Petri Tammisen teos Miehen ikävä sisältää novellin, jolla on sama otsikko kuin tuossa yllä. Naureskelin sitä itsekseni taannoin, toteaahan Tamminen että "ylivoimaiset panomiehet on puhuttu tuohentaivuttelijan ja harmittoman tanhuajan maineeseen." Tammisen mukaan tämä ei ole hämännyt naisia ja vaikka olisikin, sehän on ollut Karjalan miehelle vain eduksi. Shemeikka on ovela.
Mitä Karjalaa Suomessa nykyään on, se sijainnee jossain Saimaan itä- ja etelärannalla, koska alempaa alkaa jo Kymenlaakso. Sieltä on miehenikin kotoisin. Meillä on myös keskusteltu Kotiteollisuus-yhtyeen ja sen kuvitteellisen johtohahmon Hynysen edesottamuksista. Tällaiset julkiset hahmothan ovat ihmisille oivaa käyteainetta, kun verhotusti puhutaan oman elämän pikku ongelmista ja toisaalta luodaan tarvittavaa yhteisyyttä.
Varsinkin Äijät-ohjelmassa taajaan kuultu kannustuslause "tuosta ei kyllä tuu yhtään mitään" on meilläkin tuttu, ei minun tekemisiini liittyen sentään. Tästä yleisestä ihmisrakkaudesta tuleekin mieleen Ylikankaan Nuijasota-teoksessa muistuttama seikka, että "koko nykyinen käsitys karjalaisesta kansanluonteesta, iloluontoisesta, välittömästä ja laulavaisesta Viipurin-pojasta on 1800-luvulla luotu myytti. Lahjoitusmaakaudella karjalainen ymmärrettiin kyräileväksi, umpimieliseksi luonteeksi" (s. 213).
Kumpikin kuvaus on tavallaan totta. Hauskoja ollaan ja laulaa jollotellaan vaikka ei edes osattaisi, mutta annas olla kun yleisö ei olekaan kiitollista ja vaikkapa vaimoparka haluaisi päästä vaihtamaan vaippaa eikä jäädä kuuntelemaan miehen loputonta selvitystä ties mistä. Sitten kyllä loukkaannutaan. "Kun vaan vihataan eikä yhtään rakasteta." Niin sanottu ironia on varattu miehelle itselleen ja jos ei ymmärretä, ah ja voi. Ylikangas on sunnuntain Hesarin mukaan "eteläpohjalainen prinsessa", mutta herneen tuntevat Karjalankin miehet jos niikseen tulee.
Minua alati hämmästyttävä karjalainen piirre, joka ei tule esiin vain puolisossani vaan muissakin tuntemissani seudun kasvateissa on joustava jutustelu, jossa voidaan sanoa melkein mitä vain. Ja saavuttaa välillä ihan tarpeellisia asioita. Hynynenkin kertoo loppukesästä julkaisemassaan kolumnikokoelmassa välttäneensä uhkaavan väkivaltatilanteen Imatralla, ja miesten eronneen ylimpinä ystävinä.
Todennäköisesti suurinta tyydytystä on tuottanut riidanhaastajan puhuminen pyörryksiin ja vielä niin, että on päässyt sanomaan hänelle siinä välissä aika pahasti. Olin itse muutama vuosi sitten todistamassa, kun mieheni puhui itsensä pois tappelusta pohjalaisissa häissä - ja sitä riitaa oli sentään pohjustettu koko päivä. Siitä ei hullukaan ota selvää, mitä mies ajatteli koko tilanteesta, ehjällä nenällä selvisi kuitenkin ja se on kaiketi pääasia.
No, karjalaisuus ja karjalaisuus, itse kunkin suku on kai nykyään kotoisin sieltä sun täältä eikä näillä oletetuilla heimoeroilla ole kuin viihdearvoa. Pikkulasten vanhempien elämää lämmittää lähinnä turpasauna, joten arvo se on sekin. Muistettava on myös, mitä Väinö Voionmaa kirjoitti jo sata vuotta sitten Karjalaisen heimon historiassa: parissa sukupolvessa nämä erot hioutuvat pois ja katoavat tykkänään. Pakko kai se on uskoa kun oman alan "founding father" on noin sanonut.
Lopuksi on kyllä ihan pakko lainata vielä Topeliuksen Maamme kirjaa aiheesta.
"Karjalainen on ikäänkuin Suomen kansan valopuoli: avomielinen, kohtelias, vilkas ja kevytmielinen, helposti ohjattava ja helposti eksytetty, herkkäuskoinen kuin lapsi, ei kuitenkaan vailla suomalaisen itsepintaisuutta, mutta herkkä oppimaan ja varustettu luonnonlahjoilla, jotka tarvitsevat ainoastaan hyvää kasvatusta, asettaakseen hänet kansansa parhaiden joukkoon."
Näinhän se nimenomaan on.
maanantai 8. lokakuuta 2007
lauantai 6. lokakuuta 2007
Lehdistökatsaus osa 7: Hesari taasen
Helsingin Sanomat on ärsyttävä. Ensiksi esineenä, koska sen massiivinen koko tekee lehden säädyllisen lukemisen mahdottomaksi ja aiheuttaa säännöllisesti konflikteja kotitalouksissa. Biojätteen kääreenä ja papukaijahäkin kuivikkeena isokokoinen lehti on kyllä kätevä.
Suuri koko selittyy ennen kaikkea mainoksilla. Niitä on etusivu täynnä ja sisäsivuilla lievästi sanottuna runsaasti. Osta sitä ja tätä, ihan kuin niin valtavilta sivuilta mitään huomaisi varsinaisia uutisia epätoivoisesti etsiessään. Mitenköhän toimitus nukkuu yönsä, kun sivulle on mainosten lisäksi mahtunut yksi pikku-uutinen?
