Tiede-lehden uusimmassa numerossa dosentti Veijo Hietala pohtii median merkitystä kansakunnan luomisessa. Joulukin etenee television ja ehkä myös radion tahtiin, perinteisine ohjelmineen ja kuuluttajien välihuomautuksin varustettuna.
Meiltä jäi joulurauhan julistus väliin, kun päiväkävely venähti pitkäksi. Ei sillä niin väliä, ohjelma muistuttaa vuodesta toiseen itseään ja nehän ovat jumalauta turkulaisia siellä...
Olimme juuri puolenpäivän aikaa ohittamassa paikallista Kontukrouvia. Se on melko rauhallinen korttelikapakka, jossa ihmiskohtalot kulkevat kohti vääjäämätöntä toteutumistaan ilman että meidän muiden tarvitsisi olla asiasta erityisen kiihtyneitä.
Joulurauhan julistusta sielläkin katsottiin, osa seisaaltaan. En mene vannomaan että virsiä olisi veisattu ohjelman tahdissa, mutta kollektiivinen kokemus oli joka tapauksessa menossa.
Sitä minä vain, että kuinkahan moni muu ohjelman katsoja tajuaa sen koskettavan myös lähiöräkälöiden vakituista asiakaskuntaa? Että tämä fantastinen kansakunta tosiaan kokoontuu yhtenä miehenä, naisena ja hermafrodiittina näiden perinteisten symbolien äärelle?
Pikemminkin ne, jotka mieluummin nähdään nykysuomalaisuuden ilmentäjinä - nuoret, kauniit, koulutetut, kansainväliset - ovat valmiita luopumaan joutavista rituaaleista ja kokemaan joulunsa omaehtoisesti. Isänmaa ei merkitse heille sanana mitään erityistä, elleivät he ole koulutuksensa lomassa oppineet diskurssianalysoimaan sitä puhki parilla terävällä viillolla.
Joskus tuntuu, että kansallisella kuvastolla, rituaaleilla ja merkityksillä pidetään ruodussa nimenomaan nämä vähemmän ihanteelliset tapaukset. Kun saa sentään olla suomalainen ja ylpeä jääkiekosta ja Kimistä, miksi ihmetellä elämänsä kulkua ja asioidensa tilaa. Tai muiden, jos oma pämppäily on enemmän harrastuspohjaista. Ostetaan taas pullo Suomi- tai Leijonaviinaa ja mäyris Karjalaa vielä seuraksi, johan elämä alkaa ja onni aukeaa.
Joskus mietin myös, missä vaiheessa suomalaiset eivät ole olleet kahtiajakautunut kansa. Joskus 1800-luvulla oli eliitin ihannekansa, sen kuvan murros ja sitten 1918, valkoinen Suomi maailmansotien välillä ja sotien jälkeen porvarillisen Suomen hiljainen pettymys kun ne pirut pääsevät hallituksiin ja korkeakouluihin. 1990-luvulla keksittiin A- ja B-kansalaiset ja nyt viime aikoina ei ole noussut esille mitään erityisen hemaisevaa termiä. Kohta kaiketi taas, jos taantumaa pukkaa.
Koskahan krouvien, pubien ja baarien kanta-asiakkaat hoksaavat, että he eivät sittenkään kuulu kansakuntaan jonka nimissä mielellään uhoavat? Eivätkä ole koskaan kuuluneetkaan. Suomi-viinapullo on istutettu käteen, jos yritystä mukaan pääsemiseksi on ilmennyt.
Pohtii yks porvarisrouva, joka ei halua muuttaa maalle ja/tai muurien suojaan eikä pistää lapsiaan erikoiskouluun, vaikka juuri sitä kai pitäisi haluta että olisi kunnon ihminen?
keskiviikko 26. joulukuuta 2007
sunnuntai 23. joulukuuta 2007
Joulurauhaa
Sattumuksia joulunaluspäivinä:
Pipopäinen mies ostaa joulukukkaa kukkakaupassa. Hän kirjoittaa korttia, johon piirtyy vaivalloisin tikkukirjaimin "hyvää joulua vuoelle 2008".
Miten moni ovi lie pysynyt kiinni tuolla kirjoitustaidolla - vaikkei se välttämättä kerro, miten lanttu leikkaa. Toivottavasti kukan ja kortin saaja osaa arvostaa vilpitöntä yritystä, eikä huomauttele asiasta jonka antaja tietää ihan hyvin ennestään.
Nuoripari tekee jouluostoksia marketissa. Hyvinpukeutunut mies puhuu keskittyneesti kännykkäänsä, kun yhtä hyvinpukeutunut nainen juoksee hänen luonaan kysymässä: "Otetaanko tätä? Entäs tätä?"
Ehkä heidän joulunsa ei mene kaikkineen samoissa tunnelmissa, että nainen kyselee ja mies suvaitsee vastata minkä tärkeämmiltä asioilta joutaa. Ehkä se puhelu oli oikeasti pakko ottaa. Ehkä.
Iäkäs rouva kiilaa eteeni marketin kassajonossa. Ihmettelen, miten hän siihen ehtikin, mutta itsepä puhuin kännykkääni, kun opastin miestäni tulemaan kantoavuksi. Jäi väliä.
Tilanne saa yllättävän käänteen, kun rouva tekee tilaa että pääsisin hänen edelleen. Kun mies on vielä jossain jotain hakemassa. Oikea kiilaaja ei noin tekisi. Kaipa rouva on arvellut jonon pään todella olleen siinä kassan vieressä.
Menen kiltisti hänen edelleen kun käsketään, ja rouva siirtyy taakseni. Kukaan takana tulevistakaan ei äläköi asiasta, mitäpä tässä kun jonotusaika on alle vartti. Ja hyvä onkin, jos ihminen alkaa olla vähän hömmelö, ei se asia huutamalla parane.
Meidän naapurissamme on äänistä päätellen siivottu hiki pipossa kaksi päivää. Kunpa sekin energia olisi käytetty perheen asioiden selvittämiseen. Ettei aattona tarvitsi taas karjua niin, että naapurissakin tiedetään miten ahistaa.
Hyvää joulua ja ehkä uutta vuottakin, saa nähdä miten tässä loppuvuonna jaksaa bloggailla :-)
Pipopäinen mies ostaa joulukukkaa kukkakaupassa. Hän kirjoittaa korttia, johon piirtyy vaivalloisin tikkukirjaimin "hyvää joulua vuoelle 2008".
Miten moni ovi lie pysynyt kiinni tuolla kirjoitustaidolla - vaikkei se välttämättä kerro, miten lanttu leikkaa. Toivottavasti kukan ja kortin saaja osaa arvostaa vilpitöntä yritystä, eikä huomauttele asiasta jonka antaja tietää ihan hyvin ennestään.
