Otsikon kysymyksen saa kuulla jossain vaiheessa jokainen, joka tunnustautuu jonkin vasemmistopuolueen kannattajaksi, saati jos ryhtyy ehdokkaaksi vaaleissa. Vasemmistopuolueilla onkin kunniakas linjaerimielisyyksien ja sisäisten ja keskinäisten kädenvääntöjen historia takanaan. Mutta mitä vasemmistolaisuus on nyt?
Kaiketi on toisenkinlaisia historiantutkijoita, mutta minulla ei ole kovin romanttista suhdetta menneisyyteen. En etsi sieltä vastauksia nykypäivän ongelmiin, taustoja ehkä mutta en neuvoa ja johdatusta. En ihaile montaakaan menneisyyden henkilöä, varsinkaan poliitikoista en fanita ketään. En edes ketään vallankumousjohtajaa, en edes t-paidan vertaa.
Menneisyyden vasemmistolaisille politiikka oli olemassa tulevaisuutta varten, sen verran olen valmis tulemaan vastaan punavihreitä romantikkoja. Mutta siinäpä se löydettävissä oleva apu onkin. Pitää katsoa, millaiseksi yhteiskunta on muuttumassa ja samaan aikaan hahmottaa, millaiseksi sen pitäisi muuttua. Ja miten nämä kaksi ympätään yhteen. Muinaisten taistelulaulujen laulaminen ei paljoa lämmitä, kun isketään palveluseteli käteen ja sanotaan että olla hyvä vaan.
Nykyisessä markkinaliberaalissa yhteiskunnassa toimiminen on kovin erilaista kuin hyvinvointivaltion rakentaminen sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Samoin omalla sukupolvellani ei ole sotaveteraani-isiä pilkattavana, vaan mukavia kavereita esittäneet lössykkävanhemmat, joista irtioton tekeminen ei ole ollenkaan niin yksinkertaista. Onko se tarpeen, en tiedä. Ainakin irtiotto siitä, mitä vasemmistolaisuus on jossain historiallisessa tilanteessa ollut on välttämätöntä.
Historiantutkijana en ole romantikko, poliittinen ajatteluni on sangen maanläheistä. Huomaan, etten ole missään korostanut sivistyksen suunnatonta merkitystä ja kulttuurin kosmista ylevyyttä - Helsingissä niitä piisaa joka tapauksessa, en näe niitä polttavimpina ongelmina vaikka yliopistohörhö olenkin. Siitä, mikä on tärkeää, lisää lähipäivinä.
En voi sanoa etten olisi minkään sortin sosialisti. Feministinä olen ennen kaikkea ihmisarvofeministi ja humanisti. Olisinko sitten sosialistina tulevaisuusorientoitunut lähialuesosialisti, mene ja tiedä. Vallankumous on tietenkin tehtävä, mutta sen soisi näkyvän siellä missä ongelmatkin ovat. Ne ongelmat, joita ihmiset oikeasti kohtaavat joka päivä.
keskiviikko 1. lokakuuta 2008
maanantai 29. syyskuuta 2008
Vaalikoneita
Nykyaikaista ehdokkaana olemista ei voi kuvitella ilman vaalikoneita. Joku on mennyt tutkimaan, että Vasemmistoliiton äänestäjät tsekkaavat niitä erityisen huolella. Ken tietää, ainakin itse olen ollut niistä aika vaikuttunut, joskus tietysti myös hämmentynyt.
Vastattuina ovat:
Ylen vaalikone
MTV3:n vaalikone
Hesarin vaalikone
Helsingin Uutisten vaalikone
Terveydenhuollon vaalikone
Facebookin Sosiaalinen vaalikone.
Toistaiseksi.
Maikkarin vaalikone on suosituin, mutta minusta varsinkin ne profiilikysymykset olivat outoja. Miten kunnallispolitiikkaan vaikuttaa se, käykö ehdokas kirkossa tai kaljalla? "Vähän kuin kotiasi äänestäisit" tai maajussille morsianta...
