Lehdistökatsaus osa 6: Hesarin Nyt-liite

Hesarin Nyt-liite ja Hbl:n Volt ovat henkisiä sukulaisia, joskin vajavaisen ruotsin taitoni siivittämänä kuvittelen Voltin olevan se drinkkejä siemaileva isosisko ja Nytin taas lökäfarkkuja yli parikymppisenäkin pitävä pikkuveli.

Nyt-liitteen maailmankuvasta kertoo paljon tämän perjantain numerossa (39/07) oleva juttu nuorimmasta kansanedustajastamme (kesk), joka ei kuulemma näytä tarpeeksi nuorelta. No, pukua pitävät töissä ne, joiden tarvitsee ja kuten todettua, poliitikot ainakin kuvittelevat olevansa aina töissä. Niin myös kansanedustajamme, jutusta päätellen.

Nuoruuden määrittäminen jatkuvaksi kolmanteenkymmenenteen ikävuoteen saakka (tämä vihjeenä niille yhä useammille kirjoittajille, jotka esittäisivät tuon "30-ikävuoteen", mitään helvetin väliviivaa siihen ei tosiaankaan tule, mahdollisesti järjestyslukua ilmaiseva piste) riistää oikealta nuorisolta äänen.

Nuoruus on epävarmuuden aikaa, jolloin etsitään omaa uraa ja identiteettiä. Se, että tämä aika monella jatkuu jopa yli tuon maagisen iän on ihan oma ongelmansa. Ehkä kuitenkin kannattaisi ratkoa myös niitä todellisen nuorison eli alle 20-vuotiaiden ongelmia (tähän taas tulee se väliviiva, koska kyse on yhdyssanasta).

25-vuotias kansanedustaja ei siis ole kaksisemmin nuori. Eivätkä sitä ole kolmekymppiset mainosalan ihmisetkään, jotka notkuvat Punavuoren baareissa eivätkä jutun perusteella halua kansanedustajaa seuraansa. Aivan ymmärrettävää, ei noihin keskustan baarien taivaallisiin seurueisiin kovin moni muukaan pääse. Ellei ole aikaa notkua niissä illat pitkät, että tulisi tunnetuksi. Tunnetuksi mistä? Että on aikaa ja varaa notkua baareissa?

Kummallisin tulkinta jutussa on se, että aktiivinen urheiluharrastus nuorella iällä estäisi nuoruudesta nauttimisen. Poliitikkommekin tuhlasi aikaansa tällaiseen, mikä toimittajan mukaan ehkäisi (sic) kokeiluja alkoholin ja seksin kanssa. Mitä noita urheilijapoikia ja -tyttöjäkin olen tuntenut, niin ehtivät hekin nämä pakolliset kuviot hoitaa. Nuorisopoliitikkoja en ole tuntenut, mutta kaikki nuorten ihmisten yhdessäolo tuppaa tuottamaan saman lopputuloksen. Jotkut vain saavat aikaan muutakin siinä sivussa.

Nyt-liite on ahdasmielinen, sen tällaiset jutut ovat paljastaneet useasti. Onneksi aikuisena voi lukea vain ne oikeasti hauskat jutut - niitäkin Nytissä on - ja kuunnella ihan mitä musiikkia huvittaa, laittaa päälleen mitä haluaa ja olla ihan niin tylsä kuin ikinä kehtaa. Aikuisuushan ei ala ET-lehden tilauksesta (epäilen, että siitä alkaa kuolema) vaan melko pian 20-vuotispäivän jälkeen. Tämän kansanosan, eli aikuisten äänenkannattajana Nyt-liite kunnostautuu jatkuvasti. Tosin aika kapean kaistaleen siitä, mutta kuitenkin. Kunhan eivät leikkisi nuoria kun eivät niitä enää ole.

Sankareita perheessä

Sankaruussemmassa puhuttiin myös suomalaisten poliitikkojen sankarikuvista, joita analysoi Erkka Railo. Minua jäi mietityttämään Railon hieno tapa löytää sankaritarinan vaatima uhka ja sen ratkaisu tekstistä, jossa kuvataan ministerin ja hänen puolisonsa kotitöiden jakoa. Ministerin mies kun saattoi lehtijutun mukaan tehdä kotitöitä jopa vaimoaan enemmän, mutta itsestään selvää se ei liene koskaan. Miehen lipeämisen vaara on aina olemassa?

