Otsikko on huolella valittu, sikäli että se tuntuu olevan uutinen aina joillekin ja välillä. Asiaa ruotii melko onnistuneesti Katariina Mäkisen juttu sivustolla Megafoni.net. Minun ei siis tarvitse kirjoittaa niin pitkästi, vaan keskittyä muutamaan ydinkohtaan ja mielessäni viime aikoina pyörineeseen kysymykseen.
Joitakin, jätetäänpä nimeltä mainitsematta heidät, oletettuja miesaktivisteja tuntuu jatkuvasti järkyttävän se seikka, ettei feminismi ole tehnyt heidän(kin?) elämästään yhtä auvoa ja onnelaa. Että miesten keskinäiset hierarkiat ovat yhä olemassa, ja että monet naiset edelleen tunnistavat ne. Naisten sompailu näiden hierarkioiden keskellä - ilahduttavan usein kuitenkin hieman vaihtelevammissa ympäristöissä - tulkitaan feminismin ja varsinkin hierarkioissa heikommin pärjäävien miesten pettämiseksi.
Feminismi ei valitettavasti ole kyennyt muuttamaan maailmaa niin paljon, ettei perhetaustalla, henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ja silkalla sattumalla olisi paljonkin vaikutusta ihmisen elämään. Aina välillä saa kuulla ja lukea miehen esittämänä ajatuksen, jonka mukaan olisi parempi, jos naiset hallitsisivat maailmaa kokonansa kaikkineen. Koska naisilla ei ole monia miesten kielteisiä ominaisuuksia, on toiveelle esitetty perustelu. Tiedä häntä, minusta ikävät piirteet eivät ole sukupuolisidonnaisia eikä oma "kenterini" ole niistä vapaa - ei tosin niin demoninenkaan kuin joskus kuulee väitettävän.
Nykyfeminismi ei kaiketi enää lähde väittämästä, että naiset ovat lähtökohtaisesti parempia ihmisiä ja moraalisesti korkeammalla tasolla? Vai onko tämä 1800-lukulainen ja moneen kertaan eri yhteyksissä - myös niissä "en ole feministi mutta"-porukoissa - päivitetty ajatus jollekin edelleen vakaasti kannatettu uskomus? Sitä kyllä näkee, että lasten synnyttäminen tekisi ihmisestä supersankarin ja kaikkeen kykenevän. Se nyt ei ainakaan pidä paikkaansa...
Paljon ilmestymisaikanaan kohuttu Anna Kontulan pamfletti Tästä äiti varoitti, jonka hiljattain sain luettua (historiantutkijoilla ei ole kiire), on sikäli mielenkiintoinen, että siinä puhuu ihmisryhmä joka on minulle sangen vieras. Olenhan itse kotiäidin/kosmetologin tytär, eikä minulle todellakaan ole paukutettu naisasiaa lapsesta lähtien. Suhteeni feminismiin ja miessukupuoleen on siis osin, mutta ei kokonaan toisenlainen kuin Kontulan kuvaamalla naisella.
En ole ollut mukana missään feministisessä järjestössä enkä tiedostanut oikein tosissani, vaan pikemminkin elänyt parhaan järkeni mukaan. Kaikenlaista hullutusta on tullut vastaan ja rakenteellista väkivaltaakin, jossa koomisinta tai traagisinta on ollut se, että olen usein itse saanut aikaan tilanteet, joissa sukupuolijärjestelmä on kauneimmin toteutunut. Maailma ei ole muuttunut niin paljon, ettei mies kuin mies tilaisuuden tullen pyyhkisi jalkojaan kynnysmattoon. Tästä äiti ei varoittanut, olisi pitänyt tajuta itse.
Historiassa onkin mielenkiintoista se, miten hitaasti muutokset tapahtuvat. (Minusta on tulossa todellinen Braudel-fani.) Tuntuu, että toistamme samoja virheitä yhä uudelleen, emmekä näe, miten maailma on muuttunut ympärillä. Siksikin monet "keskustelut" sukupuoleen ja varsinkin seksiin liittyen jaksavat ihmetyttää. Kontula puhuu kolmannen polven feministeistä, joille maailma ei ole sama paikka kuin äitien sukupolvelle. Olen seuraillut ns. takaiskukeskustelua jo vuosia, ja kaiketi osa esimerkiksi naisten tälläytymiskierteestä voidaan panna senkin piikkiin. Samoin jonkinlaisena backlashina voidaan pitää äitiyden suunnatonta korostamista eri medioissa, joka on erityisesti amerikkalainen ilmiö, mutta josta on rippeitä ropissut Suomeenkin.
Suurin osa naisista haluaa edelleen parisuhteen miehen kanssa, vaikkei ehkä ehdoilla millä hyvänsä. Feminismin kiistaton saavutus on, ettei tällainen suhde ole enää naiselle välttämätön ylipäänsä elämisen saati yhteiskunnallisen aseman saavuttamiseksi. Vihjailut ja viittaukset voidaan jättää sivuun ja kysyä, pitääkö naisella aina olla mies, jotta hän voisi elää hyvää ja normaalia elämää? Vastaus on ei, ainakin jos sattuu olemaan Kontulan ilmausta käyttääkseni "kylläinen valkoinen nainen".
Maailman ongelma onkin siinä, että kaikilla asiat eivät ole yhtä hyvin. Se ei tarkoita, ettemme me länkkärinaiset saisi edelleen valittaa, jos meitä kohdellaan huonosti ja jos yhteiskunta - tai läheisemme - painostavat meitä kohtelemaan huonosti itse itseämme. Sama epätasa-arvoisuuden ongelma koskee tietysti suurinta osaa miehistä. Sukupuoli on vain yksi ihmisiä erottava tekijä, kuten se on aina ollut. Sääty-yhteiskunnan aikoina tuskin saattoi puhua jostain yhteisestä "naiseuden kokemuksesta" eikä siitä aina voi puhua vieläkään. Mielestäni Kontula käsittelee tätä asiaa hyvin vaikkapa prostituutiosta kirjoittaessaan: ihminen, joka ei ole ollut siinä valintatilanteessa ei voine arvostella tällaisen valinnan tehnyttä.
Samaan aikaan, kun voitonmaksimointia ja täydellisyyden tavoittelua talouselämän korkeimmilla paikoilla ihaillaan, paheksutaan syvästi, kun saman tekevät yhteiskunnan alemmilla puolapuilla pärjäilevät. Miksei ihminen saisi muuttaa maasta toiseen paremman elämän perässä? Miksei saisi valita huonoista vaihtoehdoista parasta itsensä elättämisen suhteen? Miksei ihminen saisi ottaa selvää, mihin kaikkiin sosiaalitukiin hän on oikeutettu? Miksei saisi haluta parasta mahdollista puolisoa, vanhempaa lapsilleen, parasta mahdollista seksiä?
Miesasia, josta alussa mainittu Megafoni.netin juttu puhuu, on hyvä asia, koska naisten ei todellakaan pidä joutua hoitamaan miestenkin asioita. Sosiaaliturva perustettiin aikanaan lasten vuoksi ja perheitä varten, mutta se ei saa perustua ajatukseen naisesta ainoana vanhempana eikä syrjiä yksineläviä. Sen sijaan näitä "minua ei otettu pienenä poikaporukoihin ja syytän siitä lopun ikäni feministejä"-tyyppejä ei ole tarpeen kuunnella. Asia nyt ei vain mene niin ja valittakoot suoraan "alfakoiraille" jos uskaltavat.