Sosiaalinen vaalikone on hauska, koska siihen voi jokainen laittaa omia kysymyksiään ja käyttäjät voivat myös äänestää huonoimpia pois. Tuloksia tulee koko ajan, samalla kuin uusia kysymyksiäkin. Mainokseni pitäisi näkyä siellä lähipäivinä samoin. Ei niin että olettaisin ainoan kannattajakuntani roikkuvan koneella koko ajan :-)
Kävin myös laittamassa tietoni Mellunkylän alueportaaliin. Koen itseni ennen kaikkea kontulalaiseksi ehdokkaaksi, vaikken yritäkään esiintyä vankkumattomana idän tyttärenä. Pikemminkin 14 vuotta eteläisessä Espoossa ovat selkeyttäneet näkemyksiäni siitä, mitä elämän, asumisen ja palveluiden pitäisi olla. Kaikille. Ja säästettiin Espoossakin, 1980-luvullakin - laman tullen en käsittänyt, mistä kouluissa voitiin vielä ottaa. Jostain - ja se näkyy.
Vastattuina ovat:
Ylen vaalikone
MTV3:n vaalikone
Hesarin vaalikone
Helsingin Uutisten vaalikone
Terveydenhuollon vaalikone
Facebookin Sosiaalinen vaalikone.
Toistaiseksi.
Maikkarin vaalikone on suosituin, mutta minusta varsinkin ne profiilikysymykset olivat outoja. Miten kunnallispolitiikkaan vaikuttaa se, käykö ehdokas kirkossa tai kaljalla? "Vähän kuin kotiasi äänestäisit" tai maajussille morsianta...
Sosiaalinen vaalikone on hauska, koska siihen voi jokainen laittaa omia kysymyksiään ja käyttäjät voivat myös äänestää huonoimpia pois. Tuloksia tulee koko ajan, samalla kuin uusia kysymyksiäkin. Mainokseni pitäisi näkyä siellä lähipäivinä samoin. Ei niin että olettaisin ainoan kannattajakuntani roikkuvan koneella koko ajan :-)
Kävin myös laittamassa tietoni Mellunkylän alueportaaliin. Koen itseni ennen kaikkea kontulalaiseksi ehdokkaaksi, vaikken yritäkään esiintyä vankkumattomana idän tyttärenä. Pikemminkin 14 vuotta eteläisessä Espoossa ovat selkeyttäneet näkemyksiäni siitä, mitä elämän, asumisen ja palveluiden pitäisi olla. Kaikille. Ja säästettiin Espoossakin, 1980-luvullakin - laman tullen en käsittänyt, mistä kouluissa voitiin vielä ottaa. Jostain - ja se näkyy.
perjantai 26. syyskuuta 2008
Vaaliteemoja flaijeriin
Tällaista tekstiä olen suunnitellut kaksipuoliseen A5-kokoiseen läpyskään. Sain selville, ettei tarvitse pantata taivasosuuttaan moisen takia :-) Etupuolella olisi ranskalaisia viiruja ja takapuolella sitten pitempää tekstiä. Joku kai niitäkin lukee, tutkija tykkää aina selittää tarkemmin.
Ilona Kemppainen 387
valtiotieteiden tohtori, historiantutkija
kontulalainen kahden lapsen äiti
- joukkoliikenteen asiantuntija – ei ole autoa eikä ajokorttia
- perhepalveluiden asiantuntija – lapset kaupungin päiväkodissa
- asumisen asiantuntija – kaikilla ei ole varaa uuteen luksusasuntoon
- monikulttuurisuuden asiantuntija – Itä-Helsinki on kuin Helsinki ennen vanhaan, ystävällinen ja kohtelias kaikille
Miten paljon säästäisimme, jos tavoitteena olisi ihmisten, niin asukkaiden kuin kaupungin työntekijöidenkin hyvinvointi? Hätäiset, pysyviksi jäävät leikkaukset tuhlaavat lopulta rahaa ja ihmisiä.
Yksityisyrittäminen on hieno asia, mutta sopiiko se kaikkialle? Voiko hoivan tuottavuutta mitata kvartaali kerrallaan? Voiko yksinäinen vanhus kilpailuttaa palveluntuottajia?
Päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuu outoja. Lasten ja nuorten kanssa työskentelevät ajetaan jaksamisensa äärirajoille – ja vaihtamaan alaa. Rahalla ei saa kaikkea, mutta sillä saa virkoja, parempia työoloja ja pienempiä lapsiryhmiä. Osaavia ihmisiä meillä on – vielä.
