Sain hiljattain kyselyn asiasta, josta kerrankin tiedän jotain, nimittäin lihomisesta. Kyseessähän on monelle vaikea ja motivaatiota vaativa asia, jossa voi kuitenkin onnistua, jos todella haluaa.
Ensiksi, ruoasta on tehtävä elämän keskipiste. Ruoalla voi täyttää useimmat ihmiselämän puutteet, kuten työn, puolison, lasten, harrastusten, vapaa-ajan tai elämän puuttumisen. Ruoka on aina paikalla ja tuottaa aina edes jonkinlaista mielihyvää.
Tämä täytyy pitää mielessä, jos joskus ei huvittaisi syödä: ruoka on olemassa juuri sinua varten ja hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet! Mieluummin tosin hieman paksumpana. Pidä siis aina jotain syötävää lähettyvillä, äläkä poistu liian pitkäksi aikaa keittiön lähettyviltä. Eväät kannattaa tehdä huolella, jos joudut joskus niin tekemään. Koskaan ei ole väärä aika tai paikka syödä. Tietokoneen ääressä, metrossa, auton ratissa, konsertissa - aina on tilaisuus pikku purtavalle!
Uudet reseptit ja ruoka-aineet tekevät syömisestä entistä mielenkiintoisempaa. Niillä voi päteäkin seurassa, jos malttaa opetella uusimmat gourmet-virtaukset ja/tai kansalliset klassikot. Ja totuushan on, että rasva se maun tekee. Voin, kerman ja öljyjen lisäksi kannattaa kokeilla vaikkapa ranskankermaa ja kookosmaitoa. Usein ja eri tavoilla. Salaatinkaan ei ole pakko olla kevytruokaa!
Ruokaan tulee muutenkin panostaa ja osoittaa harrastuneisuutta. Ei turhaa nuukailua marketissa, vaan kokeillaanpa tuotakin puolivalmistetta kun se kerran on myyntiin otettu. Nykyään on saatavissa myös runsas ja vaihteleva valikoima erilaisia keksejä ja kakkuja, joita on mukava nauttia jälkiruoaksi. Itse tehtyjen lisäksi.
Ruokaa tulee tietenkin myös kunnioittaa, eikä heittää roskiin, vaikka sitä olisi tullut ostettua tai tehtyä liikaa. Lautanen pitää syödä tyhjäksi, ei vain Intian nälkäänäkevien takia vaan myös sinun itsesi. Olethan rakkaudella tarjoillut ruoan tai ainakin maksanut siitä kalliilla rahalla - nyt syödään, pulinat pois.
Ruoan pakastamista ei kannata lykätä liian pitkään, mutta pakastaminen noin yleensä on hyvä keino lihomiseen. Aina löytyy jotain mupellettavaa, vaikka olisi unohtanut käydä kaupassa. Vakavasti otettava lihoaja ei tietenkään tällaista mokaa tee! Ennemmin käydään kaupassa varmuuden vuoksi joka päivä, viikonloppuna parikin kertaa.
Annoskokojen suurentaminen on erityisen tärkeää. Aluksi voit tuntea outoa, jatkuvaa kylläisyyden tunnetta, mutta siihen tottuu ja lopulta se menee ohi. Pian et enää piittaa siitä, oletko nälkäinen vai et ryhtyäksesi syömään. Riittää, kun on ruoka-aika tai vaikkei olisikaan. Jotain hyvää on kuitenkin aina tiedossa.
Lihomisen toinen puoli on tietenkin liikunta. Aluksi voi tuntua oudolta valita aina sohvalla löhöäminen kävelylenkin tai lasten kanssa leikkimisen sijaan, mutta pitemmän päälle se kannattaa. Yksinkertaisimmillaan kyse on kuitenkin matematiikasta: energiansaanti miinus kulutus. Jälkimmäinen täytyy pitää mahdollisimman pienenä, jotta projektimme onnistuisi.
Näillä keinoin pääset kuukaudessa jo hyvälle alulle ja kesän lopulla olet rantakunnossa kuin saimaannorppa ainakin! Ensi kesänä voit ylpeillä jo mursun muodoilla!
torstai 21. toukokuuta 2009
maanantai 18. toukokuuta 2009
Luokkatietoisuudesta
Hesarin kuukausiliitteen juttu luokka-aseman periytyvyydestä oli tavallaan kiinnostava. Kenestä nyt mitäkin tulee ja tuleeko vielä lapsistakin.