Feminismi ei ole pelastanut maailmaa, mutta se on tehnyt siitä huomattavasti mukavamman paikan elää monille naisille ja miehille. Tiedostaa voi monin tavoin ja monia asioita ja parhaimmillaan se voi tapahtua jopa heteroseksuaalisessa parisuhteessa yhdessä. Tästä saamme kiittää niitä naisia, jotka eivät ehkä korostaneet seksin iloja kokopäivätoimisesti, mutta loivat sen tilan, jossa voidaan keskustella ihmisenä olemisesta myös asiallisesti, stereotypioita välttäen. Nyt elämme toista aikaa ja pohdimme toisia kysymyksiä, mutta pyrkimys tasa-arvoon, kaikilla tasoilla, on ihanne, josta kannattaa pitää kiinni.
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
Introspektio ja introversio
Meille 80-luvun nuorille vielä yritettiin opettaa, että ihmisiä ei saa arvioida ulkoisen olemuksen perusteella - nykyään toivo lienee heitetty. Se, miltä näyttää on yksi asia, mutta se miltä kuulostaa ja miten usein on toinen.
Nykyinen psykologia on tässä asiassa edistynyt kovasti, mistä syystä hämmästyin lukiessani netissä Sleep-lehdessä kuulemma julkaistusta artikkelista. Sen mukaan ekstrovertit eli ulospäinsuuntautuneet ihmiset, vastoin odotuksia, väsyvät jatkuvassa seuranpidossa enemmän kuin introvertit eli sisäänpäinkääntyneet ihmiset. "Sisäänpäinkääntyneet ihmisethän eivät koko ajan kulje suuna päänä vaan istuvat omissa ajatuksissaan."
Toivottavasti tutkimusta ei ole toteutettu näistä lähtökohdista ja jutun yleissävy on seurausta huolimattoman ja ennakkoluuloisen nettitoimittajan sähellyksestä. Onhan ainakin minun näkymässäni samalla sivustolla seuraavana juttu, jossa kerrotaan professori Liisa Keltikangas-Järvisen käsityksiä sosiaalisuudesta.
Keltikangas-Järvisen useissa kirjoissaan esittelemä temperamenttipsykologia on ainakin minun mielestäni toimivaa. Olenhan puhelias introvertti, minkä mikä tahansa persoonallisuustesti todistaa. Introvertti ei näet suinkaan aina ole hiljaa seurassa, vaan voi olla hyvinkin äänekäs - silloin kun sattuu olemaan seurassa. Minulle rakas ihminen puhuu "sosiaalisuuskiintiöstään" - voiko asian sen paremmin sanoa. Ekstrovertti taas voi olla ujo tai pelkästään ylimielisyyttään hiljaa, mutta nauttia muista ihmisistä aivan eri tavoin kuin introvertti koskaan osaa.
Intro- ja ekstrojuttuja olen pyöritellyt pienen ikäni, mutta uudempikin tapa jaotella ihmisiä kahteen on kiinnostava. Testaapa linkistä, oletko analyyttinen vai holistinen oppija. Tämän voi tietysti arvioida päältäkin vaikkapa työtoverista, ystävästä tai muusta ihmissuhteesta. Koetin löytää siedettävää linkkiä aiheesta (innostuin siitä kuulopuheen perusteella kun toinen holisti oli mennyt kuuntelemaan esitelmän) mutta ei noista kasvatustieteilijöistä saa selvää. Sanat puhukoot puolestaan.
Tutkimusmetodien opettaminen on minulle vaikeaa juuri tästä syystä: tutkimusprosessi on jossain päässäni ja pystyn kertoilemaan siitä kaikenlaista, mutta analyyttisestä ihmisestä se vaikuttaa vain sekavalta. Analyyttinen ihminen taas ei mielestäni pääse koskaan asiaan: suuuuriin linjoihin, todellllisiin merkityksiin. Joihin hänen mielestään menen liian pian enkä tajua asioiden vakavuutta. Tai jotain.
Näitähän voi nykyään testailla netissä vaikka miten paljon ja joskus jopa ilmaiseksi. Joidenkin mielestä moiset testit ovat astrologiaan verrattavaa tavaraa siinä suhteessa, että ihmiset alkavat sovitella itseään eri tyyppeihin ja tulkitsevat itseään sen mukaan, mistä sattuvat pitämään. Ehkä niinkin. En minäkään joka kerta saa samanlaisia tuloksia noista Briggs Myers-tyypeistä. Yhteistä tuloksille on kuitenkin aina se, että ensimmäinen kirjain ei ole E.
Nykyinen psykologia on tässä asiassa edistynyt kovasti, mistä syystä hämmästyin lukiessani netissä Sleep-lehdessä kuulemma julkaistusta artikkelista. Sen mukaan ekstrovertit eli ulospäinsuuntautuneet ihmiset, vastoin odotuksia, väsyvät jatkuvassa seuranpidossa enemmän kuin introvertit eli sisäänpäinkääntyneet ihmiset. "Sisäänpäinkääntyneet ihmisethän eivät koko ajan kulje suuna päänä vaan istuvat omissa ajatuksissaan."
Toivottavasti tutkimusta ei ole toteutettu näistä lähtökohdista ja jutun yleissävy on seurausta huolimattoman ja ennakkoluuloisen nettitoimittajan sähellyksestä. Onhan ainakin minun näkymässäni samalla sivustolla seuraavana juttu, jossa kerrotaan professori Liisa Keltikangas-Järvisen käsityksiä sosiaalisuudesta.
Keltikangas-Järvisen useissa kirjoissaan esittelemä temperamenttipsykologia on ainakin minun mielestäni toimivaa. Olenhan puhelias introvertti, minkä mikä tahansa persoonallisuustesti todistaa. Introvertti ei näet suinkaan aina ole hiljaa seurassa, vaan voi olla hyvinkin äänekäs - silloin kun sattuu olemaan seurassa. Minulle rakas ihminen puhuu "sosiaalisuuskiintiöstään" - voiko asian sen paremmin sanoa. Ekstrovertti taas voi olla ujo tai pelkästään ylimielisyyttään hiljaa, mutta nauttia muista ihmisistä aivan eri tavoin kuin introvertti koskaan osaa.
Intro- ja ekstrojuttuja olen pyöritellyt pienen ikäni, mutta uudempikin tapa jaotella ihmisiä kahteen on kiinnostava. Testaapa linkistä, oletko analyyttinen vai holistinen oppija. Tämän voi tietysti arvioida päältäkin vaikkapa työtoverista, ystävästä tai muusta ihmissuhteesta. Koetin löytää siedettävää linkkiä aiheesta (innostuin siitä kuulopuheen perusteella kun toinen holisti oli mennyt kuuntelemaan esitelmän) mutta ei noista kasvatustieteilijöistä saa selvää. Sanat puhukoot puolestaan.
