H-verkossa käyvät keskustelua siitä, miten ja missä merkeissä itsenäisyyspäivää pitäisi viettää. Ei kuulemma ole sopivaa ruokalajiakaan ja sodista vouhotetaan ihan liikaa.
Olen jo ottanut kantaa viimemainittuun, mutta sopiva itsenäisyyspäivän ruoka on valikoitunut: karjalanpaisti. Helppo tehdä, tutkijavarma koska sen voi unohtaa uuniin, ja nykyisen tehomaatalouden aikana moinen kasa kuollutta eläintä saa varmasti muistelemaan kaikkea mikä on meille pyhää ja kallista.
Pari vinkkiä ruokalajin nauttimiseen. Punaviini ei oikein sovi sen kanssa, ja perunoiden tulee olla kokonaisia (muussaaminen sallittua ainakin meillä). Perunasose ei ime asiaan kuuluvaa runsasta nestettä tarpeeksi.
http://www.elisa.net/ruokajaviini/reseptit/?id=R000196
Siinä ohje. En ota kantaa ruokalajin nimen viestiin, meillä sitä syödään ihan mieheni teatraalisen koti-ikävän vuoksi. Karjalanpiirakoita en ole toistaiseksi ruvennut vääntämään, paremminhan se malli on ukolla hallussa joka tapauksessa.
perjantai 7. joulukuuta 2007
keskiviikko 5. joulukuuta 2007
Nationalismi ja narsismi
Onkohan narsistinen käyttäytyminen koodattu nationalismiin jo sen syntyessä? Kuuluuko tällainen käytös ajatukseen, että jokainen ihminen on osa jotain kansakuntaa?
Narsismilla tarkoitan minäkeskeistä ajattelu- ja toimintatapaa, jossa muiden tehtävänä on lähinnä tuoda esille narsistin parhaita puolia, säännöt on tehty rikottaviksi milloin ne eivät palvele narsistin tarkoitusperiä ja kaikki kiinnostavat asiat maailmassa liittyvät narsistiin eikä muunlaisia oikeastaan ole olemassakaan. Narsisti ei kykene normaaliin vuorovaikutukseen, sulle-mulle-ajatteluun, vaan hänen täytyy saada voittaa, olla paras ja kaiken keskipiste.
Narsistit ovat myös suuria selviytyjiä: menneisyys on täynnä kriisejä ja kamppailuja, mutta narsistimme on luovinut elämän karikoiden läpi ja noussut tuhkasta kuin Feeniks-lintu. Vähintään. Kansakuntien suuri menneisyys ja vielä suurempi tulevaisuus ovat puolestaan nationalismin peruskamaa. Jos niitä ei ole, ne keksitään.
Voisin kirjoittaa pitkät pätkät suurvaltojen tai sellaisiksi itsensä kuvittelevien maiden kansallisesta narsismista. Kun pitää pelastaa maailma tai nousta uudelleen sotilasmahdiksi, siinä ei suhteellisuudentajulle tai reiluille vaaleille ole sijaa. Eikä niiden sääntöjen noudattamiselle, joista muiden maiden kohdalla pidetään iso poru. Meillä on tehtävä maailmassa, älkää nyt sekaantuko tähän.
Vaan kirjoitanpa itsenäisyyspäivän kunniaksi suomalaisuudesta. Olen näet kuunnellut viimeisen puolen vuoden aikana sangen paljon radiota, Yleä enimmäkseen mutta myös muita kanavia. Otan siis esimerkkini tällä kertaa näistä ympyröistä. Kaiketi radiojournalismilla on omat sääntönsä ja tuleehan sieltä ihan asiallistakin tavaraa, mutta usein ollaan liikkeellä aika heppoisin eväin.
Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että suunnilleen joka toisen ohjelman ja välispiikin, kesällä kahden kolmanneksen ilmitajuisena tai piiloisena sisältönä on ”me suomalaiset”. Suomi tänään, Suomi eilen, miten Suomen käy? Jos joku on erehtynyt ulkomailla käymään, ei suinkaan kysytä, mitä hän on siellä kokenut ja oppinut, vaan mitä hän on kaivannut Suomesta ja eikös täällä nyt sentään.
Toisaalta ”me kaikki” ilmeisesti tiedämme, mitä Suomi on. Ainakin toimittajien antama kuva on aika yksiselitteinen: viinaa juodaan, Nokia jyrää ja jääkiekkoa pelataan. Välillä joku ostaa Marimekon ja Joulupukki matkaan jo käy. Eikö tämä kyllästytä, vai hakeutuuko tällaisten ohjelmien toimittajiksi vain lobotomian läpikäyneitä tyyppejä? On olemassa fiksuja, ajatteleviakin radiotoimittajia ja minulla on ollut kunnia tavata heistä muutamia. Mutta sitten ovat nämä yleisjorisijat. Kanava vaihtuu, vaikka toisella on sitä samaa.
Itsenäisyyspäivänä jankutetaan niin radiossa kuin muuallakin Suomen käymistä sodista, kuten kunnon narsistille sopiikin. Kun on jokin dramaattinen asia kerrottavana, pysytäänpä siinä sen sijaan että elettäisiin eteenpäin. Ja sodat ovat nimenomaan meidän sotiamme, missään muualla ei ollut kaatuneita, invalideja, pommituksia, pakolaisia, lastensiirtoja tai vieraan vallan joukkoja. Jos oli, meidän nyt olivat kuitenkin kamalampia.
Kamaluuksiin kuuluu tietysti myös "suomalainen viinapää", joka onkin sellainen ongelma että ihan. Siitä aiheesta saa keskustelun aikaiseksi vaikka huonommillakin haastateltavilla. Paitsi että minun mielestäni keskustelua ei ole se, että ollaan liikuttavan yksimielisiä niin asian syistä kuin seurauksistakin ja kinastellaan vain pikkuisen toimintatavoista.
Jos haluaisin estää todellisen keskustelun kaikista järkevistä asioista, kehittelisin juuri tällaisen, monia ihmisiä kipeästi koskettavan mutta yleisemmällä tasolla kaikista realiteeteista irronneen diskurssin. Vuosisadan huijaus, jos niikseen tulee. Näin toimii narsisti silloin, jos epäkohtaa ei kertakaikkiaan voi peitellä eikä paeta: tehdään siitä niin suuri spektaakkeli, että huomio kiinnittyy vain siihen eikä mihinkään muuhun.
Suomalaiset itse ovat mukavia ihmisiä, ja tällä tarkoitan kaikkia täällä asuvia, niitäkin joille vanhempi väki alkaa ulkonäön hämäämänä puhua englantia. Mutta tämä suomalaisuus on sellainen suo ja hetteikkö, että tunnen uppoavani siihen. Suomalaisuuden määritelmät eivät tunnu selventävän vaan sekoittavan asioita ja estävän kaiken normaalin havainnoinnin ja vuorovaikutuksen. Sama juttu se on yksilönarsistien kanssa: eivät hekään halua muiden näkevän todellisuutta kun eivät kestä sitä itse. Siksi elämä heidän lähellään on niin hankalaa.
Voisiko maailma olla parempi paikka ilman narsistisia kansakuntia? Siitähän haaveiltiin muutama vuosikymmen sitten, mutta menivät innostumaan asiasta uudelleen ja tässä ollaan, jos oltiin koskaan pois menossakaan. Mutta voivatko kansakunnat olla muuta kuin narsistisia? Mikä meitä liittää yhteen, ellei suuri kertomus pienestä kansasta, joka on kamppaillut halki vuosisatojen luonnonvoimien ja mahtavien naapurien puristuksessa...
