Sodasta ja traumoista

Lähetin allaolevan kommenttikirjoituksen Hesariin liittyen tämänpäiväiseen Sari Näreen ja Jenni Kirveen debattikirjoitukseen. Saa nähdä julkaisevatko ja kuinka lyhennettynä...

"Sari Näre ja Jenni Kirves, useammankin sodan kokemushistoriaa valottavan teoksen kirjoittajat ja toimittajat, kirjoittavat Helsingin Sanomissa 16.11. suomalaisista vaietuista sotatraumoista. He tekevät rohkeita oletuksia ja yleistyksiä, joista osan korjaa dosentti Martti Turtola. Joitakin nimenomaan Näreen ja Kirveen edustamaan tutkimustapaan liittyviä ongelmia on myös hyvä tuoda esille. Kuulun itsekin väljästi ottaen samaan sodan historian koulukuntaan, mutta en voi kritiikittä hyväksyä kaikkea kirjoituksen sisältöä.

Suomalainen sotahistoria on todellakin ainutlaatuista. Mikään muu maa maailmassa ei käynyt veristä sisällissotaa vuonna 1918 tai taistellut Neuvostoliittoa vastaan vuosina 1939-40 ja 1941-1944, sekä Saksaa vastaan 1944-45. Sen sijaan lähes kaikki muut maailman maat ovat kokeneet samanlaisia raakoja sotia, monet myös omalla maaperällään. Monet maat ovat sodassa tälläkin hetkellä. Sodan kokemus ei ole maailman mittakaavassa millään lailla ainutlaatuinen. Samoin sodista vaikeneminen tai niiden muiston vaalimisen yksipuolisuus ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Suomalaisen yhteiskunnan väkivaltaisuus on todellinen ilmiö, mutta verrattuna muuhun maailmaan sen selityksenä eivät yksin tai edes pääasiallisesti voi olla sodat tai niiden jälkikuva.

Kansainvälisten vertailujen tekemättä jättäminen on ongelma kaikelle tutkimukselle, mutta erityisesti se nousee esille, kun ajatellaan suomalaisten suhtautumista historiaansa ja varsinkin sotahistoriaan. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana suomalainen isänmaallisuus on kokenut muodonmuutoksen ja sodat ovat alkaneet näytellä siinä entistä suurempaa roolia. Samaan aikaan alkoi Suomessakin vaikuttaa sodan historian uudempi tutkimusperinne, mistä myös Näreen ja Kirveen teokset ammentavat. Alettiin arvostaa muutakin kuin perinteistä, sotatoimiin keskittyvää sodan ajan historiaa. Naishistoria, muistitietohistoria ja mentaliteettien historia tulivat tunnetuiksi suurelle yleisölle, kuten myös osaksi historiantutkimuksen valtavirran tutkimustapaa.

Sota onkin nykyään läsnä suomalaisuudesta esitetyissä argumenteissä huomattavan usein. On kuitenkin hyvä muistaa, että niin historiantutkimuksessa kuin psykiatriassakin on viime vuosina kyseenalaistettu ajatus traumojen purkamisesta. Tavoitteena ollut toipuminen ei välttämättä ole sen ainoa seuraus, vaan traumaattiset asiat tulevat osaksi nykyhetkeä yhä uudelleen. Kansallisessa historiatietoisuudessa sota kääntyy helposti muuksi kuin positiiviseksi ”toipumiseksi”; seurauksena voi olla nationalistista uhoa ja sotien muistoon takertumista, ei elämän eteenpäin menemistä. Jälkimmäinen on kuitenkin usein ollut sodan itse kokeneiden ihmisten tavoitteena, kun he ovat hyvinkin tietoisesti välttäneet sodista puhumista niiden päätyttyä.

Millä tavoin Näreen ja Kirveen kirjoitus poikkeaa hengeltään kirjoituksista, joissa ihastellaan suomalaisten erityistä sotilaallista kuntoisuutta? Entä millä tavoin suomalaisten sotakokemuksen erityisyyden korostaminen ei nimenomaan hyödytä perussuomalaisten kaltaisia ryhmittymiä? Onhan totta, että monilla Suomeen tulevilla pakolaisilla on paljon läheisempää ja jopa omakohtaista kokemusta sodasta. Se ei ole heillä vuosikymmenien takainen piilevä, ylisukupolvinen trauma vaan jatkuvasti seuraava oma muisto. Eikö heidän mahdollinen väkivaltaisuutensa ole vielä paljon ymmärrettävämpää kuin suomalaisten? Mutta jos ajattelemme, että juuri suomalaisten kokemat sodat ovat jotain erityistä ja niistä seuraa aivan omanlaisiaan asioita, emme voikaan tuntea minkäänlaista myötätuntoa toisia sodan kokeneita kohtaan.