Gunnar Suolahti tutki jo aikanaan pappissäätyä 1600- ja 1700-luvuilla ja havaitsi, että köyhänkin perheen pojasta saattoi tulla pappi, mutta ilman suhteita ja rikkaita sukulaisia hän päätyi niin köyhään seurakuntaan, että seuraava polvi ei enää opintielle päässyt.
Nykyään tämä on hoidettu niin, että koulutus ei enää takaa herran asemaa, vaan vauraus ja yhteiskunnallinen valta hoituvat muuta kautta. Yliopistolain uudistuksen voi ymmärtää yhdeksi osaksi tätä prosessia: siellähän on nykyään kaikenmaailman duunarien kakaroita, pitää laittaa yrityselämän herraskaisempi väki niitä vähän paimentamaan...
Luokka näkyy kuitenkin myös yksityisemmissä asioissa, kuten perheessä. Jo lapsensaanti-ikä kertoo naisesta paljon. Oma äitini häpesi nuoruuttaan hiekkalaatikolla, ei niin etteivät sekä hänen äitinsä että anoppinsa olisi ehtineet samaan jamaan vielä nuorempina - ja samassa marssijärjestyksessä. Kuten minunkin anoppini - lika barn leker bäst vaikka miehen kanssa pääsimmekin asiaan vasta yli kolmekymppisinä.
Nykyäänkin paheksutaan "teiniäitejä", usein kysymättä, onko nainen itse asiassa halunnutkin lapsia jo nuorena. Ja miten hän todellisuudessa pärjää ja mies samoin. Lapsenhoitohan ei mitään rakettitiedettä ole eikä vaadi erityistä elämänkokemusta, vaikka monet ylemmän keskiluokan äidit (tai kyseiseen luokkaan havittelevat) yrittävät sen sellaisena esittää.
Lapsen saaminen alle 20-vuotiaana on kuitenkin yleisessä tietoisuudessa varma syrjäytymisen merkki - jos ei ole jo niin pian on ja lapsi samaten. Todellisuus ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Lähtöluokka määrää sen, miten tällaiset asiat ketäkin koskevat.
Kuten Kate Fox on analysoinut brittiläistä luokkayhteiskuntaa, Suomessakin tuntuu olevan kolmen kerroksen väkeä, joskin vähemmän tunnistettavasti.
"Työväenluokka" (lainausmerkeissä, koska se sijaitsee työväenluokan paikalla mutta ei aina perinteisessä mielessä ole sitä - Thompson on luettu!) pitää asioiden tekemistä nuorena luonnollisena, eikä pitkä, kolmekymppiseksi jatkuva koulutusputki kuulu suunnitelmiin.
Tuilla eläviä nuoria perheitä kritisoitaessa kritisoidaan siis selkeästi tiettyä yhteiskunnan ryhmää ja sen lisääntymisstrategiaa. Tähän kannattaa kiinnittää huomiota. Joillekin toisille tuet sen sijaan suorastaan kuuluvat - mutta sehän on aivan eri asia.
"Keskiluokka" on Suomen suurin luokka, ja aina kovin peloissaan, että muuttuu takaisin "työväenluokaksi" tai ettei olekaan "yläluokkaa". Siksi perhe on niin traaginen asia. Oma kasvinperhe jätti ehkä toivomisen varaa, mutta omista kakaroista viimeistään pitää tulla euroopanomistajia ja prinssieverstejä. Siitähän se ihmiselämän onni lähtee? Koulutuskeskustelut ovat tämän luokan ominta alaa, milloin ei haukuta toisen tien valinneita (ks. yllä).
"Yläluokka" on vaikeimmin määriteltävä asia, koska siihen kuuluu osa koulutetuista, osa varakkaista ja osa asemansa perineistä - mutta kuka ja mistä? Lapset kuuluu kasvattaa enemmän tai vähemmän vapaasti, ja jostain kumman syystä heistä lopulta tulee vähintään yhtä ihmeellisiä kuin vanhemmistaan.
Johtuneeko siitä, että heille puhutaan perheessä kolme kertaa enemmän kuin työväenluokassa... tämä on Tiede-lehden tieto, en ole havainnoinut sen kummemmin. Tosin meidänkin esikoinen käyttelee jo lauseenvastikkeita. Ihan äidin sydän sulaa.
