Kiirettä pitää - nyt vasta ehdin kirjoittelemaan nerokkaan leimaukseni liittyen niinkin keskeiseen yhteiskunnalliseen ilmiöön kuin viime viikonlopun Kukkulan kuningas-sarjan jaksoon.
Kyseisessä jaksossahan Peggy Hill havaitsee, ettei ole muiden naisten silmissä kovin feminiininen elikkäs naisellinen (drag queeniksi hän kelpaa hyvin). Hank Hill, uskollinen puoliso tokaisee tähän, että totta kai sinä olet naisellinen, olethan vaimo ja äiti.
Nämä sukupuolihommat ovatkin täyttä kusetusta niin naisten kuin miestenkin kohdalla. Niinhän sitä luulisi, että jos hoitelee fysiologisia naisen hommia, olisi naisellinenkin. Keskiverto insinöörin ja propaanikauppiaan mielestä näin ehkä onkin, mutta eihän se mihinkään riitä.
Pitäisi näyttääkin naiselta - vaimona ja äitinä ei kuitenkaan monesti ehdi ja jos ehtiikin, liikaa ei enää saisi meikata. Toisaalta ne, joilla on mahdollisuus ja suorastaan pikku pakko olla perinjuurin naisellisia surevat usein (eivät onneksi aina) sitä, että jotain naiseudesta puuttuu jos ei ole mennyt ruumiin ansaan, niin sanoakseni.
Miehekkyys eli maskuliinisuus (jos ne nyt voi toisikseen kääntää, tässä naistutkijan pätevyyteni horjuu) vasta huiputusta onkin. Poikia innostetaan olemaan rajuja ja meluisia, mutta oikeasti vain ne, jotka tajuavat olla välillä hiljaakin pääsevät elämässä yhtään mihinkään.
Isyys taas ei jotenkin liity maskuliinisuuteen ollenkaan, ellei voi opettaa poikiaan pelaamaan lätkää. Näin kärjistäen. Onneksi nykyään on kasvava joukko miehiä, joille tällaiset kärjistykset tuottavat vain tyhjän katseen silmiin ja sitten taas eletään normaalia elämää ja haetaan lapset päivähoidosta.
Julkisuuteen asti pääsevät keskustelut ovat jotenkin huoneentaulun aikaisia verrattuna siihen, miten ihmiset elävät ja elämänsä järjestävät. Tuntuu kuin jossain olisi idioottitoimittajien leegio, joka haluaisi että meillä olisi paha olo ihan tavallisesta elämästä. Mutta siitä voi kieltäytyä ja tarjota niin vahvaa kädenpuristusta kuin huvittaa :-)
tiistai 17. maaliskuuta 2009
tiistai 24. helmikuuta 2009
Yliopisto ja elämä
Yliopisto-lehden toimitussihteeri Arja Tuusvuori (viksu ihminen, haastatellut minuakin :-) tuskailee tuttua asiaa: miksi yliopistoelämä kuvataan kirjallisuudessa niin kummallisesti. Aivan kuin meillä olisi aikaa viritellä villejä ihmissuhteita kokopäivätoimisesti - tai edes halua, olemmehan monesti tunteneet toisemme vähintään vuosikymmenen.
Toinen minulle outo, mutta monen muun laitoksen ihmiselle riittävän tuttu asia on keinoja kaihtamaton akateeminen kilpailu, jonka ympärillä monet fiktiiviset yliopistodraamat pyörivät. Monesti siinäkin kuitenkin taistelevat isommat asiat kuin vain yksittäiset ihmiset: mikä on oppialan yleinen linja, mitä siihen kuuluu ja mitä ei. Kuka on sivuraiteella, kenen pätevyys on oikeanlaista. Pelkkiä henkilökysymyksiä nämä harvemmin ovat.
Fiktion ongelma onkin siinä, että tarinaa ei haluta kiinnittää liian tiukasti mihinkään todelliseen laitokseen ja tiedekuntaan. Yliopistolaisen näkökulmasta kaikki uskottavuus kuitenkin menee jo tässä vaiheessa. Organisaatiot muokkaavat toimintaamme monesti sangen paljon, varsinkin jos olemme virassa ja virkasuhteessa johonkin niistä.
