Hitauden ylistys

Loppuvuodesta herätään aina etsimään uutta elämää; nyt on vaihteeksi muodissa hitaamman elämäntavan ihastelu. Niin lehdissä kuin telkkarissakin on ollut aiheesta juttua. Kirjoitan tätä paikassa jossa eivät ole käsillä, lisään linkit myöhemmin jos kiinnostaa.

Erilaiset alkuperäiseen onnen aikaan palaamiset ja takaisin luontoon-liikkeet kuuluvat tietenkin moderniin ja jälkimoderniin elämään siinä missä kansallisvaltiot ja sukupuoliroolitkin. On kuitenkin hyvä huomata, että kaikilla ei ole valinnanvaraa sen suhteen, miten nopeaa kaistaa he ajavat omassa elämässään.

"Oravanpyörästä hyppääminen" on tietenkin mahdollista vain niille, jotka ovat siihen joskus päässeet. Koulutusjärjestelmä suosii tiettyjä taitoja, työelämä hieman toisia. Lienee totta, että tahti on kummassakin koventunut ja tilaa erilaisuudelle on yhä vähemmän.

Lueskelin syksyllä Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoja temperamentista. Osin hänen kirjoitustapansa toistavuus teoksesta toiseen hipoo kuluttajansuojalain rajoja, mutta itse asiassa on asiaa. Viimeistään omat lapset ovat saaneet minutkin huomaamaan, että ihmiset ovat tosiaan synnynnäisesti erilaisia.

Näissä hitausjutuissa sekoitetaan helposti ihmisen tekemisen nopeus ja toisaalta kyky nopeaan elämäntapaan. Itse olen näitä rysäyttäjiä, jotka eivät millään ehdi lukea käyttöohjeita ja lopettelevat toisten lauseita, kun ei siitä tunnu valmista tulevan. Joudun silti minäkin ihmettelemään niitä, joilla on joka ilta jotain menoa, tuhat Facebook-ystävää ja ihan hirmuinen kiire.

Heillä on silti edes jonkinlainen valinnanvara elämäntapansa suhteen. Voidaan välillä hidastaa kun on kokeiltu huipulla olemista ja ehkä maksettu asuntolainakin siinä sivussa. Meidän muiden täytyy vain pakertaa hissuksiin ja toivoa, että se suojatyöpaikka aina jostain löytyy. Toistaiseksi on löytynyt, saa nähdä miten yliopistomaailma vielä tehostuu.

Nopean tekemisen lisäksi minulla niin kuin kaikilla muillakin on se vaiva, että ajattelua ei voi paljoakaan nopeuttaa. Toisaalta se on turvallista: kun tiedän, että artikkelin idea putkahtaa parin viikon päästä viimeistään, voin tehdä muita hommia. Mutta istumalla ja pinnistämällä ei synny mitään - jätän tutun ja osuvan sanonnan nyt lukijan muisteltavaksi.

Jokin aika sitten uutisoitiin myös nuorten masennuksesta. En ole koskaan oikeasti ollut masentunut, mutta se kyllä on usein ahistanut, ettei ole aikaa ajatella. Että pitää aina olla valmis niihin hemmetin dynaamisiin haasteisiin ja varsinkin olla muiden ihmisten saatavilla, silloinkin kun mikään asia ei sitä varsinaisesti vaadi.

Useimmitenhan juuri yksinolo uutisoidaan ihmisten ongelmaksi, mutta jatkuva seuranpitokin voi olla kidutusta vähemmän sosiaaliselle temperamenttityypille. Keltikangas-Järvisellä on sanottava tästäkin. Itsekseen voi keksiä monta asiaa, kaikkea ei tarvitse tehdä tiimityönä.

Sitä odotan kiihkolla ja innolla, millainen ulkopuolinen johtaja meitä mököttäviä yliopistolaisia tulee luotsaamaan tulevaisuudessa. Ovatko vahvuutemme yhtäkkiä heikkouksia, vai hoksaako joku temperamenttitutkijoiden jalanjäljissä, että joka duunissa ei tarvitse olla mediapersoona ja "tulla tosi hyvin toimeen ihmisten kanssa"?

