True Love Waits for Intelligent Design?

Helsingin evlut seurakunnat ovat varastaneet idean (HS 2.11., sivu A9)! "Mitä Jeesus tekisi"-T-paidat eivät tosiaankaan ole omaperäinen veto (sic ja huom). Tsekkaapa tuo linkki tuossa vieressä (siis Intelligunt Desine). Landover Baptist myy (muun muassa) stringejä, joissa lukee edessä "What would Jesus do?"

Vinkkaamani sivusto pilkkaa Yhdysvaltain "kristillistä" oikeistoa, joka vedättää Raamatulla ja ajaa sotaisaa politiikkaa niin kotona kuin kaukomailla. Meillä kotona kun ollaan vähän toista mieltä, niin sain vuosi sitten porukan kirjan nimpparilahjaksi.

Hauskaa on piisannut sekin jälkeen, äitienpäiväksi tuli essu jossa on englanniksi vanha kunnon Paavali-sitaatti 1 Tim 2:12. Mitä, eivätkö kaikki heti muista mikä se on?

Jenkeistä on tullut Suomeen kaikenlaista uskonnon alaan kuuluvaa, kuten mormonit ja jehovantodistajat. Ihme, ettei useampi "amerikannuori" ole tätä hoksannut... Viime aikoina on keskitytty importoimaan vähän läheisempää, mutta silti luterilaisuudelle vierasta arvomaailmaa.

Tosirakkaus odottaa-liike on onneksi hiipumaan päin. Me Naisissa kerrottiin muutama numero sitten saman porukan amerikkalaisen kantamuodon "puhtaustanssiaisista", joissa tyttäret (nuorimmat noin kuusivuotiaita) lupaavat isilleen olla neitsyitä, kunnes isi löytää heille sopivan puolison.

Pojatkin tekevät kuulemma "ritarillisuuslupauksen". Ehkä puhtausvala olisi soveliaampi? Yksi liikkeen johtajan tyttäristä pesi sulhonsa jalat hääyön aluksi. Epäilemättä tarpeen.

"Älykästä suunnitteluakin" koetetaan levittää maailmalla, ja kun koululaitokset ovat mitä ovat, niin putoaahan se porukkaan. Voisi tosin kysyä, eikö moinen Raamattuun luottaminen ole jumalanpilkkaa.

"Jumalallahan meni kuusi päivää maailman luomiseen vain siksi, että Raamatun toimittajat ehtisivät kirjata kaiken. Vai pitäisi Jumalan vielä suunnitella! Seuraavaksi kai väitetään, että Jumala lukee käyttöohjeita!" Pätkä perheemme taannoisesta keskustelusta...

Epäilemättä osa suomalaisistakin lutkuista on innoissaan, kun "kristillisyys" on voimissaan maailman ainoassa supervallassa. Kannattaisi kuitenkin muistaa, että ne siellä eivät ole luterilaisia. Luterilaisuus on Yhdysvalloissa pieni, melko paikallinen lahko suurten järvien tuntumassa.

Esim. Garrison Keillorin sikäläisistä antama kuva on hyvin tuttu. Tekisi mieli väittää, että iso osa suomalaisuudesta on nimenomaan luterilaisuutta. Vaikka uskonnottomana ajatus onkin minulle hankala, koska olen silti suomalainen. Voiko olla luterilainen olematta kristitty?

Kristillisyyttä on montaa sorttia ja useimmat niistä ovat hyvässä sovussa kyenneet esim. tappamaan toisiaan aikojen saatossa. Islam on sitten tietysti ihan hirvee uhka ja vierasta "meille".

Mutta en kyllä ymmärrä, mitä outoa siinä on, että osa suomalaisistakin islaminuskoisista noudattaisi mieluummin shariaa kuin Suomen lakia. Taannoisissa turvapaikkatapauksissahan pidettiin tosi hienona, että evlut kirkko ei noudattanut Suomen viranomaisten linjauksia.

Uskonnollista yleissivistystä ei ole koskaan liikaa. Ei tule nieltyä sammakoita öylätin mukana ihan niin helposti.