Todellisuus perheissä on yhtä ja mediassa kaakatettu metaelämä toista. Nämä naistenlehtien sankaritarinat ja varsinkin poliitikkojen "avautumiset" ovat väärällään diskursseja, joista on realismi kaukana. "Perhe - uhka ja mahdollisuus" voisi olla monen uraa tehneen naisen haastattelun otsikko. Kauhean tärkeitä ne kotijoukot ovat ja tulevat aina ykkösinä.

Mutta haluammeko me tällaisen ihmisen päättämään maamme asioista, joskus jopa kriisioloissa? Kiperä kysymys, jonka vastauksesta vaietaan. Kyllähän me tiedämme, mikä se on uraihmisten kohdalla, niin miesten kuin naistenkin. Perhe joustaa aina. Miehen kohdalla tämä on normaalia, ja siksi miehet sopivatkin niin hyvin ottamaan vastuuta kaiken maailman asioista. Eikö?

Sitten on muita kuin uraihmisiä - vai saako enää olla? Saako tehdä työtä vain terveytensä salliman määrän ja nälän aiheuttamina pakkoliikkeinä? Tai siksi että se on hauskaa ja oman mielen mukaista. Eikä jonkin "työyhteisön", "yrityskonseptin" tai muun hilavitkuttimen vaatimaa ja sanelemaa, niin sisällöltään kuin ajankäytöltään.

Viime päivinä on kohistu erään ministerin adoptiosta ja äitiyslomasta tai sen puutteesta. En tunne tapausta tarpeeksi hyvin, että voisin sitä mitenkään kommentoida eikä se minun asiani olisi muutenkaan. Näin itse äitinä olen näet lopen kyllästynyt kaikkiin hyvää tarkoittaviin torveloihin, jotka luulevat tietävänsä lasteni tarpeet minua paremmin, jopa tapaamatta heitä lainkaan. Tai lasten isää, jos niikseen tulee. Useimmissa perheissä kun on kaksi vanhempaa, joilla on täysi järki ja kaksi kättä tekemään mitä moninaisimpia tehtäviä.

Mutta mies muodostaa aina sen uhkan, jos naisella olisi muutakin puuhaa tässä maailmassa kuin lisääntyminen. "Osallistuuko" isä lastenhoitoon? "Auttaako" mies kotitöissä? Nämä ilmaisut sisältävät ajatuksen, että miehellä olisi perheessä vaihtoehtoja - ja monet miehet ja naisetkin kokevat näin olevan.

Tosin sitten ei kannata tulla ruikuttamaan, että suhde lapsiin on etäinen ja vaimokin tuntuu vieraalta. Jotkut voivat tietysti perustaa uuden perheen tarpeeksi nuoren ja typerän naisen kanssa, kuten tämä tunnettu tv-persoona ja kaikkien asioiden erikoistuntija, joka aina välillä ottaa kantaa lapsiinkin liittyviin kysymyksiin.

Useimmat naiset kuitenkin tietävät, että se on kerralla onnistuttava näissä perheasioissakin. Ja joillekin miehillekin se on ihanne, eivätkä he mokaa ainoaa mahdollisuuttaan. Naisten pitää tietysti antaa se mahdollisuus - valtaa se on hoivavaltakin ja koti melkoinen valtakunta, kun oikein tehokas ja taitava nainen sen pystyttää. Mies voi olla hetken kiitollinen tilaisuudesta tulla ja mennä miten mielii, ja nainen tyytyväinen siihen, että perheessä on roolit selvästi jaettu.