Vähempikin riittää, kunhan varsinainen työ tulee tehtyä. Muita ihmisiä voi arvostaa, vaikka haluaisikin nauttia heidän seurastaan pienempinä annoksina - yhteistyötä voi tehdä, vaikka kokouksia olisi kerran kuussa eikä joka ikinen päivä. Hitautta voi olla sekin, että ihmiskontaktien laatu korvaa määrän.

Kaikille kiireisille lohdun sana luonnontieteen puolelta: ensi yö on sekunnin normaalia pidempi. Nauttikaamme tästä kiireettömyydestä...

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Akuankkojen maa

Salibandy ei ole suuri suomalainen urheilulaji, mutta siitä huolimatta maailmanmestaruus on mannaa. Lupasin miehelle syödä hatullisen mitä vaan, jos Suomi voittaa Ruotsin - olen joulun alla syönyt ainakin hatullisen piparitaikinaa, lasketaanko se?

Akuankat ja hannuhanhet on vanha tuttu tapa käsitteellistää suomalaisten ja ruotsalaisten eroja. Tässä tapauksessa kyse on kuitenkin lajin syntymämaan tappiosta, mikä on aina tervehdyttävää urheilussa jos kohta missä vain. En ole huomannut suurta hersyttelyä medioissa, mutta ainakin lajin harrastajia hymyilyttää.

Idols saatiin luriteltua loppuun ja voittajaksi nousi ylivoimaisesti Koop Arponen. Laulutaidoistahan siinä vain on kyse - joopa joo, mutta eikö juuri isänsä menettänyt, kahdessa maassa puolikielistä elämää elänyt nuori mies vetoakin ihmisiin?

Tuollaiseen äänimäärään tarvitaan muutakin kuin fanipohjaa. Vaatimattomuus ja sanojen unohtelu vain lisäävät myötätuntoa. Raksamies vielä. Suomalainen haluaa oikeanlaisen voittajan, liian loistava ei kelpaa.

Ahtisaaren suuri päivä

Suomalainen suhtautuminen Martti Ahtisaareen on jokseenkin hellyttävää. Miehen arvo tunnustetaan suurimmassa osassa maailmaa, mutta Suomeen hän ei sovi. Kai rauhan voi väärinkin tehdä, ei siinä mitään. Jos vaihtoehtona on sellainen sota kuin mitä nykyään käydään, en kyllä ymmärrä, miten sen lopettaminen voisi olla huonompi vaihtoehto.

Mutta mitä Ahtisaaren Nobel-palkinnon pitäisi merkitä suomalaisille? Minusta lahjahevosta ei pidä katsoa suuhun, koska useimmat meistä hengaavat maan rajojen ulkopuolellakin joskus. En osaa hävetä Nokiaa tai Lordia vain siksi, että ilmiöissä on omat ristiriitansa. Vai onko tietyille piireille ainoastaan jääkiekkokulta mainitsemisen arvoinen kansallinen saavutus? Ja toisille iänikuinen finnish design.

Harva meistä on tehnyt yhtään mitään niiden asioiden eteen, joista niin ylpeinä kerromme kun meiltä maastamme kysytään. Emme tietysti ole osallisia sen paremmin tuhansien järviemme muodostumiseen, joku esi-isä lienee ollut muutamaa kuivattamassa aikanaan. Yleensäkin kansakunta on hulvattoman kuvitteellinen yhteisö, mutta sen mukaan meitä arvioivat ihmiset, jotka eivät meistä vielä mitään muuta tiedä.

Näinä sotaa ihannoivina aikoina on hienoa, että joku suomalainen tunnustetaan rauhankin tekijäksi. Olen miettinyt, onko Kekkosen sankarikuva himmentynyt samasta syystä: hän yritti ylläpitää rauhaa, joskus kyseenalaisinkin keinoin. Siksi häntä niin kannatettiin aikanaan, uskoisin. Ja siksi sodasta etääntyneet sukupolvet haluavat tehdä hänestä kansakunnan arkkiroiston.

