Tyhmä taulu

Suurlähettiläät-yhtyeen sanoituksista valittaminen on tietysti yhtä reilua kuin rollaattorin varastaminen mummolta, mutta joskus ei vain jaksa. Bändi, joka on tuonut suomalaiseen kulttuuriin säkeet "olen pieni ihminen enkä sille mitään voi" ja "ei haittaa vaikka kesällä heität mua ampiaispesällä" on tällä kertaa putkauttanut ilmoille biisin Tyhjä taulu.

Laulu kertoo, jos se kykenee mistään kertomaan, lapsesta, jolla on elämä edessään. Okei, suomenkielinen iskelmä- ja popmusiikki on täynnä tätä skeidaa muutenkin. En vain jaksa käsittää, miten tähän maailmanaikaan joku kuvittelee lapsen syntyvän maailmaan ilman ominaisuuksia, kirjoittamattomana lehtenä, jonka maailma (hyvää tarkoittavat vanhemmat?) sitten täyttää todellisuudella. Suurlähettiläiden kesivertokuuntelijaa eivät tietysti sen suuremmin rasita ihmistieteiden viimeisimmät virtaukset, tuuli vain viuhuu mukavasti korvien välissä.

Ei kai tuo Suurlähettiläiden biisi olisi niin ärsyttänyt, ellei Radio Suomi, jota kesällä tulee kuunneltua, olisi täynnä vastaavaa jolinaa. Kylätie on hiljainen ja siskot veikat odottavat jossakin kaukana - josta oltiin niin saatanan kovaa aikanaan lähdössä mutta kunpa pääsisi takaisin. Maaltapaon dilemma siis: kun ei voida käytännön syistä elää yhdessä paikassa, sinne pitää kuitenkin haikailla kun siellä oli se (muka) huoleton lapsuus ja onnenmaa... Kepun bulvaaneja kaikki tyynni.

Voisin nähdä tässä jotain sinivalkoista, ellei toinen näppylöiden aihe kesäradiossa olisi juuri tämä "suomalaiskansallinen". Suofutis varmaan sitä jossain määrin on, mutta kun joka hilipatipippaloista pitää saada esille se suomalaisuusaspekti. Ihan kuin suomalaiset olisivat keksineet kesän. Jossain määrin kai ovatkin, ainakin diskurssina ja hien pintaan nostavana huhkimisena.

Kuolema on tätä nykyä kirjailijoille ja toimittajille kova juttu, keino olla viksu ja syvällinen. Että voi sanoa jotain tärkeää - turha kai mainita, että aiheesta alkaa olla kaikki sanottu paitsi ne mielenkiintoiset asiat. Lapsuus taas on tuolla iskelmärintamalla hianoo, varsinkin kun se rinnastuu aikuisen epäonnistumisiin ja maalle kaipaamiseen. Samaa juurta kaiketi ovat nettikeskustelujen vakiohuokaukset väsyneiltä äideiltä: kun lapset on kuitenkin pieniä niin lyhyen aikaa. No onneksi ovat, ei kukaan lopun ikäänsä jaksa valvoa ja arvailla, sanoiko se nyt kukka vai kakka. Ellei sitten pääse nauttimaan dementikon hoitamisesta.

Tekisikin mieli löytää tästä suurten ikäluokkien salaliitto, ellei se olisi vähemmän omaperäistä nykyään. Onhan näet niin, että maailman ainoa tärkeä ikäkausi ja kokemus on viime vuosikymmenet ollut se, jossa nämä porukat sattuvat olemaan. Nyt ne ovat keksineet virkeän vanhuuden kun se alkaa häämöttää, ja kuolema kolkuttelee ovella. Dekkaribuumi on kaiketi samaa sarjaa, voidaan ajatella ettei luonnollista kuolemaa olekaan...
Lapsuus on kuitenkin siitä nasta vaihe elämässä, että silloin vanheneminen on hauskaa. Ei kai kukaan sure kuusivuotissynttäreitään ja muistele onnen aikoja nelivuotiaana, vai onko lapsuus jo lyhentynyt tähän mittaan? Tästä syystä lasten kanssa myös on hauskaa. Ainakaan kukaan ei valittele elähtäneitä murheitaan ja surkuttele edessä olevaa kurjuutta. Lapsi uskoo vielä ja jaksaa vaikka mitä. Eikä sen uskon ole pakko kadota minnekään, viisaimmilta se ei katoakaan. Yleensäkin ne, jotka saavat jotain aikaankin eivätkä vain sääli itseään - ja kykenevät jopa säälimään muita - katsovat eteen- eivätkä taaksepäin. Joku sanoo sitä sieluttomuudeksi, minä olen vanhemmiten alkanut sanoa sitä järkevyydeksi ja elämänmyönteisyydeksi.

