(Blogging in English is a New Year’s resolution… kirjoitan edelleen suomeksikin, mutta tutkimuksessa kansainvälisyys on tunnetusti sama asia kuin englannin kieli.)
Lately I have stumbled upon many books about deaths of famous people or deaths that have made the person famous. The way people die may even be more crucial to their posthumous image than their life. Sometimes this is very negative to the bereaved like in the case of suicide. The life of the deceased may be shortened to the fact that the person decided to end his or her life by own hand. Sometimes the cause of death may be, if not particularly wished for, at least more easily accepted like in the case of a soldier’s death in a patriotic family.
In the old days kings and queens actually had power and their deaths meant an heir to the throne must be found. Sometimes the heir even eased the predecessor’s passage to the halls of Heaven. Death was a political question and of course it still is. Killing the wrong kind of politician still is quite popular in some parts of the world. I wonder why random car and suicide bombs have replaced it in many cases; perhaps because it is harder to put into action.
Åke Ohlmarks book Konungen är död lists the deaths of all Swedish kings from the Middle Ages to the 20th century. The author seems to be quite reliable as an academic historian, yet the copy I bought from a second-hand bookshop in Stockholm is filled with angry pencil scribbling. In any case, the book certainly gives an idea on the various ways a king can die. Some deaths are socially and politically useful centuries later, like the worship Charles XII still gets from the extreme right in Sweden.
Dead Famous by Gordon Kerr takes this grave matter even more lightly and entertainingly. His examples are from all walks of life: the only requirement seems to have been the fact that the person was already famous and his or her death was interesting to the general public. And of course that there is a story in it. Conspiracy theories and commemorations follow the famous dead. Elvis and Princess Diana and must be the most obvious examples of this. Luckily few people report seeing the Princess alive somewhere. She haunts her family well enough without it.
The Encyclopedia of Dead Rock Stars is somehow more serious and even humane in its approach to famous deaths (don't let the subtitle "Heroin, Handguns and Ham Sandwiches" fool you). Perhaps this is because the writer, Jeremy Simmonds really loves music and does not want talented people to die. Whatever the reason, this book is, like the others, very useful as a reference book. And of course, there is no point in telling Kurt Cobain shot himself without telling why we should be interested in him in the first place. Most of the artists in this encyclopedia are from the Anglophone world of course, but so are the widest known rock stars anyway.
All of these stories of famous dead people are not so much fun. It’s particularly tragic when people are not first and foremost remembered because of their work, or their death shadows it, like Marilyn Monroe or Sylvia Plath. And does John Lennon’s death relate to his life in any way? What about those poor kids who wanted to "live fast, die young and leave a beautiful corpse"? Who even wanted to die because that way they would be remembered forever - at war or on stage?
I was asked once, unfortunately in public, how I’d wish to be remembered, how immortal I’d like to be. Some people seem to think of that, hence the concept of post-self. Since I’m not terminally ill or having Napoleonic delusions the question is not very acute. Many people say they do not wish to die slowly and become demented during the process. Is the only way to avoid being remembered as a senile old woman to do something so remarkable no one will notice the state you're in? And what would that be if you’re not a rock star or a monarch?
perjantai 7. tammikuuta 2011
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Aalborgista tarkemmin
... kertoo Anna Haverinen Bittiavaruuteen-blogissaan. "You're among friends", totta vieköön.
Kuolema tulee
... vähän joka suunnalta. Viimeviikkoinen ensimmäinen Nordic Network of Thanatologyn ensimmäinen konferenssi Tanskan Aalborgissa oli erittäin onnistunut. Jo muutaman vastaavan käyneenä en tosin muuta odottanutkaan. Eri alojen kuolemantutkijat nyt vain sattuvat tulemaan juttuun keskenään ja löytämään puhumista, oli oma tutkimusaihe sitten saattohoito tai islantilaiset saagat.
Ja koska asiaa on hiottu ja kehitelty muiden Pohjoismaiden maaperillä jokaisella jo kertaalleen, sovimme, että seuraava NNT-konferenssi järjestetään keväällä 2012 Suomessa. Tarkka aika, paikasta ja CFP:stä puhumattakaan saapuvat keskuuteemme kevään puolella, nyt iloitsemme siitä, että näin hieno porukka on lupautunut tulemaan Suomeenkin.
Sitä ennen järjestämme suomalaisvoimin ihan suomalaisille seminaarin aiheesta Kuolema ja identiteetti 12.-13.5.2011. Seminaarin tarkoituksena on koota yhteen eri alojen suomalaisia tutkijoita ja ammattilaisia. Tämä on monissa maissa ilmeisesti lievä ongelma: jos alullepanijoina ovat humanistit ja yhteiskuntatieteilijät, hoitoala arvelee, että heille ei ole tarjolla mitään sen kummempaa, ja toisin päin. Kuitenkin, kuten ylläoleva kokemus jälleen todistaa, asia on pikemminkin päinvastoin.
Kun kyseessä on tutkimusaihe, tai pikemminkin aihekokonaisuus, eikä tiukasti määritelty oppiala (kuten erinomainen toinen keynote-puhuja Tony Walter huomautti esitelmässään) ei ole syytä pystytellä turhia raja-aitoja eikä toisaalta arkailla sen suhteen, mistä ja kenestä voisi olla hyötyä omalle toiminnalle. Vähintään on helpottavaa olla seurassa, jossa ei tarvitse käydä läpi pakollista keskustelukuviota aiheesta "miksi sinä tuollaista tutkit". Se on hoidettu jo ilmoittautumisvaiheessa.
Syksyä kohti mentäessä on jälleen aika joka toinen vuosi järjestettävän Death, Dying and Disposal-konferenssin, jonka järjestysnumerona on nyt 10. Hieman näitä maailmanlaajuisia konferensseja silmällä pitäen halusimme järjestää pohjoismaiset vastaavat joka toinen vuosi.
Lisäksi on rajatumpia seminaareja, kuten Death and Dying in the Digital Age Bathissa kesäkuussa. Tervetuloa johonkin näistä tai vaikka kaikkiin!