Narsismilla tarkoitan minäkeskeistä ajattelu- ja toimintatapaa, jossa muiden tehtävänä on lähinnä tuoda esille narsistin parhaita puolia, säännöt on tehty rikottaviksi milloin ne eivät palvele narsistin tarkoitusperiä ja kaikki kiinnostavat asiat maailmassa liittyvät narsistiin eikä muunlaisia oikeastaan ole olemassakaan. Narsisti ei kykene normaaliin vuorovaikutukseen, sulle-mulle-ajatteluun, vaan hänen täytyy saada voittaa, olla paras ja kaiken keskipiste.
Narsistit ovat myös suuria selviytyjiä: menneisyys on täynnä kriisejä ja kamppailuja, mutta narsistimme on luovinut elämän karikoiden läpi ja noussut tuhkasta kuin Feeniks-lintu. Vähintään. Kansakuntien suuri menneisyys ja vielä suurempi tulevaisuus ovat puolestaan nationalismin peruskamaa. Jos niitä ei ole, ne keksitään.
Voisin kirjoittaa pitkät pätkät suurvaltojen tai sellaisiksi itsensä kuvittelevien maiden kansallisesta narsismista. Kun pitää pelastaa maailma tai nousta uudelleen sotilasmahdiksi, siinä ei suhteellisuudentajulle tai reiluille vaaleille ole sijaa. Eikä niiden sääntöjen noudattamiselle, joista muiden maiden kohdalla pidetään iso poru. Meillä on tehtävä maailmassa, älkää nyt sekaantuko tähän.
Vaan kirjoitanpa itsenäisyyspäivän kunniaksi suomalaisuudesta. Olen näet kuunnellut viimeisen puolen vuoden aikana sangen paljon radiota, Yleä enimmäkseen mutta myös muita kanavia. Otan siis esimerkkini tällä kertaa näistä ympyröistä. Kaiketi radiojournalismilla on omat sääntönsä ja tuleehan sieltä ihan asiallistakin tavaraa, mutta usein ollaan liikkeellä aika heppoisin eväin.
Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että suunnilleen joka toisen ohjelman ja välispiikin, kesällä kahden kolmanneksen ilmitajuisena tai piiloisena sisältönä on ”me suomalaiset”. Suomi tänään, Suomi eilen, miten Suomen käy? Jos joku on erehtynyt ulkomailla käymään, ei suinkaan kysytä, mitä hän on siellä kokenut ja oppinut, vaan mitä hän on kaivannut Suomesta ja eikös täällä nyt sentään.
Toisaalta ”me kaikki” ilmeisesti tiedämme, mitä Suomi on. Ainakin toimittajien antama kuva on aika yksiselitteinen: viinaa juodaan, Nokia jyrää ja jääkiekkoa pelataan. Välillä joku ostaa Marimekon ja Joulupukki matkaan jo käy. Eikö tämä kyllästytä, vai hakeutuuko tällaisten ohjelmien toimittajiksi vain lobotomian läpikäyneitä tyyppejä? On olemassa fiksuja, ajatteleviakin radiotoimittajia ja minulla on ollut kunnia tavata heistä muutamia. Mutta sitten ovat nämä yleisjorisijat. Kanava vaihtuu, vaikka toisella on sitä samaa.
Itsenäisyyspäivänä jankutetaan niin radiossa kuin muuallakin Suomen käymistä sodista, kuten kunnon narsistille sopiikin. Kun on jokin dramaattinen asia kerrottavana, pysytäänpä siinä sen sijaan että elettäisiin eteenpäin. Ja sodat ovat nimenomaan meidän sotiamme, missään muualla ei ollut kaatuneita, invalideja, pommituksia, pakolaisia, lastensiirtoja tai vieraan vallan joukkoja. Jos oli, meidän nyt olivat kuitenkin kamalampia.
Kamaluuksiin kuuluu tietysti myös "suomalainen viinapää", joka onkin sellainen ongelma että ihan. Siitä aiheesta saa keskustelun aikaiseksi vaikka huonommillakin haastateltavilla. Paitsi että minun mielestäni keskustelua ei ole se, että ollaan liikuttavan yksimielisiä niin asian syistä kuin seurauksistakin ja kinastellaan vain pikkuisen toimintatavoista.
Jos haluaisin estää todellisen keskustelun kaikista järkevistä asioista, kehittelisin juuri tällaisen, monia ihmisiä kipeästi koskettavan mutta yleisemmällä tasolla kaikista realiteeteista irronneen diskurssin. Vuosisadan huijaus, jos niikseen tulee. Näin toimii narsisti silloin, jos epäkohtaa ei kertakaikkiaan voi peitellä eikä paeta: tehdään siitä niin suuri spektaakkeli, että huomio kiinnittyy vain siihen eikä mihinkään muuhun.
Suomalaiset itse ovat mukavia ihmisiä, ja tällä tarkoitan kaikkia täällä asuvia, niitäkin joille vanhempi väki alkaa ulkonäön hämäämänä puhua englantia. Mutta tämä suomalaisuus on sellainen suo ja hetteikkö, että tunnen uppoavani siihen. Suomalaisuuden määritelmät eivät tunnu selventävän vaan sekoittavan asioita ja estävän kaiken normaalin havainnoinnin ja vuorovaikutuksen. Sama juttu se on yksilönarsistien kanssa: eivät hekään halua muiden näkevän todellisuutta kun eivät kestä sitä itse. Siksi elämä heidän lähellään on niin hankalaa.
Voisiko maailma olla parempi paikka ilman narsistisia kansakuntia? Siitähän haaveiltiin muutama vuosikymmen sitten, mutta menivät innostumaan asiasta uudelleen ja tässä ollaan, jos oltiin koskaan pois menossakaan. Mutta voivatko kansakunnat olla muuta kuin narsistisia? Mikä meitä liittää yhteen, ellei suuri kertomus pienestä kansasta, joka on kamppaillut halki vuosisatojen luonnonvoimien ja mahtavien naapurien puristuksessa...
maanantai 3. joulukuuta 2007
Sankarini!
Sankaruutta kun lähtee tutkimaan ja jossain vaiheessa joku erehtyy haastattelemaan, väistämätön kysymys on: Kukas se sinun sankarisi sitten on?
Pitääkö sankaria ihailla varauksetta ja kaikilta osin? Toivottavasti ei. En ole mielestäni kyyninen enkä edes kaksisemmin niuho ihminen, mutta täysin virheetöntä ja kiiltäväkilpistä sankaria en ole löytänyt.
Elämyksellisempi näkökulma, jota esim. Geoffrey Cubitt teoksessa Heroic lives and exemplary reputations esittää on minulla toimivampi. Eli ihmiset, joiden tekemisissä on jotain sellaista, että se sävähdyttää kerta kerran jälkeen ja saa minutkin uskomaan maailmaan ja itseeni ovat minun sankareitani.
Ihan ensiksi minulle tulee sankareistani mieleen Olavi Paavolainen. Hänen kerrotaan puhjenneen kyyneliin omaa tekstiään lukiessaan: "kun minä kirjoitan niin hyvin" - no minun puolestani pillitys oli oikeutettua. Tykkään, mitä nyt nuoruuden runot eivät ole sitä Paavolaista jota kannattaa lukea. "Hekkuma", voi kiesus sentään.