Join the happy family?

Tunteisiin liittyen, muistui mieleeni joskus aikanaan käyttämäni vertaus, jonka mukaan tieteenalan opiskelu on kuin syntyisi perheeseen. Kuulostaa ehkä liioittelevalta, eikä ammattinsa yliopiston ulkopuolelta löytävälle asia ehkä olekaan niin dramaattinen. Mutta antakaahan kun jatkan.

Perheet ovat yleensä osa laajempia sukuja, joissa taas on "monenlaista ilmaa" - joskus tullaan toimeen mainiosti, useimmiten ollaan enemmän tai vähemmän tahmaisissa väleissä. Tieteenalatkin ovat monihaaraisia puita, joissa on toisensa huonosti tuntevia oksia ja niitä, jotka hankaavat jatkuvasti vastakkain.

Suvut puolestaan ovat aina jonkintasoisia saippuaoopperoita (nuoremman polven mielestä) käsittämättömine intohimoineen ja outoine ihmissuhdesotkuineen. Muinaisessa Kuplassa sanottiin aina alussa: "Confused? You won't be, after this episode of...Soap". Yliopistossa tätä edustavat johdantokurssit.

Kesken mukaan tulevan pitäisi kyetä valitsemaan puolensa, ja usein kasvinperhe suorastaan tyrkyttää omia tulkintojaan menneisyydestä. Miten ne toimivat nykyisessä käytännössä on sitten eri asia.

Monesti koko homma aukeaa vasta sitten, kun saa selville, kuka makasikaan kenenkin kanssa kuusikymmentä vuotta sitten. Tieteessä tätä edustavat jo unhoon painuneet opettaja-oppilassuhteet ja menneisyyden poliittiset riennot.

Itsenäinen elämä on mahdollista vasta sitten, kun kykenee sekä ymmärtämään ja hyväksymään vanhemman polven ansiot ja puutteet että toisaalta tekemään omaa työtään mielekkäällä tavalla, polveutumisensa ja geneettiset virheensä sietäen.

Monesti lapset sotketaan mukaan aivan joutaviin kiistoihin, ja lapset ottavat asiat niin vakavasti kuin vain lapset voivat. Muinainen Taso/Polho-kinastelu oli pahimmillaan tätä (ei kai sitä kukaan enää jaksa). Nykytodellisuudessa "ylä- ja alakerta" tekevät usein onnistunutta yhteistyötä, eikä kaikista tutkijoista osaa ulkopuolinen edes sanoa, onko heidän nimensä Capulet vai Montague. No, tästäkin voi riidellä jos tahtoo.

Hyvä esimerkki sukujen kummallisuudesta on, kun minulle selvisi että mummoni kanssa paljon aikaa viettävä nainen ei ollutkaan yksi hänen sisaristaan, vaan äitini isäpuolen äitipuoli. Tässä vaiheessa aloin tivata sukuselvityksiä enemmänkin.

Mieheni pistää silti paremmaksi: hänen sanastoonsa kuuluvat niin "ex-setä" kuin "nollasosavelikin"... Jälkimmäinen on isän ex-vaimon poika, jonka kanssa ollaan välilöissä edelleen. Eksoottista jos mikä.

Jokainen voi huvitella miettimällä oman alansa kauniita ja rohkeita - antaa mukavasti perspektiiviä omallekin työlle. Kuka olikaan meidän perheen kotivävy?

Tutkijan tunteet

Aili Nenola puhui keväisessä jäähyväisluennossaan tutkijan tunteista otsikolla "Itken ja tutkin". Hänen painotuksensa oli siinä, että tutkimusaihe itkettää ja siitä voi olla jopa vaikea tehdä julkaisuja sen arkaluonteisuuden vuoksi. Niin monen aiheen kohdalla onkin, mutta tunteet ovat mukana myös silloin, kun tutkimusaihe on jollain lailla tekemisissä tutkijan oman elämän kanssa.

