Tosielämästä eli persuista ja vassareista

Persuja onnitellaan jo tulevana vaalivoittajana. Sitä he varmasti ovatkin, saa nähdä miten todelliset prosentit asettuvat.

Sitä olen ihmetellyt jo pitkään, miten ihmiset eivät yhdistä asioita toisiinsa. Suurin osa ilmoittaa haluavansa Vasemmiston ajamaa politiikkaa, mutta puolueen äänestäminen koetaan aiheettomaksi. Ilmeisesti aivan muuta lupaavat ja varsinkin toteuttavat puolueet ovat varmempi vaihtoehto.

Vasemmiston ongelma on varmasti osittain se, mikä on joidenkin mielestä sen vahvuus, eli perinteet ja vanhat mielikuvat. Itse olen puolueessa mukana tulevaisuuden enkä menneisyyden takia, enkä ymmärrä tietynlaista kukkahuiviromantiikkaa ollenkaan. Jos mielikuva puolueesta on tämä, ei ihme jos se ei äänestäjien suurta enemmistöä kiinnosta. Ja mielikuvilla politiikassa mennään, ei sille mitään voi. Vaikka pitäisi miten hyvän puheen ja ajaisi asioita paikallistasolla, sen huomaavat vain ne, jotka oikeasti seuraavat politiikkaa.

Keskustelu Perussuomalaisten kannatuksesta on ainakin minun havaintojeni mukaan lähes tyrehtynyt (en lue joka lehteä ja katso aktiivisesti televisiota, joten on voinut mennä ohikin). Olen kyllä lueskellut kaikenlaista, mm. Tukholmasta mukaan tarttuneen teoksen Jag är inte rabiat. Jag äter pizza av Niklas Orrenius, Jyri ja Jera Hännisen kirjan Tuhansien aatteiden maa ja melkein kokonaan on luettuna Slavoj Zizekin tekstejä sisältävä Politiikkaa, idiootti!

Persuthan eivät ole mitään ruotsidemokraatteja, sitä ovat kaiketi enemmän Muutos 2011-porukat. Ruotsin tilanteesta kertova kirja sai kuitenkin tajuamaan, miten erilaisia maat ovat. Ruotsissa ovat valtapuolueet sanoutuneet irti rasistisesta retoriikasta täysin, toisin kuin Suomessa. Suomessa voi ylipäätään sanoa paljon sellaista, mikä lahden toisella puolella ei vain sovi fiksun ihmisen suuhun ollenkaan. Toisaalta, kun ääreen mennään, löytyy kansankodistakin kaikenlaista. En ole kuullut, enkä toivokaan kuulevani vastaavaa puhetta kuin ruotsidemokraatti oli mennyt lasauttamaan, jotta hän ei halua lapsensa somalikaverin tulevan käymään, koska sitten hänen täytyy vaihtaa lattiapinnoitteet. Rasism på allvar.

Persuille ja ruotsidemokraateille on kuitenkin yhteistä se, että puolueen kannatuksen noustessa aiemmat äärisävyt on pyritty painamaan pinnan alle. Tietääkseni suomalainen uusnatsipopulaatio toimii muualla (korjatkaa jos olen väärässä), mutta persujenkin julkiset lausunnot ovat maltillistuneet vuosien mittaan huomattavasti. Puheenjohtaja ei kuitenkaan ole laihduttanut kuten Jimmie Åkesson. Onko oikein arvostella puoluetta sen perusteella, mitä se on joskus ajanut vai katsoa, mitä nyt sanotaan ääneen?

Maahanmuuttovastaisuus on yksi kummankin puolueen taustalla olevista tekijöistä. Ei siitä mihinkään pääse. Kuten Hänniset hyvin toteavat, persuille ei tule ääniä vain sieltä, missä maahanmuuttajia todella asuu, vaan myös, ja prosentuaalisesti jopa enemmän sieltä, missä heistä saa lähinnä lukea lehdestä. Olen usein miettinyt, miten toimittajille pitäisi määrätä pakolliseksi viiden vuoden kakku jossain maahanmuuttajalähiössä, jotta todellisuus tulisi tutummaksi. Eihän ulkomaantoimittajakaan pelkästään Sanomatalossa istu.