Tutkimusmetodien opettaminen on minulle vaikeaa juuri tästä syystä: tutkimusprosessi on jossain päässäni ja pystyn kertoilemaan siitä kaikenlaista, mutta analyyttisestä ihmisestä se vaikuttaa vain sekavalta. Analyyttinen ihminen taas ei mielestäni pääse koskaan asiaan: suuuuriin linjoihin, todellllisiin merkityksiin. Joihin hänen mielestään menen liian pian enkä tajua asioiden vakavuutta. Tai jotain.
Näitähän voi nykyään testailla netissä vaikka miten paljon ja joskus jopa ilmaiseksi. Joidenkin mielestä moiset testit ovat astrologiaan verrattavaa tavaraa siinä suhteessa, että ihmiset alkavat sovitella itseään eri tyyppeihin ja tulkitsevat itseään sen mukaan, mistä sattuvat pitämään. Ehkä niinkin. En minäkään joka kerta saa samanlaisia tuloksia noista Briggs Myers-tyypeistä. Yhteistä tuloksille on kuitenkin aina se, että ensimmäinen kirjain ei ole E.
torstai 28. lokakuuta 2010
Missä kaduilla ei ole nimiä
Virtuaalisen elämäni miellyttävimpiä piirteitä on Kansan Uutisten Kaasuputki-blogi. Ei siksi, että olisin aina kaikesta samaa mieltä, vaan koska blogisti asuu samoilla kulmilla - noin laajasti ottaen, en tiedä missä tarkkaan - ja siten jakaa jotain minunkin todellisuudestani. Ei ole kovin yleinen kokemus.
Tänään Kaasuputki kirjoittaa Virpi Salmesta, Janten laista ja elitismistä. Maininnassa ovat itähelsinkiläiset työttömätkin. En voi enää esiintyä uskottavana kontulalaisena muutettuani Vesalaan, mutta sama peruskysymys on edelleen olemassa: missä mielessä voin olla itähelsinkiläinen, kun satun olemaan valtiotieteiden tohtori, työtön olen ollut elämässäni kaksi viikkoa ja lempiruokaani on sushi? Ei ole ostarilla sushipaikkaa eikä ole tulossakaan.
Asun täällä monestakin syystä. Ensisijainen syy on asuntojen edullisuus - saisin pulittaa tuplasti länsihelsinkiläisestä vastaavasta luukusta. Toinen syy on tottumus ja lasten elämän jatkuvuus. Olen muistaakseni eräänkin kerran maininnut, että paras tuntemani päiväkoti sijaitsee Kontulassa. Kolmas on loputtoman huono itsetunto ja syvä alemmuudentunto kaikenmaailman kulttuurieliittiä kohtaan. Onhan se machoa sanoa asuvansa alueella, jonne moni ei uskalla varvastaan laittaa. Kyllä, valtiotieteiden tohtoreilla on tällaisia tarpeita. Urgh.
Jos et pysty tekemään samalla lailla, tee eri lailla ja sano että noin sinä sen halusitkin. Oliko tämä nyt sitä avantgardea vai mitä. Mutta Itä-Helsinki on mukavan neitseellistä seutua, kulttuurin koskematonta. Tarkoitan että täällä ei ole kotimaisen kirjallisuuden tahmaisia kerrostumia ollenkaan niin paksulti, ei elokuvien tuttuja maisemia varsinkaan ajalta ennen 1960-lukua ja sittenkin lähinnä sitä hemmetin kulttuurieliittiä kiinnostavissa draamadokumenteissa. Räppärit luovat kuulemma omaa kuvaansa idästä, mutta ei se tällaista tätiä enää niin kosketa. Eivätkä ne poikaset ole kulttuurieliittiä ainakaan vielä.
Eihän tämä ole edes kaupunkia, jos kaupungissa pitäisi olla katuja. Lähin katu on kai Itäkeskuksessa, Itäkatu. Kaikki assosiaatiot sallittuja. Pienemmissä kaupungissa ovat pienemmätkin tiet katuja, mitä olen aina ihmetellyt. Helsingissä hierarkia menee eri tavoin, pitäisi kai hyvänä historioitsijana kaivaa perustelut sillekin. Lännempää tulevat mieleen Mäntytie Meikussa ja Tilkankatu Pikku-Huopalahdessa. Ehkä perusteluja ei ole?
Niin historioitsija kuin olenkin, en halua asua historiassa. Asunnon edellisistä asukkaista en halua tietää muuta kuin että heidän jälkeensä kämppä piti remontoida täysin - katujen aiemmista kulkijoista minulle riittää tieto, että he ovat olleet olemassa. En kaipaa uudisrakennusta korpeen, mutten myöskään listaa korttelin entisistä suuruuksista. Varsinkin kun kavereilla ja kollegoilla on heistä aina huomattavasti paremmat tiedot.
Sitä juuri en elitismissä ymmärrä: miksi osallistua kisaan jota ei voi voittaa. Aina joku on kultturellimpi, lukeneempi, matkustelleempi. Ja ymmärrän elitistien elitismin vastaiset purkaukset juuri kyllästymisenä siihen kisaan - jos et voi liittyä heihin, voita heidät... Puhumattakaan että HK:n sininen tulee halvaksi siinä missä vuokrakämppä Vesalassa.
Ai niin. Joku todella nauttii kyytönmaidosta ja nautinhan minäkin sushista. Mutta se on eri asia, ihan eri asia kuin ne kaikki muut jotka väkisin vääntävät samoja juttuja ollakseen jotain. Kun minä ja ehkä pari mun kaveria ollaan aitoja ja rehellisiä. Sen vaatiminen vasta elitististä lieneekin...
Tänään Kaasuputki kirjoittaa Virpi Salmesta, Janten laista ja elitismistä. Maininnassa ovat itähelsinkiläiset työttömätkin. En voi enää esiintyä uskottavana kontulalaisena muutettuani Vesalaan, mutta sama peruskysymys on edelleen olemassa: missä mielessä voin olla itähelsinkiläinen, kun satun olemaan valtiotieteiden tohtori, työtön olen ollut elämässäni kaksi viikkoa ja lempiruokaani on sushi? Ei ole ostarilla sushipaikkaa eikä ole tulossakaan.
Asun täällä monestakin syystä. Ensisijainen syy on asuntojen edullisuus - saisin pulittaa tuplasti länsihelsinkiläisestä vastaavasta luukusta. Toinen syy on tottumus ja lasten elämän jatkuvuus. Olen muistaakseni eräänkin kerran maininnut, että paras tuntemani päiväkoti sijaitsee Kontulassa. Kolmas on loputtoman huono itsetunto ja syvä alemmuudentunto kaikenmaailman kulttuurieliittiä kohtaan. Onhan se machoa sanoa asuvansa alueella, jonne moni ei uskalla varvastaan laittaa. Kyllä, valtiotieteiden tohtoreilla on tällaisia tarpeita. Urgh.
