Pääministerin asuntopoliittisia linjauksia on ihasteltu viikon alkupuolen ajan. Äänessä ovat olleet ainakin minun havaintojeni mukaan ne, jotka eivät kannata Vanhasen puutarhakaupunki-ideologiaa. Ja miksipä ei, on siinä sen verran ilmaa välissä todellisuuteen verrattuna.
Jos minkäänlaista asuntotuotantoa ei tahdota saada aikaiseksi pääkaupunkiseudulla, miten sen paremmin Vanhasen visioimaa pientaloasutusta? Pulahan ei ole niinkään pientaloista, vaan kohtuuhintaisista asunnoista, joissa voisivat asua muutkin kuin perinnön saaneet, vakituisessa virassa istuvat ylemmät toimihenkilöt.
Itä-Helsinki on usein se asumisen alin helvetti, johon viitataan suoraan tai vihjaillen silloin, kun puhutaan rakentamisen ja asumisen epäsuotavista tavoista. Harva puhujista lienee asunut täällä, huristanut läpi korkeintaan tai tehnyt eksotiikkamatkan paikalliselle ostarille. Asumisen asiantuntemusta se ei valitettavasti tuo.
Kuitenkin on paljon ihmisiä, jotka eivät muuta pois vaikka voisivat. Ihmisiä, joilla on maksetut asunnot ja vakituiset työt ja ehkä jo pois muuttaneet lapsetkin, mutta jotka silti allokoivat resurssinsa mieluummin näihin kuin alkavat maksaa asuntoa "paremmalla alueella" tai paremmassa talossa.
Kerrostaloasumista on niin monenlaista. Kun ensimmäisiä elementtilähiöitä alettiin rakentaa Suomeen, kokeiltiin ja ideoitiin monta asiaa (siksi varhaisia elementtejä on lähes mahdoton porata...). Pihojakin suunniteltiin, eikä rakennettu taloja niin tiuhaan kuin nosturi mahtuu kääntymään kuten myöhemmin.
Lähiöiden vanhimmat osat ovatkin usein viihtyisämpiä kuin uudemmat - ei voi ottaa yhtä taloyhtiötä ja sanoa että tällaista on betonilähiössä. "Grynderien ahneus" on sanapari, joka nousee esille puhuttaessa epäonnistuneimmista, pellolle rakennetuista laatikoista. Sopii miettiä, kenen ahneus nyt aiheuttaa asuntopolitiikan ongelmia.
Nämä kaikki ovat valintoja. Voidaan tehdä niin tiivistä kerrostaloasumista, että se muistuttaa kantakaupunkia, mistä jotkut pitävätkin - tämä tuntuu olevan nykyinen suuntaus. Voidaan toisaalta jättää metsikköä väliin, kuten ennen, vaikka se ei taida tehokasta maankäyttöä ollakaan.
Varmaa on se, että ainakaan pääkaupunkiseudulla ei voida lähteä siitä, että jokainen ostaa oman "viheralueensa" jolle pystyttää talonsa. Useimmilla ihmisillä ei ole siihen kertakaikkiaan varaa. Ja vaikka moni kyselyissä nimeää ensisijaiseksi asumistoiveekseen omakotitalon, kollektiivista tuskatilaa tuskin syntyy siitä, että ihmiset saavat sopivan kokoisia koteja siedettävän matkan päässä työpaikoistaan ja varsinkin palveluista.
Ei hävetä kuulua betonipuolueeseen, koska puolueemme ajaa asumisen eikä unelmien asiaa. Se vain jaksaa hämmentää, että Jan Vapaavuori kuuluu samaan "puolueeseen"... Kaiketi liikemaailmakin on huomannut, että työntekijöillä pitää olla varaa asua, tai sitten niille pitää alkaa ihan tosissaan maksaa liksaa.
keskiviikko 10. syyskuuta 2008
lauantai 6. syyskuuta 2008
Vaalikampanja avattu
Oli meitä siellä Narinkkatorilla nyt sentään vähän enemmän kuin tv-uutiset antoivat ymmärtää - kuvausryhmä vain oli paikalla, kun iso osa ehdokkaista vielä ajelutti kansaa ilmaiseksi ysin ratikalla.