Onko kaiho oopiumia kansalle ja kaukokaipuu ja menneisyyden haikailu keino pitää jengi ruodussa? Ettei vain huomattaisi, että nykyhetkelle voisi tehdä jotain. Tämän on tainnut kirjoittaa joku aikaisemminkin, mutta vanha kommarihan minä olenkin... ja sitä elähtänyttä sukupolvea, joka tietää ettei se ole kommunikaattori...

Pervoa luentaa

Lukupiirit ovat muodissa - kuten akateemisille helsinkiläisnaisille sopii, oman ystäväpiirini lukuinnostus on jo hiipunut kun ajoissa aloitimmekin. Tai luemmehan me, emme vain jaksa kokoontua asian tiimoilta.

Anna-Mari Sipilä kirjoittaa tämän päivän Hesarissa sinänsä osuvasti, että jos kohkaa lukemisestaan hirveästi, ei kyllä oikeasti ehdi lukea mitään. Totta toinen puoli. Tunnen minäkin näitä kirjasnobeja, joille ei kelpaa mikään inhimillisesti ymmärrettävä, vaan taidetta sen olla pitää. Nobel jo pilaa kirjailijan kuin kirjailijan...

Kirjoittelin tuossa aiemmin kielestä ja kuinka eri asioita me siltä odotamme. Sama pätee tietysti kirjoihin yleensäkin. Itse olen lähinnä viihdytettävä naatti - kovin vaikea rakenne ja taidokas kielenkäyttö saavat kirjan jäämään kesken. Samoin sisällön on paras olla jotenkin juuri minua kiinnostavaa. Ei auta vaikka maailman kärsimys olisi kuinka nasevasti lasautettu juuri tässä teoksessa. Kansanmurhista ja perhehelveteistä lukevat enimmäkseen muut.

Yhdenlaista snobismia tietysti tämäkin. Esittäessäni, etten muka etsi kirjallisuudesta egonkohotusta vihjaan samalla, että ns. hyviä kirjoja lukevat ovat sen tarpeessa. Ja luenko minä sitten niin huonoja kirjoja muka, viimeksi meni Juha Seppälän Ei kenenkään maa. Siitä lisää ehkä joskus. Karmeinta snobismia on tietysti se, että kahden pienen lapsen äiti ehtii lukea mitään!

Kirjallisuus Sipilän kuvaamassa muodossa muistuttaa hyvin paljon seksiä. Senkin pitäisi olla nautinnon lähde ja vastata yksilöllisiä tarpeita ja mieltymyksiä, mutta niin vain kaikkien pitää lopulta nauttia samoista asioista. Ja määrä korvaa sittenkin laadun. Sen ainakin olen huomannut, että kaikkein tarkimmin seksiä analysoivat ne, joilla sitä vähiten elämässään sillä hetkellä on...

Toisaalta kirjallisuus ei ole vain yksilön asia. Fiktio on fiktiota ja siksi jää, mutta toisaalta tarinat kuvaavat myös maailmaa jossa elämme. Ja sitä voi ja pitää analysoida, kunhan muistaa että jutut on juttuja. Moni on saanut yhteiskunnallisen herätyksen vaikkapa Väinö Linnan tuotannosta, mikä on tietysti hienoa. Hereillä pysyäkseen kannattaa kuitenkin kurkistaa kirjan ylikin.

Ns. pervoluenta on vain yksi tapa laajentaa kuvaa kirjoista ja kirjallisuudesta, vaikka queer-tulkinnat herkullisia ovatkin. Mitä tapahtuu vaikkapa tutuille tyttökirjoille? Joidenkin mielestä kaikkinainen analysointi tappaa tunteen ja vie nautinnon, mutta oman kokemukseni mukaan niin kirjallisuudesta kuin seksistäkin kannattaa välillä puhua. Selviää ainakin se, miten erilaisia me ihmiset olemme. Ja sehän on taiteen perimmäinen tarkoitus?

Köyhät teillä on aina keskellänne

Luin jokin aika sitten Tuomas Vimman romaanin Helsinki 12. Onhan sen ilmestymisestä jo jonkin aikaa, mutta kun en oikein kerkiä seuraamaan kirjallisuuselämää ajan hermolla. Luin kuitenkin.

En muista, miten kirjaa aikanaan arvioitiin, ja olin kuullut siitä aika sekalaisia kommentteja ystäviltäni. Mm. päähenkilön pakkomielle alle 60-kiloisiin naisiin oli pantu merkille. No joo, tuttu asiahan se on eikä kovin harvinaista tuolla ulkona. Mutta ei se ollut mielestäni kirjassa keskeistä.