Jos et pysty tekemään samalla lailla, tee eri lailla ja sano että noin sinä sen halusitkin. Oliko tämä nyt sitä avantgardea vai mitä. Mutta Itä-Helsinki on mukavan neitseellistä seutua, kulttuurin koskematonta. Tarkoitan että täällä ei ole kotimaisen kirjallisuuden tahmaisia kerrostumia ollenkaan niin paksulti, ei elokuvien tuttuja maisemia varsinkaan ajalta ennen 1960-lukua ja sittenkin lähinnä sitä hemmetin kulttuurieliittiä kiinnostavissa draamadokumenteissa. Räppärit luovat kuulemma omaa kuvaansa idästä, mutta ei se tällaista tätiä enää niin kosketa. Eivätkä ne poikaset ole kulttuurieliittiä ainakaan vielä.
Eihän tämä ole edes kaupunkia, jos kaupungissa pitäisi olla katuja. Lähin katu on kai Itäkeskuksessa, Itäkatu. Kaikki assosiaatiot sallittuja. Pienemmissä kaupungissa ovat pienemmätkin tiet katuja, mitä olen aina ihmetellyt. Helsingissä hierarkia menee eri tavoin, pitäisi kai hyvänä historioitsijana kaivaa perustelut sillekin. Lännempää tulevat mieleen Mäntytie Meikussa ja Tilkankatu Pikku-Huopalahdessa. Ehkä perusteluja ei ole?
Niin historioitsija kuin olenkin, en halua asua historiassa. Asunnon edellisistä asukkaista en halua tietää muuta kuin että heidän jälkeensä kämppä piti remontoida täysin - katujen aiemmista kulkijoista minulle riittää tieto, että he ovat olleet olemassa. En kaipaa uudisrakennusta korpeen, mutten myöskään listaa korttelin entisistä suuruuksista. Varsinkin kun kavereilla ja kollegoilla on heistä aina huomattavasti paremmat tiedot.
Sitä juuri en elitismissä ymmärrä: miksi osallistua kisaan jota ei voi voittaa. Aina joku on kultturellimpi, lukeneempi, matkustelleempi. Ja ymmärrän elitistien elitismin vastaiset purkaukset juuri kyllästymisenä siihen kisaan - jos et voi liittyä heihin, voita heidät... Puhumattakaan että HK:n sininen tulee halvaksi siinä missä vuokrakämppä Vesalassa.
Ai niin. Joku todella nauttii kyytönmaidosta ja nautinhan minäkin sushista. Mutta se on eri asia, ihan eri asia kuin ne kaikki muut jotka väkisin vääntävät samoja juttuja ollakseen jotain. Kun minä ja ehkä pari mun kaveria ollaan aitoja ja rehellisiä. Sen vaatiminen vasta elitististä lieneekin...
perjantai 10. syyskuuta 2010
Konferenssikuulumisia
Amsterdamin International Congress of Historical Sciencessa (22.-28.8.2010) oli ilahduttavasti myös kuolema-aiheinen sessio. Ewa Domanska puheenjohti, Milica Tomic, Olufunke Adeboye, Zoe Crossland, Antoon De Baets ja Adam Rosenblatt esittivät paperin kukin. Hayden White kommentoi.
Otsikko Rights of the Dead voi tietysti pitää sisällään melkein mitä tahansa. De Baets ja Rosenblatt lähestyivät aihetta mielestäni lähinnä oikeusfilosofisesti, mikä sai Whitenkin kysymään, mitä käytännön toimia näkökulma implikoi. Crosslandilla ja Adeboyella oli huomattavasti pragmaattisempi ote. Sinänsä en kokenut, että session tutkijaosallistujat olisivat tuoneet aiheeseen valtavasti uutta, mutta kenties session venyminen nelituntiseksi vaikutti keskittymiskykyyni ja lopulliseen mielipiteeseeni...
Milica Tomic taas on taiteilija, joka käsittelee ja dokumentoi kuolemaa entisen Jugoslavian sotarikosten ja niiden muistamisen suhteen. Aika vaikuttavaa, jopa koskettavaa, vaikken yleensä lämpene tällaisille käsittelyille. Ehkä hän on hyvä taiteilija? Tai asioiden kokeminen itse paikan päällä tuo erilaisen otteen kuin pelkkä kuvittelu, kuten vaikkapa suomalaisilla on nykyään lähes aina, pakostakin.
Romanian Alba Iuliassa 3.-5.9.2010 järjestetty Death and Dying in the 18th - 21st Century Europe-konferenssi oli mittasuhteiltaan pienempi ja nimenmukaisesti keskittyi kuolemantutkimukseen. Kuten olen ennenkin tällaisista tapaamisista maininnut, hauskaa oli eikä tarvinnut kellekään selittää, miksi tutkii näin kummallisia asioita. Vaikkapa ICHS-session kaltaiset selittelyt eivät kuulu kuolemantutkijoiden keskinäiseen repertuaariin. Which is nice.
Oma paperini käsitteli niinkin tarkkaan rajattua aihetta kuin kuolemaa ja modernisaatiota (pitäisikin vielä saada conference proceeding aikaiseksi...). Lähinnä pohdin kuolemankulttuurin muuttumista yhteiskunnan muuttuessa ja sitä, miten tämä muutos on eri aikoina käsitetty. Ja ennen kaikkea, miksi muutosta on jopa haluttu - ei ainoastaan alistuttu modernisaatiomonsterin valtaan...
Hyvä palaute, Peter C. Jupp kysyi, onko oikeisto- ja vasemmistohallituksilla ollut erilainen politiikka esim. hautauskäytäntöjä koskevien lakien muuttamisessa. Jouduin vastaamaan, että enpä ole tullut ajatelleeksi eli en tiedä. Hyvä kysymys siis. Julie Rugg kannatti Arièsin siirtämistä aikakauden kuvauksien joukkoon - tiedoksi niille, jotka A:n jäljissä vielä siunailevat meitä kauheita kuolemankieltäjiä. Aika on ollut toinen jo pitkään.
Kiinnostavia papereita ja aiheita. Kuljin ennen kaikkea historiasessioissa ja palliatiivinen hoito jäi vähemmälle. Hautausmaista oli paljon kiintoisaa, samoin kuolemanrituaaleista ja eliiteistä. Jännää, vaikkei sotaa mainittu useinkaan itse paperissa, pienellä kommentilla aihepiiri nousi suureenkin keskusteluun. Sielläpä muhii edelleen.
Marraskuussa on Nordic Network of Thanatologyn oma konferenssi Tanskan Aalborgissa. Jotenkin tuntuu, että onneksi vasta silloin... niin ilahduttavia kuin nämä kohtaamiset aina ovatkin. Sinne tulee puhumaan Tony Walter - jos ette tiedä, miksi olen siitä niin innoissani, lukekaa The Revival of Death. Tutustuin po. teokseen vasta vuosi sitten Durhamin DDD-konfan perästä, mikä vähän hävettää. Mutta jos nyt parannan tapani, kai minustakin vielä oikea thanatologi tulee :-)
Otsikko Rights of the Dead voi tietysti pitää sisällään melkein mitä tahansa. De Baets ja Rosenblatt lähestyivät aihetta mielestäni lähinnä oikeusfilosofisesti, mikä sai Whitenkin kysymään, mitä käytännön toimia näkökulma implikoi. Crosslandilla ja Adeboyella oli huomattavasti pragmaattisempi ote. Sinänsä en kokenut, että session tutkijaosallistujat olisivat tuoneet aiheeseen valtavasti uutta, mutta kenties session venyminen nelituntiseksi vaikutti keskittymiskykyyni ja lopulliseen mielipiteeseeni...