Esimerkiksi minun kokemuksiani ei voisi siirtää vaikkapa historian laitokselle - vaikka tutkimusteni faktoja voisi sinne päin vielä viistääkin, toimintaympäristöä ei voi. Olen pienen oppiaineen ja laitoksen ihminen. Joskus, kun kuuntelen eri alojen ihmisiä, tuntuu että suorastaan pumpulissa pidetty. Ei suurta draamaa.
Arja Tuusvuoren kolumnissa todetaan aiheellisesti myös, tutkija Anna Rotkirchiakin lainaten, että ylipitkät työpäivät eivät tee ketään viisaammaksi tai ainakaan paremmaksi ihmiseksi. Muistan professori Matti Klingen puhuneen jotain "vegetoimisesta", jos en aivan väärin siteeraa niin kyse oli kävelyllä käymisestä ja divarissa piipahtamisesta.
Parhaimmillaan yliopistoelämä on todella antoisaa. Rahasta puhuttaessa moni (varsinkin naispuolinen tutkija!) tulee päästäneeksi suustaan jotain sellaista, että en mä tätä rahan takia tee. Ottaisin asiaan kuitenkin toisen näkökulman: koko organisaation riittävä rahoitus on oleellisen tärkeää.
Silloin ei tarvitse tapella vähistä viroista verissä päin ja joku uhkarohkea uskaltaa vegetoida ihan ihmisten nähden. Kappas ketaletta, joku saattaa saada jonkun uuden ideankin. Mutta mitä sanovat ulkopuolinen rahoittaja ja yliopiston hallituksen ulkopuoliset jäsenet?!
Toinen minulle outo, mutta monen muun laitoksen ihmiselle riittävän tuttu asia on keinoja kaihtamaton akateeminen kilpailu, jonka ympärillä monet fiktiiviset yliopistodraamat pyörivät. Monesti siinäkin kuitenkin taistelevat isommat asiat kuin vain yksittäiset ihmiset: mikä on oppialan yleinen linja, mitä siihen kuuluu ja mitä ei. Kuka on sivuraiteella, kenen pätevyys on oikeanlaista. Pelkkiä henkilökysymyksiä nämä harvemmin ovat.
Fiktion ongelma onkin siinä, että tarinaa ei haluta kiinnittää liian tiukasti mihinkään todelliseen laitokseen ja tiedekuntaan. Yliopistolaisen näkökulmasta kaikki uskottavuus kuitenkin menee jo tässä vaiheessa. Organisaatiot muokkaavat toimintaamme monesti sangen paljon, varsinkin jos olemme virassa ja virkasuhteessa johonkin niistä.
Esimerkiksi minun kokemuksiani ei voisi siirtää vaikkapa historian laitokselle - vaikka tutkimusteni faktoja voisi sinne päin vielä viistääkin, toimintaympäristöä ei voi. Olen pienen oppiaineen ja laitoksen ihminen. Joskus, kun kuuntelen eri alojen ihmisiä, tuntuu että suorastaan pumpulissa pidetty. Ei suurta draamaa.
Arja Tuusvuoren kolumnissa todetaan aiheellisesti myös, tutkija Anna Rotkirchiakin lainaten, että ylipitkät työpäivät eivät tee ketään viisaammaksi tai ainakaan paremmaksi ihmiseksi. Muistan professori Matti Klingen puhuneen jotain "vegetoimisesta", jos en aivan väärin siteeraa niin kyse oli kävelyllä käymisestä ja divarissa piipahtamisesta.
Parhaimmillaan yliopistoelämä on todella antoisaa. Rahasta puhuttaessa moni (varsinkin naispuolinen tutkija!) tulee päästäneeksi suustaan jotain sellaista, että en mä tätä rahan takia tee. Ottaisin asiaan kuitenkin toisen näkökulman: koko organisaation riittävä rahoitus on oleellisen tärkeää.
Silloin ei tarvitse tapella vähistä viroista verissä päin ja joku uhkarohkea uskaltaa vegetoida ihan ihmisten nähden. Kappas ketaletta, joku saattaa saada jonkun uuden ideankin. Mutta mitä sanovat ulkopuolinen rahoittaja ja yliopiston hallituksen ulkopuoliset jäsenet?!
torstai 12. helmikuuta 2009
Lama on täällä ja sen pois ajaminen kestää pitkään
Jokin aika sitten etsin tiettyä asiaa vuoden 1997 Ilta-Sanomista. Löysin etsimäni, mutta myös paljon muuta. Olin aivan shokissa siitä, millaisia mainoksia vähän yli kymmenen vuotta sitten iltapäivälehdissä julkaistiin.