Toisaalta, mikähän oli. Kaiketi Vimmaa pidetään ihan oikeana kirjailijana, kun hän on saanut julkaista toisenkin romaanin. Helsinki 12 on kuitenkin aika hämmentävä lukukokemus. Romaanin rakenne hajoaa, sen varsinainen aihe ei käy selville ja keskeisiä henkilöhahmoja jätetään kesken kuvaamisen. Loppupuolellaan romaani on myös huikean rasistinen. Joku kustannustoimittaja olisi voinut uhrata kirjalle päivän tai pari. Bret Easton Ellis ei ole saanut maassamme arvoistaan matkijaa, mihin mielestäni olisi kelvannut aika kehnokin romaani (Ellis ei ole suosikkejani, heh).

Kiintoisinta Helsinkin 12:ssa on sen sijaan sen alkupuolen keskittyminen tavaroihin ja niiden sosiaaliseen merkitykseen. Kaiken pitää olla päähenkilön maailmassa vimpan päälle ja oikeaa merkkiä. Suoraan sanoen tuli välillä sellainen olo, että Vimma on googlannut merkkejä summittaisesti ja rätkinyt niitä peräkkäin, niin epätodellinen olo kirjasta tuli. Vaikka itse en suostuisi pistämään päälleni juuri muita kuin bändien mainospaitoja, olen tottunut siihen, että tavaroiden taikamaa avautuu minulle edes hiukan. Vimma kykenee kuitenkin löytämään sellaisen brändimaailman, etten ole enää mukana ollenkaan.

Tavaralistat ovat kiinnittäneet huomiotani muissakin viime vuosien kotimaisissa romaaneissa. Sellainenkin, aivan muista asioista kertova teos kuin Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun kunnostautuu tällä kentällä aika-ajoin. Tavaroista lähes pääasiassa kertova Regina Raskin Ei millään pahalla taas kömmähtelee somasti samassa kisassa. Vai pitäisikö meidän uskoa, että kirjailija tarkoittaa jotain syvällistä kirjoittamalla viinietikan nimen balcamico eikä balsamico? No, nipo nipo mutta kun tuolle tielle lähtee, ei sovi sortua tien oheen.

Tavara kertoo nykyihmiselle kaiken olennaisen, siltä välillä vaikuttaa. Varsinkin Raskin kirjasta syntyy kuitenkin sellainen mielikuva, että joko ihmisillä on kaikki ne oikeat merkit kotonaan ja päällään, tai sitten ei yhtään mitään. Ollaan niin köyhiä vaan ettei ole varaa siihen eikä tähän.

Köyhyys on kuitenkin muuttanut muotoaan. Harva on nykyään enää laiha siksi, ettei ole varaa ruokaan, kuten hyvin tiedämme (ja tiedetään tasan tarkkaan Helsinki 12:ssa). Samalla tavoin harva koti on paljas ja tyhjä siksi, ettei ole varaa tavaroihin. Päinvastoin. Pienituloisille on kyllä tiedossa tavaraa, Yves Rocher’n ilmaislahjoista lehtitilausten kylkiäistuotteisiin. Mäkkärikäynnillä lasten pitää saada Happy Meal-lelu, ja vastaavaa tilpehööriä tulee melkein jokaisen taloudellisen transaktion yhteydessä. Paperiroskaa syntyy kaiken tämän mainostamisesta, mutta pikkuroinaa kertyy sen lisäksi uskomattomia määriä.

Oma ja merkillinen lukunsa ovat halpakaupat. Ne, joista osa mainostaa oikein telkkarissa ja on ketjuutunut, mutta osa on edelleen villejä ja vapaita pikkuputiikkeja kivijaloissa ja ostareiden sivukujilla. Näissä kaupoissa voi olla tunnettujakin merkkejä, jos ne ovat tarpeeksi itsestään selviä ja jo menettäneet erityisyytensä kuten Levi’s. Paljon on silti ihan tuntematonta halpatuontia, joka kyllä vastaa jonkun makua jossakin, koska sitä kannattaa myydä. Muotia se seuraa jonkin verran, mutta ei haitoiksi asti. Peruskamaa, jolla voi vaatettaa ja koristaa itsensä ja kotinsa ja kertoa olevansa kuka vain. Edullisesti nyt rouvalle, osta kolme maksa kaksi. Isojakin kokoja!

Viehättävimpiä näistä, täällä Itä-Helsingissä runsaina kukoistavista kaupoista on Kontulan ostarin Kiva Kauppa, entinen Kodin Säästö-Piste. Se ei myy niinkään vaatteita, vaikka myös niitä, vaan ennen kaikkea sisustukseen ja kodinhoitoon liittyvää tavaraa. Kiehtovaa on, että sieltä löytää paljon sellaista, mitä ei ”hienommista” kaupoista tahdo edes saada. Kuten nukkaleikkurin, eli parranajokoneen tapaisen vehkeen, jolla voi ajella nyppääntyneet vaatteet sileiksi. Tarpeen kaikille meille, jotka ostamme huonolaatuisista materiaaleista valmistettuja vaatteita ja haluamme käyttääkin niitä jonkin aikaa.