Se vähän, mitä olen ulkomailla ehtinyt olla viittaa siihen, että ei meitä suomalaisia sodistamme muisteta kovin laajoissa kansalaispiireissä. Muut asiat ovat ne, joista kannattaa aloittaa kevyt päivällispöytäkeskustelu. Oma identiteetti on tietysti eri asia. Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen jäikin kiinni ruotsalaisessa tv-keskustelussa innostuttuaan puhumaan sotaveteraaneista - vaan Ruotsissa heitä ei ole ollut sataan vuoteen. Oman maan saa myös suhteuttaa muuhun maailmaan. Ja siinä maailmassa Ahtisaari on suurmies, eikä vain siinä mielessä mistä meillä jaksetaan naljailla alinomaa.

Maahanmuutto - a personal view

On ollut mielenkiintoista seurata kuntavaalien jälkipyykkiä oman puolueen, mutta varsinkin perussuomalaisten osalta. Itse suhtaudun puolueiden kannatukseen niin, että ihmiset äänestävät sitä puoletta ja ehdokasta, jonka uskovat ratkaisevan jonkin heidän ongelmansa. Ei ihmisiä pidä syyttää vääristä valinnoista - pitää yrittää tehdä asiat itse paremmin.

Mihin kysymykseen perussuomalaiset voisivat vastata? Sen tiedän, että laman uhatessa moni ei enää usko vasemmiston ajavan heidän asiaansa (vaikka näin onkin), vaan ajatellaan, että porvarit tietävät jotain taloudesta ja siksi pystyvät hommaamaan työpaikkoja. Kannattaisi tutustua muutamaan kokoomuslaiseen lähemmin, selviäisi sekin asia...

Työstä ja toimeentulosta on päällisin puolin varmasti kyse perussuomalaisten äänestämisessä. On syntynyt käsitys, että maahanmuuttajat ovat suomalaisen työttömän tai vajaatyöllistyneen ensisijainen uhka, ja heidän mahdollisesti tarvitsemansa tuki on välittömästi pois joltain toiselta, suomalaisen syntyperänsä vuoksi ensisijaisena pidetyltä ryhmältä. Uskotaan myös, että Suomessa voitaisiin irtautua muusta maailmasta ja olla sallimatta maahanmuuttoa lainkaan, tai ainoastaan sellaisille ihmisille, jotka eivät tarvitse missään vaiheessa yhteiskunnan tukea.

Oma lukunsa ovat ne ennakkoluulot ja suoranaiset pelot, joilla mm. eräs paljon julkisuutta ja ääniä saanut bloggaaja pelaa taitavasti. Luodaan mielikuva, että jokin uskonto tai lähtömaa tekee ihmisistä väistämättä ryhmän, jolta ei voi odottaa mitään hyvää. Kvasitieteellisin argumentein voidaan sivuuttaa esimerkiksi sellainen sosiologinen tosiasia, että ensimmäisen polven maahanmuuttajat ovat lähes aina vain osittain sopeutuneet tulomaan käytäntöihin ja siksi syrjäytyvät helposti. (Toisen polven maahanmuuttajia taas ei liene olemassa - mistä on muuttanut ihminen, joka on syntynyt maassa jossa asuu?)

Toisaalta eri ryhmiä voidaan "syrjäyttää" täysin tietoisesti - näin uskon olevan käymässä myös heikoimmin pärjääville suomalaisille. Alaluokkaa tarvitaan, että olisi kannustimia! Se, että heille tarjotaan kaikkeen syylliseksi jotain toista heikosti pärjäävää ryhmää on paitsi asiatonta, myös julmaa kummallekin.

Seuraavassa en vetoa tieteeseen, vaan omiin vähäisiin kokemuksiini rasismista Suomessa. Lapsena 1970-luvulla kuulin usein, miten romanit vain nostavat sosiaalitukia ja ajavat Mersulla. Kun 1990-luvulla kuulin tismalleen samat väittämät somaleista, sanouduin viimeistään irti kaikesta rasismiin viittaavasta. Ihan niin tyhmä en halua olla.