Harva valitsee aiheen suoraan omasta tai edes perheenjäsenensä elämästä. Ei se niin yksinkertaista ole. Pikemminkin liikkeellä ollaan ylevin ajatuksin ja epäitsekkäin motiivein: tästähän kaikki janoavat uutta tietoa... ja jos vaikkapa väitöskirjantekijä saa aiheensa läpi laitoksella, niin saattaa ollakin. Rahoittajatahothan ne lopulta ratkaisevat, mikä tässä maailmassa tärkeää on.

Sitten pitää vain tehdä se tutkimus. Taisi olla Sakari Heikkinen, joka aikanaan tason kahvipöydässä ihmetteli, miksi väitöskirjantekijät niin usein pyytävät esipuheissaan anteeksi sitä, ettei tutkimus muistuta ensimmäistä tutkimussuunnitelmaa. Totta onkin, että pikemminkin pahoittelun aihetta olisi jos se muistuttaisi...

Itsekin tässä post doccina äljentelen sen asian kanssa, miten toteuttaisin tutkimussuunnitelman ja miten ei ehkä kannattaisi. Paljon on tehty, mitäs sitten? Mistä asiasta maailma sitä tietoa kaipasikaan ja mistä voin sitä antaa. Ja mikä on minusta itsestäni tärkeää ja hauskaa.

Ehkä joku pystyy "itkemään ja tutkimaan" siinä mielessä, että aiheen ei ole pakko olla kiinnostava. Minä olen niin heikkoa tekoa etten tosiaankaan voi. Okei, kuolema ei ole hauskaa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta suunnattoman kiinnostavaa kaikin tavoin. Lienenkö tätä seikkaa kyennyt välittämään.

Kirjoittaminen näet varsinkin on vaikeaa. Vaikka ajatukset olisivat selkeinä päässä, tekstistä tulee silti tankkaavaa tönkköä, jossa helposti vielä näkyvät tutkimusaineiston ja -aikakauden sanontatavat (varsinkin 1900-luvun suomenkielisen Suomen tutkijoiden jatkuva riesa). Miksi ihminen ei saa asiaansa sanottua? Mikä siinä on niin vaarallista?

Tutkimusaiheen tärkeys omassa elämässä voi selvitä vasta tutkimuksen päättymisen jälkeen - näin ainakin minulle on käynyt. Ei sitä pidä hävetä, jos tutkimus on koetettu tehdä ammattitaidolla ja alistettu kollegoiden kritiikille. He kyllä kysyvät että mitä helvettiä sinä tästä jauhat ja etkö huomaa että tuo on epäolennaista. Se sattuu, voi kuinka se sattuu mutta sitten siihen tottuu ja koettaa parantaa tapansa jos vain voi.

Kun oppii ottamaan omatkin tunteensa työvälineinä, oman epävarmuutensa ja loukkaannuksensa merkkeinä ratkaisua vaativasta ongelmasta, alkaa päästä jyvälle ainakin omista työtavoistaan ja siitä, miksi jokin asia ei aikanaan onnistunut. Varsinkin, jos kuvittelee jonkun saman alan ihmisen sanoneen tahallaan pahasti, kannattaa mennä juttelemaan uudestaan. Olen usein huomannut, että kyseessä on aika mukava ihminen, jolla on suuriakin pedagogisia valmiuksia, joita en vain ole aikanaan osannut arvostaa. No, ei aina käy näin, mutta on se mahdollista.

Olen miettinyt näitä asioita usein lukiessani kavereideni tekstejä. Tutuista ihmisistä pystyy paremmin sanomaan, minkä kipupisteen päällä he kulloinkin istuvat ja mitä sille voisi tehdä. Tai ainakin osaa sanoa nätisti, ja niin että siitä on hyötyä nyt eikä ensi vuosikymmenellä. Palaute on taitolaji, eikä siinä voi aina onnistua. Olemme me ihmiset niin monimutkaisia virityksiä joka ikinen.

Fredrika R.

Lokakuun humppaputken päätti eilinen teatterikäynti Avoimissa Ovissa. Fredrika R. oli kappaleen nimi.