Ei vain kannata ihmetellä, miten helposti tällaisessa tilanteessa "kasvetaan erilleen". Vaikka kaikki oli niin täydellistä ja perhe niin ihanteellinen. Kun äiti ei tehnyt mitään lastensa edun vastaista... Olen joskus koettanut herätellä keskustelua siitä, mikä on lasten ja perheen kokonaisetu, mutta siitä on niin selvät sävelet eri tahoilla. Naisten työssäkäynti on aina uhka lapsille, omaa elämäänsä hallitseva nainen ei koskaan hyvä äiti. Ja mies heiluu siellä taustalla piipahtaen satunnaisesti kotiin siittämään. Poliitikot ja muut näkyvät naiset eivät useinkaan kyseenalaista näitä malleja, hissuttelevat vain ristiriitaisten haastattelulausuntojensa lomassa.

Onneksi töitä voi ainakin vielä tehdä niinkin, ettei kyseessä ole niin kaksinen "ura" vaan aikaa jää muullekin elämälle. Onneksi kahden täysvaltaisen vanhemman systeemi on mahdollinen- suosittelen. Ja onneksi kaikkea lehdistä lukemaansa ei tarvitse uskoa!

Sankaruusseminaari

Väsyneenä mutta onnellisena sankaruusprojektin käsiteseminaarin jälkeen. Aivan mahtava seminaari, hienoja esityksiä ja loistavia keskusteluja. Ikävä kyllä en voinut jäädä seuraamaan loppukeskustelua, mutta Ulla-Maija lupasi siitä jonkinlaisen koosteen.

Käsiteseminaari kuulostaa sanahirviöltä, mutta tutkijoiden työtapana se on ilmeisen onnistunut. Ei meillä kellään ollut mitään täysin valmista käsitettä, jota vain olisimme tyynesti esitelleet, vaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kuitenkin sankaruuden käsite kykeni yhdistämään hyvinkin erilaisia aiheita ja ihmisiä, viikinkisaagoista nykypoliitikkoihin, työläissankareista taiteen sankareihin. Esiintyjälistää katsellessani epäilin, mitä tästä kaikesta tulee, mutta syntyikin keskusteleva, kantaa ottava, kyseenalaistava ryhmä. Kiitos kaikille!

Juttelimme tauoilla jonkin verran tutkijoiden työtavoista. Yksinäisyys on kuitenkin kaiken luovuuden ehto, ja sitähän tutkimus vaatii siinä missä taidekin. Vaikka suurin työ olisi aineistojen jäljittämisessä, jokin idea pitää olla, mitä edes lähtee hakemaan ja mitä kysymyksiä aineistoiltaan kysyy. Kirjoittaminenkin vaati rauhaa, sillä ainakin humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa aiheen rajausta ja fokusointia tapahtuu pitkin matkaa, suunta ei aina ole tuosta vain a:sta b:hen ilman ihmettelyjä.

Toisaalta kontaktit toisiin tutkijoihin pistävät oman palapelin palat mukavasti sekaisin. Olen oppinut vuosien mittaan senkin, että jos jokin asia, käsite tai itse tutkijakin ärsyttää, se on yleensä merkki siitä, että asiaa pitää pohtia enemmän ja että siinä voi piillä suuriakin mahdollisuuksia. Muutosvastarinta kun on kovin inhimillinen ominaisuus. Ja sankarillisina tutkijoina koetamme aina voittaa itsemme, tietenkin!

Oman tietämyksen rajat tulevat monitieteisessä seminaarissa aina vastaan ja lujaa. Sekin on vain kestettävä ja koetettava tehdä asialle mahdollisuuksien mukaan jotain. Kun pääsee sille asteelle, että voi antaa "professoritasoiselle ihmiselle" kirjavinkkejä, voi olla jo ihan onnellinen. En usko, että sen suurempaa viisautta on ainakaan minunlaiselleni heinäsirkalle luvassa.

Kuvittelin ennen, että tohtoriksi väitteleminen tuo jonkinlaisen pysyvän rauhan ja sen jälkeen ei tule enää sellaista tunnetta, että mitä helvettiä minä täällä teen. No, se tunne ei katoa koskaan ja aina pitää olla valmis oppimaan uutta. Mutta kuten sanottua, näitä tunteita ei pidä ottaa tosiasioina vaan ryhtyä toimeen, jotta jokin muuttuisi. Ja pysyväähän on vain muutos.