Erilaisia kohtaamisia on vuosien mittaan tullut. Samaisella 1990-luvulla opin, että riippumatta ihonväristä tai aksentista keskiverto baarissa tapaamani mies on ääliö. Jos olisin näiden kokemusten perusteella tehnyt päätelmiä omasta etnisestä ryhmästäni, olisin luultavasti tehnyt itsemurhan. En tehnyt, enkä alkanut uskoa, että muutkaan ryhmät voidaan määritellä nuorten miesten käytöksen perusteella.

Kaksi kertaa evakkoon lähtenyt isoäitini toi keskusteluun oman lisänsä. Karjalaisia ei tunnetusti otettu ilomielin ja avosydämin vastaan kaikkialla, vaan ennakkoluuloja oli paljon. Mummoni totesi, että hän tuntee myötätuntoa kaikkia kohtaan, jotka ovat "ottaneet jokaisen mukaan" - nekin, jotka eivät kelpaa ihmisen esikuvaksi oikein kellekään, joko lähtöön johtaneiden kokemustensa vuoksi tai muuten vain.

2000-luvulla olen tullut äidiksi pariinkin kertaan ja tehnyt sen Helsingin itäisissä lähiöissä. Olen tavannut toisia äitejä, ja tutustunut maahanmuuttajiinkin ennen kaikkea vanhempana. Syntynyt mielikuva on se, että meillä on huomattavasti enemmän yhteistä kuin erottavia asioita. Mutta eihän se ole lehtiuutisen asia, että talvihaalarit ja mahataudit ovat samanlaisia kokemuksia kaikille.

Mainittu bloggaaja toivoi "vihervasemmistolaisille" naisille sangen ikäviä kokemuksia, jotta he ymmärtäisivät, millaisia seurauksia heidän ajamallaan politiikalla on. Kommenteissa on nostettu esille sekin, että eteläisestä Helsingistä on helppo huudella puoleen ja toiseen. Oma toivomukseni on, että useammat meistä ottaisivat järjen käteen ja ostaisivat sen "perheasunnon kaksion hinnalla". Sen lisäksi, että jäisi rahaa muuhunkin kuin asuntolainaan, olisi hyvä, että kaupunki olisi tasa-aineisempi kaikin tavoin.

Jos kerran suhtaudutte niin suunnattoman myönteisesti "erilaisiin kulttuureihin", niin tervetuloa kokemaan asia henkilökohtaisesti. Vai pelkäättekö te, että mielenne muuttuisi? Millä tavoin siis eroatte niistä, jotka ajattelevat toisin eivätkä siksi halua muuttaa tänne? Jos perusteena on se, että lapsille pitää olla hyvät koulut, niin tutkittu tosiasiahan on, että äidin koulutuksella on lasten menestyksessä suurin merkitys. Eli pelko pois, sekaan vain. Teillä on siihen varaa.

Hengellistä joulua

Tänä vuonna ei silmiini ole sattunut kovin montaa kaupallisen joulun lyttäävää lehtijuttua eikä moni tunnu valittavan joulustressiäkään samalla innolla kuin aiemmin. Ehkä joulu on tarpeen ihmisille ihan sellaisenaan kuin se tulee, eikä väkisin väännettynä hengellisyytenä? Ehkä hengellisyyttä kaipaavat löytävät jo tiensä sen luo, eikä tarvitse pitkin medioita ihmetellä?

Jos ei satu uskomaan, että Jeesus oli Jumalan poika ja kärsi edestämme ristinkuoleman, joulu on kuitenkin ihan mukava juhla. Onhan se pöllitty antiikin roomalaisilta ja yhdistetty muihin keskitalven pakanajuhliin. Näillä leveysasteilla ja tässä ilmastonmuutoksessa jokin valon ja lämmön festivaali on paikallaan.