Nuoripari tekee jouluostoksia marketissa. Hyvinpukeutunut mies puhuu keskittyneesti kännykkäänsä, kun yhtä hyvinpukeutunut nainen juoksee hänen luonaan kysymässä: "Otetaanko tätä? Entäs tätä?"
Ehkä heidän joulunsa ei mene kaikkineen samoissa tunnelmissa, että nainen kyselee ja mies suvaitsee vastata minkä tärkeämmiltä asioilta joutaa. Ehkä se puhelu oli oikeasti pakko ottaa. Ehkä.
Iäkäs rouva kiilaa eteeni marketin kassajonossa. Ihmettelen, miten hän siihen ehtikin, mutta itsepä puhuin kännykkääni, kun opastin miestäni tulemaan kantoavuksi. Jäi väliä.
Tilanne saa yllättävän käänteen, kun rouva tekee tilaa että pääsisin hänen edelleen. Kun mies on vielä jossain jotain hakemassa. Oikea kiilaaja ei noin tekisi. Kaipa rouva on arvellut jonon pään todella olleen siinä kassan vieressä.
Menen kiltisti hänen edelleen kun käsketään, ja rouva siirtyy taakseni. Kukaan takana tulevistakaan ei äläköi asiasta, mitäpä tässä kun jonotusaika on alle vartti. Ja hyvä onkin, jos ihminen alkaa olla vähän hömmelö, ei se asia huutamalla parane.
Meidän naapurissamme on äänistä päätellen siivottu hiki pipossa kaksi päivää. Kunpa sekin energia olisi käytetty perheen asioiden selvittämiseen. Ettei aattona tarvitsi taas karjua niin, että naapurissakin tiedetään miten ahistaa.
Hyvää joulua ja ehkä uutta vuottakin, saa nähdä miten tässä loppuvuonna jaksaa bloggailla :-)
tiistai 18. joulukuuta 2007
Miksi naiset suorittavat
Joulunalusviikko on sopiva aika pohtia miesten usein esittämää kysymystä: mitä sä hössötät?
Miksi naiset, tai ainakin monet ja ennen vanhaan paljon useammat tekevät juhlapyhistä jonkinlaisen kansalaiskunnon mittarin? Pitää olla koristeet, siivous, ruoat, joulukortit, kukat, kaikki ojennuksessa ja laitettuna kuten naistenlehdessä sanottiin. Tai oma äiti on laittanut. Tai kuten anoppi on vinosti hymyillen huomauttanut. (Tuossa luki alun perin että vittuillen, mutta eiväthän anopit sellaista tee enkä minä äiti-ihmisenä kirjoita. Hyh.)
Siinäpä se pintapuolinen selitys tulikin. Vaikka miehet eivät huomaisi kuin joulukuusen ja kinkun puuttumisen, naiset kyllä huomaavat. En tiedä tuleeko se näkökyky munasarjojen mukana vai kulttuurin, mutta useimmilla se on. Onneksi monilla nykynaisilla on muutakin tekemistä kuin vahtia toisten kämppiä. Kaikilla ei silti vielä ole.
Syvällisempi selitys löytyy, ainakin minun mielestäni, maamme ja varmaan monien muidenkin maiden historiasta. Lukekaapa Sodassa koettua: Haavoitettu lapsuus ja siitä viimeinen, Ville Kivimäen kirjoittama luku. (Ville on fiksu mies, joka tuntuu ymmärtävän asioita enemmän kuin useimmat ikäisensä tai monet koskaan. Lukekaa Villeä!)
Kun sodan kokenut, monesti traumatisoitunut mies tuli kotiin ja alettiin elää muka normaalia perhe-elämää, naisten osaksi tuli unohtaa omat mahdolliset sotatraumansa ja pitää perhettä pystyssä. Parhaassa tapauksessa mies toi leivän pöytään, jos ei tuonut niin jonkun oli kuitenkin pakko. Ja sitten piti vielä pukea lapset siististi ja pitää koti kuosissa. Ettei kukaan olisi päässyt sanomaan.
Nähdäkseni suomalaisissa perheissä on vuosikymmenten ajan opittu pitämään materiaa tunteiden symbolina ja tarvittaessa korvikkeena. Ei se mitään, jos perheessä kaikki vihaavat toisiaan, kun on kuusi ja kynttilät ja kystä kyllä niin ei sitä kukaan huomaa. Me kaikki haluamme rakkautta, ja joulu on hyvä aika kuvitella saavansa ja antavansa sitä.
Ja vaikka meillä onnekkaimmassa tapauksessa ei olisikaan tunnepuolella isompaa hätää, vaan voisimme rentoutua ja maata sohvalla suklaata syöden, niin tuho uhkaa aina. Koskaan ei tiedä, koska se mies räjähtää käsiin, koskaan ei tiedä koska sosiaalihuolto vie lapset kun ei osattukaan olla ihmisiksi. Nämä siis ylisukupolvisina traumoina, joilla meitä naisia joskus aika viitteellisesti mutta kovin tunnistettavasti osataan pelotella.
Ja me suoritamme, siitäkin huolimatta että tavoittelemamme onnen tila pakenee juuri niiden toimien vuoksi, joilla siihen pyrimme.
Miehet voivat helpottaa omaa ja naistensa osaa leikkimällä vähän vähemmän suurta tuntematonta ja olemalla kotona läsnä sekä henkisesti että fyysisesti. Voi vaikka kertoa ihan suoraan, mitä joululta odottaa ja tehdä sitä itse sen sijaan, että antaa naisen höösätä ja sitten letkautellaan puolittain selän takana. Perhe on yhteinen yritys - vaikka isoisien ja isoisoisien sukupolvi ei siihen aina kyennyt, nykyisät kyllä kykenevät.
Ja katso, tapahtui niinä päivinä että otsaryppy ja hikikarpalo katosivat naisen kasvoilta ja hän näki perheensä ihmisinä eikä toiminnan kohteina. Halleluja, aamen :-)
Miksi naiset, tai ainakin monet ja ennen vanhaan paljon useammat tekevät juhlapyhistä jonkinlaisen kansalaiskunnon mittarin? Pitää olla koristeet, siivous, ruoat, joulukortit, kukat, kaikki ojennuksessa ja laitettuna kuten naistenlehdessä sanottiin. Tai oma äiti on laittanut. Tai kuten anoppi on vinosti hymyillen huomauttanut. (Tuossa luki alun perin että vittuillen, mutta eiväthän anopit sellaista tee enkä minä äiti-ihmisenä kirjoita. Hyh.)
Siinäpä se pintapuolinen selitys tulikin. Vaikka miehet eivät huomaisi kuin joulukuusen ja kinkun puuttumisen, naiset kyllä huomaavat. En tiedä tuleeko se näkökyky munasarjojen mukana vai kulttuurin, mutta useimmilla se on. Onneksi monilla nykynaisilla on muutakin tekemistä kuin vahtia toisten kämppiä. Kaikilla ei silti vielä ole.