Ja koska asiaa on hiottu ja kehitelty muiden Pohjoismaiden maaperillä jokaisella jo kertaalleen, sovimme, että seuraava NNT-konferenssi järjestetään keväällä 2012 Suomessa. Tarkka aika, paikasta ja CFP:stä puhumattakaan saapuvat keskuuteemme kevään puolella, nyt iloitsemme siitä, että näin hieno porukka on lupautunut tulemaan Suomeenkin.
Sitä ennen järjestämme suomalaisvoimin ihan suomalaisille seminaarin aiheesta Kuolema ja identiteetti 12.-13.5.2011. Seminaarin tarkoituksena on koota yhteen eri alojen suomalaisia tutkijoita ja ammattilaisia. Tämä on monissa maissa ilmeisesti lievä ongelma: jos alullepanijoina ovat humanistit ja yhteiskuntatieteilijät, hoitoala arvelee, että heille ei ole tarjolla mitään sen kummempaa, ja toisin päin. Kuitenkin, kuten ylläoleva kokemus jälleen todistaa, asia on pikemminkin päinvastoin.
Kun kyseessä on tutkimusaihe, tai pikemminkin aihekokonaisuus, eikä tiukasti määritelty oppiala (kuten erinomainen toinen keynote-puhuja Tony Walter huomautti esitelmässään) ei ole syytä pystytellä turhia raja-aitoja eikä toisaalta arkailla sen suhteen, mistä ja kenestä voisi olla hyötyä omalle toiminnalle. Vähintään on helpottavaa olla seurassa, jossa ei tarvitse käydä läpi pakollista keskustelukuviota aiheesta "miksi sinä tuollaista tutkit". Se on hoidettu jo ilmoittautumisvaiheessa.
Syksyä kohti mentäessä on jälleen aika joka toinen vuosi järjestettävän Death, Dying and Disposal-konferenssin, jonka järjestysnumerona on nyt 10. Hieman näitä maailmanlaajuisia konferensseja silmällä pitäen halusimme järjestää pohjoismaiset vastaavat joka toinen vuosi.
Lisäksi on rajatumpia seminaareja, kuten Death and Dying in the Digital Age Bathissa kesäkuussa. Tervetuloa johonkin näistä tai vaikka kaikkiin!
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
Feminismi ei ole pelastanut maailmaa
Otsikko on huolella valittu, sikäli että se tuntuu olevan uutinen aina joillekin ja välillä. Asiaa ruotii melko onnistuneesti Katariina Mäkisen juttu sivustolla Megafoni.net. Minun ei siis tarvitse kirjoittaa niin pitkästi, vaan keskittyä muutamaan ydinkohtaan ja mielessäni viime aikoina pyörineeseen kysymykseen.
Joitakin, jätetäänpä nimeltä mainitsematta heidät, oletettuja miesaktivisteja tuntuu jatkuvasti järkyttävän se seikka, ettei feminismi ole tehnyt heidän(kin?) elämästään yhtä auvoa ja onnelaa. Että miesten keskinäiset hierarkiat ovat yhä olemassa, ja että monet naiset edelleen tunnistavat ne. Naisten sompailu näiden hierarkioiden keskellä - ilahduttavan usein kuitenkin hieman vaihtelevammissa ympäristöissä - tulkitaan feminismin ja varsinkin hierarkioissa heikommin pärjäävien miesten pettämiseksi.
Feminismi ei valitettavasti ole kyennyt muuttamaan maailmaa niin paljon, ettei perhetaustalla, henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ja silkalla sattumalla olisi paljonkin vaikutusta ihmisen elämään. Aina välillä saa kuulla ja lukea miehen esittämänä ajatuksen, jonka mukaan olisi parempi, jos naiset hallitsisivat maailmaa kokonansa kaikkineen. Koska naisilla ei ole monia miesten kielteisiä ominaisuuksia, on toiveelle esitetty perustelu. Tiedä häntä, minusta ikävät piirteet eivät ole sukupuolisidonnaisia eikä oma "kenterini" ole niistä vapaa - ei tosin niin demoninenkaan kuin joskus kuulee väitettävän.
Nykyfeminismi ei kaiketi enää lähde väittämästä, että naiset ovat lähtökohtaisesti parempia ihmisiä ja moraalisesti korkeammalla tasolla? Vai onko tämä 1800-lukulainen ja moneen kertaan eri yhteyksissä - myös niissä "en ole feministi mutta"-porukoissa - päivitetty ajatus jollekin edelleen vakaasti kannatettu uskomus? Sitä kyllä näkee, että lasten synnyttäminen tekisi ihmisestä supersankarin ja kaikkeen kykenevän. Se nyt ei ainakaan pidä paikkaansa...
Paljon ilmestymisaikanaan kohuttu Anna Kontulan pamfletti Tästä äiti varoitti, jonka hiljattain sain luettua (historiantutkijoilla ei ole kiire), on sikäli mielenkiintoinen, että siinä puhuu ihmisryhmä joka on minulle sangen vieras. Olenhan itse kotiäidin/kosmetologin tytär, eikä minulle todellakaan ole paukutettu naisasiaa lapsesta lähtien. Suhteeni feminismiin ja miessukupuoleen on siis osin, mutta ei kokonaan toisenlainen kuin Kontulan kuvaamalla naisella.
En ole ollut mukana missään feministisessä järjestössä enkä tiedostanut oikein tosissani, vaan pikemminkin elänyt parhaan järkeni mukaan. Kaikenlaista hullutusta on tullut vastaan ja rakenteellista väkivaltaakin, jossa koomisinta tai traagisinta on ollut se, että olen usein itse saanut aikaan tilanteet, joissa sukupuolijärjestelmä on kauneimmin toteutunut. Maailma ei ole muuttunut niin paljon, ettei mies kuin mies tilaisuuden tullen pyyhkisi jalkojaan kynnysmattoon. Tästä äiti ei varoittanut, olisi pitänyt tajuta itse.