Kaupunki on ihmisten paikka, ei ghettojen kokoelma. Uusien asuinalueiden tulee olla monipuolisia ja avoimia kaikille, tuloluokkaan katsomatta. Helsinki ei voi olla vain hyvätuloisten leikkikenttä, vaan asumisen pitää olla mahdollista jokaiselle.
Joukkoliikenne on globaali asia. Jotkut tarvitsevat autoa jatkuvasti, mutta useimmille riittävät sujuvat yhteydet työpaikalle, ostoksille ja harrastuksiin. Ilmastonmuutosta torjutaan tekemällä joukkoliikenne toimivaksi ja ratkaisevasti autoilua halvemmaksi.
Ilona Kemppainen 387
valtiotieteiden tohtori, historiantutkija
kontulalainen kahden lapsen äiti
- joukkoliikenteen asiantuntija – ei ole autoa eikä ajokorttia
- perhepalveluiden asiantuntija – lapset kaupungin päiväkodissa
- asumisen asiantuntija – kaikilla ei ole varaa uuteen luksusasuntoon
- monikulttuurisuuden asiantuntija – Itä-Helsinki on kuin Helsinki ennen vanhaan, ystävällinen ja kohtelias kaikille
Miten paljon säästäisimme, jos tavoitteena olisi ihmisten, niin asukkaiden kuin kaupungin työntekijöidenkin hyvinvointi? Hätäiset, pysyviksi jäävät leikkaukset tuhlaavat lopulta rahaa ja ihmisiä.
Yksityisyrittäminen on hieno asia, mutta sopiiko se kaikkialle? Voiko hoivan tuottavuutta mitata kvartaali kerrallaan? Voiko yksinäinen vanhus kilpailuttaa palveluntuottajia?
Päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuu outoja. Lasten ja nuorten kanssa työskentelevät ajetaan jaksamisensa äärirajoille – ja vaihtamaan alaa. Rahalla ei saa kaikkea, mutta sillä saa virkoja, parempia työoloja ja pienempiä lapsiryhmiä. Osaavia ihmisiä meillä on – vielä.
Kaupunki on ihmisten paikka, ei ghettojen kokoelma. Uusien asuinalueiden tulee olla monipuolisia ja avoimia kaikille, tuloluokkaan katsomatta. Helsinki ei voi olla vain hyvätuloisten leikkikenttä, vaan asumisen pitää olla mahdollista jokaiselle.
Joukkoliikenne on globaali asia. Jotkut tarvitsevat autoa jatkuvasti, mutta useimmille riittävät sujuvat yhteydet työpaikalle, ostoksille ja harrastuksiin. Ilmastonmuutosta torjutaan tekemällä joukkoliikenne toimivaksi ja ratkaisevasti autoilua halvemmaksi.
Ehdokasnumero selvillä!
Se on 387, ei sittenkään 666 :-) Virittelen tässä pienimuotoista vaalimainontaa, nollabudjetilla ei mitään fantastista saa aikaan mutta jos Facebookin ja flaijerin sentään.
keskiviikko 24. syyskuuta 2008
Puolitangossa
Kansallinen surupäivä, jälleen kerran.
Sattumalta luen juuri nyt 1980- ja 90-luvuilla kerättyihin mieselämäkertoihin perustuvaa kirjaa Miehen elämää, toim. JP Roos ja Eeva Peltonen. Vaikka kyseessä ovat eri sukupolvien miehet, kirja herättää ajatuksia tänäänkin.
Elämäkerran kirjoittajat ovat tietysti valikoitunut joukko, kuten kirjan artikkelien kirjoittajat toteavat moneen kertaan. Hyvin tuttuja ovat kuitenkin ne miesten tunnot, joissa elämä on pettymys eikä siitä osata oikein syyttää ketään, paitsi ehkä koko maailmaa.
Mika Ojakankaan sinänsä kevyesti luonnosteltu artikkeli "Miehen onni?" on jaotteluissaan oivaltava. Onnellisia miehiä ovat Ojakankaalle "maan mies" ja "reissumies", miehet jotka ovat löytäneet paikkansa maailmassa tavalla tai toisella. Syrjäytyneiksi narsisteiksi hän kuvaa miehiä, joille tätä onnea ei ole suotu.