Gunnar Suolahti tutki jo aikanaan pappissäätyä 1600- ja 1700-luvuilla ja havaitsi, että köyhänkin perheen pojasta saattoi tulla pappi, mutta ilman suhteita ja rikkaita sukulaisia hän päätyi niin köyhään seurakuntaan, että seuraava polvi ei enää opintielle päässyt.
Nykyään tämä on hoidettu niin, että koulutus ei enää takaa herran asemaa, vaan vauraus ja yhteiskunnallinen valta hoituvat muuta kautta. Yliopistolain uudistuksen voi ymmärtää yhdeksi osaksi tätä prosessia: siellähän on nykyään kaikenmaailman duunarien kakaroita, pitää laittaa yrityselämän herraskaisempi väki niitä vähän paimentamaan...
Luokka näkyy kuitenkin myös yksityisemmissä asioissa, kuten perheessä. Jo lapsensaanti-ikä kertoo naisesta paljon. Oma äitini häpesi nuoruuttaan hiekkalaatikolla, ei niin etteivät sekä hänen äitinsä että anoppinsa olisi ehtineet samaan jamaan vielä nuorempina - ja samassa marssijärjestyksessä. Kuten minunkin anoppini - lika barn leker bäst vaikka miehen kanssa pääsimmekin asiaan vasta yli kolmekymppisinä.
Nykyäänkin paheksutaan "teiniäitejä", usein kysymättä, onko nainen itse asiassa halunnutkin lapsia jo nuorena. Ja miten hän todellisuudessa pärjää ja mies samoin. Lapsenhoitohan ei mitään rakettitiedettä ole eikä vaadi erityistä elämänkokemusta, vaikka monet ylemmän keskiluokan äidit (tai kyseiseen luokkaan havittelevat) yrittävät sen sellaisena esittää.
Lapsen saaminen alle 20-vuotiaana on kuitenkin yleisessä tietoisuudessa varma syrjäytymisen merkki - jos ei ole jo niin pian on ja lapsi samaten. Todellisuus ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Lähtöluokka määrää sen, miten tällaiset asiat ketäkin koskevat.
Kuten Kate Fox on analysoinut brittiläistä luokkayhteiskuntaa, Suomessakin tuntuu olevan kolmen kerroksen väkeä, joskin vähemmän tunnistettavasti.
"Työväenluokka" (lainausmerkeissä, koska se sijaitsee työväenluokan paikalla mutta ei aina perinteisessä mielessä ole sitä - Thompson on luettu!) pitää asioiden tekemistä nuorena luonnollisena, eikä pitkä, kolmekymppiseksi jatkuva koulutusputki kuulu suunnitelmiin.
Tuilla eläviä nuoria perheitä kritisoitaessa kritisoidaan siis selkeästi tiettyä yhteiskunnan ryhmää ja sen lisääntymisstrategiaa. Tähän kannattaa kiinnittää huomiota. Joillekin toisille tuet sen sijaan suorastaan kuuluvat - mutta sehän on aivan eri asia.
"Keskiluokka" on Suomen suurin luokka, ja aina kovin peloissaan, että muuttuu takaisin "työväenluokaksi" tai ettei olekaan "yläluokkaa". Siksi perhe on niin traaginen asia. Oma kasvinperhe jätti ehkä toivomisen varaa, mutta omista kakaroista viimeistään pitää tulla euroopanomistajia ja prinssieverstejä. Siitähän se ihmiselämän onni lähtee? Koulutuskeskustelut ovat tämän luokan ominta alaa, milloin ei haukuta toisen tien valinneita (ks. yllä).
"Yläluokka" on vaikeimmin määriteltävä asia, koska siihen kuuluu osa koulutetuista, osa varakkaista ja osa asemansa perineistä - mutta kuka ja mistä? Lapset kuuluu kasvattaa enemmän tai vähemmän vapaasti, ja jostain kumman syystä heistä lopulta tulee vähintään yhtä ihmeellisiä kuin vanhemmistaan.