Ja sitten niitä mainoksia tulee vielä irtotavarana. Meillä ei ovessa ole "ei mainoksia"-lappua, eikä se paljon vaikuttaisi paperiroskan määrään. Hesarin välissä tulee sen seitsemän liitettä ja liparetta. Osta osta. Tämä sitä tsurnalismia parhaimmillaan onkin.
Mainoksilla tietenkin maksetaan lehden tekeminen. Harvalla olisi varaa ihan omia ulkomaankirjeenvaihtajia pitävän lehden tilaukseen, jos lehdessä ei olisi mainoksia. Ja korkealaatuinen Hesari parhaimmillaan onkin. Tiedesivut tiistain D-osassa ovat niitä harvoja juttuja, joista meillä oikein riidellään välillä - muuten päivätöissä käyvä osapuoli luovuttaa useimpina aamuina suosiolla.
Kotimaan toimitus sen sijaan ansaitsee tukistukset, koska yhteiskunta- ja ihmistieteellinen tutkimus tuppaa joutumaan sen käsittelyyn. Nyt on lyhyen ajan sisällä kahdesti tutkija itse joutunut korjaamaan lehden tutkimuksesta antamia "tietoja" mielipidesivulla.
Ensin Pertti Suhosen suomalaisten arvostuksia koskeva tutkimus oli uutisoitu melkoisen pieleen. Toimittajalla oli ilmeisesti oma agendansa arvojen kovenemisesta taustalla, ja sen läpi luettuna tutkijan teksti muuttui reippaasti.
Tämän päivän lehdessä Liisa Keltikangas-Järvinen korjaa kouluarvosanojen ja oppilaiden temperamenttien yhteyttä koskevan tutkimuksen kuvausta. Tällä kertaa toimittaja oli halunnut uskoa opettajien väärämielisyyteen, mistä esim. itse lukemassani Sitran raportissa ei ollut kyse. Ihmettelin jo omaa järjenjuoksuani, kun luin sitten paperi- Hesarin tulkintaa aiheesta.
Useimmilla toimittajilla on takanaan yhteiskuntatieteellisiä opintoja, joten he ilmeisesti arvelevat haltsaavansa näiden alojen tutkimusten arvioinnin. Näin ei selvästikään todellisuudessa ole.
Voisiko Hesari nostaa profiiliaan näissä asioissa? Jos luonnontiede ansaitsee pätevät kirjoittajat, niin eivätkö yhteiskuntatieteetkin ansaitse? Varsinkin, kun näillä tutkimuksilla on paljon kantavuutta ihmisten elämässä ja niiden väärä uutisointi voi vinouttaa kuvaa niin tutkimuksesta kuin sen tuloksistakin.
Aivan varmasti me kestäisimme vielä yhden tavaratalon mainosläsyn ja muutaman sivun verran automainoksia, jos vain tämä asia saataisiin korjattua. Kiitos jo etukäteen.
Suuri koko selittyy ennen kaikkea mainoksilla. Niitä on etusivu täynnä ja sisäsivuilla lievästi sanottuna runsaasti. Osta sitä ja tätä, ihan kuin niin valtavilta sivuilta mitään huomaisi varsinaisia uutisia epätoivoisesti etsiessään. Mitenköhän toimitus nukkuu yönsä, kun sivulle on mainosten lisäksi mahtunut yksi pikku-uutinen?
Ja sitten niitä mainoksia tulee vielä irtotavarana. Meillä ei ovessa ole "ei mainoksia"-lappua, eikä se paljon vaikuttaisi paperiroskan määrään. Hesarin välissä tulee sen seitsemän liitettä ja liparetta. Osta osta. Tämä sitä tsurnalismia parhaimmillaan onkin.
Mainoksilla tietenkin maksetaan lehden tekeminen. Harvalla olisi varaa ihan omia ulkomaankirjeenvaihtajia pitävän lehden tilaukseen, jos lehdessä ei olisi mainoksia. Ja korkealaatuinen Hesari parhaimmillaan onkin. Tiedesivut tiistain D-osassa ovat niitä harvoja juttuja, joista meillä oikein riidellään välillä - muuten päivätöissä käyvä osapuoli luovuttaa useimpina aamuina suosiolla.
Kotimaan toimitus sen sijaan ansaitsee tukistukset, koska yhteiskunta- ja ihmistieteellinen tutkimus tuppaa joutumaan sen käsittelyyn. Nyt on lyhyen ajan sisällä kahdesti tutkija itse joutunut korjaamaan lehden tutkimuksesta antamia "tietoja" mielipidesivulla.
Ensin Pertti Suhosen suomalaisten arvostuksia koskeva tutkimus oli uutisoitu melkoisen pieleen. Toimittajalla oli ilmeisesti oma agendansa arvojen kovenemisesta taustalla, ja sen läpi luettuna tutkijan teksti muuttui reippaasti.
Tämän päivän lehdessä Liisa Keltikangas-Järvinen korjaa kouluarvosanojen ja oppilaiden temperamenttien yhteyttä koskevan tutkimuksen kuvausta. Tällä kertaa toimittaja oli halunnut uskoa opettajien väärämielisyyteen, mistä esim. itse lukemassani Sitran raportissa ei ollut kyse. Ihmettelin jo omaa järjenjuoksuani, kun luin sitten paperi- Hesarin tulkintaa aiheesta.