Jos perustelemme suomalaisten käytöstä ja pahoinvointia sodan kokemuksella, sivuutamme monet muut, paljon läheisemmät asiat Suomen historiassa. Minne katosi Näreen ja Kirveen maailmasta 1960-luvulle ajoittuva ns. suuri muutto, jossa Suomi viimein toden teolla kaupungistui, ja jota on pidetty tähän saakka yhtenä suomalaisen pahoinvoinnin keskeisenä tekijänä? Unohtuiko 1990-luvun lama, vai onko se liian läheinen asia käsiteltäväksi? Onko toisaalta 1800-luvun kansakunnan rakentaminen liian kaukainen ja monimutkainen asia, jotta suomalaista erikoislaatuista minäkuvaa alettaisiin etsiä sieltä saakka? Vai onko helpompi sittenkin ymmärtää kaikki suomalaisten harjoittaman väkivallan valossa – onhan Lalli, Piispa Henrikin surmaaja hänkin noussut suomalaiseksi sankariksi?

Sodan kokemushistoria vaatii hienovireistä tulkintaa ja myös sen ymmärtämistä, että kokemus on aina sidottu aikaansa ja paikkaansa. Useimmat tutkijat tietävät tämän, samoin kuin sen, että nykyhetki tulkitsee menneisyyttä omalla tavallaan ja omien tavoitteidensa hyväksi. Dosentti Martti Turtola korjaa asianmukaisesti Näreen ja Kirveen esittämiä tapahtuma- ja poliittiseen historiaan liittyviä väitteitä. Hän myös pitää suorastaan mauttomana kouluampumisten vetämistä mukaan. Itse pidän mauttomana yleensäkin vaikkapa ”talvisodan hengestä” puhumista milloin minkäkin, usein aivan toisentasoisen asian yhteydessä. Näin sota trivialisoituu ja normalisoituu osaksi suomalaista puheenpartta. Tämä ei sen paremmin kunnioita sodan kokeneita ihmisiä kuin edistä sota-ajan erityislaadun ymmärtämistä, saati vähennä suomalaisten kokemusta omasta väkivaltaisesta historiastaan.

En voi myöskään pitää varauksettoman kannatettavana Näreen ja Kirveen vaatimusta sodan kokemushistorian ”kartoittamisesta”. Mitään yhtenäistä karttaa ja kulkusuuntaa ei ole odotettavissa, vaan tutkimus etenee omista lähtökohdistaan. Paljastuu todennäköisesti paljon sellaisia kokemuksia, joita ei voida sijoittaa nykyiseen sotien kuvaan, eikä näin ole tarkoituskaan tapahtua. Kaikki tutkimukset eivät sulaudu osaksi suurta kansallista kertomusta, eikä niillä voida suoraan selittää nykyhetken ongelmia, saati löytää niihin ratkaisua.

Traumaattista lienee ollut varsinkin sodan itse kokeneille ihmisille myös se äärestä laitaan menevä suhtautuminen ja kohtelu, jota he ovat viime vuosikymmeninä saaneet osakseen. Sekin on kuitenkin ollut sidottua aikaansa ja kertonut oman aikansa ongelmista. Sodan tuleminen suorastaan muotiasiaksi viime vuosina on tietenkin hyödyttänyt meitä, jotka haluamme tutkia kyseisiä aikoja Suomen historiassa. On kuitenkin varottava uskomasta, että jatkuva sodista puhuminen tekee yhteiskuntamme yhtään sen paremmaksi kuin niistä vaikeneminen."

Kiitokset ja ei kun eteenpäin

Vaalitulos on tiedossa - Vasemmistoliitto otti takkiinsa ja minä sain 83 ääntä. Edellinen tulos ei ollut odotettu, jälkimmäinen realismin rajoissa mutta kampanjaan nähden myönteinen.

Kiitokset kaikille äänestäneille! Kaikki eivät voineet olla kavereitakaan, joten poliittinenkin viesti sai kannatusta. Vaikka tulos on vaatimaton, siitä on hyvä jatkaa. Aion olla mukana politiikassa täst'edeskin.

