Tauti tapaelee eli flunssa yrittää päälle. Vanhemmiten senkin tulo on hidastunut: ennen tiesi päivässä, joutuuko sitä kaatumaan petin pohjalle vai ei, nyt saa ihmetellä pitkäänkin, tuleeko tästä nuhaa kummempaa.
Vanhemmalle pojalle otettiin influenssarokotus, tai ensimmäisen piikinhän tuo on vasta saanut. Tiedä sitten, ottaisiko hän mieluummin korvatulehduksen kuin kolme piikkiä.
Vuosi sitten minäkin sain nauttia korvatulehduksesta. On muuten aika hankala vaiva aikuisella, en ihmettele jos lapsiakin ketuttaa. Ei se särky niinkään, vaan kuulon huononeminen ja muuttuminen.
En tosin muista lapsuudesta moista efektiä kuin viime vuodenvaihteessa: kaikessa musiikissa tuntui olevan mukana steelpan-rummut. Ihan kiva jos siitä tykkää, minä kyllästyin jossain vaiheessa.
Tiesin ennestään, että sokeutumistakin on montaa sorttia eikä vain näön hämärtymistä likinäköisyydestä alkaen. Ehkä kuulokin heikkenee eri tavoin. Jos saisin valita, niin mielellään ei tätä jamaikalaismallia!
Flunssissa flegmaattinen työmoraalini on hyödyksi: heti lepoa, ei mitään kuumetta odottelemaan. Sillä keinolla paranee nopeasti eikä tule viikkojen kierrettä useine antibioottikuureineen.
Hairstoressa kuulemma pomo olisi tahtonut, että työntekijä olisi tullut joka päivä mittauttamaan kuumeensa duunipaikalle, jotta olisi saanut olla sairaslomalla. Varma keino saada puolikuntoinen työntekijä pitkäksi aikaa! Mutta idioottejahan maailma palkitsee, eivät nekään liikkeet ole asiakkaiden puutteessa näivettyneet vaikka boikotin paikka olisi.
Toisen tason pöllöpäitä ovat ne, jotka vapaaehtoisesti tulevat töihin sairaina. Työpäivä menee oloa valitellessa ja muita tartuttaessa, mutta kun ei voi jäädä kotiin kun on niin tärkeä ihminen.
Koko talven flunssakierre on taattu. Saa sääliä, saa irtopisteitä kun heikosta voinnistaan huolimatta tulee töihin ja ehkä tekeekin jotain. Tämähän se kaikissa hommissa onkin olennaista: että on paikalla. Mitä väliä, vaikka työteho kokonaisuutena laskisi siitä, ettei jää kotiin parantelemaan itseään kun sen aika on.
Vuosi sitten minua ei kyllä auttanut kotona makaaminenkaan, koska olin raskaana ja yleiskunto muuten heikompi. Väsyin lopulta sairasteluun ja lähdin vastoin parempaa tietoani Naistutkimuspäiville - ja pidin ehkä elämäni huonoimman esitelmän ihan olemattoman keskittymiskyvyn takia.
Ehkä pitäisi opetella tekemään töitä sairaana, tottumuksen puutettahan tuo vain oli. Vai voiko edelleen tehdä niin, että kun on kipeänä on myös tekemättä töitä? Mikä on se ihana tekosyy, että voi olla tekemättä töitä?
maanantai 19. marraskuuta 2007
perjantai 16. marraskuuta 2007
Itänaapuri ja minä
Seuraan kollegan esimerkkiä http://jokisipila.blogspot.com/, katso 2.11. Kuten on tullut todettua itse kunkin, me 1970-luvulla syntyneet emme oikein mene suomettumisen aidan kummallekaan puolelle.
Olin koulussa jo ala-asteella se ärsyttävä oppilas, joka kysyi, miksi natsit vihasivat juutalaisia ja mitä häikkää Usalla ja neukuilla oikein on. Opettaja jaamisteli näihin sitä sun tätä, jälkimmäiseen veikkasi öljyä ja minä ihmettelin, että eikös niillä ole jotain aatteellista kanssa.
Opettajanani oli suurimman osan ala-astetta melkoinen tapaus, virsiä laulattava ja sukupuolirooleja tuputtava naisihminen, jolla oli tavallaan huumorintajua mutta voi kiesus kumminkin. (Ei minun persoonani paljon kummempaa selitystä tarvitse.)
Epäilen, että hänellä olisi ollut näistä asioista paljonkin sanottavaa, sen verran pahat herneet hän veti nenään kun viheltelin Porilaisten marssia. Minusta se on kiva biisi ja olin juuri oppinut viheltämään, mutta asia ei ollutkaan niin yksinkertainen.
Kirjoitin minäkin silti aineen aiheesta "Hyvät naapuruussuhteet". Miten lasautinkaan taiteellisesti, "ryssät ja hurrit ovat jo historiaa". En tosiaankaan tajunnut, että vihollinen tulee aina idästä!
Yläasteella luokallamme oli poika, joka kävi säännöllisesti Leningradissa, kaiketi votkaturistivanhempiensa följyssä. Kertoi kaupanneensa sukkahousuja paikallisille ja sekös nauratti historianopettajaamme. Meillä muilla ei ollut niille kaupoille mitään hinkua, miliisihän siellä olisi vienyt.
Ainakaan eteläespoolaisilla 1980-luvun teineillä ei ollut mitään harhakuvia Neuvostoliitosta. Eihän sieltä saanut paljon mitään tavaraa ja näkihän sen telkkarista, miten köyhiä ne olivat. Me olimme pikku hiljaa oppineet kuluttamaan, niin kakaroina kuin kansakuntanakin, ja jos jotain kannatti ihailla niin Ruotsia ja USA:ta.