Johtuneeko siitä, että heille puhutaan perheessä kolme kertaa enemmän kuin työväenluokassa... tämä on Tiede-lehden tieto, en ole havainnoinut sen kummemmin. Tosin meidänkin esikoinen käyttelee jo lauseenvastikkeita. Ihan äidin sydän sulaa.
keskiviikko 13. toukokuuta 2009
Osataan sitä Ruotsissakin
Kannattaa lukea muidenkin maiden lehtiä, varsinkin kansainvälisten kisojen tiimellyksessä. Olen aina luullut, että sodilla pullistelu on erityisesti suomalainen ominaisuus, varsinkin yhdistettynä mitä apokryfisimpiin kohteisiin.
Vaan eivät sitä ole jättäneet taakseen ruotsalaisetkaan, vaikka aikaa olisi ollut. Aftonbladet hehkuttaa verkkosivuillaan euroviisuedustaja Malena Ernmanin pääsyä finaaliin ja toteaa lopuksi ainakin minulle hieman käsittämättömästi:
"På 500 år har Sverige har utkämpat tio krig i Ryssland. Malena vann första slaget i det elfte."
Tämä on sotaa, onneksi Waldolla pyrotekniikka pelaa...
maanantai 11. toukokuuta 2009
Politiikkaa
Viime aikoina on jäänyt päivittämättä puoluepoliittinen toiminta tänne blogiin, vaikka sitä on koko ajan ollut.
Olen Helsingin Vasemmistoliiton piiritoimikunnassa ja Kontulan Vasemmiston hallituksen varajäsen. Käytännössä tämä tarkoittaa kokouksia ja keskustelua, tietysti myös vastuuta yhteisestä toiminnasta. Piiritoimikunnassa ennen kaikkea keskustellaan toiminnasta ja päätetään sen suunnasta. Hyvä tapa tutustua eri taustoista tuleviin vasliittolaisiin. Ja seurata, millaista keskustelua siitä syntyy.
Luottamustehtävien jaossa minut valittiin Helsingin Leijona Oy:n hallitukseen. En yritäkään väittää olevani keskustakorttelien kehittämisen erityisasiantuntija, mutta osaan toki katsoa, mihin suuntaan erilaiset suunnitelmat aluetta vievät.
Ensimmäisen kokouksen (4.5.) perusteella kaikki vaikuttaa aika yksimieliseltä, saa nähdä millaista vääntöä on odotettavissa kun aletaan linjata asioita tosissaan. Yksittäisistä vuokrasopimuksista tms. hallitus ei päätä, vaan muokkaa "konseptia" (pakko laittaa lainausmerkkeihin, olen sitä sukupolvea ja ammattiryhmää, jolle konsepti on tenttipaperia).
Leijonasta olen sellaisenkin kommentin kuullut, että eikö keskustassa saa olla yhtään korttelia jossa on hiljaista ja rauhallista. No ei ilmeisesti, mutta sitä aion koettaa pitää silmällä, ettei näistä kortteleista tulisi pelkkiä risteilyturistien putsauspaikkoja, vaan kaupungin omien asukkaiden aluetta.
Eurovaaleissa olen mukana Minna Sirnön tukiryhmässä, tämä ehdokas tuntui parhaalta vaihtoehdolta. Vaalikoneissa nousee ykkösiksi miehiä, mistä johtunee... puolue on sentään oikea eli omatunto kunnossa :-) Saa nähdä, miten tuo vaalikampanjan teema toimii, joku varmasti vierastaa ja toinen tykkää. Vastaa kuitenkin omaa käsitystäni asioista.
Olen Helsingin Vasemmistoliiton piiritoimikunnassa ja Kontulan Vasemmiston hallituksen varajäsen. Käytännössä tämä tarkoittaa kokouksia ja keskustelua, tietysti myös vastuuta yhteisestä toiminnasta. Piiritoimikunnassa ennen kaikkea keskustellaan toiminnasta ja päätetään sen suunnasta. Hyvä tapa tutustua eri taustoista tuleviin vasliittolaisiin. Ja seurata, millaista keskustelua siitä syntyy.
Luottamustehtävien jaossa minut valittiin Helsingin Leijona Oy:n hallitukseen. En yritäkään väittää olevani keskustakorttelien kehittämisen erityisasiantuntija, mutta osaan toki katsoa, mihin suuntaan erilaiset suunnitelmat aluetta vievät.