Syvällisempi selitys löytyy, ainakin minun mielestäni, maamme ja varmaan monien muidenkin maiden historiasta. Lukekaapa Sodassa koettua: Haavoitettu lapsuus ja siitä viimeinen, Ville Kivimäen kirjoittama luku. (Ville on fiksu mies, joka tuntuu ymmärtävän asioita enemmän kuin useimmat ikäisensä tai monet koskaan. Lukekaa Villeä!)
Kun sodan kokenut, monesti traumatisoitunut mies tuli kotiin ja alettiin elää muka normaalia perhe-elämää, naisten osaksi tuli unohtaa omat mahdolliset sotatraumansa ja pitää perhettä pystyssä. Parhaassa tapauksessa mies toi leivän pöytään, jos ei tuonut niin jonkun oli kuitenkin pakko. Ja sitten piti vielä pukea lapset siististi ja pitää koti kuosissa. Ettei kukaan olisi päässyt sanomaan.
Nähdäkseni suomalaisissa perheissä on vuosikymmenten ajan opittu pitämään materiaa tunteiden symbolina ja tarvittaessa korvikkeena. Ei se mitään, jos perheessä kaikki vihaavat toisiaan, kun on kuusi ja kynttilät ja kystä kyllä niin ei sitä kukaan huomaa. Me kaikki haluamme rakkautta, ja joulu on hyvä aika kuvitella saavansa ja antavansa sitä.
Ja vaikka meillä onnekkaimmassa tapauksessa ei olisikaan tunnepuolella isompaa hätää, vaan voisimme rentoutua ja maata sohvalla suklaata syöden, niin tuho uhkaa aina. Koskaan ei tiedä, koska se mies räjähtää käsiin, koskaan ei tiedä koska sosiaalihuolto vie lapset kun ei osattukaan olla ihmisiksi. Nämä siis ylisukupolvisina traumoina, joilla meitä naisia joskus aika viitteellisesti mutta kovin tunnistettavasti osataan pelotella.
Ja me suoritamme, siitäkin huolimatta että tavoittelemamme onnen tila pakenee juuri niiden toimien vuoksi, joilla siihen pyrimme.
Miehet voivat helpottaa omaa ja naistensa osaa leikkimällä vähän vähemmän suurta tuntematonta ja olemalla kotona läsnä sekä henkisesti että fyysisesti. Voi vaikka kertoa ihan suoraan, mitä joululta odottaa ja tehdä sitä itse sen sijaan, että antaa naisen höösätä ja sitten letkautellaan puolittain selän takana. Perhe on yhteinen yritys - vaikka isoisien ja isoisoisien sukupolvi ei siihen aina kyennyt, nykyisät kyllä kykenevät.
Ja katso, tapahtui niinä päivinä että otsaryppy ja hikikarpalo katosivat naisen kasvoilta ja hän näki perheensä ihmisinä eikä toiminnan kohteina. Halleluja, aamen :-)
sunnuntai 16. joulukuuta 2007
Kotiteollisuus
Olin eilen ystäväni kanssa Tavastialla Kotiteollisuuden keikalla. Loppuunmyyty ja olihan siellä väkeä. Velloimme massan mukana lavan edessä, tai jossain viidennen "rivin" tietämissä. Parempi niin kuin etäisesti ihmettelemässä jossain parvella, kokemusta on siitäkin.
Keikan alkupuoli oli retrohenkisesti kuin 1990-luvun lopun Kotiteollisuuden keikka, tai näin ainakin kerrottiin. Itse tulin mukaan kuulijoihin vuonna 2002, joten olen muiden varassa tässä asiassa. Onhan tuo uusi kokoelma hyllyssä, mutta ei aikuinen ihminen jaksa sellaisia opiskella. Energialla ja innolla sedät (minua vuotta vanhemmat) setin vetivät. Muistelivat vielä menneitä, kuinka ujoja he olivat nuorempina keikoilla ja sen sellaista.
Loppukeikka jäi toisella tapaa etäiseksi, ja jälleen vika lienee minussa. Se oli lähinnä viime aikojen hittikimara, Kuningas mammona vähän vanhemmasta tavarasta mukana. En tosin tehnyt muistiinpanoja, kunhan tässä hapuilen eilisiltaa. Oli kyllä kiva kuulla kerrankin elävänä Minä olen ja niin edelleen, Tuonelan koivut toimii myös vaikka se onkin Radio Rockilla tahkottu puhki.
Keikan siunatuksi lopuksi soittajat ilmaantuivat lavalle alasti kaikki kolme. Vähäistä väsymystä olin kiertueen viimeisessä keikassa havaitsevinani, en sitten tiedä oliko nakuilu keino välttää encoret, ei kai sentään. Ainakin hylkeenomaista turvotusta oli keskivartaloissa ihan tilanteeseen nähden. Viihde on kovaa työtä.
Ennen keikkaa tuli pidettyä pientä hauskaa turpasaunaa muun yleisön kanssa. Naisten on vain paras kestää se, että heidän arvellaan tulleen paikalle "kun Hynynen on niin ihana". Mitään muuta motiivia ei tietysti naisten musiikkiharrastukselle muutenkaan anneta, mutta solistin viimeaikaiset touhut ovat tehneet väittämästä aukottoman totuuden.
Hynynen itsekin havainnoi tilannetta avaamalla keikan lauseella "hei tytöt". Jep. Yritä siinä selittää ihmisille että mä niinku ihan musiikkia ja fiilistä tässä. Kun eiväthän ne yleisen totuuden mukaan osaa soittaakaan ja tekevät aina saman kappaleen uudestaan.
Kotiteollisuuden julkisuuskuvassa - jota he itse ahkerasti muokkaavat kotisivuillaan ja muutenkin - korostuu muun häsläämisen lisäksi alkoholinkäyttö. Sain juuri loppuun Marko Ahon teoksen Iskelmäkuninkaan tuho, jossa Aho välillä metodologiaansa juuttuen mutta usein myös ihan ymmärrettävästi käsittelee suomalaisen populaarimusiikin sankarikuvaa.
Viinahan on perisuomalainen aine, joka tuo "meistä" esiin sen mitä "me" todella olemme ja jos emme viinaa juo, olemme ihan feikkejä. Muusikkojen elämästä en tiedä paljoakaan, kaiketi heidän on pakko läträtä ainakin esiintyessään tauotta.
Hommassa on vain se vika, että epätieteellisten mutta perusteellisten empiiristen tutkimusteni mukaan päihteet tappavat ihmisestä ihmisyyden. Luovuus jumittuu kaavoihinsa, inhimillinen vuorovaikutus vaihtuu kitinäksi siitä kun kukaan ei ymmärrä. Juicen tuotanto on hyvä esimerkki: jo 1980-luvulla siitä puuttui alkuaikojen kepeys ja ilo. Voihan sen selittää aikuistumisellakin, vaan enpä taida.
