopun Kukkulan kuningas-sarjan jaksoon.
Kyseisessä jaksossahan Peggy Hill havaitsee, ettei ole muiden naisten silmissä kovin feminiininen elikkäs naisellinen (drag queeniksi hän kelpaa hyvin). Hank Hill, uskollinen puoliso tokaisee tähän, että totta kai sinä olet naisellinen, olethan vaimo ja äiti.
Nämä sukupuolihommat ovatkin täyttä kusetusta niin naisten kuin miestenkin kohdalla. Niinhän sitä luulisi, että jos hoitelee fysiologisia naisen hommia, olisi naisellinenkin. Keskiverto insinöörin ja propaanikauppiaan mielestä näin ehkä onkin, mutta eihän se mihinkään riitä.
Pitäisi näyttääkin naiselta - vaimona ja äitinä ei kuitenkaan monesti ehdi ja jos ehtiikin, liikaa ei enää saisi meikata. Toisaalta ne, joilla on mahdollisuus ja suorastaan pikku pakko olla perinjuurin naisellisia surevat usein (eivät onneksi aina) sitä, että jotain naiseudesta puuttuu jos ei ole mennyt ruumiin ansaan, niin sanoakseni.
Miehekkyys eli maskuliinisuus (jos ne nyt voi toisikseen kääntää, tässä naistutkijan pätevyyteni horjuu) vasta huiputusta onkin. Poikia innostetaan olemaan rajuja ja meluisia, mutta oikeasti vain ne, jotka tajuavat olla välillä hiljaakin pääsevät elämässä yhtään mihinkään.
Isyys taas ei jotenkin liity maskuliinisuuteen ollenkaan, ellei voi opettaa poikiaan pelaamaan lätkää. Näin kärjistäen. Onneksi nykyään on kasvava joukko miehiä, joille tällaiset kärjistykset tuottavat vain tyhjän katseen silmiin ja sitten taas eletään normaalia elämää ja haetaan lapset päivähoidosta.
Julkisuuteen asti pääsevät keskustelut ovat jotenkin huoneentaulun aikaisia verrattuna siihen, miten ihmiset elävät ja elämänsä järjestävät. Tuntuu kuin jossain olisi idioottitoimittajien leegio, joka haluaisi että meillä olisi paha olo ihan tavallisesta elämästä. Mutta siitä voi kieltäytyä ja tarjota niin vahvaa kädenpuristusta kuin huvittaa :-)
Kyseisessä jaksossahan Peggy Hill havaitsee, ettei ole muiden naisten silmissä kovin feminiininen elikkäs naisellinen (drag queeniksi hän kelpaa hyvin). Hank Hill, uskollinen puoliso tokaisee tähän, että totta kai sinä olet naisellinen, olethan vaimo ja äiti.
Nämä sukupuolihommat ovatkin täyttä kusetusta niin naisten kuin miestenkin kohdalla. Niinhän sitä luulisi, että jos hoitelee fysiologisia naisen hommia, olisi naisellinenkin. Keskiverto insinöörin ja propaanikauppiaan mielestä näin ehkä onkin, mutta eihän se mihinkään riitä.
Pitäisi näyttääkin naiselta - vaimona ja äitinä ei kuitenkaan monesti ehdi ja jos ehtiikin, liikaa ei enää saisi meikata. Toisaalta ne, joilla on mahdollisuus ja suorastaan pikku pakko olla perinjuurin naisellisia surevat usein (eivät onneksi aina) sitä, että jotain naiseudesta puuttuu jos ei ole mennyt ruumiin ansaan, niin sanoakseni.
Miehekkyys eli maskuliinisuus (jos ne nyt voi toisikseen kääntää, tässä naistutkijan pätevyyteni horjuu) vasta huiputusta onkin. Poikia innostetaan olemaan rajuja ja meluisia, mutta oikeasti vain ne, jotka tajuavat olla välillä hiljaakin pääsevät elämässä yhtään mihinkään.
Isyys taas ei jotenkin liity maskuliinisuuteen ollenkaan, ellei voi opettaa poikiaan pelaamaan lätkää. Näin kärjistäen. Onneksi nykyään on kasvava joukko miehiä, joille tällaiset kärjistykset tuottavat vain tyhjän katseen silmiin ja sitten taas eletään normaalia elämää ja haetaan lapset päivähoidosta.
Julkisuuteen asti pääsevät keskustelut ovat jotenkin huoneentaulun aikaisia verrattuna siihen, miten ihmiset elävät ja elämänsä järjestävät. Tuntuu kuin jossain olisi idioottitoimittajien leegio, joka haluaisi että meillä olisi paha olo ihan tavallisesta elämästä. Mutta siitä voi kieltäytyä ja tarjota niin vahvaa kädenpuristusta kuin huvittaa :-)
torstai 12. helmikuuta 2009
Lama on täällä ja sen pois ajaminen kestää pitkään
Jokin aika sitten etsin tiettyä asiaa vuoden 1997 Ilta-Sanomista. Löysin etsimäni, mutta myös paljon muuta. Olin aivan shokissa siitä, millaisia mainoksia vähän yli kymmenen vuotta sitten iltapäivälehdissä julkaistiin.
En ole koskaan ollut sillä lailla telaketjufeministi, että vetäisin pultit jokaisesta "naista esineellistävästä" kuvasta. En minä niistä pidäkään, mutta kaikkeen tottuu, vaikkei saisi. Isorintaisena naisena olen jonkin ohikiitävän hetken hyötynytkin kulttuurimme preferensseistä tässä suhteessa, vaikka haittaakin niistä lienee ollut.
1990-luvun lopun mainoksissa ilmiö oli kuitenkin lähes jatkuva. Puolialaston tyttönen kelpasi mihin tahansa mainokseen, mielellään seksuaalisesti vihjaavan tekstin kera. "Hauskaahan" se vain on. Eräänlainen automessujen maailmankuva oli vallitseva: mimmi pötkölleen niin tässähän sitä markkinointia jo olikin.
1997 lama oli taloudellisesti kaukana takana, mutta stripparien, tissibaarien ja prostituution kasvukauden henkinen perintö oli edelleen läsnä. Sama tsunami uhkaa peittää meidät nyt alleen.
Ravintola Rymy-Eetun viimeaikainen mainos kuvaa maailmantaloutta oikein hyvin. Tissit ovat taas esillä. Samaisen Ilta-Sanomien "keskustelu"palstalla on menossa toinenkin viestiketju aiheesta pitäisikö naiset pakottaa töihin huorataloihin. Depressio, toden totta.
En ole ehtinyt seurata kovin kiihkoisasti viimeaikaista kotiäitikeskustelua, mutta aivan takuulla siinäkin on otettu esille klassinen lyömäase: naisten pitää jäädä kotiin, jotta miehillä on töitä. Lapsia nyt ainakin pitää tehdä. Niin tai näin, aina pitäisi olla haarat levällään.
Eniten minua lopulta ihmetyttää, minne tämä tissi- ja sääriskene katosi muutamaksi vuodeksi. Mitä silloin tapahtuu, kun naisia voi käyttää mainoksissa ihan vaan ihmisinä? (Ei niin että sitä haitaksi asti tässä välissäkään olisi esiintynyt.)