Historiassa onkin mielenkiintoista se, miten hitaasti muutokset tapahtuvat. (Minusta on tulossa todellinen Braudel-fani.) Tuntuu, että toistamme samoja virheitä yhä uudelleen, emmekä näe, miten maailma on muuttunut ympärillä. Siksikin monet "keskustelut" sukupuoleen ja varsinkin seksiin liittyen jaksavat ihmetyttää. Kontula puhuu kolmannen polven feministeistä, joille maailma ei ole sama paikka kuin äitien sukupolvelle. Olen seuraillut ns. takaiskukeskustelua jo vuosia, ja kaiketi osa esimerkiksi naisten tälläytymiskierteestä voidaan panna senkin piikkiin. Samoin jonkinlaisena backlashina voidaan pitää äitiyden suunnatonta korostamista eri medioissa, joka on erityisesti amerikkalainen ilmiö, mutta josta on rippeitä ropissut Suomeenkin.
Suurin osa naisista haluaa edelleen parisuhteen miehen kanssa, vaikkei ehkä ehdoilla millä hyvänsä. Feminismin kiistaton saavutus on, ettei tällainen suhde ole enää naiselle välttämätön ylipäänsä elämisen saati yhteiskunnallisen aseman saavuttamiseksi. Vihjailut ja viittaukset voidaan jättää sivuun ja kysyä, pitääkö naisella aina olla mies, jotta hän voisi elää hyvää ja normaalia elämää? Vastaus on ei, ainakin jos sattuu olemaan Kontulan ilmausta käyttääkseni "kylläinen valkoinen nainen".
Maailman ongelma onkin siinä, että kaikilla asiat eivät ole yhtä hyvin. Se ei tarkoita, ettemme me länkkärinaiset saisi edelleen valittaa, jos meitä kohdellaan huonosti ja jos yhteiskunta - tai läheisemme - painostavat meitä kohtelemaan huonosti itse itseämme. Sama epätasa-arvoisuuden ongelma koskee tietysti suurinta osaa miehistä. Sukupuoli on vain yksi ihmisiä erottava tekijä, kuten se on aina ollut. Sääty-yhteiskunnan aikoina tuskin saattoi puhua jostain yhteisestä "naiseuden kokemuksesta" eikä siitä aina voi puhua vieläkään. Mielestäni Kontula käsittelee tätä asiaa hyvin vaikkapa prostituutiosta kirjoittaessaan: ihminen, joka ei ole ollut siinä valintatilanteessa ei voine arvostella tällaisen valinnan tehnyttä.
Samaan aikaan, kun voitonmaksimointia ja täydellisyyden tavoittelua talouselämän korkeimmilla paikoilla ihaillaan, paheksutaan syvästi, kun saman tekevät yhteiskunnan alemmilla puolapuilla pärjäilevät. Miksei ihminen saisi muuttaa maasta toiseen paremman elämän perässä? Miksei saisi valita huonoista vaihtoehdoista parasta itsensä elättämisen suhteen? Miksei ihminen saisi ottaa selvää, mihin kaikkiin sosiaalitukiin hän on oikeutettu? Miksei saisi haluta parasta mahdollista puolisoa, vanhempaa lapsilleen, parasta mahdollista seksiä?
Miesasia, josta alussa mainittu Megafoni.netin juttu puhuu, on hyvä asia, koska naisten ei todellakaan pidä joutua hoitamaan miestenkin asioita. Sosiaaliturva perustettiin aikanaan lasten vuoksi ja perheitä varten, mutta se ei saa perustua ajatukseen naisesta ainoana vanhempana eikä syrjiä yksineläviä. Sen sijaan näitä "minua ei otettu pienenä poikaporukoihin ja syytän siitä lopun ikäni feministejä"-tyyppejä ei ole tarpeen kuunnella. Asia nyt ei vain mene niin ja valittakoot suoraan "alfakoiraille" jos uskaltavat.
Feminismi ei ole pelastanut maailmaa, mutta se on tehnyt siitä huomattavasti mukavamman paikan elää monille naisille ja miehille. Tiedostaa voi monin tavoin ja monia asioita ja parhaimmillaan se voi tapahtua jopa heteroseksuaalisessa parisuhteessa yhdessä. Tästä saamme kiittää niitä naisia, jotka eivät ehkä korostaneet seksin iloja kokopäivätoimisesti, mutta loivat sen tilan, jossa voidaan keskustella ihmisenä olemisesta myös asiallisesti, stereotypioita välttäen. Nyt elämme toista aikaa ja pohdimme toisia kysymyksiä, mutta pyrkimys tasa-arvoon, kaikilla tasoilla, on ihanne, josta kannattaa pitää kiinni.
Joitakin, jätetäänpä nimeltä mainitsematta heidät, oletettuja miesaktivisteja tuntuu jatkuvasti järkyttävän se seikka, ettei feminismi ole tehnyt heidän(kin?) elämästään yhtä auvoa ja onnelaa. Että miesten keskinäiset hierarkiat ovat yhä olemassa, ja että monet naiset edelleen tunnistavat ne. Naisten sompailu näiden hierarkioiden keskellä - ilahduttavan usein kuitenkin hieman vaihtelevammissa ympäristöissä - tulkitaan feminismin ja varsinkin hierarkioissa heikommin pärjäävien miesten pettämiseksi.
Feminismi ei valitettavasti ole kyennyt muuttamaan maailmaa niin paljon, ettei perhetaustalla, henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ja silkalla sattumalla olisi paljonkin vaikutusta ihmisen elämään. Aina välillä saa kuulla ja lukea miehen esittämänä ajatuksen, jonka mukaan olisi parempi, jos naiset hallitsisivat maailmaa kokonansa kaikkineen. Koska naisilla ei ole monia miesten kielteisiä ominaisuuksia, on toiveelle esitetty perustelu. Tiedä häntä, minusta ikävät piirteet eivät ole sukupuolisidonnaisia eikä oma "kenterini" ole niistä vapaa - ei tosin niin demoninenkaan kuin joskus kuulee väitettävän.