No, Kotiteollisuuden musiikissa kepeyttä ja iloa on harvinaisen vähän. Saapa nähdä, vaihtuuko eteläkarjalainen vientituote itseironia keikoilla jossain vaiheessa itsesääliksi. Ne nimittäin eivät ole sama asia, vaikka tyhmempi ne helposti sekoittaakin. Kassellaan, kun nyt kerran puolessatoista vuodessa tällainen "kadonnutkin" katsomaan pääsee...
Keikan alkupuoli oli retrohenkisesti kuin 1990-luvun lopun Kotiteollisuuden keikka, tai näin ainakin kerrottiin. Itse tulin mukaan kuulijoihin vuonna 2002, joten olen muiden varassa tässä asiassa. Onhan tuo uusi kokoelma hyllyssä, mutta ei aikuinen ihminen jaksa sellaisia opiskella. Energialla ja innolla sedät (minua vuotta vanhemmat) setin vetivät. Muistelivat vielä menneitä, kuinka ujoja he olivat nuorempina keikoilla ja sen sellaista.
Loppukeikka jäi toisella tapaa etäiseksi, ja jälleen vika lienee minussa. Se oli lähinnä viime aikojen hittikimara, Kuningas mammona vähän vanhemmasta tavarasta mukana. En tosin tehnyt muistiinpanoja, kunhan tässä hapuilen eilisiltaa. Oli kyllä kiva kuulla kerrankin elävänä Minä olen ja niin edelleen, Tuonelan koivut toimii myös vaikka se onkin Radio Rockilla tahkottu puhki.
Keikan siunatuksi lopuksi soittajat ilmaantuivat lavalle alasti kaikki kolme. Vähäistä väsymystä olin kiertueen viimeisessä keikassa havaitsevinani, en sitten tiedä oliko nakuilu keino välttää encoret, ei kai sentään. Ainakin hylkeenomaista turvotusta oli keskivartaloissa ihan tilanteeseen nähden. Viihde on kovaa työtä.
Ennen keikkaa tuli pidettyä pientä hauskaa turpasaunaa muun yleisön kanssa. Naisten on vain paras kestää se, että heidän arvellaan tulleen paikalle "kun Hynynen on niin ihana". Mitään muuta motiivia ei tietysti naisten musiikkiharrastukselle muutenkaan anneta, mutta solistin viimeaikaiset touhut ovat tehneet väittämästä aukottoman totuuden.
Hynynen itsekin havainnoi tilannetta avaamalla keikan lauseella "hei tytöt". Jep. Yritä siinä selittää ihmisille että mä niinku ihan musiikkia ja fiilistä tässä. Kun eiväthän ne yleisen totuuden mukaan osaa soittaakaan ja tekevät aina saman kappaleen uudestaan.
Kotiteollisuuden julkisuuskuvassa - jota he itse ahkerasti muokkaavat kotisivuillaan ja muutenkin - korostuu muun häsläämisen lisäksi alkoholinkäyttö. Sain juuri loppuun Marko Ahon teoksen Iskelmäkuninkaan tuho, jossa Aho välillä metodologiaansa juuttuen mutta usein myös ihan ymmärrettävästi käsittelee suomalaisen populaarimusiikin sankarikuvaa.
Viinahan on perisuomalainen aine, joka tuo "meistä" esiin sen mitä "me" todella olemme ja jos emme viinaa juo, olemme ihan feikkejä. Muusikkojen elämästä en tiedä paljoakaan, kaiketi heidän on pakko läträtä ainakin esiintyessään tauotta.
Hommassa on vain se vika, että epätieteellisten mutta perusteellisten empiiristen tutkimusteni mukaan päihteet tappavat ihmisestä ihmisyyden. Luovuus jumittuu kaavoihinsa, inhimillinen vuorovaikutus vaihtuu kitinäksi siitä kun kukaan ei ymmärrä. Juicen tuotanto on hyvä esimerkki: jo 1980-luvulla siitä puuttui alkuaikojen kepeys ja ilo. Voihan sen selittää aikuistumisellakin, vaan enpä taida.
No, Kotiteollisuuden musiikissa kepeyttä ja iloa on harvinaisen vähän. Saapa nähdä, vaihtuuko eteläkarjalainen vientituote itseironia keikoilla jossain vaiheessa itsesääliksi. Ne nimittäin eivät ole sama asia, vaikka tyhmempi ne helposti sekoittaakin. Kassellaan, kun nyt kerran puolessatoista vuodessa tällainen "kadonnutkin" katsomaan pääsee...
perjantai 14. joulukuuta 2007
Työn luonne
http://www.kansanuutiset.fi/viikkolehti.htm
Pätkäähän tässä on tehnyt itse kukin, ei minullakaan ole koskaan ollut vakituista työsuhdetta. Olen aina ollut menossa jonnekin, ainakin omasta mielestäni, joten en ole kokenut sellaisen tarvettakaan. Olen kai siis EK:n ihannetyttö?
Pätkätyö ei ole ollut minulle erityinen ongelma, koska vuoden 1999 jälkeen minulla on aina ollut tiedossa seuraava pätkä tai ainakin äitiysloma. Ei niin että olisin lapsenteolla rahoittanut tutkimusta sentään... Joka tapauksessa, pätkäelämän ongelma on ennen kaikkea sen asian suuri todennäköisyys, että pätkien väliin jää elämänmentävä aukko.
Jokin aika sitten Hesarin Nyt-liitteessä oli "uusi luokkayhteiskunta" tulojen mukaan jaettuna. Yksi tapa tuokin, ja rahan puute on alimmissa luokissa oikea ongelma.
Vielä suurempi ongelma kuin pätkät tai palkan pienuus sinänsä on minusta kuitenkin se, että työ on viime vuosina pyritty järjestelmällisesti irrottamaan ihmisen identiteetistä. Pysyvien työsuhteiden puute ja todennäköisyys joutua työkkärin pompoteltavaksi tietysti voimistavat tätä kehitystä.
On pakko tehdä mitä vain henkensä pitimiksi. Ei saa sortua kuvittelemaan olevansa jonkin alan ammattilainen saati että olisi tärkeä nimenomaan ammattitaitonsa vuoksi. Pitää olla valmis muuttumaan ja luopumaan siitä, mikä vielä hetki sitten oli olennainen osa omaa minuutta.
Tämän kehityksen seuraukset voi huomata varsinkin palvelualoilla. Kun melkein kaikki työntekijät vaikkapa ravintolassa ovat "ekstraajia" ja tänään täällä, huomenna jossakin muualla, ei synny henkeä ja tunnetta siitä, että ollaan jossain paikassa. Kaupoissa kukaan ei tiedä mitään, eikä osaa neuvoa kuin jonkun toisen luo joka ehkä tietää.