Onko keskivertomiehen elämä silloin niin mallillaan, että häneen ei tarvitse vedota kuolaavana teinipoikana? Voiko mies talouden valoisimpina aikoina hengähtää ja nähdä naisen jopa kumppanina, työssä tai yksityiselämässä? Mutta kun suhdanne notkahtaa, hella ja nyrkki kaivetaan esiin. Madonna ja huora ovat taas täällä (kas, Madonnahan tuleekin keikalle kesällä).
Eniten minua järkytti tuossa 1990-luvun löydössäni se, etten kunnolla muistanut millaista se oli. Ihminen unohtaa, onneksi ovat arkistot ja kirjastot.
En ole koskaan ollut sillä lailla telaketjufeministi, että vetäisin pultit jokaisesta "naista esineellistävästä" kuvasta. En minä niistä pidäkään, mutta kaikkeen tottuu, vaikkei saisi. Isorintaisena naisena olen jonkin ohikiitävän hetken hyötynytkin kulttuurimme preferensseistä tässä suhteessa, vaikka haittaakin niistä lienee ollut.
1990-luvun lopun mainoksissa ilmiö oli kuitenkin lähes jatkuva. Puolialaston tyttönen kelpasi mihin tahansa mainokseen, mielellään seksuaalisesti vihjaavan tekstin kera. "Hauskaahan" se vain on. Eräänlainen automessujen maailmankuva oli vallitseva: mimmi pötkölleen niin tässähän sitä markkinointia jo olikin.
1997 lama oli taloudellisesti kaukana takana, mutta stripparien, tissibaarien ja prostituution kasvukauden henkinen perintö oli edelleen läsnä. Sama tsunami uhkaa peittää meidät nyt alleen.
Ravintola Rymy-Eetun viimeaikainen mainos kuvaa maailmantaloutta oikein hyvin. Tissit ovat taas esillä. Samaisen Ilta-Sanomien "keskustelu"palstalla on menossa toinenkin viestiketju aiheesta pitäisikö naiset pakottaa töihin huorataloihin. Depressio, toden totta.
En ole ehtinyt seurata kovin kiihkoisasti viimeaikaista kotiäitikeskustelua, mutta aivan takuulla siinäkin on otettu esille klassinen lyömäase: naisten pitää jäädä kotiin, jotta miehillä on töitä. Lapsia nyt ainakin pitää tehdä. Niin tai näin, aina pitäisi olla haarat levällään.
Eniten minua lopulta ihmetyttää, minne tämä tissi- ja sääriskene katosi muutamaksi vuodeksi. Mitä silloin tapahtuu, kun naisia voi käyttää mainoksissa ihan vaan ihmisinä? (Ei niin että sitä haitaksi asti tässä välissäkään olisi esiintynyt.)
Onko keskivertomiehen elämä silloin niin mallillaan, että häneen ei tarvitse vedota kuolaavana teinipoikana? Voiko mies talouden valoisimpina aikoina hengähtää ja nähdä naisen jopa kumppanina, työssä tai yksityiselämässä? Mutta kun suhdanne notkahtaa, hella ja nyrkki kaivetaan esiin. Madonna ja huora ovat taas täällä (kas, Madonnahan tuleekin keikalle kesällä).
Eniten minua järkytti tuossa 1990-luvun löydössäni se, etten kunnolla muistanut millaista se oli. Ihminen unohtaa, onneksi ovat arkistot ja kirjastot.
torstai 5. helmikuuta 2009
Miespolitiikkaa
Taas tuli sellainen olo että olen oikeassa puolueessa. Vasemmistoliitto on laatimassa miespoliittista ohjelmaa. Juuri tästä on tasa-arvossa mielestäni kyse: ei vain siitä, mitä naisille kuuluu, vaan miten molemmat sukupuolet voivat elää mielekästä elämää yhteiskunnassa.
Näkisin nykyisen oikeistosuuntauksen eräänlaisena sukupuolijärjestelmän kriisinä. Katainen elämöi sota- ja poliittisella historialla (niistä selvästikään mitään ymmärtämättä). Talvisodan henkeä kaipaillaan toistuvasti muutenkin. Minusta moinen on sodan kokeneiden ihmisten ja suomalaisten historian raakaa hyväksikäyttöä.
Sodat ovat hieman eri asia kuin taloudelliset kriisit, jotka eivät ensiksikään merkitse välitöntä kuolemanvaaraa useimmille ihmisille. Talvisotaretoriikka ja muu sodista melskaaminen on mautonta, kun tavoitteena on oman edun ajaminen. Ja koska ei olisi? Koska todella on tarkoitus tehdä jotain hyvää niille, jotka sodista ovat kärsineet?
Perussuomalaisia on moneen lähtöön ja toisin kuin julkisuus antaa ymmärtää, osa on ihan täysissä järjissäänkin. Heidän keskeinen sanomansa tuntuu kuitenkin olevan jonkinlaista suomalaisen rahvaanmiehen puolustamista. Herrat hymistelevät, jätkät huutavat oletetun totuuden.
Vasemmistoliitolla on hyvä sauma saada kiinni ne ihmiset, joiden mielestä maahanmuuttajat eivät ole pelkästään ongelma. Samoin ne, joiden mielestä äitimyytti on lopulta naisille ongelma eikä voimavara, ja miesmyytti aiheuttaa suuren osa miesten vaikeuksista.
No, katsotaan mitä ohjelmasta tulee ja millaisia vaikutuksia sillä on. Aivan varmasti moni kokee moisen uhaksi. Onhan nykymuotoinen yhteiskunta aina rakentunut maskuliinisuuden varaan (tämä on George L. Mossen idea, ei minun), joten kaikki yritykset puuttua sen kuvaan voidaan tulkita uhaksi koko yhteiskunnalle. Näin varmastikin tapahtuu. Mitä nynnyjä miehistä taas ollaan tekemässä...
Näkisin nykyisen oikeistosuuntauksen eräänlaisena sukupuolijärjestelmän kriisinä. Katainen elämöi sota- ja poliittisella historialla (niistä selvästikään mitään ymmärtämättä). Talvisodan henkeä kaipaillaan toistuvasti muutenkin. Minusta moinen on sodan kokeneiden ihmisten ja suomalaisten historian raakaa hyväksikäyttöä.
Sodat ovat hieman eri asia kuin taloudelliset kriisit, jotka eivät ensiksikään merkitse välitöntä kuolemanvaaraa useimmille ihmisille. Talvisotaretoriikka ja muu sodista melskaaminen on mautonta, kun tavoitteena on oman edun ajaminen. Ja koska ei olisi? Koska todella on tarkoitus tehdä jotain hyvää niille, jotka sodista ovat kärsineet?
Perussuomalaisia on moneen lähtöön ja toisin kuin julkisuus antaa ymmärtää, osa on ihan täysissä järjissäänkin. Heidän keskeinen sanomansa tuntuu kuitenkin olevan jonkinlaista suomalaisen rahvaanmiehen puolustamista. Herrat hymistelevät, jätkät huutavat oletetun totuuden.