Nykyfeminismi ei kaiketi enää lähde väittämästä, että naiset ovat lähtökohtaisesti parempia ihmisiä ja moraalisesti korkeammalla tasolla? Vai onko tämä 1800-lukulainen ja moneen kertaan eri yhteyksissä - myös niissä "en ole feministi mutta"-porukoissa - päivitetty ajatus jollekin edelleen vakaasti kannatettu uskomus? Sitä kyllä näkee, että lasten synnyttäminen tekisi ihmisestä supersankarin ja kaikkeen kykenevän. Se nyt ei ainakaan pidä paikkaansa...
Paljon ilmestymisaikanaan kohuttu Anna Kontulan pamfletti Tästä äiti varoitti, jonka hiljattain sain luettua (historiantutkijoilla ei ole kiire), on sikäli mielenkiintoinen, että siinä puhuu ihmisryhmä joka on minulle sangen vieras. Olenhan itse kotiäidin/kosmetologin tytär, eikä minulle todellakaan ole paukutettu naisasiaa lapsesta lähtien. Suhteeni feminismiin ja miessukupuoleen on siis osin, mutta ei kokonaan toisenlainen kuin Kontulan kuvaamalla naisella.
En ole ollut mukana missään feministisessä järjestössä enkä tiedostanut oikein tosissani, vaan pikemminkin elänyt parhaan järkeni mukaan. Kaikenlaista hullutusta on tullut vastaan ja rakenteellista väkivaltaakin, jossa koomisinta tai traagisinta on ollut se, että olen usein itse saanut aikaan tilanteet, joissa sukupuolijärjestelmä on kauneimmin toteutunut. Maailma ei ole muuttunut niin paljon, ettei mies kuin mies tilaisuuden tullen pyyhkisi jalkojaan kynnysmattoon. Tästä äiti ei varoittanut, olisi pitänyt tajuta itse.
Historiassa onkin mielenkiintoista se, miten hitaasti muutokset tapahtuvat. (Minusta on tulossa todellinen Braudel-fani.) Tuntuu, että toistamme samoja virheitä yhä uudelleen, emmekä näe, miten maailma on muuttunut ympärillä. Siksikin monet "keskustelut" sukupuoleen ja varsinkin seksiin liittyen jaksavat ihmetyttää. Kontula puhuu kolmannen polven feministeistä, joille maailma ei ole sama paikka kuin äitien sukupolvelle. Olen seuraillut ns. takaiskukeskustelua jo vuosia, ja kaiketi osa esimerkiksi naisten tälläytymiskierteestä voidaan panna senkin piikkiin. Samoin jonkinlaisena backlashina voidaan pitää äitiyden suunnatonta korostamista eri medioissa, joka on erityisesti amerikkalainen ilmiö, mutta josta on rippeitä ropissut Suomeenkin.
Suurin osa naisista haluaa edelleen parisuhteen miehen kanssa, vaikkei ehkä ehdoilla millä hyvänsä. Feminismin kiistaton saavutus on, ettei tällainen suhde ole enää naiselle välttämätön ylipäänsä elämisen saati yhteiskunnallisen aseman saavuttamiseksi. Vihjailut ja viittaukset voidaan jättää sivuun ja kysyä, pitääkö naisella aina olla mies, jotta hän voisi elää hyvää ja normaalia elämää? Vastaus on ei, ainakin jos sattuu olemaan Kontulan ilmausta käyttääkseni "kylläinen valkoinen nainen".
Maailman ongelma onkin siinä, että kaikilla asiat eivät ole yhtä hyvin. Se ei tarkoita, ettemme me länkkärinaiset saisi edelleen valittaa, jos meitä kohdellaan huonosti ja jos yhteiskunta - tai läheisemme - painostavat meitä kohtelemaan huonosti itse itseämme. Sama epätasa-arvoisuuden ongelma koskee tietysti suurinta osaa miehistä. Sukupuoli on vain yksi ihmisiä erottava tekijä, kuten se on aina ollut. Sääty-yhteiskunnan aikoina tuskin saattoi puhua jostain yhteisestä "naiseuden kokemuksesta" eikä siitä aina voi puhua vieläkään. Mielestäni Kontula käsittelee tätä asiaa hyvin vaikkapa prostituutiosta kirjoittaessaan: ihminen, joka ei ole ollut siinä valintatilanteessa ei voine arvostella tällaisen valinnan tehnyttä.
Samaan aikaan, kun voitonmaksimointia ja täydellisyyden tavoittelua talouselämän korkeimmilla paikoilla ihaillaan, paheksutaan syvästi, kun saman tekevät yhteiskunnan alemmilla puolapuilla pärjäilevät. Miksei ihminen saisi muuttaa maasta toiseen paremman elämän perässä? Miksei saisi valita huonoista vaihtoehdoista parasta itsensä elättämisen suhteen? Miksei ihminen saisi ottaa selvää, mihin kaikkiin sosiaalitukiin hän on oikeutettu? Miksei saisi haluta parasta mahdollista puolisoa, vanhempaa lapsilleen, parasta mahdollista seksiä?
Miesasia, josta alussa mainittu Megafoni.netin juttu puhuu, on hyvä asia, koska naisten ei todellakaan pidä joutua hoitamaan miestenkin asioita. Sosiaaliturva perustettiin aikanaan lasten vuoksi ja perheitä varten, mutta se ei saa perustua ajatukseen naisesta ainoana vanhempana eikä syrjiä yksineläviä. Sen sijaan näitä "minua ei otettu pienenä poikaporukoihin ja syytän siitä lopun ikäni feministejä"-tyyppejä ei ole tarpeen kuunnella. Asia nyt ei vain mene niin ja valittakoot suoraan "alfakoiraille" jos uskaltavat.
Feminismi ei ole pelastanut maailmaa, mutta se on tehnyt siitä huomattavasti mukavamman paikan elää monille naisille ja miehille. Tiedostaa voi monin tavoin ja monia asioita ja parhaimmillaan se voi tapahtua jopa heteroseksuaalisessa parisuhteessa yhdessä. Tästä saamme kiittää niitä naisia, jotka eivät ehkä korostaneet seksin iloja kokopäivätoimisesti, mutta loivat sen tilan, jossa voidaan keskustella ihmisenä olemisesta myös asiallisesti, stereotypioita välttäen. Nyt elämme toista aikaa ja pohdimme toisia kysymyksiä, mutta pyrkimys tasa-arvoon, kaikilla tasoilla, on ihanne, josta kannattaa pitää kiinni.