Lapsille ajattelimme opettaa, että joulu on auringon syntymäpäivä. Sitä ei sovi päiväkodissakaan nikotella, olihan Kristus sol invictus eli voittamaton aurinko alkukirkon aikaan, kuten assistentti E. Laine minulle aikanaan opetti kirkkohistorian johdantokurssilla. Joulukirkkoon emme ole lapsosia päästäneet, mutta lukekoot jouluevankeliumin muiden mukana kuitenkin. Maailmankirjallisuuteen on aina hyvä tutustua.

Joululaulut menevät siinä missä muukin musiikki, vaikka liityinkin Facebookissa ryhmään "Kauheimmat joululaulut". Harva tuntuu kestävän näitä kurjuusjoululauluja, "Varpusesta jouluaamuna" aina Kreeta Haapasalon joululauluun. Miksi joulusta pitää muistaa aina se, että asiat voisivat olla huonomminkin? Vai tuleeko oikea joulu vasta pettuleipää syödessä?

Hengellisestä joulusta tuntuu aina löytyvän askeesi. Pitää kärsiä tai ainakin olla yksin, että sisällä liikahtaisi, että tulisi joulurauha ja valo maailmaan. Omituinen ajatus - mitä varten me täällä olemme, ellemme toisiamme? Ja jos Jeesusta haluaa jouluna muistella, niin ei hänkään siellä erämaassa kovin pitkään viihtynyt.

Lueskelin nuorempana new age-henkistä kirjallisuutta, ja mieleeni jäi seuraava lausuma: "Joka haluaa kehittyä henkisesti, menee luostariin. Joka haluaa kehittyä henkisesti todella nopeasti, menee ihmisten keskelle."

Kenties monen joulun pilaavatkin ne ihmiset - on muka pakko tavata kaikki mahdolliset sukulaiset ja sukuun naidut, riippumatta siitä, miten joulurauha heidän kanssaan luonnistuu. Tai ihmisissä ei ole sinänsä vikaa, mutta odotukset heidän ja oman itsen suhteen ovat kohtuuttomat.

Tulossa on taas yksi lamajoulu, ja moni pistää kukkaronnyöriä tiukemmalle. Ehkä kannattaisi kuluttaa enemmän ajatuksia kuin rahaa lahjojenkin suhteen - ja söikö niitä kalleimpia jouluherkkuja oikeasti kukaan? Rakentavaa keskustelua voi käydä näinkin pyhistä asioista.

Strömsö-ohjelmassa oli viime sunnuntaina hyvä neuvo jouluun: "fokusera". Se voisi tarkoittaa rakentavaa keskustelua vaikka siitä, tarvitseeko kynttilänvalossa vietettävää juhlaa varten siivota niin mahdottomasti... Voisi löytyä rauha sydämeen ja ennen kaikkea ihmisten kesken.

Sodasta ja traumoista

Lähetin allaolevan kommenttikirjoituksen Hesariin liittyen tämänpäiväiseen Sari Näreen ja Jenni Kirveen debattikirjoitukseen. Saa nähdä julkaisevatko ja kuinka lyhennettynä...

"Sari Näre ja Jenni Kirves, useammankin sodan kokemushistoriaa valottavan teoksen kirjoittajat ja toimittajat, kirjoittavat Helsingin Sanomissa 16.11. suomalaisista vaietuista sotatraumoista. He tekevät rohkeita oletuksia ja yleistyksiä, joista osan korjaa dosentti Martti Turtola. Joitakin nimenomaan Näreen ja Kirveen edustamaan tutkimustapaan liittyviä ongelmia on myös hyvä tuoda esille. Kuulun itsekin väljästi ottaen samaan sodan historian koulukuntaan, mutta en voi kritiikittä hyväksyä kaikkea kirjoituksen sisältöä.