En ole koskaan ollut sillä lailla telaketjufeministi, että vetäisin pultit jokaisesta "naista esineellistävästä" kuvasta. En minä niistä pidäkään, mutta kaikkeen tottuu, vaikkei saisi. Isorintaisena naisena olen jonkin ohikiitävän hetken hyötynytkin kulttuurimme preferensseistä tässä suhteessa, vaikka haittaakin niistä lienee ollut.
1990-luvun lopun mainoksissa ilmiö oli kuitenkin lähes jatkuva. Puolialaston tyttönen kelpasi mihin tahansa mainokseen, mielellään seksuaalisesti vihjaavan tekstin kera. "Hauskaahan" se vain on. Eräänlainen automessujen maailmankuva oli vallitseva: mimmi pötkölleen niin tässähän sitä markkinointia jo olikin.
1997 lama oli taloudellisesti kaukana takana, mutta stripparien, tissibaarien ja prostituution kasvukauden henkinen perintö oli edelleen läsnä. Sama tsunami uhkaa peittää meidät nyt alleen.
Ravintola Rymy-Eetun viimeaikainen mainos kuvaa maailmantaloutta oikein hyvin. Tissit ovat taas esillä. Samaisen Ilta-Sanomien "keskustelu"palstalla on menossa toinenkin viestiketju aiheesta pitäisikö naiset pakottaa töihin huorataloihin. Depressio, toden totta.
En ole ehtinyt seurata kovin kiihkoisasti viimeaikaista kotiäitikeskustelua, mutta aivan takuulla siinäkin on otettu esille klassinen lyömäase: naisten pitää jäädä kotiin, jotta miehillä on töitä. Lapsia nyt ainakin pitää tehdä. Niin tai näin, aina pitäisi olla haarat levällään.
Eniten minua lopulta ihmetyttää, minne tämä tissi- ja sääriskene katosi muutamaksi vuodeksi. Mitä silloin tapahtuu, kun naisia voi käyttää mainoksissa ihan vaan ihmisinä? (Ei niin että sitä haitaksi asti tässä välissäkään olisi esiintynyt.)
Onko keskivertomiehen elämä silloin niin mallillaan, että häneen ei tarvitse vedota kuolaavana teinipoikana? Voiko mies talouden valoisimpina aikoina hengähtää ja nähdä naisen jopa kumppanina, työssä tai yksityiselämässä? Mutta kun suhdanne notkahtaa, hella ja nyrkki kaivetaan esiin. Madonna ja huora ovat taas täällä (kas, Madonnahan tuleekin keikalle kesällä).
Eniten minua järkytti tuossa 1990-luvun löydössäni se, etten kunnolla muistanut millaista se oli. Ihminen unohtaa, onneksi ovat arkistot ja kirjastot.
En ole koskaan ollut sillä lailla telaketjufeministi, että vetäisin pultit jokaisesta "naista esineellistävästä" kuvasta. En minä niistä pidäkään, mutta kaikkeen tottuu, vaikkei saisi. Isorintaisena naisena olen jonkin ohikiitävän hetken hyötynytkin kulttuurimme preferensseistä tässä suhteessa, vaikka haittaakin niistä lienee ollut.
1990-luvun lopun mainoksissa ilmiö oli kuitenkin lähes jatkuva. Puolialaston tyttönen kelpasi mihin tahansa mainokseen, mielellään seksuaalisesti vihjaavan tekstin kera. "Hauskaahan" se vain on. Eräänlainen automessujen maailmankuva oli vallitseva: mimmi pötkölleen niin tässähän sitä markkinointia jo olikin.
1997 lama oli taloudellisesti kaukana takana, mutta stripparien, tissibaarien ja prostituution kasvukauden henkinen perintö oli edelleen läsnä. Sama tsunami uhkaa peittää meidät nyt alleen.
Ravintola Rymy-Eetun viimeaikainen mainos kuvaa maailmantaloutta oikein hyvin. Tissit ovat taas esillä. Samaisen Ilta-Sanomien "keskustelu"palstalla on menossa toinenkin viestiketju aiheesta pitäisikö naiset pakottaa töihin huorataloihin. Depressio, toden totta.