Esteettisen sankaruuden lisäksi pidän siitä, mistä Paavolainen kirjoitti. Hän tuntui näkevän suomalaisen 1920- ja 30-lukujen henkisen maailman vähän turhankin selkeästi, ja vaikka Synkkä yksinpuhelu olisikin korjailtua jälkiviisautta, silti se olisi ollut vuosikymmeniä aikaansa edellä. Tämän tiedän tutkijana ja nykyaikaa ihmettelevänä suomalaisena. Tulleeko Paavolaisen aika koskaan todella?
Paavolainen käytännössä dokasi itsensä hengiltä eikä muutenkaan ollut ristiriidaton yksityishenkilö. En aio matkia häntä näissä asioissa, eikä elämäni miehissä ole dandymaisuutta - vai onkohan sittenkin...
Toinen sankarini on Väinö Linna. Hänen kohdallaan en ole niinkään värissyt kirjoitusten äärellä, mutta hänen itseoppineisuutensa on käsittämätön saavutus. Kehitys kirjasta toiseen on suurta, mikä aina lohduttaa meitä, jotka tunnemme julkaisseemme keskeneräistä ja haluamme kehittyä edelleen.
Linnankin yksityiselämä on naiselle ongelma: mies haki sodasta vaimon ja alkoi sen jälkeen lukea ja kirjoittaa. Jossain välissä saatiin sentään lapsi alulle. Siihen aikaan miehet ja isät elivät niin, mutta ihan kaikkea Linnassa ei nykyihminen voi ihailla.
Ja sitten tulee pakollinen feministin tilitys. Joku sitä ehti jo odottaa. Kun nämä minun sankarini ovat miehiä. Tietysti! Kenestä naisesta kirjoitettaisiin niin ihaillen kuin miehistä? Kenellä naisella on ollut tilaisuus purjehtia elämänsä merta niin omassa ohjauksessaan kuin näillä herroilla?
Aila Meriluodon Vaarallista kokea sävähdytti kyllä, niin omista päiväkirjoista muokattu kuin onkin. Aikansa kuvaa, kiehtovaa sinällään ja kirjoittavan ihmisen ongelmat ovat osin tuttuja. Ihan samalle väristystasolle ei silti päästy. Meriluodolla ei ainakaan vielä ole sellaista sädekehää ja fanikuntaa, joka loisi hänestä kansallisen sankarikuvan.
Ongelmana on vielä se, että Meriluodon runot eivät koskaan ole olleet minulle erityisen merkittäviä. Sankariksi taas ei - ainakaan minun mielestäni - voi tulla vain olemalla kiehtova persoona.
Anita Garibaldi voisi olla sankarini, jos tosiaan kiehtovaa ja itsenäistä naista haetaan. Miesten ehdoilla hänkin tietysti eli (1821-1849). Elämä Giuseppe Garibaldin rinnalla taistelevana naisena on juttu sinänsä, mutta feministiä kiehtoo sen epilogi Mussolin Italiassa.
Anitan Garibaldin maalliset jäännökset näet siirrettiin Gianicolo-kukkulalle mahtavan monumentin alle - mahtipontisempi on vain hänen miehensä vastaava hieman ylempänä mäellä. (Pyhiin on vaellettu! Italiassa nämä ratsastajapatsaat osataan.) Monumentti - jossa Anita kuvataan hevosen selässä, pyssy kädessä ja vauva kainalossa - paljastettiin juhlallisin menoin vuonna 1932.
Fasistien naisihanne oli kaikkea mitä Anita Garibaldi ei ollut: kotona pysyvä, passiivinen, miehen tahtoon alistuva ja ennen kaikkea italialainen. Ana Maria de Jesus Ribeiro da Silva syntyi ja eli aikuisikään saakka Brasiliassa, minne hänen tuleva miehensä pakeni kotimaastaan ja missä he tapasivat. Siinä miettimistä itse kullekin, joka uskoo symbolien ikuisuuteen ja sankarien varsinkin. Hankalatkin akat on joskus pakko kestää, ellei muuten niin miestensä rinnalla.
Mutta ongelma on taas tämänkin naisihmisen kohdalla: en diggaa sotaa ja siinä kunnostautumista erityisesti. Oli Anitalla neljä lastakin ja hän kuoli odottaessaan viidettä, jos tästä olisi apua. Onko? Ei, sankaruusviisari ei värähdä vaikka kanssasisaruus suurta onkin.
En ole nähnyt tätä uutta versiota Tuntemattomasta sotilaasta, on kuulemma muokattu tosi tuntemattomaksi Kansallisteatterissa. Niinhän sankareille aina käy. Runeberg on monelle enää vieraissa juossut vaimonalistaja, ei ole kansallisskaldi entisensä. Ehkä Linnastakin tulee työnarkomanian vastustajien ja koti-isien sylkykuppi jonain päivänä. Paavolaisesta on ainakin tullut narsistinen idiootti, jos joku uskoi samaisen Kansallisen versiota Säädyllisestä murhenäytelmästä...
Pitääkö sankaria ihailla varauksetta ja kaikilta osin? Toivottavasti ei. En ole mielestäni kyyninen enkä edes kaksisemmin niuho ihminen, mutta täysin virheetöntä ja kiiltäväkilpistä sankaria en ole löytänyt.
Elämyksellisempi näkökulma, jota esim. Geoffrey Cubitt teoksessa Heroic lives and exemplary reputations esittää on minulla toimivampi. Eli ihmiset, joiden tekemisissä on jotain sellaista, että se sävähdyttää kerta kerran jälkeen ja saa minutkin uskomaan maailmaan ja itseeni ovat minun sankareitani.
Ihan ensiksi minulle tulee sankareistani mieleen Olavi Paavolainen. Hänen kerrotaan puhjenneen kyyneliin omaa tekstiään lukiessaan: "kun minä kirjoitan niin hyvin" - no minun puolestani pillitys oli oikeutettua. Tykkään, mitä nyt nuoruuden runot eivät ole sitä Paavolaista jota kannattaa lukea. "Hekkuma", voi kiesus sentään.
Esteettisen sankaruuden lisäksi pidän siitä, mistä Paavolainen kirjoitti. Hän tuntui näkevän suomalaisen 1920- ja 30-lukujen henkisen maailman vähän turhankin selkeästi, ja vaikka Synkkä yksinpuhelu olisikin korjailtua jälkiviisautta, silti se olisi ollut vuosikymmeniä aikaansa edellä. Tämän tiedän tutkijana ja nykyaikaa ihmettelevänä suomalaisena. Tulleeko Paavolaisen aika koskaan todella?
Paavolainen käytännössä dokasi itsensä hengiltä eikä muutenkaan ollut ristiriidaton yksityishenkilö. En aio matkia häntä näissä asioissa, eikä elämäni miehissä ole dandymaisuutta - vai onkohan sittenkin...
Toinen sankarini on Väinö Linna. Hänen kohdallaan en ole niinkään värissyt kirjoitusten äärellä, mutta hänen itseoppineisuutensa on käsittämätön saavutus. Kehitys kirjasta toiseen on suurta, mikä aina lohduttaa meitä, jotka tunnemme julkaisseemme keskeneräistä ja haluamme kehittyä edelleen.
Linnankin yksityiselämä on naiselle ongelma: mies haki sodasta vaimon ja alkoi sen jälkeen lukea ja kirjoittaa. Jossain välissä saatiin sentään lapsi alulle. Siihen aikaan miehet ja isät elivät niin, mutta ihan kaikkea Linnassa ei nykyihminen voi ihailla.
Ja sitten tulee pakollinen feministin tilitys. Joku sitä ehti jo odottaa. Kun nämä minun sankarini ovat miehiä. Tietysti! Kenestä naisesta kirjoitettaisiin niin ihaillen kuin miehistä? Kenellä naisella on ollut tilaisuus purjehtia elämänsä merta niin omassa ohjauksessaan kuin näillä herroilla?