Kaksi alatyyppiä, nyhjöttäjä ja etsijä kuvaavat niitä miehiä, joiden elämä ei ole sitä mitä sen pitäisi. Kirjoittajat ovat yleensä ehtineet keski-ikään tai sen yli, joten perspektiiviä omaan elämään on enemmän kuin kahdenkymmenen ikävuoden molemmin puolin.
Sitaatti Ojakankaalta hätkähdyttää:
"Juuri tämä tunne, että kukaan ei välitä, näyttää olevan syrjäytyneen suomalaisen miehen todellisena käyttövoimana. Juuri tämän voiman avulla, kyvyn olla kaikkien hyljeksimä, he nousevat aivan uudelle tasolle. He eivät ole ainoastaan epäonnistujia, vaan vallan erikoisia. Ollessaan ei mitään eikä kenellekään he ovat sentään jotain."
Juha Siltalan teos Miehen kunnia puhuu osin samoista asioista. Kyvyttömyys liittyä toisiin ihmisiin, luoda kontakteja ja käyttää omia kykyjään rakentavasti puuttuu monilta ihmisiltä. Myös naisilta, mutta hehän voivat aina tehdä lapsia, joten se siitä? Joka tapauksessa, saamamme kasvatus ei monestikaan auta meitä hyväksymään itsemme ja löytämään paikkamme maailmassa, vaan eristää meidät häpeän kehään.
Jos joskus onnistummekin jossain, sisäämme on asennettu ilkeä pieni peikko, joka muistuttaa että juuri me emme voi koskaan todella onnistua. Älä nyt ainakaan iloitse mistään, se vasta naurettavaa olisikin. Koskaan et voi tehdä mitään sellaista, että voisit levätä ja olla onnellinen. Kukaan ei koskaan hyväksy sinua, koska et ole lähtökohtaisesti sen arvoinen.
Vanhemmat sukupolvet käänsivät tämän tunteen usein itseään vastaan, jättivät tilaisuutensa käyttämättä, olivat väkivaltaisia, alkoholisoituivat ja tekivät itsemurhia. Suosittuja ongelmanratkaisukeinoja nämä ovat edelleen. Joskus tapetaan itsen lisäksi perhekin, ovathan he osa ihmisen häpeää eikä heidän tule siitä enempää kärsiä.
Nuori, nouseva polvi löytää kansainvälisiä esikuvia ja tekee asiat hieman toisin. Ihmisviha on totaalisempaa ja narsistinen kuvio selkeämpi. Vika löydetään helpommin muualta kuin omasta itsestä - lopputuloksena on entistä hirveämpiä tekoja.
Kuinka moni meistä mittaa omaa arvoaan menestyksellä? Kuinka moni ei toisaalta uskalla yrittää moniakaan asioita, koska pelkää epäonnistumista? Kuinka moni meistä on valmis hyökkäämään haaskalle, kun joku todellakin epäonnistuu - vaikka meidän nimenomainen tehtävämme olisi ollut auttaa tätä ihmistä, kotona, koulussa tai työpaikalla?
Väkivaltaa ja sairaita ajatusmalleja ei pidä liittää vain miehiin. Naisiltakin tulee välillä aika levotonta tekstiä, jos katsomme sitä yleisestä psykologisesta näkökulmasta emmekä aina ole vain "suomalaisia".
Me olemme samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Me emme kestä kärsimystä sen paremmin tai huonommin, emmekä selviä asioista yksin. Suomen historiassa moni on monta kertaa jätetty selviämään yksin, koska on kuulemma oltu liian köyhiä, kiireisiä tai vaikeudet ovat ihmisen oma vika.
Sanottiinhan evakoillekin monta kertaa että mitäs tulitte tänne, samoin sotaveteraaneille sotien jälkeen että pitikö sinne mennä. Suuri, empaattinen ja yhtä pitävä kansakunta, toden totta. Viime laman jälkiä ei ole korjattu, vaan koulut, terveydenhuolto ja muut yhteiskunnan toiminnot tuskailevat edelleen resurssipulaa. Uusi lama on tulossa, joten mitään parannusta ei tietenkään ole luvassa.
Ollaan edes yksilöinä ihmisiä toisillemme. Lapsillemme, kavereillemme, työtovereillemme, ystävillemme. Sanotaan asiasta, mutta annetaan sitten olla. Ymmärretään toisen ihmisen erityislaatua, vaikka se joskus vaikeaa olisikin. Ollaan sellainen ihmiskunta, että sitä ei tarvitse vihata.