En ole ehtinyt seurata kovin kiihkoisasti viimeaikaista kotiäitikeskustelua, mutta aivan takuulla siinäkin on otettu esille klassinen lyömäase: naisten pitää jäädä kotiin, jotta miehillä on töitä. Lapsia nyt ainakin pitää tehdä. Niin tai näin, aina pitäisi olla haarat levällään.
Eniten minua lopulta ihmetyttää, minne tämä tissi- ja sääriskene katosi muutamaksi vuodeksi. Mitä silloin tapahtuu, kun naisia voi käyttää mainoksissa ihan vaan ihmisinä? (Ei niin että sitä haitaksi asti tässä välissäkään olisi esiintynyt.)
Onko keskivertomiehen elämä silloin niin mallillaan, että häneen ei tarvitse vedota kuolaavana teinipoikana? Voiko mies talouden valoisimpina aikoina hengähtää ja nähdä naisen jopa kumppanina, työssä tai yksityiselämässä? Mutta kun suhdanne notkahtaa, hella ja nyrkki kaivetaan esiin. Madonna ja huora ovat taas täällä (kas, Madonnahan tuleekin keikalle kesällä).
Eniten minua järkytti tuossa 1990-luvun löydössäni se, etten kunnolla muistanut millaista se oli. Ihminen unohtaa, onneksi ovat arkistot ja kirjastot.
maanantai 9. helmikuuta 2009
Katkerien ihmisten puolue
Henna Virkkunen jatkaa kokoomuslaista kumpujen yön kaivelua. Vasemmiston leimaaminen muiden menestystä jarruttavaksi, kateellisten ja katkerien ihmisten jengiksi on niin vanha juttu, että ihmettelen miten kukaan viitsii mokomaa ottaa esille.
Ovatko kokoomusministerit liian nuoria muistaakseen, että nämä jutut on kuultu jo? Vaikka Katainen on minun ikäiseni ja Virkkunen vain vuoden nuorempi. Ehkä he eivät kuunnelleet ympäristöään yhtä herkällä korvalla 1980-luvulla - tai nielivät kaiken sen aikaisen oikeistoskeidan purematta. Nyt sitten röyhtäillään.
Omien arkipäivän havaintojeni mukaan nimenomaan kokoomuslaiset ovat katkeria. He ovat mielestään saavuttaneet kaiken omalla työllään ja olemalla niin mahtavia ihmisiä - jumankekka että muillekin tarjotaan tilaisuus samaan! Kuitenkin, jos yksikin yhteiskunnan tukimuoto on mennyt sivu suun, siitä ulvotaan kuin olisi päätä oltu viemässä.
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on auttanut meitä kaikkia. Tässä on vähän tällainen "what have the Romans ever done to us"-tilanne. Kauheasti vastustetaan, vaikka ei edes oltaisi vastustamassa jos ei sitä vastustettavaa olisi ollut olemassa. Se, että vasemmisto yrittää ylläpitää niitä arvoja, jotka itse omaksuin nuorena kaikesta kotini ja ympäristöni oikeistopropagandasta huolimatta on minusta oikein ja hyvin valoisa asia.
Minä olen vasemmistoliittolainen nimenomaan siksi, että en ole katkera. Uskon ihmisiin ja heidän mahdollisuuksiinsa, mutta näen myös, miten mahdollisuudet voidaan nitistää eri tavoin. Ei ole väärin auttaa parempaan elämään niitäkin, jotka eivät pysty huristelemaan pikakaistaa liikemaailmassa.
Menettääkö menestyjä jonkin mielettömän nautinnon, jos huono-osaisuutta yritetään lieventää ja syrjäytymisen kierre katkaista? Siltä vähän tuntuu. Mutta pitääkö tällaisia ihmisiä vielä erikseen tukea? Vähentää heidän katkeruuttaan? Vaikkapa verohelpotuksilla. Että rassukoista tuntuisi että edes joku arvostaa ja rakastaa.
Ovatko kokoomusministerit liian nuoria muistaakseen, että nämä jutut on kuultu jo? Vaikka Katainen on minun ikäiseni ja Virkkunen vain vuoden nuorempi. Ehkä he eivät kuunnelleet ympäristöään yhtä herkällä korvalla 1980-luvulla - tai nielivät kaiken sen aikaisen oikeistoskeidan purematta. Nyt sitten röyhtäillään.