Vaalitulosta ja varsinkin sen valtakunnallista tasoa on jo ehditty analysoida. Minusta kyse on ennen kaikkea siitä, mitä ihmiset pitävät tärkeänä ja miten he uskovat sen saavuttavansa. Ei auta sanoa, että usko on perusteeton, vaan pitää osoittaa, mikä toimii paremmin. Ihmisiä pitää kunnioittaa - se on vasemmistolaisuuden perusta.

Päätän vaalibloggailun tältä erää, mutta juttua tulee jatkossakin. On tämä elämä sen verran ihmeellistä!

Hyvää herraonnea?

Tietyntyyppisten ihmisten ja varsinkin julkisesti kirjoittavien ihmisten sanavarastossa on kaikenlaista tauhkaa. Yksi näistä on "suomalaisten hyvä herraonni". Sillä tarkoitetaan, sikäli kuin olen oikein tulkinnut, esimerkiksi suhteellisen selväpäisiä presidenttejä, kohtuullisen ei-diktatorisia pääministereitä ja niin edelleen.

Tarvitseeko suomalainen sitten herraa päättämään asioistaan? Kun olen vaalityössä puhunut ihmisten kanssa, he tuntuvat sangen hyvin tietävän omat asiansa ja kaipaavat pikemminkin niille ajajaa, samoin kuin yhteiskunnan kokonaisuuden ymmärtäjiä. Alamaisuudesta ei ole ollut kaksisemmin tietoa - en tosin ole ollut paikalla kun ministerit ovat suvainneet kunnioittaa vaalitilaisuuksia läsnäolollaan.

Joka tapauksessa, näissä kuntavaaleissa valitaan ihmisiä hoitamaan kunnan ja kaupungin asioita. Ei sinne tarvita maailmantalouden asiantuntijoita tai ulkopolitiikan järeintä kalustoa, vaan ihmisiä jotka tietävät millaista elämä poliittisten päätösten jälkeen on. Kokeneilla valtakunnanpoliitikoilla on tietysti suurimmat vaalibudjetit ja kanavia sanomalleen, oli sitä kuntalaisten todellisiin kysymyksiin liittyen eli ei.

Tarkoitukseni ei itse asiassa ole kerätä säälipisteitä omalle vaatimattomalle kampanjalleni. Luotan siihen, että se on tavoittanut monet ihmiset ja herättänyt ajatuksia ja ehkä jopa hyvää mieltä. Sen sijaan mietin näinä päivinä ja tunteina, millaisin miettein ihmiset astuvat äänestyskoppiin. Ollaanko sittenkin alamaisia, vai valitsemassa ihmistä duuniin?

Päätös on sinun, hyvä äänestäjä. Tee se huolella tai kevyin mielin, miten vain. Mutta sinä sen teet.

Hyvää vaalipäivää!

Lapset ja nuoret - mutta millä hinnalla?

Jos jotain inhoan, niin niitä sinänsä ihan asiallisiin tietoihin perustuvia laskelmia, joissa selvitetään miten paljon lapsi tulee elämänsä aikana maksamaan vanhemmilleen ja/tai yhteiskunnalle.

Voidaan tietysti laskea sekin, mitä lapsi kasvettuaan parhaassa tapauksessa tuottaa. Päästäänkö plussan puolelle? Mitä tehdään, jos ihminen ei eläissään tuotakaan mitään selkeästi mitattavaa? Näitä asioita kun on kovin vaikea ottaa uusiksi...

Tällaisten laskelmien uutisointi harvemmin kertoo, kuka maksaa ja mitä. Tai sitä, miten saadaan aikaiseksi tuottavia ja tuottamattomia ihmisiä. Mikä on ihanneihminen - sellainenko, josta jokin taho saa kaiken mahdollisen irti?

Yksi vaalilauseistani on: "Ihmisiä ei saa tuhlata." Jospa joskus ajattelisimme niin päin, että tämä maallinen materia on meitä ihmisiä varten, ja jokaista varten. Jos fyrkkaa haluaa, ei lapsia kannata tehdä, ainakaan pitemmällä tähtäimellä.

Sosiobiologiaa tarjotaan selitykseksi varsinkin silloin, kun ilmiöiden taustalla olevia syy- ja seuraussuhteita ei haluta ymmärtää. (En ollenkaan paheksu biologiaan perustuvia selityksiä, niiden idioottimaista soveltamista kylläkin.) Mutta jospa otamme kerrankin eläimellisen lähtökohdan: mitä muuta arvokasta meillä on kuin jälkeläisemme?