Innostuin aiheesta alunperin luettuani Runebergista työn vuoksi jutun jos toisenkin. Ystäväni Aija tarttui syöttiin, olemmehan molemmat tavallamme suomalaisen sosiaalihistorian ja vähän sukupuolihistoriankin tutkijoita. Jostain syystä näihin taide-elämyksiin pitää aina ujuttaa työ, niin ei vahingossakaan tule huviteltua...

Yleisön keski-ikä oli tässä tilaisuudessa noin 65 vuotta ja miehiä oli paikalla Aijan laskujen mukaan kolme. Liekö jokin daamien kulttuuriseura varannut näytöksen melkein kokonaan? Meillä oli hyvät paikat lavan vieressä. Avoimissa Ovissa katsomoon saa tuoda juomia, mikä vähensi kiusallista rykinää mukavasti. Kiva pieni teatteri, tykkään noista kunhan esitys ei kovin pahasti syliin tule.

Näytelmä oli hyvä, jos niistä mitään ymmärrän kun niin harvoin käyn. Pieni lava, niukka lavastus ja neljä näyttelijää joista kaksi moninaisissa rooleissa saivat ainakin minut uskomaan, että nyt mennään 1800-lukua ja Tengströmien sukupiiriä.

Erityiskiitokset Paavo Kerosuolle, jonka sananmukaisesti loikkiminen roolista toiseen, Snellmanista hevoseksi sekä huvitti että oli jollain oudolla tavalla uskottavaa ja tärkeää. Näytelmä on mennyt sen verran aikaa, että moni alkukankeuskin on varmaan jäänyt. Miksi muuten ensi-illat aina arvostellaan? Ei kirjoistakaan arvioida oikovedosta.

Ihan hyvin minusta tuli Fredrika Runebergin elämäntarina esille, joskus suurin vedoin, joskus asioihin pysähtyen. Käsikirjoittajat olivat kyllä kotiläksynsä tehneet ja välttivät pahimman sentimenton ja toisaalta enimmän anakronistisen naisasian. Kysymys siitä, kuka on perheen prinsessa eli kenen ura on tärkein puhutti meitä tutkijanaisiakin paljon väliajalla ja näytelmän jälkeen Urhon pubissa.

Toivottavasti näytelmän ovat nähneet ja näkevät muutkin kuin ne, jotka ovat jo valintansa tehneet ja omat runeberginsa hyysänneet. Oli se sen verran hyvä. Vai eikö nykyajan naisilla muka ole samoja ongelmia?

http://www.avoimetovet.fi/

Kirjamessuista käymättä niillä lainkaan

Ei kerkee, ei oo jaksuu ei oo vartsuu. Siis mennä kirjamessuille.

Sain eräältä kustantajalta postia työosoitteeseen. Laitoksella työskentelevä ystäväni lähetti asiasta tekstiviestin, jotta mahdollisesti tärkeä informaatio tavoittaisi mammalomalaisenkin.

No ei se ollut kuin ilmaislippu kirjamessuille. Ihan kiva, mutta kun samaiselta kustantajalta ei ole tullut yhden yhtä asiallisempaa lähetystä, vaikka yhteistyömme vaihe laittaa jo sellaisia todellakin odottamaan.

Jos minä hoitaisin asiat samalla tavoin, olisi kyseinen julkaisu jo JULKIssa mutta en olisi vielä lähettänyt sitä kustantajalle lainkaan... Tämmöistä tämä on, akateeminen julkaiseminen. Harvoin siitä edes maksetaan mitään ja jos maksetaan, se on vähäistä ja saapuu perille tulevana vuonna tuohikuussa. Tekijänkappaleitakin voi joutua ruinaamaan, pari kertaa olen niin tehnyt tämän vuoden puolella.

Onkin koomista vaatia tutkijoita elämään kirjoittamisillaan. Siinä tapauksessa suoltaisimme makkelia viikkolehtiin, millä kaiketi eläisi jonkin aikaa, mutta ei se tutkimusta olisi. Enkä nyt tarkoita että viikkolehtien toimittajat kirjoittaisivat makkelia, heidän erikoisosaamisensa vain on toinen kuin tutkijaparkojen.