Vasemmistoliitolla on hyvä sauma saada kiinni ne ihmiset, joiden mielestä maahanmuuttajat eivät ole pelkästään ongelma. Samoin ne, joiden mielestä äitimyytti on lopulta naisille ongelma eikä voimavara, ja miesmyytti aiheuttaa suuren osa miesten vaikeuksista.
No, katsotaan mitä ohjelmasta tulee ja millaisia vaikutuksia sillä on. Aivan varmasti moni kokee moisen uhaksi. Onhan nykymuotoinen yhteiskunta aina rakentunut maskuliinisuuden varaan (tämä on George L. Mossen idea, ei minun), joten kaikki yritykset puuttua sen kuvaan voidaan tulkita uhaksi koko yhteiskunnalle. Näin varmastikin tapahtuu. Mitä nynnyjä miehistä taas ollaan tekemässä...
keskiviikko 28. tammikuuta 2009
Miesruumis ja sankaruus
Jos käy elokuvissa kerran kahdessa vuodessa, kannattaako mennä katsomaan The Wrestler? Just se leffa, jossa Mickey Rourken sanotaan tehneen paluun huipulle. Golden Globe jo tulikin. Saa nähdä miten Oscar-raatiin uppoaa.
Niin että kannattiko? En tiedä. Darren Aronofsky ei päästä ihmisiä helpolla, tämäkin elokuva jäi verkkokalvoille pyörimään. Tuskin kuitenkaan ahdistun siitä vuosien päästä kuten Unelmien sielunmessusta...
Jos on nähnyt yhden urheilusankarileffan (en tiedä onko showpaini urheilua mutta kerronnan suhteen elokuva oli urheilusankarileffa) on nähnyt ainakin useimmat niistä. Oma suosikkini tällaisista hahmoista on Monty Pythonin Ken Cleanairsystem. "Every morning he runs twenty miles. Nobody knows why."
Vaikka olenkin joutunut katsomaan kaikki Rockyt ja monta muutakin miesruumiin rääkkäämistä kuvaava elokuvaa - velipoika katseli vielä nyrkkeilydokumenttejakin lajia harrastaessaan, auts - niin silti tuijotin suu auki The Wrestlerin kuvauksia painimatseista. Mitä kaikkea ihmiset haluavat nähdä toisten tekevän itselleen ja toisilleen. Veren on lennettävä, vaikka se olisikin sovittu juttu.
Mickey Rourken sankaruutta filmimaailman näkökulmasta on tietenkin sekin, että hän uskaltaa olla elokuvassa ruma monella tavalla. Ohitusleikkausarpi ei ole ketään kaunistanut, sen lisäksi että Rourken oman kamppailulajiuran jälkeiset "kauneus"leikkaukset eivät tehneet ihan sitä mitä piti. Roolihahmon työnteko lihatiskillä on nerokas oivallus sinänsä - niissäkään vetimissä ei moni ole edukseen.
Naisruumiin kohtalo vertautuu miehen vastaavaan: Marisa Tomein esittämä strippari alkaa olla työuransa päätepisteessä (vaikka meikämamman näkökulmasta onkin erittäin edustava...). Elokuvaa voisi käyttää ammatinvalinnanohjauksessa: miten kauan kannattaa yrittää tienata vain kropallaan. (Unelmien sielunmessua kuulemma on käytetty huumevalistukseen, osuva valinta.)
Tarinansa puolesta The Wrestler ei ole mitenkään poikkeuksellinen elokuva. Näyttelijänsuoritukset ovat hyviä, mutta ovatko ne ihmeellisiä, en osaa sanoa. Sitä jään odottamaan, miten Hollywood tulkitsee elokuvaa pääosia esittävien näyttelijöiden, varsinkin Mickey Rourken suhteen. Onko nöyränä poikana takaisin tuleminen palkinnon arvoista?
Minulta on usein kysytty, mihin tarvitaan sankaritarinoita. Lopulta The Wrestler ei ole sellainen, vaan pikemminkin se leikittelee lajityypillä, jos rujoa menoa nyt voi leikittelyksi kutsua. Sankari halutaan nähdä riippumattomana ja kaiken yläpuolella olevana, mutta "Randy the Ram" on lopulta strippariin vertautuva "nigger of the world" (tämä on Lennon-sitaatti).
Jossain määrin kyseessä on siis jopa luokkatietoinen elokuva. Kaikki miehet eivät tunnetusti hallitse maailmaa, vaikka näyttäisivät siltä ja hetken aikaa olisivat tavalla tai toisella huipulla. Heitäkin käytetään hyväksi, ennen kaikkea toisten miesten toimesta, mutta pääsee elokuvassa nainenkin hetkeksi siihen asemaan.
Toisaalta voi arvella, että showpainin kaltaisiin hommiin ryhtyviltä ei koulu ole välttämättä sujunut ihanteellisesti. Siihen on monta syytä, yhtenä ehkä oppimisvaikeudet. Ainakin päähenkilön keskittymiskyky ja pitkäjänteisyys ovat keskitasoa heikompia, mikä ei ole eduksi ihmissuhteissa. Painiyleisö on kehno korvike: sehän haluaa verta, verta, verta... Sitähän sankarien pitäisi aina vuodattaa, tavalla tai toisella.
Niin että kannattiko? En tiedä. Darren Aronofsky ei päästä ihmisiä helpolla, tämäkin elokuva jäi verkkokalvoille pyörimään. Tuskin kuitenkaan ahdistun siitä vuosien päästä kuten Unelmien sielunmessusta...
Jos on nähnyt yhden urheilusankarileffan (en tiedä onko showpaini urheilua mutta kerronnan suhteen elokuva oli urheilusankarileffa) on nähnyt ainakin useimmat niistä. Oma suosikkini tällaisista hahmoista on Monty Pythonin Ken Cleanairsystem. "Every morning he runs twenty miles. Nobody knows why."
Vaikka olenkin joutunut katsomaan kaikki Rockyt ja monta muutakin miesruumiin rääkkäämistä kuvaava elokuvaa - velipoika katseli vielä nyrkkeilydokumenttejakin lajia harrastaessaan, auts - niin silti tuijotin suu auki The Wrestlerin kuvauksia painimatseista. Mitä kaikkea ihmiset haluavat nähdä toisten tekevän itselleen ja toisilleen. Veren on lennettävä, vaikka se olisikin sovittu juttu.
Mickey Rourken sankaruutta filmimaailman näkökulmasta on tietenkin sekin, että hän uskaltaa olla elokuvassa ruma monella tavalla. Ohitusleikkausarpi ei ole ketään kaunistanut, sen lisäksi että Rourken oman kamppailulajiuran jälkeiset "kauneus"leikkaukset eivät tehneet ihan sitä mitä piti. Roolihahmon työnteko lihatiskillä on nerokas oivallus sinänsä - niissäkään vetimissä ei moni ole edukseen.
Naisruumiin kohtalo vertautuu miehen vastaavaan: Marisa Tomein esittämä strippari alkaa olla työuransa päätepisteessä (vaikka meikämamman näkökulmasta onkin erittäin edustava...). Elokuvaa voisi käyttää ammatinvalinnanohjauksessa: miten kauan kannattaa yrittää tienata vain kropallaan. (Unelmien sielunmessua kuulemma on käytetty huumevalistukseen, osuva valinta.)