En halua lopettaa tätä innostunutta tekstiä ruikuttamalla tutkimusrahoituksesta ja yliopistojen ongelmista. Totean vain, että kun se on parasta ollut, on se työtä ja tuskaa ollut. Ja tutkijan työ on ainakin minun mielestäni parasta kaikista.

Jutut viistossa

On ilmestynyt sananmuunnostarinan kertova teos Pentti Hirvonen ja mullistuttavat äänteet. Kiirehdin heti tekstaamaan asiasta ystävälleni, jonka isä harrastaa näitä ilmeisen innokkaasti. Vastausviestistä on tuo otsikko. Kudonnan mallikin on kuulemma hallussa.

Aihepiiri ei olisi niin kiehtova, ellei eräs toinen ystäväni olisi täysin sananmuunnossokea. Tiedättehän, ihminen joka ei reagoi lainkaan ooppera-aiheiseen viestiin "Toscaa parvella" tai kikata kun ajetaan hillittömästä kurvista. Tuskan parahduskin menee ohi korvien. Tämä valitettava aivovamma ei ole yleinen, mutta aina yhtä hämmentävä.

Mikään selittäminenkään ei auta asiaa, vaikka juttu itse saakin lievän hymynkareen potilaamme huulille. Mutta se muunnos näissä se vitsi on, eiväthän tällaiset, usein 12-vuotiaidenkin mielestä lapselliset jutut mitään maailmoja syleilevää viihdettä ole.

Huumorintaju on muutenkin kansaa jakava asia. Senssipalstoilla aina vaaditaan huumorintajua kumppanilta, mutta hermoille sekin käy. Suvun hauska mies on painajainen jos bileet jatkuvat pitempään. Ja monesti huumori on hauskaa vain sanojansa mielestä: eräskin vanhempi sukulaiseni totesi toiselle, että oli sulla huono syöpä kun ei tappanut. Tähän verrattuna minäkin olen sulava suustani...

Naisia moititaan huumorintajuttomiksi ja feministejä varsinkin. Kun mies vain hauskasti kertoo blondeista ja banaaneista, niin pitäähän sen naurattaa vaikka juttu on kuultu tuhannesti ja vielä paremmin kerrottuna. On ihan eri asia, kuuleeko tällaisen vitsin tyttöporukassa vai esimieheltään, eikös juu. Huumoriin kuuluvat aina ajoitus ja tilannetaju. Tosin kaikki vitsit eivät ole vitsejä lainkaan.

Lehdistökatsaus osa 5: Me Naiset

Aika moni akateeminen nainen ei omien sanojensa mukaan lue naistenlehtiä. No ehkä kampaajalla (mitä ei monesta uskoisi tukan perusteella...) tai lääkärin odotushuoneessa. Korkeintaan ja silloinkin vain ne asiajutut, ei ikinä julkkisjuoruja, hyi.

Minullekin naistenlehtien funktio tässä matoisessa maailmassa on osin epäselvä, vaikka olen niitä ikäni lukenut enkä aio tavasta edes päästä. Tälläkin hetkellä saan lahjatilauksena Me Naiset. Olen vuosia pyytänyt Suomen Kuvalehteä, mutta ei ole kuulunut. Tätä sanotaan sosiaalistamiseksi.

Jostain puoliperverssistä syystä luen mielelläni noita julkkisjuttuja. "Avoin tilitys" saa kyllä niskakarvat pystyyn, mutta ainahan ihmisillä on elämänmuutoksia, eikä omien kavereiden jorinoita toimiteta mukavaksi paketiksi kuten lehtijulkkisten. Hymiö tähän näin.

Me Naiset tuntuu profiloituneen Eevasta seuraavana kovan luokan mediapersoonien avautumiskanavana. Sen melkein tietää, että ministerin elämästä luetaan "mimmeistä" (lempinimi jota en itse saa suuhuni mahtumaan), kun muut lehdet saavat tyytyä ex-missiin. No kelpaa ex-missikin jos sillä on juuri alkamassa ohjelma telkkarissa. Kuten tällä viikolla, 38/07.

