Sain sitten loppuun Tom Hodgkinsonin kirjan How to Be Free. Häneltä on aiemmin ilmestynyt How to Be Idle, mutta siihen asiaan en tarvitse apua...
Ideanahan on se, että Hodgkinson kaipaa yksinkertaisempaa elämäntapaa, jossa raha ei hallitse eikä töitäkään tarvitse tehdä kuin nälän aiheuttamina pakkoliikkeinä. Sen sijaan kaikenlaista kivaa ja hyödyllistä voi tehdä, kunhan ei ota sitä puritaanisen väkinäisesti ja itseisarvona.
Hodgkinson kaivaa useimmat esimerkkinsä ja ihanneyhteiskuntansa keskiajalta - uskonpuhdistus oli hänestä pahemman luokan virhe. En ole mikään keskiajan tuntija, mutta käsittääkseni Hodgkinson on myös peribrittiläinen anti-industrialisti ja romantikko. Tämähän ei ole mikään vika ihmisessä, mutta taustoittaa kirjoittajan ajatuksia hyvin. Hodgkinsonin sitaattivarastokin (joka on teoksen parhaita puolia) viittaa tähän.
Luin kirjaa joskus nauraen, joskus ihmetellen, joskus hymähdellen. Välillä ärtyneenäkin. Olen viime aikoina taas kerrannut länsimaisen sivilisaation ja kulutusyhteiskunnan kritiikkiä muutenkin, ja tämä päähänpistona Stokkan kirja-alesta hankittu teos sopii teemaan hyvin. Olisin kuitenkin varmaan innostunut siitä enemmän, ellen olisi pohtinut olemassaolomme reunaehtoja jo muutenkin.
Viime aikoina on taas kohistu muka piilotetusta kuolemasta ja laitoksista. Ihan sama, kuoleminenhan kyllä onnistuu missä vain. Mutta syntyminen on niin riskihommaa, että sitä varten olisi hyvä olla vähän järjestäytyneemmät systeemit kuin kyläyhteisö. Tätä asiaa Hodgkinson ei pahemmin käsittele ja se onkin enemmän oma lempilapseni. Joka tapauksessa, pidän hyvinvointivaltiosta tässä mielessä kyllä paljon. Olen toki samaa mieltä siitä, että todennäköisesti stressi ja vitutus tappavat ihmisiä enemmän kuin kolesteroli, ja päänsärystä olisi hyvä selvittää sen syy eikä heti kantaa rahojaan apteekkiin.
Ajattelin kirjoitella omia tuumailujani annetuista aiheista lähiaikoina. Tulossa ainakin:
Vanhemmuuden ja työn suhde - suuri huijaus
Kohteliaisuus, rehellisyys ja protestanttinen kulttuuri
Velat ja vakuutukset
Epävapaat ihmiset ja heidän vielä epävapaammat uhrinsa
Shoppailu, omistaminen ja perustarpeet
Hodgkinsonilla on se etu puolellaan, että hän on toimittaja eikä tutkija. On varmaan vapauttavaa (!) heitellä kasaan eri lähteistä koottuja asioita ja koristella ne omilla kokemuksilla ja mielipiteillä. (Ei, näin ei tehdä tutkimusta, korkeintaan huonoja graduja.) Olen ollut tekemisissä vähän joka sortin tsurnalistien kanssa, joten tiedän tämän olevan heille, jos ei tyypillistä niin monelle ihan legitiimi tapa väittää välittävänsä tietoa.
Nyt vanhempi poika haluaa joko sylkkyyn tai minut junarataa rakentamaan...
torstai 31. tammikuuta 2008
keskiviikko 30. tammikuuta 2008
Valo lisääntyy!
Olettehan jo huomanneet päivien pitenemisen? Aamulla alkaa olla valoisaa vähän seitsemän jälkeen. Pilvettöminä päivinä on melkein kevät.