Pelko on politiikassa keskeinen tekijä. En pysty tältä istumalta todistamaan, mutta väitän kuitenkin, että esimerkiksi Kekkosen suosio perustui aikanaan osaltaan Neuvostoliiton pelkoon. Että edes joku osaa venkoilla niiden kanssa. Maahanmuuttajien pelkääminen taas selittää osaltaan persujen suosiota. Mitä vähemmän tiedetään, sitä enemmän pelätään. (Kirjoitan joskus toiste pelosta, sen arvokkuudesta tunteena ja oikeutuksesta toiminnan selittäjänä.)

Pelkääväthän ihmiset muutakin kuin epämääräistä uhkaa. Aivan todellisia asioita, elämän perusasioiden kuten työn, turvallisuuden, ihmissuhteiden menettämistä. Näihin uskotaan ilmeisesti ratkaisun löytyvän Perussuomalaisilta. Menkää ihmeessä kysymään vaalitilaisuuksissa, mitä aikovat tehdä. Kysykää huviksenne muiltakin, ja kysykää oikeita kysymyksiä. Sellaisia, joihin politiikalla voidaan oikeasti vaikuttaa. Ottakaa elämänne tosissanne.

Kuluttava lapsuus

Aller aikoo ryhtyä julkaisemaan 6-12-vuotiaille suunnattua muotiaiheista lehteä. Tätä on jo ehditty taivastella kolumneissa ja surtu lapsuuden lyhenemistä.

Erityisesti tyttöjen lapsuus tuntuu olevan suojelukohde. Meikkaamiselle on ja on ollut kaikenlaisia ikärajoja. Itsekin uskalsin pyytää reiät korviin vasta rippikoulukesänä (klassikko jos mikä). Poikien ei uskota hössöttävän ulkonäöstään eikä poikien vaatevillityksiä pidetä lapsuuden loppumisena. Pojathan ovat aina poikia.

Esikoiseni ilmoitti vähän yli vuosi sitten haluavansa pitkän tukan. Mitään selitystä ei ole tähän päivään mennessä herunut mutta tukka on kyllä kasvanut. Kellään päiväkotikaverilla ei pitkää tukkaa ole, siis pojista. Myöskään tutuilla aikuisilla miehillä ei letti pahemmin heilu. Mutta kun kysyin, laitetaanko letit kanssa, vastauksena oli ylimielinen nyrpistys. No ei tietenkään. Mitä lie haluaa, helpottaahan se vanhempien elämää ja näyttää kivalta jos muistaa harjata takut pois.

Samoin äidin töissä käydessä on oleellista, että paikalla on ihmisiä, jotka näkevät hänen vaatteensa. Mieluiten "tätejä", "sedistä" on jo huomattu, että riittävää ihailua ei ehkä ole saatavissa. Jotta mielikuva pikku muotileijonasta ei täysin vääristyisi, on todettava että nämä upeat releet saa kuitenkin äiti ostaa oman pään mukaan Tarjoustalosta. Ihan teinejä ei vielä olla.

Nuorempikin poika on taaperoiästä lähtien ollut muodin orja ja katsellut itseään peilistä. Salama McQueen-paidalla on moni aamu saatu käyntiin. Erilaiset piirroshahmo- ja supersankarivaatteet ovatkin pelastus, kun oma tahto esiintyy estradilla ja tiettyyn kellonaikaan pitäisi kuitenkin ollakin jossain. Päiväkodissa on kiva näyttää kaikille dinosaurus- tai kummituspaitaa ja olla vähän itsekin kummitus.