Kiva Kaupassa voi löytää itsestään myös pikkutytön, joka hokee ihana sitä ja ihana tätä. Esineiden muotokieli ei ole aina erityisen minimalistista, vaan söpöys ja herttaisuus saavat sijansa. Ostin Kiva Kaupasta itsekin, ja ihan tarpeeseen, hyllyn jolle sijoittaa huonekasveja ikkunan eteen. Takorautainen, kukkakuvioinen ja vihreäksi maalattu hylly ei ehkä koskaan päätyisi asuntomessujen mallikotiin, mutta tosielämässä sille on paljon käyttöä. Eikä maksanut paljon. Puhumattakaan, että monella ei ole samanlaista. Vein kuulemma liikkeen viimeisen kappaleen enkä ole vastaavia muualla nähnyt.

Tämähän se onkin brändimaailmassa keskeistä. Ei se, että omistaa jotain, mitä ei ole kellään muulla. Vaan että omistaa jotain, mitä on myös tarpeeksi hienoilla ja tunnetuilla ihmisillä, ja toisaalta ei voi olla ihan kaikilla. Vaikka Henkkamaukan paita olisi ”just mä”, se ei kelpaa tähän kisaan. Ei toisaalta kelpaa Kiva Kaupan kumisaapaskaan, vaikka näyttäisi todella uniikilta. Kukaanhan ei siitä tietäisi.

Kirjoitelkaa vain romaanejanne, mutta on olemassa todellisuus, jota ei kai ole tarpeeksi hienoa kuvata. Se on niin pientä, arkista – ja naisellista? – ettei siihen kukaan oikein kiinnitä edes huomiota. Ei kai ole kovin seksikästä koluta ostarilla kauppoja löytääkseen kukkahyllyn. Mutta sellaisen sain ja just miun maun mukkaan. Ehkä Tuomas Vimma oli oikeassa ja minä väärässä. Hänen päähenkilönsä ei kai edes tietäisi mikä on Tarjoustalo...

Summertime baby blues

"Jos etsit kadonnutta aikaa jotain josta jouduit luopumaan
liian usein huomaat ei se totta ollutkaan"
Leevi and the Leavings: Rin Tin Tin

Voin hyvin ymmärtää, että kevät ja kesä ovat masentavia vuodenaikoja. Ei siksi, että valon lisääntyminen sekoittaisi ihmisen aivoelimet, vaan koska ne ovat niin traagisen tietoisia ajanjaksoja vuoden kierrossa.

Alkoi itse kukin kesä sitten vapusta tai juhannuksesta, aina se alkaa ja sitten on kiire. Linnut saapuvat ajallaan tai ovat myöhässä tai aikaisessa; puut kukkivat ja kukat nousevat maasta. Kaikella on aikansa, kaikki myös päättyy ja alkaa seuraava jakso. Yhtäkkiä pääskysten kirkuna vaikenee ja jäävät elokuun viileäntummat yöt, joissa on jo haikeus ja syksyn tuntu.

Runoilijana olen parhaimmillanikin keskinkertainen, kuten huomaatte. Tarkoitukseni on sanoa, että kesä on jaksotettu, määrättyjen pätkien ja miksei myös tiettyjen toimintojen aika. Joidenkin kesä menee uusien perunoiden syömisen ja mansikan pakastamisen lomassa, rapujuhliakin viettävät. Vaikka nykyään kaikkea saa pakasteena ja lennätettynä maailman toiselta puolelta, näin halutaankin elää. Kesässä on rytmi eikä se ole erityisen rauhallinen.

Kesä on myös pakko kokea, tai siltä ainakin tuntuu. "Kun on kesä", me sanomme ja lähdemme uimarannalle vaikkei huvittaisi, menemme mökille vaikka kaupungissakin olisi tekemistä. Keksimme sen kesäjuhlan tai matkakohteen joka tekee kesästämme kesän.

Baby blues on sekin kuulemma aivokemiaa siinä missä kevät- ja kesämasennus. Mutta sama logiikka siinäkin on: tapahtuu kamalasti eikä sille voi oikein mitään, ja pitäisi vielä nauttia vaikka sitten hampaat irvessä. Ja edellytyksiä nauttimiselle onkin, kunhan ei olisi ihan pakko. Uskoisin, että vauva selviää, vaikkeivät hänen vanhempansa hehku autuutta joka hetki, vaan ovat myös väsyneitä, hermostuneita ja riitaisiakin. Kaikki aikanaan, ehtii sitä olla onnellinenkin.

Lapsuus on myyteillä ladattu ja kriisi itsessään. Siis vanhemmille. Lapsuus on niin riipaisevan lyhyt, kuin joku hemmetin Lapin kesä jos sen silleen ottaa. Ja onnea pitäisi olla niin lapsilla kuin vanhemmilla, aina aurinkoista ja laineet liplattaa...