Omien arkipäivän havaintojeni mukaan nimenomaan kokoomuslaiset ovat katkeria. He ovat mielestään saavuttaneet kaiken omalla työllään ja olemalla niin mahtavia ihmisiä - jumankekka että muillekin tarjotaan tilaisuus samaan! Kuitenkin, jos yksikin yhteiskunnan tukimuoto on mennyt sivu suun, siitä ulvotaan kuin olisi päätä oltu viemässä.
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on auttanut meitä kaikkia. Tässä on vähän tällainen "what have the Romans ever done to us"-tilanne. Kauheasti vastustetaan, vaikka ei edes oltaisi vastustamassa jos ei sitä vastustettavaa olisi ollut olemassa. Se, että vasemmisto yrittää ylläpitää niitä arvoja, jotka itse omaksuin nuorena kaikesta kotini ja ympäristöni oikeistopropagandasta huolimatta on minusta oikein ja hyvin valoisa asia.
Minä olen vasemmistoliittolainen nimenomaan siksi, että en ole katkera. Uskon ihmisiin ja heidän mahdollisuuksiinsa, mutta näen myös, miten mahdollisuudet voidaan nitistää eri tavoin. Ei ole väärin auttaa parempaan elämään niitäkin, jotka eivät pysty huristelemaan pikakaistaa liikemaailmassa.
Menettääkö menestyjä jonkin mielettömän nautinnon, jos huono-osaisuutta yritetään lieventää ja syrjäytymisen kierre katkaista? Siltä vähän tuntuu. Mutta pitääkö tällaisia ihmisiä vielä erikseen tukea? Vähentää heidän katkeruuttaan? Vaikkapa verohelpotuksilla. Että rassukoista tuntuisi että edes joku arvostaa ja rakastaa.
torstai 5. helmikuuta 2009
Miespolitiikkaa
Taas tuli sellainen olo että olen oikeassa puolueessa. Vasemmistoliitto on laatimassa miespoliittista ohjelmaa. Juuri tästä on tasa-arvossa mielestäni kyse: ei vain siitä, mitä naisille kuuluu, vaan miten molemmat sukupuolet voivat elää mielekästä elämää yhteiskunnassa.
Näkisin nykyisen oikeistosuuntauksen eräänlaisena sukupuolijärjestelmän kriisinä. Katainen elämöi sota- ja poliittisella historialla (niistä selvästikään mitään ymmärtämättä). Talvisodan henkeä kaipaillaan toistuvasti muutenkin. Minusta moinen on sodan kokeneiden ihmisten ja suomalaisten historian raakaa hyväksikäyttöä.
Sodat ovat hieman eri asia kuin taloudelliset kriisit, jotka eivät ensiksikään merkitse välitöntä kuolemanvaaraa useimmille ihmisille. Talvisotaretoriikka ja muu sodista melskaaminen on mautonta, kun tavoitteena on oman edun ajaminen. Ja koska ei olisi? Koska todella on tarkoitus tehdä jotain hyvää niille, jotka sodista ovat kärsineet?
Perussuomalaisia on moneen lähtöön ja toisin kuin julkisuus antaa ymmärtää, osa on ihan täysissä järjissäänkin. Heidän keskeinen sanomansa tuntuu kuitenkin olevan jonkinlaista suomalaisen rahvaanmiehen puolustamista. Herrat hymistelevät, jätkät huutavat oletetun totuuden.
Vasemmistoliitolla on hyvä sauma saada kiinni ne ihmiset, joiden mielestä maahanmuuttajat eivät ole pelkästään ongelma. Samoin ne, joiden mielestä äitimyytti on lopulta naisille ongelma eikä voimavara, ja miesmyytti aiheuttaa suuren osa miesten vaikeuksista.
No, katsotaan mitä ohjelmasta tulee ja millaisia vaikutuksia sillä on. Aivan varmasti moni kokee moisen uhaksi. Onhan nykymuotoinen yhteiskunta aina rakentunut maskuliinisuuden varaan (tämä on George L. Mossen idea, ei minun), joten kaikki yritykset puuttua sen kuvaan voidaan tulkita uhaksi koko yhteiskunnalle. Näin varmastikin tapahtuu. Mitä nynnyjä miehistä taas ollaan tekemässä...
Näkisin nykyisen oikeistosuuntauksen eräänlaisena sukupuolijärjestelmän kriisinä. Katainen elämöi sota- ja poliittisella historialla (niistä selvästikään mitään ymmärtämättä). Talvisodan henkeä kaipaillaan toistuvasti muutenkin. Minusta moinen on sodan kokeneiden ihmisten ja suomalaisten historian raakaa hyväksikäyttöä.