Oma asemani vaaleissa ja vaalikampanjassa on aika kiinnostava: kuulun iän puolesta ehkä jossain määrin nuorisoon, mutta koska en ole opiskelijapolitikoinut tai muuten heilunut järjestöissä, en tunne ikäisiäni vasemmistoliittolaisia juurikaan. Toistaiseksi, määrä kyllä on lisääntymään päin.
Varsinkaan en kuulu puolueen ns. perinteiseen taustaryhmään sen paremmin perheeni kuin ammattini tai koulutukseni puolesta. Meitä yliopistotyyppejä on toki heilunut vasemmistossa maailman sivu, eipä silti.
Kuitenkin tunnen olevani oikessa porukassa. Olin viime viikonloppuna Vasemmistoliiton syysseminaarissa Siikajärvellä, mikä oli ihan mukavaa. Jos tärkeintä on olla samaa mieltä, niin olen, ainakin keskeisistä asioista ja suurista linjoista. Eri mieltäkin saa kuulemma olla, jos oikein valtuustoon pääsee ja kaiketi varsinkin jos ei pääse :-)
Politiikassa pitempään (eli ylipäänsä) mukana olleet tietysti puhuvat konkretiaa siinä missä me tuoreet tapaukset filosofoimme hieman mainion Ihmisten puolue-sarjan tapaan. Kaikella on aikansa, oletan. Joka tapauksessa olen tavallaan iloinen, etten ole aiemmin lähtenyt tälle tielle.
Nuorempana olisin miettinyt liikaa ryhmään sopeutumista ja samanlaiseksi tulemista. En usko, että sellaisin miettein kannattaa ainakaan avata suutaan julkisesti. Joten hyvä näin ja nyt.
Mitä siis tavoittelen vaaleissa? Valtuustopaikkaa, tietenkin. Vaikka mieleen tulee gradua tehdessä kohtaamani Hesarin kuolinilmoitus jostain 1930-luvulta: naispuolisen vainajan tittelinä oli "entisen kansanedustajaehdokkaan leski". Onhan näitä mainesanoja jaossa, juu.
Oma asemani vaaleissa ja vaalikampanjassa on aika kiinnostava: kuulun iän puolesta ehkä jossain määrin nuorisoon, mutta koska en ole opiskelijapolitikoinut tai muuten heilunut järjestöissä, en tunne ikäisiäni vasemmistoliittolaisia juurikaan. Toistaiseksi, määrä kyllä on lisääntymään päin.
Varsinkaan en kuulu puolueen ns. perinteiseen taustaryhmään sen paremmin perheeni kuin ammattini tai koulutukseni puolesta. Meitä yliopistotyyppejä on toki heilunut vasemmistossa maailman sivu, eipä silti.
Kuitenkin tunnen olevani oikessa porukassa. Olin viime viikonloppuna Vasemmistoliiton syysseminaarissa Siikajärvellä, mikä oli ihan mukavaa. Jos tärkeintä on olla samaa mieltä, niin olen, ainakin keskeisistä asioista ja suurista linjoista. Eri mieltäkin saa kuulemma olla, jos oikein valtuustoon pääsee ja kaiketi varsinkin jos ei pääse :-)
Politiikassa pitempään (eli ylipäänsä) mukana olleet tietysti puhuvat konkretiaa siinä missä me tuoreet tapaukset filosofoimme hieman mainion Ihmisten puolue-sarjan tapaan. Kaikella on aikansa, oletan. Joka tapauksessa olen tavallaan iloinen, etten ole aiemmin lähtenyt tälle tielle.
Nuorempana olisin miettinyt liikaa ryhmään sopeutumista ja samanlaiseksi tulemista. En usko, että sellaisin miettein kannattaa ainakaan avata suutaan julkisesti. Joten hyvä näin ja nyt.
Mitä siis tavoittelen vaaleissa? Valtuustopaikkaa, tietenkin. Vaikka mieleen tulee gradua tehdessä kohtaamani Hesarin kuolinilmoitus jostain 1930-luvulta: naispuolisen vainajan tittelinä oli "entisen kansanedustajaehdokkaan leski". Onhan näitä mainesanoja jaossa, juu.
perjantai 5. syyskuuta 2008
Vasemmistoliiton kuntavaalilauseesta
Kuultuani, millä otsakkeella valitsemani puolue lähtee vaaleihin, olin ensin ihmeissäni. Samaa vanhaa, laimea lause. Sitten mielikuvitukseni lähti liikkeelle, ja aloin saada lauseesta irti yhtä ja toista.