Minä sentään sain sen ilmaislipun, vaikka jalomielisesti lahjoitinkin sen mainitulle ystävälleni. Hänen miehensä, jolla on suhteet paljon isompaan kustantajaan ei sen sijaan ole saanut mitään lippua. On se törkeää. Kolmas tuttu taas ei kuulemma haluakaan mennä kirjamessuille, koska "ne on amatööreille". Yksi tapa suhtautua asiaan kai tuokin.

Kustannusalan tulevaisuudesta käsitykseni on kyllä kirkastunut. Jos tärkeintä on lähetellä mainoksia ja tyrkkyjä kaikille mahdollisille tahoille mutta paperiasiat ovat rempallaan, jopa rahasta mitään ymmärtämätön tutkijakin tajuaa mihin se johtaa. Vai onko it-meininki nykyään jo kaikkialla: kunhan näytään ja on kivaa, ehkä joku joskus onnistuu?

Taidan silti edelleen tykätä omasta tylsästä työtavastani. Eli tehdään mitä luvataan ja mitä osataan, ajallaan ja niin huolella kuin pystytään. Apurahat tulevat ja menevät, tutkimus on ikuista :-)

Sankarimme Kimi?

Miksi tuoretta formuloiden maailmanmestaria ei ole juhlittu enempää? Ei ole tavattu torilla eikä hukuttauduttu suihkulähteisiin. Kevyt hymynkare suupielessä on korvannut huuman ja hullaannuksen.

Ihan ensiksi syytä kannattaa etsiä ahneesta tv-yhtiöstä. Meillä köyhillä kun on digiboksissa vain yksi korttipaikka ja sen on vallannut hiukka parempi kanavapaketti, niin ei näy formulat suorana. Menee vähän fiilis kun joutuu teksti-tv:ltä tai tietokoneelta kyttäämään.

Toisekseen ongelma oli Räikkösen mahiksien pienuus. Kukapa olisi uskonut. Varsinkaan suomalaisesta, viime hetkellä mokaaminenhan on eräs kansallisominaisuuksiamme (ah niitä Suomi-Ruotsi-lätkämatseja!). Kun sitten kävi niin kuin kävi, se tuli niin puskasta että osa ei kai ole toipunut vieläkään.

Kolmas syy on se, että valituksia piisaa edelleen. Oli läpimenemisen todennäköisyys mikä hyvänsä, ja Hamilton on kuulemma sanonut, ettei halua voittaa valittamalla, niin käsiteltävä tämä polttoainesotku nyt kuitenkin on. Päätös tulee kun tulee.

Neljänneksi, onhan noita mestareita ja sankareita. Ja suurella osalla suomalaisista menee niin hyvin, että he kuvittelevat taas vaihteeksi porvarihallituksen ajavan heidän asioitaan. Nyt ei ole kansanjuhlan aika, koska kukaan ei ole sitä haisevaa kansaa tällä hetkellä. Ainakaan kukaan, jolla olisi digiboksissa useampi korttipaikka.

Suurin syy lienee kuitenkin Räikkösessä itsessään. Voittoa odotettiin heti Häkkisen mestaruuksien perään, tulokaskaudella. Ei tullut, tuli sen sijaan Häkkistäkin huonompaa englantia inisevä, baarireissuistaan maailmanlaajuisesti kuuluisa tyyppi, jota kyllä sanotaan lahjakkaaksi.

Ehkä kuskina hän sitä onkin, mutta suomalaisena mediapersoonana aivan toivoton. Missä ovat tunteikkaat haastattelut kotimaan merkityksestä ja nöyryydestä voimavarana? Missä avautumiset perheen tärkeydestä - vaimonahan sillä on aika lailla omia luksusteitään kulkeva missi? Olisi edes loukkaantunut kunnolla niinkuin Häkkinen, niin tunteemme heräisivät.