Miten suhtaudumme lapsiin, miten kohtelemme heitä? Millaiset mahdollisuudet hyvään kohteluun annamme niille, jotka tekevät työtä lastemme parissa? Olemmeko sitä mieltä, että vain vahvimmat voittajat (eli varakkaimmat) saavat lisääntyä ja antaa jälkeläisilleen hyvän elämän, vai pitäisikö lajin monimuotoisuutta tukea sosiaalipolitiikalla?

Kuten arvata saattaa, olen jälkimmäisen vaihtoehdon kannalla. Olennaista on se, että kaikilla lasten arkeen kuuluvilla ihmisillä on mahdollisuus hoitaa hommansa hyvin ja kokea elämänsä mielekkääksi. Nyt ei tilanne ole tämä, oli kyse sitten kotona olevista vanhemmista, päiväkotien henkilökunnasta tai koulujen opettajista. Kaikki tämä kohdistuu lopulta lapsiin - ja heidän kasvettuaan meihin kaikkiin.

Kunpa voisimme olla ylpeitä siitä, miten kohtelemme lapsia ja nuoria nyt. Kunpa antaisimme heille riittävästi huomiota, niin kotona kuin päiväkodeissakin. Ettemme säästäisi kaikesta kouluissa, oppimateriaaleista kouluruokaan saakka. Että meillä olisi riittävästi väkeä tekemään niitä hemmetin innovaatioita - siihen tarvitaan aika laaja väestöpohja, muutama eliittikoulu ei ole ollenkaan tarpeeksi.

Eläimen lisäksi me olemme ihmisiä. Yritetään olla sitä toisillemme ja varsinkin lapsillemme.

Virtuaalimaailmoissa

Näinä aikoina moni kuntavaaliehdokas käy ylikierroksilla. Jokaisella on omat rentoutumiskeinonsa; omaan keinovalikoimaani kuuluvat myös tietokonepelit.

En todellakaan ole pelikansan etujoukoissa, vaan pelaan vanhoja suosikkeja kuten SimCityä (kuntavaaliehdokas, todellakin!) ja Civilizationia. En edes ole erityisen kunnianhimoinen pelaaja, vaan touhuan tuttuja latuja rentoutuakseni, en voittaakseni edes itseäni.

Kaikissa peleissä pitää tietysti hyväksyä pelin säännöt. Pistänkö kaupunkini terveydenhuollon nollille maksaakseni velkani? Tuhoanko tuon naapurikansan saadakseni omalle porukalle elintilaa? Harmittomia valintoja pelien maailmassa kenties - peli ei aina anna noudattaa kovin suurta humanismia...

Pelejä syytetään monista nuorison ongelmista, eikähän jatkuva tappaminen - ja siitä saatu onnistumisen tunne - kovin terveellistä voi olla pitemmän päälle. Yksilöistä tietysti riippuu, mihin se johtaa vai johtaako mihinkään. Mietin vain, millaisia virtuaalimaailmoja ihmisillä on ilman tietokoneitakin.

Olin tänään parissakin kokouksessa, joissa sivuttiin tekeillä olevaa yliopistolain uudistusta. Ilmeisesti tätä(kään) lakia valmisteltaessa ei ole kiinnitetty suurta huomiota organisaation varsinaisiin tehtäviin, yliopistojen kyseessä ollessa opetukseen ja tutkimukseen. Kaipa ne hoituvat, kun hallintoa virtaviivaistetaan. Mutta ketä varten se hallinto olikaan olemassa?

Kunnallispolitiikka menee helposti samaan keinotodellisuuteen. On henkilö- ja ryhmäkohtaisia kysymyksiä ja virkamiesten valmistelemia asioita, joihin sitten otetaan kantaa kykenemättä kyseenalaistamaan sitä, miksi peli on mennyt tällaiseksi ylipäätään.

Politiikan pitää mitä ilmeisimmin olla ainakin joillekin ihmisille ammatti. Meille toistaiseksi enemmän harrastuspohjaisille moni asia tuntuu kummalliselta, mutta eiköhän se ole vain terve tilanne. Joskus pitää katsella todellisuutta ilman papereita, joskus pitää kysyä millä käsitteillä maailmaa hahmotammekaan. Pitää ehkä keksiä vastakäsitteitä, joilla muokataan toistenkin näkemystä todellisuudesta. Ei pidä alistua peleille - ei päättäjien eikä päätösten kohteiden.

