Passiivinen aggressio

Hieman tuohon Musen keikkaan liittyen, mutta elämäni tavalliseen murheeseen liittyen erityisesti. Aina jaksaa hämmästyttää, millä motiiveilla ihmiset vaivautuvat paikalle erilaisiin tilaisuuksiin ja miten he niissä käyttäytyvät.

Jäähallissa vieressäni istui minua korkeintaan kymmenen vuotta nuorempi pariskunta, ihan tavallisen näköisiä ihmisiä jos niikseen tulee. Mistä lie tulivat ja minne olivat menossa, vaikea sanoa. Heillä oli ainakin liikaa aikaa ja rahaa, kun viitsivät tulla maailmanluokan konserttiin lähinnä keskustelemaan keskenään.

Varsinkin pariskunnan naispuolinen osio tuntui olevan sitä sukupuolelle(mme) aivan liian tavallista ihmistyyppiä, joka tulee mukaan kun käsketään, vaikka mieluummin kuuntelisi kotona Bon Jovia. (En keksi tätä bändiä omasta päästäni, mimmi muisteli heidän keikkaansa Musen soittaessa. Kuulin tämän, ikävä kyllä, Invincible-kappaleen aikana. Tuska on vieläkin sietämätön, haava ei parane ehkä koskaan.)

Ei tämä ole musiikkitilaisuuksien yksinomainen piirre, pikemminkin päinvastoin. Oli kyse elokuvista, jatkokoulutusseminaareista tai mistä hyvänsä, aina on paikalla joku tai muutama, joiden pitäisi selvästi olla jossain ihan muualla.

En suinkaan vastusta keskustelua vaikkapa tieteellisen esitelmän tai oman luentoni aikana. Kollegalle on ihan asianmukaista supattaa että tuon se on lainannut siltä ja siltä ja huomaatko, miten leikkaa edellisen esitelmän kanssa. Mutta se supatus jää sitten siihen ja keskitytään taas itse asiaan. Jos on tosiaan sanottavaa, räpylä ylös vain ja keskustelemaan pääpuhujan itsensä kanssa. Voi olla kiinnostavampaakin kuin hänen alkuperäiset juttunsa tai sitten ei.

Nämä passiiviset aggressikot ovat aivan toista luokkaa. Höpötys alkaa kuiskailuna, jatkuu kiherryksenä ja saattaa lopulta tulla ulos ihan täyteen ääneen. Se saattaa hyvänä päivänä käsitellä päivän tekstiä, useimmiten ei. Mulkaisut, hyssyttelyt tai jalkaan potkimiset ovat ikävien ihmisten tylsämielisiä rajoitusyrityksiä, kas kun meillä on niin hauskaa tässä. Vaikka se asia, jonka takia muut ovat paikalle tulleet, menee monelta lähellä istuvalta aivan ohi, kun parin neropatin oma sirkus on saapunut kaupunkiin.

Miksi nämä ihmiset edes tulevat kokouksiin ja luennoille? Läsnäolopakkoa ei ainakaan ole useimmissa tilaisuuksissa, joissa olen tätä joutunut todistamaan. Mahdollisesti nämä ihmiset ovat tottuneet kiltteinä tyttöinä tai poikina tulemaan paikalle, kun käsketään tai joku sanoo että pitäisi. Vaikkei kiinnostaisi, vaikka olisi mieluummin jo kahvilla tai konferenssikaljoilla. Mutta kun on opittu että lintsata ei saa, niin mukana roikutaan vaikka väkisin.

Kiltteys on kuitenkin kirosana, eivätkä sitä tunnusta supattajammekaan. Oikeasti ei enää olla yhtään kilttejä vaan villejä, itsenäisiä ja vapaita radikaaleja, jotka murskaavat raja-aitoja minne menevätkin. Ikävä vain, että supattelun villeys jäi sinne ala-asteelle. Kyllä aikuinen ihminen on lähinnä säälittävä, jos sillä yrittää erottua massasta.

Nämä konserttitypyt ovat oma lukunsa. Heidän "miehensä" koettavat kaiketi sekä viihdyttää tympiintynyttä "naistaan" että osoittaa tietävänsä kaikesta kaiken ja lopustakin jotain, kun ei voida keskittyä kuuntelemiseen. Ehkä suhde on siinä herkässä vaiheessa, että toista ei haluta päästää yksin minnekään (joillakin se vaihe kestää vuosikymmeniä) ja jossa vielä halutaan tehdä toiseen vaikutus.

