Työvoimaa

Taas virkistävä Vieraskynä Hesarissa: SAK:n elinkeinopolitiikan asiantuntija Pia Björkbacka kirjoittaa työperäisestä maahanmuutosta ja sen edistämisestä.

Olen ihmetellyt hieman samoja asioita kuin mistä Björkbacka kirjoittaa. Millä logiikalla jostain muualta kotoisin olevat ihmiset haluaisivat tehdä töitä, jotka eivät suomalaisille kelpaa? Varsinkaan työehdoilla, joita ei kestä ihminen ollenkaan.

Ja hallitus haluaa vielä edistää työperäistä maahanmuuttoa työvoimapulan vuoksi. Rasismillako ratkaistaan se, ettei haluta maksaa ihmisille palkkaa? Sillä rasistinenhan se ajatus on, että jossain on ihmisiä, jotka kyllä sopeutuvat kun eivät paremmasta ymmärrä. Kyllä ymmärtävät, kun asuvat täällä jonkin aikaa.

Viimeistään heidän lapsensa, jotka käyvät suomalaista koulua (ja toivon mukaan ovat jo suomalaisessa päiväkodissakin) hoksaavat, millaisiin töihin heidän oletetaan soveltuvan, pelkästään etnisen taustansa vuoksi. Joko he passivoituvat ja syrjäytyvät, tai tulevat helvetin vihaisiksi ja syrjäytyvät.

Olen jo pitkään sanonut, että paras sijoitus ovat nykyään vartiointiliikkeiden osakkeet. Suomeen halutaan luoda kotoperäinen kurjalisto uudestaan, ja jos se ei onnistu, tuodaan kurjat muualta. Sitten pelätään polttopulloja, vaikkei niitä vielä lentäisikään - ja jossain vaiheessa alkaa lentää, kun tarpeeksi eristetään ihmiset toisistaan.

Kannatan maahanmuuttoa ja ihmisten liikkumista. On ihan oikein, että ihmiset etsivät parempaa elämää sieltä, mistä sen uskovat löytävänsä. Tietoinen ihmisten huonomman aseman hyväksikäyttö on kuitenkin aina väärin. Muualta tulleiden työntekijöiden pitää olla tasaveroisessa asemassa suomalaisessa yhteiskunnassa, tai jäljestä tulee lopulta todella rumaa.

Törkeintä on kyllä se, että suomalaisten nykyisten ja tulevien vanhusten hoitoon liittyviä ongelmia käytetään tekosyynä etnisen alaluokan luomiseksi maahamme. Maksakaa hommista hyvin ja antakaa kunnolliset työolot, kyllä tekijöitä tulee. Eikä tarvitse miettiä lähiöiden slummiutumista ja nuorisoväkivaltaa ainakaan nykyistä enempää.

Alue- ja arkipolitiikkaa

Olipas hilpeä kirjoitus Hesarin Vieraskynässä. TKK:n tuotantotekniikan professori Esko Niemi sanailee aiheesta miten kallista on ylläpitää infrastruktuuria taantuvilla alueilla ja kuinka suomalaiset tulevat jatkossa keskittymään etelän jo nyt tiheimmin asutuille alueille. Tiukkaa tekstiä, mutta vaikea nähdä, miten Niemi olisi erityisen väärässä, ainakaan annetusta näkökulmasta käsin.

Kävin pari viikkoa sitten sukuloimassa Kainuussa, ja nälkämaan käsite oli hyvin konkreettisesti esillä. Näetsen sireenit ja lupiinit kukkivat vielä, vaikka etelämmässä moinen toiminto oli suoritettu jo aikapäiviä sitten. Siinä sitä oli kasvukautta ja maataloushistoriaa ihan omissa silmissä. Karjatilaksi on minunkin tuntemani paikallinen maatila muutettu, mutta kuitenkin.

