Melko laiskasti, vaikka sinänsä kiinnostuneena Hesarin suomalaisen saattohoidon tilaa koskevaa keskustelua seuratessa ovat mieleen jälleen nousseet kuolemankulttuurin alueelliset erot.
Ensimmäiset saattohoidon ohjeethan annettiin Lääkintöhallituksen toimesta Suomessa jo 1982. Suomalaisen sairaalakuoleman historiaan nähden ajankohta on hämmentävä, jopa huvittava, koska alle parikymmentä vuotta aikaisemmin sairaalassa kuoleminen oli ylipäänsä alkanut yleistyä. Mahdollisiin ongelmiin haluttiin ilmeisesti puuttua saman tien, olihan sairaalakuoleman ongelmista pidetty ääntä muualla länsimaissa samaiset pari vuosikymmentä ellei kauemminkin.
Saattohoitopaikkojen määrässä mallioppilaan rooli ei enää tunnu kiinnostavan. Liekö kyse terveydenhuollon rahoitusongelmista, välttelevästä asenteesta kuolemaa kohtaan sairaalalaitoksen piirissä vai todellakin siitä, että "kuolevat haluavat elää" eivätkä ryhtyä kuolemaan oikein tosissaan.
Anssi Peräkylä totesi vuonna 1990 julkaistussa tutkimuksessaan Kuoleman monet kasvot, että suinkaan kaikkia yleisinä länsimaisen kuoleman totuuksina pidettyjä ongelmia ei suomalaisista sairaaloista löytynyt. Kuoleman tosiasiaa ei systemaattisesti salattu kuolevalta eikä hänen omaisiltaan. Viimemainittuja ei suljettu hoidon ja todellisen tilanteen ulkopuolelle, vaan läheiset nähtiin pikemminkin sairaalankin voimavarana esimerkiksi mieltä rauhoittamassa tai hoitotoimenpiteisiin sopeutumista edistämässä.
Tutkimatta itse asiaa tai tuntematta tarkemmin muiden tutkimuksia (saa vinkata!) vaikuttaisi siltä, että anglosaksisissa maissa jos ei yleinen niin ainakin tunnettu "kuoleman kohtaaminen" ei ole sellaisenaan rantautunut meille. Kuoleva voi ehkä suunnitella kuolemaansa ja toivoa paikalle tiettyjä henkilöitä, mutta useammin lähtö tapahtuu kuitenkin hiljaa ja ilman isompia seremonioita. Hieman samaan tapaan kuin lapsen syntymästä ei kaikesta huolimatta ole tullut koko perheen juhlaa, joka tallennettaisiin hetki hetkeltä muillekin ihasteltavaksi, kuolema on kuitenkin yksityinen asia, jossa pätee toteamus "ei tehrä tästä ny numeroo".
Vaikka inhoan sinänsä sanaa "surutyö" - tunteet eivät ole työtä eikä niitä saateta tuosta vain ahkeroimalla loppuun - on suremisen prosessia mahdollista helpottaa tekemällä kuoleman olosuhteet mahdollisimman siedettäviksi niin kuolevalle kuin omaisille. On vaikea käsittää, miksi tähän ei pyrittäisi kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Kaikki kuolevat eivät ehkä tahdo "kokea omaa kuolemaansa" niin tietoisesti, mutta kyse ei ole vain heistä, vaan koko siitä yhteisöstä, jossa hän elää ja jolle jää muisto ja mielikuva kuolemasta. 1980-luvulla, jolloin Peräkylä tutkimustaan teki, tämä tuntui olevan sairaaloissa havaittu asia. Onko niin edelleen?
Jotenkin tulee sellainen mielikuva, että hyvän alun jälkeen on tuudittauduttu siihen, että asia on jo hoidettu. Olisi kiinnostavaa kuulla hoitoalan ihmisten näkemyksiä - ovatko EU:n suositukset oikeassa vai meikäläinen yleinen käytäntö? Itse en ole oikein mitään mieltä, muuta kuin että aikaakin saisi olla ja onko se sairaalassa makuuttaminen nyt niin kauheaa, jos ei ihminen hyvinkään voi.
sunnuntai 15. elokuuta 2010
maanantai 7. kesäkuuta 2010
Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin
Törmäsin eilen FST5:llä (Strömsöä odotellessa) Sofi Oksasen keväällä kohua aiheuttaneeseen, Tanskan televisiolle annettuun haastatteluun. Jostain syystä sekin nyt uusittiin. Loppupätkässä Oksanen vastaa kysymykseen, mitä muilla Pohjoismailla olisi opittavaa Suomelta, jotta ei yhtään mitään.
Jäin miettimään. Älyttömästä kysymyksestä huolimatta, kirpaiseehan se. Kansallisylpeys on meihin kuitenkin sillä tavalla istutettu, että jopa sen kanssa työkseen möyrinyt jää miettimään. Mutta mistä Suomesta Oksanen oikeastaan puhui?
Arkisessa ympäristössäni, yliopistolla ja Itä-Helsingissä tapaan jatkuvasti oikein laatuunkäypiä ihmisiä. Onko heillä Oksasen esille nostamia ongelmia eli ei, sitä en niinkään kohtaa. Tarkoitan vain, että minun Suomessani on ihan kivaa.
Mutta "suomalaisuus", se josta puhutaan julkisuudessa ja joka kaiketi edelleen koulussa opetetaan yhtä hämmentävänä sekasotkuna kuin minun aikanani on jäänyt vieraaksi. Se on eliitin suomalaisuutta, epävarmaa, kiukkuista, ahdistunutta. Sen "suomalaisuuden" pitäisi jotakin jollekulle opettaa, mutta ei se aina onnistu opettamaan itseään omille kansalaisilleenkaan.