Tarinansa puolesta The Wrestler ei ole mitenkään poikkeuksellinen elokuva. Näyttelijänsuoritukset ovat hyviä, mutta ovatko ne ihmeellisiä, en osaa sanoa. Sitä jään odottamaan, miten Hollywood tulkitsee elokuvaa pääosia esittävien näyttelijöiden, varsinkin Mickey Rourken suhteen. Onko nöyränä poikana takaisin tuleminen palkinnon arvoista?
Minulta on usein kysytty, mihin tarvitaan sankaritarinoita. Lopulta The Wrestler ei ole sellainen, vaan pikemminkin se leikittelee lajityypillä, jos rujoa menoa nyt voi leikittelyksi kutsua. Sankari halutaan nähdä riippumattomana ja kaiken yläpuolella olevana, mutta "Randy the Ram" on lopulta strippariin vertautuva "nigger of the world" (tämä on Lennon-sitaatti).
Jossain määrin kyseessä on siis jopa luokkatietoinen elokuva. Kaikki miehet eivät tunnetusti hallitse maailmaa, vaikka näyttäisivät siltä ja hetken aikaa olisivat tavalla tai toisella huipulla. Heitäkin käytetään hyväksi, ennen kaikkea toisten miesten toimesta, mutta pääsee elokuvassa nainenkin hetkeksi siihen asemaan.
Toisaalta voi arvella, että showpainin kaltaisiin hommiin ryhtyviltä ei koulu ole välttämättä sujunut ihanteellisesti. Siihen on monta syytä, yhtenä ehkä oppimisvaikeudet. Ainakin päähenkilön keskittymiskyky ja pitkäjänteisyys ovat keskitasoa heikompia, mikä ei ole eduksi ihmissuhteissa. Painiyleisö on kehno korvike: sehän haluaa verta, verta, verta... Sitähän sankarien pitäisi aina vuodattaa, tavalla tai toisella.
tiistai 27. tammikuuta 2009
Menneisyyspolitiikkaa ja populaaria tutkimusta!
Amazonilta löytyy vaikka mitä. Olen tiennyt, että äitiydessä on tapahtunut jotain, mutta amerikkalaisesta versiosta on oikein kirjakin. Suomessa tehdään niin neutraalia tiedettä, että ei sitä keskiverto mediajulkkis tule lukeneeksi.
Miksi asia ainakin iltapäivälehtien tasolla aina vedetään naisten keskinäiseksi kinaksi? Miehistähän siinä on kyse. Onko miestä ollutkaan, onko mies lähtenyt lätkimään, onko mies Gösta Sundqvistin sanoin "pelkkä haamu", "auttaako hän äitiä" monien omasta mielestään ihan erinomaisten faijojen tavoin vai onko hän oikein tosissaan isä. Jotkut äiditkin osaavat lähteä lätkimään ja hoitaa hommansa huonosti, mutta yleensä he eivät ota osaa näihin "keskusteluihin". Ehkä pitäisi.
Menneisyyden kuviteltuun onnelaanhan aina vedotaan, kun perheistä puhutaan. Aihepiiriä on tutkittu paljonkin, mutta siitä pitäisi kirjoittaa tarpeeksi populaaristi. Ei riitä, että me tutkijanaiset tiedämme erinäiset kannanotot höpönhöpöksi - moni uskoo, että kun joku saa oikein telkkarissa purkaa ahdistustaan, niin siellä taustalla olisi jotain asiaakin eikä vain ahdistusta.
Olen viime vuodet tutkinut kuolemaa ja sotaa, mutta kyllä perhe aihepiirinä kiinnostaa. Historiasta ei ehkä löydy vastauksia siihen, miten asioiden pitäisi olla, mutta ainakin se löytyy, miten ne tuskin koskaan olivat ja silloinkin hyvin harvoilla.
Miksi asia ainakin iltapäivälehtien tasolla aina vedetään naisten keskinäiseksi kinaksi? Miehistähän siinä on kyse. Onko miestä ollutkaan, onko mies lähtenyt lätkimään, onko mies Gösta Sundqvistin sanoin "pelkkä haamu", "auttaako hän äitiä" monien omasta mielestään ihan erinomaisten faijojen tavoin vai onko hän oikein tosissaan isä. Jotkut äiditkin osaavat lähteä lätkimään ja hoitaa hommansa huonosti, mutta yleensä he eivät ota osaa näihin "keskusteluihin". Ehkä pitäisi.
Menneisyyden kuviteltuun onnelaanhan aina vedotaan, kun perheistä puhutaan. Aihepiiriä on tutkittu paljonkin, mutta siitä pitäisi kirjoittaa tarpeeksi populaaristi. Ei riitä, että me tutkijanaiset tiedämme erinäiset kannanotot höpönhöpöksi - moni uskoo, että kun joku saa oikein telkkarissa purkaa ahdistustaan, niin siellä taustalla olisi jotain asiaakin eikä vain ahdistusta.
Olen viime vuodet tutkinut kuolemaa ja sotaa, mutta kyllä perhe aihepiirinä kiinnostaa. Historiasta ei ehkä löydy vastauksia siihen, miten asioiden pitäisi olla, mutta ainakin se löytyy, miten ne tuskin koskaan olivat ja silloinkin hyvin harvoilla.
maanantai 26. tammikuuta 2009
Lasten kotihoidosta
Asiasta olisi ehkä pätevämpiäkin asiantuntijoita, mutta median lakien mukaisesti parturi-kampaaja Nina Mikkonen on noussut lasten kotihoidon keulakuvaksi viime viikkoina. Aihepiiri on melkoisen kaluttu, mutta oletus ilmeisesti on, että siitä joku edelleen haluaa kuulla ja lukea.
Olen kuullut rouva Mikkosen argumentit omassa lapsuudessani moneen kertaan, ja kuvittelin itsekin jonkin aikaa eläneeni parhaan mahdollisen lapsuuden vain siksi, että äitini hoiti lapsia kotona. Sittemmin olen tutustunut aihepiiriä koskevaan keskusteluun yli sadan vuoden ajalta.
Eivät nämä rouvat juttujaan ihan omasta päästään keksi, vaan niillä on vankka pohja suomalaisen yhteiskunnan ja erityisesti naisten keskinäisissä kamppailuissa. Kannattaa lukea vaikka Ritva Nätkinin kirjoituksia - huomaa, miten samat asiat nousevat esille yhä uudelleen eivätkä edes kovin uudistetussa muodossa.
Lasten kanssa kotona olemiselle on monia syitä ja on monia tapoja toteuttaa se. Lapset ovat erilaisia ja eri aikoina valmiita kokemaan uusia asioita. Jos lapsi todella on herkkä ja arka (eikä vain vanhempiensa mielestä), on päivähoitoon menoa hyvä lykätä jonkin aikaa. Ikävä kyllä tätä mahdollisuutta ei perheillä useinkaan ole, vaan taloudellisista syistä hoitoon mennään kun on pakko.
Yksi syy voi olla puolisoiden yhteisissä ihanteissa, joihin kenties kuuluu talo maalla melko eristyneessä paikassa. Ovathan ne halvempiakin kuin taajamissa sijaitsevat. Halutaan hoitaa lapset kotona ja päivähoitopaikan löytäminen järjellisen reitin varrelta voi olla vaikeaa.