Liikenne ja joukkoliikenne

Joukkoliikenteestä ja kevyestä liikenteestä puhutaan yleensä siten, että ne nähdään jollain lailla muusta liikenteestä, ennen kaikkea yksityisautoilusta erillisinä asioina. Pyöräilijöiden omia kaistoja puuhataan. Toisaalla mietitään, miten autoilijat saataisiin joukkoliikenteen käyttäjiksi. Yksityisautoiluun kohdistuu ennen kaikkea keskustelu ruuhkamaksuista.

Autoilijoita varten on olemassa joukko erittäin hyviä sääntöjä, joita kutsutaan liikennesäännöiksi ja niitä tulisi valvoa poliisin. Esimerkiksi bussikaistat on tehty helpottamaan julkista liikennettä, eikä pyöräilijöitä ja jalankulkijoita saisi teuroa miten vain. Nopeusrajoituksetkin tunnetaan ainakin kuulopuheelta.

Uskon, että suurin osa autoilijoista ainakin haluaisi noudattaa näitä sääntöjä. Onko autoja liikaa, vai autoilijoissa oma kaaharoiva alakulttuurinsa, kun tämä ei onnistu? Minulla ei ole ajokorttia eikä perheellämme autoa, joten joudun enimmäkseen arvailemaan tätä asiaa. Tuntemani autoilijat jakautuvat omaa ajotapaansa miettiviin ja niihin, joiden ainoa ongelma tuntuvat olevan muut tielläliikkujat... Miten jälkimmäisiin voitaisiin vaikuttaa?

Ruuhkamaksuista kysytään joka vaalikoneessa. En ihan ymmärrä, miten pelkästään ne voisivat vaikuttaa autojen määrään, vaikka monissa kaupungeissa näin on käynytkin. Voitaisiinko kepin rinnalla tarjota porkkanaa ja tehdä julkinen liikenne huomattavasti autoilua edullisemmaksi ja myös toimivammaksi?

Vasemmistoliitto on pitänyt esillä maksutonta joukkoliikennettä, mikä ei olekaan niin mahdoton idea kuin alkuun voi kuulostaa. Se, että maksuttomuus tekisi jostain asiasta arvotonta ei ainakaan ole mikään argumentti - onhan meillä maksuton peruskoulutuskin ja itse opetan maksuttomassa yliopistossa. Enpä ole huomannut arvostuksen laskua ainakaan jokakeväisissä hakijamäärissä.

Autoilukin maksaa meille kaikille tienpidon ja parkkipaikkojen muodossa. Autojen lisääntyminen se vasta maksaakin. Liikenteen toimimattomuus aiheuttaa onnettomuuksia ja vaaratilanteita, pakokaasut taas vähentävät viihtyvyyttä ja aiheuttavat terveysongelmia.

Liikennekysymyksissä pitää siis katsoa kokonaisuutta. Pyöräily ajoradoilla, poislukien moottoritiet voisi olla mahdollista, jos autoja olisi selvästi vähemmän. Autojen vähäisempi määrä helpottaisi myös liikennesääntöjen mukaan ajamista niillä, joiden on autoa syystä tai toisesta pakko käyttää.

Julkinen liikenne on tässä avainasemassa. Nytkin sitä käyttävät muutkin kuin ne, joiden on tulojensa vuoksi aivan pakko. Mutta jos joukkoon liittyy yhä enemmän niitä, joille se on tietoinen valinta, myös paineet pitää liikenne laadukkaana ja toimivana kasvavat. Palvelujen taso ei siis ainakaan laske, koska käyttäjiksi siirtyy ihmisiä yhteiskunnassa muutenkin ääntä pitävistä ryhmistä. Rahaa tunnetusti alkaa löytyä, kun sitä vaaditaan oikeilla tahoilla.

Liikennekulttuuri on monitahoinen asia - kuten totesin, kilttien autoilijoiden on vaikea toteuttaa omaa ajotapaansa massan keskellä. Massaa pitää siis vähentää selkein toimin. Kaiken hyvän päälle toimimme ilmastonmuutosta vastaan, kun yhä useampi uskaltautuu pyörän päälle ja julkisten kyytiin. Metro on tässä tietysti paras - se ei juutu ruuhkiin!