Suomalainen eliitti on laaja ja helppopääsyinen, mikä juuri tekee siitä niin kiukkuisen. Pitäähän olematon valta ja asema osoittaa jotenkin, vaikkei oikein mitään keinoja ole. Tuloerotkaan eivät kasva tarpeeksi nopeasti eikä koulutuksella siinä suhteessa enää mitään tee.
Asemastaan epävarma ei voi olla joviaalin ystävällinen "alemmilleen", koska pelkää näiden jatkuvasti anastavan asemansa. Eihän sille ole mitään perustetta. Ja kuitenkin eliitiksi itsensä kuvittelevien täytyy ylläpitää kuvitelmaansa erilaisin inhoreaktioin ja viholliskuvin. Sen sijaan, että autettaisiin ihmisiä ja yritettäisiin ymmärtää miksi he toimivat kuten toimivat - ja jos vakavaa haittaa ei synny, annettaisiin toimia vaan - arvostellaan, kytätään, vahdataan.
Kuulun tietenkin itse tähän eliittiin, mutta katselen sitä samaan aikaan hämmentyneenä. Näinkö pitäisi ajatella, tuntea, toimia? Näitä ihmisiäkö minun pitäisi pelätä ja noita toisia rakastaa? Kesän tullen alamme taas hävetä sitä, miltä maamme näyttää ulkomaalaisille, ja väittää ettei tällaista luontoa ole missään muualla...
Oksanen puhuu eliittipuhetta ja osoittaa sanansa eliitille ja on siinä suhteessa oikeassa. Itse pidän kuitenkin todellisuuden ja erilaisten ihmisten katselemisesta ja väitän, että niin sanotut tavalliset ihmiset ovat Suomessa oikein mukavia. Pitää vain vältellä niitä, jotka arvostelevat, kyttäävät, vahtaavat.
Nationalismihan oli/on keskiluokan projekti, ja taisin päätyä toistamaan jälleen kerran Kate Foxin Watching the English-havainnon. Keskiluokka on kovin huolissaan, sen ylle ja alle jäävät eivät niinkään, piti sitten siivota koti tai kuvitella kansakunta. Ja keskiluokka on minulle henkinen tila, johon taloudelliset tekijät eivät niinkään vaikuta.
Laskekoot he siis juhannuksen hukkuneita, me muut voimme iloita elämästä ja siitä, ettei tämä nyt ihan paska paikka ole kuitenkaan, vaikkei muille mitään opettamista olisikaan...
Jäin miettimään. Älyttömästä kysymyksestä huolimatta, kirpaiseehan se. Kansallisylpeys on meihin kuitenkin sillä tavalla istutettu, että jopa sen kanssa työkseen möyrinyt jää miettimään. Mutta mistä Suomesta Oksanen oikeastaan puhui?
Arkisessa ympäristössäni, yliopistolla ja Itä-Helsingissä tapaan jatkuvasti oikein laatuunkäypiä ihmisiä. Onko heillä Oksasen esille nostamia ongelmia eli ei, sitä en niinkään kohtaa. Tarkoitan vain, että minun Suomessani on ihan kivaa.
Mutta "suomalaisuus", se josta puhutaan julkisuudessa ja joka kaiketi edelleen koulussa opetetaan yhtä hämmentävänä sekasotkuna kuin minun aikanani on jäänyt vieraaksi. Se on eliitin suomalaisuutta, epävarmaa, kiukkuista, ahdistunutta. Sen "suomalaisuuden" pitäisi jotakin jollekulle opettaa, mutta ei se aina onnistu opettamaan itseään omille kansalaisilleenkaan.
Suomalainen eliitti on laaja ja helppopääsyinen, mikä juuri tekee siitä niin kiukkuisen. Pitäähän olematon valta ja asema osoittaa jotenkin, vaikkei oikein mitään keinoja ole. Tuloerotkaan eivät kasva tarpeeksi nopeasti eikä koulutuksella siinä suhteessa enää mitään tee.
Asemastaan epävarma ei voi olla joviaalin ystävällinen "alemmilleen", koska pelkää näiden jatkuvasti anastavan asemansa. Eihän sille ole mitään perustetta. Ja kuitenkin eliitiksi itsensä kuvittelevien täytyy ylläpitää kuvitelmaansa erilaisin inhoreaktioin ja viholliskuvin. Sen sijaan, että autettaisiin ihmisiä ja yritettäisiin ymmärtää miksi he toimivat kuten toimivat - ja jos vakavaa haittaa ei synny, annettaisiin toimia vaan - arvostellaan, kytätään, vahdataan.
Kuulun tietenkin itse tähän eliittiin, mutta katselen sitä samaan aikaan hämmentyneenä. Näinkö pitäisi ajatella, tuntea, toimia? Näitä ihmisiäkö minun pitäisi pelätä ja noita toisia rakastaa? Kesän tullen alamme taas hävetä sitä, miltä maamme näyttää ulkomaalaisille, ja väittää ettei tällaista luontoa ole missään muualla...
Oksanen puhuu eliittipuhetta ja osoittaa sanansa eliitille ja on siinä suhteessa oikeassa. Itse pidän kuitenkin todellisuuden ja erilaisten ihmisten katselemisesta ja väitän, että niin sanotut tavalliset ihmiset ovat Suomessa oikein mukavia. Pitää vain vältellä niitä, jotka arvostelevat, kyttäävät, vahtaavat.
Nationalismihan oli/on keskiluokan projekti, ja taisin päätyä toistamaan jälleen kerran Kate Foxin Watching the English-havainnon. Keskiluokka on kovin huolissaan, sen ylle ja alle jäävät eivät niinkään, piti sitten siivota koti tai kuvitella kansakunta. Ja keskiluokka on minulle henkinen tila, johon taloudelliset tekijät eivät niinkään vaikuta.