Ehdotankin, että elävää musiikkia saisivat tulla kuuntelemaan vain yli viisi vuotta yhdessä olleet pariskunnat, jos niillä on lapsi tai useampi niin tästä voidaan joustaa. Muuten paikalla sallittaisiin vain yksin tulleita tai sellaisia, jotka vakuuttavat heidän ystäviensä jo kuulleen kaikki heidän juttunsa. Eli voidaan keskittyä itse asiaan. Se olisi erittäin terveellistä laajemmissakin piireissä, jos joku vielä muistaa mikä se asia on.

Opiskelijoilta ei ehkä voida odottaa samanlaista hengen valaistumista, moni kun tulee suoraan lukiosta, jossa läsnäolo on pääasia. Suosittelisin kuitenkin ennemmin kynsien viilausta, kännykän räpläämistä äänettömällä tai mitä tahansa, joka ei kohisuta suurempaa ihmisjoukkoa. Ja jos on asiaa, kysyä saa, ainakin minulta. Monesti en tiedä vastausta, mutta onpahan jotain vaihtelua monologiin. Alkaahan se jumalallinen viisauskin lopulta väsyttää :-)

Muse

Käyty on sitten tuokin ihme, Muse-yhtye Jäähallissa eilen. Kyllä kannatti, kaikkine puolineen. Mitään kattavaa keikka-arviota en yritäkään kirjoittaa, olen nykyään sen verran pihalla näistä diskursseista, että nolaisin itseni varmasti. Mutta tältä se minusta näytti.

Sisään jonottaessa (turvatarkastuksen takia, onneksi jäi Magnum .44 kotiin) edelläni seisoi pari ainakin 50 täyttänyttä rouvaa. En siis ollut mummelein kaikista, vaikka enemmistö yleisöstä oli parinkymmenen korvilla. Samannäköistä porukkaa maleksii yliopistolla, taisivat olla humanistinen ja valtiotieteellinen tiedekunta hyvin edustettuina...

Istumapaikka oli tavallaan oikein hyvä (kiitos, Aino!). Lavaa vastapäätä katsomon eturivissä, mikä kaltaiselleni pygmille on aina mukavaa. Ei tarvitse kuluttaa energiaansa sen miettimiseen, miten voisi lyhentää edessä seisovaa korstoa pään mitalla.

Toisaalta, se lava oli sitten kaukana. Olen jo ohittanut sen iän, jossa halutaan idolin hien roiskuvan päälle keikan aikana, mutta hieman viluinen olo sanan varsinaisessakin merkityksessä siellä B-katsomossa tuli.

Lavalla kyllä tapahtui kaikenlaista hienoa. Britit ovat kuulemma äänestäneet Musen maansa parhaaksi livebändiksi, ja saattaahan se niinkin olla. Valoefektit, taustafilmit ja niiden seassa lähikuvat soittajista soittamassa olivat hieno kokonaisuus. Olin loppukesästä katsomassa Huvilateltassa Ensemble Al-Kindiä, jotenkin nämä tähtitaivaat ovat nyt olleet teemana elävän musiikin kokemuksissani... Hyvin vaikuttavaa jopa sieltä matkojen takaa nähtynä.

Muse voi kuulostaa levyltä soitettuna hieman kylmältä ja aneemiseltakin, mutta elävänä menoa riitti. Toiminta tosin painottui, kenties luonnollisistakin syistä kuten rocktoimittajat sen niin omaperäisesti sanovat, "nokkamieheen" Matthew Bellamyyn. Sodan ja historian tutkijaa viehätti jippo, jossa kitarasta heijastui ilmatorjuntavalon kaltainen efekti ja samaan aikaan samainen kitara soitti hälytysääntä... Blitz muistoissamme tai jotain. Tai ehkä se tarkoitti jotain ihan muuta, en jaksanut selata Wikipediaa saati muita lähteitä ennen keikkaa kovin pitkään :-)

Jäähallin akustiikka on legendaarisen huono, ihme särinää siellä kuului vaikka mitenkään pahasti puurossa ei soitto ollutkaan. Kai tuolla pyro- ja kuvatekniikalla osataan jotain äänellekin tehdä. Aivan varmasti istumapaikka vaikutti tähänkin. Kun vaeltelin poispäin jäähallilta keikan jälkeen, pari ilmeisesti lavan edessä ollutta tyttöä valitteli, että välillä ei kuulunut kuin basso. Molempi pahempi?