Se, onko tämä jokaisen lapsen etu ja miten esimerkiksi leikkikavereita löytyy on toinen kysymys. Kotona olevalta vanhemmalta vaatii paljon järjestää mielekästä tekemistä varsinkin isommille lapsille. Ilmastonmuutoskin tulee mieleen, koska autollahan näissä perheissä huristellaan, vähintään kahdella.
Ehdottomasti huonoin syy olla kotona on mies: hänen egonsa ja uransa vaatimukset, jotka edellyttävät naiselta täydellistä toiseutta. Tällainen mies pystyy monesti kustantamaan vaimon kotiin ja pitää sitä jopa oikeutettuna vaatimuksenaan. Tällaisissa parisuhteissa naisen on vaikea ylläpitää omia ystävyys- tai edes sukulaisuussuhteitaan, joten lapset eristyvät omaan ydinperheeseensä.
Usein tällaisissa perheissä lapset ovat todellakin kotona, eivät esimerkiksi osana paikallista yhteisöä. Koska isukki on niin menevä, äiti jää lapsen ainoaksi tärkeäksi aikuissuhteeksi ennen kouluun menoa - äidille taas ainoat arjessa läsnä olevat ihmissuhteet ovat lapset. Tämä ei ole hyväksi kellekään.
Lasten etu on monesti perheiden päivähoitoratkaisuissa toissijainen asia. Jos toinen vanhempi - ja äitihän se yleensä on - kertakaikkiaan haluaa olla kotona, siihen eivät lapset pääse puuttumaan. Tämänkin voisi joskus muistaa, eikä vain sitä, että monien lasten on pakko olla päivähoidossa, joskus pitkiäkin päiviä.
Olen kuullut rouva Mikkosen argumentit omassa lapsuudessani moneen kertaan, ja kuvittelin itsekin jonkin aikaa eläneeni parhaan mahdollisen lapsuuden vain siksi, että äitini hoiti lapsia kotona. Sittemmin olen tutustunut aihepiiriä koskevaan keskusteluun yli sadan vuoden ajalta.
Eivät nämä rouvat juttujaan ihan omasta päästään keksi, vaan niillä on vankka pohja suomalaisen yhteiskunnan ja erityisesti naisten keskinäisissä kamppailuissa. Kannattaa lukea vaikka Ritva Nätkinin kirjoituksia - huomaa, miten samat asiat nousevat esille yhä uudelleen eivätkä edes kovin uudistetussa muodossa.
Lasten kanssa kotona olemiselle on monia syitä ja on monia tapoja toteuttaa se. Lapset ovat erilaisia ja eri aikoina valmiita kokemaan uusia asioita. Jos lapsi todella on herkkä ja arka (eikä vain vanhempiensa mielestä), on päivähoitoon menoa hyvä lykätä jonkin aikaa. Ikävä kyllä tätä mahdollisuutta ei perheillä useinkaan ole, vaan taloudellisista syistä hoitoon mennään kun on pakko.
Yksi syy voi olla puolisoiden yhteisissä ihanteissa, joihin kenties kuuluu talo maalla melko eristyneessä paikassa. Ovathan ne halvempiakin kuin taajamissa sijaitsevat. Halutaan hoitaa lapset kotona ja päivähoitopaikan löytäminen järjellisen reitin varrelta voi olla vaikeaa.
Se, onko tämä jokaisen lapsen etu ja miten esimerkiksi leikkikavereita löytyy on toinen kysymys. Kotona olevalta vanhemmalta vaatii paljon järjestää mielekästä tekemistä varsinkin isommille lapsille. Ilmastonmuutoskin tulee mieleen, koska autollahan näissä perheissä huristellaan, vähintään kahdella.
Ehdottomasti huonoin syy olla kotona on mies: hänen egonsa ja uransa vaatimukset, jotka edellyttävät naiselta täydellistä toiseutta. Tällainen mies pystyy monesti kustantamaan vaimon kotiin ja pitää sitä jopa oikeutettuna vaatimuksenaan. Tällaisissa parisuhteissa naisen on vaikea ylläpitää omia ystävyys- tai edes sukulaisuussuhteitaan, joten lapset eristyvät omaan ydinperheeseensä.
Usein tällaisissa perheissä lapset ovat todellakin kotona, eivät esimerkiksi osana paikallista yhteisöä. Koska isukki on niin menevä, äiti jää lapsen ainoaksi tärkeäksi aikuissuhteeksi ennen kouluun menoa - äidille taas ainoat arjessa läsnä olevat ihmissuhteet ovat lapset. Tämä ei ole hyväksi kellekään.
Lasten etu on monesti perheiden päivähoitoratkaisuissa toissijainen asia. Jos toinen vanhempi - ja äitihän se yleensä on - kertakaikkiaan haluaa olla kotona, siihen eivät lapset pääse puuttumaan. Tämänkin voisi joskus muistaa, eikä vain sitä, että monien lasten on pakko olla päivähoidossa, joskus pitkiäkin päiviä.
maanantai 13. lokakuuta 2008
Kampanjointia
Vaalimainokset ovat tulleet metroonkin. Valinnanvaraa on, ja toinen toistaan onnistuneempia vaalilauseita. En pystynyt lähtemään tuohon kelkkaan (siis metroon? :-) mukaan. Laskeskelin, että viidellä tonnilla pystyisi näkymään kaikilla keskeisillä paikoilla päivälehdistä ylikulkusiltoihin. Kymppitonnilla vaikuttaisi jo ihan poliitikolta.
Onneksi vaalityötä on muutakin. Kontulan ostarilla oli lauantaina tihkusateesta huolimatta mukavaa. Kontulalaiset ovat fiksua väkeä jolla on kiinnostavia mielipiteitä. Ehdokas sai evästystä asiaan jos toiseenkin, kiitos siitä! Ja äiti-ihmisestä vaan on niin mukavaa jakaa lapsille ilmapalloja.
Keskiviikkoinen Vaaliexpress oli ihan kiintoisa kokemus, hieman sekava tosin. Suorat lähetykset tietysti ovat aina. Pahoitin mieleni ja osoitin toimittajalle ohjelman jälkeen mielipahani siitä, että lopun lukiolaisjaksossa vain pojat saivat sanoa todellisia mielipiteitä ja arvioida ehdokkaita. Ei hyvä.
Vaikka sama se on aina - kun jokin ryhmä nostetaan esille, siitä yllättäen löytyy poikapuolisia ihmisiä edustamaan. Tytöt pääsevät mukaan vasta "tyttöjen aiheissa" jos ollenkaan. Meitä oli yleisössä monia jotka kiinnittivät huomiota samaan. Juttelin narikassa yhden mukana olleen tytön kanssa - hän muistutti Ressun olleen alunperin poikakoulu, mutta ei ole enää. Totta vieköön.
Tällaista julkisuus on: nuoria edustavat pojat, eivät tytöt ja lapsiperheitä äidit, eivät isät. Älkää uskoko kaikkea mitä näette ja luette! En minäkään, vaan tiedotusvälineiden seuraamisen lisäksi juttelen todellisten ihmisten kanssa kasvokkain. Vaalimökillä nähdään!