En nyt laita ihmisen nimeä tähän, Google vääristää maailmaa muutenkin. Totean vain, että en tästä kansikuvajutusta saanut kirveelläkään selville, mitä tämän malli-juontajan elämän suuret, kasvattavat vaikeudet ovat olleet. Se, että on ollut niin hyvännäköinen että on joutunut koulukiusatuksi? Vai se, ettei saanut ensisijaisesti haaveilemaansa opiskelupaikkaa? Jotain sellaista kaiketi.

Sitä minä vain ihmettelen, että miksi niitä kasvattavia vaikeuksia pitää aina olla. Eikö se, että nyt menee hyvin ole merkki siitä, että ei se elämä ennenkään täyttä skeidaa ollut? Eikä niin, että mitä kamalampi lapsuus ja/tai nuoruus, sitä suurempi menestys nyt. Kysyn tätä myös sankaruustutkijana, meillä on alkuviikosta semma ja kaikkea.

Toinen ihmetyttävä seikka on näiden juttujen sliipattu yleisilme. Eronnut näyttelijä ei vahingossakaan kerro, mistä ero toisesta tunnetusta näyttelijästä johtui. "Jätin taakseni paljon pahaa." Rouva hyvä, me emme ole nyt lainkaan tyytyväisiä vielä. Miksi edes alkaa kertoa, kun se on tuollaista vilauttelua? Olisi sitten vain puhuttu uusista työnäkymistä pelkästään. Niissäkin riittäisi toisille free lance-työn orjille kiinnostavaa asiaa.

Vai toimiiko julkkislogiikka juuri noin? Pitää vähän vilauttaa intiimiä, että saataisiin taukimpienkin kiinnostus heräämään myös niitä asiallisia asioita kohtaan. Liikaa ei silti saa paljastaa, ettei leimaudu täysin. Pahimmillaan joutuu OHO!:n ja Katso!:n palstoille.

Tästähän väiteltiin eduskuntavaalien alla, että joillakin naisedustajilla on naistenlehtietu puolellaan. Ja toiset sanoivat heti tohkeissaan, että ei siitä iltapukujen esittelystä mitään hyötyä ole. Jepulis.

Mutta en minä usko, oman elämänkokemukseni perusteella en varsinkaan usko, että jonkinlaisen menestyksen aikaan saanut ihminen olisi aina kärsinyt ihan mielettömästi. Monella menee hyvin vaikka on mennyt aina, moni ei koskaan nouse päihdeongelmien ja hyväksikäytön suosta. Kai noilla tarinoilla on tarkoitus todistaa, että sinäkin pystyt vielä, hyvä lukija. Jos et ihan heti, niin ostettuasi lehtemme seuraavan numeron?

Huomaan vihjailleeni ilkeästi akateemisten naisten kampauksista, mistä pahoittelut. Minun hiukseni leikkaa oma mieheni, eli ainakin yhdessä suhteessa se lahjatilaus on todella tarpeen... ja sosiaalistuminen edelleen pahasti kesken...

Lehdistökatsaus osa 4: Hesari

Helsingin Sanomissa on usein koulutusaiheisia juttuja - hajanainen otos maakuntalehdistä viittaisi siihen, että se on nimenomaan Hesarin piirre. Tänäkin aamuna mies tuli keuhkoamaan, että Hesari kirjoittaa taas, kuinka ei-akateemisten lapset eivät vieläkään hakeudu korkeakouluihin samalla lailla kuin akateemisten.

No voi halleluja. Kun nyt ajattelee, miten paljon suuria ikäluokkia aikanaan koulutettiin tuolloin laajentuneessa korkeakoululaitoksessa, niin ihan tukkoonhan se menisi, jos jokainen duunarin kakarakin sinne änkeäisi. Kun nyt akateemisissa perheissä ei ole tavattu kannattaa ammattikouluun menoa kuitenkaan.