Ensimmäisen kokouksen (4.5.) perusteella kaikki vaikuttaa aika yksimieliseltä, saa nähdä millaista vääntöä on odotettavissa kun aletaan linjata asioita tosissaan. Yksittäisistä vuokrasopimuksista tms. hallitus ei päätä, vaan muokkaa "konseptia" (pakko laittaa lainausmerkkeihin, olen sitä sukupolvea ja ammattiryhmää, jolle konsepti on tenttipaperia).
Leijonasta olen sellaisenkin kommentin kuullut, että eikö keskustassa saa olla yhtään korttelia jossa on hiljaista ja rauhallista. No ei ilmeisesti, mutta sitä aion koettaa pitää silmällä, ettei näistä kortteleista tulisi pelkkiä risteilyturistien putsauspaikkoja, vaan kaupungin omien asukkaiden aluetta.
Eurovaaleissa olen mukana Minna Sirnön tukiryhmässä, tämä ehdokas tuntui parhaalta vaihtoehdolta. Vaalikoneissa nousee ykkösiksi miehiä, mistä johtunee... puolue on sentään oikea eli omatunto kunnossa :-) Saa nähdä, miten tuo vaalikampanjan teema toimii, joku varmasti vierastaa ja toinen tykkää. Vastaa kuitenkin omaa käsitystäni asioista.
perjantai 24. huhtikuuta 2009
Susan Boyle
Taas uusi Talent-sankari, jolla on faneja Facebookissa ja paikkansa kolumneissa ja tietysti blogeissa. Mitäpä olisi elämä ilman Susan Boylen kaltaisia hahmoja.
Hämmästyttävänä on pidetty sitä, että ruma nainen osaa laulaa. Sehän on sinänsä tuttu juttu, mutta että stailaamaton nainen osaa laulaa. Sellainen, jota tämän maailman trinnyt ja susannahit eivät ole mulkanneet vähemmän silmiin pistäväksi ja normaalimmaksi.
Nykyinen vaatemuoti on erityisen vaativaa tässä suhteessa, onhan se suunniteltu tekemään kaikille selväksi että kokoa 32 olevat naiset ovat kokoa 32 ja muut ovat friikkejä. Tässä suhteessa vaikkapa ikihienon Dallasin katsominen on huikea kokemus.
Laskoksia housuissa! Umpinaisia kaula-aukkoja jopa Pamelalla! Olkatoppaukset ovat yksi keino peittää nainen, ei ainoastaan paljastaa. Ja me pidimme sitä aikaa pinnallisena ja muotia naista halventavana, tai jotain.
Tavallaan olen samaa mieltä erilaisten tyyligurujen kanssa - on tosiaan vaatteita, joissa yksi näyttää hyvältä ja toinen ei. Mutta pitääkö sitä aina näyttää niin vimpan päälle ja mahdollisuuksiensa mukaan?
Eikö esimerkiksi rintava nainen voisi pitää vaikka kaksirivistä takkia - nimenomaan siksi, että näyttää siinä hyökkäysvaunulta? Voisiko olla vitsikästä näyttää muultakin kuin "hyvältä"?
Vai onko huumori ja vaatteilla leikittely varattu kokoa 32 oleville, alle 20-vuotiaille ja itse asiassa vain lehtien muotikuviin? Pitääkö kaikkien muiden elää pelossa ja vavistuksessa, etteivät he jonain päivänä näytä vahingossa Susan Boylelta?
Hämmästyttävänä on pidetty sitä, että ruma nainen osaa laulaa. Sehän on sinänsä tuttu juttu, mutta että stailaamaton nainen osaa laulaa. Sellainen, jota tämän maailman trinnyt ja susannahit eivät ole mulkanneet vähemmän silmiin pistäväksi ja normaalimmaksi.
Nykyinen vaatemuoti on erityisen vaativaa tässä suhteessa, onhan se suunniteltu tekemään kaikille selväksi että kokoa 32 olevat naiset ovat kokoa 32 ja muut ovat friikkejä. Tässä suhteessa vaikkapa ikihienon Dallasin katsominen on huikea kokemus.
Laskoksia housuissa! Umpinaisia kaula-aukkoja jopa Pamelalla! Olkatoppaukset ovat yksi keino peittää nainen, ei ainoastaan paljastaa. Ja me pidimme sitä aikaa pinnallisena ja muotia naista halventavana, tai jotain.