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
Introspektio ja introversio
Meille 80-luvun nuorille vielä yritettiin opettaa, että ihmisiä ei saa arvioida ulkoisen olemuksen perusteella - nykyään toivo lienee heitetty. Se, miltä näyttää on yksi asia, mutta se miltä kuulostaa ja miten usein on toinen.
Nykyinen psykologia on tässä asiassa edistynyt kovasti, mistä syystä hämmästyin lukiessani netissä Sleep-lehdessä kuulemma julkaistusta artikkelista. Sen mukaan ekstrovertit eli ulospäinsuuntautuneet ihmiset, vastoin odotuksia, väsyvät jatkuvassa seuranpidossa enemmän kuin introvertit eli sisäänpäinkääntyneet ihmiset. "Sisäänpäinkääntyneet ihmisethän eivät koko ajan kulje suuna päänä vaan istuvat omissa ajatuksissaan."
Toivottavasti tutkimusta ei ole toteutettu näistä lähtökohdista ja jutun yleissävy on seurausta huolimattoman ja ennakkoluuloisen nettitoimittajan sähellyksestä. Onhan ainakin minun näkymässäni samalla sivustolla seuraavana juttu, jossa kerrotaan professori Liisa Keltikangas-Järvisen käsityksiä sosiaalisuudesta.
Keltikangas-Järvisen useissa kirjoissaan esittelemä temperamenttipsykologia on ainakin minun mielestäni toimivaa. Olenhan puhelias introvertti, minkä mikä tahansa persoonallisuustesti todistaa. Introvertti ei näet suinkaan aina ole hiljaa seurassa, vaan voi olla hyvinkin äänekäs - silloin kun sattuu olemaan seurassa. Minulle rakas ihminen puhuu "sosiaalisuuskiintiöstään" - voiko asian sen paremmin sanoa. Ekstrovertti taas voi olla ujo tai pelkästään ylimielisyyttään hiljaa, mutta nauttia muista ihmisistä aivan eri tavoin kuin introvertti koskaan osaa.
Intro- ja ekstrojuttuja olen pyöritellyt pienen ikäni, mutta uudempikin tapa jaotella ihmisiä kahteen on kiinnostava. Testaapa linkistä, oletko analyyttinen vai holistinen oppija. Tämän voi tietysti arvioida päältäkin vaikkapa työtoverista, ystävästä tai muusta ihmissuhteesta. Koetin löytää siedettävää linkkiä aiheesta (innostuin siitä kuulopuheen perusteella kun toinen holisti oli mennyt kuuntelemaan esitelmän) mutta ei noista kasvatustieteilijöistä saa selvää. Sanat puhukoot puolestaan.
Tutkimusmetodien opettaminen on minulle vaikeaa juuri tästä syystä: tutkimusprosessi on jossain päässäni ja pystyn kertoilemaan siitä kaikenlaista, mutta analyyttisestä ihmisestä se vaikuttaa vain sekavalta. Analyyttinen ihminen taas ei mielestäni pääse koskaan asiaan: suuuuriin linjoihin, todellllisiin merkityksiin. Joihin hänen mielestään menen liian pian enkä tajua asioiden vakavuutta. Tai jotain.
Näitähän voi nykyään testailla netissä vaikka miten paljon ja joskus jopa ilmaiseksi. Joidenkin mielestä moiset testit ovat astrologiaan verrattavaa tavaraa siinä suhteessa, että ihmiset alkavat sovitella itseään eri tyyppeihin ja tulkitsevat itseään sen mukaan, mistä sattuvat pitämään. Ehkä niinkin. En minäkään joka kerta saa samanlaisia tuloksia noista Briggs Myers-tyypeistä. Yhteistä tuloksille on kuitenkin aina se, että ensimmäinen kirjain ei ole E.
Nykyinen psykologia on tässä asiassa edistynyt kovasti, mistä syystä hämmästyin lukiessani netissä Sleep-lehdessä kuulemma julkaistusta artikkelista. Sen mukaan ekstrovertit eli ulospäinsuuntautuneet ihmiset, vastoin odotuksia, väsyvät jatkuvassa seuranpidossa enemmän kuin introvertit eli sisäänpäinkääntyneet ihmiset. "Sisäänpäinkääntyneet ihmisethän eivät koko ajan kulje suuna päänä vaan istuvat omissa ajatuksissaan."
Toivottavasti tutkimusta ei ole toteutettu näistä lähtökohdista ja jutun yleissävy on seurausta huolimattoman ja ennakkoluuloisen nettitoimittajan sähellyksestä. Onhan ainakin minun näkymässäni samalla sivustolla seuraavana juttu, jossa kerrotaan professori Liisa Keltikangas-Järvisen käsityksiä sosiaalisuudesta.
Keltikangas-Järvisen useissa kirjoissaan esittelemä temperamenttipsykologia on ainakin minun mielestäni toimivaa. Olenhan puhelias introvertti, minkä mikä tahansa persoonallisuustesti todistaa. Introvertti ei näet suinkaan aina ole hiljaa seurassa, vaan voi olla hyvinkin äänekäs - silloin kun sattuu olemaan seurassa. Minulle rakas ihminen puhuu "sosiaalisuuskiintiöstään" - voiko asian sen paremmin sanoa. Ekstrovertti taas voi olla ujo tai pelkästään ylimielisyyttään hiljaa, mutta nauttia muista ihmisistä aivan eri tavoin kuin introvertti koskaan osaa.
Intro- ja ekstrojuttuja olen pyöritellyt pienen ikäni, mutta uudempikin tapa jaotella ihmisiä kahteen on kiinnostava. Testaapa linkistä, oletko analyyttinen vai holistinen oppija. Tämän voi tietysti arvioida päältäkin vaikkapa työtoverista, ystävästä tai muusta ihmissuhteesta. Koetin löytää siedettävää linkkiä aiheesta (innostuin siitä kuulopuheen perusteella kun toinen holisti oli mennyt kuuntelemaan esitelmän) mutta ei noista kasvatustieteilijöistä saa selvää. Sanat puhukoot puolestaan.