Mikähän tämä on nimeltään, jos on terminen kesä niin päättyikö minulla juuri psyykkinen talvi :-)
Mikähän tämä on nimeltään, jos on terminen kesä niin päättyikö minulla juuri psyykkinen talvi :-)
tiistai 29. tammikuuta 2008
Seksuaalisesta väkivallasta
Julkisuudessa ovat "hauskasti" sattuneet osin päällekkäin keskustelut lastenraiskauksista ja eduskunnan seksuaalisesta ahdistelusta. Samasta asiastahan niissä on tietenkin kysymys.
Lastenraiskaajilla on tutkimusten mukaan keskimääräistä alempi älykkyysosamäärä ja häiriköillä - no jokainen vähänkään isorintaisempi nainen tietää, miten suuri variaatio niiden jutuissa ja lääppimisissä on. Ja kauhean hauskaa on koko ajan, ainakin jollakulla.
Ja tämänkin saan liitettyä kokemuksiini äitinä. Nimittäin. Nuorempana en juuri pitänyt lapsista ja tunne tuntui olevan molemminpuolinen. Lapsen itku raastoi hermoja ja olin valmis tekemään melkeinpä mitä vain lopettaakseni sen. Ihmettelin vanhempia, jotka eivät saaneet lastaan hiljaiseksi. Sehän nyt on ensimmäinen asia mikä lasten kanssa pitää tehdä.
Luonto ajoi kuitenkin tämänkin tikanpojan puuhun, ja nyt muutaman vuoden harjoitelleena voin todeta, että päätös oli elämäni fiksuin. Lasten kanssa voi tosiaan olla oma itsensä. Se kyllä vaatii opettelua siltä, jonka oma lapsuus meni yrittäessä olla muille mieliksi. Päätellen tavallisimmista lapsiin liittyvistä keskusteluista maassamme kokemus on yleinen.
Luen juuri Tom Hodgkinsonin kirjaa How to Be Free (josta lisää myöhemmin), ja olen kehittelemässä omaa salaliittoteoriaani minäkin. Uskon näet, että länsimaisen kulttuurin viimeisten muutaman sadan vuoden aikainen kehitys on yrittänyt erottaa meidät siitä, mikä tuo iloa ja tyydytysta helpoiten, halvimmalla ja mahdollisimman monille ihmisille. Nimittäin toisista ihmisistä. Lapsista varsinkin mutta voi aikuistenkin kanssa olla hauskaa.
Lapsihan ei varsinkaan ihan pienenä tarvitse kaksisemmin kasvatusta. Isompanakin on pitemmän päälle helpompaa ottaa "hevoskuiskaajan" ote, eli katsoa vähän lapsen mukaan tilannetta ja painella niitä nappuloita. joista helpoimmin saa toivotun käytöksen. Kyseessä on sentään oma laji, luulisi olevan yksinkertaista. Mutta jos oma itse on hukassa, eivät ne nappulat niin vain löydykään.
Miten tämä liittyy raiskauksiin, lasten tai aikuisten? Siten, että onhan se raiskaajakin uhri. Hänet on kasvatettu siihen, että toisilta saa kaiken vain pakolla, kukaan ei kohtaa ihmistä kunnolla ja vahvin voittaa. Sen sijaan, että ihmisiltä saisi tarvitsemansa ihan muuten vaan, ilman väkivaltaa ja toisille voi jopa tuottaa iloa samalla.
En tiedä mikä on sopiva rangaistus raiskaajalle. Onhan hän jo elänyt kokonaisen epäinhimillisen elämän ja se jatkuu vain. Eduskunnan kähmijät taas edustavat Suomen kansaa ansiokkaasti. Me emme hyvällä anna emmekä ota, eikös vaan.
Älykkyyttä kehittävät muuten myös läheisyys ja myönteinen vuorovaikutus. Juuri ne asiat, jotka opettavat pojan ja miksei tytönkin aikuisena hankkimaan hellyyttä vähän vähemmän ikävin tavoin. Kannattaa miettiä tätä.
Lastenraiskaajilla on tutkimusten mukaan keskimääräistä alempi älykkyysosamäärä ja häiriköillä - no jokainen vähänkään isorintaisempi nainen tietää, miten suuri variaatio niiden jutuissa ja lääppimisissä on. Ja kauhean hauskaa on koko ajan, ainakin jollakulla.