Useimmilla toimittajilla on takanaan yhteiskuntatieteellisiä opintoja, joten he ilmeisesti arvelevat haltsaavansa näiden alojen tutkimusten arvioinnin. Näin ei selvästikään todellisuudessa ole.
Voisiko Hesari nostaa profiiliaan näissä asioissa? Jos luonnontiede ansaitsee pätevät kirjoittajat, niin eivätkö yhteiskuntatieteetkin ansaitse? Varsinkin, kun näillä tutkimuksilla on paljon kantavuutta ihmisten elämässä ja niiden väärä uutisointi voi vinouttaa kuvaa niin tutkimuksesta kuin sen tuloksistakin.
Aivan varmasti me kestäisimme vielä yhden tavaratalon mainosläsyn ja muutaman sivun verran automainoksia, jos vain tämä asia saataisiin korjattua. Kiitos jo etukäteen.
perjantai 5. lokakuuta 2007
Huudosta musiikkia
Huutonet on kätevä keski-ikäisen perheenäidin kannalta. Joku muu pinnistää saadakseen lippuja suosittuun konserttiin, ja laiskempi, tyhmempi tai muuten vain myöhäisherännyt maksaa muutaman euron vaivanpalkkaa ja pääsee silti kuulemaan möykkää livenä.
Postissa tuli näet huutamani lippu Musen konserttiin, Helsingin jäähallissa 17.10. Kovin pahaa ylihintaakaan ei mennyt, ja lipun mukana oli aurinkoinen viesti : "Paras livebändi ikinä! Mahtavaa keikkaa... :-)" Kiitos myyjäpuolelle, katsotaan miten käy.
Paras livebändi? Kokonaispakettina viihteellisin lienee Kotiteollisuus, varsinkin jos diggaa karjalan murretta ja sikäläistä meininkiä. Soittotaidoista maristaan aina, onneksi minulla ei ole varaa arvostella...
Energisintä menoa oli minun muistoissani joskus 1990-luvulla CMX:n keikoilla, ainakin yleisössä. Jotenkin homma hiljeni, kun Yrjänä alkoi julkaista runokirjoja, vai olivatko ne paikalle ilmestyneet maripaitaiset tyttölapset ainoa syy? Millaista siellä on nykyään, en tiedä. Aikansa kutakin.
Musesta en tiedä juuri mitään enkä aio ottaa selvääkään. On jotenkin ihanaa olla kaiken sen hienosteluskeidan ulkopuolella, mitä musiikkiin aina liitetään. En tiedä, en välitä, menen yksin, katson ja kuuntelen ja jos en ehdi viimeisellä metrolla kotiin, suon itselleni taksin ylellisyyden.
Paikkani jäähallissa on melkein sama kuin muinoin, kun olin siellä katsomassa Guns'n'Rosesia. Keikka tuli huonoon aikaan, koska en enää ollut järin innostunut bändistä. Lukioaikojen muistoksi piti kuitenkin mennä. Mukana oli silloinen poikaystäväni, kitaranrämpyttäjä omalla tavallaan hänkin.
Ihan rennosta ihmisestä kuoriutui keikan ajaksi täydellinen rockpoliisi, puuskassa tiukasti pidettyine käsivarsineen kaikkineen. En tiedä oliko syynä kateus, mustasukkaisuus vai se, että bändi ei tosiaankaan esittänyt parastaan, kuka tietää. Joka tapauksessa suurin huvini tuolla keikalla oli vierustoverin katselu... on ne niin koomisia kun sen silleen ottaa.
Anna Kortelainen kirjotti jokin aika sitten Me Naiset-lehden kolumnissaan siihen sävyyn, että rockmusiikin harrastus aikuisiällä merkitsisi jonkinlaista infantiilisuutta.Voi hyvinkin olla, ja sekös mukavaa. En näet ihan niin aikuiseksi haluakaan, etten nauttisi kovaäänisestä musiikista, jota joku soittaa näköetäisyydellä ihan oikeasti. Beethoven menee myös ja Wagnerin oopperat :-)
Toivottavasti kersat aikanaan alkavat kuunnella jotain oikein huonoa, räppiä vaikka. Ettei tarvitse vaihtaa omaa sekalaista musiikkimakuaan auttaakseen heidät aikuisuuteen. Pahintahan on, jos isi tai äiti tulee nojailemaan teinin huoneen ovenpieleen sormiaan napsutellen ja päätään pakkoliikkeenomaisesti nykien... Koetetaan välttää!
Postissa tuli näet huutamani lippu Musen konserttiin, Helsingin jäähallissa 17.10. Kovin pahaa ylihintaakaan ei mennyt, ja lipun mukana oli aurinkoinen viesti : "Paras livebändi ikinä! Mahtavaa keikkaa... :-)" Kiitos myyjäpuolelle, katsotaan miten käy.
Paras livebändi? Kokonaispakettina viihteellisin lienee Kotiteollisuus, varsinkin jos diggaa karjalan murretta ja sikäläistä meininkiä. Soittotaidoista maristaan aina, onneksi minulla ei ole varaa arvostella...
Energisintä menoa oli minun muistoissani joskus 1990-luvulla CMX:n keikoilla, ainakin yleisössä. Jotenkin homma hiljeni, kun Yrjänä alkoi julkaista runokirjoja, vai olivatko ne paikalle ilmestyneet maripaitaiset tyttölapset ainoa syy? Millaista siellä on nykyään, en tiedä. Aikansa kutakin.
Musesta en tiedä juuri mitään enkä aio ottaa selvääkään. On jotenkin ihanaa olla kaiken sen hienosteluskeidan ulkopuolella, mitä musiikkiin aina liitetään. En tiedä, en välitä, menen yksin, katson ja kuuntelen ja jos en ehdi viimeisellä metrolla kotiin, suon itselleni taksin ylellisyyden.