Tutkimusmetodien opettaminen on minulle vaikeaa juuri tästä syystä: tutkimusprosessi on jossain päässäni ja pystyn kertoilemaan siitä kaikenlaista, mutta analyyttisestä ihmisestä se vaikuttaa vain sekavalta. Analyyttinen ihminen taas ei mielestäni pääse koskaan asiaan: suuuuriin linjoihin, todellllisiin merkityksiin. Joihin hänen mielestään menen liian pian enkä tajua asioiden vakavuutta. Tai jotain.
Näitähän voi nykyään testailla netissä vaikka miten paljon ja joskus jopa ilmaiseksi. Joidenkin mielestä moiset testit ovat astrologiaan verrattavaa tavaraa siinä suhteessa, että ihmiset alkavat sovitella itseään eri tyyppeihin ja tulkitsevat itseään sen mukaan, mistä sattuvat pitämään. Ehkä niinkin. En minäkään joka kerta saa samanlaisia tuloksia noista Briggs Myers-tyypeistä. Yhteistä tuloksille on kuitenkin aina se, että ensimmäinen kirjain ei ole E.
torstai 28. lokakuuta 2010
Missä kaduilla ei ole nimiä
Virtuaalisen elämäni miellyttävimpiä piirteitä on Kansan Uutisten Kaasuputki-blogi. Ei siksi, että olisin aina kaikesta samaa mieltä, vaan koska blogisti asuu samoilla kulmilla - noin laajasti ottaen, en tiedä missä tarkkaan - ja siten jakaa jotain minunkin todellisuudestani. Ei ole kovin yleinen kokemus.
Tänään Kaasuputki kirjoittaa Virpi Salmesta, Janten laista ja elitismistä. Maininnassa ovat itähelsinkiläiset työttömätkin. En voi enää esiintyä uskottavana kontulalaisena muutettuani Vesalaan, mutta sama peruskysymys on edelleen olemassa: missä mielessä voin olla itähelsinkiläinen, kun satun olemaan valtiotieteiden tohtori, työtön olen ollut elämässäni kaksi viikkoa ja lempiruokaani on sushi? Ei ole ostarilla sushipaikkaa eikä ole tulossakaan.
Asun täällä monestakin syystä. Ensisijainen syy on asuntojen edullisuus - saisin pulittaa tuplasti länsihelsinkiläisestä vastaavasta luukusta. Toinen syy on tottumus ja lasten elämän jatkuvuus. Olen muistaakseni eräänkin kerran maininnut, että paras tuntemani päiväkoti sijaitsee Kontulassa. Kolmas on loputtoman huono itsetunto ja syvä alemmuudentunto kaikenmaailman kulttuurieliittiä kohtaan. Onhan se machoa sanoa asuvansa alueella, jonne moni ei uskalla varvastaan laittaa. Kyllä, valtiotieteiden tohtoreilla on tällaisia tarpeita. Urgh.
Jos et pysty tekemään samalla lailla, tee eri lailla ja sano että noin sinä sen halusitkin. Oliko tämä nyt sitä avantgardea vai mitä. Mutta Itä-Helsinki on mukavan neitseellistä seutua, kulttuurin koskematonta. Tarkoitan että täällä ei ole kotimaisen kirjallisuuden tahmaisia kerrostumia ollenkaan niin paksulti, ei elokuvien tuttuja maisemia varsinkaan ajalta ennen 1960-lukua ja sittenkin lähinnä sitä hemmetin kulttuurieliittiä kiinnostavissa draamadokumenteissa. Räppärit luovat kuulemma omaa kuvaansa idästä, mutta ei se tällaista tätiä enää niin kosketa. Eivätkä ne poikaset ole kulttuurieliittiä ainakaan vielä.
Eihän tämä ole edes kaupunkia, jos kaupungissa pitäisi olla katuja. Lähin katu on kai Itäkeskuksessa, Itäkatu. Kaikki assosiaatiot sallittuja. Pienemmissä kaupungissa ovat pienemmätkin tiet katuja, mitä olen aina ihmetellyt. Helsingissä hierarkia menee eri tavoin, pitäisi kai hyvänä historioitsijana kaivaa perustelut sillekin. Lännempää tulevat mieleen Mäntytie Meikussa ja Tilkankatu Pikku-Huopalahdessa. Ehkä perusteluja ei ole?
Niin historioitsija kuin olenkin, en halua asua historiassa. Asunnon edellisistä asukkaista en halua tietää muuta kuin että heidän jälkeensä kämppä piti remontoida täysin - katujen aiemmista kulkijoista minulle riittää tieto, että he ovat olleet olemassa. En kaipaa uudisrakennusta korpeen, mutten myöskään listaa korttelin entisistä suuruuksista. Varsinkin kun kavereilla ja kollegoilla on heistä aina huomattavasti paremmat tiedot.
Sitä juuri en elitismissä ymmärrä: miksi osallistua kisaan jota ei voi voittaa. Aina joku on kultturellimpi, lukeneempi, matkustelleempi. Ja ymmärrän elitistien elitismin vastaiset purkaukset juuri kyllästymisenä siihen kisaan - jos et voi liittyä heihin, voita heidät... Puhumattakaan että HK:n sininen tulee halvaksi siinä missä vuokrakämppä Vesalassa.
Ai niin. Joku todella nauttii kyytönmaidosta ja nautinhan minäkin sushista. Mutta se on eri asia, ihan eri asia kuin ne kaikki muut jotka väkisin vääntävät samoja juttuja ollakseen jotain. Kun minä ja ehkä pari mun kaveria ollaan aitoja ja rehellisiä. Sen vaatiminen vasta elitististä lieneekin...