Maa- ja metsätalouden takia ihmiset taas ovat maamme aikanaan asuttaneet. Ei siinä ole luontoarvoja ja runosuonen sykintää hirveästi kyselty. Miksi leivän perässä lähteminen toiseen suuntaan on niin kauheaa? Taantuvia kaupunkejakin on ollut maailman sivu, otetaan Venetsia nyt esimerkiksi jos ei pienempi kylä kelpaa.

Viimeaikainen sukellukseni arjen tutkimukseen on tuottanut välitulokseksi ainakin sen, että arki sijoittuu menneisyyteen, kuten myös lapsuus. Se "tavallinen arki", josta aina puhutaan on idealisoitu kuva siitä, miten perheet elivät joskus 1960-luvulla tai ennen sotia tai missä itse kunkin historia alkaa. Suomen tapauksessa tavallinen arki tarkoittaa usein maaseutua, paremman puutteessa perinteisiä sukupuolirooleja toteuttanutta työläisperhettä.

Usko siihen, että nykyhetki on huonoa ja kelloa voi kääntää taaksepäin taitaa olla aluepolitiikankin takana oleva ajatus. Miten muuten keskustapuolue eli maalaisliitto voi vuodesta toiseen olla vakavasti otettava poliittinen toimija?

Jotenkin aluepolitiikkaan tuntuu liittyvän se ajatus, että ihmiset olisivat hirveän onnettomia muutettuaan suuremmille paikkakunnille. Tätä kysytään yleensä niiltä, jotka eivät ole (vielä) muuttaneet ja onhan se pelottava ajatus. Eihän "siellä" voi ihminen asua.

Kas kun minun melko iso otokseni Helsinkiin muuttaneista ei anna vastaavaa tulosta. Johtuneeko siitä, että porukka on korkeasti koulutettua, osalla taustalla on varmasti ollut myös isompien ympyröiden kaipuu. Helsingin yöelämä onkin suurelta osin muiden kuin paikkakunnalta kotoisin olevien tuottamaa. Siis niiden, joita katsottiin kotikaupungissa kieroon pahemman kerran. Tällainen tavallinen täällä syntynyt on ihan ihmeessä - en minä näitä alakulttuureita tunne! Kysykää joltain ex-keuruulaiselta.

Niemen argumentit kietoutuvat sen ympärille, että aluepolitiikka on kallista ja sen kustantavat suurten kaupunkien asukit. Onhan se niinkin, että Helsingissä on mahdotonta päästä julkisen puolen hammashoitoon, toisin kuin suuressa osassa muuta Suomea. Mutta mistä näitä alkaisi purkaa - korkeakoulut ovat olleet toistaiseksi tulilinjalla.

Kesällä tulee luettua myös maakuntalehdistön ratkiriemukkaita lasautuksia aiheesta miten meillä on täällä kaikki paremmin. Kesäisin voi siltä tuntuakin, ainakin lehtien toimituksissa kun aina vaan raportoidaan kesätapahtumista. Mahtaneeko tuntua samalta, kun meno hiljenee ja räntä iskeytyy ikkunalasiin...

Ajatuksia parisuhteesta

Viimeksi kirjoitin ystävyydestä tai oikeastaan jo parisuhteesta... ja väsyneistä äideistä.

Eeva Jokisen väitöskirja Väsynyt äiti vuodelta 1997 jätti minulle hämmentyneen olon. Ilmeisesti äitien väsymys sinänsä oli tarpeeksi fantastinen löytö, koska asian seuraava vaihe eli syyt ja seuraukset jäivät vähemmälle. Toki Jokinen otti esille äitien oletetun yksinäisyyden, mutta ei minusta mennyt siinä asiassa pintaa syvemmälle.

Viime kevään äitikeskustelussa oli suunnilleen sama aihe ja sama ongelma. Äidit ovat väsyneitä ja yksinäisiä, ja kas: toimenpide-ehdotuksina oli mm. neuvolan tukea, vertaisverkostoja ja taisi siellä ilmetä vanha tuttu sukulaisten läsnäolokin.