Vaikkei meillä ole taipumuksia curling-vanhemmuuteen vaan ennemmin toteamme jotta "it's just a flesh wound", mielessä väikkyy silti ajatus siitä, millainen lapsuus lapselle nyt tulee tästäkin asiasta. Onko vietetty niitä ihania lapsuuden kesiä... Pikkuvauva ei tällaista kulttuurisempaa latausta huomaa, mutta pari-kolmevuotiaalle voi jo jäädä muutama muistikuva.

Jos elää elämänsä vain tulevien muistojen takia, eihän se mitään elämistä ole. On tietysti parempi tehdä niinkin, kuin vain jumittaa ankeinta arkea ja elää imetyksestä toiseen. Jos ei osaa muuten nauttia, niin edes toisten vuoksi ja että saataisiin valokuvia albumiin. Tavoitteena lienee kuitenkin kesä ilman keinotekoisia lisäaineita ja pakollisia suorituksia. Kyllä lapsetkin huomaavat, jos sydän ei ole mukana. Ja parhaat muistot syntyvät sattumalta, eivät huolellisen suunnittelun tuloksena.

Vaativa juhannus ja muita juhlia

Jussi on lusittu, ainakin siltä vaikuttaa tiedotusvälineiden mielestä. Jokin hirveä otus kaappaa suomalaiset muutaman kerran vuodessa ja vie nirrin jopa kymmeniltä ihmisiltä.

Iloisempien juhlapyhien uutisointi noudattaa tuttua kaavaa: vappu oli tavallista rauhallisempi kylmän sään vuoksi, juhannus vaati n kuolonuhria, uutta vuotta on juhlittu raketein ja taas meni kättä ja silmää. En ole vielä yhtä kyyninen kuin jotkut ystäväni, jotka lyövät vetoa kunkin juhlan body countista – mutta eipä ole paljoa vailla.

Mitään hauskaa ei juhlan aikaan oikeasti tapahdu, tai ainakaan siitä ei kannata kertoa. Etukäteen vähän vihjaillaan, että tanssilavoilla voisi olla kukkamekkoja ja kuohujuomaa lipitetään, mutta tämä hetkellinen mielenhäiriö laantuu tilanteiden kehittyessä. Ruumiita tulee kun kalenterissa on päivä punaisella, niin se vain on.

Tämä ei häiritsisi niin kovasti, ellei muita juhlia olisi viimeisen parin vuosikymmenen kuolemabuumin myötä alistettu vainajien muistelulle. Pääsiäinen nyt kuuluu suorastaan asiaan, mutta kun joulukin on yhtä hautakynttilän polttelua. Yksinäisiä pitää vaan ajatella, jos ei ole ketään akuuttia surtavaa käsillä. Ihme, että kellekään kertyy kiloja herkuista, sen verran ruokahalua verottavaa on viestintä kekkerien alla.

Kuolemaa muutamasta näkökulmasta tutkineena en voi pitää tätä suuntausta millään lailla myönteisenä. Kuolema on meidän kaikkien päätepiste ja sikäli huomionarvoinen asia. Nykyinen kirjoittelu ja muu viestintä lähtee mielestäni kuitenkin eri pohjalta. Halutaan olla niin saatanan syvällisiä ja tehdä jotain hienoa ja arvokasta, joten aletaan märehtiä kuolemaa. Sori vaan, mutta temppu on mielestäni halpa eikä sitä tule muuna pitää. Kai nyt jokainen tajuaa että kuolema on kamala juttu ja aiheuttaa surua ja murhetta – sen kertominen ei ole a) uutinen b) erityisen arvokasta. Ei ainakaan enää, kun asiasta on vouhotettu iät ja ajat.

Juhlapyhien kuolonuhreista uutisoiminen on perusteltua, koska muutenkin lehdet ovat täynnä pikku-uutisia löytyneistä ruumiista ja puukotetuista perheenjäsenistä. Se, että tahti kiihtyy aikana, jolloin ihmiset kokoontuvat yhteen ja nauttivat alkoholia ei ole mikään ihme, jos nyt ei tavoiteltava tilakaan. Mutta jotain muutakin pitäisi keksiä – jotain todellista sanottavaa, sellaista, että ihmiset kokisivat saaneensa jotain eivätkä vain menettäneensä.

Sillä mitä iloa on juhlasta, jos se ei ole juhla? Arjen yläpuolella, katkos ajassa, itsessään merkittävä? Juhlan tuntua ei ole vain se, että ollaan yleviä (ja ajatellaan kuolemaa) vaan se, että osallistutaan rituaaleihin, olivat ne mitä hyvänsä. Ja ollaan yhdessä, senkin uhalla, että joltain lähtee henki siinä menossa.