Paikkani jäähallissa on melkein sama kuin muinoin, kun olin siellä katsomassa Guns'n'Rosesia. Keikka tuli huonoon aikaan, koska en enää ollut järin innostunut bändistä. Lukioaikojen muistoksi piti kuitenkin mennä. Mukana oli silloinen poikaystäväni, kitaranrämpyttäjä omalla tavallaan hänkin.
Ihan rennosta ihmisestä kuoriutui keikan ajaksi täydellinen rockpoliisi, puuskassa tiukasti pidettyine käsivarsineen kaikkineen. En tiedä oliko syynä kateus, mustasukkaisuus vai se, että bändi ei tosiaankaan esittänyt parastaan, kuka tietää. Joka tapauksessa suurin huvini tuolla keikalla oli vierustoverin katselu... on ne niin koomisia kun sen silleen ottaa.
Anna Kortelainen kirjotti jokin aika sitten Me Naiset-lehden kolumnissaan siihen sävyyn, että rockmusiikin harrastus aikuisiällä merkitsisi jonkinlaista infantiilisuutta.Voi hyvinkin olla, ja sekös mukavaa. En näet ihan niin aikuiseksi haluakaan, etten nauttisi kovaäänisestä musiikista, jota joku soittaa näköetäisyydellä ihan oikeasti. Beethoven menee myös ja Wagnerin oopperat :-)
Toivottavasti kersat aikanaan alkavat kuunnella jotain oikein huonoa, räppiä vaikka. Ettei tarvitse vaihtaa omaa sekalaista musiikkimakuaan auttaakseen heidät aikuisuuteen. Pahintahan on, jos isi tai äiti tulee nojailemaan teinin huoneen ovenpieleen sormiaan napsutellen ja päätään pakkoliikkeenomaisesti nykien... Koetetaan välttää!
keskiviikko 3. lokakuuta 2007
Ammuntaa
Pakkohan tässä on jotain kommentoida Ylikankaan uusimmasta... jota en tietenkään ole vielä lukenut, mutta ketäpä se estäisi. En nähnyt kirjajulkkaria televisiosta, oli kuulemma olleet herrat melkein toistensa kraiveleissa kiinni. Tämä siis värikästä kieltä käyttävän henkilön kuvauksen perusteella, se joka näki itse tietänee paremmin.
Ihan yhtä naiivia kuin kuvitella, että sankari-isoisä kertoo juttunsa pilkulleen yhtenevästi tapahtumien kanssa on kuvitella, että arkistoissa on kaikki maailman asiat ja sieltä kun vain hakee. Kukaan oikea tutkija ei näin tietysti teekään, mutta jokseenkin tällaisia linjoja laajempi "keskustelu" tuppaa noudattelemaan. Sikäli ainakin Ylikankaan metodi, jos Jukka Tarkka sen Hesarissa oikein kuvasi, kuulostaa lupaavalta. Toivottavasti ei tullut liian kiire johtopäätösten kanssa, se on tuttu vaiva itse kullekin...
Minua on koko tässä jatkosota/Huhtiniemi-jupakassa kiehtonut eniten se, miten jotkut kollegatkin, puhumattakaan ei-historiantutkijoista, osaavat olla jämerän asenteellisia. Toisia ei hämmästyttäisi, vaikka väitettäisiin Mannerheimin henkkoht lahdanneen suomalaisia sotilaita ja tanssineen ripaskaa ruumiskasoilla. Toiset taas eivät suostu uskomaan, että huolella dokumentoituja ja kaikkien myöntämiäkään teloituksia olisi tapahtunut. Eihän nyt meillä - Suomen toisen maailmansodan aikainen armeija on joillekin edelleen pyhäkoulupoikia ja upseerit rippikoulupastoreita.
Luen sattumalta juuri nyt uudelleen Ylikankaan varhaisempaa Suomen historian monumenttia eli nuijasotaa käsittelevää teosta. Niinhän se on, että historian tapahtumat ja varsinkin sodat saavat uusia käyttötapoja aikojen kuluessa ja tarpeiden vaihtuessa. Paras esimerkki tästä on kai Lalli, josta Pertti Anttonen on kirjoittanut (teoksessa Historioita ja historiallisia keskusteluja, Turun historiallinen yhdistys ry 2004) ja puhui siellä sankaruusseminaarissa. Tie on vienyt pahasta pakanasta suomalaiseksi vapaustaistelijaksi, josta riitti vielä EU:takin vastustamaan. Vaikkei koko tyyppiä ehkä ollut edes olemassa.
Kenties joku aikanaan selvittää, mitä viime vuosina harjoitettu sodan kauhujen esille nostaminen tarkoittaa. Kaiketi jotain muutakin kuin sitä, että aiemmin ei ole osattu, haluttu tai kehdattu tutkia? En minä sitä millään muotoa vastusta, kun olen itsekin sitä osaltani tehnyt. En kuitenkaan usko, että tuolla rajan takana (enkä tosiaan tarkoita itärajaa!) kukaan hirveästi venttailisi itselleen oikeutta. Sen sijaan eläville nämä asiat merkitsevät paljon, kun vain aina tajuaisi, mitä kaikkea.