Vaikka tyhmiä ne jenkitkin oli. Jos ei muuten uskonut niin vaihto-oppilaat kertoivat viimeistään. Kuvamme Yhdysvalloista oli silti sekin peräisin pääasiassa televisiosta. Emme me niin tallukoita olleet, että olisimme uskoneet sen olevan pelkkää Dallasia ja Miami Vicea, mutta aika yksinapainen oli maailmamme jo tuolloin.
Itäblokki oli sitten vielä pahempaa kuin neukut. Kaikkein hauskinta oli, kun opettaja koetti saada meitä sanomaan Saksan demokraattinen tasavalta Itä-Saksan sijasta. Eihän kommunisteilla mitään demokratiaa ole, sen me tiesimme kaikki.
Varmaan työväenluokkaisemmilla ja muuten aatteellisempien vanhempien kersoilla on toisenlaisiakin muistoja. Minä en muista kenenkään koulukaverini olleen pioneereissa tai muissa - ne perheet taisivat asua Käpylässä.
"Ryssä" sanana ja ajatusmallina on sitten toinen hupaisa juttu. Jossain vaiheessa minulle valkeni, että perheessämme esiintyy ihan AKS:läisen tulista ryssävihaa, äidissäni varsinkin. Mistä lie tarkkaan ottaen peräisin.
Raijasin hänet sitten puoliväkisin joskus kymmenen vuotta sitten Pietariin, mikä oli hulvatonta. Hän nimittäin huomasi suurta henkistä sukulaisuutta paikallisten kanssa, niin naisten muodin kuin ruokatottumustenkin suhteen. Ei muuttanut mielipiteitään kuitenkaan, ihminen kykenee olemaan niin moninainen halutessaan.
Itse en ole rahkaihmisiä, mutta sellainen tuli otettua elämänkumppaniksikin. Jos Heikki Luostarisen kirja Perivihollinen on tuttu, niin katsokaapa kantta. Se on toisinto vuonna 1937 ilmestyneen Hakkapeliitta-lehden kannesta, jos yhtään muistan oikein, ja sen otsikkona oli aikanaan ytimekkäästi "ryssä".
Ei muuten, mutta kun ukkeli on geeninsä aika tarkkaan Suomen puolelta hakeneen siippani näköinen. Kapinaa? No jaa, on se kuva isänikin näköinen. Emme me näistä naapuruussuhteista pääse sen enempää kuin muistakaan oidipaalisista hommeleistamme.
Olin koulussa jo ala-asteella se ärsyttävä oppilas, joka kysyi, miksi natsit vihasivat juutalaisia ja mitä häikkää Usalla ja neukuilla oikein on. Opettaja jaamisteli näihin sitä sun tätä, jälkimmäiseen veikkasi öljyä ja minä ihmettelin, että eikös niillä ole jotain aatteellista kanssa.
Opettajanani oli suurimman osan ala-astetta melkoinen tapaus, virsiä laulattava ja sukupuolirooleja tuputtava naisihminen, jolla oli tavallaan huumorintajua mutta voi kiesus kumminkin. (Ei minun persoonani paljon kummempaa selitystä tarvitse.)
Epäilen, että hänellä olisi ollut näistä asioista paljonkin sanottavaa, sen verran pahat herneet hän veti nenään kun viheltelin Porilaisten marssia. Minusta se on kiva biisi ja olin juuri oppinut viheltämään, mutta asia ei ollutkaan niin yksinkertainen.
Kirjoitin minäkin silti aineen aiheesta "Hyvät naapuruussuhteet". Miten lasautinkaan taiteellisesti, "ryssät ja hurrit ovat jo historiaa". En tosiaankaan tajunnut, että vihollinen tulee aina idästä!
Yläasteella luokallamme oli poika, joka kävi säännöllisesti Leningradissa, kaiketi votkaturistivanhempiensa följyssä. Kertoi kaupanneensa sukkahousuja paikallisille ja sekös nauratti historianopettajaamme. Meillä muilla ei ollut niille kaupoille mitään hinkua, miliisihän siellä olisi vienyt.
Ainakaan eteläespoolaisilla 1980-luvun teineillä ei ollut mitään harhakuvia Neuvostoliitosta. Eihän sieltä saanut paljon mitään tavaraa ja näkihän sen telkkarista, miten köyhiä ne olivat. Me olimme pikku hiljaa oppineet kuluttamaan, niin kakaroina kuin kansakuntanakin, ja jos jotain kannatti ihailla niin Ruotsia ja USA:ta.
Vaikka tyhmiä ne jenkitkin oli. Jos ei muuten uskonut niin vaihto-oppilaat kertoivat viimeistään. Kuvamme Yhdysvalloista oli silti sekin peräisin pääasiassa televisiosta. Emme me niin tallukoita olleet, että olisimme uskoneet sen olevan pelkkää Dallasia ja Miami Vicea, mutta aika yksinapainen oli maailmamme jo tuolloin.
Itäblokki oli sitten vielä pahempaa kuin neukut. Kaikkein hauskinta oli, kun opettaja koetti saada meitä sanomaan Saksan demokraattinen tasavalta Itä-Saksan sijasta. Eihän kommunisteilla mitään demokratiaa ole, sen me tiesimme kaikki.
Varmaan työväenluokkaisemmilla ja muuten aatteellisempien vanhempien kersoilla on toisenlaisiakin muistoja. Minä en muista kenenkään koulukaverini olleen pioneereissa tai muissa - ne perheet taisivat asua Käpylässä.