Sattumalta luen juuri nyt 1980- ja 90-luvuilla kerättyihin mieselämäkertoihin perustuvaa kirjaa Miehen elämää, toim. JP Roos ja Eeva Peltonen. Vaikka kyseessä ovat eri sukupolvien miehet, kirja herättää ajatuksia tänäänkin.
Elämäkerran kirjoittajat ovat tietysti valikoitunut joukko, kuten kirjan artikkelien kirjoittajat toteavat moneen kertaan. Hyvin tuttuja ovat kuitenkin ne miesten tunnot, joissa elämä on pettymys eikä siitä osata oikein syyttää ketään, paitsi ehkä koko maailmaa.
Mika Ojakankaan sinänsä kevyesti luonnosteltu artikkeli "Miehen onni?" on jaotteluissaan oivaltava. Onnellisia miehiä ovat Ojakankaalle "maan mies" ja "reissumies", miehet jotka ovat löytäneet paikkansa maailmassa tavalla tai toisella. Syrjäytyneiksi narsisteiksi hän kuvaa miehiä, joille tätä onnea ei ole suotu.
Kaksi alatyyppiä, nyhjöttäjä ja etsijä kuvaavat niitä miehiä, joiden elämä ei ole sitä mitä sen pitäisi. Kirjoittajat ovat yleensä ehtineet keski-ikään tai sen yli, joten perspektiiviä omaan elämään on enemmän kuin kahdenkymmenen ikävuoden molemmin puolin.
Sitaatti Ojakankaalta hätkähdyttää:
"Juuri tämä tunne, että kukaan ei välitä, näyttää olevan syrjäytyneen suomalaisen miehen todellisena käyttövoimana. Juuri tämän voiman avulla, kyvyn olla kaikkien hyljeksimä, he nousevat aivan uudelle tasolle. He eivät ole ainoastaan epäonnistujia, vaan vallan erikoisia. Ollessaan ei mitään eikä kenellekään he ovat sentään jotain."
Juha Siltalan teos Miehen kunnia puhuu osin samoista asioista. Kyvyttömyys liittyä toisiin ihmisiin, luoda kontakteja ja käyttää omia kykyjään rakentavasti puuttuu monilta ihmisiltä. Myös naisilta, mutta hehän voivat aina tehdä lapsia, joten se siitä? Joka tapauksessa, saamamme kasvatus ei monestikaan auta meitä hyväksymään itsemme ja löytämään paikkamme maailmassa, vaan eristää meidät häpeän kehään.
Jos joskus onnistummekin jossain, sisäämme on asennettu ilkeä pieni peikko, joka muistuttaa että juuri me emme voi koskaan todella onnistua. Älä nyt ainakaan iloitse mistään, se vasta naurettavaa olisikin. Koskaan et voi tehdä mitään sellaista, että voisit levätä ja olla onnellinen. Kukaan ei koskaan hyväksy sinua, koska et ole lähtökohtaisesti sen arvoinen.
Vanhemmat sukupolvet käänsivät tämän tunteen usein itseään vastaan, jättivät tilaisuutensa käyttämättä, olivat väkivaltaisia, alkoholisoituivat ja tekivät itsemurhia. Suosittuja ongelmanratkaisukeinoja nämä ovat edelleen. Joskus tapetaan itsen lisäksi perhekin, ovathan he osa ihmisen häpeää eikä heidän tule siitä enempää kärsiä.
Nuori, nouseva polvi löytää kansainvälisiä esikuvia ja tekee asiat hieman toisin. Ihmisviha on totaalisempaa ja narsistinen kuvio selkeämpi. Vika löydetään helpommin muualta kuin omasta itsestä - lopputuloksena on entistä hirveämpiä tekoja.
Kuinka moni meistä mittaa omaa arvoaan menestyksellä? Kuinka moni ei toisaalta uskalla yrittää moniakaan asioita, koska pelkää epäonnistumista? Kuinka moni meistä on valmis hyökkäämään haaskalle, kun joku todellakin epäonnistuu - vaikka meidän nimenomainen tehtävämme olisi ollut auttaa tätä ihmistä, kotona, koulussa tai työpaikalla?