Ihan yhtä naiivia kuin kuvitella, että sankari-isoisä kertoo juttunsa pilkulleen yhtenevästi tapahtumien kanssa on kuvitella, että arkistoissa on kaikki maailman asiat ja sieltä kun vain hakee. Kukaan oikea tutkija ei näin tietysti teekään, mutta jokseenkin tällaisia linjoja laajempi "keskustelu" tuppaa noudattelemaan. Sikäli ainakin Ylikankaan metodi, jos Jukka Tarkka sen Hesarissa oikein kuvasi, kuulostaa lupaavalta. Toivottavasti ei tullut liian kiire johtopäätösten kanssa, se on tuttu vaiva itse kullekin...
Minua on koko tässä jatkosota/Huhtiniemi-jupakassa kiehtonut eniten se, miten jotkut kollegatkin, puhumattakaan ei-historiantutkijoista, osaavat olla jämerän asenteellisia. Toisia ei hämmästyttäisi, vaikka väitettäisiin Mannerheimin henkkoht lahdanneen suomalaisia sotilaita ja tanssineen ripaskaa ruumiskasoilla. Toiset taas eivät suostu uskomaan, että huolella dokumentoituja ja kaikkien myöntämiäkään teloituksia olisi tapahtunut. Eihän nyt meillä - Suomen toisen maailmansodan aikainen armeija on joillekin edelleen pyhäkoulupoikia ja upseerit rippikoulupastoreita.
Luen sattumalta juuri nyt uudelleen Ylikankaan varhaisempaa Suomen historian monumenttia eli nuijasotaa käsittelevää teosta. Niinhän se on, että historian tapahtumat ja varsinkin sodat saavat uusia käyttötapoja aikojen kuluessa ja tarpeiden vaihtuessa. Paras esimerkki tästä on kai Lalli, josta Pertti Anttonen on kirjoittanut (teoksessa Historioita ja historiallisia keskusteluja, Turun historiallinen yhdistys ry 2004) ja puhui siellä sankaruusseminaarissa. Tie on vienyt pahasta pakanasta suomalaiseksi vapaustaistelijaksi, josta riitti vielä EU:takin vastustamaan. Vaikkei koko tyyppiä ehkä ollut edes olemassa.
Kenties joku aikanaan selvittää, mitä viime vuosina harjoitettu sodan kauhujen esille nostaminen tarkoittaa. Kaiketi jotain muutakin kuin sitä, että aiemmin ei ole osattu, haluttu tai kehdattu tutkia? En minä sitä millään muotoa vastusta, kun olen itsekin sitä osaltani tehnyt. En kuitenkaan usko, että tuolla rajan takana (enkä tosiaan tarkoita itärajaa!) kukaan hirveästi venttailisi itselleen oikeutta. Sen sijaan eläville nämä asiat merkitsevät paljon, kun vain aina tajuaisi, mitä kaikkea.
Koulu ja luonne
http://www.sitra.fi/fi/Ajankohtaista/2007-10-03_tiedote.htm
Hesari uutisoi ja bloggaaja kävi oikein Sitran sivulla katsomassa itse, miten ns. positiiviset luonteenpiirteet edesauttavat tyttöjen koulumenestystä. Pojilla ei vastaavaa kuulemma havaittu. Tästä professori Liisa Keltikangas-Järvinen herkesi kysymään, "mitä yläasteen kouluarvosanat lopultakin mittaavat, ja millaisia oppilaita koulu suosii".
Tästä on meillä kotona keskusteltu useinkin, viimeksi silloin, kun yleisen rymsteerauksen yhteydessä esiin pulpahtivat mieheni ja minun koulu- sun muut todistukset. Kympin oppilaita emme ole koskaan olleet kumpikaan, välillä kyllä ihan hyviäkin. Yläasteelta lähdimme samoin keskiarvoin (vähän päälle kasi), mies on c:n ylioppilas ja minä magnan.
Toisaalta minä olen viihtynyt yliopistossa ammatiksi asti ja miehellä on plakkarissa viittä vaille Mensaa oikeuttava älykkyystestin tulos. Eli ihan taukkeja emme voine olla. Koulu vain ei suosinut persoonallisuuksiamme? Jonkin sortin häiriköitä olimme kumpikin, minä harrastin lukiossa lintsaamista niin, että en ollut saada kaikkia kursseja läpi ollenkaan.
Lapsia maailmaan laittaneelle tällaiset muistot eivät tietysti ole vain hupaisa asia. Miten nämä pirpanat saa selviämään mokomasta myllystä, varsinkin kun koko ajan ollaan ajamassa mallia, jossa valinnat tehdään yhä nuorempina ja makkeliksi katsottu aines heitetään sivuun?
Ratkaisu ei ole mielestäni vain se, että koulu muutetaan jotenkin "poikia suosivaksi". Pienten poikien kasvatusta harjoittavana ja muiden edesottamuksia seurailevana tiedän hyvin, että poikia on moneksi. Ja poikamaisuus käsitetään aivan liian usein holtittomaksi riehumiseksi. Ei sellaista pidä suosia, vaan ohjata energia fiksumpaan suuntaan. Tässä kodin merkitys on keskeinen.
Meillä ei kenties aina kasvateta ihanteellisesti, mutta ainakin nörttimäiset vanhemmat osaavat yhden tärkeän asian: selittämisen. Minun ja kaiketi miehenikin oppimiselle on aina ollut keskeistä se, että asia käydään perusteellisesti läpi, ja sitten saa yrittää itse. Ja vielä luksuksena, jos saa keskittyä sihen, mikä todella kiinnostaa.
Tästä syystä aloin tuntea itseni fiksuksi vasta yliopistossa. Olisiko akateemisemmista oppimistavoista apua alemmillakin koulutusasteilla? Lasten kanssa ne vain vaatisivat todella paljon aikaa, pienempiä ryhmiä, yksilöllistä ohjausta.