"Ryssä" sanana ja ajatusmallina on sitten toinen hupaisa juttu. Jossain vaiheessa minulle valkeni, että perheessämme esiintyy ihan AKS:läisen tulista ryssävihaa, äidissäni varsinkin. Mistä lie tarkkaan ottaen peräisin.
Raijasin hänet sitten puoliväkisin joskus kymmenen vuotta sitten Pietariin, mikä oli hulvatonta. Hän nimittäin huomasi suurta henkistä sukulaisuutta paikallisten kanssa, niin naisten muodin kuin ruokatottumustenkin suhteen. Ei muuttanut mielipiteitään kuitenkaan, ihminen kykenee olemaan niin moninainen halutessaan.
Itse en ole rahkaihmisiä, mutta sellainen tuli otettua elämänkumppaniksikin. Jos Heikki Luostarisen kirja Perivihollinen on tuttu, niin katsokaapa kantta. Se on toisinto vuonna 1937 ilmestyneen Hakkapeliitta-lehden kannesta, jos yhtään muistan oikein, ja sen otsikkona oli aikanaan ytimekkäästi "ryssä".
Ei muuten, mutta kun ukkeli on geeninsä aika tarkkaan Suomen puolelta hakeneen siippani näköinen. Kapinaa? No jaa, on se kuva isänikin näköinen. Emme me näistä naapuruussuhteista pääse sen enempää kuin muistakaan oidipaalisista hommeleistamme.
keskiviikko 14. marraskuuta 2007
Kauneus ja rohkeus
On tärkeää olla kaunis, sehän tiedetään. Ruotsiin lähetetyistä sotalapsistakin valittiin perheisiin ensiksi söpöt tytöt. Toisaalta "kauniin naisen elämä on aina vaarallista", kuten toimittajakuntamme aatelinen Isto Lysmä aikanaan kirjoitti kansanedustajastamme, joka oli tuolloin neiti Vienonen.
Annamari Sipilä veti herneet nenään sunnuntain Hesarissa, koska Jokelan tappajaa oli kansainvälisessä mediassa kuvattu "miellyttäväkasvoiseksi" vai miten se meni. Ei ole kuulemma sopivaa. Ikävä kyllä ne ruotsalaisperheetkin saattoivat kokea pettymyksen valitessaan suloisimman suomalaislapsukaisen rumemman sijasta. Naamaan ei ole luottamista, oli se millainen hyvänsä.
Ihmistä tutkivat tieteet ovat kuluttaneet huomattavasti aikaa ja tutkimusrahoitusta sen selvittämiseen, mitä ihmiset pitävät toisissaan viehättävänä ja onko olemassa jotain kulttuurista universaalia siinä suhteessa. Itse olisin sitä mieltä, että ei ole, ainakaan pelkästään fyysistä piirrettä. Olen niitä friikkejä, joiden mielestä esimerkiksi John F. Kennedy oli juupelin ruma...
Omat arkihavaintoni tukevat sitä olettamusta, että viehätysvoima on enemmänkin jotain charmin tapaista kuin pelkkä piirteiden ja mittojen keskiarvo. Kauniiksi sanotun ihmisen täytyy olla sekä itsevarma että epävarma - myös jälkimmäistä siksi, että todella itsevarmat eivät jää odottelemaan aplodeja sille, että ovat paikalla ja nättejä.
Nykyistä laihuusihannetta morkataan kovasti, koska se ajaa nuoret naiset ja miehetkin syömishäiriöiden tielle. Toisaalta, se on ainakin melko demokraattinen ihanne. Paljon vaikeampaa olisi leikkauttaa nenäänsä saati muita ruumiinosiaan kuin olla syömättä. Tai ainakin kalliimpaa, ei se syömättä oleminenkaan meiltä kaikilta suju ja jotkut tarvitsevat siihenkin lääkärin apua.
Jotkut jaksavat sitten tutkia sitäkin, onko miellyttävä ulkomuoto menestyksen tae. No on ja ei ole, eikö se ole selvää. Riippuu muista tekijöistä, onko susiruma naama ihmiselle ärsyke yrittää muilla elämänalueilla vielä kovemmin, ja jääkö kaunis poika tai tyttö odottelemaan loppuiäkseen lisää namia kilteiltä tädeiltä ja sediltä.
Olisipa elämä niin yksinkertaista, että kauniit ihmiset olisivat myös kivoja ja hyviä ja rumista tietäisi heti, että tuolta ei voi odottaa kuin petosta ja pahuutta. Näinhän on vaikkapa keskinkertaisissa tv-sarjoissa: niistä tietää aina, kuka on roisto, ihan leuan rakenteesta varsinkin miehillä. Mahtaa olla mukavaa olla moinen tyypitelty näyttelijä. Tai muusikko, kirjailija, kuvataiteilija: isoimmat kuvat ja syväluotaavimmat artikkelit tuppaavat osumaan sievimmille tapauksille, joiden lahjakkuus on tietysti myös ylittämätön...
Tutkijapiireissä en ainakaan huomaa moista tapahtuvan. Vaikka kukapa tietää, valikoituvatko esille nostetut (saati palkitut) tutkijat tiedostamattomasti sittenkin ulkonäön perusteella. Jos ajatus ei tunnu absurdilta, olemme vaarallisella tiellä - toivottavasti tuntuu. Ainakin feministin kannattaa olla nätti, muuten hän ruikuttaa vain omaa miehen puutettaan. Kukaan kaunishan ei moisesta kärsi. Tai mistään.
Loppukaneetti: Olisiko kouluampujan ongelmiin kiinnitetty enemmän huomiota eri tahoilla, jos hän olisi ollut rumempi?