Missä isi, kysyvät lapset ja sietäisivät kysyä monet aikuisetkin. Jokinenkin jankuttaa aiheesta "onhan niitä ilman miestäkin lapsia saavia naisia", mutta häkellyttävä enemmistö lapsista syntyy kuitenkin edelleen heteroseksuaaliseen parisuhteeseen. Joten äitien väsymisen ongelma on mitä todennäköisimmin parisuhteesta johtuva, milloin syynä eivät ole ylivoimaiset olosuhteet kuten sairaus, taloudelliset vaikeudet tai muut selkeästi havaittavat seikat.

Miksi väsynyt äiti ei saisi odottaa tukea mieheltään? Eikö miehiltä voi saada tukea? Oma kokemukseni on lähes täysin päinvastainen: kun lapset on yhdessä hankittu ja yhdessä niitä hoidetaan, kaiketi miehestä on eniten apua myös silloin, kun voimat eivät tunnu riittävän ja motivaatio on hakusessa.

Mielikuvamme parisuhteesta lienee suurin rajoittava tekijä tuen saamisessa ja antamisessa. Mitä mies on, mitä nainen on, millaisia suhteita heidän välillään voi tai suorastaan saa olla?

Kuten viimeksi kirjoitin, ystävyyttä pidetään helposti jonkinlaisena parisuhteen alennustilana, johon jouduttuaan diili kannattaakin jo purkaa. Mutta arjen jakaminen, rahojen kanssa melskaaminen ja lastenhoidon vaihtelevat tilanteet iloineen ja kriiseineen eivät anna paljoakaan tilaa salaperäisille intohimoille ja maskuliiniselle tai feminiiniselle mystiikalle. Kyllä sen on oltava reilu peli ja koko ihminen hyveineen ja heikkouksineen, kun sille tielle lähdetään.

Kirjoitin viime jutussani myös, miten ystävyyskin voi muuttua hoivasuhteeksi ja parisuhde varsinkin. Sitä en kuitenkaan tarkoittanut, ettei aikuinenkin ihminen voisi odottaa ja saada hoivaa toiselta aikuiselta ihmiseltä. Niin ystävyys kuin rakkauskin ovat tiloja, joissa ainakin rajallinen hoivan oletus on sisäänrakennettuna. Ei lapsen saaminen muuta tätä asiaa - vai tuleeko yhden ihmisen äidistä jotenkin vähän kaikkien äiti, universaali mamma jonka heikkous tuhoaisi maailman... Siksikö äitien väsyminen on niin kamalaa ja vaikeasti hoidettavissa?

Mutta kuka olisi äidin ystävä, ellei se heteronormatiivinen puoliso? Kukaan muukaan tuskin pääsee yhtä lähelle samaa kokemusmaailmaa. Olen näet havainnut senkin, että lapset eivät tottavieköön ole samanlaisia ja samanikäistenkin lasten äideillä voi olla hyvin vähän yhteistä. Sen sijaan samaan geenialtaaseen panoksensa (sic) heittäneeltä ihmiseltä voi tulla parhaimmillaan hyvinkin virkistäviä näkemyksiä. Puhumattakaan, että saman katon alla asuva ihminen näkee ja kuulee kaikenlaista, jos hän vain rohkenee olla paikalla eikä ole kuuro eikä sokea.

Ystävyys syntyy useimmiten yhteisistä kokemuksista. Ystävät ovat yleensä nykyisiä tai entisiä koulu-, opiskelu-, armeija- tai työkavereita. Pikkulapsivaihe on sekin intensiivinen keikka, jonka luulisi lähentävän eikä erottavan ihmisiä, jotka ovat sille tieten tahtoen lähteneet. Mikseivät puolisot voisi olla lasten hankkimisen seurauksena entistä läheisempiä, tuntea toisensa paremmin ja arvostaa toisiaan enemmän? Siksikö, että ystävyys on niin aliarvostettu ja väärinymmärretty asia, eikä sitä sovi parisuhteessa ollakaan?