Eli rahaa. Onkohan tulossa? Jep.
Hesari uutisoi ja bloggaaja kävi oikein Sitran sivulla katsomassa itse, miten ns. positiiviset luonteenpiirteet edesauttavat tyttöjen koulumenestystä. Pojilla ei vastaavaa kuulemma havaittu. Tästä professori Liisa Keltikangas-Järvinen herkesi kysymään, "mitä yläasteen kouluarvosanat lopultakin mittaavat, ja millaisia oppilaita koulu suosii".
Tästä on meillä kotona keskusteltu useinkin, viimeksi silloin, kun yleisen rymsteerauksen yhteydessä esiin pulpahtivat mieheni ja minun koulu- sun muut todistukset. Kympin oppilaita emme ole koskaan olleet kumpikaan, välillä kyllä ihan hyviäkin. Yläasteelta lähdimme samoin keskiarvoin (vähän päälle kasi), mies on c:n ylioppilas ja minä magnan.
Toisaalta minä olen viihtynyt yliopistossa ammatiksi asti ja miehellä on plakkarissa viittä vaille Mensaa oikeuttava älykkyystestin tulos. Eli ihan taukkeja emme voine olla. Koulu vain ei suosinut persoonallisuuksiamme? Jonkin sortin häiriköitä olimme kumpikin, minä harrastin lukiossa lintsaamista niin, että en ollut saada kaikkia kursseja läpi ollenkaan.
Lapsia maailmaan laittaneelle tällaiset muistot eivät tietysti ole vain hupaisa asia. Miten nämä pirpanat saa selviämään mokomasta myllystä, varsinkin kun koko ajan ollaan ajamassa mallia, jossa valinnat tehdään yhä nuorempina ja makkeliksi katsottu aines heitetään sivuun?
Ratkaisu ei ole mielestäni vain se, että koulu muutetaan jotenkin "poikia suosivaksi". Pienten poikien kasvatusta harjoittavana ja muiden edesottamuksia seurailevana tiedän hyvin, että poikia on moneksi. Ja poikamaisuus käsitetään aivan liian usein holtittomaksi riehumiseksi. Ei sellaista pidä suosia, vaan ohjata energia fiksumpaan suuntaan. Tässä kodin merkitys on keskeinen.
Meillä ei kenties aina kasvateta ihanteellisesti, mutta ainakin nörttimäiset vanhemmat osaavat yhden tärkeän asian: selittämisen. Minun ja kaiketi miehenikin oppimiselle on aina ollut keskeistä se, että asia käydään perusteellisesti läpi, ja sitten saa yrittää itse. Ja vielä luksuksena, jos saa keskittyä sihen, mikä todella kiinnostaa.
Tästä syystä aloin tuntea itseni fiksuksi vasta yliopistossa. Olisiko akateemisemmista oppimistavoista apua alemmillakin koulutusasteilla? Lasten kanssa ne vain vaatisivat todella paljon aikaa, pienempiä ryhmiä, yksilöllistä ohjausta.
Eli rahaa. Onkohan tulossa? Jep.
tiistai 2. lokakuuta 2007
Täyskaima
Puhelin soi aamulla. Soittaja esitteli itsensä Ylen Aikaisen toimittajaksi ja kyseli, olenko minä jo siellä museolla.
Minähän olin kotona imettämässä, en siis ollut. Onneksi näitä on sattunut vuosien varrella useitakin, joten tiesin heti mitä sanoa.
Toimittaja kaipaili sitä Teatterimuseon Ilona Kemppaista, joka tuli muutama vuosi minun jälkeeni yliopistolle lukemaan teatteritiedettä. Asia kävi heti ilmi, kun eräs senaikainen tuttuni kyseli, yritänkö tuplatutkintoa. Oli nähnyt "nimeni" sisäänpäässeiden listalla. Ihmeltiin vain, että näinkin erikoinen yhdistelmä on sattunut nimeksi toisellekin.
Yliopiston sähköpostisysteemi aiheutti eniten murhetta. Ei niinkään minulle, koska sain aiemmin aloittaneena sen todennäköisemmän osoitteen. Tuoreemmalle painokselle annettiin sitten hieman monimutkaisempi versio, jota hän ei luonnollisesti aina ehtinyt kaikille yhteyttä halajaville antaa. Vastailin erinäisin bilekutsuihin että yritäpä uudelleen - ihan hauskoilta vaikuttivat mutta ei nyt sentään...
Omituisin tilanne sattui, kun ilmeisesti asuimme saman terveyskeskuksen alueella. Minulle tuli kutsu papa-kokeeseen, jossa olin mielestäni jokin aika sitten jo ollut. Katsoin sitten kutsun selitysosuutta, jossa mainittiin eri syntymävuosi kuin minun. Tajusin, että edes henkilötunnuksilla pelaavat eivät kykene hoitamaan asioita aina nappiin.
Tässä vaikuttaa todennäköisesti hieman sama ilmiö kuin silloin, kun ravintolan ainoa asiakas saa luokattoman huonoa palvelua. Luotetaan, että kyllä se hoituu, kun henkilökuntaa riittää. Jonkun Maija Virtasen nimen ja osoitteen ihmiset tarkistavatkin, mutta Ilona Kemppaisesta ajatellaan, että totta kai se on se.
Olin monta kertaa pahoillani siitä, että kaiman asiat eivät sujuneet ihan niin juohevasti kuin olisivat voineet, koska ihmiset eivät löytäneet häntä suoraan. En sentään lähetellyt sähköposteja eteenpäin, kuten eräs nuorimies takavuosina ehdotti. Samalla motkottamisen vaivalla hän olisi varmaan voinut etsiä sen oikean osoitteen, tuohon aikaan kun yliopiston hakuohjelmat toimivat jo ihan hyvin.