Kuten sanoin, en ole erityisen pätevä arvioimaan itse musiikkia, hyvin tuntui kuitenkin kulkevan. City of Delusion jäi puuttumaan omista suosikeistani, harmi sinänsä. Yleisö olisi voinut olla enemmänkin haltioissaan, siellä mummolehtereillä ainakin. Itse koetin nauttia ympäristöstäni huolimatta, vaikka tutkijan rooli löi päälle välillä enkä kyennyt yhtymään viimeiseen biisiin Knights of Cydoniaan:

"No one's gonna take me alive
the time has come to make things right
you and I must fight for our rights
you and I must fight to survive"...

Sodan totuudet

Eilen oli otsikossa mainitun, Markku Jokisipilän toimittaman teoksen julkistamistilaisuus Lasipalatsissa. Ikävä kyllä loistava ennakkosuunnitelmani sinne saapumiseksi petti. Pikkuvauvojen äideillä on joskus tällaista.

Oikolukuvaiheessa silmäilin muidenkin kirjoittajien tekstejä, mutta enpä kommentoi niitä sen enempää, sen osaavat varmasti muutkin. Mielenkiintoista on nähdä, sanotaanko ja mitä minun kontribuutiostani, joka siis koski "uutta suomalaista sotahistoriaa" erittäin suurissa lainausmerkeissä.

Kun pyydetään kirjoittamaan tutkimusalasta ja aihepiiristä, jota ei ole aiemmin kovin tarkkaan määritelty (Ihminen sodassa oli sentään esikuvana) niin onhan siinä miettimistä. Kun vielä osa porukasta on jonkin sortin kavereita. Pitää kuitenkin yrittää pitää kielensä soman vaaleanpunaisena ja antaa rehellinen kuva siitä, mistä on kyse.

Jos jotain toivoisin niin sitä, että suomalainen sotien käsittely niin akateemisella kuin muillakin foorumeilla laajenisi hieman. Pitäisi päästä eroon, paitsi siitä ajatuksesta, että suomalainen sodankäynti on ollut jotenkin ratkaisevasti moraalisempaa hommaa kuin muissa maissa, ylipäänsä siitä, ettei Suomea ja suomalaisia voi verrata oikein mihinkään.

Vertailemattomuus estää puhumisen. Se, että ruotsalaisilla ei ole ollut vuosisatoihin kokemusta sodasta ei tarkoita, ettei suurimmalla osalla maailman ihmisistä olisi. Puhumattomuus, traumatisoituneisuus ja epätoivoinen eteenpäin katsominen ovat tietysti leimallisia kaikille sodan kokeneille kansoille - tai kriisin kokeneille yhteisöille jos mittakaavaa pienennetään. Ei suomalaisissa muuta fantastista ole kuin kuvitelma omasta ainutlaatuisuudesta.

Tämän päivän Hesarissa on juttu Esko Antolan näkemyksen mukaan hävinneitä suosivista viime vuosien 1918-tulkinnoista. Että ovatko tutkijoiden omat poliittiset mielipiteet vaikuttaneet niihin. Tunnen Aapo Roseliuksen ja Marko Tikan pintapuolisesti, eivätkä he ole vakuuttaneet raivokkaina kommunisteina... toisaalta nykyään poliittisista kannoista ei heti kättelyssä huudella.

Itse koen olevani vasemmistolainen pasifisti, joskaan en ole koskaan digannut Neuvostoliittoa sen enempää. Olen niin ylellisen nuori, ettei ole ollut välttämätöntä. Suuntaumisestani huolimatta varsinkin väitöskirjan käsikirjoitusvaiheessa tuli kritiikkiä sodanaikaisen propagandan nielemisestä sellaisenaan. Tutkijaksi opettelua sekin, että ei mene liikaa aineistonsa mukaan.