Meidän juhannus meni kotona lastenhoidon merkeissä, kiitos kysymästä. Makkaraa syötiin ja juotiin pari lasia kuohuviiniä, saunavuoro oli juhannuspäivänä eli sekin tuli hoidettua. Mahdollisesti ensi vuonna pääsemme luonnonhelmaan parveketta pidemmälle, mutta käy tämä näinkin. Tästä se kesä vasta alkaa!

Kotona ja vieraissa

Äitiysloma jatkuu vauvanhoidon merkeissä. Kotona ollaan, mutta mitä se on?

Sain juuri viestin, jossa tiedusteltiin erästä työhön liittyvää asiaa. Näitähän tulee, ja olen niihin äitiyslomalta vastaillut. Kun ei tarvitse kuin kommentoida, niin mikäs heissä. Tämä asia on kuitenkin sellainen, etten oikein voi sitä yksin päättää, ja toinen asianosainen kollega on kesälomalla.

Eihän kesälomalaista sovi häiritä. Mutta mikäs loma se äitiysloma on?

Monelle asia on itsestäänselvä: kun ollaan kotona, ei tehdä töitä ja kun ollaan töissä, ei olla kotona. Tutkijan maailma on kuitenkin hyvin toisenlainen. Tunnen kaiketi yhden alan ihmisen, joka ei perhevapailla ollessaan ole osallistunut seminaareihin, konferensseihin tai tieteellisiin julkaisuihin. Yleisesti ottaen töitä tehdään ”lomilla” enemmän tai vähemmän, eikä sitä edes isommin hävetä toisilta pyytää.

Niin tietysti, palkatta enimmäkseen. Emmehän toki huijaisi Kelaa. Itsekin ilmoitin kiltisti edellisellä äitiyslomalla palkalliset työtehtäväni, etten saisi liikaa minimiäitiyspäivärahaa.

Tutkijoilla on palkattoman työn ja minimitukien lisäksi muitakin ongelmia, kuten työtilat. Minulla on aina ollut mahdollisuus työskennellä kotona – it-alalla oleva mies tuottaa paikalle pikavauhtia pelit ja vehkeet – mutta moni on todella työtilan tarpeessa eikä yliopisto pysty kaikille sellaista järjestämään. Onko tällainen tutkija töissä, jos hänellä kuitenkin on tutkimusrahoitusta? Ei lainkaan välttämättä, ja vaikka työtila olisikin, niin apurahatutkijahan on vain harrastamassa ainakin sosiaaliturvan näkökulmasta. Paitsi jos pitäisi saada työttömyysturvaa, silloin ei pidä ilmoittautua jatko-opiskelijaksi saati esiintyä laitoksen nettisivuilla.

Kotona taas ei tehdä töitä. Ei vaikka olisi opiskelija, kuten päivähoitokeskustelussa on lipsahtanut julkisuuteen. Entinen opintoviikon käsite tosin sisälsi ajatuksen, että opiskelija käyttäisi tietyn oppisisällön omaksumiseen 40 tuntia viikossa kunnon duunarin tavoin. Onneksi nykyään on opintopisteet, eli opiskelija oppii omalla ajallaan, jossain lastenhoidon ja työnteon välissä.

Isien taas pitäisikin jäädä kotiin hoitamaan lapsiaan. Tosin nämä ajat ovat rajattuja, ja merkitsevät melkoista sumplimista äidin töiden ja kotonaolon kanssa – äitihän se pääasiallisesti kotona on vai mitä. On tietysti periaatteessa hieno juttu, että mies on lapsensa kanssa useitakin kuukausia ilman työelämän velvoitteita. Kuinka todellista tuo työstä vapautuminen on, vai soiko kännykkä päivittäin on sitten eri asia. Ja kuinka todellista lapsen kanssa oleminen – tuttavapiirin tarinaperinteeseen kuuluu mm. uuden naisen kapakasta isyyslomalla löytänyt mies ja mies, jonka isäkuukauden pitäminen oli hänen perustavanlaatuisen avuttomuutensa takia äidille paljon raskaampaa kuin oma kotiäitiys.

No, nämä ovat poikkeuksia vaikkakin tositarinoita. Lopputulemaksi jää kuitenkin se, että teoriassa hienot asiat eivät kerro mitään käytännöstä. Kun minulla on tämä joustava työ – ja joustava psyyke? – niin meidän perheessä isyyslomat ja isän pitemmät perhevapaat ovat aika harvinaista herkkua. Onko mieheni siis sika ja sortaja, joka ei välitä lapsistaan? Njaa, eilen siltä ei meinannut saada vauvaa sylistä syötettäväksi eikä se harrasta muuta kuin perhettään (käyneekö työstä en ole kysynyt). Mutta tilastoissa ja numeroina, oi kuinka huono isä.