Vaikka lapsi ei arvioisi itseään rumuus-kauneus-asteikolla, ulkonäkö on kuitenkin osa minuutta. Vähintään hauskat vaatteet ovat kiva asia siinä missä lelutkin. Ja lelumainoksiahan suosikkivaatteet usein ovat. Supersankarin ominaisuuksia voi kuvitella itselleenkin, kun kuva killuu rinnassa.

Miten tyttöjen meikkileikit eroavat poikien Teräsmiespaidoista? Ainakin pelottavuutensa osalta. Ja miksi tytöille pitää markkinoida erikseen lehtien avulla aikuisten elämäntapaa? Pojille tuntuvat riittävän lelukuvastot ja aikuisten maailmasta poimitut ajatukset "autosta jolla voi ohittaa kaikki".

Ehkä aikuisen naisen maailma on niin pelottava, että siltä on suojeltava lapsia kaikin keinoin? Tai ehkä tyttöjen lelut ovat liian halpoja poikien vastaaviin verrattuna ja markkinointia on oltava kaksin verroin?

DDD10

"Dear Ilona Kemppainen,

Your abstract has been accepted. We look forward to meet you in september at the conference."

So it's Nijmegen then, and Death, Dying and Disposal. Another conference is on the way, the Romanians are organising the Death and Dying in the 18th - 21st Century Europe again this year, late September - early October. I warmly recommend both conferences to anyone who is interested in death studies!

Kenelle juhlia järjestetään...

Edelliseen tekstiin liittyen, Pilvi Torstin kokemus lahjoittajana olemisesta vs. työsuhteisesta tutkijuudesta.

Olin taannoin MPKK:n vuosijuhlassa, johon oli illalliskortin lunastamalla pääsy koko henkilökunnalla. Kysymykseen, mitäs teillä siellä Helsingin yliopistossa oikein on en kyennyt kunnolla vastaamaan. Ollaanhan me iso organisaatio, eikä rahoituspohja ole ollenkaan sama. Silti, koe tässä yhteisyyttä. Kaiketi saamme armosta sanoa olevamme henkilökuntaa, jos nyt edes oikeasti olemme?

Vapaita suhteita

Sain hiljattain puhelun työasioissa, luentokeikasta oli kyse. Keskustelu alkoi mielenkiintoisesti kysymyksellä, olenko se Ilona Kemppainen, joka oli ennen tutkijana Helsingin yliopistossa. Ei, en ole, olen se joka on edelleen tutkijana Helsingin yliopistossa...

Taannoinen blogitekstini saattoi antaa sen vaikutelman, että olen karistanut po. lafkan pölyt talvisaappaistani. Näinhän ei asia kuitenkaan ole, sekä fyysisesti että henkisesti vaikutan siellä edelleen. Kuukausipalkka vain ei juokse heikäläisten tilien kautta, vaan tulee säätiöltä.

Apurahatutkijoiden asema on seikka, joka on hiertänyt akateemista maailmaa jo vuosia. Onhan näet niin, että vakituisia työtehtäviä (virat on muuten lopetettu) ei riitä läheskään kaikille ja samoin Suomen Akatemian rahoitus riittää työllistämään vain osan tutkijoista, doktorandeista tai väitelleistä.

Maamme lukuisat säätiöt tulevat tässä apuun. Moni ihan kunniallinen väitöskirja on kirjoitettu niiden avulla (wink wink, nudge nudge). Väittelyn jälkeen pitäisi joidenkin mielestä päästä "oikeisiin töihin" eli eroon tästä rahoitusmuodosta. Ehkä niinkin, mutta jos tutkijana toimimisen ehto on, että näin käy, aika moni jättäytyy alalta pois, ehkä turhaan.

Vuoden 2009 Koneen säätiön bileissä Hanna Nurminen sanoi puheessaan sen hyvin (ja tämä ei nyt ole rahoittajatahon nuoleskelua vaan asian toteamista): jos tutkimusrahoitus on vain yliopistojen ja Akatemian tehtävä, tutkittavista asioista rajautuu pois paljon uutta ja sellaista, mikä ei sovi virallisiin tiedepoliittisiin tavoitteisiin. Tästä on aikaa enkä tehnyt muistiinpanoja skumppalasi kädessä, mutta ajatus oli jokseenkin tämä.