Laskekoot he siis juhannuksen hukkuneita, me muut voimme iloita elämästä ja siitä, ettei tämä nyt ihan paska paikka ole kuitenkaan, vaikkei muille mitään opettamista olisikaan...
maanantai 8. maaliskuuta 2010
Misseistä ja markkinoista
Naisten päivänä kirjoitan asiasta, jota olen viime aikoina miettinyt paljon. Ostin syksyllä Lontoosta hupaisannimisen kirjan Why Women Have Sex. Erittäin hauska, lämmin ja tutkimustietoon perustuva kirja, jota voi suositella kaikille riippumatta siitä, mitkä omat motiivit ovat kulloinkin olleet. Cindy Meston, toinen kirjoittajista (toinen on David Buss), on ollut WHO:n komiteassa määrittelemässä naisen orgasmia. Kyllä, verovaroilla…
Kyseinen teos, kuten monet muutkin viime aikoina, ottaa esille seksuaalisen kilpailun käsitteen. Monesti unohtuu, etteivät ainoastaan miehet kilpaile keskenään naisista (ja naiset sitten vain valkkaisivat parhaat), vaan myös naiset kilpailevat miehistä. Esimerkiksi Sinkkuelämää-sarja on minusta niin epäuskottava siksi, että siinä naiset harvemmin tavoittelevat samaa miestä – eihän se ystävyyden ihannetilanne ole, mutta kerrankos tuota on sattunut.
Naiset käyttävät myös moninaisia (sic) keinoja parantaakseen omaa asemaansa tässä tavoittelussa. Yksi niistä on toisen naisen maineen pilaaminen. Seksuaalisesti vetovoimaisista naisista kerrotaan perinteisesti epäilyttäviä juttuja, jotka samalla korostavat omia positiivisia puolia. Kilpailija voidaan myös leimata tyhmäksi, arvomaailmaltaan vastenmieliseksi tai muulla tavoin ainakin joidenkin miesten mielestä epäkiinnostavaksi.
Meston ja Buss ottavat myös esille sen surullisen nykymaailman tilanteen, että media tuo erilaiset julkisuuden henkilöt niin lähelle meitä. Naiset kokevat kilpailevansa missien ja mallien kanssa, ja vaikka se kirjan ja tämän jutun aiheen vierestä onkin, samoin miehet miettivät joutavanpäiväisiä erilaisista kuuluisuuksista.
Naisten keskinäinen solidaarisuus on asia, josta en ainakaan minä ole viime aikoina saanut silmiini kovin montaa juttua. Koen sitä monestikin tosielämässä, mutta mikään trendiasia se ei ole. Pikemminkin naiset ovat jakautuneet omiin ryhmiinsä, joiden intressit eivät useinkaan kohtaa.
Pitäisikö niin olla? Onko nyky-yhteiskunta kyennyt hajottamaan sukupuolitietoisuuden, kuten on hajotettu luokkatietoisuus? Eikö naisilla ole yhteisiä kokemuksia ja yhteisiä intressejä, vai ovatko nekin hajonneet oman edun ja tehokkuuden tavoitteluun?
Olemme oppineet näkemään esimerkiksi prostituoidut moninaisena ryhmänä, josta ei ole olemassa vain yhtä tarinaa. Emme pelkästään paheksu heitä emmekä yrittäne joukolla pelastaakaan jokaista - ajatus seksuaalisesta kilpailusta on painettu taka-alalle. Voisimmeko seuraavaksi alkaa nähdä muutkin naiset samalla tavoin? Vaikkapa missit ja mallit. Ei vain halveksittavina, ihailtavina tai säälittävinä, vaan jonain siltä väliltä. Ettemme sekoittaisi aikamme joskus omituisia kauneusihanteita omiin kilpailuasetelmiimme, joissa nämä naiset kuitenkin harvemmin todellisuudessa esiintyvät.
Paljon puhutaan siitä, millaista on kasvaa naiseksi yhä epärealistisemmassa kauneuden maailmassa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että retusoidut mainoskuvat vaikuttavat tytön itsetuntoon yhtä paljon kuin vinoutunut kauneus- ja seksipuhe omassa arjessa, omassa perheessä ja lähipiirissä. Saako olla kaunis, saako nauttia omasta ihanasta itsestään, vai pitääkö aina olla jotain muuta ja parempaa – vai eikö saisi olla nätti ollenkaan, koska vaikuttaa tyhmältä ja ”huonolta naiselta”?
Sillä on väliä, mitä julkkiskaunottarista sanotaan, erityisesti suhteessa heidän ulkonäköönsä ja muihin ominaisuuksiinsa. Ei siksi, että he itse useinkaan saisivat tietää siitä, mitä juputamme omissa porukoissamme. Vaan siksi, että meidän olisi hyvä miettiä, mitä oman elämämme asiaa peilaamme toisten morkkaamiseen, ja mitä se tekee tälle maailmalle, jossa elämme.
Seksuaalinen kilpailu ei minusta ole mikään verissä päin käyty taisto, ja markkinoita on monia, luullakseni myös jokaiselle joku jossain. Naisten päivänä voisimme nostaa maljan myös naisten keskinäiselle solidaarisuudelle, ei vain naisille yleensä. Emme ehkä ole yhtenä rintamana (jälleen sic) miehiä vastassa, mutta emme toisiammekaan.
Viivi Pumpanen on sisaresi.
Kyseinen teos, kuten monet muutkin viime aikoina, ottaa esille seksuaalisen kilpailun käsitteen. Monesti unohtuu, etteivät ainoastaan miehet kilpaile keskenään naisista (ja naiset sitten vain valkkaisivat parhaat), vaan myös naiset kilpailevat miehistä. Esimerkiksi Sinkkuelämää-sarja on minusta niin epäuskottava siksi, että siinä naiset harvemmin tavoittelevat samaa miestä – eihän se ystävyyden ihannetilanne ole, mutta kerrankos tuota on sattunut.