Ei-akateemiset perheet taas ovat luku sinänsä. Kun sellaisesta itsekin tulen, tiedän asian kipeästi. Niissä voidaan hokea ja erilaisin sanktioin varmistaa, että läksyt luetaan, mutta miksi, siihen on jo vaikeampi vastata. Kun ei tunneta putken päätä, ainakaan sitä vihoviimeistä. Ihan huvin ja urheilun vuoksi harva jaksaa tosissaan koulua käydä.

Vanhemmat voivat myös lähettää ristiriitaisia viestejä. Vaikka koulutusta sinänsä arvostetaan, akateemisia ihmisiä voidaan kuitenkin vieroksua, pitää koppavina ja vähän naurettavina. Ehkä he ovatkin (me olemme), kuka tietää. Mutta nämä enemmän tai vähemmän piiloiset viestit eivät ainakaan innosta hakemaan korkeakouluihin, jos tie sinne ei muutenkaan ole itsestään selvä.

Minun akateemisen urani keskeinen tekijä on se asuinalue, jolle perheemme hieman vaurastuttuaan tupsahti 1970-luvun lopulla. Eteläisessä Espoossa näet vilisee maistereita, ja tohtoreitakin rikkana rokassa. Koulukaverieni vanhemmat olivat opettajia, juristeja, arkkitehteja ja muuta mukavaa. Oli siinä keskikoulupohjaisten vanhempien lapsella ihmettelemistä.

Tulipa ainakin tutuksi ajatus siitä, että korkeastikin koulutetut ovat aika tavallisia ihmisiä, joskin tunsin tiettyä "vadelmavenepakolaisuutta" näiden sivistyneempien perheiden edessä. Ero ei ollut huikaiseva, mutta olemassa se oli. En minä tämän takia itseäni tohtoriksi vääntänyt, mutta ei se haitaksikaan ole ollut.

Ihmettelenkin suuresti tätä nykyistä kaksinaismoralismia: toisaalta pitäisi surutta antaa syntyä ja jopa väkisin synnyttää ns. paremman väen asuinalueita, joille köyhillä ei ole asiaa. (Köyhä ei aina ole sama kuin ei-akateeminen, mutta menköön nyt.) Toisaalta jotenkin salaperäisesti kaikilla pitäisi olla samat mahdollisuudet kouluttautua miten pitkälle vain.

Ei koulutettu ja joskus jopa hyvätuloinen väki voi ghettoutua ainakaan nykyistä enempää, jos halutaan päästä Hesarin ihanneyhteiskuntaan. En tarkoita sitä, että kaikki kauneus ja viisaus olisi tällä ihanalla ihmisryhmällä, mutta jos halutaan, että siihen liittyy ns. uutta verta, kontakteja muualle on oltava.

Vaan kukapa olisi niin hullu, että uhraisi lapsensa moisen vision vuoksi. Joku työttämän tai yksinhuoltajan kakarahan voisi vaikka kiusata niitä. Kun taas fiksujen ihmisten lasten kanssa vain riidellään...

No, tämä ikuisuusaihe ja sen sekavat käsittelytavat ovat osa suomalaisen pikkuporvariston ambivalenssia. Kaiken jälkeen haluaisin kuitenkin vienosti muistuttaa, että yliopiston perustehtäviin ei kuulu tuottaa parempaa väkeä, sen paremmin pasteeraamaan maalaiskylän raitille valkolakki päässä kuin kököttämään Aallon nojatuoliin rivitalossa. Yliopiston tarkoitus on kouluttaa eri alojen ihmisiä ja nykyään vaikuttaa yhteiskunnallisesti - missähän välissä, kun aina vaan uudistetaan...

Minua ihastuttaa eniten kuitenkin se yleensä toisena mainittu, mutta täysin ensisijainen tehtävä, eli uuden tiedon tuottaminen. Zen ja moottoripyörän kunnossapito, joopa joo. Tiedon kirkko. Ettei tietoa käytettäisi vain erojen tekemiseen, kuten jotkut koulukavereidenkin vanhemmat tekivät, vaan myös muiden kuin oman pikku navan hyväksi. Tai edes omien kersojen. Niidenkin etu on tasa-arvoinen yhteiskunta.