En ole tässä kirjoittanut rakkaudesta, koska romanttista rakkautta tuputetaan meille joka tuutista, pienemmällä tai suuremmalla auktoriteetilla. Enkä ole kirjoittanut vanhemmuuden ruumiillisesta puolesta, vähän sama juttu. Lopulta kuitenkin ihmisten kannattaisi olla kilttejä toisilleen, myötätunto ja kohteliaisuuskin olisivat hyvä homma. Sama se mikä suhde ja missä tarkoituksessa, mutta varsinkin parisuhteessa on melkein pakko jossain vaiheessa alkaa olla ihmisiksi. Kunpa se vaihe olisi useammilla silloin, kun on alettu tehdä uusia ihmisiä.

Ajatuksia ystävyydestä

Viimeisimmässä Tiede-lehdessä Tuija Matikka kirjoittaa ystävyydestä, ja sunnuntain Hesarissa Janne Luotola mielipiteili ystävyyden puolesta parisuhdetta vastaan.

Käsittääkseni ystävyydellä ja varsinaisella parisuhteella ei ole paljoakaan eroa. Jos vuosikausia tosissaan elää toisen kanssa, on pakko muokata suhdetta ystävyyden suuntaan. Vanhat ystävät taas ovat usein kuin toisiinsa hioutuneet puolisot, rutiineineen ja tavanmukaisine ilon- ja riidanaiheineen. Viimemainittuja pyritään henkilöiden luonteiden mukaisesti joko välttämään tai etsimään.

On tietysti toisenlaisiakin ystävyyksiä ja parisuhteita. Varsinkin parisuhteessa pidetään normaalina, joskaan ei aina toivottavana, että puolisot etsivät toisistaan jonkinlaista varhaisen hoivan korviketta, suomeksi sanottuna asettuvat lapsen asemaan ja suuttuvat kovasti, jos näitä tarpeita ei tyydytetä.

Myös ystävyyssuhteet voivat olla hoivasuhteita, tätä korostaa myös Matikka. Eipä siinä mitään, jos toinen tykkää hoivata ja toinen olla hoivattavana. Monesti vain uuden hoivattavan ilmestyminen, oli se sitten puoliso ja/tai oma lapsi, rikkoo tällaisen ystävyyssuhteen tai laittaa sen ainakin katkolle.

Onkin hyvä muistaa, että se "sinkkuystävä" joka valittaa perheellistyneen kaverin muuttuneen ja menneen ihan pilalle ei välttämättä ole oikeassa. Kaveri on samanlainen kuin ennenkin, kohteet vain ovat vaihtuneet. Onko se sitten reilua ja ketä tässä maailmassa pitäisi eniten hoivailla on kysymys sinänsä.

Parisuhteen ongelmista kirjoittaa Janne Luotola, joka onnistuu tosin vaikuttamaan pakit saaneelta filosofian fuksilta, mutta oli tekstissä asiaakin. En minäkään ymmärrä, miksi kahden ihmisen suhde vaatisi hillittömät bileet, varsinkin kun nämä bileet järjestetään monesti aika merkityksettömässä vaiheessa suhdetta. Ollaan asuttu yhdessä iät ja ajat ja lapsiakin jo on. Kivaahan se on juhlia, mutta ei se voi suhteelle merkitä kuin lisäpaineita rahanmenon takia.

Hoiva ja lapset lienevät suurin ongelma nykyajan parisuhteissa. Koska useimmat voivat itse päättää, koska hankkivat lapsia tai eivät, on mahdollista elää nuorenparin elämää hyvinkin pitkään. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole onnistunut ratkaisu suhteessa, johon on joskus tarkoitus hankkia lapsiakin.