Aila Meriluodon Vaarallista kokea sävähdytti kyllä, niin omista päiväkirjoista muokattu kuin onkin. Aikansa kuvaa, kiehtovaa sinällään ja kirjoittavan ihmisen ongelmat ovat osin tuttuja. Ihan samalle väristystasolle ei silti päästy. Meriluodolla ei ainakaan vielä ole sellaista sädekehää ja fanikuntaa, joka loisi hänestä kansallisen sankarikuvan.
Ongelmana on vielä se, että Meriluodon runot eivät koskaan ole olleet minulle erityisen merkittäviä. Sankariksi taas ei - ainakaan minun mielestäni - voi tulla vain olemalla kiehtova persoona.
Anita Garibaldi voisi olla sankarini, jos tosiaan kiehtovaa ja itsenäistä naista haetaan. Miesten ehdoilla hänkin tietysti eli (1821-1849). Elämä Giuseppe Garibaldin rinnalla taistelevana naisena on juttu sinänsä, mutta feministiä kiehtoo sen epilogi Mussolin Italiassa.
Anitan Garibaldin maalliset jäännökset näet siirrettiin Gianicolo-kukkulalle mahtavan monumentin alle - mahtipontisempi on vain hänen miehensä vastaava hieman ylempänä mäellä. (Pyhiin on vaellettu! Italiassa nämä ratsastajapatsaat osataan.) Monumentti - jossa Anita kuvataan hevosen selässä, pyssy kädessä ja vauva kainalossa - paljastettiin juhlallisin menoin vuonna 1932.
Fasistien naisihanne oli kaikkea mitä Anita Garibaldi ei ollut: kotona pysyvä, passiivinen, miehen tahtoon alistuva ja ennen kaikkea italialainen. Ana Maria de Jesus Ribeiro da Silva syntyi ja eli aikuisikään saakka Brasiliassa, minne hänen tuleva miehensä pakeni kotimaastaan ja missä he tapasivat. Siinä miettimistä itse kullekin, joka uskoo symbolien ikuisuuteen ja sankarien varsinkin. Hankalatkin akat on joskus pakko kestää, ellei muuten niin miestensä rinnalla.
Mutta ongelma on taas tämänkin naisihmisen kohdalla: en diggaa sotaa ja siinä kunnostautumista erityisesti. Oli Anitalla neljä lastakin ja hän kuoli odottaessaan viidettä, jos tästä olisi apua. Onko? Ei, sankaruusviisari ei värähdä vaikka kanssasisaruus suurta onkin.
En ole nähnyt tätä uutta versiota Tuntemattomasta sotilaasta, on kuulemma muokattu tosi tuntemattomaksi Kansallisteatterissa. Niinhän sankareille aina käy. Runeberg on monelle enää vieraissa juossut vaimonalistaja, ei ole kansallisskaldi entisensä. Ehkä Linnastakin tulee työnarkomanian vastustajien ja koti-isien sylkykuppi jonain päivänä. Paavolaisesta on ainakin tullut narsistinen idiootti, jos joku uskoi samaisen Kansallisen versiota Säädyllisestä murhenäytelmästä...
perjantai 30. marraskuuta 2007
Joulun taikaa
Olimme eilen vanhemman pojan kanssa kahdestaan katsomassa Stokkan jouluikkunaa ja valoja muutenkin. Oli hauskaa, poika esitti parhaat puolensa. Pikkuveljen läsnäollessa on sitten vähän epätasaisempaa mutta ei meillä lasketa.
Jouluikkunaa katsellessa tuli vain jotenkin hyytävä olo. Ei se ikkuna niinkään, ne ovat mitä ovat. Vaan se, miten aikuiset tenttasivat mukana olevilta lapsilta: "Onko hauskaa?" "Onko kivaa?" Lapset mumisivat sitten jotain vastauksen tapaista.
Siitähän se riemu repeää, että pitää aina todistella jollekulle toiselle, miten ihmeellisen ihanaa hän taas onkaan järjestänyt. Kiitos, oi äiti/mummi/isi/vaari/täti/kummi, nyt minulla on onnellinen lapsuus ja vaihdan sitten tulevaisuudessa vaippasi hoitokodissa.
Sama meininki jatkuu luultavasti joulunakin. Jos lanttulaatikko ei maistu tänäkään vuonna, miksi vaihtaa reseptiä, koska jos olisi oikea joulu, perhe söisi mitä töhkää tahansa. Jos lahja on lapselle yhdentekevä, vaikka kehitysasteeseen nähden väärä tai muuten vain epäkiinnostava, aikuisen joulu on pilalla.
Ja aikuisten lahjat - kannattaa jättää hintalappu paikoilleen, että tiedetään, oliko joulu tunnelmallinen ja onnistunut.
Jouluikkunaa katsellessa tuli vain jotenkin hyytävä olo. Ei se ikkuna niinkään, ne ovat mitä ovat. Vaan se, miten aikuiset tenttasivat mukana olevilta lapsilta: "Onko hauskaa?" "Onko kivaa?" Lapset mumisivat sitten jotain vastauksen tapaista.
Siitähän se riemu repeää, että pitää aina todistella jollekulle toiselle, miten ihmeellisen ihanaa hän taas onkaan järjestänyt. Kiitos, oi äiti/mummi/isi/vaari/täti/kummi, nyt minulla on onnellinen lapsuus ja vaihdan sitten tulevaisuudessa vaippasi hoitokodissa.
Sama meininki jatkuu luultavasti joulunakin. Jos lanttulaatikko ei maistu tänäkään vuonna, miksi vaihtaa reseptiä, koska jos olisi oikea joulu, perhe söisi mitä töhkää tahansa. Jos lahja on lapselle yhdentekevä, vaikka kehitysasteeseen nähden väärä tai muuten vain epäkiinnostava, aikuisen joulu on pilalla.
Ja aikuisten lahjat - kannattaa jättää hintalappu paikoilleen, että tiedetään, oliko joulu tunnelmallinen ja onnistunut.
perjantai 23. marraskuuta 2007
Matkalla jonnekin
Viimeisin Nyt-liite kysyy taas kerran, mitä lapsista ja nuorista tulee isona, ja ihmettelee mistä kaikki account managerit tulevat vai miten se meni.
Minä halusin lapsena kirjailijaksi, vaikka tiedostinkin puutteeni kaunokirjallisuuden alueella. Arvelin asian jotenkin korjaantuvan, ja niinhän tässä on käynyt, kirjoittaa saan ja saisin enemmänkin muttei oikein kerkiä.
Kun opiskelijoita tulee laitokselle, oli taustalla sitten valintakoe, pääaineenvaihto tai hyväksytyt avoimen opinnot, ei laitoksen väki yleensä tiedä paljoakaan siitä, minne opiskelija haluaa päätyä. Maisteriksi kaiketi? Ainakin toivottavasti, koska sinne häntä ollaan viemässä ellei pahasti vikuroi.
Sen jälkeen ei sitten tietoa oikein olekaan. Nyt ollaan tilanteessa, jossa kerätään säännöllisesti tietoja siitä, minne meiltä valmistuneet ovat menneet töihin. Moniaalle, lienee paras tiivistelmä edelleen. Valmistuneita on nykyään jo niin paljon, ettei kaikkien tarinoita tunneta kuten ennen vanhaan.
Tämän takia olisi naurussa pitelemistä, ellei se taas kaatuisi yliopistojen niskaan jonain käskyttämisenä, kun käytetään puheenvuoroja korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyön tiivistämisestä.