Toisaalta "rintamalinjat" ovat nykyään hieman erilaiset kuin vielä pari vuosikymmentä sitten, liekö Antola tätä huomannut. Minulla ei ole esimerkiksi ollut sen suurempia vaikeuksia luennoida Maanpuolustuskorkeakoulussa ja rupatella sotilaspastorien kanssa. Lienemme yhtä mieltä siitä, että on nyky-Suomessa muitakin uhkia kuin se tripla-Venäjä. Sisäinen turvallisuus on otettava huomioon sekin.

Saapa nähdä, pääseekö sotia koskeva juupas-eipäs-"keskustelu" poteroistaan (sic) ja minne. Jos minua jokin ärsyttää niin se on tahallinen tyhmyys, josta yritetään tehdä vielä hyve. Sotien ja sotahistorian jumittaminen menneiden vuosien poliittisiin kysymyksiin ja varsinkin henkilökysymyksiin on tällaista tyhmyyttä, toisaalta myös grandiöösit "kansalliset" kysymyksenasettelut.

Sodat ovat kuitenkin aikoja ja tapahtumasarjoja, joissa ihmisillä on ihan hirvittävän kurjaa parhaimmillaankin. Siitä toipumiseen ei asiakirjojen heiluttelu auta.

Paul Potts ja kumppanit

Kevään korvalla sankaruusprojektin viihteellisemmissä keskusteluissa esiintyi brittiläinen Talent-mies Paul Potts. Youtubeakin katseltiin ja ihasteltiin, että onpas siinä.

http://www.youtube.com/watch?v=9oxTy7KIAaA

Nämä piilotelleet lahjakkuudet ja ryysyistä rikkauksiin-tyypit ovat sankaruuden yksi olennainen puoli. Pottsissa viehättää meitä keskinkertaisia laulajia vielä se, että hän tosiaan saa väreet menemään selkäpiissä vetäessään Nessun dormaa.

Tämän päivän Hbl sisältää Pottsin haastattelun, joka jatkaa sankaruuden vankkoja perinteitä. Kuva Pottsista on niin silkoinen, että se melkein pitäisi keksiä ellei se olisi totta. Samassa talossa asutaan edelleen eikä ole vielä mennyt vaimokaan vaihtoon, autoa ei ole ja elämä on muutenkin ihan samanlaista. Mitä nyt konserttikiertuetta pukkaa. Entinen kännykkämyyjä (tai nykyinen, ei ole kerinnyt irtisanoutumaan) tunnistaa myös toimittajan puhelimen merkin soittoäänestä. Se sama vanha Paul, tosiaan!

http://hbl.fi/text/kultur/2007/10/14/d6587.php

Näitä musiikin sankareita tulee ja menee ja niistä kirjoitellaan kaikenlaista. Klassisessa musiikissa on valttia suuren neron luomistuska, jossa hän ottaa yhteyttä vähintään korkeampiin voimiin. Sankaruussemmassa Marja-Liisa Saarilammi valotti meille aihetta, muistuttaen että naiset saavat tässä kontekstissa voimansa maallisemmilta tahoilta jos mistään. Ja sekoittuvat usein rooleihinsa, joissa naisparka tuppaa tuhoutumaan intohimoihinsa, mitä nyt keuhkotautisina vielä vetävät komeimmat aariansa.

Rockuutisointi ei ole ainakaan järjellisempää tekstiä, kuten Kotiteollisuus-mies Hynynen meitä valistaa kirjassaan. Hän kirjoittaa jotensakin niin, että oikeita toimittajia leikkivät ihmiset kirjoittavat huomionkipeistä muusikoista niille, jotka "eivät erota kyynärpäätä perseestä". Sankarikuvia saadaan tosiaan alan lehdissä aikaan vähäisemmistäkin neroista, ja kaikilla on tietysti mielipide joka asiasta.

Rockmuusikoiden oletettu yhteiskunnallinen valveutuneisuus oli oman nuoruuteni piinallisimpia ilmiöitä. Vai mitä mieltä olette siitä toimittajasta, joka kysyi pahimman Dingo-huuman aikaan Neumannilta, että "mikä on niinku teidän sanoma?" Tätä näkee vielä nykyäänkin, onneksi vähemmän. Musiikillinen lahjakkuus kun harvoin korreloi minkään muun asian kanssa - ellei rockmuusikkokin saa innoitustaan jostain ylhäältä. Jotkuthan nuo vihjailevat saavansa sen alhaalta, heh.