Pätkätyöläinen ei sitoudu, koska hänellä ei ole siihen varaa. Kuitenkin työn pitäisi olla ihmisen elämän keskeinen asia ja sille pitäisi antaa ne 110 prosenttia. Ei kukaan anna; ne jotka keuhkoavat asiasta eniten tuskin ehtivät tehdä varsinaisia töitään...
Olen tässä mietiskellyt omaa osaani, ja kaiketi se on paras mitä nykymaailmassa voi vaatia: äitiysloman jälkeen odottaa kaksi vuotta mielekästä työtä. Ammatti-identiteettiä tukevat mukavat kollegat ja toistaiseksi jatkunut kysyntä sille mitä teen.
Omien lasten hoitaminen on myös mielekästä. Hesarin viisaat keskustelevat historiasta ja naisista. Ehkä sadan vuoden päästä kukaan ei muista minun kirjoittaneen mitään, mutta jos lapsenlapseni kertoisivat omille lapsilleen muutaman anekdootin. Ja muustakin kuin siitä, että mummo aina vain värkkäsi niitä artikkeleitaan...
Pätkäähän tässä on tehnyt itse kukin, ei minullakaan ole koskaan ollut vakituista työsuhdetta. Olen aina ollut menossa jonnekin, ainakin omasta mielestäni, joten en ole kokenut sellaisen tarvettakaan. Olen kai siis EK:n ihannetyttö?
Pätkätyö ei ole ollut minulle erityinen ongelma, koska vuoden 1999 jälkeen minulla on aina ollut tiedossa seuraava pätkä tai ainakin äitiysloma. Ei niin että olisin lapsenteolla rahoittanut tutkimusta sentään... Joka tapauksessa, pätkäelämän ongelma on ennen kaikkea sen asian suuri todennäköisyys, että pätkien väliin jää elämänmentävä aukko.
Jokin aika sitten Hesarin Nyt-liitteessä oli "uusi luokkayhteiskunta" tulojen mukaan jaettuna. Yksi tapa tuokin, ja rahan puute on alimmissa luokissa oikea ongelma.
Vielä suurempi ongelma kuin pätkät tai palkan pienuus sinänsä on minusta kuitenkin se, että työ on viime vuosina pyritty järjestelmällisesti irrottamaan ihmisen identiteetistä. Pysyvien työsuhteiden puute ja todennäköisyys joutua työkkärin pompoteltavaksi tietysti voimistavat tätä kehitystä.
On pakko tehdä mitä vain henkensä pitimiksi. Ei saa sortua kuvittelemaan olevansa jonkin alan ammattilainen saati että olisi tärkeä nimenomaan ammattitaitonsa vuoksi. Pitää olla valmis muuttumaan ja luopumaan siitä, mikä vielä hetki sitten oli olennainen osa omaa minuutta.
Tämän kehityksen seuraukset voi huomata varsinkin palvelualoilla. Kun melkein kaikki työntekijät vaikkapa ravintolassa ovat "ekstraajia" ja tänään täällä, huomenna jossakin muualla, ei synny henkeä ja tunnetta siitä, että ollaan jossain paikassa. Kaupoissa kukaan ei tiedä mitään, eikä osaa neuvoa kuin jonkun toisen luo joka ehkä tietää.
Pätkätyöläinen ei sitoudu, koska hänellä ei ole siihen varaa. Kuitenkin työn pitäisi olla ihmisen elämän keskeinen asia ja sille pitäisi antaa ne 110 prosenttia. Ei kukaan anna; ne jotka keuhkoavat asiasta eniten tuskin ehtivät tehdä varsinaisia töitään...
Olen tässä mietiskellyt omaa osaani, ja kaiketi se on paras mitä nykymaailmassa voi vaatia: äitiysloman jälkeen odottaa kaksi vuotta mielekästä työtä. Ammatti-identiteettiä tukevat mukavat kollegat ja toistaiseksi jatkunut kysyntä sille mitä teen.
Omien lasten hoitaminen on myös mielekästä. Hesarin viisaat keskustelevat historiasta ja naisista. Ehkä sadan vuoden päästä kukaan ei muista minun kirjoittaneen mitään, mutta jos lapsenlapseni kertoisivat omille lapsilleen muutaman anekdootin. Ja muustakin kuin siitä, että mummo aina vain värkkäsi niitä artikkeleitaan...
torstai 13. joulukuuta 2007
Akateeminen Kontula
Päivän Hesarissa on kaksi mielipidekirjoitusta, jotka liittyvät mielessäni yhteen hauskasti.
Ensin Jyväskylästä kajahtaa tutkijoiden asemasta - näinhän se on, tuo on tiedetty, totta törisevät. Tutkiminen on tehty olosuhteiltaan niin hankalaksi, että huipuksi ja innovaattoriksi on aika hemmetin vaikea nousta. Juhlapuheet ovat jälleen kerran tukevasti ilmassa.
Milloin asioista päättävät saati muut tahot käsittävät, että yksittäinen tutkija, parhaassa tapauksessa yhteen koottu tutkijaryhmä on se taho, josta ne innovaatiot ja uudet ideat lähtevät? Ihminen on kaiken perusta, ei organisaatio. Ja ihmisillä on syömisen ja asumisen kaltaisia kiusallisia tarpeita, jopa tutkijoilla.
Tästä syystä ei ole yhdentekevää, miten yksittäisen tutkijan elämä rahoitetaan. Kuten olen todennut, kirjoittamalla ei voi elää, opettamalla jotkut mutta sitten ei ole aikaa tutkia. Apurahat sun muut ovat ainoa keino, kun vain muuten toimisivat. Valtio tai vastaava taho ei tosiaankaan masinoi tutkimusta, yliopistotkin pääasiassa hallinnoivat (ja keräävät kunnian).
Alempana samalla sivulla sitten kommentoidaan Helsingin kaupunginosia koskevaa tutkimusta. En ole tutkimuksesta vastanneen Mari Vaattovaaran järjenjuoksusta saanut selvää aiemminkaan, en toisaalta usko että Hesari osasi taaskaan uutisoida tutkimusta oikein. Toisaalta, on ne lähihoitajat oikea kurjistumisen merkki asuinalueella...
Täällä meillä kävi maanantaina sankaruusprojektin tutkijoita, yhtä vaille kaikki olimme koolla. Yksi joukosta muisteli lähes kahtakymmentä vuottaan naapurikorttelissa ja kuinka ihanaa täällä Kontulassa oli asua. Hän mietti, asuiko tuttu tutkijapariskunta juuri tässä meidän asunnossamme aikanaan (ei nyt sentään, jokin toinen samanlainen kämppä lieni kyseessä).
Muutama muukin yliopistotuttu on ilmoittautunut entiseksi kontulalaiseksi. Kaikilla ei ole yhtä auvoisia muistoja, mutta kun aikanaan puolisoni kanssa allokoimme resursseja, tämä edullinen ja viihtyisä asuinalue oli helppo valinta.