Mitä elinkeinoelämä haluaa? Mehän emme tuota niitä supersankareita, varaosilla varustettuja koneihmisiä joita nykyään kai eniten kaivattaisiin. Vaan ihan tavallisia historiaa opiskelleita ja historiantutkimuksesta jotain tietäviä ihmisiä, joita ei ole kyetty vieroittamaan kaikenlaisista vaarallisista tarpeista kuten perhe-elämästä ja vapaa-ajan kaipuusta.
Yliopisto voi olla niin monta asiaa - kun viimeksi vastustin herrasväen tuottamisen ajatusta, niin kyllähän niitäkin taitoja kertyy osakunnissa, yliopiston juhlissa ja nykyään melkein missä vain. Iltapukuja kuluu jos siitä tykkää. Muutenkin moni oppii käyttämään fiksuja sanoja ja väittämään pitävänsä kuivista valkoviineistä, oikeastaan vain punaviinistä. Tai mitä nyt milloinkin pitää osata tai ainakin nyökytellä mukana.
Rosa Meriläinen kirjoitti blogissaan taannoin, ettei hän koe oppineensa yliopistossa mitään. Tuli vain mieleen oman fuksisyksyni esitelmä, jonka piti silloinen rehtori Päiviö Tommila: suuren juhlasalin kalvosulkeisissa selvisi, että meiltä odotettiin myös persoonallisuuden muuttumista. Nauroimme sille tuolloin, mutta tapa ajatella ja hahmottaa maailmaa tulee hiipien. Eikä se kaikki ole vain koppavia mielipiteitä ja nyökyttelyä.
Olen kaiketi ennenkin luritellut siitä, kuinka yliopisto on minulle ennen kaikkea tieteen tekemisen ympäristö - en väheksy opettamista, vaan sen yhteys tutkimukseen on suora ja selkeä. Eräs kollega totesi taannoin, että hänellä on virassaan niin paljon töitä että hän joutuu rikkomaan lakia.
Yliopistossa opetuksen pitäisi näet perustua uusimpaan tutkimukseen, eikä hän ehdi seurata edes oman alansa kirjallisuutta, saati tutkia itse. Aijai. Tässä on laadunvarmistukselle purtavaa, jos sen pikku hampaat moiseen ylettävät.
Kaikista opiskelijoista ei tosiaan tule tutkijoita, mutta suutun kyllä, jos sanotaan ettei tutkimukseen liittyvistä taidoista ole mitään hyötyä muualla kuin yliopistossa.
Vauvanhoito lienee mahdotonta, ellei ole havaintoja, hypoteeseja, kirjallisuutta, johtopäätöksiä... ja näillä tuloksilla on suora vaikutus vastaiseen toimintaan. Ellei sitten olla niin jonkin ideologian lumoissa, ettei havaintoja voida ottaa todesta, tai ne tulevat väärältä henkilöltä (isä, anoppi jne.).
Julkinen keskustelu yliopistoista sun muusta onkin yleensä sillä tasolla, että lapsi olisi aikaa haudassa, jos päättelyn taso olisi sen hoidossa samanlaista.
Loppuun sankaruustutkijan sitaatti lempielokuvastaan:
MAXIMUS 5,000 of my men are out there in the freezing mud. 3,000 of them are bloodied and cleaved. 2,000 will never leave this place. I will not believe they fought and died for nothing.
MARCUS And what would you believe?
MAXIMUS They fought for YOU and for Rome.
MARCUS And what is Rome, Maximus?
MAXIMUS I have seen much of the rest of the world. It is brutal and cruel and dark. Rome is the light.
MARCUS Yet you have never been there. You have not seen what it has become. (...)
Minä halusin lapsena kirjailijaksi, vaikka tiedostinkin puutteeni kaunokirjallisuuden alueella. Arvelin asian jotenkin korjaantuvan, ja niinhän tässä on käynyt, kirjoittaa saan ja saisin enemmänkin muttei oikein kerkiä.
Kun opiskelijoita tulee laitokselle, oli taustalla sitten valintakoe, pääaineenvaihto tai hyväksytyt avoimen opinnot, ei laitoksen väki yleensä tiedä paljoakaan siitä, minne opiskelija haluaa päätyä. Maisteriksi kaiketi? Ainakin toivottavasti, koska sinne häntä ollaan viemässä ellei pahasti vikuroi.
Sen jälkeen ei sitten tietoa oikein olekaan. Nyt ollaan tilanteessa, jossa kerätään säännöllisesti tietoja siitä, minne meiltä valmistuneet ovat menneet töihin. Moniaalle, lienee paras tiivistelmä edelleen. Valmistuneita on nykyään jo niin paljon, ettei kaikkien tarinoita tunneta kuten ennen vanhaan.
Tämän takia olisi naurussa pitelemistä, ellei se taas kaatuisi yliopistojen niskaan jonain käskyttämisenä, kun käytetään puheenvuoroja korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyön tiivistämisestä.
Mitä elinkeinoelämä haluaa? Mehän emme tuota niitä supersankareita, varaosilla varustettuja koneihmisiä joita nykyään kai eniten kaivattaisiin. Vaan ihan tavallisia historiaa opiskelleita ja historiantutkimuksesta jotain tietäviä ihmisiä, joita ei ole kyetty vieroittamaan kaikenlaisista vaarallisista tarpeista kuten perhe-elämästä ja vapaa-ajan kaipuusta.
Yliopisto voi olla niin monta asiaa - kun viimeksi vastustin herrasväen tuottamisen ajatusta, niin kyllähän niitäkin taitoja kertyy osakunnissa, yliopiston juhlissa ja nykyään melkein missä vain. Iltapukuja kuluu jos siitä tykkää. Muutenkin moni oppii käyttämään fiksuja sanoja ja väittämään pitävänsä kuivista valkoviineistä, oikeastaan vain punaviinistä. Tai mitä nyt milloinkin pitää osata tai ainakin nyökytellä mukana.
Rosa Meriläinen kirjoitti blogissaan taannoin, ettei hän koe oppineensa yliopistossa mitään. Tuli vain mieleen oman fuksisyksyni esitelmä, jonka piti silloinen rehtori Päiviö Tommila: suuren juhlasalin kalvosulkeisissa selvisi, että meiltä odotettiin myös persoonallisuuden muuttumista. Nauroimme sille tuolloin, mutta tapa ajatella ja hahmottaa maailmaa tulee hiipien. Eikä se kaikki ole vain koppavia mielipiteitä ja nyökyttelyä.
Olen kaiketi ennenkin luritellut siitä, kuinka yliopisto on minulle ennen kaikkea tieteen tekemisen ympäristö - en väheksy opettamista, vaan sen yhteys tutkimukseen on suora ja selkeä. Eräs kollega totesi taannoin, että hänellä on virassaan niin paljon töitä että hän joutuu rikkomaan lakia.
Yliopistossa opetuksen pitäisi näet perustua uusimpaan tutkimukseen, eikä hän ehdi seurata edes oman alansa kirjallisuutta, saati tutkia itse. Aijai. Tässä on laadunvarmistukselle purtavaa, jos sen pikku hampaat moiseen ylettävät.
Kaikista opiskelijoista ei tosiaan tule tutkijoita, mutta suutun kyllä, jos sanotaan ettei tutkimukseen liittyvistä taidoista ole mitään hyötyä muualla kuin yliopistossa.
Vauvanhoito lienee mahdotonta, ellei ole havaintoja, hypoteeseja, kirjallisuutta, johtopäätöksiä... ja näillä tuloksilla on suora vaikutus vastaiseen toimintaan. Ellei sitten olla niin jonkin ideologian lumoissa, ettei havaintoja voida ottaa todesta, tai ne tulevat väärältä henkilöltä (isä, anoppi jne.).