Vuosien mittaan muodostuu rutiineja, jotka lapsi rikkoo. Suhde voi muuttua hoivasuhteeksi, vaikka ei ollut alunperin tarkoitus. Lapsi taas vaatii molempien vanhempien ensisijaisen hoivan vuosien ajan. En pidäkään vain huonona ratkaisuna, että aikuisen ikään ehtineet ihmiset alkavat toisensa löydettyään lisääntyä melko pian. Tuleepahan oikeasti uhmaikäisiä kiukuttelijoita, ei tarvitse aikuisten esittää sitä roolia...

Tiedän aivan hyvin, mitä tarkoitetaan sanomalla "olemme vain ystäviä". Emme pane toisiamme, på finska - niin huonosti kuin tämä todellisuutta usein kuvaakin. Mielestäni hyvässä parisuhteessa ennemminkin päästään ystävyyden asteelle kuin että se olisi jonkinlainen suhteen taantuma.

Olen viime aikoina perehtynyt arjen käsitteeseen ja mm. Eeva Jokisen teoksiin Kirsti Salmi-Niklanderin neuvosta - kiitos, Kirsti! Viimeksi on luvussa ollut Väsynyt äiti, joka on sekin saanut minut pohtimaan pienten lasten vanhempien parisuhteita - ja ystävyyttä. Siitä lisää lähipäivinä...

Lomaltapaluu

Onnistuin siinä, mistä nykyään aina kohkataan eli "selätin lomastressin". Olipa aika paini, enimmän aikaa ahisti todella rankasti. Nyt sitten käynnistelen kirjoituskoneistoa. Lapset ovat vielä kuun loppuun kotona, joten mitään suunnattomia ei kannata haaveilla saavansa aikaan. Sekalaista kesämatkailuakin harjoitamme vielä.

Tajusin senkin, mistä lomastressi tulee. Nimittäin siitä, ettei ole mitään erityisiä mielihaluja, joita lomalla toteuttaa. Poteeko intohimoinen purjehtija, siirtolapuutarhanhoitaja tai tunturivaeltaja lomastressiä? Tuskin. Korkeintaan hänen läheisensä ahdistuvat ajatellessaan taaaas yhtä kesää merellä tai mullassa. Harrastajamme itse on onnellinen päästessään vihdoin tositoimiin.

Identiteetistähän tässä kaikessa on kyse, taas kerran. Töissä ihanteena on itseään toteuttava, itseohjautuva uraohjus - joka jollain käsittämättömällä keikauksella on sitoutunut senhetkiseen organisaatioonsa. Lomilla haaveilemme olevamme samalla tavoin innostuneita ja sitoutuneita - edes perheisiimme, joiden kanssa useimpien oletetaan viettävän lomansa osittain tai kokonaan.

Loma ja loma, tietenkin. Tämän kuun lopussa minulta loppuu äitiyslomakin ihan virallisesti. Mutta ei aiemmin. Olen ohjannut esimerkiksi tohtoriassistentin tehtäviin kuuluvat kesätentti- sun muut kyselyt Aappo Kähöselle niin kauan kuin hänelle niistä palkkaa maksetaan eikä minulle. Virka se on virkasuhdekin, ja tehtävät ja sovitut asiat pysyvät vaikka ihmiset vaihtuvat. Otan puolestani elokuun alun jälkeen vastaan myös Kähöselle suunnatut tenttikuoret, en käännytä niitä pois :-) Vaan se on sitten.

Aion nimittäin tosiaan kirjoitella tässä heinäkuussa useampaakin juttua - kaikkia en saa valmiiksi, mutta ainakin pystyn keskittymään, kun laitoksen hommat eivät vielä istu niskassa. Henkisesti olen henkilökuntaa elokuun alusta, saa nähdä miten tekstiä syntyy sitten enää... Yritän siis minäkin olla itseohjautuva, sitoutunut ohjus. Temppu ja miten se tehdään :-) Varsinkin kun noiden lomaseuralaisten kanssa alkoi olla lopulta todella kivaa, ja sen tunteen haluaisin säilyttää mahdollisimman pitkään.

Hyvää kesän jatkoa, lomalla tai ilman!