Miten apurahatutkija sitten suhteutuu yliopistoon? Kysymys työtilojen jakamisesta on ollut masentavaa veivausta jo pitkään. Pidän ihan hyvänä linjauksena, että ilman rahoitusta ei pidä työtilaakaan itsellään pitää. Mutta onko muutaman kuukauden katko syy heittää ihminen ulos? Tieteellinen työhän ei katkea välittömästi rahoituskauden päättyessä, vaikka kunnon ay-hengessä tietysti pitäisi. Ollaan me niin outoja.

Samoin en pidä kovin epäreiluna sitä, että kuukausipalkkalaiset - esimerkiksi Akatemian rahoittamat - ovat etusijalla työtiloja jaettaessa. Sitä sen sijaan en ymmärrä, miten voitaisiin perustella se, että apurahatutkijoille ei lähtökohtaisesti annettaisi lainkaan työtiloja. Monet heistä eli meistä opettavat ja olisi hyvä olla tavattavissa jossain yliopiston tiloissa. Tämä ei ratkea minimoimalla tuntiopetusrahat.

Toisekseen, tutkijayhteisö on paljon muutakin kuin palkkaa yliopiston tilien kautta nauttivat henkilöt. Tiedeyhteisöön tulisi voida kuulua muitakin kuin tiettyjen tahojen arvostamia huippututkijoita. Tutkijanuran eri vaiheessa olevia henkilöitä, eri aiheiden tutkijoita. Kansainvälisestä vaihdosta puhutaan paljon, tehdään vähemmän. Monimuotoisuutta on kuitenkin myös se, että vähemmän hohdokkaat ja huipulta huipulle kirmaavat, silti pätevät tutkijat ovat mukana antamassa panoksensa opetukseen ja keskusteluihin.

Joka tapauksessa ei olisi loogista, että apurahatutkijat jäisivät kategorisesti työtiloitta, mutta heidän julkaisunsa ja muut tekemisensä laskettaisiin yliopiston tulokseen. Kunnia otettaisiin mutta mitään ei annettaisi. Samoin työtiloista maksamiseen sisältyy se ongelma, että apurahat ovat muutenkin pieniä, eikä niihin ole toistaiseksi sisällytetty työtilojen vuokraa. Jos näin tehdään, siirtyy rahaa säätiöiltä yliopistojen taskuun ja jaettava apurahakakku pienenee vastaavasti.

Miksi se työtila sitten on niin tärkeä? Kaikillahan on jo kone kotona. Totta kyllä, niin minullakin ja mukava työpöytä sen lisäksi. Kyse onkin juuri tuosta yhteisöstä, ajatusten spontaanista vaihdosta, miksei myös periaatteesta. Ketkä kaikki saavat yliopiston X tutkijan nimikkeellä esiintyä ja ketkä ovat vain omintakeisia tietokirjailijoita.

Yksi, pieneltä vaikuttava mutta kyseisiä ohjelmia tuntevien mielestä erittäin pätevä syy olla apurahatukija on tietenkin se, että työaikaa ei seurata Solen kautta eikä matkalaskua tarvitse tehdä SAP:illa...

Testattua vanhemmuutta

Kukapa ei rakastaisi testejä! Jaakko Lyytisen Hesarin kolumnista poimin mukavan republikaanisen vanhemmuustestin, jossa skoorasin sentään 80 prosenttia. Jos saa alle 85 prossaa pitäisi kuulemma olla huolissaan, mutta enpä taida olla...