Naiset käyttävät myös moninaisia (sic) keinoja parantaakseen omaa asemaansa tässä tavoittelussa. Yksi niistä on toisen naisen maineen pilaaminen. Seksuaalisesti vetovoimaisista naisista kerrotaan perinteisesti epäilyttäviä juttuja, jotka samalla korostavat omia positiivisia puolia. Kilpailija voidaan myös leimata tyhmäksi, arvomaailmaltaan vastenmieliseksi tai muulla tavoin ainakin joidenkin miesten mielestä epäkiinnostavaksi.
Meston ja Buss ottavat myös esille sen surullisen nykymaailman tilanteen, että media tuo erilaiset julkisuuden henkilöt niin lähelle meitä. Naiset kokevat kilpailevansa missien ja mallien kanssa, ja vaikka se kirjan ja tämän jutun aiheen vierestä onkin, samoin miehet miettivät joutavanpäiväisiä erilaisista kuuluisuuksista.
Naisten keskinäinen solidaarisuus on asia, josta en ainakaan minä ole viime aikoina saanut silmiini kovin montaa juttua. Koen sitä monestikin tosielämässä, mutta mikään trendiasia se ei ole. Pikemminkin naiset ovat jakautuneet omiin ryhmiinsä, joiden intressit eivät useinkaan kohtaa.
Pitäisikö niin olla? Onko nyky-yhteiskunta kyennyt hajottamaan sukupuolitietoisuuden, kuten on hajotettu luokkatietoisuus? Eikö naisilla ole yhteisiä kokemuksia ja yhteisiä intressejä, vai ovatko nekin hajonneet oman edun ja tehokkuuden tavoitteluun?
Olemme oppineet näkemään esimerkiksi prostituoidut moninaisena ryhmänä, josta ei ole olemassa vain yhtä tarinaa. Emme pelkästään paheksu heitä emmekä yrittäne joukolla pelastaakaan jokaista - ajatus seksuaalisesta kilpailusta on painettu taka-alalle. Voisimmeko seuraavaksi alkaa nähdä muutkin naiset samalla tavoin? Vaikkapa missit ja mallit. Ei vain halveksittavina, ihailtavina tai säälittävinä, vaan jonain siltä väliltä. Ettemme sekoittaisi aikamme joskus omituisia kauneusihanteita omiin kilpailuasetelmiimme, joissa nämä naiset kuitenkin harvemmin todellisuudessa esiintyvät.
Paljon puhutaan siitä, millaista on kasvaa naiseksi yhä epärealistisemmassa kauneuden maailmassa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että retusoidut mainoskuvat vaikuttavat tytön itsetuntoon yhtä paljon kuin vinoutunut kauneus- ja seksipuhe omassa arjessa, omassa perheessä ja lähipiirissä. Saako olla kaunis, saako nauttia omasta ihanasta itsestään, vai pitääkö aina olla jotain muuta ja parempaa – vai eikö saisi olla nätti ollenkaan, koska vaikuttaa tyhmältä ja ”huonolta naiselta”?
Sillä on väliä, mitä julkkiskaunottarista sanotaan, erityisesti suhteessa heidän ulkonäköönsä ja muihin ominaisuuksiinsa. Ei siksi, että he itse useinkaan saisivat tietää siitä, mitä juputamme omissa porukoissamme. Vaan siksi, että meidän olisi hyvä miettiä, mitä oman elämämme asiaa peilaamme toisten morkkaamiseen, ja mitä se tekee tälle maailmalle, jossa elämme.
Seksuaalinen kilpailu ei minusta ole mikään verissä päin käyty taisto, ja markkinoita on monia, luullakseni myös jokaiselle joku jossain. Naisten päivänä voisimme nostaa maljan myös naisten keskinäiselle solidaarisuudelle, ei vain naisille yleensä. Emme ehkä ole yhtenä rintamana (jälleen sic) miehiä vastassa, mutta emme toisiammekaan.
Viivi Pumpanen on sisaresi.
tiistai 2. maaliskuuta 2010
Ropakantaa
Sain eilen puhelun töihin. Kohtelias ja ystävällinen herra oli kuunnellut ilmeisesti Kansanradiota, jossa soittaja oli väittänyt "kaatua"-sanan tulleen Suomessa käyttöön vasta jatkosodan aikana ja olleen herrojen keksimä. Muuten olisi puhuttu kuolemisesta vaan. En kuullut itse ohjelmaa, joten en voi kommentoida sitä, vaan soittajan siitä antamia tietoja.
Soittajan ajatuksessa oli montakin virhettä, joista keskeinen on tietenkin tuo kaatumisen "keksiminen". Sana on käytössä ainakin kaikissa tuntemissani eurooppalaisissa kielissä, fall, tomber, fallen jne. Milloin se on tullut käyttöön, beats me, mutta ainakin Suomessa sisällissodan aikaan se oli peruskielenkäyttöä. Keksivätkö herrat sen silloinkaan, tuskinpa. Runoilijoita saamme syyttää monesta asiasta sodassakin, varsinkin ja viimeistään 1800-luvulla.
Minulle asia on valjennut niin, että suomalaisen kunnon "ropakannan" alku oli välirauhan aika - talvisodassa kylvettiin ehkä siemenet mutta muuten oli muuta puuhaa. Oi että sitä pappien ja lottien harjoittamaa sankarivainajien ja sodan glorifiointia, mitä on vastaan tullut. Runeberg (sic) oli suuri visionääri ja suomalainen sotilas on aina ollut jalo, kristillinen ja uljas. Verrattuna tiedätte kyllä keihin ainakin. Jatkosodan alettua tämä apparaatti sitten viritettiin riemusodan vaatimalle taajuudelle. Ei ihme, että rintamalla kyllästyttiin aiheeseen perin juurin vuoteen 1942 mennessä.