Tavallaan olen samaa mieltä erilaisten tyyligurujen kanssa - on tosiaan vaatteita, joissa yksi näyttää hyvältä ja toinen ei. Mutta pitääkö sitä aina näyttää niin vimpan päälle ja mahdollisuuksiensa mukaan?
Eikö esimerkiksi rintava nainen voisi pitää vaikka kaksirivistä takkia - nimenomaan siksi, että näyttää siinä hyökkäysvaunulta? Voisiko olla vitsikästä näyttää muultakin kuin "hyvältä"?
Vai onko huumori ja vaatteilla leikittely varattu kokoa 32 oleville, alle 20-vuotiaille ja itse asiassa vain lehtien muotikuviin? Pitääkö kaikkien muiden elää pelossa ja vavistuksessa, etteivät he jonain päivänä näytä vahingossa Susan Boylelta?
tiistai 14. huhtikuuta 2009
Tutkimuksen asetelmista
Näinä yliopistolain uudistamisen aikoina on syytä lukea tarkasti Hesarin tämänpäiväisen taloussivujen artikkelin kaltaiset jutut. Kyseinen juttu näet kertoo, miten suomalainen metsäteollisuus on ollut hidas muuttamaan rakenteitaan ja ottamaan käyttöön uusia innovaatioita. Yliopistoissa on kyllä tehty, mutta jostain kumman syystä eivät ole siirtyneet erityisen liukkaasti tuotantoon.
Mitäs mitäs. Eikö talouselämän pitäisi olla dynaamista ja aikaansa seuraavaa ja yliopistojen jäykkiä ja jälkeenjääneitä - ja talouselämän suuren viisauden tarpeessa? Taitaa olla toisin päin tuokin asia, mutta usko siirtää vuoria, jopa hyvin toimivan yliopistolaitoksen historiaan.
Samassa lehdessä oli toinenkin kiinnostava teksti. Pertti Tötön nykyistä tiedemenoa kohtaan osoittama kritiikki on minusta joskus vähän ohi maalin, mutta tämänkertainen kolumni on ihan asiaa.
Vakaa usko asian X vaikuttavuuteen ei tosiaan tarkoita, että vaikuttavuus olisi todistettu. Siitäkin huolimatta, että kaikki haastateltavat yhtäpitävästi sanoisivat näin ja tutkija itsekin olisi asiasta vakuuttunut.
Sen sijaan voimme sangen pitävästi todistaa, että tutkimushenkilöt todella uskovat vaikutussuhteen olemassaoloon. Jos vähän pinnistämme, saamme selville, miksi näin on ja mitä se kertoo asiasta X ja sen merkityksestä yhteisössä.
Laadullisia menetelmiä opettaessani olen usein tavannut kunnianhimoisia opiskelijoita, joille edellä mainittu ei riitä. Se todellinen vaikutussuhde pitäisi saada esille, tai muuten ei tehdä tiedettä ollenkaan.
Kun historiassa käytetään laadullisia menetelmiä, klassisimman malliset syy-seuraussuhteet ovat kuitenkin usein kiven alla. Joskus löytyy, silloinkin pitää nähdä paljon vaivaa todistaakseen. Sama on kyllä historisminkin kanssa, mikä selittää ns. yhden dokumentin dosentit.
Tiedonvälityksen maailmankuvassa syy-seuraussuhteet ovat luonnollinen tapa lähestyä asioita, selvenivät ne juttua tehdessä eli eivät. Jos tärkeä ja vaikutusvaltainen ihminen kuvaa vaikkapa tuota yliopistojen ja talouselämän suhdetta tietyllä tavalla, ja toinen kiho käyttää lähes samoja sanoja, vaatisi sangen kokeneen ja asioita tarkkaan ajattelevan toimittajan, jotta hän osaisi ehdottaa edes juttunsa loppukaneetiksi, että arvon vuorineuvokset taitavat olla jonkin kulttuurisen seikan vaikutuspiirissä. Taitaa olla ihan diskursiivinen muodostuma kyseessä.
Ei, kun ihminen on saanut tarpeeksi pitkään puhua keskeyttämättä, häneen kertyy sen verran teflonia että muut eivät viitsikään keskeyttää tai kysellä syitä ja vaikuttimia. Ennemmin tehdään kuten käsketään.
Tulevaisuuden tutkijat voivat sitten ihastella, millainen kummallinen kulttuurinen konstruktio vallitsi Suomen ja monen muunkin maan korkeinta koulutusta koskevassa keskustelussa 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä.