On se hyvä, että Paul Potts menee oman lajityyppinsä sankaruuskuvaan niin hyvin. Rahan perässä ikänsä juossut helppoheikki ei tekisi ollenkaan samanlaista vaikutusta. Vaikka voihan hänkin sellainen olla, meille ei vain sitä kerrota. Sankaritarinat ovat niin paljon mukavampia!

Yksityinen ja julkinen terveydenhuolto

Tulipa perjantaisaunassa todettua naisten kesken sekin, että jako yksityiseen ja julkiseen terveydenhuoltoon pätee vain silloin, kun ihmisellä ei ole erityinen hätä saati kiire.

Yksityiselle mennään, kun tarvitaan saikkua tai putket tenavan korviin. Mutta sydärissä mennään julkiselle puolelle, ja vähemmänkin kiireellisissä tilanteissa, kun tapaus on tarpeeksi hankala.

Kun sanotaan, että paskat me yhteiskunnan sairaaloista kun on varaa mennä yksityiselle, niin toivottavasti sanojat menevät terveinä hautaan. Muuten on jossain vaiheessa pakko alkaa välittää myös julkisen terveydenhuollon tilasta.

Onko terminologiani muuten kohdallaan, vai puhutaanko nykyään sairaidenkin kohdalla terveydenhuollosta? No, potilas haluan olla ainakin silloin, jos tarvitsen safkat petiin saakka. Asiakkaan pitäisi kai itse kantaa tarjottimensa?

Krapula ja krematorio

Hilpeä otsikko Olavi Paavolaista mukaillen (Risti ja hakaristi, Lähtö ja loitsu). Ei tämä niin hauska päivä ole ollut, mutta minkä ihminen huumorintajulleen mahtaa.

Olin eilen "tyttöjen kanssa ulkona". Olimme vuokranneet Furuvikin rantasaunan, joka oli ehdottomasti edullisen hintansa väärtti. Merinäköala lauteilta ja luonnonrauhaa, auton ikkunasta näkyvät pitkospuut kelpaavat minulle sellaiseksi. Kun kukaan ei ole menossa naimisiin eikä muutenkaan päästä yhdessä saunomaan, niin pitää keksiä tällaista. Ihanan aktiiviset ystävät, joiden kanssa saamme moista aikaiseksi.

Saunan jälkeen menimme syömään Graniittilinnaan, mikä oli pettymys, jos vertaa nostatettuihin huikeisiin ennakko-odotuksiin. Varsinkin savusilliä sisältänyt alkuruoka oli oudon mauton, ehkä se olisi pitänyt tarjoilla lämpimämpänä? Tuli niistä safkoista kyllä täyteen. Jos olimme jaksaneet odotella vuoroamme, olisimme kai vielä laulaneet karaokea Tenkassa. Emme jaksaneet, kotiin puolenyön jälkeen.

Ihan leppoisa aamu sai ikävän käänteen, kun huomasimme papukaijamme kuolleen yön aikana. Mikään suuri yllätys tämä ei ollut, koska eläin oli ainakin 35-vuotias. Muistin kyynelten keskellä sen, mitä opiskelukaverini Eerik kysyi aikanaan koiramme kuoltua 15-vuotiaana: "Olisko sen sit pitänyt elää kakskytvuotiaaks?"

Lemmikkieläimen kuolema on asia, johon on aikuisena, muutaman läheisen ihmisen kuoltua ja synnyttyä oppinut suhtautumaan aika tyynesti. Ne ovat kuitenkin vain eläimiä. Tunnistan kaksinaismoralismin silti: listin tuholaisiksi katsomiani eläimiä surutta, mutta pienen papukaijan kuollessa vollotan ääneen. Ne muut eivät ole eläneet mukana koko tietoista elämääni, ne eivät ole toisaalta tuhonneet tavaroitani ja toisaalta kujertaneet rapsutuksestani. Siinä se ero on.

Vaikka nopea toiminta kirpaisikin, päätimme viedä vainajamme saman tien eläinlääkärille, joka toimittaisi sen tuhkattavaksi. Perheenjäsentä ei voi kohdella miten tahansa. En tiedä miten muuten tämä voisi päättyä kuin että laitamme pienen uurnan muiden muistojen joukkoon hyllyn päälle. Ei ole sellaista kotia ja kontua, jonne tuhkan haluaisimme sirotella, kaikki on näiden seinien sisällä millä on merkitystä.