Tuo republikaaninen on oma tulkintani, tehty testikysymysten perusteella. Ne näet painottavat useaan kertaan aktiivista hengellistä kasvatusta ja ulkoista uskonnonharjoitusta. Suomalaiseen maailmankuvaan tämä ei oikein istu. Saisi itse asiassa istua paremminkin: uskonnottomana en jaksa ymmärtää, miksi muidenkin pitäisi osallistua evankelis-luterilaiseen uskonnonharjoitukseen julkisissa laitoksissa. Joka tapauksessa, maamme oloissa harva päässee huolestuksestaan tämän testin perusteella.

Vanhemmuudelle on monta mittaria. Me helppojen lasten vanhemmat koemme, ettemme tee oikein mitään ja silti menee hyvin. Jotkut eivät jää odottelemaan lapsen ominaislaadun ilmenemistä vaan varustautuvat kuin isompaankin taisteluun sekä tiedollisesti että välineellisesti.

Vanhemmuus tunnetusti peilaa omia uskomuksiamme hyvästä elämästä ja onnellisesta ihmisestä. Siitä, että useimmat menestyneet ja/tai onnelliset ihmiset ovat hyvinkin vaihtelevista taustoista ei vanhemmuuskeskustelussa juuri piitata. Varma on aina varmaa ja paras on koettaa antaa kaikki, mitä se kaikki itse kunkin mielestä on.

Jossain muinaisessa amerikkalaisessa viihdeohjelmassa esiteltiin paikkakunta nimeltä Humble Beginnings, josta oli lähtöisin puolet kongressiedustajista ja kaikki Yhdysvaltain presidentit. Hyvä vitsi, mutta mahtaako tämä ajattelu liittyä juuri tuohon uskontoon? Mitään muuta ei ollut, mutta kirkossa käytiin... Suomessa uskonnon rinnalla ja sijasta esiintyy työnteko. Harmi vain, että se ei ole täysin linjassa nykyaikaisen osallistuvan vanhemmuuden kanssa.

Mahtaako tuo testikään ihan looginen olla - aktiivisen uskonnollisen elämän rinnalla korostetaan lapsen oman persoonallisuuden ja vahvuuksien tukemista. Uskontohan ei lähtökohtaisesti estä näiden asioiden toteutumista, mutta tosielämässä moni kokee syvästi uskonnollisen kodin ja kiinteän uskonnollisen yhteisön ahdistavana - eikä kasvata omia lapsiaan sinne päinkään samalla tavalla...

Tutkijanelämää

Toista viikkoa vapaana tutkijana ja olotila alkaa löytyä. Tekemistä on enemmän kuin tarpeeksi, deadlineja ja hoidettavia asioita. Miten ehdin ikinä olla vielä yliopistonlehtorinakin?

Ratkaisu jättää opetushommat (päivätyönä) toistaiseksi ei ollut viime syksynä helppo. Olisihan minulla jatkaessani ollut ainakin jonkinlaista saumaa myös vakituiseen työsuhteeseen, mitä pidetään tässä maailmassa erityisen tavoiteltavana ja mikä yliopistoissa ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Olin kuitenkin niin puhki, että lopulta vaihtoehtoa ei ollut. Kiehtova tutkimusaihe ja kasvavat verkostot takaavat sen, että pysyn tarpeeksi kiireisenä tässä hulvattomassa vapaudessanikin.

Yliopistojen nykytilasta ja henkilökunnan uupumisesta puhutaan paljon. Yhteiskuntahistoriassa työilmapiiri on vähintään kohtalainen, monessa asiassa jopa erinomainen. En voi kuin kiittää kollegoitani yhteistyöstä päättyneiltä osin, monessa suhteessahan se edelleen jatkuu. Hyvästä tahdosta ja kavereista huolimatta minäkin väsyin.

Keskeinen tekijä oli varmasti tehtävien laatu, mihin vaikuttaa yhteiskuntahistoriassa amanuenssin puuttuminen sekä tenttijöiden suuri määrä. Opettajalla ei ole aikaa eikä tilaisuutta kehittää opetusta, kun aika menee hallinnon pyörittämiseen, opinto-oppaan päivittäminen herkullisimpana esimerkkinä. Tämä on kuulemma poistumassa, hienoa jos näin on.