Lena Linderborg: Sex, sprit och Kulturfonden

Nappasin tämän kirjan Akateemisesta ihan nimen takia: aina kun jokin säätiö mainitaan, säpsähdän hereille :-) Plus että finlandssvenskhet kiinnostaa siinä missä maamme muutkin kulttuuri-ilmiöt. Tirkistelijöitähän me olemme kaikki. No pohjalaisuudesta kai kaikki ovat saaneet jo tarpeekseen...

Kyseessä on siis kahden viisikymppisen suomenruotsalaisen naisen matka suomenruotsalaisuuden ytimeen - jota ei tosin löydy, mutta eipä haittaa. Kertojaminä Bodil on saanut 30 000 euron apurahan Kulturfondenilta, jotta hän kirjoittaisi reportaasin siitä, mitä suomenruotsalaisuus on. Kuten kaikilla apurahansaajilla ennen paatumuksen asettumista sydämeen, Bodilillakin on suuri tarve toteuttaa apurahahakemuksensa lupausta mainitun asian selvittämisestä.

Koska ajatus Svenskfinlandiin menemisestä yksin tuntuu aivan oudolta, mukaan kutsutaan Bodilin lapsuudenystävä, joka oli aikanaan samassa käsipallojoukkueessa - tyylilaji eli lempeä ironia tullee viimeistään tässä vaiheessa selväksi. Maj-Britt on perintörikas sosiaalityöntekijä, joka olettaa toki saavansa ainakin ilmaiset matkat siitä hyvästä, että ottaa kuvia Bodilin kirjaa varten. Reissun koherenssista kertoo se, että Maj-Brittin kameraa ei juuri mainita alun jälkeen...

Svenskfinlandissa (jolle ei kai ole kunnon käännöstä?!) on Bodilin havaintojen mukaan ilmeisen vaikea pysytellä selvin päin: aina on joku kaivamassa viinipulloa esille. Kirja on aika vapaa snobbailusta tässä suhteessa, mitään tanniineja ei mietitä vaan sitä, mitä ihmiset sanovat ja tekevät. Virkistävää, verrattuna siihen mitä saa monesti suomenkielisessä, tavarataivaaseen eksyneessä nykykirjallisuudessa lukea.

Samoin se on virkistävää, että viisikymppiset naiset menevät ja toheltavat, kysyvät ja ihmettelevät. Vain ohimennen mainitaan, miten nykynuoret tuntuvat olevan kummallisen kauniita - vaihdevuosista, rypyistä tai kolotuksista ei puhuta sanaakaan. Minulta on lukematta suomalaisen radikaalifeminismin historia, mutta eikö se ollut hyvin pitkälti ruotsinkielistä? Kaikuja noista ajoista ja asenteista tulee ehkä esille tällaisissa asioissa.

Ei niin että Bodil ja Maj-Britt olisivat muuta kuin ikäisiään, tai että he remeltäisivät jotain uudelleenlämmitettyä keski-ikäisten seksivallankumousta. Kirjan nimessä mainittu sex viittaa lähinnä Bodilin toistuvasti mönkään meneviin treffeihin Maj-Brittin lapsuudenystävän Gustafin kanssa. Kas kun matkasuunnitelma venyy ja paukkuu ja aina pitää käydä vielä jossain tärkeässä paikassa. Lukekaa itse, jos kiinnostaa saavatko he toisensa ja missä mielessä.

No, mitä tirkistelijä sai selville? Vaikea sanoa, varmaan teos on osin aika sisäänlämpiävä ja moni hyvä heitto jää minulta piiloon... Onkohan oikeasti olemassa mitään Tvångsvenskans Ovännerin kaltaista verkostoa? Käyttääkö Stefan Wallin oikeasti hiusöljyä? Onko Uudenkaarlepyyn onnellisin ihminen oikeasti norjalainen? Paha mennä sanomaan, valistakaa jos tiedätte.