Annamari Sipilä veti herneet nenään sunnuntain Hesarissa, koska Jokelan tappajaa oli kansainvälisessä mediassa kuvattu "miellyttäväkasvoiseksi" vai miten se meni. Ei ole kuulemma sopivaa. Ikävä kyllä ne ruotsalaisperheetkin saattoivat kokea pettymyksen valitessaan suloisimman suomalaislapsukaisen rumemman sijasta. Naamaan ei ole luottamista, oli se millainen hyvänsä.
Ihmistä tutkivat tieteet ovat kuluttaneet huomattavasti aikaa ja tutkimusrahoitusta sen selvittämiseen, mitä ihmiset pitävät toisissaan viehättävänä ja onko olemassa jotain kulttuurista universaalia siinä suhteessa. Itse olisin sitä mieltä, että ei ole, ainakaan pelkästään fyysistä piirrettä. Olen niitä friikkejä, joiden mielestä esimerkiksi John F. Kennedy oli juupelin ruma...
Omat arkihavaintoni tukevat sitä olettamusta, että viehätysvoima on enemmänkin jotain charmin tapaista kuin pelkkä piirteiden ja mittojen keskiarvo. Kauniiksi sanotun ihmisen täytyy olla sekä itsevarma että epävarma - myös jälkimmäistä siksi, että todella itsevarmat eivät jää odottelemaan aplodeja sille, että ovat paikalla ja nättejä.
Nykyistä laihuusihannetta morkataan kovasti, koska se ajaa nuoret naiset ja miehetkin syömishäiriöiden tielle. Toisaalta, se on ainakin melko demokraattinen ihanne. Paljon vaikeampaa olisi leikkauttaa nenäänsä saati muita ruumiinosiaan kuin olla syömättä. Tai ainakin kalliimpaa, ei se syömättä oleminenkaan meiltä kaikilta suju ja jotkut tarvitsevat siihenkin lääkärin apua.
Jotkut jaksavat sitten tutkia sitäkin, onko miellyttävä ulkomuoto menestyksen tae. No on ja ei ole, eikö se ole selvää. Riippuu muista tekijöistä, onko susiruma naama ihmiselle ärsyke yrittää muilla elämänalueilla vielä kovemmin, ja jääkö kaunis poika tai tyttö odottelemaan loppuiäkseen lisää namia kilteiltä tädeiltä ja sediltä.
Olisipa elämä niin yksinkertaista, että kauniit ihmiset olisivat myös kivoja ja hyviä ja rumista tietäisi heti, että tuolta ei voi odottaa kuin petosta ja pahuutta. Näinhän on vaikkapa keskinkertaisissa tv-sarjoissa: niistä tietää aina, kuka on roisto, ihan leuan rakenteesta varsinkin miehillä. Mahtaa olla mukavaa olla moinen tyypitelty näyttelijä. Tai muusikko, kirjailija, kuvataiteilija: isoimmat kuvat ja syväluotaavimmat artikkelit tuppaavat osumaan sievimmille tapauksille, joiden lahjakkuus on tietysti myös ylittämätön...
Tutkijapiireissä en ainakaan huomaa moista tapahtuvan. Vaikka kukapa tietää, valikoituvatko esille nostetut (saati palkitut) tutkijat tiedostamattomasti sittenkin ulkonäön perusteella. Jos ajatus ei tunnu absurdilta, olemme vaarallisella tiellä - toivottavasti tuntuu. Ainakin feministin kannattaa olla nätti, muuten hän ruikuttaa vain omaa miehen puutettaan. Kukaan kaunishan ei moisesta kärsi. Tai mistään.
Loppukaneetti: Olisiko kouluampujan ongelmiin kiinnitetty enemmän huomiota eri tahoilla, jos hän olisi ollut rumempi?
torstai 8. marraskuuta 2007
Nuorisossa on toivomme
Kaikesta huolimatta, eilisistä Jokelan tapahtumista huolimatta uskon suomalaiseen nuorisoon. Tämä johtuu siitä kaikesta, mitä asiasta on nyt ehditty sanoa ja varsinkin jättää sanomatta.
Nykyinen aikuispolvi on kasvanut uskomaan, että tunteet ovat se, mitä kriisissä tapahtuu. Minkään asian syitä tai seurauksia ei tarvitse ajatella, kun vain kärrätään paikalle psykologi ratkomaan ongelmia, joita kriisiin vasta joutuneet ihmiset eivät edes tajua heillä olevan.
Nykyinen aikuispolvi kuvitteli vielä vähän yli vuorokausi sitten elävänsä turvallisessa yhteiskunnassa, jossa suomalaisuus suojelee meitä kaikelta pahalta. Jokin riivaus vain menee aina välillä ihmisiin, ja ne juovat viinaa ja hakkaavat ja tappavat toisiaan. Mutta Suomihan on niin turvallinen maa, varsinkin kodit ja perheet.
Nykyinen aikuispolvi elää kiireisessä hypetyksen maailmassa, jossa otetaan kaikesta nopeasti mikä irti lähtee ja sitten siirrytään jo seuraavaan. Paljosta vetoa, että kun eilisten ampumisten varsinaiset uhrit eli asianosaisten omaiset todella alkavat oireilla, he saavat luvan hakea apua omilla rahoillaan. "Suomi suree" jo ihan muuta, urheilijoiden alamäkiä tai poliitikkojen vaatetusta.