Väkivaltaa ja sairaita ajatusmalleja ei pidä liittää vain miehiin. Naisiltakin tulee välillä aika levotonta tekstiä, jos katsomme sitä yleisestä psykologisesta näkökulmasta emmekä aina ole vain "suomalaisia".
Me olemme samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Me emme kestä kärsimystä sen paremmin tai huonommin, emmekä selviä asioista yksin. Suomen historiassa moni on monta kertaa jätetty selviämään yksin, koska on kuulemma oltu liian köyhiä, kiireisiä tai vaikeudet ovat ihmisen oma vika.
Sanottiinhan evakoillekin monta kertaa että mitäs tulitte tänne, samoin sotaveteraaneille sotien jälkeen että pitikö sinne mennä. Suuri, empaattinen ja yhtä pitävä kansakunta, toden totta. Viime laman jälkiä ei ole korjattu, vaan koulut, terveydenhuolto ja muut yhteiskunnan toiminnot tuskailevat edelleen resurssipulaa. Uusi lama on tulossa, joten mitään parannusta ei tietenkään ole luvassa.
Ollaan edes yksilöinä ihmisiä toisillemme. Lapsillemme, kavereillemme, työtovereillemme, ystävillemme. Sanotaan asiasta, mutta annetaan sitten olla. Ymmärretään toisen ihmisen erityislaatua, vaikka se joskus vaikeaa olisikin. Ollaan sellainen ihmiskunta, että sitä ei tarvitse vihata.
perjantai 19. syyskuuta 2008
Paneelissa käytyä ja muuta vaalihumua
Pari sanaa tiistaisesta vaalipaneelista (en ihan oikeasti ehdi kirjoittamaan useammin...). Meitä oli paikalla Laura Rissanen (kok), Anna Mäenpää (sd), Sanna Vesikansa (vihr), Mika Rossi (kesk), Jan D. Oker-Blom (rkp) ja sitten minä (vas).
Tunnelma oli kovin rauhallinen, mikä varmaan johtui siitä, että yleisöä oli suunnilleen saman verran kuin panelisteja. Ei mikään menestys tässä mielessä. Puheenjohtaja Aleksi Henttonen sitten kyselytti meitä - mitään vilkasta vapaamuotoista keskustelua ei syntynyt.
Miehet olivat autopuoluetta ja naiset joukkoliikennepuoluetta, näin yksinkertaistaen. Kovasti oltiin muuten yhtä mieltä kaikista kivoista ja ihanista asioista. Puolueiden yleisiä linjoja seurailtiin ja niistä kieltäydyttiin sujuvasti. Kokoomus rakastaa kotihoidontuen kuntalisää ja demarit eivät, sekin selvisi. Subjektiivinen päivähoito-oikeus puhutti paljon, mutta ei sitä oikein saanut vastustettua edes niukasti kuin Oker-Blom.
Pidin omat palopuheeni, aluksi aiheesta "ei ole mitään nolompaa kuin huono valtiotieteilijä eikä parempaa kuin hyvä" ja sitten asuinalueiden ja muustakin eriytymisestä. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, en aja ainoastaan huono-osaisten asiaa vaan kaikkien. Todellisissa metropoleissa ihmiset kohtaavat eivätkä eristäydy.
Hauskinta oli, kun meidät laitettiin pareittain puolustamaan vastapuolen kantaa. Osakseni tuli kannattaa yksityistämistä ja Oker-Blomin taas kaupungin omaa palvelutuotantoa. Miten lie mennyt, ainakin minulla oli hauskaa :-) Keksiihän noita argumentteja kun niitä on niin paljon kuullut.
Viimeaikainen vaalitoiminta on ollut lähinnä vaalikoneisiin vastaamista. Mikäs tässä on mieltä ollessa, katso oletko samaa mieltä. Maikkarin, YLEn ja Helsingin Uutisten vaalikoneisiin olen muistaakseni (!) vastannut jo. Muutama vielä odottaa.
Eilen olin ennemmin yhteiskuntahistorian fuksiaisissa kuin telkkarissa Narinkkatorilla ja huomenna ennemmin Juha Mälkin väitöksessa ja karonkassa kuin Kontulan vaalitapahtumassa. Onko tämä nyt sitten lojaliteettia puoleen tai toiseen, mutta se mikä on aiemmin sovittu tuppaa minulla pitämään.