Asioiden yhteys

Hesarin Nyt-liitteessä Riku Siivonen kirjoittaa luotolla elämisestä ja Hbl:ssä Juhana Vartiainen Yhdysvaltain luottokriisistä. Eilisessä Hbl:ssä nuortensivulla kritisoitiin sitä, miten mainostajat muokkaavat mainoskuvia sumeilematta luoden nuorille mahdottomia ihanteita ja tavoitteita.

Nämä eivät ole erillisiä ilmiöitä, kun niitä tarkastelee koulutetun ja ainakin paperilla siedettävästi toimeen tulevan pariskunnan postilaatikon näkökulmasta. Tuntuu, että paperinkeräykseen menee yhä useammin jonkin luottofirman brosareita. Meille yritetään myydä rahaa, nykyään ei kuulemma ole tarpeen sitä tienata.

Toteuta unelmasi, on näiden kirjeiden viesti. Onko sinulla unelmia? Ulkomaanmatka, sapattivapaa, uusi auto - miksei samantien kauneusleikkaus? Tuo nuortenpalstan valitus osuu juuri tähän unelmatehtailuun. Mainosten ihmiset ovat niin epätodellisia, että kukaan ei voikaan tulla heidän kaltaisekseen. Eikä se ole tarkoituskaan. Tarkoitus on saada ihmiset ostamaan rasvoja ja ryysyjä ja turhanpäiväisillä ominaisuuksilla varustettuja kännyköitä, jotta oltaisiin edes vähän lähempänä jotain valoisaa ja kauempana jostain pimeästä. Yhtä epämääräistä kuin maailmanuskontojen lupaukset kuolemanjälkeisestä autuudesta. Se vain pitää saavuttaa tässä ja nyt.

Kulutusyhteiskunnan synty liittyy yhteiskunnan tasa-arvoistumiseen. Kun sääty ei enää rajoittanut ihmisten elämää, voitiin alkaa kuvitella, että kaikilla on samanlaiset mahdollisuudet onneen, sivistykseen ja vaurauteen. Kuten olemme vaikkapa koulutuksen arvostuksen vähenemisestä huomanneet, aina kun rahvas pääsee lähemmäs paratiisia, sääntöjä muutetaan ja peli alkaa alusta.

Luoton tyrkyttäminen on keino jakaa varallisuutta uudelleen. "Köyhä kansa / rikkailta lainaamalla / toteutteli toiveitansa", kuten Göstä Sundqvist asian ilmaisi aikanaan. Pikaluotot ovat keino kyykyttää niitä, joilla ei muutenkaan niin vauraasti mene.

Mutta järki ei voi vallita taloudessa, koska se perustuu uskomuksiin ja toiveisiin korkeimmallakin tasolla. Miksei sitten omaa elämää vasta aloittelevilla nuorilla tai muuten vain Kelan orjuudesta pois pyristelevillä? Kuka uskoo uuteen lamaan, kun kaikki on nyt ihan eri lailla?

Uusjako tarkoittaa sitä, että osa ihmisistä saadaan pysymään köyhinä ja osa ennen pikkuvarakkaista saadaan köyhdytettyä. Näin kävi Suomessa 1990-luvun alkupuolella ja voi aivan hyvin käydä nytkin.

Mutta unelmat eivät ole vain meidän omiamme. Esimerkkinä meidän perheen autotilanne: metron varressa asuvat eivät autoa periaatteessa tarvitse. Mutta ystävien ja sukulaisten oletusarvona on, että meidän kaltaisillamme ihmisillä on auto. Meitä pidetään ikävinä tyyppeinä, kun emme raijaa kahta lasta julkisilla liikennevälineillä joka selkosen taakse. "Kun sinne ajaa ihan helposti." Paineita on - ottaa taas lisää lainaa...

Sehän se on tämä länsimainen elämäntapa, Max Weberillä on hyvä sana Lebensführung eli elämäntavan käytäntö. Se on pieniä valintoja suurin merkityksin, eikä niitä voi aina yksin päättää. Kun mielikin sitten tekisi niitä asioita, joihin ei oikeastaan ole varaa. Että olisi jossain valoisassa ja poissa pimeästä.