Onneksi valoa kaiken tämän tauhkan keskellä näkyy, ja se löytyi eilisestä A-studiosta, jossa haastateltiin Alppilan lukion oppilaita. Nuorilla oli hyvin selvät näkemykset asioista: nuorisolla on vakavia ongelmia, joihin pitäisi saada apua nopeasti, ja veroja kannattaisi nostaa ja antaa lisää rahaa sinne, missä siitä olisi jotain hyötyäkin.
Eikä se ole koulujen metallinpaljastimet.
Nykyinen aikuispolvi on kasvanut uskomaan, että tunteet ovat se, mitä kriisissä tapahtuu. Minkään asian syitä tai seurauksia ei tarvitse ajatella, kun vain kärrätään paikalle psykologi ratkomaan ongelmia, joita kriisiin vasta joutuneet ihmiset eivät edes tajua heillä olevan.
Nykyinen aikuispolvi kuvitteli vielä vähän yli vuorokausi sitten elävänsä turvallisessa yhteiskunnassa, jossa suomalaisuus suojelee meitä kaikelta pahalta. Jokin riivaus vain menee aina välillä ihmisiin, ja ne juovat viinaa ja hakkaavat ja tappavat toisiaan. Mutta Suomihan on niin turvallinen maa, varsinkin kodit ja perheet.
Nykyinen aikuispolvi elää kiireisessä hypetyksen maailmassa, jossa otetaan kaikesta nopeasti mikä irti lähtee ja sitten siirrytään jo seuraavaan. Paljosta vetoa, että kun eilisten ampumisten varsinaiset uhrit eli asianosaisten omaiset todella alkavat oireilla, he saavat luvan hakea apua omilla rahoillaan. "Suomi suree" jo ihan muuta, urheilijoiden alamäkiä tai poliitikkojen vaatetusta.
Onneksi valoa kaiken tämän tauhkan keskellä näkyy, ja se löytyi eilisestä A-studiosta, jossa haastateltiin Alppilan lukion oppilaita. Nuorilla oli hyvin selvät näkemykset asioista: nuorisolla on vakavia ongelmia, joihin pitäisi saada apua nopeasti, ja veroja kannattaisi nostaa ja antaa lisää rahaa sinne, missä siitä olisi jotain hyötyäkin.
Eikä se ole koulujen metallinpaljastimet.
keskiviikko 7. marraskuuta 2007
Lehdistökatsaus vaihteeksi: luopumisen aikoja ja muutakin
Lehtiä tulee ja menee. Kolmen vuoden jälkeen National Geographic saa jäädä pois valikoimistamme. Ei vaan kerkeä, kun se Tiedekin jo tulee.
Samoin Hbl on tältä erää ohi. Vähän ikävä tulee, päivälehdillä on oma viikoittainen kiertonsa, johon tottuu nopeasti. Nyt tuntuu myös, että maailmassa tapahtuu jotain, mikä yritetään salata meiltä... sen verran erilaisia painotuksia Hbl:ssä kuitenkin on.
Mies kertoi tämän päivän Metrossa (vai oliko se Vartti?) olleesta Jaakko Heinimäen kolumnista liittyen Helsingin seurakuntien Mitä Jeesus tekisi?-kampanjaan. Kuulemma, koska Jeesus oli (on?) synnitön, hän kadehtisi niitä, joilla ottaa eteen... tämä siis mieheni versiona, en itse ehdi metromatkoilla lukea kun pitää keskustella kolmevuotiaan kanssa reissun etenemisestä.
Eli synnitönkin kadehtii oikeaa urosta? Niinhän sitä sanotaan, että kaikki miehinen luovuus on vain sen pelon peittämistä, että toinen mies on vielä uroksempi. Ja naisilla pitäisi olla se peniskateus. No, leikki leikkinä mutta käskin miehen tulemaan töistä kotiin sitten, jos asia näin on. Ei tullut.
National Geographicin viimeisimmässä numerossa on pääjutun aiheena muisti. Kiehtovaa, kun tämän muistamisen kulttuurin kanssa itsekin vehtaan. Mies, joka ei muista vuoden 1960 jälkeisestä ajasta kuin kulloisenkin hetken, on kuulemma onnellinen.
Uskon tämän. Eivät kaikki muistot ole hauskoja, eivät edes hauskanpitomuistot jos alkaa miettiä, mitä siitä kaikesta tuli ja mitä muuta olisi voinut silloinkin tehdä. Keski-ikäinen ajatus jos mikä, mutta minkäs teet.
Toisaalta osittainen muistamattomuus aiheuttaa surua. En millään muista kuin satunnaisia yksityiskohtia mieheni ja minun ensimmäisestä yhteisestä lomamatkasta, vaikka sillä ihan varmasti oli hauskaa.
Sen sijaan olen muistavinani lastemme olleen mukana tuolla matkalla. Olemme niin moneen kertaan puhuneet siitä, että pitää lähteä uudestaan Ahvenanmaalle, että en enää erota menneisyyttä tulevaisuudesta. Onko tämä nyt sitten nuori, vanha vai ainoastaan sekopäinen ajatus...
Joskus olisi kyllä kätevää olla kuin se NatG:n toinen esimerkkitapaus, joka muistaa kaiken noin 11-vuotiaasta alkaen. Olisi helpompaa kirjoittaa tieteellistä tekstiä, jos ei tarvitsisi käydä koko kirjastoaan läpi yhden alaviitteen takia.
Perusongelma kai säilyisi silti edelleen: se, että sama teksti voi merkitä niin eri asioita eri aikoina. Ja sama muisto voi muuttaa muotoaan, kun sitä ajattelee tarkemmin. Voi alkaa muistaa sellaistakin, mikä on vielä edessä. Se, että muka "muistaa lukeneensa" kirjoja, joista on vain kuullut on sitten eri asia...