Onneksi vaalityötä on muutakin. Kontulan ostarilla oli lauantaina tihkusateesta huolimatta mukavaa. Kontulalaiset ovat fiksua väkeä jolla on kiinnostavia mielipiteitä. Ehdokas sai evästystä asiaan jos toiseenkin, kiitos siitä! Ja äiti-ihmisestä vaan on niin mukavaa jakaa lapsille ilmapalloja.
Keskiviikkoinen Vaaliexpress oli ihan kiintoisa kokemus, hieman sekava tosin. Suorat lähetykset tietysti ovat aina. Pahoitin mieleni ja osoitin toimittajalle ohjelman jälkeen mielipahani siitä, että lopun lukiolaisjaksossa vain pojat saivat sanoa todellisia mielipiteitä ja arvioida ehdokkaita. Ei hyvä.
Vaikka sama se on aina - kun jokin ryhmä nostetaan esille, siitä yllättäen löytyy poikapuolisia ihmisiä edustamaan. Tytöt pääsevät mukaan vasta "tyttöjen aiheissa" jos ollenkaan. Meitä oli yleisössä monia jotka kiinnittivät huomiota samaan. Juttelin narikassa yhden mukana olleen tytön kanssa - hän muistutti Ressun olleen alunperin poikakoulu, mutta ei ole enää. Totta vieköön.
Tällaista julkisuus on: nuoria edustavat pojat, eivät tytöt ja lapsiperheitä äidit, eivät isät. Älkää uskoko kaikkea mitä näette ja luette! En minäkään, vaan tiedotusvälineiden seuraamisen lisäksi juttelen todellisten ihmisten kanssa kasvokkain. Vaalimökillä nähdään!
torstai 2. lokakuuta 2008
Tasavertaisuus lain edessä
Johanna Korhosen tapaus Lapin Kansassa ihmetyttää monia. Ennen kaikkea siksi, että eikö muka päätoimittajatasolla tiedetä ihmisten yksityiselämästä ihan riittävästi. Ilmeisesti ei. Ja voiko seksuaalinen suuntautuminen vaikuttaa työhönottoon - no takuulla, vaikka ainahan sitä muita syitä keksitään.
Muistelin vain takavuosien kohua Eva Dahlgrenin naissuhteesta. Suomalaisjulkkikset siunailivat iltapäivälehtien kiertokyselyissä, miten niitä rakkauslauluja nyt oikein on kuunneltava. Eivät kaikki, mutta yllättävän monet. Aivan kuin rakkaus ja parisuhde olisivat jotenkin erilaisia kumppanin sukupuolen mukaan. Mitä nyt olen asioista ihmisten kanssa puhunut, asia on päinvastoin. Samat ongelmat ja ilonaiheet on kaikilla. Ammatillisessa suoriutumisessa en varsinkaan ole havainnut eroja.
Fiksummat ovat neuvoneet näissä vaaliasioissa, että kannattaisi profiloitua Setan suuntaan, koska Tiia Aarnipuun vetäydyttyä on paljon Vasemmistoliiton äänestäjiä, jotka eivät ehkä ole vielä löytäneet omaa ehdokastaan. Jotenkin vierastan tällaista äänten kalastelua, koska elän kliseisessä heteroperheessä enkä ole aihepiirin asiantuntija muutenkaan. Siitäkin huolimatta seuraava lausunto on paikallaan:
Jos minut valitaan, tulen edistämään kaikkien perheiden tasapuolista kohtelua ja puuttumaan kysymyksiin, joissa eriarvoisuutta voisi syntyä. Yleensäkin kaikilla ihmisillä pitää olla oikeus elää haluamallaan tavalla ja tuoda esille omaa ominaislaatuaan. En ymmärrä enkä siedä sitä, että ihmisiä arvotetaan jotenkin huonommiksi vain siksi, että he tekevät samat asiat hieman eri tavalla.
Suomessa on näistä asioista lait säädettynä, joten niitä on noudatettava. Ja mistä ei ole lakia, siellä noudatetaan oikeutta ja kohtuutta.
Muistelin vain takavuosien kohua Eva Dahlgrenin naissuhteesta. Suomalaisjulkkikset siunailivat iltapäivälehtien kiertokyselyissä, miten niitä rakkauslauluja nyt oikein on kuunneltava. Eivät kaikki, mutta yllättävän monet. Aivan kuin rakkaus ja parisuhde olisivat jotenkin erilaisia kumppanin sukupuolen mukaan. Mitä nyt olen asioista ihmisten kanssa puhunut, asia on päinvastoin. Samat ongelmat ja ilonaiheet on kaikilla. Ammatillisessa suoriutumisessa en varsinkaan ole havainnut eroja.
Fiksummat ovat neuvoneet näissä vaaliasioissa, että kannattaisi profiloitua Setan suuntaan, koska Tiia Aarnipuun vetäydyttyä on paljon Vasemmistoliiton äänestäjiä, jotka eivät ehkä ole vielä löytäneet omaa ehdokastaan. Jotenkin vierastan tällaista äänten kalastelua, koska elän kliseisessä heteroperheessä enkä ole aihepiirin asiantuntija muutenkaan. Siitäkin huolimatta seuraava lausunto on paikallaan:
Jos minut valitaan, tulen edistämään kaikkien perheiden tasapuolista kohtelua ja puuttumaan kysymyksiin, joissa eriarvoisuutta voisi syntyä. Yleensäkin kaikilla ihmisillä pitää olla oikeus elää haluamallaan tavalla ja tuoda esille omaa ominaislaatuaan. En ymmärrä enkä siedä sitä, että ihmisiä arvotetaan jotenkin huonommiksi vain siksi, että he tekevät samat asiat hieman eri tavalla.
Suomessa on näistä asioista lait säädettynä, joten niitä on noudatettava. Ja mistä ei ole lakia, siellä noudatetaan oikeutta ja kohtuutta.
keskiviikko 24. syyskuuta 2008
Puolitangossa
Kansallinen surupäivä, jälleen kerran.
Sattumalta luen juuri nyt 1980- ja 90-luvuilla kerättyihin mieselämäkertoihin perustuvaa kirjaa Miehen elämää, toim. JP Roos ja Eeva Peltonen. Vaikka kyseessä ovat eri sukupolvien miehet, kirja herättää ajatuksia tänäänkin.
Elämäkerran kirjoittajat ovat tietysti valikoitunut joukko, kuten kirjan artikkelien kirjoittajat toteavat moneen kertaan. Hyvin tuttuja ovat kuitenkin ne miesten tunnot, joissa elämä on pettymys eikä siitä osata oikein syyttää ketään, paitsi ehkä koko maailmaa.
Mika Ojakankaan sinänsä kevyesti luonnosteltu artikkeli "Miehen onni?" on jaotteluissaan oivaltava. Onnellisia miehiä ovat Ojakankaalle "maan mies" ja "reissumies", miehet jotka ovat löytäneet paikkansa maailmassa tavalla tai toisella. Syrjäytyneiksi narsisteiksi hän kuvaa miehiä, joille tätä onnea ei ole suotu.