Se, miten sankarivainajuuden ihanuuden ajatus on ehtinyt itse kunkin tajuntaan on toinen asia. Aikalaiskokemuksessa on hyvinkin voinut näyttää siltä, että vasta jatkosodassa päästiin kunnolla vauhtiin sankarimyyttien pystyttämisessä. Yhdestä asiasta olen kuitenkin melkoisen varma: sotien aikana luodaan melko vähän uutta kulttuurisesti, tai ainakaan aivan uudet asiat harvoin tulevat yleiseen tietoisuuteen. Ihanteissa hyödynnetään aiempaa kuvastoa, ja se, mikä on todella ollut tuloillaan sodan aikana pääsee tosipäin esille vasta sodan päätyttyä.
Sota on kuitenkin näppärä, kompakti ajanjakso puhuttavaksi - tai ainakin oli ns. vanhojen sotien aikaan. Jos joskus kerkiäisin lukea Juha Siltalan uusimman, voisin kirjoitella muunkin kuin esipuheen perusteella. Siinä Siltala kuitenkin sanoo jokseenkin laittamattomasti eli näin: menneistä sodista puhumalla ratkotaan nykyisiä ongelmia, etäännytetään ne turvallisesti kauemmaksi - tai miten sen oikea psykohistorioitsija nyt sanoisikaan. Onko korviketoiminta enää pop niissä piireissä?
Tunteiden tunteminen on tärkeää, mutta jos nykyhetkessä ei ole mahdollista kohdata niitä tunteita, jotka olisivat luontevimpia, voidaan ottaa historia avuksi ja mennä sinne kokemaan ne. Näin ymmärrän Siltalan viestin ja jotain tuollaista olen uumoillut omissa sotajutuissani ja varsinkin niistä käydyissä keskusteluissa.
On ihan oikein uskoa, että monet kielenkäytön kiemurat ovat ropakantaa ja yritystä huijata meitä johonkin, mikä ei ole sitä miltä näyttää. Mutta ei etäännytetä ajatusta kymmenien vuosien taakse, vaan mietitään yksin ja yhdessä sitä, millaista "newspeakia" meille taas tänään puhuttiinkaan.
Soittajan ajatuksessa oli montakin virhettä, joista keskeinen on tietenkin tuo kaatumisen "keksiminen". Sana on käytössä ainakin kaikissa tuntemissani eurooppalaisissa kielissä, fall, tomber, fallen jne. Milloin se on tullut käyttöön, beats me, mutta ainakin Suomessa sisällissodan aikaan se oli peruskielenkäyttöä. Keksivätkö herrat sen silloinkaan, tuskinpa. Runoilijoita saamme syyttää monesta asiasta sodassakin, varsinkin ja viimeistään 1800-luvulla.
Minulle asia on valjennut niin, että suomalaisen kunnon "ropakannan" alku oli välirauhan aika - talvisodassa kylvettiin ehkä siemenet mutta muuten oli muuta puuhaa. Oi että sitä pappien ja lottien harjoittamaa sankarivainajien ja sodan glorifiointia, mitä on vastaan tullut. Runeberg (sic) oli suuri visionääri ja suomalainen sotilas on aina ollut jalo, kristillinen ja uljas. Verrattuna tiedätte kyllä keihin ainakin. Jatkosodan alettua tämä apparaatti sitten viritettiin riemusodan vaatimalle taajuudelle. Ei ihme, että rintamalla kyllästyttiin aiheeseen perin juurin vuoteen 1942 mennessä.
Se, miten sankarivainajuuden ihanuuden ajatus on ehtinyt itse kunkin tajuntaan on toinen asia. Aikalaiskokemuksessa on hyvinkin voinut näyttää siltä, että vasta jatkosodassa päästiin kunnolla vauhtiin sankarimyyttien pystyttämisessä. Yhdestä asiasta olen kuitenkin melkoisen varma: sotien aikana luodaan melko vähän uutta kulttuurisesti, tai ainakaan aivan uudet asiat harvoin tulevat yleiseen tietoisuuteen. Ihanteissa hyödynnetään aiempaa kuvastoa, ja se, mikä on todella ollut tuloillaan sodan aikana pääsee tosipäin esille vasta sodan päätyttyä.
Sota on kuitenkin näppärä, kompakti ajanjakso puhuttavaksi - tai ainakin oli ns. vanhojen sotien aikaan. Jos joskus kerkiäisin lukea Juha Siltalan uusimman, voisin kirjoitella muunkin kuin esipuheen perusteella. Siinä Siltala kuitenkin sanoo jokseenkin laittamattomasti eli näin: menneistä sodista puhumalla ratkotaan nykyisiä ongelmia, etäännytetään ne turvallisesti kauemmaksi - tai miten sen oikea psykohistorioitsija nyt sanoisikaan. Onko korviketoiminta enää pop niissä piireissä?
Tunteiden tunteminen on tärkeää, mutta jos nykyhetkessä ei ole mahdollista kohdata niitä tunteita, jotka olisivat luontevimpia, voidaan ottaa historia avuksi ja mennä sinne kokemaan ne. Näin ymmärrän Siltalan viestin ja jotain tuollaista olen uumoillut omissa sotajutuissani ja varsinkin niistä käydyissä keskusteluissa.
On ihan oikein uskoa, että monet kielenkäytön kiemurat ovat ropakantaa ja yritystä huijata meitä johonkin, mikä ei ole sitä miltä näyttää. Mutta ei etäännytetä ajatusta kymmenien vuosien taakse, vaan mietitään yksin ja yhdessä sitä, millaista "newspeakia" meille taas tänään puhuttiinkaan.
torstai 11. helmikuuta 2010
Ikä kaikki
Asioiden yhdistely on monesti hauskaa, mutta usein saa myös asiattomuuksiin menevän nälvijän maineen. Tulipa vain mieleen tämä allaoleva, kun eläkeiän nostamisesta puhutaan.