Sodat ovat hieman eri asia kuin taloudelliset kriisit, jotka eivät ensiksikään merkitse välitöntä kuolemanvaaraa useimmille ihmisille. Talvisotaretoriikka ja muu sodista melskaaminen on mautonta, kun tavoitteena on oman edun ajaminen. Ja koska ei olisi? Koska todella on tarkoitus tehdä jotain hyvää niille, jotka sodista ovat kärsineet?
Perussuomalaisia on moneen lähtöön ja toisin kuin julkisuus antaa ymmärtää, osa on ihan täysissä järjissäänkin. Heidän keskeinen sanomansa tuntuu kuitenkin olevan jonkinlaista suomalaisen rahvaanmiehen puolustamista. Herrat hymistelevät, jätkät huutavat oletetun totuuden.
Vasemmistoliitolla on hyvä sauma saada kiinni ne ihmiset, joiden mielestä maahanmuuttajat eivät ole pelkästään ongelma. Samoin ne, joiden mielestä äitimyytti on lopulta naisille ongelma eikä voimavara, ja miesmyytti aiheuttaa suuren osa miesten vaikeuksista.
No, katsotaan mitä ohjelmasta tulee ja millaisia vaikutuksia sillä on. Aivan varmasti moni kokee moisen uhaksi. Onhan nykymuotoinen yhteiskunta aina rakentunut maskuliinisuuden varaan (tämä on George L. Mossen idea, ei minun), joten kaikki yritykset puuttua sen kuvaan voidaan tulkita uhaksi koko yhteiskunnalle. Näin varmastikin tapahtuu. Mitä nynnyjä miehistä taas ollaan tekemässä...
maanantai 2. helmikuuta 2009
Yliopistolain uudistamisesta
Saa nähdä, toteutuuko vallankumous yliopistolla vai mitä tästä kaikesta tulee. Yliopistolain uudistuksesta ainakin raportoidaan hallintovirkahenkilöiden taholta kuin alemmilla portailla ei olisi sanottu asiasta mitään.
Minua järkyttää koko uudistuksessa se, että siihen liittyvissä tiedotteissa ja muissa papereissa ei ole mainittu juuri sanaakaan siiä, mitä yliopistossa oikeasti pitäisi tapahtua. Siis opetuksesta ja tutkimuksesta. Ne ovat ilmeisesti vain hallinnon ja rahankeruun sivutuotteita, joille ei ole tarkoituskaan tapahtua mitään.
Mutta totta kai tapahtuu. Se, että tieteenharjoittajat itse kykenisivät keskuudessaan arvioimaan esimerkiksi sitä, mikä on tutkimisen arvoista ei ole ollut esimerkiksi hallituksessa vallitseva käsitys pitkään aikaan. Sen sijaan on haluttu milloin mitäkin dynaamista ja tarvelähtöistä - riippumatta siitä, voiko sellaista hallituskauden aikana toteuttaa tai onko sellaista jo olemassa. Hitsi kun pitäisi ehtiä lukea muutakin kuin muistioita.
Anu Lahtinen on kommentoinut asiaa blogissaan paljon ja tavalla, jota kannatan vilpittömästi. Lukekaa. Järki ei tätä voine voittaa, mutta säilyttäkäämme edes omamme...
Minua järkyttää koko uudistuksessa se, että siihen liittyvissä tiedotteissa ja muissa papereissa ei ole mainittu juuri sanaakaan siiä, mitä yliopistossa oikeasti pitäisi tapahtua. Siis opetuksesta ja tutkimuksesta. Ne ovat ilmeisesti vain hallinnon ja rahankeruun sivutuotteita, joille ei ole tarkoituskaan tapahtua mitään.
Mutta totta kai tapahtuu. Se, että tieteenharjoittajat itse kykenisivät keskuudessaan arvioimaan esimerkiksi sitä, mikä on tutkimisen arvoista ei ole ollut esimerkiksi hallituksessa vallitseva käsitys pitkään aikaan. Sen sijaan on haluttu milloin mitäkin dynaamista ja tarvelähtöistä - riippumatta siitä, voiko sellaista hallituskauden aikana toteuttaa tai onko sellaista jo olemassa. Hitsi kun pitäisi ehtiä lukea muutakin kuin muistioita.