Sunnuntaina on Itäkeskuksen maalaismarkkinat (toivottavasti siellä on possujuna, vanhempi poika odottaa sitä kiihkeästi) ja minä puolenpäivän aikoihin Vasemmistoliiton vaaliteltalla. Tervetuloa tapaamaan!
Tunnelma oli kovin rauhallinen, mikä varmaan johtui siitä, että yleisöä oli suunnilleen saman verran kuin panelisteja. Ei mikään menestys tässä mielessä. Puheenjohtaja Aleksi Henttonen sitten kyselytti meitä - mitään vilkasta vapaamuotoista keskustelua ei syntynyt.
Miehet olivat autopuoluetta ja naiset joukkoliikennepuoluetta, näin yksinkertaistaen. Kovasti oltiin muuten yhtä mieltä kaikista kivoista ja ihanista asioista. Puolueiden yleisiä linjoja seurailtiin ja niistä kieltäydyttiin sujuvasti. Kokoomus rakastaa kotihoidontuen kuntalisää ja demarit eivät, sekin selvisi. Subjektiivinen päivähoito-oikeus puhutti paljon, mutta ei sitä oikein saanut vastustettua edes niukasti kuin Oker-Blom.
Pidin omat palopuheeni, aluksi aiheesta "ei ole mitään nolompaa kuin huono valtiotieteilijä eikä parempaa kuin hyvä" ja sitten asuinalueiden ja muustakin eriytymisestä. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, en aja ainoastaan huono-osaisten asiaa vaan kaikkien. Todellisissa metropoleissa ihmiset kohtaavat eivätkä eristäydy.
Hauskinta oli, kun meidät laitettiin pareittain puolustamaan vastapuolen kantaa. Osakseni tuli kannattaa yksityistämistä ja Oker-Blomin taas kaupungin omaa palvelutuotantoa. Miten lie mennyt, ainakin minulla oli hauskaa :-) Keksiihän noita argumentteja kun niitä on niin paljon kuullut.
Viimeaikainen vaalitoiminta on ollut lähinnä vaalikoneisiin vastaamista. Mikäs tässä on mieltä ollessa, katso oletko samaa mieltä. Maikkarin, YLEn ja Helsingin Uutisten vaalikoneisiin olen muistaakseni (!) vastannut jo. Muutama vielä odottaa.
Eilen olin ennemmin yhteiskuntahistorian fuksiaisissa kuin telkkarissa Narinkkatorilla ja huomenna ennemmin Juha Mälkin väitöksessa ja karonkassa kuin Kontulan vaalitapahtumassa. Onko tämä nyt sitten lojaliteettia puoleen tai toiseen, mutta se mikä on aiemmin sovittu tuppaa minulla pitämään.
Sunnuntaina on Itäkeskuksen maalaismarkkinat (toivottavasti siellä on possujuna, vanhempi poika odottaa sitä kiihkeästi) ja minä puolenpäivän aikoihin Vasemmistoliiton vaaliteltalla. Tervetuloa tapaamaan!
maanantai 15. syyskuuta 2008
Mitä yhteiskuntatieteilijän tulisi osata?
Tällaista aloittelijaakin puolue juoksuttaa jonkin verran: olen huomenna 16.9. menossa Vasemmistoliiton edustajana Vanhalle ylioppilastalolle paneeliin aiheesta "kannattaako äänestää yhteiskuntatieteilijää?" Sen kummempaa evästystä en saanut, taidan puhua ihan kärttyisänä tohtoriassistenttina...
Tänään alkaa sattumoisin yhteiskuntahistorian oj 7.1 eli metodikurssi, vanhemman polven yhisläiset muistavat sen arkistokurssina. Sisältö on tietysti kehittynyt huomattavasti. Eri tiedekunnan oppiaineissa metodiopetus on muutenkin parantunut ainakin määrällisesti ja kaiketi myös laadullisesti. Jotain hyvää tuotantotavoitteissakin: gradujen valmistumiseenhan tällä opetuksella tähdätään.
Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tuntemus on parasta, mitä yhteiskuntatieteilijä on voinut opintojensa aikana oppia. Harvasta tulee tutkijaa, mutta jokaisen valtsikalaisen pitäisi osata lukea tilastoja ja analysoida tekstejä sen verran, että niiden välittämät perustiedot tulevat selväksi. Samoin pitäisi osata arvioida, miltä pohjalta aineisto on tuotettu ja mihin kysymyksiin se ei vastaa.