Tutkijanura ei ole vuosikymmeniin ollut erityisen tuottoisa, ja varminta onkin järjestää perustarpeensa niin, etteivät vuodot apurahaputkessa sotke koko systeemiä - ettei käy kuin Nokialla. Kontulan kaltaiset metron varressa sijaitsevat lähiöt ovatkin tutkijoille hyvä valinta.
Kyllä, täällä asuu muitakin kuin tutkijoita, totta vieköön. Voi sanoa että laidasta laitaan, pihassa on Mersua ja Alfa Romeota siinä missä Ford Focuksia, Fiatia ja Toyotaa. Ostarilla ovat sitten ne Euroopan omistajat, joita vartijat siirtelevät sivummalle kauppalistaa tavailevien tieltä.
Kahden lapsen kanssa ostoksia raijaavaan suhtaudutaan pääasiassa erittäin positiivisesti jos mitenkään. En minä kamelinkarvaulsterissa liehukaan - yliopiston nukkavieru look sopii tänne kuin nenä päähän. Ja yhteiskuntaa saa tutkija katsella minkä kerkiää. Ei tarvitse vain lehdistä lukea, että jossain on maahanmuuttajia ja perussuomalaisia.
Eli tänne vaan. Kun ei sitä sosiaalista nousua voi kuitenkaan harjoittaa asumalla Eirassa, niin miksei saman tien jättäisi rahaa muuhunkin (jos sitä sattuu saamaan, voi niinkin onneksi käydä). Ei ole paineita elää missään suhteessa kuin miljonääri - kun on paljon erilaisia ihmisiä muutenkin, voi jopa löytää sen ihan oman tapansa.
Lapset saavat huonoja vaikutteita ja tulevat kiusatuiksi joka paikassa ja kouluhäirikköjä on kaikkialla. Tosin ainakin meidän lähipäiväkotimme lapset ovat iloisia, hauskoja ja hyväkäytöksisiä. Pienemmistä pidetään huolta ja yhdessä leikitään, aikuisille jutellaan fiksusti. Kukapa uskoisi, Kontulassa?
Mutta tutkijatuttuni olikin aikanaan asukasaktiivina mukana kehittämässä kyseistä päiväkotia, jossa hänen lapsensa tuolloin oli. Jatkuvuus luo turvallisuutta, ja sitä alkaa olla näissä vanhoissa kauhulähiöissäkin. Tervetuloa!
Ensin Jyväskylästä kajahtaa tutkijoiden asemasta - näinhän se on, tuo on tiedetty, totta törisevät. Tutkiminen on tehty olosuhteiltaan niin hankalaksi, että huipuksi ja innovaattoriksi on aika hemmetin vaikea nousta. Juhlapuheet ovat jälleen kerran tukevasti ilmassa.
Milloin asioista päättävät saati muut tahot käsittävät, että yksittäinen tutkija, parhaassa tapauksessa yhteen koottu tutkijaryhmä on se taho, josta ne innovaatiot ja uudet ideat lähtevät? Ihminen on kaiken perusta, ei organisaatio. Ja ihmisillä on syömisen ja asumisen kaltaisia kiusallisia tarpeita, jopa tutkijoilla.
Tästä syystä ei ole yhdentekevää, miten yksittäisen tutkijan elämä rahoitetaan. Kuten olen todennut, kirjoittamalla ei voi elää, opettamalla jotkut mutta sitten ei ole aikaa tutkia. Apurahat sun muut ovat ainoa keino, kun vain muuten toimisivat. Valtio tai vastaava taho ei tosiaankaan masinoi tutkimusta, yliopistotkin pääasiassa hallinnoivat (ja keräävät kunnian).
Alempana samalla sivulla sitten kommentoidaan Helsingin kaupunginosia koskevaa tutkimusta. En ole tutkimuksesta vastanneen Mari Vaattovaaran järjenjuoksusta saanut selvää aiemminkaan, en toisaalta usko että Hesari osasi taaskaan uutisoida tutkimusta oikein. Toisaalta, on ne lähihoitajat oikea kurjistumisen merkki asuinalueella...
Täällä meillä kävi maanantaina sankaruusprojektin tutkijoita, yhtä vaille kaikki olimme koolla. Yksi joukosta muisteli lähes kahtakymmentä vuottaan naapurikorttelissa ja kuinka ihanaa täällä Kontulassa oli asua. Hän mietti, asuiko tuttu tutkijapariskunta juuri tässä meidän asunnossamme aikanaan (ei nyt sentään, jokin toinen samanlainen kämppä lieni kyseessä).
Muutama muukin yliopistotuttu on ilmoittautunut entiseksi kontulalaiseksi. Kaikilla ei ole yhtä auvoisia muistoja, mutta kun aikanaan puolisoni kanssa allokoimme resursseja, tämä edullinen ja viihtyisä asuinalue oli helppo valinta.
Tutkijanura ei ole vuosikymmeniin ollut erityisen tuottoisa, ja varminta onkin järjestää perustarpeensa niin, etteivät vuodot apurahaputkessa sotke koko systeemiä - ettei käy kuin Nokialla. Kontulan kaltaiset metron varressa sijaitsevat lähiöt ovatkin tutkijoille hyvä valinta.
Kyllä, täällä asuu muitakin kuin tutkijoita, totta vieköön. Voi sanoa että laidasta laitaan, pihassa on Mersua ja Alfa Romeota siinä missä Ford Focuksia, Fiatia ja Toyotaa. Ostarilla ovat sitten ne Euroopan omistajat, joita vartijat siirtelevät sivummalle kauppalistaa tavailevien tieltä.
Kahden lapsen kanssa ostoksia raijaavaan suhtaudutaan pääasiassa erittäin positiivisesti jos mitenkään. En minä kamelinkarvaulsterissa liehukaan - yliopiston nukkavieru look sopii tänne kuin nenä päähän. Ja yhteiskuntaa saa tutkija katsella minkä kerkiää. Ei tarvitse vain lehdistä lukea, että jossain on maahanmuuttajia ja perussuomalaisia.
Eli tänne vaan. Kun ei sitä sosiaalista nousua voi kuitenkaan harjoittaa asumalla Eirassa, niin miksei saman tien jättäisi rahaa muuhunkin (jos sitä sattuu saamaan, voi niinkin onneksi käydä). Ei ole paineita elää missään suhteessa kuin miljonääri - kun on paljon erilaisia ihmisiä muutenkin, voi jopa löytää sen ihan oman tapansa.
Lapset saavat huonoja vaikutteita ja tulevat kiusatuiksi joka paikassa ja kouluhäirikköjä on kaikkialla. Tosin ainakin meidän lähipäiväkotimme lapset ovat iloisia, hauskoja ja hyväkäytöksisiä. Pienemmistä pidetään huolta ja yhdessä leikitään, aikuisille jutellaan fiksusti. Kukapa uskoisi, Kontulassa?