Tänään Kaasuputki kirjoittaa Virpi Salmesta, Janten laista ja elitismistä. Maininnassa ovat itähelsinkiläiset työttömätkin. En voi enää esiintyä uskottavana kontulalaisena muutettuani Vesalaan, mutta sama peruskysymys on edelleen olemassa: missä mielessä voin olla itähelsinkiläinen, kun satun olemaan valtiotieteiden tohtori, työtön olen ollut elämässäni kaksi viikkoa ja lempiruokaani on sushi? Ei ole ostarilla sushipaikkaa eikä ole tulossakaan.
Asun täällä monestakin syystä. Ensisijainen syy on asuntojen edullisuus - saisin pulittaa tuplasti länsihelsinkiläisestä vastaavasta luukusta. Toinen syy on tottumus ja lasten elämän jatkuvuus. Olen muistaakseni eräänkin kerran maininnut, että paras tuntemani päiväkoti sijaitsee Kontulassa. Kolmas on loputtoman huono itsetunto ja syvä alemmuudentunto kaikenmaailman kulttuurieliittiä kohtaan. Onhan se machoa sanoa asuvansa alueella, jonne moni ei uskalla varvastaan laittaa. Kyllä, valtiotieteiden tohtoreilla on tällaisia tarpeita. Urgh.
Jos et pysty tekemään samalla lailla, tee eri lailla ja sano että noin sinä sen halusitkin. Oliko tämä nyt sitä avantgardea vai mitä. Mutta Itä-Helsinki on mukavan neitseellistä seutua, kulttuurin koskematonta. Tarkoitan että täällä ei ole kotimaisen kirjallisuuden tahmaisia kerrostumia ollenkaan niin paksulti, ei elokuvien tuttuja maisemia varsinkaan ajalta ennen 1960-lukua ja sittenkin lähinnä sitä hemmetin kulttuurieliittiä kiinnostavissa draamadokumenteissa. Räppärit luovat kuulemma omaa kuvaansa idästä, mutta ei se tällaista tätiä enää niin kosketa. Eivätkä ne poikaset ole kulttuurieliittiä ainakaan vielä.
Eihän tämä ole edes kaupunkia, jos kaupungissa pitäisi olla katuja. Lähin katu on kai Itäkeskuksessa, Itäkatu. Kaikki assosiaatiot sallittuja. Pienemmissä kaupungissa ovat pienemmätkin tiet katuja, mitä olen aina ihmetellyt. Helsingissä hierarkia menee eri tavoin, pitäisi kai hyvänä historioitsijana kaivaa perustelut sillekin. Lännempää tulevat mieleen Mäntytie Meikussa ja Tilkankatu Pikku-Huopalahdessa. Ehkä perusteluja ei ole?
Niin historioitsija kuin olenkin, en halua asua historiassa. Asunnon edellisistä asukkaista en halua tietää muuta kuin että heidän jälkeensä kämppä piti remontoida täysin - katujen aiemmista kulkijoista minulle riittää tieto, että he ovat olleet olemassa. En kaipaa uudisrakennusta korpeen, mutten myöskään listaa korttelin entisistä suuruuksista. Varsinkin kun kavereilla ja kollegoilla on heistä aina huomattavasti paremmat tiedot.
Sitä juuri en elitismissä ymmärrä: miksi osallistua kisaan jota ei voi voittaa. Aina joku on kultturellimpi, lukeneempi, matkustelleempi. Ja ymmärrän elitistien elitismin vastaiset purkaukset juuri kyllästymisenä siihen kisaan - jos et voi liittyä heihin, voita heidät... Puhumattakaan että HK:n sininen tulee halvaksi siinä missä vuokrakämppä Vesalassa.
Ai niin. Joku todella nauttii kyytönmaidosta ja nautinhan minäkin sushista. Mutta se on eri asia, ihan eri asia kuin ne kaikki muut jotka väkisin vääntävät samoja juttuja ollakseen jotain. Kun minä ja ehkä pari mun kaveria ollaan aitoja ja rehellisiä. Sen vaatiminen vasta elitististä lieneekin...
perjantai 10. syyskuuta 2010
Konferenssikuulumisia
Amsterdamin International Congress of Historical Sciencessa (22.-28.8.2010) oli ilahduttavasti myös kuolema-aiheinen sessio. Ewa Domanska puheenjohti, Milica Tomic, Olufunke Adeboye, Zoe Crossland, Antoon De Baets ja Adam Rosenblatt esittivät paperin kukin. Hayden White kommentoi.
Otsikko Rights of the Dead voi tietysti pitää sisällään melkein mitä tahansa. De Baets ja Rosenblatt lähestyivät aihetta mielestäni lähinnä oikeusfilosofisesti, mikä sai Whitenkin kysymään, mitä käytännön toimia näkökulma implikoi. Crosslandilla ja Adeboyella oli huomattavasti pragmaattisempi ote. Sinänsä en kokenut, että session tutkijaosallistujat olisivat tuoneet aiheeseen valtavasti uutta, mutta kenties session venyminen nelituntiseksi vaikutti keskittymiskykyyni ja lopulliseen mielipiteeseeni...
Milica Tomic taas on taiteilija, joka käsittelee ja dokumentoi kuolemaa entisen Jugoslavian sotarikosten ja niiden muistamisen suhteen. Aika vaikuttavaa, jopa koskettavaa, vaikken yleensä lämpene tällaisille käsittelyille. Ehkä hän on hyvä taiteilija? Tai asioiden kokeminen itse paikan päällä tuo erilaisen otteen kuin pelkkä kuvittelu, kuten vaikkapa suomalaisilla on nykyään lähes aina, pakostakin.
Romanian Alba Iuliassa 3.-5.9.2010 järjestetty Death and Dying in the 18th - 21st Century Europe-konferenssi oli mittasuhteiltaan pienempi ja nimenmukaisesti keskittyi kuolemantutkimukseen. Kuten olen ennenkin tällaisista tapaamisista maininnut, hauskaa oli eikä tarvinnut kellekään selittää, miksi tutkii näin kummallisia asioita. Vaikkapa ICHS-session kaltaiset selittelyt eivät kuulu kuolemantutkijoiden keskinäiseen repertuaariin. Which is nice.