Anu Lahtinen on kommentoinut asiaa blogissaan paljon ja tavalla, jota kannatan vilpittömästi. Lukekaa. Järki ei tätä voine voittaa, mutta säilyttäkäämme edes omamme...
keskiviikko 28. tammikuuta 2009
Miesruumis ja sankaruus
Jos käy elokuvissa kerran kahdessa vuodessa, kannattaako mennä katsomaan The Wrestler? Just se leffa, jossa Mickey Rourken sanotaan tehneen paluun huipulle. Golden Globe jo tulikin. Saa nähdä miten Oscar-raatiin uppoaa.
Niin että kannattiko? En tiedä. Darren Aronofsky ei päästä ihmisiä helpolla, tämäkin elokuva jäi verkkokalvoille pyörimään. Tuskin kuitenkaan ahdistun siitä vuosien päästä kuten Unelmien sielunmessusta...
Jos on nähnyt yhden urheilusankarileffan (en tiedä onko showpaini urheilua mutta kerronnan suhteen elokuva oli urheilusankarileffa) on nähnyt ainakin useimmat niistä. Oma suosikkini tällaisista hahmoista on Monty Pythonin Ken Cleanairsystem. "Every morning he runs twenty miles. Nobody knows why."
Vaikka olenkin joutunut katsomaan kaikki Rockyt ja monta muutakin miesruumiin rääkkäämistä kuvaava elokuvaa - velipoika katseli vielä nyrkkeilydokumenttejakin lajia harrastaessaan, auts - niin silti tuijotin suu auki The Wrestlerin kuvauksia painimatseista. Mitä kaikkea ihmiset haluavat nähdä toisten tekevän itselleen ja toisilleen. Veren on lennettävä, vaikka se olisikin sovittu juttu.
Mickey Rourken sankaruutta filmimaailman näkökulmasta on tietenkin sekin, että hän uskaltaa olla elokuvassa ruma monella tavalla. Ohitusleikkausarpi ei ole ketään kaunistanut, sen lisäksi että Rourken oman kamppailulajiuran jälkeiset "kauneus"leikkaukset eivät tehneet ihan sitä mitä piti. Roolihahmon työnteko lihatiskillä on nerokas oivallus sinänsä - niissäkään vetimissä ei moni ole edukseen.
Naisruumiin kohtalo vertautuu miehen vastaavaan: Marisa Tomein esittämä strippari alkaa olla työuransa päätepisteessä (vaikka meikämamman näkökulmasta onkin erittäin edustava...). Elokuvaa voisi käyttää ammatinvalinnanohjauksessa: miten kauan kannattaa yrittää tienata vain kropallaan. (Unelmien sielunmessua kuulemma on käytetty huumevalistukseen, osuva valinta.)
Tarinansa puolesta The Wrestler ei ole mitenkään poikkeuksellinen elokuva. Näyttelijänsuoritukset ovat hyviä, mutta ovatko ne ihmeellisiä, en osaa sanoa. Sitä jään odottamaan, miten Hollywood tulkitsee elokuvaa pääosia esittävien näyttelijöiden, varsinkin Mickey Rourken suhteen. Onko nöyränä poikana takaisin tuleminen palkinnon arvoista?
Minulta on usein kysytty, mihin tarvitaan sankaritarinoita. Lopulta The Wrestler ei ole sellainen, vaan pikemminkin se leikittelee lajityypillä, jos rujoa menoa nyt voi leikittelyksi kutsua. Sankari halutaan nähdä riippumattomana ja kaiken yläpuolella olevana, mutta "Randy the Ram" on lopulta strippariin vertautuva "nigger of the world" (tämä on Lennon-sitaatti).
Jossain määrin kyseessä on siis jopa luokkatietoinen elokuva. Kaikki miehet eivät tunnetusti hallitse maailmaa, vaikka näyttäisivät siltä ja hetken aikaa olisivat tavalla tai toisella huipulla. Heitäkin käytetään hyväksi, ennen kaikkea toisten miesten toimesta, mutta pääsee elokuvassa nainenkin hetkeksi siihen asemaan.