Milica Tomic taas on taiteilija, joka käsittelee ja dokumentoi kuolemaa entisen Jugoslavian sotarikosten ja niiden muistamisen suhteen. Aika vaikuttavaa, jopa koskettavaa, vaikken yleensä lämpene tällaisille käsittelyille. Ehkä hän on hyvä taiteilija? Tai asioiden kokeminen itse paikan päällä tuo erilaisen otteen kuin pelkkä kuvittelu, kuten vaikkapa suomalaisilla on nykyään lähes aina, pakostakin.
Romanian Alba Iuliassa 3.-5.9.2010 järjestetty Death and Dying in the 18th - 21st Century Europe-konferenssi oli mittasuhteiltaan pienempi ja nimenmukaisesti keskittyi kuolemantutkimukseen. Kuten olen ennenkin tällaisista tapaamisista maininnut, hauskaa oli eikä tarvinnut kellekään selittää, miksi tutkii näin kummallisia asioita. Vaikkapa ICHS-session kaltaiset selittelyt eivät kuulu kuolemantutkijoiden keskinäiseen repertuaariin. Which is nice.
Oma paperini käsitteli niinkin tarkkaan rajattua aihetta kuin kuolemaa ja modernisaatiota (pitäisikin vielä saada conference proceeding aikaiseksi...). Lähinnä pohdin kuolemankulttuurin muuttumista yhteiskunnan muuttuessa ja sitä, miten tämä muutos on eri aikoina käsitetty. Ja ennen kaikkea, miksi muutosta on jopa haluttu - ei ainoastaan alistuttu modernisaatiomonsterin valtaan...
Hyvä palaute, Peter C. Jupp kysyi, onko oikeisto- ja vasemmistohallituksilla ollut erilainen politiikka esim. hautauskäytäntöjä koskevien lakien muuttamisessa. Jouduin vastaamaan, että enpä ole tullut ajatelleeksi eli en tiedä. Hyvä kysymys siis. Julie Rugg kannatti Arièsin siirtämistä aikakauden kuvauksien joukkoon - tiedoksi niille, jotka A:n jäljissä vielä siunailevat meitä kauheita kuolemankieltäjiä. Aika on ollut toinen jo pitkään.
Kiinnostavia papereita ja aiheita. Kuljin ennen kaikkea historiasessioissa ja palliatiivinen hoito jäi vähemmälle. Hautausmaista oli paljon kiintoisaa, samoin kuolemanrituaaleista ja eliiteistä. Jännää, vaikkei sotaa mainittu useinkaan itse paperissa, pienellä kommentilla aihepiiri nousi suureenkin keskusteluun. Sielläpä muhii edelleen.
Marraskuussa on Nordic Network of Thanatologyn oma konferenssi Tanskan Aalborgissa. Jotenkin tuntuu, että onneksi vasta silloin... niin ilahduttavia kuin nämä kohtaamiset aina ovatkin. Sinne tulee puhumaan Tony Walter - jos ette tiedä, miksi olen siitä niin innoissani, lukekaa The Revival of Death. Tutustuin po. teokseen vasta vuosi sitten Durhamin DDD-konfan perästä, mikä vähän hävettää. Mutta jos nyt parannan tapani, kai minustakin vielä oikea thanatologi tulee :-)
sunnuntai 15. elokuuta 2010
Saattohoito - kuoleman juhla?
Melko laiskasti, vaikka sinänsä kiinnostuneena Hesarin suomalaisen saattohoidon tilaa koskevaa keskustelua seuratessa ovat mieleen jälleen nousseet kuolemankulttuurin alueelliset erot.
Ensimmäiset saattohoidon ohjeethan annettiin Lääkintöhallituksen toimesta Suomessa jo 1982. Suomalaisen sairaalakuoleman historiaan nähden ajankohta on hämmentävä, jopa huvittava, koska alle parikymmentä vuotta aikaisemmin sairaalassa kuoleminen oli ylipäänsä alkanut yleistyä. Mahdollisiin ongelmiin haluttiin ilmeisesti puuttua saman tien, olihan sairaalakuoleman ongelmista pidetty ääntä muualla länsimaissa samaiset pari vuosikymmentä ellei kauemminkin.
Saattohoitopaikkojen määrässä mallioppilaan rooli ei enää tunnu kiinnostavan. Liekö kyse terveydenhuollon rahoitusongelmista, välttelevästä asenteesta kuolemaa kohtaan sairaalalaitoksen piirissä vai todellakin siitä, että "kuolevat haluavat elää" eivätkä ryhtyä kuolemaan oikein tosissaan.
Anssi Peräkylä totesi vuonna 1990 julkaistussa tutkimuksessaan Kuoleman monet kasvot, että suinkaan kaikkia yleisinä länsimaisen kuoleman totuuksina pidettyjä ongelmia ei suomalaisista sairaaloista löytynyt. Kuoleman tosiasiaa ei systemaattisesti salattu kuolevalta eikä hänen omaisiltaan. Viimemainittuja ei suljettu hoidon ja todellisen tilanteen ulkopuolelle, vaan läheiset nähtiin pikemminkin sairaalankin voimavarana esimerkiksi mieltä rauhoittamassa tai hoitotoimenpiteisiin sopeutumista edistämässä.
Tutkimatta itse asiaa tai tuntematta tarkemmin muiden tutkimuksia (saa vinkata!) vaikuttaisi siltä, että anglosaksisissa maissa jos ei yleinen niin ainakin tunnettu "kuoleman kohtaaminen" ei ole sellaisenaan rantautunut meille. Kuoleva voi ehkä suunnitella kuolemaansa ja toivoa paikalle tiettyjä henkilöitä, mutta useammin lähtö tapahtuu kuitenkin hiljaa ja ilman isompia seremonioita. Hieman samaan tapaan kuin lapsen syntymästä ei kaikesta huolimatta ole tullut koko perheen juhlaa, joka tallennettaisiin hetki hetkeltä muillekin ihasteltavaksi, kuolema on kuitenkin yksityinen asia, jossa pätee toteamus "ei tehrä tästä ny numeroo".
Vaikka inhoan sinänsä sanaa "surutyö" - tunteet eivät ole työtä eikä niitä saateta tuosta vain ahkeroimalla loppuun - on suremisen prosessia mahdollista helpottaa tekemällä kuoleman olosuhteet mahdollisimman siedettäviksi niin kuolevalle kuin omaisille. On vaikea käsittää, miksi tähän ei pyrittäisi kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Kaikki kuolevat eivät ehkä tahdo "kokea omaa kuolemaansa" niin tietoisesti, mutta kyse ei ole vain heistä, vaan koko siitä yhteisöstä, jossa hän elää ja jolle jää muisto ja mielikuva kuolemasta. 1980-luvulla, jolloin Peräkylä tutkimustaan teki, tämä tuntui olevan sairaaloissa havaittu asia. Onko niin edelleen?