Pakkoruotsista puhutaan paljon, koska oletettu verkosto TO vastustaa sitä. Oma mielipiteeni on ottiatuota kirvesvartta, kaiketi ruotsi on vähän niinkuin matematiikka. Vain pitkän matikan lukijoilla on todellista hyötyä matematiikasta, muut ovat enemmän tai vähemmän tampioita laskennossa. Sama juttu ruotsin kanssa, pieni vähemmistö kieltä koulussa lukeneista osaa sanoa sillä muuta kuin tack så mycket ja sattans sjutton.

Kuten lukion pitkä matematiikka vaaditaan lääkikseen pääsyyn, valinnainen ruotsi voisi olla pakollinen vaikka valtsikkalaisille. Sama lopputuloshan siitä vain seuraisi, jos ruotsin lukeminen olisi suotavaa mutta ei pakollista: jotkut osaisivat, toiset eivät juurikaan. Eikä tarvitsisi syyttää suomenruotsalaisia herrakansan otteista.

Bättre folk-ajattelu tuntuu olevan lähes kaikille naisten tapaamille ihmisille vaikea asia. Halutaan muistuttaa, että Svenskfinland on läpileikkaus suomalaisista - Kontulan ostarilla lähes päivittäin ihmisiä salakuuntelevana voin todistaa tämän... Toki poikkeuskin löytyy, mutta kyseisen pariskunnan elitistiset ajatukset eivät kokemukseni mukaan rajaudu ruotsia puhuviin aatelisiin, jos kohta ole heille tyypillisiäkään.

Vähemmistönä voi olla kivaakin, on yksi kirjan viesteistä. Kun Svenskiksen väliajalla tapaa aina tuttuja, onhan se hauskaa. Samanlainen olo tuli kyllä minullekin Tuntemattoman sotilaan näytöksessä keväällä, vaikkemme kollegoiden kanssa poskisuudelmia vaihtaneetkaan. Pienet piirit luovat turvallisuutta, syntyivät ne miten hyvänsä.

Edellisessä lukemassani kirjassa havaittiin, että ruotsalaiseksi on pakko syntyä. Sex, sprit och Kulturfonden taas vakuuttaa liikuttavasti, että suomenruotsalainen on jokainen, joka haluaa olla - ruotsia olisi toki syytä puhua enimmän aikaa. En ole tästäkään huolimatta ajatellut kokeilla, voisiko minustakin tulla polskija ankkalampeen...

Enkä usko tietäväni tuntemistani suomenruotsalaisista oikeastaan sen enempää, ei niin että sitä olisin ollut etsimässäkään. Varmin keino saada selville ihmisestä jotain on kysyä häneltä itseltään. Tämän havaitsevat myös Bodil ja Maj-Britt etsiessään suomenruotsalaisuutta Åbo Akademista. Totuus on tuolla ulkona ja tarjoaa viiniä ja yösijaa :-)

Kuten kirja toteaa, ei ole mitään suurta yhteistä nimittäjää, jonka alle voisi koota kaikki suomenruotsalaiset Österbottenista Eiraan ja takaisin. Toteaisipa joku saman "suomensuomalaisista"... Toisaalta, suomenruotsalaiset ovat suomenruotsalaisuuden lisäksi myös suomalaisia. Heistäkään ei tule ruotsalaisia, vaikka "muminsvenska" olisi miten hellittyä Ruotsissa juuri nyt.

Vilkaisin tätä juttua varten nettiä aihepiiristä, mikä aina vähän masentaa. Kaiketi juuri siitä, että suomalaisuudesta eniten touhottavat keskittyvät vihaamiseen ja rajojen pystyttelemiseen johtuu, että suomalaisuudesta keskusteleminen on niin tympeää? Vai voisiko joku kirjoittaa jotain kepeän analyyttista meistä suomenkielisistäkin? Ehkä Kulttuurirahasto antaisi fyrkkaa siihen tarkoitukseen :-)

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Kesälukemista, muka ilman ammatillisia paineita... Virkistävää lukea kotimaista satiiria välillä, niin kömpelöä kuin Nousiaisen teksti ajoittain onkin. Ja ihanaa, että suomalainen mieskirjailijakin voi nykyään kirjoittaa kepeästi ja hauskasti, sanoen silti paljon.