Ja tämänkin saan liitettyä kokemuksiini äitinä. Nimittäin. Nuorempana en juuri pitänyt lapsista ja tunne tuntui olevan molemminpuolinen. Lapsen itku raastoi hermoja ja olin valmis tekemään melkeinpä mitä vain lopettaakseni sen. Ihmettelin vanhempia, jotka eivät saaneet lastaan hiljaiseksi. Sehän nyt on ensimmäinen asia mikä lasten kanssa pitää tehdä.
Luonto ajoi kuitenkin tämänkin tikanpojan puuhun, ja nyt muutaman vuoden harjoitelleena voin todeta, että päätös oli elämäni fiksuin. Lasten kanssa voi tosiaan olla oma itsensä. Se kyllä vaatii opettelua siltä, jonka oma lapsuus meni yrittäessä olla muille mieliksi. Päätellen tavallisimmista lapsiin liittyvistä keskusteluista maassamme kokemus on yleinen.
Luen juuri Tom Hodgkinsonin kirjaa How to Be Free (josta lisää myöhemmin), ja olen kehittelemässä omaa salaliittoteoriaani minäkin. Uskon näet, että länsimaisen kulttuurin viimeisten muutaman sadan vuoden aikainen kehitys on yrittänyt erottaa meidät siitä, mikä tuo iloa ja tyydytysta helpoiten, halvimmalla ja mahdollisimman monille ihmisille. Nimittäin toisista ihmisistä. Lapsista varsinkin mutta voi aikuistenkin kanssa olla hauskaa.
Lapsihan ei varsinkaan ihan pienenä tarvitse kaksisemmin kasvatusta. Isompanakin on pitemmän päälle helpompaa ottaa "hevoskuiskaajan" ote, eli katsoa vähän lapsen mukaan tilannetta ja painella niitä nappuloita. joista helpoimmin saa toivotun käytöksen. Kyseessä on sentään oma laji, luulisi olevan yksinkertaista. Mutta jos oma itse on hukassa, eivät ne nappulat niin vain löydykään.
Miten tämä liittyy raiskauksiin, lasten tai aikuisten? Siten, että onhan se raiskaajakin uhri. Hänet on kasvatettu siihen, että toisilta saa kaiken vain pakolla, kukaan ei kohtaa ihmistä kunnolla ja vahvin voittaa. Sen sijaan, että ihmisiltä saisi tarvitsemansa ihan muuten vaan, ilman väkivaltaa ja toisille voi jopa tuottaa iloa samalla.
En tiedä mikä on sopiva rangaistus raiskaajalle. Onhan hän jo elänyt kokonaisen epäinhimillisen elämän ja se jatkuu vain. Eduskunnan kähmijät taas edustavat Suomen kansaa ansiokkaasti. Me emme hyvällä anna emmekä ota, eikös vaan.
Älykkyyttä kehittävät muuten myös läheisyys ja myönteinen vuorovaikutus. Juuri ne asiat, jotka opettavat pojan ja miksei tytönkin aikuisena hankkimaan hellyyttä vähän vähemmän ikävin tavoin. Kannattaa miettiä tätä.
sunnuntai 27. tammikuuta 2008
Ostoksilla ostarilla
Kontulan ostarin divari on mainio paikka. Siellä hallitaan ns. sisäänheittotuotteet hyvin: kaupan edessä olevasta laarista tarttui mukaan suht uusi teos Napapaju - sekovartisia selityksiä hintaan 1,60. Pakkohan sinne oli mennä sisäänkin.
Tällä kertaa saalis oli kaksi levyä, Cheb Khaledin Aiysha ja Juliet Jonesin Sydämen kokoelma. Edellinen on sitä pohjoisafrikkalaista rai-musiikkia (ei tule sekoittaa rai rai-musiikkiin) ja jälkimmäinen miehen vanha suosikki.