Kuten esimerkiksi pienten lasten vanhemmat tietävät, ihmisen on kovin vaikea olla kahdessa paikassa samaan aikaan tai edes tehdä kahta asiaa kovin hyvin. Monelle mainitussa elämäntilanteessa olevalle isovanhempien apu on korvaamatonta.
Mutta jos mummo painaa duunissa seitsemänkymppiseksi, milloin hän ehtii auttamaan, kun lapset pitäisi hakea päivähoidosta ja kokous venyy? Mummopa on omassa kokouksessaan.
Lapset pitäisi tehdä aikaisintaan neljänkymmenen korvilla, jos oletetaan, että omat vanhemmat ovat malttaneet odottaa kolmekymppisiksi; jopa myöhemmin, jos nuorilla on ollut kiire. Tämä ajatus ei siis perustu siihen, että olettaisin kaikkien isovanhempien haluavan tai kykenevän hoitamaan lapsenlapsiaan omien kersojen painaessa uraa, vaan siihen, minkä olen nähnyt tavalliseksi ja ihan toimivaksikin käytännöksi.
Joku isovanhempi on jopa mennyt möläyttämään, että lapsenlasten kanssa on hauskaa ja hoitoapua annetaa enemmän kuin mielellään. Ja näkeehän tuolla raitilla ihmisiä, joiden ei voi vakavalla naamalla uskoa saattaneen rattaissa työntelemänsä piltin omin voimin alulle. Julkinen sektori ei todellakaan pysty jeesaamaan joka välissä. Pikemminkin erilaisissa keskusteluissa ne, joilla ei tätä isovanhempisektoria ole käytettävissä, nostetaan erityisiksi reppanoiksi.
Samaan aikaan toisaalla: lapset suositellaan tehtäväksi jo parikymppisenä, koska hedelmällisyys on naisella (ja kyllä muuten miehelläkin) silloin parhaimmillaan. Miten samaan aikaan valmistuttaisiin korkeakouluista nopeasti ja nuorena on minulle mysteeri. Ainakaan isovanhemmat eivät pysty auttamaan, elleivät ole olleet viisikymppisen viriilejä lapsenhankkijoita aikanaan.
Ei kun hetkinen. Isoisovanhemmistahan tässä tietenkin on kyse. Nopeutta sukupolvien kiertoon jne. Mitenkään muuten ei näitä kansakunnan pelastamiseksi suunnattuja erilaisia toiveita ja uhkauksin ryyditettyjä suosituksia voi ymmärtää.
Kuten esimerkiksi pienten lasten vanhemmat tietävät, ihmisen on kovin vaikea olla kahdessa paikassa samaan aikaan tai edes tehdä kahta asiaa kovin hyvin. Monelle mainitussa elämäntilanteessa olevalle isovanhempien apu on korvaamatonta.
Mutta jos mummo painaa duunissa seitsemänkymppiseksi, milloin hän ehtii auttamaan, kun lapset pitäisi hakea päivähoidosta ja kokous venyy? Mummopa on omassa kokouksessaan.
Lapset pitäisi tehdä aikaisintaan neljänkymmenen korvilla, jos oletetaan, että omat vanhemmat ovat malttaneet odottaa kolmekymppisiksi; jopa myöhemmin, jos nuorilla on ollut kiire. Tämä ajatus ei siis perustu siihen, että olettaisin kaikkien isovanhempien haluavan tai kykenevän hoitamaan lapsenlapsiaan omien kersojen painaessa uraa, vaan siihen, minkä olen nähnyt tavalliseksi ja ihan toimivaksikin käytännöksi.
Joku isovanhempi on jopa mennyt möläyttämään, että lapsenlasten kanssa on hauskaa ja hoitoapua annetaa enemmän kuin mielellään. Ja näkeehän tuolla raitilla ihmisiä, joiden ei voi vakavalla naamalla uskoa saattaneen rattaissa työntelemänsä piltin omin voimin alulle. Julkinen sektori ei todellakaan pysty jeesaamaan joka välissä. Pikemminkin erilaisissa keskusteluissa ne, joilla ei tätä isovanhempisektoria ole käytettävissä, nostetaan erityisiksi reppanoiksi.
Samaan aikaan toisaalla: lapset suositellaan tehtäväksi jo parikymppisenä, koska hedelmällisyys on naisella (ja kyllä muuten miehelläkin) silloin parhaimmillaan. Miten samaan aikaan valmistuttaisiin korkeakouluista nopeasti ja nuorena on minulle mysteeri. Ainakaan isovanhemmat eivät pysty auttamaan, elleivät ole olleet viisikymppisen viriilejä lapsenhankkijoita aikanaan.
Ei kun hetkinen. Isoisovanhemmistahan tässä tietenkin on kyse. Nopeutta sukupolvien kiertoon jne. Mitenkään muuten ei näitä kansakunnan pelastamiseksi suunnattuja erilaisia toiveita ja uhkauksin ryyditettyjä suosituksia voi ymmärtää.
perjantai 5. helmikuuta 2010
Ajassa, tilassa ja populaarimusiikissa
Satuin kanavasurffailun lomassa TCM-kanavalle, jolta tuli Elviksen vuoden 1972 kiertueen dokumentti. Tuttu muoto, osin tuttua musiikkia (Elvis ei ole koskaan ollut erityinen suosikki) ja yllättävän kova meno.
Nykyihmiselle Elvis on traagisesti ennen aikojaan kuollut narkkari, joka teki muutaman hyvän biisin 1950-luvulla ja myi sitten itsensä Hollywoodiin, nai alaikäisen tytön ja lopun aikaa veti huumeita kaksin käsin. Eikö vain, en taida liioitella yhtään. Elvari on jossain Marilynin rinnalla "live fast, die young"-osassa enkelikuoroa eikä edes jättänyt kaunista ruumista.