Pitäisi ja pitäisi. Monella lehdentoimittajallakin on näitä hämmästyttäviä opintoja takanaan, mutta erilaisten tutkimusten uutisointi on järjestään pielessä. Edes yksinkertaista taulukkoa ei osata tulkita, saati ottaa selville, mikä olikaan se tutkimuskysymys, jonka pohjalta tiedettä lähdettiin tekemään.
Herkkähipiäiset tutkijat ovat yksi juttu, mutta kun valtionhallinto tuottaa samanlaista kamaa oman toimintansa peitteeksi koko ajan. Jos näitä ei osaa lukea, tulee helposti huijatuksi oikein tosissaan. Yhteiskuntatieteilijöitä koulutetaan käsittelemään tällaista tietoa, mutta osaako monikaan lopulta tehdä niin?
Tohtoriassistentin pitäisi kai ottaa koko tieteenalan syyt niskoilleen, mutta heitän pallon myös laajemmin yhteiskunnalle. Jos arvostamme nopeaa valmistumista ja näppärästi suoritettavia opintojaksoja, saamme aivan varmasti vielä vähemmän tiedon analysointiin kykeneviä ihmisiä. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, valitettavan usein alemmat koulutusasteet eivät pysty auttamaan tässä asiassa - samoista syistä. On niin kiire pukata tutkintoa ulos.
Äänestäkää vain yhteiskuntatieteilijöitä. Emme me sen kummempia ole kuin muutkaan, ellemme ole jossain välissä oppineet katsomaan sanojen taakse. Meidän pitäisi osata se...
Tänään alkaa sattumoisin yhteiskuntahistorian oj 7.1 eli metodikurssi, vanhemman polven yhisläiset muistavat sen arkistokurssina. Sisältö on tietysti kehittynyt huomattavasti. Eri tiedekunnan oppiaineissa metodiopetus on muutenkin parantunut ainakin määrällisesti ja kaiketi myös laadullisesti. Jotain hyvää tuotantotavoitteissakin: gradujen valmistumiseenhan tällä opetuksella tähdätään.
Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tuntemus on parasta, mitä yhteiskuntatieteilijä on voinut opintojensa aikana oppia. Harvasta tulee tutkijaa, mutta jokaisen valtsikalaisen pitäisi osata lukea tilastoja ja analysoida tekstejä sen verran, että niiden välittämät perustiedot tulevat selväksi. Samoin pitäisi osata arvioida, miltä pohjalta aineisto on tuotettu ja mihin kysymyksiin se ei vastaa.
Pitäisi ja pitäisi. Monella lehdentoimittajallakin on näitä hämmästyttäviä opintoja takanaan, mutta erilaisten tutkimusten uutisointi on järjestään pielessä. Edes yksinkertaista taulukkoa ei osata tulkita, saati ottaa selville, mikä olikaan se tutkimuskysymys, jonka pohjalta tiedettä lähdettiin tekemään.
Herkkähipiäiset tutkijat ovat yksi juttu, mutta kun valtionhallinto tuottaa samanlaista kamaa oman toimintansa peitteeksi koko ajan. Jos näitä ei osaa lukea, tulee helposti huijatuksi oikein tosissaan. Yhteiskuntatieteilijöitä koulutetaan käsittelemään tällaista tietoa, mutta osaako monikaan lopulta tehdä niin?
Tohtoriassistentin pitäisi kai ottaa koko tieteenalan syyt niskoilleen, mutta heitän pallon myös laajemmin yhteiskunnalle. Jos arvostamme nopeaa valmistumista ja näppärästi suoritettavia opintojaksoja, saamme aivan varmasti vielä vähemmän tiedon analysointiin kykeneviä ihmisiä. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, valitettavan usein alemmat koulutusasteet eivät pysty auttamaan tässä asiassa - samoista syistä. On niin kiire pukata tutkintoa ulos.
Äänestäkää vain yhteiskuntatieteilijöitä. Emme me sen kummempia ole kuin muutkaan, ellemme ole jossain välissä oppineet katsomaan sanojen taakse. Meidän pitäisi osata se...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)