Julkinen keskustelu yliopistoista sun muusta onkin yleensä sillä tasolla, että lapsi olisi aikaa haudassa, jos päättelyn taso olisi sen hoidossa samanlaista.
Loppuun sankaruustutkijan sitaatti lempielokuvastaan:
MAXIMUS 5,000 of my men are out there in the freezing mud. 3,000 of them are bloodied and cleaved. 2,000 will never leave this place. I will not believe they fought and died for nothing.
MARCUS And what would you believe?
MAXIMUS They fought for YOU and for Rome.
MARCUS And what is Rome, Maximus?
MAXIMUS I have seen much of the rest of the world. It is brutal and cruel and dark. Rome is the light.
MARCUS Yet you have never been there. You have not seen what it has become. (...)
keskiviikko 21. marraskuuta 2007
Opiskelija(n)valinnoista
Aloin miettiä suhdettani opiskelijavalintoihin tarkemmin eilisen purkauksen jälkeen. Varsinkin näinä kaikkea älykkyyden ylivaltaa ja yli-ihmiskuvitelmia paheksuvina viikkoina pitää ehkä vähän selittää.
Kuten kai olen joskus todennutkin, en ollut lukiossa mikään huippu, koska en siellä paljoa edes käynyt. Pari laudaturia ja olematon opiskelutekniikka taskussa lähdin sitten maailmalle onneani etsimään.
Onneksi ala-asteelta saakka mukana ollut kaveri pääsi valtsikkaan, niin minäkin kuulin koko tiedekunnasta. Kuuntelin hänen touhotustaan ja menin huvikseni katsomaan pääsykoekirjoja kauppaan. Vaikutti hyvältä, päätin kokeilla.
Tilannehan ei ollut näin leppoisa kuin miltä saan sen kuulostamaan. Olin töissä lähettinä ja minua oli kyselty po. rahoitusfirmassa muihinkin hommiin, mutta en rakastanut konttoriympäristöä silloin enkä rakasta nyt.
Akateeminen itsetuntoni oli kuitenkin pohjamudissa, koska en tosiaan kokenut osaavani mitään tai tajuavani mistään. Valtsikkaan oli silti pakko päästä, sillä innostuin pääsykoekirjoista lukemisen myötä ihan tosissani. Ihmettelin vain, miksi lukiota ei voitu tehdä yhtä kiinnostavaksi.
En kai olisi uskaltanut mennä pääsykokeeseen ollenkaan, ellen olisi saanut niin hyvää palautetta valmennuskurssilta. Eivät ne kurssit kenenkään puolesta lue, mutta jos ihminen ei edes tajua osaavansa asioita, ne voivat sen kertoa.
Pääsin sisään puoli vai oliko se neljännespistettä yli pisterajan ja sillä tiellä ollaan, onneksi! Valtsikassa en enää ollutkaan vain ärsyttävä kakara, vaan ihmiset pohtivat samoja asioita kuin minäkin. Ja paljon syvemmin kuin mihin olin tottunut, joten haastetta riitti.
Talous- ja sosiaalihistorian opiskelijathan ovat vuosien mittaan koettaneet luoda itsestään kuvaa "sisäänpäinkääntyneinä kommunisteina", ja tämä huumori ja myös asian vakavampi puoli ovat minulle edelleen tärkeitä. Lähes kaikki läheisimmät ystäväni tekevät laitokselle väitöskirjaa - onko tämä hienoa vai säälittävää, riippunee kuulijasta.
Kun siis olen ollut mukana opiskelijoiden valintaprosessissa, rinnassa on ollut suurta myötätuntoa pyrkijöitä kohtaan. Vastauksia lukeva ei saa tietää pohjapisteitä eikä juuri muutakaan hakijasta. Käsiala jää mieleen päällimmäisenä. Niin ja se yksi, joka piirsi koko vastauksensa kirjoittamisen sijasta, oliko se nyt Suomen vientituotteet 1800-luvulla tai jotain. Pelasti päivän ja useammankin.
Kun teen ihan tavallisia tenttikysymyksiä, pidän tavoitteena ns. separaattorikysymystä. Sellaista, joka erottelee ulkolukijat ja asian myös hahmottaneet toisistaan. Yliopistossa opiskelu on näet hemmetin vaikeaa ensimmäiselle ryhmälle, joten heitä ei pidä palkita opiskelutyylistään. Kaikissa tenttikirjoissa on onneksi se taso, jonka tavoittamalla vasta alkaa kehittyä ymmärrys siitä, miksi koko asiasta pitää vouhottaa.
Ensimmäisinä opiskeluvuosina minäkin haalin opintoviikkoja (nyk. opintopisteitä) tuolla vanhan hyvän ajan lukutyylillä. Sitten tuli vuosi, jolloin mikään tentti ei ollut mennä läpi. Masensihan se, koska vuosia oli jo kulunut ja joskus oli tarkoitus valmistuakin. Proseminaariin olisi pitänyt mennä.
Jotain naksahti tuon vuoden aikana, koska sen jälkeen arvosanani nousivat kauttaaltaan ja muutenkin asiat alkoivat lutviutua. Mitä lie ollut, ei minua kukaan suuri pedagogi höykyttänyt uuteen uskoon. Tähän olisi kuitenkin syytä pyrkiä, sillä uskon monen opiskelijan kolkuttelevan YTHS:n terapian ovia turhaan kun ongelma on älyllinen.
Kolmas suuri oppimiskausi ovat muuten olleet äitiyslomat. Kun pääsee hetkeksi irti työstä, alitajunta järjestelee palikat parempaan kuosiin ja saattaa jopa valmistua väitöskirja. Ei siis ole välttämättä vaarallista, jos välillä tekee jotain muuta kuin tiedettä.
Tämän sekavan tarinan tarkoituksena on selittää, että yliopisto ei ole minusta mikään erikoislahjakkaiden supersankarihautomo, vaan paikka, jossa tietyntyyppiset ihmiset voivat valmistua aloille, joilla heistä on jotain hyötyäkin.
Varsinkaan yliopisto ei ole minusta herrasväkitehdas (ks. 17.9.), vaikka ylempien luokkien lapsilla onkin paremmat mahdollisuudet päästä sinne. Jako alkaa toiseksi viimeisen Tiede-lehden mukaan jo vauvana: herrasväen kakaroille puhutaan enemmän ja aivot kehittyvät.
Pois siis tietokoneelta ja puhumaan lapsille :-)
Kuten kai olen joskus todennutkin, en ollut lukiossa mikään huippu, koska en siellä paljoa edes käynyt. Pari laudaturia ja olematon opiskelutekniikka taskussa lähdin sitten maailmalle onneani etsimään.
Onneksi ala-asteelta saakka mukana ollut kaveri pääsi valtsikkaan, niin minäkin kuulin koko tiedekunnasta. Kuuntelin hänen touhotustaan ja menin huvikseni katsomaan pääsykoekirjoja kauppaan. Vaikutti hyvältä, päätin kokeilla.
Tilannehan ei ollut näin leppoisa kuin miltä saan sen kuulostamaan. Olin töissä lähettinä ja minua oli kyselty po. rahoitusfirmassa muihinkin hommiin, mutta en rakastanut konttoriympäristöä silloin enkä rakasta nyt.