Samoin Hbl on tältä erää ohi. Vähän ikävä tulee, päivälehdillä on oma viikoittainen kiertonsa, johon tottuu nopeasti. Nyt tuntuu myös, että maailmassa tapahtuu jotain, mikä yritetään salata meiltä... sen verran erilaisia painotuksia Hbl:ssä kuitenkin on.
Mies kertoi tämän päivän Metrossa (vai oliko se Vartti?) olleesta Jaakko Heinimäen kolumnista liittyen Helsingin seurakuntien Mitä Jeesus tekisi?-kampanjaan. Kuulemma, koska Jeesus oli (on?) synnitön, hän kadehtisi niitä, joilla ottaa eteen... tämä siis mieheni versiona, en itse ehdi metromatkoilla lukea kun pitää keskustella kolmevuotiaan kanssa reissun etenemisestä.
Eli synnitönkin kadehtii oikeaa urosta? Niinhän sitä sanotaan, että kaikki miehinen luovuus on vain sen pelon peittämistä, että toinen mies on vielä uroksempi. Ja naisilla pitäisi olla se peniskateus. No, leikki leikkinä mutta käskin miehen tulemaan töistä kotiin sitten, jos asia näin on. Ei tullut.
National Geographicin viimeisimmässä numerossa on pääjutun aiheena muisti. Kiehtovaa, kun tämän muistamisen kulttuurin kanssa itsekin vehtaan. Mies, joka ei muista vuoden 1960 jälkeisestä ajasta kuin kulloisenkin hetken, on kuulemma onnellinen.
Uskon tämän. Eivät kaikki muistot ole hauskoja, eivät edes hauskanpitomuistot jos alkaa miettiä, mitä siitä kaikesta tuli ja mitä muuta olisi voinut silloinkin tehdä. Keski-ikäinen ajatus jos mikä, mutta minkäs teet.
Toisaalta osittainen muistamattomuus aiheuttaa surua. En millään muista kuin satunnaisia yksityiskohtia mieheni ja minun ensimmäisestä yhteisestä lomamatkasta, vaikka sillä ihan varmasti oli hauskaa.
Sen sijaan olen muistavinani lastemme olleen mukana tuolla matkalla. Olemme niin moneen kertaan puhuneet siitä, että pitää lähteä uudestaan Ahvenanmaalle, että en enää erota menneisyyttä tulevaisuudesta. Onko tämä nyt sitten nuori, vanha vai ainoastaan sekopäinen ajatus...
Joskus olisi kyllä kätevää olla kuin se NatG:n toinen esimerkkitapaus, joka muistaa kaiken noin 11-vuotiaasta alkaen. Olisi helpompaa kirjoittaa tieteellistä tekstiä, jos ei tarvitsisi käydä koko kirjastoaan läpi yhden alaviitteen takia.
Perusongelma kai säilyisi silti edelleen: se, että sama teksti voi merkitä niin eri asioita eri aikoina. Ja sama muisto voi muuttaa muotoaan, kun sitä ajattelee tarkemmin. Voi alkaa muistaa sellaistakin, mikä on vielä edessä. Se, että muka "muistaa lukeneensa" kirjoja, joista on vain kuullut on sitten eri asia...
maanantai 5. marraskuuta 2007
Isäntä talossa
Viime aikoina on ollut paljon sellaista mediakohinaa (verotietojen juorupalstat, Mika Ihamuotila, tuleva isänpäivä), että on tullut mieleen professorimme lause, kun kerroin haluavani tehdä väitöskirjan: "Etsi itsellesi rikas mies." Luonteenomaista vinoa huumoriaan tietenkin, mutta hankalammin noudatettavaa neuvoa tuskin on.
Paitsi että useimmat meistä eivät tuosta vain nappaa sitä miestä, joka sopisi lifestyleen parhaiten, todella rikas puoliso voi olla monella tapaa ongelma. Ainakin itse rahansa tienanneet ihmiset ovat aika tarkkoja siitä, kuka niitä käyttää ja miten.
Moni menestyvä mies haluaa menestyvän vaimon, eikä vain koristetta käsipuoleen. (Joku huomauttaisi tähän, että harvallapa doktorandilla on sellaiseen edellytyksiä, mutta niin matalamielisiä me emme toki ole.) Ne ajat taitavat olla takana, jolloin muutkin kuin jääkiekkoilijoiden kaltaiset dinosaurukset halusivat edustusrouvan.
Tässä nousee esiin kaksi asiaa, rouvuus ja raha. Tutkija tienaa harvoin erityisen paljon, moni ei välillä mitään. Miten tällaisen ammatin perustelee normaalissa palkkatyössä puurtavalle siipalleen? Ainakin kodin- ja lapsenhoitovastuun jakaminen on kiperä kysymys, kun toisella on lihava palkkapussi ja toinen vain hakee apurahoja otsansa hiessä.
En tiedä mutta uskoisin, että miespuolinen tutkija kykenisi vastaavassa tilanteessa erittämään itsestään sellaisen egon, että tutkimiselle jäisi kaikesta huolimatta hyvin aikaa. Naispuolisellakin on siihen mahdollisuus, mutta naiseus- ja äitiyskliseet kaiken kestämisestä ja siitä, että on onni kun on saanut niin mahdottoman hienon miehen laskevat helposti tunnelmaa.