Jotenkin tulee sellainen mielikuva, että hyvän alun jälkeen on tuudittauduttu siihen, että asia on jo hoidettu. Olisi kiinnostavaa kuulla hoitoalan ihmisten näkemyksiä - ovatko EU:n suositukset oikeassa vai meikäläinen yleinen käytäntö? Itse en ole oikein mitään mieltä, muuta kuin että aikaakin saisi olla ja onko se sairaalassa makuuttaminen nyt niin kauheaa, jos ei ihminen hyvinkään voi.
Ensimmäiset saattohoidon ohjeethan annettiin Lääkintöhallituksen toimesta Suomessa jo 1982. Suomalaisen sairaalakuoleman historiaan nähden ajankohta on hämmentävä, jopa huvittava, koska alle parikymmentä vuotta aikaisemmin sairaalassa kuoleminen oli ylipäänsä alkanut yleistyä. Mahdollisiin ongelmiin haluttiin ilmeisesti puuttua saman tien, olihan sairaalakuoleman ongelmista pidetty ääntä muualla länsimaissa samaiset pari vuosikymmentä ellei kauemminkin.
Saattohoitopaikkojen määrässä mallioppilaan rooli ei enää tunnu kiinnostavan. Liekö kyse terveydenhuollon rahoitusongelmista, välttelevästä asenteesta kuolemaa kohtaan sairaalalaitoksen piirissä vai todellakin siitä, että "kuolevat haluavat elää" eivätkä ryhtyä kuolemaan oikein tosissaan.
Anssi Peräkylä totesi vuonna 1990 julkaistussa tutkimuksessaan Kuoleman monet kasvot, että suinkaan kaikkia yleisinä länsimaisen kuoleman totuuksina pidettyjä ongelmia ei suomalaisista sairaaloista löytynyt. Kuoleman tosiasiaa ei systemaattisesti salattu kuolevalta eikä hänen omaisiltaan. Viimemainittuja ei suljettu hoidon ja todellisen tilanteen ulkopuolelle, vaan läheiset nähtiin pikemminkin sairaalankin voimavarana esimerkiksi mieltä rauhoittamassa tai hoitotoimenpiteisiin sopeutumista edistämässä.
Tutkimatta itse asiaa tai tuntematta tarkemmin muiden tutkimuksia (saa vinkata!) vaikuttaisi siltä, että anglosaksisissa maissa jos ei yleinen niin ainakin tunnettu "kuoleman kohtaaminen" ei ole sellaisenaan rantautunut meille. Kuoleva voi ehkä suunnitella kuolemaansa ja toivoa paikalle tiettyjä henkilöitä, mutta useammin lähtö tapahtuu kuitenkin hiljaa ja ilman isompia seremonioita. Hieman samaan tapaan kuin lapsen syntymästä ei kaikesta huolimatta ole tullut koko perheen juhlaa, joka tallennettaisiin hetki hetkeltä muillekin ihasteltavaksi, kuolema on kuitenkin yksityinen asia, jossa pätee toteamus "ei tehrä tästä ny numeroo".
Vaikka inhoan sinänsä sanaa "surutyö" - tunteet eivät ole työtä eikä niitä saateta tuosta vain ahkeroimalla loppuun - on suremisen prosessia mahdollista helpottaa tekemällä kuoleman olosuhteet mahdollisimman siedettäviksi niin kuolevalle kuin omaisille. On vaikea käsittää, miksi tähän ei pyrittäisi kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Kaikki kuolevat eivät ehkä tahdo "kokea omaa kuolemaansa" niin tietoisesti, mutta kyse ei ole vain heistä, vaan koko siitä yhteisöstä, jossa hän elää ja jolle jää muisto ja mielikuva kuolemasta. 1980-luvulla, jolloin Peräkylä tutkimustaan teki, tämä tuntui olevan sairaaloissa havaittu asia. Onko niin edelleen?
Jotenkin tulee sellainen mielikuva, että hyvän alun jälkeen on tuudittauduttu siihen, että asia on jo hoidettu. Olisi kiinnostavaa kuulla hoitoalan ihmisten näkemyksiä - ovatko EU:n suositukset oikeassa vai meikäläinen yleinen käytäntö? Itse en ole oikein mitään mieltä, muuta kuin että aikaakin saisi olla ja onko se sairaalassa makuuttaminen nyt niin kauheaa, jos ei ihminen hyvinkään voi.
maanantai 7. kesäkuuta 2010
Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin
Törmäsin eilen FST5:llä (Strömsöä odotellessa) Sofi Oksasen keväällä kohua aiheuttaneeseen, Tanskan televisiolle annettuun haastatteluun. Jostain syystä sekin nyt uusittiin. Loppupätkässä Oksanen vastaa kysymykseen, mitä muilla Pohjoismailla olisi opittavaa Suomelta, jotta ei yhtään mitään.
Jäin miettimään. Älyttömästä kysymyksestä huolimatta, kirpaiseehan se. Kansallisylpeys on meihin kuitenkin sillä tavalla istutettu, että jopa sen kanssa työkseen möyrinyt jää miettimään. Mutta mistä Suomesta Oksanen oikeastaan puhui?
Arkisessa ympäristössäni, yliopistolla ja Itä-Helsingissä tapaan jatkuvasti oikein laatuunkäypiä ihmisiä. Onko heillä Oksasen esille nostamia ongelmia eli ei, sitä en niinkään kohtaa. Tarkoitan vain, että minun Suomessani on ihan kivaa.
Mutta "suomalaisuus", se josta puhutaan julkisuudessa ja joka kaiketi edelleen koulussa opetetaan yhtä hämmentävänä sekasotkuna kuin minun aikanani on jäänyt vieraaksi. Se on eliitin suomalaisuutta, epävarmaa, kiukkuista, ahdistunutta. Sen "suomalaisuuden" pitäisi jotakin jollekulle opettaa, mutta ei se aina onnistu opettamaan itseään omille kansalaisilleenkaan.
Suomalainen eliitti on laaja ja helppopääsyinen, mikä juuri tekee siitä niin kiukkuisen. Pitäähän olematon valta ja asema osoittaa jotenkin, vaikkei oikein mitään keinoja ole. Tuloerotkaan eivät kasva tarpeeksi nopeasti eikä koulutuksella siinä suhteessa enää mitään tee.
Asemastaan epävarma ei voi olla joviaalin ystävällinen "alemmilleen", koska pelkää näiden jatkuvasti anastavan asemansa. Eihän sille ole mitään perustetta. Ja kuitenkin eliitiksi itsensä kuvittelevien täytyy ylläpitää kuvitelmaansa erilaisin inhoreaktioin ja viholliskuvin. Sen sijaan, että autettaisiin ihmisiä ja yritettäisiin ymmärtää miksi he toimivat kuten toimivat - ja jos vakavaa haittaa ei synny, annettaisiin toimia vaan - arvostellaan, kytätään, vahdataan.
Kuulun tietenkin itse tähän eliittiin, mutta katselen sitä samaan aikaan hämmentyneenä. Näinkö pitäisi ajatella, tuntea, toimia? Näitä ihmisiäkö minun pitäisi pelätä ja noita toisia rakastaa? Kesän tullen alamme taas hävetä sitä, miltä maamme näyttää ulkomaalaisille, ja väittää ettei tällaista luontoa ole missään muualla...