Siitä olen erityisen pahoillani, että kun muutama vuosi sitten vaihdoin puhelinnumeroa - silloin vielä oli pakko jos vaihtoi liittymää - osa sukulaisistani ei ilmeisesti hahmottanut asiaa ja soitteli kaimallenikin. Ainahan se ärsyttää, vaikkei väärä numero ole mahdoton nykyäänkään ja puhelinmyyjiäkin riittää. Toivottavasti mummut ja mammat nykyään osuvat ensi yrittämällä oikeaan.
Koskaan en ole kaimaani tavannut, enkä haluakaan. Pyrin aika-ajoin välttelemään jopa ystäviäni ja sukulaisiani...
On näitä kaimoja tai ainakin melkein-kaimoja enemmänkin. Yhdellä on ilmeisesti jotain tekemistä kustannusalan kanssa, koska erään kokoomateoksen tekijänkappaleeni oli postitettu hänelle. Muuten tämä kadonneen kirjan arvoitus ei olisi kai koskaan selvinnyt, ellei yhtiö olisi lähettänyt minulle muutakin postia. Oudosti laskun näköinen kirje kyllä kääntyi oikeaan osoitteeseen :-)
Minähän olin kotona imettämässä, en siis ollut. Onneksi näitä on sattunut vuosien varrella useitakin, joten tiesin heti mitä sanoa.
Toimittaja kaipaili sitä Teatterimuseon Ilona Kemppaista, joka tuli muutama vuosi minun jälkeeni yliopistolle lukemaan teatteritiedettä. Asia kävi heti ilmi, kun eräs senaikainen tuttuni kyseli, yritänkö tuplatutkintoa. Oli nähnyt "nimeni" sisäänpäässeiden listalla. Ihmeltiin vain, että näinkin erikoinen yhdistelmä on sattunut nimeksi toisellekin.
Yliopiston sähköpostisysteemi aiheutti eniten murhetta. Ei niinkään minulle, koska sain aiemmin aloittaneena sen todennäköisemmän osoitteen. Tuoreemmalle painokselle annettiin sitten hieman monimutkaisempi versio, jota hän ei luonnollisesti aina ehtinyt kaikille yhteyttä halajaville antaa. Vastailin erinäisin bilekutsuihin että yritäpä uudelleen - ihan hauskoilta vaikuttivat mutta ei nyt sentään...
Omituisin tilanne sattui, kun ilmeisesti asuimme saman terveyskeskuksen alueella. Minulle tuli kutsu papa-kokeeseen, jossa olin mielestäni jokin aika sitten jo ollut. Katsoin sitten kutsun selitysosuutta, jossa mainittiin eri syntymävuosi kuin minun. Tajusin, että edes henkilötunnuksilla pelaavat eivät kykene hoitamaan asioita aina nappiin.
Tässä vaikuttaa todennäköisesti hieman sama ilmiö kuin silloin, kun ravintolan ainoa asiakas saa luokattoman huonoa palvelua. Luotetaan, että kyllä se hoituu, kun henkilökuntaa riittää. Jonkun Maija Virtasen nimen ja osoitteen ihmiset tarkistavatkin, mutta Ilona Kemppaisesta ajatellaan, että totta kai se on se.
Olin monta kertaa pahoillani siitä, että kaiman asiat eivät sujuneet ihan niin juohevasti kuin olisivat voineet, koska ihmiset eivät löytäneet häntä suoraan. En sentään lähetellyt sähköposteja eteenpäin, kuten eräs nuorimies takavuosina ehdotti. Samalla motkottamisen vaivalla hän olisi varmaan voinut etsiä sen oikean osoitteen, tuohon aikaan kun yliopiston hakuohjelmat toimivat jo ihan hyvin.
Siitä olen erityisen pahoillani, että kun muutama vuosi sitten vaihdoin puhelinnumeroa - silloin vielä oli pakko jos vaihtoi liittymää - osa sukulaisistani ei ilmeisesti hahmottanut asiaa ja soitteli kaimallenikin. Ainahan se ärsyttää, vaikkei väärä numero ole mahdoton nykyäänkään ja puhelinmyyjiäkin riittää. Toivottavasti mummut ja mammat nykyään osuvat ensi yrittämällä oikeaan.
Koskaan en ole kaimaani tavannut, enkä haluakaan. Pyrin aika-ajoin välttelemään jopa ystäviäni ja sukulaisiani...
On näitä kaimoja tai ainakin melkein-kaimoja enemmänkin. Yhdellä on ilmeisesti jotain tekemistä kustannusalan kanssa, koska erään kokoomateoksen tekijänkappaleeni oli postitettu hänelle. Muuten tämä kadonneen kirjan arvoitus ei olisi kai koskaan selvinnyt, ellei yhtiö olisi lähettänyt minulle muutakin postia. Oudosti laskun näköinen kirje kyllä kääntyi oikeaan osoitteeseen :-)
maanantai 1. lokakuuta 2007
Kaupunki, suunnittelu?
Sankaruussemmassa (josta kotiäidille riittää näköjään koko syksyksi apetta!) käsiteltiin myös sankariarkkitehtejä. Keitä he ovatkaan ja mitä he tekevät, kysyi Daniel Nagy.
Töölönlahden suunnitelma tuli myös puheeksi. Siitähän tässä väännetään, kuulemma Satakunnan Kansaa myöten, koska kyseessä on kansallinen kohtalonkysymys. Kaiketi. Tänään sitten Hesarin mielipidesivulla on toisenlainen näkemys, eli että aluetta ei pidä elävöittää hengiltä.