Oma paperini käsitteli niinkin tarkkaan rajattua aihetta kuin kuolemaa ja modernisaatiota (pitäisikin vielä saada conference proceeding aikaiseksi...). Lähinnä pohdin kuolemankulttuurin muuttumista yhteiskunnan muuttuessa ja sitä, miten tämä muutos on eri aikoina käsitetty. Ja ennen kaikkea, miksi muutosta on jopa haluttu - ei ainoastaan alistuttu modernisaatiomonsterin valtaan...
Hyvä palaute, Peter C. Jupp kysyi, onko oikeisto- ja vasemmistohallituksilla ollut erilainen politiikka esim. hautauskäytäntöjä koskevien lakien muuttamisessa. Jouduin vastaamaan, että enpä ole tullut ajatelleeksi eli en tiedä. Hyvä kysymys siis. Julie Rugg kannatti Arièsin siirtämistä aikakauden kuvauksien joukkoon - tiedoksi niille, jotka A:n jäljissä vielä siunailevat meitä kauheita kuolemankieltäjiä. Aika on ollut toinen jo pitkään.
Kiinnostavia papereita ja aiheita. Kuljin ennen kaikkea historiasessioissa ja palliatiivinen hoito jäi vähemmälle. Hautausmaista oli paljon kiintoisaa, samoin kuolemanrituaaleista ja eliiteistä. Jännää, vaikkei sotaa mainittu useinkaan itse paperissa, pienellä kommentilla aihepiiri nousi suureenkin keskusteluun. Sielläpä muhii edelleen.
Marraskuussa on Nordic Network of Thanatologyn oma konferenssi Tanskan Aalborgissa. Jotenkin tuntuu, että onneksi vasta silloin... niin ilahduttavia kuin nämä kohtaamiset aina ovatkin. Sinne tulee puhumaan Tony Walter - jos ette tiedä, miksi olen siitä niin innoissani, lukekaa The Revival of Death. Tutustuin po. teokseen vasta vuosi sitten Durhamin DDD-konfan perästä, mikä vähän hävettää. Mutta jos nyt parannan tapani, kai minustakin vielä oikea thanatologi tulee :-)
Otsikko Rights of the Dead voi tietysti pitää sisällään melkein mitä tahansa. De Baets ja Rosenblatt lähestyivät aihetta mielestäni lähinnä oikeusfilosofisesti, mikä sai Whitenkin kysymään, mitä käytännön toimia näkökulma implikoi. Crosslandilla ja Adeboyella oli huomattavasti pragmaattisempi ote. Sinänsä en kokenut, että session tutkijaosallistujat olisivat tuoneet aiheeseen valtavasti uutta, mutta kenties session venyminen nelituntiseksi vaikutti keskittymiskykyyni ja lopulliseen mielipiteeseeni...
Milica Tomic taas on taiteilija, joka käsittelee ja dokumentoi kuolemaa entisen Jugoslavian sotarikosten ja niiden muistamisen suhteen. Aika vaikuttavaa, jopa koskettavaa, vaikken yleensä lämpene tällaisille käsittelyille. Ehkä hän on hyvä taiteilija? Tai asioiden kokeminen itse paikan päällä tuo erilaisen otteen kuin pelkkä kuvittelu, kuten vaikkapa suomalaisilla on nykyään lähes aina, pakostakin.
Romanian Alba Iuliassa 3.-5.9.2010 järjestetty Death and Dying in the 18th - 21st Century Europe-konferenssi oli mittasuhteiltaan pienempi ja nimenmukaisesti keskittyi kuolemantutkimukseen. Kuten olen ennenkin tällaisista tapaamisista maininnut, hauskaa oli eikä tarvinnut kellekään selittää, miksi tutkii näin kummallisia asioita. Vaikkapa ICHS-session kaltaiset selittelyt eivät kuulu kuolemantutkijoiden keskinäiseen repertuaariin. Which is nice.
Oma paperini käsitteli niinkin tarkkaan rajattua aihetta kuin kuolemaa ja modernisaatiota (pitäisikin vielä saada conference proceeding aikaiseksi...). Lähinnä pohdin kuolemankulttuurin muuttumista yhteiskunnan muuttuessa ja sitä, miten tämä muutos on eri aikoina käsitetty. Ja ennen kaikkea, miksi muutosta on jopa haluttu - ei ainoastaan alistuttu modernisaatiomonsterin valtaan...
Hyvä palaute, Peter C. Jupp kysyi, onko oikeisto- ja vasemmistohallituksilla ollut erilainen politiikka esim. hautauskäytäntöjä koskevien lakien muuttamisessa. Jouduin vastaamaan, että enpä ole tullut ajatelleeksi eli en tiedä. Hyvä kysymys siis. Julie Rugg kannatti Arièsin siirtämistä aikakauden kuvauksien joukkoon - tiedoksi niille, jotka A:n jäljissä vielä siunailevat meitä kauheita kuolemankieltäjiä. Aika on ollut toinen jo pitkään.
Kiinnostavia papereita ja aiheita. Kuljin ennen kaikkea historiasessioissa ja palliatiivinen hoito jäi vähemmälle. Hautausmaista oli paljon kiintoisaa, samoin kuolemanrituaaleista ja eliiteistä. Jännää, vaikkei sotaa mainittu useinkaan itse paperissa, pienellä kommentilla aihepiiri nousi suureenkin keskusteluun. Sielläpä muhii edelleen.
Marraskuussa on Nordic Network of Thanatologyn oma konferenssi Tanskan Aalborgissa. Jotenkin tuntuu, että onneksi vasta silloin... niin ilahduttavia kuin nämä kohtaamiset aina ovatkin. Sinne tulee puhumaan Tony Walter - jos ette tiedä, miksi olen siitä niin innoissani, lukekaa The Revival of Death. Tutustuin po. teokseen vasta vuosi sitten Durhamin DDD-konfan perästä, mikä vähän hävettää. Mutta jos nyt parannan tapani, kai minustakin vielä oikea thanatologi tulee :-)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)