Vadelmavenepakolaisen kuvaama ilmiö on tuttu: kun siellä Ruotsissa on kaikki paremmin. En tosin tunne ketään, joka olisi alle kouluikäisenä ottanut Olof Palmen ottoisäkseen. Siltikin, Nousiaisella on ollut herkullinen aihe käsissään.

Keskittyminen sosialidemokratiaan ruotsalaisuuden ytimenä on ihan mahdollinen näkökanta. Tällaisenaan kirja nouseekin suomalaisen yhteiskunnan kritiikiksi siinä missä ruotsalaisenkin: yhteen hiileen ei Pohjanlahden tällä puolen puhalleta sitäkään vähää, ja vain aatelin vähyys ja köyhyys estää meikäläistä julkkiskulttuuria olemasta yhtä typerryttävän elitististä kuin svenskeillä nykyään.

Kirjan alkupuoli lupailee ehkä kepeämpää otetta kuin mihin päädytään. Oma vadelmavenepakolaisuuteni näet keskittyy enimmäkseen tuonne design-puolelle: minusta Aallon huonekalut ovat enimmäkseen rumia ja Marimekon kankaat kömpelöitä - miten olisi vaikkapa Josef Frank ja Svenskt Tenn? Kyllä, Sköna Hemiä on luettu :-) Tätä likkamaista puolta Nousiainen sivuaa aika vähän, kaiketi keskittyäkseen johonkin yhteen ja tiettyyn. Mikäpä siinä, mutta voisi tästä chick-versionkin kirjoittaa! Totta vieköön.

Aika moni meistä on varmaan joskus halunnut joitain osia ruotsalaisuudesta: elokuvat, urheilumenestyksen, populaarimusiikin, autot, muotivaatteet... ja voihan noita ostaa, nykyään Suomestakin ja kun mammonaa kertyy, alkavat sitä vaativat urheilulajitkin sujua. Kuten Nousiaisen päähenkilökin huomaa, ihan sama asia se ei kuitenkaan ole kuin syntyperäisyys, vaikka miten yrittäisi.

Toisille riittää Sköna Hem ja ruotsinristeilyt kökköä finlandssvenskaa tapaillen, toisille ei kelpaa kuin riikinruotsalainen aksentti ja pohjoismainen yhteistyö elämäntapana. Minusta ruotsalaisuudesta pitääkin olla kiinnostunut, koska kulttuuri ei tunne maiden rajoja vaan elää meissä kaikissa. Kukapa kirjoittaisi suomalaisuudesta ja venäläisyydestä yhtä oivaltavasti? Kuka uskaltaisi tarttua ilmiselvään aiheeseen?

Minua äitinä kosketti Vadelmavenepakolaisessa erityisesti päähenkilön kaipuu ruotsalaiseen perheeseen. Ettei rähjättäisi, vaan keskusteltaisiin ja lapset käyttäytyisivät enkelimäisen hyvin, koska heitä olisi aina rakastettu ehdoitta. Ou jee. Vaan aika monessa suomalaisperheessä kummittelee se hermonsa menettänyt sotaveteraani, joka pimahtelee täysin arvaamattomasti, vaikkei ketään enää kirves kourassa hankeen ajettaisikaan.

Nousiaisen päähenkilö sivuuttaa kokonaan kotoiset "ruotsikkomme"; katse kantaa aina veden yli. Monelle meistä etappi numero yksi on kuitenkin suomenruotsalaisuus, jossa siinäkin on oletettavan kadehdittavia piirteitä. Miksi muuten suomenruotsalaisista Strömsö-ohjelma on hieman imelä ja suomensuomalaisista ihanne ja idylli?

Seuraavaksi luvussa onkin teos Sex, sprit och Kulturfonden. Saa nähdä mitä siitä selviää.