Toisaalta voi arvella, että showpainin kaltaisiin hommiin ryhtyviltä ei koulu ole välttämättä sujunut ihanteellisesti. Siihen on monta syytä, yhtenä ehkä oppimisvaikeudet. Ainakin päähenkilön keskittymiskyky ja pitkäjänteisyys ovat keskitasoa heikompia, mikä ei ole eduksi ihmissuhteissa. Painiyleisö on kehno korvike: sehän haluaa verta, verta, verta... Sitähän sankarien pitäisi aina vuodattaa, tavalla tai toisella.
Niin että kannattiko? En tiedä. Darren Aronofsky ei päästä ihmisiä helpolla, tämäkin elokuva jäi verkkokalvoille pyörimään. Tuskin kuitenkaan ahdistun siitä vuosien päästä kuten Unelmien sielunmessusta...
Jos on nähnyt yhden urheilusankarileffan (en tiedä onko showpaini urheilua mutta kerronnan suhteen elokuva oli urheilusankarileffa) on nähnyt ainakin useimmat niistä. Oma suosikkini tällaisista hahmoista on Monty Pythonin Ken Cleanairsystem. "Every morning he runs twenty miles. Nobody knows why."
Vaikka olenkin joutunut katsomaan kaikki Rockyt ja monta muutakin miesruumiin rääkkäämistä kuvaava elokuvaa - velipoika katseli vielä nyrkkeilydokumenttejakin lajia harrastaessaan, auts - niin silti tuijotin suu auki The Wrestlerin kuvauksia painimatseista. Mitä kaikkea ihmiset haluavat nähdä toisten tekevän itselleen ja toisilleen. Veren on lennettävä, vaikka se olisikin sovittu juttu.
Mickey Rourken sankaruutta filmimaailman näkökulmasta on tietenkin sekin, että hän uskaltaa olla elokuvassa ruma monella tavalla. Ohitusleikkausarpi ei ole ketään kaunistanut, sen lisäksi että Rourken oman kamppailulajiuran jälkeiset "kauneus"leikkaukset eivät tehneet ihan sitä mitä piti. Roolihahmon työnteko lihatiskillä on nerokas oivallus sinänsä - niissäkään vetimissä ei moni ole edukseen.
Naisruumiin kohtalo vertautuu miehen vastaavaan: Marisa Tomein esittämä strippari alkaa olla työuransa päätepisteessä (vaikka meikämamman näkökulmasta onkin erittäin edustava...). Elokuvaa voisi käyttää ammatinvalinnanohjauksessa: miten kauan kannattaa yrittää tienata vain kropallaan. (Unelmien sielunmessua kuulemma on käytetty huumevalistukseen, osuva valinta.)
Tarinansa puolesta The Wrestler ei ole mitenkään poikkeuksellinen elokuva. Näyttelijänsuoritukset ovat hyviä, mutta ovatko ne ihmeellisiä, en osaa sanoa. Sitä jään odottamaan, miten Hollywood tulkitsee elokuvaa pääosia esittävien näyttelijöiden, varsinkin Mickey Rourken suhteen. Onko nöyränä poikana takaisin tuleminen palkinnon arvoista?
Minulta on usein kysytty, mihin tarvitaan sankaritarinoita. Lopulta The Wrestler ei ole sellainen, vaan pikemminkin se leikittelee lajityypillä, jos rujoa menoa nyt voi leikittelyksi kutsua. Sankari halutaan nähdä riippumattomana ja kaiken yläpuolella olevana, mutta "Randy the Ram" on lopulta strippariin vertautuva "nigger of the world" (tämä on Lennon-sitaatti).
Jossain määrin kyseessä on siis jopa luokkatietoinen elokuva. Kaikki miehet eivät tunnetusti hallitse maailmaa, vaikka näyttäisivät siltä ja hetken aikaa olisivat tavalla tai toisella huipulla. Heitäkin käytetään hyväksi, ennen kaikkea toisten miesten toimesta, mutta pääsee elokuvassa nainenkin hetkeksi siihen asemaan.
Toisaalta voi arvella, että showpainin kaltaisiin hommiin ryhtyviltä ei koulu ole välttämättä sujunut ihanteellisesti. Siihen on monta syytä, yhtenä ehkä oppimisvaikeudet. Ainakin päähenkilön keskittymiskyky ja pitkäjänteisyys ovat keskitasoa heikompia, mikä ei ole eduksi ihmissuhteissa. Painiyleisö on kehno korvike: sehän haluaa verta, verta, verta... Sitähän sankarien pitäisi aina vuodattaa, tavalla tai toisella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)