Tutkijalle paras puoliso on kohtuullista palkkaa tavallisessa päivätyössä nauttiva ihminen. Mutta kuka kehtaa tunnustaa, että työ on hänelle vain nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä? Ja että kun on tarpeeksi fiksu, ei tarvitse jäädä ylitöihin? Kuka fiksu tekee sellaista työtä, että häntä ei tarvita siellä joka sekunti kannattelemaan Atlaksen tavoin maailmaa harteillaan? Ja olisiko näin flegmaattisesta ihmisestä dynaamiselle tutkijalle puolisoksi? Tähän hymiöitä joka lähtöön...
No, ihmeitähän Muumilaaksossa tapahtuu, enkä ole tässä omaa osaani valittamassa. Mietin vain, mitä isyys on ja mihin suuntaan se on menossa. Onneksi takavuosien kammottava käsite "pehmoisä" ei ole nykyään käytössä. Menisi fiilarit meilläkin, vaikka tapaus on oikeastaan kokolähelle sitä, mitä sillä aikanaan tarkoitettiin.
Paitsi että useimmat meistä eivät tuosta vain nappaa sitä miestä, joka sopisi lifestyleen parhaiten, todella rikas puoliso voi olla monella tapaa ongelma. Ainakin itse rahansa tienanneet ihmiset ovat aika tarkkoja siitä, kuka niitä käyttää ja miten.
Moni menestyvä mies haluaa menestyvän vaimon, eikä vain koristetta käsipuoleen. (Joku huomauttaisi tähän, että harvallapa doktorandilla on sellaiseen edellytyksiä, mutta niin matalamielisiä me emme toki ole.) Ne ajat taitavat olla takana, jolloin muutkin kuin jääkiekkoilijoiden kaltaiset dinosaurukset halusivat edustusrouvan.
Tässä nousee esiin kaksi asiaa, rouvuus ja raha. Tutkija tienaa harvoin erityisen paljon, moni ei välillä mitään. Miten tällaisen ammatin perustelee normaalissa palkkatyössä puurtavalle siipalleen? Ainakin kodin- ja lapsenhoitovastuun jakaminen on kiperä kysymys, kun toisella on lihava palkkapussi ja toinen vain hakee apurahoja otsansa hiessä.
En tiedä mutta uskoisin, että miespuolinen tutkija kykenisi vastaavassa tilanteessa erittämään itsestään sellaisen egon, että tutkimiselle jäisi kaikesta huolimatta hyvin aikaa. Naispuolisellakin on siihen mahdollisuus, mutta naiseus- ja äitiyskliseet kaiken kestämisestä ja siitä, että on onni kun on saanut niin mahdottoman hienon miehen laskevat helposti tunnelmaa.
Tutkijalle paras puoliso on kohtuullista palkkaa tavallisessa päivätyössä nauttiva ihminen. Mutta kuka kehtaa tunnustaa, että työ on hänelle vain nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä? Ja että kun on tarpeeksi fiksu, ei tarvitse jäädä ylitöihin? Kuka fiksu tekee sellaista työtä, että häntä ei tarvita siellä joka sekunti kannattelemaan Atlaksen tavoin maailmaa harteillaan? Ja olisiko näin flegmaattisesta ihmisestä dynaamiselle tutkijalle puolisoksi? Tähän hymiöitä joka lähtöön...
No, ihmeitähän Muumilaaksossa tapahtuu, enkä ole tässä omaa osaani valittamassa. Mietin vain, mitä isyys on ja mihin suuntaan se on menossa. Onneksi takavuosien kammottava käsite "pehmoisä" ei ole nykyään käytössä. Menisi fiilarit meilläkin, vaikka tapaus on oikeastaan kokolähelle sitä, mitä sillä aikanaan tarkoitettiin.
perjantai 2. marraskuuta 2007
True Love Waits for Intelligent Design?
Helsingin evlut seurakunnat ovat varastaneet idean (HS 2.11., sivu A9)! "Mitä Jeesus tekisi"-T-paidat eivät tosiaankaan ole omaperäinen veto (sic ja huom). Tsekkaapa tuo linkki tuossa vieressä (siis Intelligunt Desine). Landover Baptist myy (muun muassa) stringejä, joissa lukee edessä "What would Jesus do?"
Vinkkaamani sivusto pilkkaa Yhdysvaltain "kristillistä" oikeistoa, joka vedättää Raamatulla ja ajaa sotaisaa politiikkaa niin kotona kuin kaukomailla. Meillä kotona kun ollaan vähän toista mieltä, niin sain vuosi sitten porukan kirjan nimpparilahjaksi.
Hauskaa on piisannut sekin jälkeen, äitienpäiväksi tuli essu jossa on englanniksi vanha kunnon Paavali-sitaatti 1 Tim 2:12. Mitä, eivätkö kaikki heti muista mikä se on?
Jenkeistä on tullut Suomeen kaikenlaista uskonnon alaan kuuluvaa, kuten mormonit ja jehovantodistajat. Ihme, ettei useampi "amerikannuori" ole tätä hoksannut... Viime aikoina on keskitytty importoimaan vähän läheisempää, mutta silti luterilaisuudelle vierasta arvomaailmaa.
Tosirakkaus odottaa-liike on onneksi hiipumaan päin. Me Naisissa kerrottiin muutama numero sitten saman porukan amerikkalaisen kantamuodon "puhtaustanssiaisista", joissa tyttäret (nuorimmat noin kuusivuotiaita) lupaavat isilleen olla neitsyitä, kunnes isi löytää heille sopivan puolison.
Pojatkin tekevät kuulemma "ritarillisuuslupauksen". Ehkä puhtausvala olisi soveliaampi? Yksi liikkeen johtajan tyttäristä pesi sulhonsa jalat hääyön aluksi. Epäilemättä tarpeen.