Akateeminen itsetuntoni oli kuitenkin pohjamudissa, koska en tosiaan kokenut osaavani mitään tai tajuavani mistään. Valtsikkaan oli silti pakko päästä, sillä innostuin pääsykoekirjoista lukemisen myötä ihan tosissani. Ihmettelin vain, miksi lukiota ei voitu tehdä yhtä kiinnostavaksi.
En kai olisi uskaltanut mennä pääsykokeeseen ollenkaan, ellen olisi saanut niin hyvää palautetta valmennuskurssilta. Eivät ne kurssit kenenkään puolesta lue, mutta jos ihminen ei edes tajua osaavansa asioita, ne voivat sen kertoa.
Pääsin sisään puoli vai oliko se neljännespistettä yli pisterajan ja sillä tiellä ollaan, onneksi! Valtsikassa en enää ollutkaan vain ärsyttävä kakara, vaan ihmiset pohtivat samoja asioita kuin minäkin. Ja paljon syvemmin kuin mihin olin tottunut, joten haastetta riitti.
Talous- ja sosiaalihistorian opiskelijathan ovat vuosien mittaan koettaneet luoda itsestään kuvaa "sisäänpäinkääntyneinä kommunisteina", ja tämä huumori ja myös asian vakavampi puoli ovat minulle edelleen tärkeitä. Lähes kaikki läheisimmät ystäväni tekevät laitokselle väitöskirjaa - onko tämä hienoa vai säälittävää, riippunee kuulijasta.
Kun siis olen ollut mukana opiskelijoiden valintaprosessissa, rinnassa on ollut suurta myötätuntoa pyrkijöitä kohtaan. Vastauksia lukeva ei saa tietää pohjapisteitä eikä juuri muutakaan hakijasta. Käsiala jää mieleen päällimmäisenä. Niin ja se yksi, joka piirsi koko vastauksensa kirjoittamisen sijasta, oliko se nyt Suomen vientituotteet 1800-luvulla tai jotain. Pelasti päivän ja useammankin.
Kun teen ihan tavallisia tenttikysymyksiä, pidän tavoitteena ns. separaattorikysymystä. Sellaista, joka erottelee ulkolukijat ja asian myös hahmottaneet toisistaan. Yliopistossa opiskelu on näet hemmetin vaikeaa ensimmäiselle ryhmälle, joten heitä ei pidä palkita opiskelutyylistään. Kaikissa tenttikirjoissa on onneksi se taso, jonka tavoittamalla vasta alkaa kehittyä ymmärrys siitä, miksi koko asiasta pitää vouhottaa.
Ensimmäisinä opiskeluvuosina minäkin haalin opintoviikkoja (nyk. opintopisteitä) tuolla vanhan hyvän ajan lukutyylillä. Sitten tuli vuosi, jolloin mikään tentti ei ollut mennä läpi. Masensihan se, koska vuosia oli jo kulunut ja joskus oli tarkoitus valmistuakin. Proseminaariin olisi pitänyt mennä.
Jotain naksahti tuon vuoden aikana, koska sen jälkeen arvosanani nousivat kauttaaltaan ja muutenkin asiat alkoivat lutviutua. Mitä lie ollut, ei minua kukaan suuri pedagogi höykyttänyt uuteen uskoon. Tähän olisi kuitenkin syytä pyrkiä, sillä uskon monen opiskelijan kolkuttelevan YTHS:n terapian ovia turhaan kun ongelma on älyllinen.
Kolmas suuri oppimiskausi ovat muuten olleet äitiyslomat. Kun pääsee hetkeksi irti työstä, alitajunta järjestelee palikat parempaan kuosiin ja saattaa jopa valmistua väitöskirja. Ei siis ole välttämättä vaarallista, jos välillä tekee jotain muuta kuin tiedettä.
Tämän sekavan tarinan tarkoituksena on selittää, että yliopisto ei ole minusta mikään erikoislahjakkaiden supersankarihautomo, vaan paikka, jossa tietyntyyppiset ihmiset voivat valmistua aloille, joilla heistä on jotain hyötyäkin.
Varsinkaan yliopisto ei ole minusta herrasväkitehdas (ks. 17.9.), vaikka ylempien luokkien lapsilla onkin paremmat mahdollisuudet päästä sinne. Jako alkaa toiseksi viimeisen Tiede-lehden mukaan jo vauvana: herrasväen kakaroille puhutaan enemmän ja aivot kehittyvät.
Pois siis tietokoneelta ja puhumaan lapsille :-)
tiistai 20. marraskuuta 2007
Yo?
Oli taas Hesarissa senlaatuisen hölmö mielipidekirjoitus, että piti yrittää omaa vastinetta asiaan. Ks. alla, saa nähdä meneekö läpi ja missä muodossa.
En ole tässä asiassa ihan harmiton huutelija, koska ole opettanut yliopistossa oma oppiaineeni perusopintoja assistentin ominaisuudessa (ja opetan tohtoriassistenttina taas ensi lukuvuonna kun äitiyslomasta tokenen). Tässä välissä olen opettanut avoimessa yliopistossa oman oppiaineeni johdantokurssia ja kuulustellut perusopintojen tenttejä.
Valintaprosessissa olen ollut osallisena useampana vuonna kysymysten laatijana, tarkastajana ja valtsikan valintalautakunnan jäsenenä. Voi siis sanoa, että jos opiskelijavalinnoista ja opiskelijoista puhutaan, parempiakin asiantuntijoita varmasti on, mutta täältäkin pesee kyllä.
Ehkä eniten tässä kaikessa hämmästyttää se, miten samanlaisia avoimen yliopiston opiskelijoiden suoritukset ovat ns. varsinaiseen yliopistoon verrattuna. Onko valintaprosessi turha, voisiko ihmisiä ottaa sisään suoraan lukiosta?
No ei tosiaan. Valintakokeessa moni käy varmaan ihan vain katsomassa, mutta kunnolla vastaavistakin vain noin puolella näyttäisi olevan sen kummempia edellytyksiä akateemisiin opintoihin. Jotkut käyvät vuodesta toiseen vastaamassa kolmen pisteen edestä kuuden pisteen kysymyksiin - erikoinen harrastus jos mikä.
Avoimeen yliopistoon hakeutuminen sen sijaan on jo itsessään valintaprosessi: kiinnostusta oppiaineeseen on niin paljon, että sitä luetaan jo etukäteen tai ihan huvin vuoksi. Jos siis näyttää, että avoin on jonkinlainen valmennuskurssi, se sekä on sitä että ei. Jos ensimmäisessä tentissä tulee notkeaa asiaproosaa annetusta aiheesta, siinä vaiheessa ei opetuksella ole osuutta asiaan.
Saa nähdä, mitä ne taas keksivät yliopiston vähäisen jäljellä olevan autonomian nitistämiseksi. Mahdollisesti Sari Sarkomaa tulee valikoimaan meille opiskelijat ensi keväänä?
"Pekka Kauppi, Antti Melander ja Sirpa Vahtera kirjoittavat Helsingin Sanomissa 20.11.2007 ylioppilaskirjoitusten merkityksen lisäämisestä korkeakoulujen sisäänotossa. Kysymys on kuitenkin väärin asetettu, koska ylioppilaskirjoituksilla on jo nyt kohtuuttoman suuri rooli koulutuspoliittisessa keskustelussa.
Miksi lukion päästötodistusta ei oteta laajemmin huomioon eri oppilaitosten opiskelijavalinnoissa? Se mittaa paljon paremmin opiskelijan kiinnostusta eri oppiaineisiin, eikä se ole yhtä altis satunnaisille häiriöille kuin ylioppilaskirjoitukset. Tämän todistuksen arvosanat muodostuvat lukiovuosien kuluessa, ja ainevalikoimakin on laajempi kuin muutamaan alaan keskittyvässä yo-kokeessa.