Voisi myös kysyä, Richard Scarryn lastenkirjan tapaan, että mitä ihmiset tekevät. Millainen kaupunki olisi ihmisten käytettävissä, millaisessa kaupungissa olisi jotain tekemistä useimmille ihmisille?
Ja tämän voisi vaihteeksi tehdä deskription eikä preskription periaatteella. Eli ei niin, että itseään fiksuina pitävät ja hyvää tarkoittava touhot luonnostelevat jonkinlaisen tulevaisuuden ihannekansalaisen (homo finlandicus?), joka sitten liikkuu ja toimii kaupunkitilassa sivistyneesti.
Kammottava faktahan on, että suurinta osaa helsinkiläisistä hetkauttavat Töölönlahden tönöjä enemmän Itäkeskuksen ja Jumbon laajennusosat. Joiden arkkitehtuurista ei liene kellään paljoa sanottavaa. No minä sanon sen, että vanhassa Itiksessä on helppo liikkua ja Piazza on näin vaunujen kanssa kulkevalle jo vaikeampi tapaus. Eläköön tylsä arkkitehtuuri, jos siinä pystyy elämään.
Onko ostaminen nykyihmisen perustoiminto? Ehkä. Kannattaisi kuitenkin muistaa, mikä vetää kansaa jopa Helsingin tylsään ja luotaantyöntävään keskustaan. Rockmusiikki ja urheilu. Välillä spontaanisti, mutta ainakin melko vähällä vaivalla. Joku lisäisi tähän että viina, mutta se nyt menee seassa aina, kun kansa on siihen opetettu huolella ja taiten.
Spurgut kuulunevat kaupunkikuvaan myös. Ainakin Kalliossa, sanovat. Täällä meillä niitä pidetään kurjina ihmiskohtaloina kuten kuuluukin - jos kaupunki tai osa siitä elävöityy sillä, että ihminen on päihteiden väärinkäyttäjä, hyväksyvä humanismi on mennyt liian pitkälle. Vai onko sekin osa eliitin kaupunkisuunnitelmaa?
Onko sankariarkkitehtuuri osa suunnitelmaa, johon kuuluu ihmisten jakaminen niihin, jotka ovat hyväksyttävää kaupunkikuvaa ja sitten niihin toisiin? Epäilen, että spurgut ja me lasten kanssa vaeltelevat olemme arkkitehtien ja kaupunkisuunnittelijoiden mielestä samaa epähenkilöiden jengiä. No, me mammat sentään pääsemme sisälle kauppakeskukseen, vaikka lastenhoitohuone onkin maksullinen.
Töölönlahden suunnitelma tuli myös puheeksi. Siitähän tässä väännetään, kuulemma Satakunnan Kansaa myöten, koska kyseessä on kansallinen kohtalonkysymys. Kaiketi. Tänään sitten Hesarin mielipidesivulla on toisenlainen näkemys, eli että aluetta ei pidä elävöittää hengiltä.
Voisi myös kysyä, Richard Scarryn lastenkirjan tapaan, että mitä ihmiset tekevät. Millainen kaupunki olisi ihmisten käytettävissä, millaisessa kaupungissa olisi jotain tekemistä useimmille ihmisille?
Ja tämän voisi vaihteeksi tehdä deskription eikä preskription periaatteella. Eli ei niin, että itseään fiksuina pitävät ja hyvää tarkoittava touhot luonnostelevat jonkinlaisen tulevaisuuden ihannekansalaisen (homo finlandicus?), joka sitten liikkuu ja toimii kaupunkitilassa sivistyneesti.
Kammottava faktahan on, että suurinta osaa helsinkiläisistä hetkauttavat Töölönlahden tönöjä enemmän Itäkeskuksen ja Jumbon laajennusosat. Joiden arkkitehtuurista ei liene kellään paljoa sanottavaa. No minä sanon sen, että vanhassa Itiksessä on helppo liikkua ja Piazza on näin vaunujen kanssa kulkevalle jo vaikeampi tapaus. Eläköön tylsä arkkitehtuuri, jos siinä pystyy elämään.
Onko ostaminen nykyihmisen perustoiminto? Ehkä. Kannattaisi kuitenkin muistaa, mikä vetää kansaa jopa Helsingin tylsään ja luotaantyöntävään keskustaan. Rockmusiikki ja urheilu. Välillä spontaanisti, mutta ainakin melko vähällä vaivalla. Joku lisäisi tähän että viina, mutta se nyt menee seassa aina, kun kansa on siihen opetettu huolella ja taiten.
Spurgut kuulunevat kaupunkikuvaan myös. Ainakin Kalliossa, sanovat. Täällä meillä niitä pidetään kurjina ihmiskohtaloina kuten kuuluukin - jos kaupunki tai osa siitä elävöityy sillä, että ihminen on päihteiden väärinkäyttäjä, hyväksyvä humanismi on mennyt liian pitkälle. Vai onko sekin osa eliitin kaupunkisuunnitelmaa?
Onko sankariarkkitehtuuri osa suunnitelmaa, johon kuuluu ihmisten jakaminen niihin, jotka ovat hyväksyttävää kaupunkikuvaa ja sitten niihin toisiin? Epäilen, että spurgut ja me lasten kanssa vaeltelevat olemme arkkitehtien ja kaupunkisuunnittelijoiden mielestä samaa epähenkilöiden jengiä. No, me mammat sentään pääsemme sisälle kauppakeskukseen, vaikka lastenhoitohuone onkin maksullinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)