Sydän- ja verisuonitaudithan ovat monen tekijän summa. Elämäntavat ovat asia, johon meidän sanotaan voivan vaikuttaa eniten. Mutta miksi tupakoitsijoiden lapset alkavat polttaa ja juoppojen lapset juoda? Mikä yhteiskunnallinen mekanismi siinä on takana, ja voisiko asialle tehdä jotain?
Ruokailutottumukset ja liikunta ovat samoin asioita, jota pidetään rationaalisen päättämisen alueena. Vaan onpa moni lääkärikin ylipainoinen, vaikka tietoa riittää - ja onhan sitä meillä kaikilla. Mahdollisuudet terveellisiin elämäntapoihin tuntuvatkin riippuvan siitä, miten koemme muuten voivamme vaikuttaa elämäämme. Ja elämänhallinta on kovastikin elintaso- ja ammatinvalintakysymys.
Geenejä voi aina syyttää, ja ajatella ettei niille mitään voi - vielä. (Kuulemma seuraavissa olympialaisissa voidaan jo tavata geenidopingia.) Mutta on sellaisiakin tutkimustuloksia, että isovanhempien kokemat kovat ajat vaikuttaisivat vielä lastenlastenkin terveyteen. Jos näin on, vanha kunnon huono-osaisuuden kasautuminen alkaa näyttää todella rankalta...
Itse uskon ennen kaikkea stressin vaikutuksiin yleensäkin terveydessä. "Muista verenpaineesi!" Totta vieköön. Hyvä stressi antaa voimia ja tuo uusia ideoita, mutta ei se kauan kestä. Huono stressi on ihmisen omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella ja kestää ja kestää. Esimerkiksi jatkuva säästäminen ja leikkausten odottaminen aiheuttavat stressiä - vai miksi työntekijät kaikkoavat kunnallisista palveluista?
Tässä hankalasti ja monimutkaisesti kuntavaaliohjelmaa. Elämänhallintaa, parempia työoloja, vaikutusmahdollisuuksia. Näihin uskon, näiden puolesta olen valmis tekemään työtä.
Tavataan huomenna ysin ratikassa!
Sydän- ja verisuonitaudithan ovat monen tekijän summa. Elämäntavat ovat asia, johon meidän sanotaan voivan vaikuttaa eniten. Mutta miksi tupakoitsijoiden lapset alkavat polttaa ja juoppojen lapset juoda? Mikä yhteiskunnallinen mekanismi siinä on takana, ja voisiko asialle tehdä jotain?
Ruokailutottumukset ja liikunta ovat samoin asioita, jota pidetään rationaalisen päättämisen alueena. Vaan onpa moni lääkärikin ylipainoinen, vaikka tietoa riittää - ja onhan sitä meillä kaikilla. Mahdollisuudet terveellisiin elämäntapoihin tuntuvatkin riippuvan siitä, miten koemme muuten voivamme vaikuttaa elämäämme. Ja elämänhallinta on kovastikin elintaso- ja ammatinvalintakysymys.
Geenejä voi aina syyttää, ja ajatella ettei niille mitään voi - vielä. (Kuulemma seuraavissa olympialaisissa voidaan jo tavata geenidopingia.) Mutta on sellaisiakin tutkimustuloksia, että isovanhempien kokemat kovat ajat vaikuttaisivat vielä lastenlastenkin terveyteen. Jos näin on, vanha kunnon huono-osaisuuden kasautuminen alkaa näyttää todella rankalta...
Itse uskon ennen kaikkea stressin vaikutuksiin yleensäkin terveydessä. "Muista verenpaineesi!" Totta vieköön. Hyvä stressi antaa voimia ja tuo uusia ideoita, mutta ei se kauan kestä. Huono stressi on ihmisen omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella ja kestää ja kestää. Esimerkiksi jatkuva säästäminen ja leikkausten odottaminen aiheuttavat stressiä - vai miksi työntekijät kaikkoavat kunnallisista palveluista?
Tässä hankalasti ja monimutkaisesti kuntavaaliohjelmaa. Elämänhallintaa, parempia työoloja, vaikutusmahdollisuuksia. Näihin uskon, näiden puolesta olen valmis tekemään työtä.