Kuitenkin vuonna 1972 tämä moniongelmainen tapaus oli ainakin lavalla hyvässä vedossa, ei vielä neljääkymmentä (s. 1935) eikä edes turvonnut "normaalin" ikäisensä kokoiseksi. Samaan aikaan nuoremmasta polvesta oli henkensä heittänyt esimerkiksi tunnettu ja edelleen paikoin palvottu kolmikko Jimi, Janis ja Jim.
Eli siitä surkuteltavuudesta voi olla montaa mieltä. Elvistä kuuntelemaan tulleilla, vähän keski-ikäisemmän charmin ystävillä saattoi olla suoraastaan omahyväinen olo: katsokaa miten tämä pistää menemään ja jalalla koreasti (melkein spagaatin piru vie lavalla). Saattoi olla ylimääräistä nostatusainetta, mutta eipä se outo ajatus ole ollut esiintyjille ennen eikä jälkeen.
Tämän jutun pointtina ei ole taivastella kenenkään pätevyyttä päihteidenkäyttäjänä, muusikkona tai molempina, vaan sitä, miltä maailma kunakin aikana näyttää ja miten näkymä muuttuu aikojen kuluessa. Elävänä ihminen on eri asia ja musiikki etenkin. Kuolleista tulee mitä tulee, kun aika menee ohitse ja joidenkin kohdalla luulee palaavansa takaisin.
Minulle Elvis on ollut aina kuollut - ensimmäinen muistoni hänestä on (liekö edes oikea muisto?) tv:ssä näkemäni ohjelma - uutiset tai dokumentti - hautajaisista. Elävää kuvaa ei ollut, joten se korvattiin piirroksilla, hieman suljettujen ovien takana käytävien oikeudenkäyntien tapaan. Kauniita akvarelleja. Kai asiasta on kotona puhuttu, kun se on niin muistiin jäänyt. Isälläni oli hieman vuoden 1972 Elviksen kaltainen kampaus jonkin aikaa...
Mutta aika pitkään Elvis oli erittäin elävä hahmo, ennen 1960-luvun murrosta ja sen jälkeenkin, rockin alkuajoista punkin syntyhetkiin saakka. Se on noin niinkuin historiantutkijanakin hyvä pitää mielessä. Aika lomittuu, asiat eivät ole vain hetken vaan pitkään ja ne merkitsevät eri ihmisille eri asioita. Taisi mennä vähän yleisluontoiseksi. Tätä pitää taas miettiä.
Nykyihmiselle Elvis on traagisesti ennen aikojaan kuollut narkkari, joka teki muutaman hyvän biisin 1950-luvulla ja myi sitten itsensä Hollywoodiin, nai alaikäisen tytön ja lopun aikaa veti huumeita kaksin käsin. Eikö vain, en taida liioitella yhtään. Elvari on jossain Marilynin rinnalla "live fast, die young"-osassa enkelikuoroa eikä edes jättänyt kaunista ruumista.
Kuitenkin vuonna 1972 tämä moniongelmainen tapaus oli ainakin lavalla hyvässä vedossa, ei vielä neljääkymmentä (s. 1935) eikä edes turvonnut "normaalin" ikäisensä kokoiseksi. Samaan aikaan nuoremmasta polvesta oli henkensä heittänyt esimerkiksi tunnettu ja edelleen paikoin palvottu kolmikko Jimi, Janis ja Jim.
Eli siitä surkuteltavuudesta voi olla montaa mieltä. Elvistä kuuntelemaan tulleilla, vähän keski-ikäisemmän charmin ystävillä saattoi olla suoraastaan omahyväinen olo: katsokaa miten tämä pistää menemään ja jalalla koreasti (melkein spagaatin piru vie lavalla). Saattoi olla ylimääräistä nostatusainetta, mutta eipä se outo ajatus ole ollut esiintyjille ennen eikä jälkeen.
Tämän jutun pointtina ei ole taivastella kenenkään pätevyyttä päihteidenkäyttäjänä, muusikkona tai molempina, vaan sitä, miltä maailma kunakin aikana näyttää ja miten näkymä muuttuu aikojen kuluessa. Elävänä ihminen on eri asia ja musiikki etenkin. Kuolleista tulee mitä tulee, kun aika menee ohitse ja joidenkin kohdalla luulee palaavansa takaisin.
Minulle Elvis on ollut aina kuollut - ensimmäinen muistoni hänestä on (liekö edes oikea muisto?) tv:ssä näkemäni ohjelma - uutiset tai dokumentti - hautajaisista. Elävää kuvaa ei ollut, joten se korvattiin piirroksilla, hieman suljettujen ovien takana käytävien oikeudenkäyntien tapaan. Kauniita akvarelleja. Kai asiasta on kotona puhuttu, kun se on niin muistiin jäänyt. Isälläni oli hieman vuoden 1972 Elviksen kaltainen kampaus jonkin aikaa...
Mutta aika pitkään Elvis oli erittäin elävä hahmo, ennen 1960-luvun murrosta ja sen jälkeenkin, rockin alkuajoista punkin syntyhetkiin saakka. Se on noin niinkuin historiantutkijanakin hyvä pitää mielessä. Aika lomittuu, asiat eivät ole vain hetken vaan pitkään ja ne merkitsevät eri ihmisille eri asioita. Taisi mennä vähän yleisluontoiseksi. Tätä pitää taas miettiä.
torstai 21. tammikuuta 2010
Omaperäisistä ratkaisuista
Paula Lehtomäen kieltäytymistä Keskustan puheenjohtajaehdokkuudesta on kiitelty laajalti. Korkeamman tason politiikka on tietysti aivan oma maailmansa, mutta silti hieman ihmetyttää, mitä kummallista tuossa nyt on.