Jos opiskelija hoitaa opiskelunsa pitkäjänteisesti hyvin, hän voi jopa rentoutua parin viimeisen kurssin aikana – vaikkapa keskittyäkseen jo yliopiston valintakokeeseen. Näin korjaantuisi vasta lukiosta valmistuneiden epätasa-arvoinen asema aiemmin valmistuneisiin nähden. Toisaalta lukion laajaa ja monelle raskasta ainevalikoimaa voisi karsia ja antaa nuoren keskittyä niihin asioihin, jotka häntä todella kiinnostavat.
Se, että ylioppilaskirjoitukset ovat valtakunnallinen koe ei tunnu poistavan eri koulujen ja alueiden opiskelijoiden välisiä eroja, joten sillä ei kannata yrittää perustella yo-kokeen nykyistä merkitystä saati sen lisäämistä. Luonnollisesti lukion kurssien arvosanoissa eivät saisi näkyä mitkään muut asiat kuin opilliset ansiot; toivottavasti nykyään arvosanoja eivät enää alennakaan esim. käytös tai poissaolot, kuten omana lukioaikanani.
Ylioppilastutkinto oli alun perin yliopiston valintakoe, jonka järjesti yliopisto itse ja jonka perusteella sai opiskeluoikeuden yliopistossa. Kehitys on mennyt tähän vinoutuneeseen nykytilanteeseen, jossa ylioppilastutkinnon järjestävät aivan muut tahot kuin yliopistot ja korkeakoulut, eikä tämä tutkinto yleensä takaa opiskeluoikeutta minnekään.
Vaikka lukion päästötodistus otettaisiinkin avuksi korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa, yliopistoilla tulisi silti olla oikeus valita itse opiskelijansa. Eri oppiaineet tietävät parhaiten, millaiset vaatimukset juuri heidän opiskelijoilleen on syytä asettaa. Tätä valtaa ei pidä antaa sen paremmin lukioiden opettajlle kuin ylioppilastutkintolautakunnallekaan. Monia yliopistollisia oppiaineita ei edes opeteta alemmilla koulutusasteilla, joten suoraa yhteyttä aiempien opintojen ja yliopiston välillä ei voida esittää."
En ole tässä asiassa ihan harmiton huutelija, koska ole opettanut yliopistossa oma oppiaineeni perusopintoja assistentin ominaisuudessa (ja opetan tohtoriassistenttina taas ensi lukuvuonna kun äitiyslomasta tokenen). Tässä välissä olen opettanut avoimessa yliopistossa oman oppiaineeni johdantokurssia ja kuulustellut perusopintojen tenttejä.
Valintaprosessissa olen ollut osallisena useampana vuonna kysymysten laatijana, tarkastajana ja valtsikan valintalautakunnan jäsenenä. Voi siis sanoa, että jos opiskelijavalinnoista ja opiskelijoista puhutaan, parempiakin asiantuntijoita varmasti on, mutta täältäkin pesee kyllä.
Ehkä eniten tässä kaikessa hämmästyttää se, miten samanlaisia avoimen yliopiston opiskelijoiden suoritukset ovat ns. varsinaiseen yliopistoon verrattuna. Onko valintaprosessi turha, voisiko ihmisiä ottaa sisään suoraan lukiosta?
No ei tosiaan. Valintakokeessa moni käy varmaan ihan vain katsomassa, mutta kunnolla vastaavistakin vain noin puolella näyttäisi olevan sen kummempia edellytyksiä akateemisiin opintoihin. Jotkut käyvät vuodesta toiseen vastaamassa kolmen pisteen edestä kuuden pisteen kysymyksiin - erikoinen harrastus jos mikä.
Avoimeen yliopistoon hakeutuminen sen sijaan on jo itsessään valintaprosessi: kiinnostusta oppiaineeseen on niin paljon, että sitä luetaan jo etukäteen tai ihan huvin vuoksi. Jos siis näyttää, että avoin on jonkinlainen valmennuskurssi, se sekä on sitä että ei. Jos ensimmäisessä tentissä tulee notkeaa asiaproosaa annetusta aiheesta, siinä vaiheessa ei opetuksella ole osuutta asiaan.
Saa nähdä, mitä ne taas keksivät yliopiston vähäisen jäljellä olevan autonomian nitistämiseksi. Mahdollisesti Sari Sarkomaa tulee valikoimaan meille opiskelijat ensi keväänä?
"Pekka Kauppi, Antti Melander ja Sirpa Vahtera kirjoittavat Helsingin Sanomissa 20.11.2007 ylioppilaskirjoitusten merkityksen lisäämisestä korkeakoulujen sisäänotossa. Kysymys on kuitenkin väärin asetettu, koska ylioppilaskirjoituksilla on jo nyt kohtuuttoman suuri rooli koulutuspoliittisessa keskustelussa.
Miksi lukion päästötodistusta ei oteta laajemmin huomioon eri oppilaitosten opiskelijavalinnoissa? Se mittaa paljon paremmin opiskelijan kiinnostusta eri oppiaineisiin, eikä se ole yhtä altis satunnaisille häiriöille kuin ylioppilaskirjoitukset. Tämän todistuksen arvosanat muodostuvat lukiovuosien kuluessa, ja ainevalikoimakin on laajempi kuin muutamaan alaan keskittyvässä yo-kokeessa.
Jos opiskelija hoitaa opiskelunsa pitkäjänteisesti hyvin, hän voi jopa rentoutua parin viimeisen kurssin aikana – vaikkapa keskittyäkseen jo yliopiston valintakokeeseen. Näin korjaantuisi vasta lukiosta valmistuneiden epätasa-arvoinen asema aiemmin valmistuneisiin nähden. Toisaalta lukion laajaa ja monelle raskasta ainevalikoimaa voisi karsia ja antaa nuoren keskittyä niihin asioihin, jotka häntä todella kiinnostavat.
Se, että ylioppilaskirjoitukset ovat valtakunnallinen koe ei tunnu poistavan eri koulujen ja alueiden opiskelijoiden välisiä eroja, joten sillä ei kannata yrittää perustella yo-kokeen nykyistä merkitystä saati sen lisäämistä. Luonnollisesti lukion kurssien arvosanoissa eivät saisi näkyä mitkään muut asiat kuin opilliset ansiot; toivottavasti nykyään arvosanoja eivät enää alennakaan esim. käytös tai poissaolot, kuten omana lukioaikanani.
Ylioppilastutkinto oli alun perin yliopiston valintakoe, jonka järjesti yliopisto itse ja jonka perusteella sai opiskeluoikeuden yliopistossa. Kehitys on mennyt tähän vinoutuneeseen nykytilanteeseen, jossa ylioppilastutkinnon järjestävät aivan muut tahot kuin yliopistot ja korkeakoulut, eikä tämä tutkinto yleensä takaa opiskeluoikeutta minnekään.
Vaikka lukion päästötodistus otettaisiinkin avuksi korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa, yliopistoilla tulisi silti olla oikeus valita itse opiskelijansa. Eri oppiaineet tietävät parhaiten, millaiset vaatimukset juuri heidän opiskelijoilleen on syytä asettaa. Tätä valtaa ei pidä antaa sen paremmin lukioiden opettajlle kuin ylioppilastutkintolautakunnallekaan. Monia yliopistollisia oppiaineita ei edes opeteta alemmilla koulutusasteilla, joten suoraa yhteyttä aiempien opintojen ja yliopiston välillä ei voida esittää."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)