Tavataan huomenna ysin ratikassa!
tiistai 2. syyskuuta 2008
Kaupungilla kulkiessa
Hesarissa taas ulkomailta Suomessa piipahtanut ex-pat valittelee suomalaisten töykeyttä. Vanha juttu, josta olen kirjoittanut ennenkin. Lisämausteita on myös löytynyt.
Helsingin keskusta - Stokka, Aleksi, Manskun alkupää - on epäedullista aluetta lasten kanssa liikkumiseen. Ihmisillä on kovin kiire, eikä tällaista alamittaista (158 cm) edes nähdä. Jos pidän ovea auki omalle katraalleni, siitä sujahtaa samalla toinen toistaan tyylikkäämpiä nuoria menestyjiä. Yritän selittää nelivuotiaalle, että saat sinäkin siitä mennä...
Jotenkin tuntuu, että vähiten muihin ihmisiin kiinnittävät huomiota ne, joiden voi olettaa innokkaimmin haaveilevan sossuttomasta valtiosta - siis kaiken yksityistämisestä, kolmannen sektorin kasvusta ja vapaista markkinoista myös turvan ja hoivan alueilla. Ihmisten omaa aloitteellisuutta pitäisi heidän mielestään lisätä, eikä jättää asioita "kasvottoman hallinnon" hoidettaviksi.
Mutta miksi ne tyylikkäät Aleksin pukumiehet eivät aloita itsestään ja auta lastenvaunujen kanssa liikkuvia? Olisihan se loogista, mutta siitä ei taida olla kuitenkaan kyse. Eihän meitä apua tarvitsevia edes nähdä.
Helsingin keskusta - Stokka, Aleksi, Manskun alkupää - on epäedullista aluetta lasten kanssa liikkumiseen. Ihmisillä on kovin kiire, eikä tällaista alamittaista (158 cm) edes nähdä. Jos pidän ovea auki omalle katraalleni, siitä sujahtaa samalla toinen toistaan tyylikkäämpiä nuoria menestyjiä. Yritän selittää nelivuotiaalle, että saat sinäkin siitä mennä...
Jotenkin tuntuu, että vähiten muihin ihmisiin kiinnittävät huomiota ne, joiden voi olettaa innokkaimmin haaveilevan sossuttomasta valtiosta - siis kaiken yksityistämisestä, kolmannen sektorin kasvusta ja vapaista markkinoista myös turvan ja hoivan alueilla. Ihmisten omaa aloitteellisuutta pitäisi heidän mielestään lisätä, eikä jättää asioita "kasvottoman hallinnon" hoidettaviksi.
Mutta miksi ne tyylikkäät Aleksin pukumiehet eivät aloita itsestään ja auta lastenvaunujen kanssa liikkuvia? Olisihan se loogista, mutta siitä ei taida olla kuitenkaan kyse. Eihän meitä apua tarvitsevia edes nähdä.
perjantai 29. elokuuta 2008
Muutoksia
Vaihdoin blogimallia ja tulin kaapista kuntavaaliehdokkuuden suhteen... Olen sitä miettinyt vuosia ja nyt jotenkin sattui sopivaan saumaan. Saapa nähdä mitä vaalikampanja tuo tullessaan. Ainakin pitää alkaa blogata ahkerammin :-)
Miksi Vasemmistoliitto? Enhän ole "syntynyt liikkeen lapseksi" vai miten tutkija Anna Kontula asian ilmaisikaan kirjassa Puolueiden kriisi. Pikemminkin päinvastoin: aina kun telkkarissa oli jotain kiinnostavaa tai hauskaa, lapsuudenkodissani todettiin että "kommari". Ihan omin neuvoin on pitänyt maailmankuvansa muodostaa, mikä eteläisessä Espossa vv. 1976-1990 olikin hilpeää hommaa. Sitä ennen ja sittemmin olen ollut helsinkiläinen ja täällä pysyn ellei ihmeempiä ilmaannu.
Opiskelijapolitiikkaan ei tullut mentyä aikanaan, oliko väärät kaverit siinä suhteessa tai jotain. Jonkin verran vierastin 1990-luvun retrovasemmistolaisuutta - Ultra Bran tai edes Agit Propin kuunteleminen ei vielä ole aktiivista poliittista toimintaa. Jäi sitten hakeutumatta ns. piireihin. Yhteiskuntahistorian laitoksella on kyllä tullut tehtyä havaintoja vähän joka suunnan edustajista.