Suomalainen sotahistoria on todellakin ainutlaatuista. Mikään muu maa maailmassa ei käynyt veristä sisällissotaa vuonna 1918 tai taistellut Neuvostoliittoa vastaan vuosina 1939-40 ja 1941-1944, sekä Saksaa vastaan 1944-45. Sen sijaan lähes kaikki muut maailman maat ovat kokeneet samanlaisia raakoja sotia, monet myös omalla maaperällään. Monet maat ovat sodassa tälläkin hetkellä. Sodan kokemus ei ole maailman mittakaavassa millään lailla ainutlaatuinen. Samoin sodista vaikeneminen tai niiden muiston vaalimisen yksipuolisuus ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Suomalaisen yhteiskunnan väkivaltaisuus on todellinen ilmiö, mutta verrattuna muuhun maailmaan sen selityksenä eivät yksin tai edes pääasiallisesti voi olla sodat tai niiden jälkikuva.

Kansainvälisten vertailujen tekemättä jättäminen on ongelma kaikelle tutkimukselle, mutta erityisesti se nousee esille, kun ajatellaan suomalaisten suhtautumista historiaansa ja varsinkin sotahistoriaan. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana suomalainen isänmaallisuus on kokenut muodonmuutoksen ja sodat ovat alkaneet näytellä siinä entistä suurempaa roolia. Samaan aikaan alkoi Suomessakin vaikuttaa sodan historian uudempi tutkimusperinne, mistä myös Näreen ja Kirveen teokset ammentavat. Alettiin arvostaa muutakin kuin perinteistä, sotatoimiin keskittyvää sodan ajan historiaa. Naishistoria, muistitietohistoria ja mentaliteettien historia tulivat tunnetuiksi suurelle yleisölle, kuten myös osaksi historiantutkimuksen valtavirran tutkimustapaa.

Sota onkin nykyään läsnä suomalaisuudesta esitetyissä argumenteissä huomattavan usein. On kuitenkin hyvä muistaa, että niin historiantutkimuksessa kuin psykiatriassakin on viime vuosina kyseenalaistettu ajatus traumojen purkamisesta. Tavoitteena ollut toipuminen ei välttämättä ole sen ainoa seuraus, vaan traumaattiset asiat tulevat osaksi nykyhetkeä yhä uudelleen. Kansallisessa historiatietoisuudessa sota kääntyy helposti muuksi kuin positiiviseksi ”toipumiseksi”; seurauksena voi olla nationalistista uhoa ja sotien muistoon takertumista, ei elämän eteenpäin menemistä. Jälkimmäinen on kuitenkin usein ollut sodan itse kokeneiden ihmisten tavoitteena, kun he ovat hyvinkin tietoisesti välttäneet sodista puhumista niiden päätyttyä.

Millä tavoin Näreen ja Kirveen kirjoitus poikkeaa hengeltään kirjoituksista, joissa ihastellaan suomalaisten erityistä sotilaallista kuntoisuutta? Entä millä tavoin suomalaisten sotakokemuksen erityisyyden korostaminen ei nimenomaan hyödytä perussuomalaisten kaltaisia ryhmittymiä? Onhan totta, että monilla Suomeen tulevilla pakolaisilla on paljon läheisempää ja jopa omakohtaista kokemusta sodasta. Se ei ole heillä vuosikymmenien takainen piilevä, ylisukupolvinen trauma vaan jatkuvasti seuraava oma muisto. Eikö heidän mahdollinen väkivaltaisuutensa ole vielä paljon ymmärrettävämpää kuin suomalaisten? Mutta jos ajattelemme, että juuri suomalaisten kokemat sodat ovat jotain erityistä ja niistä seuraa aivan omanlaisiaan asioita, emme voikaan tuntea minkäänlaista myötätuntoa toisia sodan kokeneita kohtaan.

Jos perustelemme suomalaisten käytöstä ja pahoinvointia sodan kokemuksella, sivuutamme monet muut, paljon läheisemmät asiat Suomen historiassa. Minne katosi Näreen ja Kirveen maailmasta 1960-luvulle ajoittuva ns. suuri muutto, jossa Suomi viimein toden teolla kaupungistui, ja jota on pidetty tähän saakka yhtenä suomalaisen pahoinvoinnin keskeisenä tekijänä? Unohtuiko 1990-luvun lama, vai onko se liian läheinen asia käsiteltäväksi? Onko toisaalta 1800-luvun kansakunnan rakentaminen liian kaukainen ja monimutkainen asia, jotta suomalaista erikoislaatuista minäkuvaa alettaisiin etsiä sieltä saakka? Vai onko helpompi sittenkin ymmärtää kaikki suomalaisten harjoittaman väkivallan valossa – onhan Lalli, Piispa Henrikin surmaaja hänkin noussut suomalaiseksi sankariksi?