Määräaikaisuuden ongelmana on samoin tuo kehittäminen. Miten muuttaa mitään, kun ensin aika menee opetellessa ja sitten alkaakin jo pätkän loppu häämöttää? Vuosi on lyhyt aika akateemisessa opetuksessa ja suunnitelmien on oltava valmiina jo edellisenä keväänä. Sitten uudistustaan saakin opettaa kerran tai pari. Motivoivampiakin tilanteita lienee ollut.

Opiskelija-opettaja-suhdeluku on suomalaisissa yliopistoissa ja korkeakouluissa keskimäärin järjetön, varsinkin jos halutaan pullistella huippuyliopistoina. Tästä seuraa ensiksikin kirjatenttipainotteisuus, massaluentojen yleisyys ja muun opetuksen vähäisyys. Opettajien voimat eivät riitä kaikkeen ja yksittäisen opiskelijan ohjaus jää muutamaan tapaamiseen, jossa muistellaan kuka mahtoikaan olla kyseessä, puolin ja toisin.

Tästä aiheutuneita ongelmia ratkomaan on kehitetty monenmoista projektia ja seurantaa ja palkattu suunnittelijaa. Mikäpä siinä, mukavia ihmisiä. Yhtenä ratkaisuna on väläytelty sisäänoton ja sen seurauksena opiskelijamäärien pienentämistä. No, se ei kyllä toteudu koska sittenhän joku ministerin lapsi voisi jäädä ulos ja sitä emme sentään salli. Näin kyynisesti arvellen ja yleensä se on varmin vaihtoehto.

Olisiko liian villi ajatus, että jatkuvien selvitysten sijaan palkattaisiin lisää opettajia? Jos opetuksesta ja ohjauksesta on pulaa, miksei hankita niitä? En muista opiskelijoiden kaivanneen lisää hallintoa opintojaan tukemaan vaan opetusta. Toistaiseksi tehokkuuden nimissä läpi ajettu yliopistouudistus on tuonut vain lisää hallintohenkilökuntaa ja eri tiedekuntiin pelkoa opetustehtävien menettämisestä.

En ole millään muotoa väsynyt yliopistoon kokonaisuutena. Akateeminen tutkimus ja opetus ovat elämäntyöni, jos tässä iässä asiasta jo uskaltaa mitään päätellä. Se, millaiseksi yliopisto organisaationa muuttuu ja miten siinä voin toimia on toinen asia. En kannattanut yliopistouudistusta enkä valtiotieteellisen tiedekunnan nykyistä laitosrakennetta eikä kannattanut moni muukaan. Silti ne haluttiin väkisin toteuttaa. Samaan aikaan tulee julkilausumaa ja yleisönosastokirjoitusta, joiden takana on ihmisiä jotka eivät tajua aiheesta - ja nyt päästän kiukkuni valloilleen ja sanon ruman sanan kuten se on - hevonvittuakaan.

Yliopisto on tieteen tekemistä varten. Toinen sen tehtävistä on asiantuntijoiden kouluttaminen. Kummassakin yliopisto onnistuu ihan hyvin, ja Suomessa vieläpä erityisen tehokkaasti. Jo nyt. Antakaa siis kaikenmaailman yrityspamput ja valtionhallinnon suunnittelijat jo olla, kiusatkaa niitä jotka ovat sen ansainneet.

Tähänkin minä uuvuin, kerta kaikkiaan. Sitten kokosin itseni ja totesin, että minulla on parikin apurahaa takataskussa ja visio ja missio ja mitä kaikkea onkaan siitä, mitä haluan todella tehdä. Ja minähän tutkin, vaikkei se mitään sen kummempaa tuottaisi kuin tietoa ja ymmärrystä ihmisille. Minun Suomeni on sivistysvaltio, jossa saa tehdä muutakin kuin rahaa ja sen puolesta taistelen tekemällä omat hommani aivan erityisen hyvin.