Jenni ja Kimi ovat Suomen Posh ja Becks. Mutta se mikä toimii brittiläisessä luokkayhteiskunnassa, ei onnistu suomalaisessa vastaavassa. Meillä ei saa asettua henkisesti erilleen kansasta, jolla taas on tunnetusti huono itsetunto.

Räikkösen ongelma mediassa on se, mikä on ehkä hänen vahvuutensa muuten. Nimittäin se, että hän ei hirveästi piittaa siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. "Ihan sama", ja tämä lausunto taitaa tulla täydestä sydämestä.

Italian lehdistössä on kuulemma nimitetty Räikköstä Forrest Gumpiksi. Yhden sortin lahjattomuutta, varsinkin suomalaisessa kulttuurissa onkin se, ettei vaan kiinnosta. Se on toki voittajan asenne ja usein välttämätöntäkin, mutta suuri suomalainen sankari on toisenlainen.

Ensiksikin hän häpeää dokaamistaan, nöyrtyy ja pyytää anteeksi. Sortuakseen uudelleen. Hän pitää perhearvot kunniassa - vaikka miten humppaisi Helsingin yössä ilman vaimoa, siitä ei puhuta eikä kirjoiteta, jos sankarimme suostuu toisin itse todistamaan. Lapsia kannattaa hankkia, vaikkei ehtisi olla niiden kanssa kuin joulupäivät, kas kun tulee hyviä kuvia lehtiin. Kaikesta tästä pitää tarjota herkkupaloja kotimaiselle medialle, jotta ihmiset voisivat samaistua.

Tärkeintä on kuitenkin leperrellä jotain suuresta yhteisestä suomalaisuudesta ja kiitollisuudesta joka ikiselle taholle kaikki suomalaiset urheilupomot varsinkin muistaen, oli heiltä saanut ikinä mitään eli ei. Sillä suomalainen luokkayhteiskunta vaatii tätä, ei sitä, että joku ihan vaan olisi hyvä ja pärjäisi omillaan.

Ja se sika ajaa vielä Ferraria. Suomalaiselle pitäisi riittää Williams tai McLaren. Turhaa pröystäilyä tuommoinen.

Sukupolvikokemuksista

Hbl:n Volt-liitteessä Janco Karlsson kirjoittaa, kuinka 1990-luvun lama oli niin sanotun X-sukupolven talvisota. Mielenkiintoinen vertaus, joka on tullut minullekin mieleen.

Talvisota on tosin aivan liian siisti sota lamavuosia kuvaamaan. Jatkosodan monivuotinen sähellys on paljon parempi rinnastus viime vuosikymmenen Suomelle.

Kuvaavinta sille ihmisten tunteiden ja kokemusten halveksunnalle, jota 1990-luvun pyörteissä harjoitettiin oli nimenomaan toisen maailmansodan nostaminen vertailukohdaksi. Että kun silloin sodissa niin kärsittiin niin nyt talouslamassa ei sovi valittaa.

Miksi kouluttauduitte alalle jolla ei enää ole töitä? Mitäs otitte lainaa ja pistitte nimiä takauspapereihin. Oma moka. Ettehän te näe edes nälkää enimmän aikaa. Kyllä on suomalainen veri huonontunut.

Epäilemättä suomenkielisessä lehdessä Karlssonin kolumnin kaltainen heitto nostattaisi vihaisten vastalauseitten myrskyn. Saapi nähdä miten Höblässä käy. Sen Debatt-sivuilla on viime aikoina keskusteltu sangen järkevästi aiheesta krigspappor och -mammor.

Perheväkivalta kun ei poistu vain sillä, että ollaan yhtä mieltä ruumiillisen kurituksen kauheudesta. Sukupolvien asenteet ja tavat reagoida stressiin painavat päälle yhä vieläkin.

Saa nähdä, miten meidän lapsemme aikanaan historian ja kokemuksensa mieltävät. Olisi kyllä hienoa, jos heidän ei tarvitsisi tapella jonkin ulkoapäin määräytyvän ja yksittäiselle ihmiselle lähes käsittämättömän tilanteen kanssa. Siinä sitä elämäntehtävää riittää.