Mitäs mitäs. Eikö talouselämän pitäisi olla dynaamista ja aikaansa seuraavaa ja yliopistojen jäykkiä ja jälkeenjääneitä - ja talouselämän suuren viisauden tarpeessa? Taitaa olla toisin päin tuokin asia, mutta usko siirtää vuoria, jopa hyvin toimivan yliopistolaitoksen historiaan.
Samassa lehdessä oli toinenkin kiinnostava teksti. Pertti Tötön nykyistä tiedemenoa kohtaan osoittama kritiikki on minusta joskus vähän ohi maalin, mutta tämänkertainen kolumni on ihan asiaa.
Vakaa usko asian X vaikuttavuuteen ei tosiaan tarkoita, että vaikuttavuus olisi todistettu. Siitäkin huolimatta, että kaikki haastateltavat yhtäpitävästi sanoisivat näin ja tutkija itsekin olisi asiasta vakuuttunut.
Sen sijaan voimme sangen pitävästi todistaa, että tutkimushenkilöt todella uskovat vaikutussuhteen olemassaoloon. Jos vähän pinnistämme, saamme selville, miksi näin on ja mitä se kertoo asiasta X ja sen merkityksestä yhteisössä.
Laadullisia menetelmiä opettaessani olen usein tavannut kunnianhimoisia opiskelijoita, joille edellä mainittu ei riitä. Se todellinen vaikutussuhde pitäisi saada esille, tai muuten ei tehdä tiedettä ollenkaan.
Kun historiassa käytetään laadullisia menetelmiä, klassisimman malliset syy-seuraussuhteet ovat kuitenkin usein kiven alla. Joskus löytyy, silloinkin pitää nähdä paljon vaivaa todistaakseen. Sama on kyllä historisminkin kanssa, mikä selittää ns. yhden dokumentin dosentit.
Tiedonvälityksen maailmankuvassa syy-seuraussuhteet ovat luonnollinen tapa lähestyä asioita, selvenivät ne juttua tehdessä eli eivät. Jos tärkeä ja vaikutusvaltainen ihminen kuvaa vaikkapa tuota yliopistojen ja talouselämän suhdetta tietyllä tavalla, ja toinen kiho käyttää lähes samoja sanoja, vaatisi sangen kokeneen ja asioita tarkkaan ajattelevan toimittajan, jotta hän osaisi ehdottaa edes juttunsa loppukaneetiksi, että arvon vuorineuvokset taitavat olla jonkin kulttuurisen seikan vaikutuspiirissä. Taitaa olla ihan diskursiivinen muodostuma kyseessä.
Ei, kun ihminen on saanut tarpeeksi pitkään puhua keskeyttämättä, häneen kertyy sen verran teflonia että muut eivät viitsikään keskeyttää tai kysellä syitä ja vaikuttimia. Ennemmin tehdään kuten käsketään.
Tulevaisuuden tutkijat voivat sitten ihastella, millainen kummallinen kulttuurinen konstruktio vallitsi Suomen ja monen muunkin maan korkeinta koulutusta koskevassa keskustelussa 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä.
torstai 2. huhtikuuta 2009
Sairaat sankarit
Onko sankarillista olla sairaana töissä? Moni ainakin kokee kotona sairastamisen luuseriudeksi - omaa oloa vain parannellaan, vaikka maailma tarvitsee juuri minua toimiakseen normaalisti.
Tuon Iltiksen uutisen kuvaamilla opettajilla on tietysti hankala tilanne. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Pätevän sijaisen löytäminen tuosta vain on hankalaa, ja keskiverto koululuokka simputtaa heikäläiset suohon heti alkuunsa, kun vakituisillakin opettajilla voi olla tekemistä saadakseen normaalin koulutyön sujumaan. Kuitenkin pitäisi saada suunniteltu opetus toteutettua jossain vaiheessa.
Yliopiston opettajilla on useimmiten enemmän valinnan varaa, mutta olen itsekin raahautunut pitämään kurssia vastoin parempaa tietoani. On opetustapahtumia, joiden korvaamista jollain tavalla jossakin ei edes halua alkaa ajatella. Ne kestävät kuitenkin enimmillään muutaman tunnin ja sitten voi palata potemaan. Sääliksi käy intensiivisemmällä aikataululla toimivia. Sääliksi käy kyllä opiskelijoitakin, jotka joutuvat kuuntelemaan kuumeisen hourailuja...