Kaksi alatyyppiä, nyhjöttäjä ja etsijä kuvaavat niitä miehiä, joiden elämä ei ole sitä mitä sen pitäisi. Kirjoittajat ovat yleensä ehtineet keski-ikään tai sen yli, joten perspektiiviä omaan elämään on enemmän kuin kahdenkymmenen ikävuoden molemmin puolin.
Sitaatti Ojakankaalta hätkähdyttää:
"Juuri tämä tunne, että kukaan ei välitä, näyttää olevan syrjäytyneen suomalaisen miehen todellisena käyttövoimana. Juuri tämän voiman avulla, kyvyn olla kaikkien hyljeksimä, he nousevat aivan uudelle tasolle. He eivät ole ainoastaan epäonnistujia, vaan vallan erikoisia. Ollessaan ei mitään eikä kenellekään he ovat sentään jotain."
Juha Siltalan teos Miehen kunnia puhuu osin samoista asioista. Kyvyttömyys liittyä toisiin ihmisiin, luoda kontakteja ja käyttää omia kykyjään rakentavasti puuttuu monilta ihmisiltä. Myös naisilta, mutta hehän voivat aina tehdä lapsia, joten se siitä? Joka tapauksessa, saamamme kasvatus ei monestikaan auta meitä hyväksymään itsemme ja löytämään paikkamme maailmassa, vaan eristää meidät häpeän kehään.
Jos joskus onnistummekin jossain, sisäämme on asennettu ilkeä pieni peikko, joka muistuttaa että juuri me emme voi koskaan todella onnistua. Älä nyt ainakaan iloitse mistään, se vasta naurettavaa olisikin. Koskaan et voi tehdä mitään sellaista, että voisit levätä ja olla onnellinen. Kukaan ei koskaan hyväksy sinua, koska et ole lähtökohtaisesti sen arvoinen.
Vanhemmat sukupolvet käänsivät tämän tunteen usein itseään vastaan, jättivät tilaisuutensa käyttämättä, olivat väkivaltaisia, alkoholisoituivat ja tekivät itsemurhia. Suosittuja ongelmanratkaisukeinoja nämä ovat edelleen. Joskus tapetaan itsen lisäksi perhekin, ovathan he osa ihmisen häpeää eikä heidän tule siitä enempää kärsiä.
Nuori, nouseva polvi löytää kansainvälisiä esikuvia ja tekee asiat hieman toisin. Ihmisviha on totaalisempaa ja narsistinen kuvio selkeämpi. Vika löydetään helpommin muualta kuin omasta itsestä - lopputuloksena on entistä hirveämpiä tekoja.
Kuinka moni meistä mittaa omaa arvoaan menestyksellä? Kuinka moni ei toisaalta uskalla yrittää moniakaan asioita, koska pelkää epäonnistumista? Kuinka moni meistä on valmis hyökkäämään haaskalle, kun joku todellakin epäonnistuu - vaikka meidän nimenomainen tehtävämme olisi ollut auttaa tätä ihmistä, kotona, koulussa tai työpaikalla?
Väkivaltaa ja sairaita ajatusmalleja ei pidä liittää vain miehiin. Naisiltakin tulee välillä aika levotonta tekstiä, jos katsomme sitä yleisestä psykologisesta näkökulmasta emmekä aina ole vain "suomalaisia".
Me olemme samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Me emme kestä kärsimystä sen paremmin tai huonommin, emmekä selviä asioista yksin. Suomen historiassa moni on monta kertaa jätetty selviämään yksin, koska on kuulemma oltu liian köyhiä, kiireisiä tai vaikeudet ovat ihmisen oma vika.
Sanottiinhan evakoillekin monta kertaa että mitäs tulitte tänne, samoin sotaveteraaneille sotien jälkeen että pitikö sinne mennä. Suuri, empaattinen ja yhtä pitävä kansakunta, toden totta. Viime laman jälkiä ei ole korjattu, vaan koulut, terveydenhuolto ja muut yhteiskunnan toiminnot tuskailevat edelleen resurssipulaa. Uusi lama on tulossa, joten mitään parannusta ei tietenkään ole luvassa.
Ollaan edes yksilöinä ihmisiä toisillemme. Lapsillemme, kavereillemme, työtovereillemme, ystävillemme. Sanotaan asiasta, mutta annetaan sitten olla. Ymmärretään toisen ihmisen erityislaatua, vaikka se joskus vaikeaa olisikin. Ollaan sellainen ihmiskunta, että sitä ei tarvitse vihata.
Sattumalta luen juuri nyt 1980- ja 90-luvuilla kerättyihin mieselämäkertoihin perustuvaa kirjaa Miehen elämää, toim. JP Roos ja Eeva Peltonen. Vaikka kyseessä ovat eri sukupolvien miehet, kirja herättää ajatuksia tänäänkin.
Elämäkerran kirjoittajat ovat tietysti valikoitunut joukko, kuten kirjan artikkelien kirjoittajat toteavat moneen kertaan. Hyvin tuttuja ovat kuitenkin ne miesten tunnot, joissa elämä on pettymys eikä siitä osata oikein syyttää ketään, paitsi ehkä koko maailmaa.
Mika Ojakankaan sinänsä kevyesti luonnosteltu artikkeli "Miehen onni?" on jaotteluissaan oivaltava. Onnellisia miehiä ovat Ojakankaalle "maan mies" ja "reissumies", miehet jotka ovat löytäneet paikkansa maailmassa tavalla tai toisella. Syrjäytyneiksi narsisteiksi hän kuvaa miehiä, joille tätä onnea ei ole suotu.
Kaksi alatyyppiä, nyhjöttäjä ja etsijä kuvaavat niitä miehiä, joiden elämä ei ole sitä mitä sen pitäisi. Kirjoittajat ovat yleensä ehtineet keski-ikään tai sen yli, joten perspektiiviä omaan elämään on enemmän kuin kahdenkymmenen ikävuoden molemmin puolin.
Sitaatti Ojakankaalta hätkähdyttää:
"Juuri tämä tunne, että kukaan ei välitä, näyttää olevan syrjäytyneen suomalaisen miehen todellisena käyttövoimana. Juuri tämän voiman avulla, kyvyn olla kaikkien hyljeksimä, he nousevat aivan uudelle tasolle. He eivät ole ainoastaan epäonnistujia, vaan vallan erikoisia. Ollessaan ei mitään eikä kenellekään he ovat sentään jotain."
Juha Siltalan teos Miehen kunnia puhuu osin samoista asioista. Kyvyttömyys liittyä toisiin ihmisiin, luoda kontakteja ja käyttää omia kykyjään rakentavasti puuttuu monilta ihmisiltä. Myös naisilta, mutta hehän voivat aina tehdä lapsia, joten se siitä? Joka tapauksessa, saamamme kasvatus ei monestikaan auta meitä hyväksymään itsemme ja löytämään paikkamme maailmassa, vaan eristää meidät häpeän kehään.
Jos joskus onnistummekin jossain, sisäämme on asennettu ilkeä pieni peikko, joka muistuttaa että juuri me emme voi koskaan todella onnistua. Älä nyt ainakaan iloitse mistään, se vasta naurettavaa olisikin. Koskaan et voi tehdä mitään sellaista, että voisit levätä ja olla onnellinen. Kukaan ei koskaan hyväksy sinua, koska et ole lähtökohtaisesti sen arvoinen.