"Älykästä suunnitteluakin" koetetaan levittää maailmalla, ja kun koululaitokset ovat mitä ovat, niin putoaahan se porukkaan. Voisi tosin kysyä, eikö moinen Raamattuun luottaminen ole jumalanpilkkaa.
"Jumalallahan meni kuusi päivää maailman luomiseen vain siksi, että Raamatun toimittajat ehtisivät kirjata kaiken. Vai pitäisi Jumalan vielä suunnitella! Seuraavaksi kai väitetään, että Jumala lukee käyttöohjeita!" Pätkä perheemme taannoisesta keskustelusta...
Epäilemättä osa suomalaisistakin lutkuista on innoissaan, kun "kristillisyys" on voimissaan maailman ainoassa supervallassa. Kannattaisi kuitenkin muistaa, että ne siellä eivät ole luterilaisia. Luterilaisuus on Yhdysvalloissa pieni, melko paikallinen lahko suurten järvien tuntumassa.
Esim. Garrison Keillorin sikäläisistä antama kuva on hyvin tuttu. Tekisi mieli väittää, että iso osa suomalaisuudesta on nimenomaan luterilaisuutta. Vaikka uskonnottomana ajatus onkin minulle hankala, koska olen silti suomalainen. Voiko olla luterilainen olematta kristitty?
Kristillisyyttä on montaa sorttia ja useimmat niistä ovat hyvässä sovussa kyenneet esim. tappamaan toisiaan aikojen saatossa. Islam on sitten tietysti ihan hirvee uhka ja vierasta "meille".
Mutta en kyllä ymmärrä, mitä outoa siinä on, että osa suomalaisistakin islaminuskoisista noudattaisi mieluummin shariaa kuin Suomen lakia. Taannoisissa turvapaikkatapauksissahan pidettiin tosi hienona, että evlut kirkko ei noudattanut Suomen viranomaisten linjauksia.
Uskonnollista yleissivistystä ei ole koskaan liikaa. Ei tule nieltyä sammakoita öylätin mukana ihan niin helposti.
Vinkkaamani sivusto pilkkaa Yhdysvaltain "kristillistä" oikeistoa, joka vedättää Raamatulla ja ajaa sotaisaa politiikkaa niin kotona kuin kaukomailla. Meillä kotona kun ollaan vähän toista mieltä, niin sain vuosi sitten porukan kirjan nimpparilahjaksi.
Hauskaa on piisannut sekin jälkeen, äitienpäiväksi tuli essu jossa on englanniksi vanha kunnon Paavali-sitaatti 1 Tim 2:12. Mitä, eivätkö kaikki heti muista mikä se on?
Jenkeistä on tullut Suomeen kaikenlaista uskonnon alaan kuuluvaa, kuten mormonit ja jehovantodistajat. Ihme, ettei useampi "amerikannuori" ole tätä hoksannut... Viime aikoina on keskitytty importoimaan vähän läheisempää, mutta silti luterilaisuudelle vierasta arvomaailmaa.
Tosirakkaus odottaa-liike on onneksi hiipumaan päin. Me Naisissa kerrottiin muutama numero sitten saman porukan amerikkalaisen kantamuodon "puhtaustanssiaisista", joissa tyttäret (nuorimmat noin kuusivuotiaita) lupaavat isilleen olla neitsyitä, kunnes isi löytää heille sopivan puolison.
Pojatkin tekevät kuulemma "ritarillisuuslupauksen". Ehkä puhtausvala olisi soveliaampi? Yksi liikkeen johtajan tyttäristä pesi sulhonsa jalat hääyön aluksi. Epäilemättä tarpeen.
"Älykästä suunnitteluakin" koetetaan levittää maailmalla, ja kun koululaitokset ovat mitä ovat, niin putoaahan se porukkaan. Voisi tosin kysyä, eikö moinen Raamattuun luottaminen ole jumalanpilkkaa.
"Jumalallahan meni kuusi päivää maailman luomiseen vain siksi, että Raamatun toimittajat ehtisivät kirjata kaiken. Vai pitäisi Jumalan vielä suunnitella! Seuraavaksi kai väitetään, että Jumala lukee käyttöohjeita!" Pätkä perheemme taannoisesta keskustelusta...
Epäilemättä osa suomalaisistakin lutkuista on innoissaan, kun "kristillisyys" on voimissaan maailman ainoassa supervallassa. Kannattaisi kuitenkin muistaa, että ne siellä eivät ole luterilaisia. Luterilaisuus on Yhdysvalloissa pieni, melko paikallinen lahko suurten järvien tuntumassa.
Esim. Garrison Keillorin sikäläisistä antama kuva on hyvin tuttu. Tekisi mieli väittää, että iso osa suomalaisuudesta on nimenomaan luterilaisuutta. Vaikka uskonnottomana ajatus onkin minulle hankala, koska olen silti suomalainen. Voiko olla luterilainen olematta kristitty?
Kristillisyyttä on montaa sorttia ja useimmat niistä ovat hyvässä sovussa kyenneet esim. tappamaan toisiaan aikojen saatossa. Islam on sitten tietysti ihan hirvee uhka ja vierasta "meille".
Mutta en kyllä ymmärrä, mitä outoa siinä on, että osa suomalaisistakin islaminuskoisista noudattaisi mieluummin shariaa kuin Suomen lakia. Taannoisissa turvapaikkatapauksissahan pidettiin tosi hienona, että evlut kirkko ei noudattanut Suomen viranomaisten linjauksia.
Uskonnollista yleissivistystä ei ole koskaan liikaa. Ei tule nieltyä sammakoita öylätin mukana ihan niin helposti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)