Kontula on hyvä paikka

Juttelin aamulla metromatkalla entisen naapurini kanssa. Hän on näitä herrasmiehiä, jotka hyvänä päivänä ovat todella fiksuja ja mukavia ja muina aikoina tie ei tahdo riittää kävelyyn... Hänkin halusi tietää, eikö Kontula ole mielestäni hyvä paikka asua.

No onhan se, jos sen sillä lailla ottaa. Ostarilla on palvelut, vaikka Kela mokoma otti ja lähtikin. Ulkoilualueita on mukavasti, metro tuo ja vie. Ihmiset ovat pääsääntöisesti kivoja, varsinkin kun heitä oppii tuntemaan. Päiväkotiinkin olemme olleet tyytyväisiä, vaikka alan yleisiä ongelmia esiintyy sielläkin. Väki vaihtuu ja sitä on liian vähän. Ihailtavasti kuitenkin selviävät.

Itäisillä lähiöillä on vuosikymmenien ajalta huono maine, jolle on syynsä. Esimerkiksi Kontula-muistelmia sisältävä kirja kertoo sekä hyvästä että vähemmän hyvästä elämästä. En ollenkaan epäile, että moni on kokenut aiheelliseksi muuttaa pois ja äkkiä, koska naapureita ei ole kertakaikkiaan enää voinut kestää ja lasten kaverit ovat olleet menossa todella huonoon suuntaan. Väitän silti, että toisenlaisiakin kokemuksia on.

Miksi esimerkiksi asunnon aikanaan aravalainalla ostaneet, nyt jo iäkkäät ihmiset eivät ole muuttaneet pois saman tien kun se on ollut mahdollista? Maksettu asunto, lapset jo omillaan, mikä estää muuttamasta jonnekin oletetusti rauhallisemmalle ja arvostetummalle alueelle? Ehkä se, että Kontulassa ei olekaan niin suurta vikaa että muuton vaivan viitsisi nähdä.

Näitä kanta-asukkaita on paljon. Hehän pitävät monesti taloyhtiöitä pystyssä talkoissa ja hallituksissa. Uutta väkeä tulee myös koko ajan. Meidänkin taloyhtiössä on enimmillään asunut 700 ihmistä ja vähimmillään 350. Suunta on taas ylöspäin, kun lapsiperheet valtaavat jälleen perheasunnot. Omien lasteni kavereiden ja heidän vanhempiensa, samoin kuin naapureideni perusteella sanoisin, että kontulalaiset eivät ole muuttumassa ainakaan huonompaan suuntaan.

Lähiöillä on monta puolta. Yksi on se, että kun on paljon ihmisiä, joukkoon mahtuu kaikenlaista. Varsinkin, jos erilaisia ongelmallisiksi koettuja ihmisiä asutetaan paljon samalle alueelle, se alkaa jossain vaiheessa näkyä. Tässä asiassa kuitenkin pätee sama kuin kemiassa: määrä tekee myrkyn. Tästäkin syystä kannatan asuinalueiden monipuolisuutta. Kontulassa sitä mielestäni on. Pitää tietysti myös olla tottumatta erilaisiin ongelmiin ja nähdä, missä on auttamisen ja kehittämisen paikka.

Ketkä sitten ovat todellisia ongelmia? Ex-naapurini on mukava ihminen, vaikka aina hänen kanssaan ei tule mentyä niin herkästi juttelemaan. Maahanmuuttajia moni pitää lähtökohtaisesti ongelmana, mutta eivät he ole yhtenäinen ryhmä. On rankasti töitä painavia yrittäjiä fiksuine lapsineen, kuten myös niitä, joiden on vaikeampi löytää paikkaansa. Pelkän porraskäytävän nimitaulun perusteella ei voi sanoa, kannattaako taloon muuttaa.

On tärkeää, että kaikki kaupungin alueet nähdään tasavertaisina. Asukkaiden ääntä on kuunneltava myös silloin, kun heillä on hyvää sanottavaa. Kontulalaisilla tuntuu olevan vahva kotiseutuylpeys, josta täytyy pitää kiinni. Siitäkin huolimatta, että ensikertalaisen silmään ostarimme vaikuttaa jopa pelottavalta. Samoja ilmiöitä tosin näkee kaikkialla missä asuu enemmän ihmisiä - ne vain tuntuvat yksilöiden, eivät alueiden ongelmilta, kun asuntojen neliöhinta on tarpeeksi korkea...