Ja asiassa olisi huvittavaa, ellei se olisi niin karmeaa, että mitä tiiviimpää työputkea vetää, sitä todennäköisemmin kroppa sanoo sopimuksen irti ja sairastuu. Mitä lähempänä tavoitteitaan on, sitä varmemmin ei pääse niihin, koska terveys ei kestä. Jossain mielessä nykyihmiset ovat kuin parivuotiaita, jotka illalla kiukuttelevat väsymystään, mutta eivät silti millään tahdo mennä nukkumaan. Ei ole kivaa, mutta sitä, mikä palauttaisi kivan ei millään voida edes harkita.
Otettaisiinko sellainen arjen anarkistinen ote, että täysin pakolliset asiat hoidetaan sairaanakin, mutta niiden suhteen tehdään kriittinen arvio ja todetaan useimmista, etteivät ne niin pakollisia olekaan. Tartuntataudit eivät aina katso ihmisen kuntoa, mutta on niillä korrelaationsa stressin kanssa.
Sankarillista on kyetä elämään elämänsä itse eikä kuten joku muu sen on päättänyt. Kuka asensi aivoihisi mallin, jossa itse et ole tärkeä vaan työsi - joka kuitenkaan ei ole sinun hallinnassasi? Ja miksi sellaista työtä pitäisi painaa päivästä toiseen, kunnosta riippumatta?
Opettajien suhteen kysymys on ennen kaikkea: kuka teki koulusta laitoksen, jossa lapsista välittäminen on lähes mahdotonta jos haluaa välittää vielä itsestäänkin?
Tuon Iltiksen uutisen kuvaamilla opettajilla on tietysti hankala tilanne. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Pätevän sijaisen löytäminen tuosta vain on hankalaa, ja keskiverto koululuokka simputtaa heikäläiset suohon heti alkuunsa, kun vakituisillakin opettajilla voi olla tekemistä saadakseen normaalin koulutyön sujumaan. Kuitenkin pitäisi saada suunniteltu opetus toteutettua jossain vaiheessa.
Yliopiston opettajilla on useimmiten enemmän valinnan varaa, mutta olen itsekin raahautunut pitämään kurssia vastoin parempaa tietoani. On opetustapahtumia, joiden korvaamista jollain tavalla jossakin ei edes halua alkaa ajatella. Ne kestävät kuitenkin enimmillään muutaman tunnin ja sitten voi palata potemaan. Sääliksi käy intensiivisemmällä aikataululla toimivia. Sääliksi käy kyllä opiskelijoitakin, jotka joutuvat kuuntelemaan kuumeisen hourailuja...
Ja asiassa olisi huvittavaa, ellei se olisi niin karmeaa, että mitä tiiviimpää työputkea vetää, sitä todennäköisemmin kroppa sanoo sopimuksen irti ja sairastuu. Mitä lähempänä tavoitteitaan on, sitä varmemmin ei pääse niihin, koska terveys ei kestä. Jossain mielessä nykyihmiset ovat kuin parivuotiaita, jotka illalla kiukuttelevat väsymystään, mutta eivät silti millään tahdo mennä nukkumaan. Ei ole kivaa, mutta sitä, mikä palauttaisi kivan ei millään voida edes harkita.
Otettaisiinko sellainen arjen anarkistinen ote, että täysin pakolliset asiat hoidetaan sairaanakin, mutta niiden suhteen tehdään kriittinen arvio ja todetaan useimmista, etteivät ne niin pakollisia olekaan. Tartuntataudit eivät aina katso ihmisen kuntoa, mutta on niillä korrelaationsa stressin kanssa.
Sankarillista on kyetä elämään elämänsä itse eikä kuten joku muu sen on päättänyt. Kuka asensi aivoihisi mallin, jossa itse et ole tärkeä vaan työsi - joka kuitenkaan ei ole sinun hallinnassasi? Ja miksi sellaista työtä pitäisi painaa päivästä toiseen, kunnosta riippumatta?
Opettajien suhteen kysymys on ennen kaikkea: kuka teki koulusta laitoksen, jossa lapsista välittäminen on lähes mahdotonta jos haluaa välittää vielä itsestäänkin?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)