Niin käy monille, että vanhemmuus saa ajattelemaan yhteiskuntaa hieman konkreettisemmin. Samoin asuminen Itä-Helsingissä on konkretisoinut monta asiaa - senkin, että toimittajat ovat yksioikoista porukkaa, joka kirjoittaa juttunsa vanhoihin pohjiin mitä po. ilmansuuntaan tulee. Tule itse katsomaan, miten hirveää meillä täällä on! Takuulla yllätyt.
Kuljen joka arkipäivä metrolla töihin, vietyäni lapseni kunnalliseen päiväkotiin. Teen arkiostokset Kontulan ostarilla ja iltalenkkini samoilla kulmilla. Elämä Itä-Helsingissä on normaalia, vaikka totta on, että tilastoina ja taulukoina ongelmia on enemmän kuin Kulosaaressa. Entä sitten?
En siis ole ryhtymässä politiikkaan siksi, että näkisin jonkin välittömän uhan ja tarjoaisin siihen radikaaleja ratkaisuja. Siitä ei ole kyse. Sen sijaan, sompailtuani vuosikaudet kaupungin hallinnoimissa yksiköissä terveyskeskuksista päiväkoteihin olen nähnyt paljon hiljaista ahdistusta ja turhautumista.
Miksi päiväkotien henkilökunta vaihtuu jatkuvasti? Miksi terveyskeskusten ”omalääkäri” on pelkkä vitsi, kun tilalla on aina uusi kandi? Miksi bussi ei tule? Pelkkä asiakaskunnan vaativuus ei selitä, miksi väki vaihtuu, jää sairaslomille tai ei edes halua hakea työpaikkoja. Mistä tämä kaikki johtuu, ja voisiko asioille kenties tehdäkin jotain?
Talous on sana, jolla ihmisiä pelotellaan hiljaisiksi. Ei ole varaa, liian kallista, ei voida tehdä tässä menokehyksessä. Mutta onko meillä varaa antaa pahoinvoinnin jatkua? Väkivalta pääsee otsikoihin, mutta paljon laajakantoisempia – ja kalliimpia – seurauksia on vaikkapa loppuun väsyneillä opettajilla. Jos ihmisten hyvinvointi olisi ensisijaista ja budjetti tehtäisiin sen perusteella, ”tuottavuuskin” kasvaisi!
Minä uskon ihmisiin, koska en näe heitä pahoina ja ongelmaisina vaan mahdollisuuksina. Kaikkia tyyppejä ja kaikenlaista käytöstä ei tarvitse rakastaa, mutta ei myöskään halveksia saati vihata.
Tuloerojen kasvu on aiheuttanut osalle suomalaisista sellaisen harhan, että he voivat elää ilman yhteiskunnan tarjoamia palveluja tai edes kosketusta ihmisiin, jotka niitä tarvitsevat. Suojellakseni näitä ressukoita haluan toimia yhteiskunnallisena vaikuttajana, sen lisäksi että haluan kaikkia ihmisiä arvostettavan tasavertaisina. Koskaan ei tiedä, kenelle se henkilökohtainen konkurssi iskee, joten turvaverkkoja on oltava valmiina kaikille.
Miksi Vasemmistoliitto? Enhän ole "syntynyt liikkeen lapseksi" vai miten tutkija Anna Kontula asian ilmaisikaan kirjassa Puolueiden kriisi. Pikemminkin päinvastoin: aina kun telkkarissa oli jotain kiinnostavaa tai hauskaa, lapsuudenkodissani todettiin että "kommari". Ihan omin neuvoin on pitänyt maailmankuvansa muodostaa, mikä eteläisessä Espossa vv. 1976-1990 olikin hilpeää hommaa. Sitä ennen ja sittemmin olen ollut helsinkiläinen ja täällä pysyn ellei ihmeempiä ilmaannu.
Opiskelijapolitiikkaan ei tullut mentyä aikanaan, oliko väärät kaverit siinä suhteessa tai jotain. Jonkin verran vierastin 1990-luvun retrovasemmistolaisuutta - Ultra Bran tai edes Agit Propin kuunteleminen ei vielä ole aktiivista poliittista toimintaa. Jäi sitten hakeutumatta ns. piireihin. Yhteiskuntahistorian laitoksella on kyllä tullut tehtyä havaintoja vähän joka suunnan edustajista.