Vanhemmat sukupolvet käänsivät tämän tunteen usein itseään vastaan, jättivät tilaisuutensa käyttämättä, olivat väkivaltaisia, alkoholisoituivat ja tekivät itsemurhia. Suosittuja ongelmanratkaisukeinoja nämä ovat edelleen. Joskus tapetaan itsen lisäksi perhekin, ovathan he osa ihmisen häpeää eikä heidän tule siitä enempää kärsiä.
Nuori, nouseva polvi löytää kansainvälisiä esikuvia ja tekee asiat hieman toisin. Ihmisviha on totaalisempaa ja narsistinen kuvio selkeämpi. Vika löydetään helpommin muualta kuin omasta itsestä - lopputuloksena on entistä hirveämpiä tekoja.
Kuinka moni meistä mittaa omaa arvoaan menestyksellä? Kuinka moni ei toisaalta uskalla yrittää moniakaan asioita, koska pelkää epäonnistumista? Kuinka moni meistä on valmis hyökkäämään haaskalle, kun joku todellakin epäonnistuu - vaikka meidän nimenomainen tehtävämme olisi ollut auttaa tätä ihmistä, kotona, koulussa tai työpaikalla?
Väkivaltaa ja sairaita ajatusmalleja ei pidä liittää vain miehiin. Naisiltakin tulee välillä aika levotonta tekstiä, jos katsomme sitä yleisestä psykologisesta näkökulmasta emmekä aina ole vain "suomalaisia".
Me olemme samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Me emme kestä kärsimystä sen paremmin tai huonommin, emmekä selviä asioista yksin. Suomen historiassa moni on monta kertaa jätetty selviämään yksin, koska on kuulemma oltu liian köyhiä, kiireisiä tai vaikeudet ovat ihmisen oma vika.
Sanottiinhan evakoillekin monta kertaa että mitäs tulitte tänne, samoin sotaveteraaneille sotien jälkeen että pitikö sinne mennä. Suuri, empaattinen ja yhtä pitävä kansakunta, toden totta. Viime laman jälkiä ei ole korjattu, vaan koulut, terveydenhuolto ja muut yhteiskunnan toiminnot tuskailevat edelleen resurssipulaa. Uusi lama on tulossa, joten mitään parannusta ei tietenkään ole luvassa.
Ollaan edes yksilöinä ihmisiä toisillemme. Lapsillemme, kavereillemme, työtovereillemme, ystävillemme. Sanotaan asiasta, mutta annetaan sitten olla. Ymmärretään toisen ihmisen erityislaatua, vaikka se joskus vaikeaa olisikin. Ollaan sellainen ihmiskunta, että sitä ei tarvitse vihata.
tiistai 12. elokuuta 2008
Urheilusankareista
Näin hiljaisella sivulla ei kannata järjestää galluppia, mutta kuinka moni toivoo Michael Phelpsin onnistuvan, kuinka moni mokaavan? Minä toivon onnistumista. Olisi se vaan niin hassua.
Tuli tippa linssiin, kun katselin Satu Mäkelä-Nummelan maammelaulua palkintopallilla. Itse laulu ei ole minulle iso juttu eivätkä nämä olympiakullatkaan päätä huimaa sinällään, mutta eläydyin urheilijan tunnelmiin. Ampujat eivät kai ole ainakaan keskimääräistä vähemmän isänmaallista väkeä. Mäkelä-Nummela lienee ajatellut, että lauletaan perkele kun kerran soitetaankin.
Hauska oli seurata hänen haastatteluaan, kun naispuolinen urheilija ja naispuolinen urheilutoimittaja nieleskelivät kilvan kyyneliään. Ja mitäs tuossa, olisi se ääni värissyt Bubilla jos värisi aikanaan Paavo Noposellakin.
Urheilun parasta antia - ja sankaruuden samaten - ovat juuri tunteet. Seurata ihmisiä yrittämässä parhaansa, onnistuvan tai epäonnistuvan mutta tosissaan kuitenkin. Juuri tosissaan oleminen kai tietyn tyyppisiä ihmisiä urheilussa ärsyttääkin. Kun se ei ole tiedettä eikä taidetta vaan urheilua.
Jostain syystä en vain toivo Tero Pitkämäen menestyvän. Keihäänheitto menee jo tosikkouden puolelle, kävi miten kävi. Älytön laji, jota palvotaan Suomessa kiihkossa ja huumassa, vaikka mitaleita tuntuu tulevan juuri pienemmillä paineilla ja lajeissa, joita harjoitetaan pakosta huvikseen kun niistä ei ammattia saa.
Voimistelut alkoivat. Luen juuri (sikäli kuin ehdin) George L. Mossen kirjaa The Image of Man, joka todistaa aiheesta terve sielu terveessä ruumiissa ja terve mies varsinkin. Eikä rujo ruumis voi kantaa kelpo sielua, eihän. Mutta on sitä voimistelua vain niin kiva katsoa. Kun ei itse ole ikinä edes kyennyt heittämään kärrynpyörää :-)
Tuli tippa linssiin, kun katselin Satu Mäkelä-Nummelan maammelaulua palkintopallilla. Itse laulu ei ole minulle iso juttu eivätkä nämä olympiakullatkaan päätä huimaa sinällään, mutta eläydyin urheilijan tunnelmiin. Ampujat eivät kai ole ainakaan keskimääräistä vähemmän isänmaallista väkeä. Mäkelä-Nummela lienee ajatellut, että lauletaan perkele kun kerran soitetaankin.
Hauska oli seurata hänen haastatteluaan, kun naispuolinen urheilija ja naispuolinen urheilutoimittaja nieleskelivät kilvan kyyneliään. Ja mitäs tuossa, olisi se ääni värissyt Bubilla jos värisi aikanaan Paavo Noposellakin.
Urheilun parasta antia - ja sankaruuden samaten - ovat juuri tunteet. Seurata ihmisiä yrittämässä parhaansa, onnistuvan tai epäonnistuvan mutta tosissaan kuitenkin. Juuri tosissaan oleminen kai tietyn tyyppisiä ihmisiä urheilussa ärsyttääkin. Kun se ei ole tiedettä eikä taidetta vaan urheilua.
Jostain syystä en vain toivo Tero Pitkämäen menestyvän. Keihäänheitto menee jo tosikkouden puolelle, kävi miten kävi. Älytön laji, jota palvotaan Suomessa kiihkossa ja huumassa, vaikka mitaleita tuntuu tulevan juuri pienemmillä paineilla ja lajeissa, joita harjoitetaan pakosta huvikseen kun niistä ei ammattia saa.
Voimistelut alkoivat. Luen juuri (sikäli kuin ehdin) George L. Mossen kirjaa The Image of Man, joka todistaa aiheesta terve sielu terveessä ruumiissa ja terve mies varsinkin. Eikä rujo ruumis voi kantaa kelpo sielua, eihän. Mutta on sitä voimistelua vain niin kiva katsoa. Kun ei itse ole ikinä edes kyennyt heittämään kärrynpyörää :-)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)