Mutta tutkijatuttuni olikin aikanaan asukasaktiivina mukana kehittämässä kyseistä päiväkotia, jossa hänen lapsensa tuolloin oli. Jatkuvuus luo turvallisuutta, ja sitä alkaa olla näissä vanhoissa kauhulähiöissäkin. Tervetuloa!
tiistai 11. joulukuuta 2007
Lagom och inte så lagom
Kansanluonne on jännä juttu, koska sen kuvaus perustuu itse kunkin puheessa pääsääntöisesti yhteen tai muutamaan esimerkkiin, joista hypätään huikeisiin johtopäätöksiin. Hauskaa huvia niin kauan kuin joku ei ota moista tosissaan, eli eipä juuri koskaan...
Yhteensattuma sekin, että Matti Kassila tarinoi venäläiskokemuksistaan tämän päivän Hesarin yleisönosastossa. Olen näet itse paininut viime aikoina ihan kotoisissa ympyröissä, mutta hieman samantapaisia voimakkaita otteita on tarvittu.
Suomeksi sanottuna olen ottanut käyttöön huutamisen kommunikointitapana. Jari Tervo kuvaa teoksessaan Myyrä kuuluisaa diplomaatinrouvaa sanoilla "Juulia Kajanteella oli luonne, joka suomalaisessa ympäristössä oli yleensä vain kesäteatterin kuurolla laamannilla." Jotenkin tähän tapaan, vaikken peruskoleerisia ihmisiä muuten ihailekaan. Ystävä tai pari on aina hauska säästää.
Harjoitin aiemmin hallittua ja päämäärätietoista huutamista lähinnä ulkomaanmatkoilla. Varsinkin rautatievirkailijoiksi tuntuu päätyvän ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tavallista puhetta. En sanoisi, että itäisessä ja eteläisessä Euroopassa huutamisen tarve erityisesti lisääntyisi; joskus kyllä tuntuu, että stiff upper lip tai sen pohjoismainen vastine hyvinvointivaltio vähentävät sitä.
Viime vuosina tahallinen maltin menettäminen on tullut enenevässä määrin tarpeelliseksi kotimaassakin. Lasten terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen ja yliopistobyrokratiassa seikkaileminen ovat tietysti saattaneet vaikuttaa kokemuksiini. Toisaalta aikamme suosii ja kasvattaa ihmistyyppiä, jolle ei mene asia hyvällä perille. Näillä ihmisillä on liian kiire, että he voisivat alentua ottamaan toisenkin ihmisen näkökannat ja tarpeet huomioon.
"Joo joo, mä oon nyt pahassa paikassa mutta ilmoittelen sitten. Älä nyt menetä hermojasi, pikku juttuhan tää on." Kun toinen on odottanut pukama punaisena puolen päivää sitä pikku juttua (jonka piti tapahtua jo aamulla, oikeammin se on sovittu ja uudelleen sovittu jo useamman kerran viime viikkojen aikana), on pieni kurinpalautus paikallaan. Desibelien nostaminen auttaa kiilaamaan näiden Tärkeiden Ihmisten sisäisessä jonotusnumerosarjassa hieman edemmäksi. Sitä he kai odottavatkin.
Oikea suuttuminen ei tietenkään toimi samalla tavalla. Päinvastoin, todellisuudessa mielenmaltti on säilytettävä aina, jotta voi päästä näiden tyyppien vähättelyn ja nolaamisyritysten ohi. Niistä selvittyään on jo voitolla ja pääsemässä pisteeseen, johon normaalien ja kunnon ihmisten kanssa olisi päätynyt jo aikoja sitten. Varsinaista seikkailupeliä, lohikäärmeet ja kaikki jotta pääsisi aarteen luokse...
Tärkeää on havaita se, mistä todella on kyse. Samalla tavoin voivat käyttäytyä myös aivan liian kiltit ihmiset, joilla on tosiaan liikaa töitä ja asioita hoidettavana ja jotka eivät kykene järjestämään elämäänsä ollenkaan. Toisaalta he eivät yritäkään vähätellä käsillä olevaa asiaa ja ovat oikeasti hädissään siitä, että taas kävi näin.
Heidän kanssaan pitää sitten "olla ruotsalainen." Neuvotella ja neuvotella, jutella, kokeilla erilaisia ratkaisumalleja ja pedata sopivaa lopputulosta pitkäänkin. Huutamalla homma menisi lukkoon pysyvästi, eikä tapahtuisi yhtään mitään; siinä tavallaan rikkoisi pelin säännöt eikä toisella olisi enää velvoitetta pelata lainkaan.
Kun taas näillä toisilla säännöt ovat nimenomaan tyyppiä "master and servant". Kuka käskee ja kuka tottelee. Minä ainakin olen henkisesti voipunut todella pitkään tällaisten otteluiden jälkeen. Ikävä vain, että niille ei loppua näy.
Huvittavaa on se, että lasten kanssa juuri tämä "aikuismainen" neuvottelu ja säätäminen toimii paljon paremmin kuin pää punaisena karjuminen. Kyllä kolmevuotiaatkin ymmärtävät sääntöjä ja jopa haluavat noudattaa niitä, muisti vain on hyvyydestään huolimatta lyhyt.
Joten mistä nämä ss-upseerin sosiaalisia taitoja edellyttävät tyypit tulevat? Mikä ihmisen kehityksessä menee pieleen vai meneekö mikään?
Kansanluonteella taitaa olla asian kanssa melko vähän tekemistä loppujen lopuksi. Tai sitten "olkaamme siis suomalaisia" tarkoitti kuitenkin jotain idän ja lännen välissä roikkumista, kummankinlaisia ihmisiä näet löytyy nyky-Suomesta laumoittain.
------------------------------------------------------------------
Lisättäköön jälkikirjoituksena keskustelu, jonka kuulin metrossa pari viikkoa sitten. Kaksi vanhaa rouvaa keskusteli terveydestään. Kun ei hoideta. Toinen totesi, että hänellä on sellainen tytär, joka kyllä pistää hoitumaan.
Näinhän se lienee. Vahvat voittavat sellaisissakin asioissa, joiden piti olla perusoikeuksia.
Mainittakoon, etten minäkään tosiaan nauti siitä, että joudun ottamaan käyttöön satamajätkän asenteen ja joskus myös puheenparren. Elämä olisi paljon helpompaa, jos kaikki vain hoitaisivat hommansa eivätkä a) keräisi niitä niin mahdottomasti b) yrittäisi luistaa sovituista asioista.
Joskus tällaista "asiallisten hommien hoitamista" pidettiin tyypillisen suomalaisena toimintatapana, mutta eiköhän ole aika herätä todellisuuteen. Moni kai luulee olevansa varsinainen Saarijärven Paavo, mutta puolet petäjäistä on korkeintaan selityksissä. Näin kansalliskirjallisuutta lyömäaseena käyttääkseni.