Sen kun joku kertoisi, miksi vanhempainrahoista pitää ilmoittaa jos on ollut töissä tai opiskellut, mutta kotihoidontuesta ei. Siksikö, että toinen on tulosidonnainen ja toinen ei? Toinen on (melkein aina) pienempi kuin toinen? Vai koska kotihoidontukea saa lapsista, jotka ovat jo niin isoja että niiden kanssa samaan aikaan ei kuitenkaan pysty tekemään mitään...

Väittelin tohtoriksi esikoisen ollessa puolitoistavuotias – temppu johon vaikutti monikin seikka ja jota ei kenenkään kannata malliksi ottaa. Uusintakierroksella olevan Tahdon asia-sarjan tuleviin repliikkeihin kuuluu ”vauvathan vaan nukkuu ja äiti tekee väitöskirjaa”... Kiinnostavaa nähdä, miten kahden lapsen kanssa kulkee järki ja sujuvat hommat. Jotain on jo kertynyt, vaikka tolkku on oltava enkä kuvittelekaan aloittavani mitään uutta lähiaikoina. Tietysti ilmoitan vanhempainrahakauden osalta Kelalle, mitä teen. Paitsi ajatteluani, se on vielä ilmaista ja vapaata!

Mutta pitäisikö minun vastata siihen alussa mainitsemaani kyselyyn? Olenko minäkin lomalla?

Hampurilaisia ja kiviaitaa

Kiltit tytöt tuhoavat suomalaisen yhteiskunnan, senhän me tiedämme kaikki. Ne vievät opiskelupaikat ja työpaikat ja kaiken päälle tekevät lapsiakin.

Naishistoriassa on keskusteltu paljon suomalaisen naisen vahvuushistoriasta. Kun "naiset on kirjoitettu mukaan historiaan", kuten vanhahtava naishistorian agenda kuuluu, on samalla luotu hyvin selvärajainen mielikuva suomalaisesta naisesta. Karrikoiden tämä nainen hoitaa miehen ja lapset, kyntää ja kylvää, tekee metsätyötkin kun mies kuitenkin vaan ryyppää, pitää huolta omista ja appivanhemmista, osallistuu paikallisyhteisön toimintaan vireästi ja vielä iltapuhteinaan rakentaa kiviaitaa. Kaiken tämän nainen tekee kyselemättä ja itsestäänselvästi, onhan hän aito suomalainen nainen.

Ja aika helvetin tyhmä, jos niikseen tulee. Ainakaan tämä kuvitteellinen naisolento ei tarvitse sukupuolten välistä työnjakoa kuin alistamisensa oikeuttamiseen, koska hänhän se kaikki työt tekee. Ja vielä säälii miehiä, kun niillä on milloin mistäkin syystä niin vaikeaa.

No, tässä pikku purkaus historian havinaa vastaan. Ammattitutkijat eivät enää näitä älyttömyyksiä levittele, mutta ns. yleisessä historiatietoisuudessa marttyyrimamman kuva on vahva. Se selittää niin paljon, kunhan sitä ei tarkastella kriittisesti.

Kun olen taas vaihteeksi äitiyden lähtökuopissa (laskettu aika 10.6.), on hallituksen suunnittelema maksuttoman päivähoidon poistaminen herättänyt tunteita, ei niin että olisin ainoa. Suunnitelma vain vahvistaa vakaumustani siitä, että lopullisena tarkoituksena on jonkinasteinen rodunjalostus. Se, mikä 1900-luvulla hävitettiin, eli lasten lähtökohtainen eriarvoisuus, koetetaan tuoda suomalaiseen yhteiskuntaan takaisin. Köyhien vanhempien lapsille pyritään luomaan niin heikot elämän edellytykset, että he eivät uhkaa parempaa väkeä kuin omissa ghetoissaan.

Yleensä "keskustelu" erilaisista vanhemmuuteen liittyvistä asioista menee naisten keskinäiseksi inttämiseksi, varsinkin päivähoito on tällainen epä-älyllisyyteen innoittava kysymys. Kuitenkin lapsella on useimmiten kaksi vanhempaa, jotka jopa yrittävät elää toistensa kanssa. Ja toinen vanhempi on yleensä isä, mies, juuri sellainen sorrettu suomalainen mies.

Tuntematta sosiobiologiaa kovin syvällisesti haluaisin kysyä, missä määrin erilaiset lapsiperheiden aseman heikennykset eivät ole miesten toisiaan ja toistensa jälkeläisiä vastaan suuntaamia toimia. Varsinkin (yleensä naispuolisten) yksinhuoltajien asema on tällainen seikka: jos mies ei halua tai pysty huolehtimaan jälkeläisistään, kuka sen tekee? Jätetäänkö näiden miesten lapset yhden, sukupuolensa vuoksi muutenkin tulonjaollisesti heikommassa asemassa olevan huoltajan varaan?