Tuttavapiirissäni sekä äidit että isät hoitavat lapsiaan eripituisia jaksoja täysipäiväisesti kotona - ja toteavat lähes järjestään, että on upeaa päästä tekemään muutakin kun aika koittaa... Mikä ei tarkoita, ettei lasten kanssa haluttaisi olla jatkossakin. Jotenkin monen julkkishaastattelun ja vähemmänkin tunnetun ihmisen puheiden viesti vääntyy oudoksi: kuin vain lasten kanssa kotona oleminen vaatisi aikaa, ja kun ne on saatu kipattua päivähoitoon, voi leuhottaa menemään 24/7.
Vielä kummallisempi viesti on, että lapsettomat käyttäisivät työhönsä kaiken mahdollisen ajan, ja lapsettomillahan sitä riittää. Vain lapset ovat lupa vaatia edes jonkinlaista yksityiselämää. Politiikka on sellaista, että sillä voi täyttää hyvinkin tyhjän elämän ja täydemmässä elämässä sille saa etsiä tilaa tosissaan. Jos politiikka on työtä, mahtaa olla karseaa, vaikka myös helpottavaa. Ei tarvitse ajatella yhtään mitään muuta - paitsi sitä perhettä...
Oma kokemukseni työn ja perheen yhteensovittamisesta - sikäli kuin ilmiötä tuossa muodossa on olemassa - on se, että lasten syntymän jälkeen olen tehnyt entistä enemmän töitä. Aiemmin laiskottelin runsahasti, istuskelin baareissa ja kävin kaikenmaailman humpalla. Nyt teen duunia ja olen perheen kanssa, pari kertaa kuussa jossain iltamenossa joka sekin yleensä liittyy työhön tai politiikkaan.
Kamalaa elämää? Ehkä niinkin, mutta parempaa kuin se entinen elämä, jossa aikaa oli tuhlattavaksi asti eikä oikein mitään tullut tehtyä kunnolla. Ihailen vilpittömästi ihmisiä, jotka selviävät elämästä vähäisemmällä perseenpotkinnalla - en vain kuulu heihin.
Jokaisessa perheessä on enemmän tai vähemmän tietoisesti tehdyt ja paremmin tai huonommin toimivat sopimuksensa ajankäytöstä ja itse kunkin edesottamuksista. Sen kuitenkin tiedän varmasti, että tämä on yhä vähemmän naiskysymys, minkä kaikki suomalaisen miehen tilaa uikuttavat voisivat panna merkille ja korvan taakse.
Isätkin tekevät luovia ratkaisuja uransa ja harrastustensa suhteen ja pitävät tiukasti huolta siitä, että ehtivät ja saavat olla lastensa kanssa. Ettei tarvitse kuusikymppisenä hankkia uutta perhettä, kun tuntuu että elämästä on puuttunut jotain. Kun ensimmäisen perheen hoitaa kunnolla, ei takuuvarmasti tee edes mieli enää eläkeikää lähestyessä...
Tuttavapiirissäni sekä äidit että isät hoitavat lapsiaan eripituisia jaksoja täysipäiväisesti kotona - ja toteavat lähes järjestään, että on upeaa päästä tekemään muutakin kun aika koittaa... Mikä ei tarkoita, ettei lasten kanssa haluttaisi olla jatkossakin. Jotenkin monen julkkishaastattelun ja vähemmänkin tunnetun ihmisen puheiden viesti vääntyy oudoksi: kuin vain lasten kanssa kotona oleminen vaatisi aikaa, ja kun ne on saatu kipattua päivähoitoon, voi leuhottaa menemään 24/7.
Vielä kummallisempi viesti on, että lapsettomat käyttäisivät työhönsä kaiken mahdollisen ajan, ja lapsettomillahan sitä riittää. Vain lapset ovat lupa vaatia edes jonkinlaista yksityiselämää. Politiikka on sellaista, että sillä voi täyttää hyvinkin tyhjän elämän ja täydemmässä elämässä sille saa etsiä tilaa tosissaan. Jos politiikka on työtä, mahtaa olla karseaa, vaikka myös helpottavaa. Ei tarvitse ajatella yhtään mitään muuta - paitsi sitä perhettä...
Oma kokemukseni työn ja perheen yhteensovittamisesta - sikäli kuin ilmiötä tuossa muodossa on olemassa - on se, että lasten syntymän jälkeen olen tehnyt entistä enemmän töitä. Aiemmin laiskottelin runsahasti, istuskelin baareissa ja kävin kaikenmaailman humpalla. Nyt teen duunia ja olen perheen kanssa, pari kertaa kuussa jossain iltamenossa joka sekin yleensä liittyy työhön tai politiikkaan.
Kamalaa elämää? Ehkä niinkin, mutta parempaa kuin se entinen elämä, jossa aikaa oli tuhlattavaksi asti eikä oikein mitään tullut tehtyä kunnolla. Ihailen vilpittömästi ihmisiä, jotka selviävät elämästä vähäisemmällä perseenpotkinnalla - en vain kuulu heihin.
Jokaisessa perheessä on enemmän tai vähemmän tietoisesti tehdyt ja paremmin tai huonommin toimivat sopimuksensa ajankäytöstä ja itse kunkin edesottamuksista. Sen kuitenkin tiedän varmasti, että tämä on yhä vähemmän naiskysymys, minkä kaikki suomalaisen miehen tilaa uikuttavat voisivat panna merkille ja korvan taakse.
Isätkin tekevät luovia ratkaisuja uransa ja harrastustensa suhteen ja pitävät tiukasti huolta siitä, että ehtivät ja saavat olla lastensa kanssa. Ettei tarvitse kuusikymppisenä hankkia uutta perhettä, kun tuntuu että elämästä on puuttunut jotain. Kun ensimmäisen perheen hoitaa kunnolla, ei takuuvarmasti tee edes mieli enää eläkeikää lähestyessä...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)