Asia erikseen ovat ne, joille ei edellytyksiä hommien hoitamiseen edes anneta. Ikuinen katovuosi tosiaan menossa! Mutta siitä ei ollut nyt niinkään kyse vaan menevien ihmisten itseaiheutetuista katastrofeista.
Yhteensattuma sekin, että Matti Kassila tarinoi venäläiskokemuksistaan tämän päivän Hesarin yleisönosastossa. Olen näet itse paininut viime aikoina ihan kotoisissa ympyröissä, mutta hieman samantapaisia voimakkaita otteita on tarvittu.
Suomeksi sanottuna olen ottanut käyttöön huutamisen kommunikointitapana. Jari Tervo kuvaa teoksessaan Myyrä kuuluisaa diplomaatinrouvaa sanoilla "Juulia Kajanteella oli luonne, joka suomalaisessa ympäristössä oli yleensä vain kesäteatterin kuurolla laamannilla." Jotenkin tähän tapaan, vaikken peruskoleerisia ihmisiä muuten ihailekaan. Ystävä tai pari on aina hauska säästää.
Harjoitin aiemmin hallittua ja päämäärätietoista huutamista lähinnä ulkomaanmatkoilla. Varsinkin rautatievirkailijoiksi tuntuu päätyvän ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tavallista puhetta. En sanoisi, että itäisessä ja eteläisessä Euroopassa huutamisen tarve erityisesti lisääntyisi; joskus kyllä tuntuu, että stiff upper lip tai sen pohjoismainen vastine hyvinvointivaltio vähentävät sitä.
Viime vuosina tahallinen maltin menettäminen on tullut enenevässä määrin tarpeelliseksi kotimaassakin. Lasten terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen ja yliopistobyrokratiassa seikkaileminen ovat tietysti saattaneet vaikuttaa kokemuksiini. Toisaalta aikamme suosii ja kasvattaa ihmistyyppiä, jolle ei mene asia hyvällä perille. Näillä ihmisillä on liian kiire, että he voisivat alentua ottamaan toisenkin ihmisen näkökannat ja tarpeet huomioon.
"Joo joo, mä oon nyt pahassa paikassa mutta ilmoittelen sitten. Älä nyt menetä hermojasi, pikku juttuhan tää on." Kun toinen on odottanut pukama punaisena puolen päivää sitä pikku juttua (jonka piti tapahtua jo aamulla, oikeammin se on sovittu ja uudelleen sovittu jo useamman kerran viime viikkojen aikana), on pieni kurinpalautus paikallaan. Desibelien nostaminen auttaa kiilaamaan näiden Tärkeiden Ihmisten sisäisessä jonotusnumerosarjassa hieman edemmäksi. Sitä he kai odottavatkin.
Oikea suuttuminen ei tietenkään toimi samalla tavalla. Päinvastoin, todellisuudessa mielenmaltti on säilytettävä aina, jotta voi päästä näiden tyyppien vähättelyn ja nolaamisyritysten ohi. Niistä selvittyään on jo voitolla ja pääsemässä pisteeseen, johon normaalien ja kunnon ihmisten kanssa olisi päätynyt jo aikoja sitten. Varsinaista seikkailupeliä, lohikäärmeet ja kaikki jotta pääsisi aarteen luokse...
Tärkeää on havaita se, mistä todella on kyse. Samalla tavoin voivat käyttäytyä myös aivan liian kiltit ihmiset, joilla on tosiaan liikaa töitä ja asioita hoidettavana ja jotka eivät kykene järjestämään elämäänsä ollenkaan. Toisaalta he eivät yritäkään vähätellä käsillä olevaa asiaa ja ovat oikeasti hädissään siitä, että taas kävi näin.
Heidän kanssaan pitää sitten "olla ruotsalainen." Neuvotella ja neuvotella, jutella, kokeilla erilaisia ratkaisumalleja ja pedata sopivaa lopputulosta pitkäänkin. Huutamalla homma menisi lukkoon pysyvästi, eikä tapahtuisi yhtään mitään; siinä tavallaan rikkoisi pelin säännöt eikä toisella olisi enää velvoitetta pelata lainkaan.
Kun taas näillä toisilla säännöt ovat nimenomaan tyyppiä "master and servant". Kuka käskee ja kuka tottelee. Minä ainakin olen henkisesti voipunut todella pitkään tällaisten otteluiden jälkeen. Ikävä vain, että niille ei loppua näy.
Huvittavaa on se, että lasten kanssa juuri tämä "aikuismainen" neuvottelu ja säätäminen toimii paljon paremmin kuin pää punaisena karjuminen. Kyllä kolmevuotiaatkin ymmärtävät sääntöjä ja jopa haluavat noudattaa niitä, muisti vain on hyvyydestään huolimatta lyhyt.
Joten mistä nämä ss-upseerin sosiaalisia taitoja edellyttävät tyypit tulevat? Mikä ihmisen kehityksessä menee pieleen vai meneekö mikään?
Kansanluonteella taitaa olla asian kanssa melko vähän tekemistä loppujen lopuksi. Tai sitten "olkaamme siis suomalaisia" tarkoitti kuitenkin jotain idän ja lännen välissä roikkumista, kummankinlaisia ihmisiä näet löytyy nyky-Suomesta laumoittain.
------------------------------------------------------------------
Lisättäköön jälkikirjoituksena keskustelu, jonka kuulin metrossa pari viikkoa sitten. Kaksi vanhaa rouvaa keskusteli terveydestään. Kun ei hoideta. Toinen totesi, että hänellä on sellainen tytär, joka kyllä pistää hoitumaan.
Näinhän se lienee. Vahvat voittavat sellaisissakin asioissa, joiden piti olla perusoikeuksia.
Mainittakoon, etten minäkään tosiaan nauti siitä, että joudun ottamaan käyttöön satamajätkän asenteen ja joskus myös puheenparren. Elämä olisi paljon helpompaa, jos kaikki vain hoitaisivat hommansa eivätkä a) keräisi niitä niin mahdottomasti b) yrittäisi luistaa sovituista asioista.
Joskus tällaista "asiallisten hommien hoitamista" pidettiin tyypillisen suomalaisena toimintatapana, mutta eiköhän ole aika herätä todellisuuteen. Moni kai luulee olevansa varsinainen Saarijärven Paavo, mutta puolet petäjäistä on korkeintaan selityksissä. Näin kansalliskirjallisuutta lyömäaseena käyttääkseni.
Asia erikseen ovat ne, joille ei edellytyksiä hommien hoitamiseen edes anneta. Ikuinen katovuosi tosiaan menossa! Mutta siitä ei ollut nyt niinkään kyse vaan menevien ihmisten itseaiheutetuista katastrofeista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)