Niin käy monille, että vanhemmuus saa ajattelemaan yhteiskuntaa hieman konkreettisemmin. Samoin asuminen Itä-Helsingissä on konkretisoinut monta asiaa - senkin, että toimittajat ovat yksioikoista porukkaa, joka kirjoittaa juttunsa vanhoihin pohjiin mitä po. ilmansuuntaan tulee. Tule itse katsomaan, miten hirveää meillä täällä on! Takuulla yllätyt.
Kuljen joka arkipäivä metrolla töihin, vietyäni lapseni kunnalliseen päiväkotiin. Teen arkiostokset Kontulan ostarilla ja iltalenkkini samoilla kulmilla. Elämä Itä-Helsingissä on normaalia, vaikka totta on, että tilastoina ja taulukoina ongelmia on enemmän kuin Kulosaaressa. Entä sitten?
En siis ole ryhtymässä politiikkaan siksi, että näkisin jonkin välittömän uhan ja tarjoaisin siihen radikaaleja ratkaisuja. Siitä ei ole kyse. Sen sijaan, sompailtuani vuosikaudet kaupungin hallinnoimissa yksiköissä terveyskeskuksista päiväkoteihin olen nähnyt paljon hiljaista ahdistusta ja turhautumista.
Miksi päiväkotien henkilökunta vaihtuu jatkuvasti? Miksi terveyskeskusten ”omalääkäri” on pelkkä vitsi, kun tilalla on aina uusi kandi? Miksi bussi ei tule? Pelkkä asiakaskunnan vaativuus ei selitä, miksi väki vaihtuu, jää sairaslomille tai ei edes halua hakea työpaikkoja. Mistä tämä kaikki johtuu, ja voisiko asioille kenties tehdäkin jotain?
Talous on sana, jolla ihmisiä pelotellaan hiljaisiksi. Ei ole varaa, liian kallista, ei voida tehdä tässä menokehyksessä. Mutta onko meillä varaa antaa pahoinvoinnin jatkua? Väkivalta pääsee otsikoihin, mutta paljon laajakantoisempia – ja kalliimpia – seurauksia on vaikkapa loppuun väsyneillä opettajilla. Jos ihmisten hyvinvointi olisi ensisijaista ja budjetti tehtäisiin sen perusteella, ”tuottavuuskin” kasvaisi!
Minä uskon ihmisiin, koska en näe heitä pahoina ja ongelmaisina vaan mahdollisuuksina. Kaikkia tyyppejä ja kaikenlaista käytöstä ei tarvitse rakastaa, mutta ei myöskään halveksia saati vihata.
Tuloerojen kasvu on aiheuttanut osalle suomalaisista sellaisen harhan, että he voivat elää ilman yhteiskunnan tarjoamia palveluja tai edes kosketusta ihmisiin, jotka niitä tarvitsevat. Suojellakseni näitä ressukoita haluan toimia yhteiskunnallisena vaikuttajana, sen lisäksi että haluan kaikkia ihmisiä arvostettavan tasavertaisina. Koskaan ei tiedä, kenelle se henkilökohtainen konkurssi iskee, joten turvaverkkoja on oltava valmiina kaikille.
tiistai 12. elokuuta 2008
Urheilusankareista
Näin hiljaisella sivulla ei kannata järjestää galluppia, mutta kuinka moni toivoo Michael Phelpsin onnistuvan, kuinka moni mokaavan? Minä toivon onnistumista. Olisi se vaan niin hassua.
Tuli tippa linssiin, kun katselin Satu Mäkelä-Nummelan maammelaulua palkintopallilla. Itse laulu ei ole minulle iso juttu eivätkä nämä olympiakullatkaan päätä huimaa sinällään, mutta eläydyin urheilijan tunnelmiin. Ampujat eivät kai ole ainakaan keskimääräistä vähemmän isänmaallista väkeä. Mäkelä-Nummela lienee ajatellut, että lauletaan perkele kun kerran soitetaankin.
Hauska oli seurata hänen haastatteluaan, kun naispuolinen urheilija ja naispuolinen urheilutoimittaja nieleskelivät kilvan kyyneliään. Ja mitäs tuossa, olisi se ääni värissyt Bubilla jos värisi aikanaan Paavo Noposellakin.
Urheilun parasta antia - ja sankaruuden samaten - ovat juuri tunteet. Seurata ihmisiä yrittämässä parhaansa, onnistuvan tai epäonnistuvan mutta tosissaan kuitenkin. Juuri tosissaan oleminen kai tietyn tyyppisiä ihmisiä urheilussa ärsyttääkin. Kun se ei ole tiedettä eikä taidetta vaan urheilua.