Lempiteoriani suomalaisesta sukupuolijärjestelmästä muistuttaa hampurilaista: miehet ovat leipä ja naiset ovat pihvi. Siis teoriassa. Kaikkein suurinta ja todellisinta valtaa ja voimaa käyttävät miehet - ne miehet joista ei tippa linssissä paljon puhuta, muuten kyllä. Miehet, jotka pärjäävät koulussa ja opinnoissa ja liitävät huikeasta työtehtävästä toiseen. Miehet, joilla parinvalinta on todellakin valintakysymys eikä mikään "ihmisen ikävä toisen luo". Miehet, joiden lapsilla ei ehkä ole isää sen enempää kuin perheensä hylänneen juoponkaan lapsilla, mutta komea kuva kultaraameissa kuitenkin.

Vähäisintä valtaa käyttävät, tai ovat käyttämättä, ne kelkasta pudonneet, hitaasti tai nopeasti sortuneet tai tuskin koskaan nousseetkaan miehet. Nykyään niille on diagnoosit ja kaikki, mutta ei niitä pystytä sen kummemmin auttamaan kun ei ole resursseja. Ne tappelevat verissä päin keskenään ja vähemmän verisesti Kelan ja sossun kanssa, jossa vastassa on sitten naisia.

Naiset on näet asetettu näiden miesryhmien väliin. Silleen kivasti, että totuus unohtuisi. Eivät ylimmän luokan miehet näet oikeasti halua mitään erityisen hyvää syrjäytyneille sukupuolikollegoilleen, miksi haluaisivat? Hehän ovat mukava sylkykuppi kaikille ja toisaalta ylläpitävät konkreettista väkivallan uhkaa yhteiskunnassa, jossa raain väkivalta on sivistyneiden solmiomiesten käsissä.

Mutta kuitenkin näyttäisi siltä, että naiset päättävät. Kouluissa ja päiväkodeissa, neuvoloissa ja sairaaloissa, sosiaalitoimessa ja jopa evankelisluterilaisessa kirkossa naisia vilisee, ja naiset näkyvät. Kun jokin menee konkreettisesti pieleen, nainen löytyy selittämään kaiken ja ottamaan vastuun. Naiset eivät ymmärrä miehiä, ja siksi miehet eivät pärjää.

Todellisuudessa suurin osa miehistäkin seikkailee naisten muka hallitsemassa keskikastissa ja harjoittaa ammatteja, joissa ei ole kovin paljon "äijää" eikä korkean tason vaikutusmahdollisuuksiakaan. Todellinen mies ei vain tunnu kiinnostavan poleemisia keskustelijoita, jotka haluavat nähdä miehet naisten uhreina.

Naisten näkeminen miesten uhreina taas ei ole ollut eikä ole varsinkaan enää kovin suosittua suomalaisessa yhteiskunnassa. Mieluummin on korostettu vahvan naisen mallia, jota vain pitäisi alkaa arvostaa niin hyvä tulisi. Ihan kiva, siskot, mutta silloin antaudutaan (sic) vaaraan, että nämä miesten surkuttelijat (joista aina sopivan tyhmä ja äänekäs osa on naisia) pääsevät ääneen. Kun ne naiset on niin sellaisia. Eivätkä edes naisellisia - tosin missäpä meikkaamiseen olisi aikaa ja tarvetta kaiken hääräämisen keskellä.

Vahvan naisen ja luuserimiehen teoriat ovat syntyneet pönkittämään mielikuvia, joilla on ilmiselvästi paljonkin käyttöä. Naisten käyttökelpoisuus mihin hyvänsä, ja vähäinen arvostuksen tarve ovat erinomaisen hyödyllisiä. Tyttöhän on tyhmä, jos kirjoittaa laudatureja ja menee yliopistoon - jos poika vaivautuu moiseen, se on Suuri Isänmaallinen Teko. Jos tyttö juo viinaa ja rähjää kännipäissään, se johtuu "kauheasta veminismistä", eikä siitä, että hän olisi omaksunut vallitsevat miehiset arvot siitä, mikä on sopiva ja oikea tapa juhlia ja ilmaista tunteita. Pojat taas on niin poikia, jos niitä joutuu hakemaan putkasta niin kasvukipujahan ne vain ovat.

Naisten käyttökelpoisuus on tietysti huipussaan ihmisen lisääntymisen ollessa kyseessä - ilman naisia jos kohta miehiäkään se ei onnistu ollenkaan. Kuten Raamatussa sanotaan (1 Tim. 2:15), nainen voi pelastua lastensynnyttämisen kautta Eevan kauheasta synnistä. Miksi siis vielä maksaa niille siitä... Ainakaan silloin, jos nainen on ollut tarpeeksi tyhmä pariutuakseen niin köyhän miehen kanssa, etteivät ne selviä ilman yhteiskunnan tukea. Hei vaan hampurilaisen alaosaan koko perhe. Ja syyllistetään samalla muutkin ämmät siitä, että kehtaavat sanoa tekevänsä jotain tärkeää.