Pitää löytää kellarista tilaa tarpeettomaksi jääneelle häkille. Pitää lakata miettimästä iltaisin, laittoiko joku linnun peittoon ja onko sillä ruokaa ja juomaa. Lattialla ei enää ole siementen jätteitä eikä seinillä hedelmien roiskeita; Hesariakaan ei tarvita sinne häkin pohjalle. Yhdessä eläminen on lukemattomia pieniä tekoja, ja niistä syntyy kaipaus.

Ystävättäret juttelivat illan aikana kuolemanjälkeisestä elämästä, ja kuinka on mukava ajatella, että ihmiset (ja kaiketi eläimetkin) tapaa vielä joskus. En tiedä tuosta, taidan nykyään uskoa lähinnä kuolemanjälkeiseen olemassaoloon, mutta en elämään. Kyllä se värikkäin vaihe on tällä puolella, ja sen asian kanssa on vain tultava toimeen.

Vaikka ikävä onkin, harvalta menee kaikki yhden elävän olennon kuollessa, edes tärkeän ihmisen. Ei näillä tarinoilla mitään opetusta yleensä ole, mutta ympärilleen katsominen ja todellisten tarvitsijoiden näkeminen on aina paikallaan. Vaikka niiden toisten, joilla on melkein yhtä suuri suru.

Lehdistökatsaus osa 8: Tiede

Onneksi vuosituhat vaihtui, jotta yksi suosikkilehdistäni pääsi luontevasti eroon koomisesta 2000-loppupäätteestään. Ei niin että tuohon aikaan olisin vielä ollut lehden lukijakuntaa, nyttemmin kuitenkin.

Tiede-lehti onnistuu kattamaan melko monipuolisesti ihmis- ja luonnontieteiden alat - ja pitämään mielessä, että luontoa se on ihminenkin, vääntelemättä asiaa ideologiaksi puoleen tai toiseen.

Hyvä esimerkki Tieteen kohtalaisesta arvovapaudesta on viimeisimmän numeron ydinjätepaketti. Siis tietopaketti... Ainakaan minun epämääräisen kielteistä ydinvoimakantaani se ei muuttanut mitenkään, mutta nyt tiedän jotain ydinvoiman suurimmasta ongelmasta eli jätteen loppusijoituksesta.

Tieteen vahvuuksia ovat monipuolisuuden lisäksi kolumnistit. Kaisa Häkkinen valaisee suomen kielen historiaa ja Anu Hopia vie meidät kemistin keittiöön. Jälkimmäinen ei ole sitä Heston Blumenthal-hommaa vaan vastauksia kysymyksiin, miksi leipä epäonnistuu tai miten paisti paistetaan. Ja mitkä kemialliset reaktiot ovat ilmiössä olennaisia. Ei se olekaan tuurista kiinni.

Veijo Hietalan "Dosentin katsomossa"-kolumnit sen sijaan ovat pääsääntöisesti olleet pettymys. Joko en ymmärrä niiden viestiä, tai sitten ne todella ovat aika heppoista mutua ja ihastelua ilman syvempää pohdintaa. Tai ehkä vain vierastan huutomerkkien käyttöä oletetussa asiatekstissä!

Viimeisintä numeroa lukiessa, ja miksei myös Aleksis Kiven päivän kunniaksi, tulin ajatelleeksi tuota kieliasuasiaa enemmänkin. Älköön kenkään luulko, että nämä blogisivallukset olisivat minunkaan viimeinen sanani suomen kielen sanastosta ja kieliopista. Tiede sen sijaan oikolukee ja -luettaa huolella, ja tuloksena on ytimekästä ja helppotajuista tekstiä. Niin sujuvaa, ettei sitä edes huomaa, ellei ala lukea Tiedettä vaikkapa heti päivälehden jälkeen.

Yksi syy siihen, että Kaksplussan kaltaiset lehdet eivät jaksa kiinnostaa on juuri Tiede. Jälkimmäisessä on näet lähes joka numerossa jotain lisääntymiseen, yksilönkehitykseen, oppimiseen tai psykologiaan liittyvää. Kun saa saman asian tiukemmassa paketissa ja takuulla ilman hymistelyä ja äitimyyttiä, niin eiköhän valinta ole ilmiselvä. Tieteellistä lapsenhoitoa? No aivan varmasti.

http://www.tiede.fi/