Jostain syystä en vain toivo Tero Pitkämäen menestyvän. Keihäänheitto menee jo tosikkouden puolelle, kävi miten kävi. Älytön laji, jota palvotaan Suomessa kiihkossa ja huumassa, vaikka mitaleita tuntuu tulevan juuri pienemmillä paineilla ja lajeissa, joita harjoitetaan pakosta huvikseen kun niistä ei ammattia saa.
Voimistelut alkoivat. Luen juuri (sikäli kuin ehdin) George L. Mossen kirjaa The Image of Man, joka todistaa aiheesta terve sielu terveessä ruumiissa ja terve mies varsinkin. Eikä rujo ruumis voi kantaa kelpo sielua, eihän. Mutta on sitä voimistelua vain niin kiva katsoa. Kun ei itse ole ikinä edes kyennyt heittämään kärrynpyörää :-)
Tuli tippa linssiin, kun katselin Satu Mäkelä-Nummelan maammelaulua palkintopallilla. Itse laulu ei ole minulle iso juttu eivätkä nämä olympiakullatkaan päätä huimaa sinällään, mutta eläydyin urheilijan tunnelmiin. Ampujat eivät kai ole ainakaan keskimääräistä vähemmän isänmaallista väkeä. Mäkelä-Nummela lienee ajatellut, että lauletaan perkele kun kerran soitetaankin.
Hauska oli seurata hänen haastatteluaan, kun naispuolinen urheilija ja naispuolinen urheilutoimittaja nieleskelivät kilvan kyyneliään. Ja mitäs tuossa, olisi se ääni värissyt Bubilla jos värisi aikanaan Paavo Noposellakin.
Urheilun parasta antia - ja sankaruuden samaten - ovat juuri tunteet. Seurata ihmisiä yrittämässä parhaansa, onnistuvan tai epäonnistuvan mutta tosissaan kuitenkin. Juuri tosissaan oleminen kai tietyn tyyppisiä ihmisiä urheilussa ärsyttääkin. Kun se ei ole tiedettä eikä taidetta vaan urheilua.
Jostain syystä en vain toivo Tero Pitkämäen menestyvän. Keihäänheitto menee jo tosikkouden puolelle, kävi miten kävi. Älytön laji, jota palvotaan Suomessa kiihkossa ja huumassa, vaikka mitaleita tuntuu tulevan juuri pienemmillä paineilla ja lajeissa, joita harjoitetaan pakosta huvikseen kun niistä ei ammattia saa.
Voimistelut alkoivat. Luen juuri (sikäli kuin ehdin) George L. Mossen kirjaa The Image of Man, joka todistaa aiheesta terve sielu terveessä ruumiissa ja terve mies varsinkin. Eikä rujo ruumis voi kantaa kelpo sielua, eihän. Mutta on sitä voimistelua vain niin kiva katsoa. Kun ei itse ole ikinä edes kyennyt heittämään kärrynpyörää :-)
maanantai 4. elokuuta 2008
Työn iloa
Perjantaina aloitin tohtoriassarina yhteiskuntahistorian laitoksella. Virkavapaa, äitiysloma tai miksi sitä nyt haluaa kutsua päättyi.
Pääsinkin heti nauttimaan täydestä tohinasta eli opinto-oppaan päivityksestä... ken sitä on jo ehtinyt kaipailla, tulossa on mutta koetetaan saada se sellaiseen kuntoon ettei synny kovin pahoja väärinkäsityksiä. Ainahan sinne varmaan korjattavaa jää ja sitten korjataan. Nyt on kuitenkin vielä sen verran puutteita että parempi pantata sitä päivä tai pari.
Ihmiset ovat kyselleet, miltä tuntuu "palata töihin". Kuten olen kyllästymiseen asti marmattanut, töitähän minä olen tehnyt koko ajan. Nyt vain on monta tuntia päivässä ihan siihen osoitettua aikaa, mikä tuntuu kaikesta huolimatta ylellisyydeltä.
Laitos on suunnilleen sellainen kuin aina, joitain uusia ihmisiä mutta totta vieköön myös vanhoja. Tämä ei ole kritiikkiä, onpahan vain hassua että samat ihmiset joiden kanssa hengasi ainejärjestössä ovat nyt jonkin sortin kollegoja. Varoittavia esimerkkejä ainejärjestötoiminnan vaaroista? Ainakin tietää kenen kanssa on tekemisissä.