Oksanen puhuu eliittipuhetta ja osoittaa sanansa eliitille ja on siinä suhteessa oikeassa. Itse pidän kuitenkin todellisuuden ja erilaisten ihmisten katselemisesta ja väitän, että niin sanotut tavalliset ihmiset ovat Suomessa oikein mukavia. Pitää vain vältellä niitä, jotka arvostelevat, kyttäävät, vahtaavat.
Nationalismihan oli/on keskiluokan projekti, ja taisin päätyä toistamaan jälleen kerran Kate Foxin Watching the English-havainnon. Keskiluokka on kovin huolissaan, sen ylle ja alle jäävät eivät niinkään, piti sitten siivota koti tai kuvitella kansakunta. Ja keskiluokka on minulle henkinen tila, johon taloudelliset tekijät eivät niinkään vaikuta.
Laskekoot he siis juhannuksen hukkuneita, me muut voimme iloita elämästä ja siitä, ettei tämä nyt ihan paska paikka ole kuitenkaan, vaikkei muille mitään opettamista olisikaan...
Jäin miettimään. Älyttömästä kysymyksestä huolimatta, kirpaiseehan se. Kansallisylpeys on meihin kuitenkin sillä tavalla istutettu, että jopa sen kanssa työkseen möyrinyt jää miettimään. Mutta mistä Suomesta Oksanen oikeastaan puhui?
Arkisessa ympäristössäni, yliopistolla ja Itä-Helsingissä tapaan jatkuvasti oikein laatuunkäypiä ihmisiä. Onko heillä Oksasen esille nostamia ongelmia eli ei, sitä en niinkään kohtaa. Tarkoitan vain, että minun Suomessani on ihan kivaa.
Mutta "suomalaisuus", se josta puhutaan julkisuudessa ja joka kaiketi edelleen koulussa opetetaan yhtä hämmentävänä sekasotkuna kuin minun aikanani on jäänyt vieraaksi. Se on eliitin suomalaisuutta, epävarmaa, kiukkuista, ahdistunutta. Sen "suomalaisuuden" pitäisi jotakin jollekulle opettaa, mutta ei se aina onnistu opettamaan itseään omille kansalaisilleenkaan.
Suomalainen eliitti on laaja ja helppopääsyinen, mikä juuri tekee siitä niin kiukkuisen. Pitäähän olematon valta ja asema osoittaa jotenkin, vaikkei oikein mitään keinoja ole. Tuloerotkaan eivät kasva tarpeeksi nopeasti eikä koulutuksella siinä suhteessa enää mitään tee.
Asemastaan epävarma ei voi olla joviaalin ystävällinen "alemmilleen", koska pelkää näiden jatkuvasti anastavan asemansa. Eihän sille ole mitään perustetta. Ja kuitenkin eliitiksi itsensä kuvittelevien täytyy ylläpitää kuvitelmaansa erilaisin inhoreaktioin ja viholliskuvin. Sen sijaan, että autettaisiin ihmisiä ja yritettäisiin ymmärtää miksi he toimivat kuten toimivat - ja jos vakavaa haittaa ei synny, annettaisiin toimia vaan - arvostellaan, kytätään, vahdataan.
Kuulun tietenkin itse tähän eliittiin, mutta katselen sitä samaan aikaan hämmentyneenä. Näinkö pitäisi ajatella, tuntea, toimia? Näitä ihmisiäkö minun pitäisi pelätä ja noita toisia rakastaa? Kesän tullen alamme taas hävetä sitä, miltä maamme näyttää ulkomaalaisille, ja väittää ettei tällaista luontoa ole missään muualla...
Oksanen puhuu eliittipuhetta ja osoittaa sanansa eliitille ja on siinä suhteessa oikeassa. Itse pidän kuitenkin todellisuuden ja erilaisten ihmisten katselemisesta ja väitän, että niin sanotut tavalliset ihmiset ovat Suomessa oikein mukavia. Pitää vain vältellä niitä, jotka arvostelevat, kyttäävät, vahtaavat.
Nationalismihan oli/on keskiluokan projekti, ja taisin päätyä toistamaan jälleen kerran Kate Foxin Watching the English-havainnon. Keskiluokka on kovin huolissaan, sen ylle ja alle jäävät eivät niinkään, piti sitten siivota koti tai kuvitella kansakunta. Ja keskiluokka on minulle henkinen tila, johon taloudelliset tekijät eivät niinkään vaikuta.
Laskekoot he siis juhannuksen hukkuneita, me muut voimme iloita elämästä ja siitä, ettei tämä nyt ihan paska paikka ole kuitenkaan, vaikkei muille mitään opettamista olisikaan...
maanantai 8. maaliskuuta 2010
Misseistä ja markkinoista
Naisten päivänä kirjoitan asiasta, jota olen viime aikoina miettinyt paljon. Ostin syksyllä Lontoosta hupaisannimisen kirjan Why Women Have Sex. Erittäin hauska, lämmin ja tutkimustietoon perustuva kirja, jota voi suositella kaikille riippumatta siitä, mitkä omat motiivit ovat kulloinkin olleet. Cindy Meston, toinen kirjoittajista (toinen on David Buss), on ollut WHO:n komiteassa määrittelemässä naisen orgasmia. Kyllä, verovaroilla…
Kyseinen teos, kuten monet muutkin viime aikoina, ottaa esille seksuaalisen kilpailun käsitteen. Monesti unohtuu, etteivät ainoastaan miehet kilpaile keskenään naisista (ja naiset sitten vain valkkaisivat parhaat), vaan myös naiset kilpailevat miehistä. Esimerkiksi Sinkkuelämää-sarja on minusta niin epäuskottava siksi, että siinä naiset harvemmin tavoittelevat samaa miestä – eihän se ystävyyden ihannetilanne ole, mutta kerrankos tuota on sattunut.
Naiset käyttävät myös moninaisia (sic) keinoja parantaakseen omaa asemaansa tässä tavoittelussa. Yksi niistä on toisen naisen maineen pilaaminen. Seksuaalisesti vetovoimaisista naisista kerrotaan perinteisesti epäilyttäviä juttuja, jotka samalla korostavat omia positiivisia puolia. Kilpailija voidaan myös leimata tyhmäksi, arvomaailmaltaan vastenmieliseksi tai muulla tavoin ainakin joidenkin miesten mielestä epäkiinnostavaksi.
Meston ja Buss ottavat myös esille sen surullisen nykymaailman tilanteen, että media tuo erilaiset julkisuuden henkilöt niin lähelle meitä. Naiset kokevat kilpailevansa missien ja mallien kanssa, ja vaikka se kirjan ja tämän jutun aiheen vierestä onkin, samoin miehet miettivät joutavanpäiväisiä erilaisista kuuluisuuksista.
Naisten keskinäinen solidaarisuus on asia, josta en ainakaan minä ole viime aikoina saanut silmiini kovin montaa juttua. Koen sitä monestikin tosielämässä, mutta mikään trendiasia se ei ole. Pikemminkin naiset ovat jakautuneet omiin ryhmiinsä, joiden intressit eivät useinkaan kohtaa.