Sodan kokemushistoria vaatii hienovireistä tulkintaa ja myös sen ymmärtämistä, että kokemus on aina sidottu aikaansa ja paikkaansa. Useimmat tutkijat tietävät tämän, samoin kuin sen, että nykyhetki tulkitsee menneisyyttä omalla tavallaan ja omien tavoitteidensa hyväksi. Dosentti Martti Turtola korjaa asianmukaisesti Näreen ja Kirveen esittämiä tapahtuma- ja poliittiseen historiaan liittyviä väitteitä. Hän myös pitää suorastaan mauttomana kouluampumisten vetämistä mukaan. Itse pidän mauttomana yleensäkin vaikkapa ”talvisodan hengestä” puhumista milloin minkäkin, usein aivan toisentasoisen asian yhteydessä. Näin sota trivialisoituu ja normalisoituu osaksi suomalaista puheenpartta. Tämä ei sen paremmin kunnioita sodan kokeneita ihmisiä kuin edistä sota-ajan erityislaadun ymmärtämistä, saati vähennä suomalaisten kokemusta omasta väkivaltaisesta historiastaan.

En voi myöskään pitää varauksettoman kannatettavana Näreen ja Kirveen vaatimusta sodan kokemushistorian ”kartoittamisesta”. Mitään yhtenäistä karttaa ja kulkusuuntaa ei ole odotettavissa, vaan tutkimus etenee omista lähtökohdistaan. Paljastuu todennäköisesti paljon sellaisia kokemuksia, joita ei voida sijoittaa nykyiseen sotien kuvaan, eikä näin ole tarkoituskaan tapahtua. Kaikki tutkimukset eivät sulaudu osaksi suurta kansallista kertomusta, eikä niillä voida suoraan selittää nykyhetken ongelmia, saati löytää niihin ratkaisua.

Traumaattista lienee ollut varsinkin sodan itse kokeneille ihmisille myös se äärestä laitaan menevä suhtautuminen ja kohtelu, jota he ovat viime vuosikymmeninä saaneet osakseen. Sekin on kuitenkin ollut sidottua aikaansa ja kertonut oman aikansa ongelmista. Sodan tuleminen suorastaan muotiasiaksi viime vuosina on tietenkin hyödyttänyt meitä, jotka haluamme tutkia kyseisiä aikoja Suomen historiassa. On kuitenkin varottava uskomasta, että jatkuva sodista puhuminen tekee yhteiskuntamme yhtään sen paremmaksi kuin niistä vaikeneminen."

Kiitokset ja ei kun eteenpäin

Vaalitulos on tiedossa - Vasemmistoliitto otti takkiinsa ja minä sain 83 ääntä. Edellinen tulos ei ollut odotettu, jälkimmäinen realismin rajoissa mutta kampanjaan nähden myönteinen.

Kiitokset kaikille äänestäneille! Kaikki eivät voineet olla kavereitakaan, joten poliittinenkin viesti sai kannatusta. Vaikka tulos on vaatimaton, siitä on hyvä jatkaa. Aion olla mukana politiikassa täst'edeskin.

Vaalitulosta ja varsinkin sen valtakunnallista tasoa on jo ehditty analysoida. Minusta kyse on ennen kaikkea siitä, mitä ihmiset pitävät tärkeänä ja miten he uskovat sen saavuttavansa. Ei auta sanoa, että usko on perusteeton, vaan pitää osoittaa, mikä toimii paremmin. Ihmisiä pitää kunnioittaa - se on vasemmistolaisuuden perusta.

Päätän vaalibloggailun tältä erää, mutta juttua tulee jatkossakin. On tämä elämä sen verran ihmeellistä!