Paljon puhutaan siitä, miten tällainen jumittaminen on huono asia, ja pitäisi vaeltaa yliopistosta toiseen saamassa virikkeitä ja muuta hienoa. Ehkä tutkimuksellisesti näin onkin, joskin haluan puolustaa ihan vaan projektitasoista yhteistyötä tutkijoiden kesken. Ei tarvitse välttämättä muuttaa toiseen kaupunkiin - tai maahan - kun kontakteja on vähemmälläkin vaivalla. Näitä humanistis-yhteiskuntatieteellisiä aloja kun voi tutkia kotoakin käsin, ei tarvitse mennä sinne missä on kalleimmat labrat.
Opettajien kierto olisi kaiketi hyvä asia sekin, jos näissä viroissa ja virkasuhteissa saisi vain sokraattisesti istuskella agoralla. Ikävä kyllä opetusvirkoihin sisältyy niin paljon kaikenlaista sälää, että kokemus laitoksen toiminnasta on eduksi. Onko se välttämätöntä? En tiedä kun en ole kokeillut muuta kuin tätä yhtä.
Katsellaan miten käy, eri työtehtävissä ja muutenkin. On tämä mielenkiintoistakin, vaikka kunnon tutkijan kai pitäisikin hakea kaikkia mahdollisia apurahoja päästäkseen pois opetushommista. En oikein tiedä, mikä identiteettini on - ehkä se selviää kun kaksi vuotta väännän näitä kuvioita...
Pääsinkin heti nauttimaan täydestä tohinasta eli opinto-oppaan päivityksestä... ken sitä on jo ehtinyt kaipailla, tulossa on mutta koetetaan saada se sellaiseen kuntoon ettei synny kovin pahoja väärinkäsityksiä. Ainahan sinne varmaan korjattavaa jää ja sitten korjataan. Nyt on kuitenkin vielä sen verran puutteita että parempi pantata sitä päivä tai pari.
Ihmiset ovat kyselleet, miltä tuntuu "palata töihin". Kuten olen kyllästymiseen asti marmattanut, töitähän minä olen tehnyt koko ajan. Nyt vain on monta tuntia päivässä ihan siihen osoitettua aikaa, mikä tuntuu kaikesta huolimatta ylellisyydeltä.
Laitos on suunnilleen sellainen kuin aina, joitain uusia ihmisiä mutta totta vieköön myös vanhoja. Tämä ei ole kritiikkiä, onpahan vain hassua että samat ihmiset joiden kanssa hengasi ainejärjestössä ovat nyt jonkin sortin kollegoja. Varoittavia esimerkkejä ainejärjestötoiminnan vaaroista? Ainakin tietää kenen kanssa on tekemisissä.
Paljon puhutaan siitä, miten tällainen jumittaminen on huono asia, ja pitäisi vaeltaa yliopistosta toiseen saamassa virikkeitä ja muuta hienoa. Ehkä tutkimuksellisesti näin onkin, joskin haluan puolustaa ihan vaan projektitasoista yhteistyötä tutkijoiden kesken. Ei tarvitse välttämättä muuttaa toiseen kaupunkiin - tai maahan - kun kontakteja on vähemmälläkin vaivalla. Näitä humanistis-yhteiskuntatieteellisiä aloja kun voi tutkia kotoakin käsin, ei tarvitse mennä sinne missä on kalleimmat labrat.
Opettajien kierto olisi kaiketi hyvä asia sekin, jos näissä viroissa ja virkasuhteissa saisi vain sokraattisesti istuskella agoralla. Ikävä kyllä opetusvirkoihin sisältyy niin paljon kaikenlaista sälää, että kokemus laitoksen toiminnasta on eduksi. Onko se välttämätöntä? En tiedä kun en ole kokeillut muuta kuin tätä yhtä.
Katsellaan miten käy, eri työtehtävissä ja muutenkin. On tämä mielenkiintoistakin, vaikka kunnon tutkijan kai pitäisikin hakea kaikkia mahdollisia apurahoja päästäkseen pois opetushommista. En oikein tiedä, mikä identiteettini on - ehkä se selviää kun kaksi vuotta väännän näitä kuvioita...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)