Pitäisikö niin olla? Onko nyky-yhteiskunta kyennyt hajottamaan sukupuolitietoisuuden, kuten on hajotettu luokkatietoisuus? Eikö naisilla ole yhteisiä kokemuksia ja yhteisiä intressejä, vai ovatko nekin hajonneet oman edun ja tehokkuuden tavoitteluun?
Olemme oppineet näkemään esimerkiksi prostituoidut moninaisena ryhmänä, josta ei ole olemassa vain yhtä tarinaa. Emme pelkästään paheksu heitä emmekä yrittäne joukolla pelastaakaan jokaista - ajatus seksuaalisesta kilpailusta on painettu taka-alalle. Voisimmeko seuraavaksi alkaa nähdä muutkin naiset samalla tavoin? Vaikkapa missit ja mallit. Ei vain halveksittavina, ihailtavina tai säälittävinä, vaan jonain siltä väliltä. Ettemme sekoittaisi aikamme joskus omituisia kauneusihanteita omiin kilpailuasetelmiimme, joissa nämä naiset kuitenkin harvemmin todellisuudessa esiintyvät.
Paljon puhutaan siitä, millaista on kasvaa naiseksi yhä epärealistisemmassa kauneuden maailmassa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että retusoidut mainoskuvat vaikuttavat tytön itsetuntoon yhtä paljon kuin vinoutunut kauneus- ja seksipuhe omassa arjessa, omassa perheessä ja lähipiirissä. Saako olla kaunis, saako nauttia omasta ihanasta itsestään, vai pitääkö aina olla jotain muuta ja parempaa – vai eikö saisi olla nätti ollenkaan, koska vaikuttaa tyhmältä ja ”huonolta naiselta”?
Sillä on väliä, mitä julkkiskaunottarista sanotaan, erityisesti suhteessa heidän ulkonäköönsä ja muihin ominaisuuksiinsa. Ei siksi, että he itse useinkaan saisivat tietää siitä, mitä juputamme omissa porukoissamme. Vaan siksi, että meidän olisi hyvä miettiä, mitä oman elämämme asiaa peilaamme toisten morkkaamiseen, ja mitä se tekee tälle maailmalle, jossa elämme.
Seksuaalinen kilpailu ei minusta ole mikään verissä päin käyty taisto, ja markkinoita on monia, luullakseni myös jokaiselle joku jossain. Naisten päivänä voisimme nostaa maljan myös naisten keskinäiselle solidaarisuudelle, ei vain naisille yleensä. Emme ehkä ole yhtenä rintamana (jälleen sic) miehiä vastassa, mutta emme toisiammekaan.
Viivi Pumpanen on sisaresi.
Kyseinen teos, kuten monet muutkin viime aikoina, ottaa esille seksuaalisen kilpailun käsitteen. Monesti unohtuu, etteivät ainoastaan miehet kilpaile keskenään naisista (ja naiset sitten vain valkkaisivat parhaat), vaan myös naiset kilpailevat miehistä. Esimerkiksi Sinkkuelämää-sarja on minusta niin epäuskottava siksi, että siinä naiset harvemmin tavoittelevat samaa miestä – eihän se ystävyyden ihannetilanne ole, mutta kerrankos tuota on sattunut.
Naiset käyttävät myös moninaisia (sic) keinoja parantaakseen omaa asemaansa tässä tavoittelussa. Yksi niistä on toisen naisen maineen pilaaminen. Seksuaalisesti vetovoimaisista naisista kerrotaan perinteisesti epäilyttäviä juttuja, jotka samalla korostavat omia positiivisia puolia. Kilpailija voidaan myös leimata tyhmäksi, arvomaailmaltaan vastenmieliseksi tai muulla tavoin ainakin joidenkin miesten mielestä epäkiinnostavaksi.
Meston ja Buss ottavat myös esille sen surullisen nykymaailman tilanteen, että media tuo erilaiset julkisuuden henkilöt niin lähelle meitä. Naiset kokevat kilpailevansa missien ja mallien kanssa, ja vaikka se kirjan ja tämän jutun aiheen vierestä onkin, samoin miehet miettivät joutavanpäiväisiä erilaisista kuuluisuuksista.
Naisten keskinäinen solidaarisuus on asia, josta en ainakaan minä ole viime aikoina saanut silmiini kovin montaa juttua. Koen sitä monestikin tosielämässä, mutta mikään trendiasia se ei ole. Pikemminkin naiset ovat jakautuneet omiin ryhmiinsä, joiden intressit eivät useinkaan kohtaa.
Pitäisikö niin olla? Onko nyky-yhteiskunta kyennyt hajottamaan sukupuolitietoisuuden, kuten on hajotettu luokkatietoisuus? Eikö naisilla ole yhteisiä kokemuksia ja yhteisiä intressejä, vai ovatko nekin hajonneet oman edun ja tehokkuuden tavoitteluun?
Olemme oppineet näkemään esimerkiksi prostituoidut moninaisena ryhmänä, josta ei ole olemassa vain yhtä tarinaa. Emme pelkästään paheksu heitä emmekä yrittäne joukolla pelastaakaan jokaista - ajatus seksuaalisesta kilpailusta on painettu taka-alalle. Voisimmeko seuraavaksi alkaa nähdä muutkin naiset samalla tavoin? Vaikkapa missit ja mallit. Ei vain halveksittavina, ihailtavina tai säälittävinä, vaan jonain siltä väliltä. Ettemme sekoittaisi aikamme joskus omituisia kauneusihanteita omiin kilpailuasetelmiimme, joissa nämä naiset kuitenkin harvemmin todellisuudessa esiintyvät.
Paljon puhutaan siitä, millaista on kasvaa naiseksi yhä epärealistisemmassa kauneuden maailmassa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että retusoidut mainoskuvat vaikuttavat tytön itsetuntoon yhtä paljon kuin vinoutunut kauneus- ja seksipuhe omassa arjessa, omassa perheessä ja lähipiirissä. Saako olla kaunis, saako nauttia omasta ihanasta itsestään, vai pitääkö aina olla jotain muuta ja parempaa – vai eikö saisi olla nätti ollenkaan, koska vaikuttaa tyhmältä ja ”huonolta naiselta”?
Sillä on väliä, mitä julkkiskaunottarista sanotaan, erityisesti suhteessa heidän ulkonäköönsä ja muihin ominaisuuksiinsa. Ei siksi, että he itse useinkaan saisivat tietää siitä, mitä juputamme omissa porukoissamme. Vaan siksi, että meidän olisi hyvä miettiä, mitä oman elämämme asiaa peilaamme toisten morkkaamiseen, ja mitä se tekee tälle maailmalle, jossa elämme.
Seksuaalinen kilpailu ei minusta ole mikään verissä päin käyty taisto, ja markkinoita on monia, luullakseni myös jokaiselle joku jossain. Naisten päivänä voisimme nostaa maljan myös naisten keskinäiselle solidaarisuudelle, ei vain naisille yleensä. Emme ehkä ole yhtenä rintamana (jälleen sic) miehiä vastassa, mutta emme toisiammekaan.
Viivi Pumpanen on sisaresi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)