Ihmeteltiin kotona, miten vinyyliajan loppuminen muutti kuuntelutottumuksia. Joltain artistilta oli kaikki levyt ja sitten ei mitään tai ehkä yksi. Aina on uudempia ja tärkeämpiä ostettavana, ei jaksa hankkia ihan kaikkea kahteen kertaan...
Divarista sain ostosten lisäksi selvityksen, mitä kannattaa tuoda myytäväksi. Vanhat dekkarit käyvät kaupaksi ja uusista joku Ilkka Remes. Tom Clancy ja muu kylmä sota on vähän vanhentunutta. Erä- ja kalastuskirjallisuutta menee hyvin, sotaa sun muuta samoin. Uskonnolla ja filosofialla on käyttäjänsä.
Pitäisi raijata nuo Agatha Christiet ja Rex Stoutit sinne, ei niitä enää jaksa lukea. Minusta on muutenkin vähän perverssiä viihtyä miettien sitä, kuka tappoi jonkun ihmisen. Paljon hauskempaa on miettiä, kuka pani alulle jonkun ihmisen :-) Ei niin että sitä huvia olisi liiemmälti tarjolla näissä vakaissa ja turvallisissa piireissä joissa liikun.
Nyt on enää yksi ongelma: miten saada päästä pois sinne juuttunut Joneksien Jänis? "Mies muuttuu jänikseksi ja vielä rumaksi sellaiseksi"... Ihan hauska tanssia lasten kanssa, mutta kun yöllä herää ja tämä soi edelleen korvissa...
Tällä kertaa saalis oli kaksi levyä, Cheb Khaledin Aiysha ja Juliet Jonesin Sydämen kokoelma. Edellinen on sitä pohjoisafrikkalaista rai-musiikkia (ei tule sekoittaa rai rai-musiikkiin) ja jälkimmäinen miehen vanha suosikki.
Ihmeteltiin kotona, miten vinyyliajan loppuminen muutti kuuntelutottumuksia. Joltain artistilta oli kaikki levyt ja sitten ei mitään tai ehkä yksi. Aina on uudempia ja tärkeämpiä ostettavana, ei jaksa hankkia ihan kaikkea kahteen kertaan...
Divarista sain ostosten lisäksi selvityksen, mitä kannattaa tuoda myytäväksi. Vanhat dekkarit käyvät kaupaksi ja uusista joku Ilkka Remes. Tom Clancy ja muu kylmä sota on vähän vanhentunutta. Erä- ja kalastuskirjallisuutta menee hyvin, sotaa sun muuta samoin. Uskonnolla ja filosofialla on käyttäjänsä.
Pitäisi raijata nuo Agatha Christiet ja Rex Stoutit sinne, ei niitä enää jaksa lukea. Minusta on muutenkin vähän perverssiä viihtyä miettien sitä, kuka tappoi jonkun ihmisen. Paljon hauskempaa on miettiä, kuka pani alulle jonkun ihmisen :-) Ei niin että sitä huvia olisi liiemmälti tarjolla näissä vakaissa ja turvallisissa piireissä joissa liikun.
Nyt on enää yksi ongelma: miten saada päästä pois sinne juuttunut Joneksien Jänis? "Mies muuttuu jänikseksi ja vielä rumaksi sellaiseksi"... Ihan hauska tanssia lasten kanssa, mutta kun yöllä herää ja tämä soi edelleen korvissa...
perjantai 25. tammikuuta 2008
Ruoka ja maku
Eilisessä Hesarissa uutisoitiin ruotsalaisesta teoksesta, joka käsittelee ruoan lisäaineita. Näinhän se on, että yllättäviä asioita tulee syötyä. Jossain toisessa teoksessa kerrottiin, kuinka kananuggetit ovat lähes kokonaan maissia. Ja maissia on vauvanvaipoissakin. Eläköön kemistit :-)
Vähän aikaa sitten valmistui väikkäri ravintolaruoasta, jossa puolestaan siunailtiin sen rasvaisuutta ja suolaisuutta. Kyllä vaan pitäisi kokkien osata tehdä rasvattomasta lihasta pelkän maustehyllyn ja mielikuvituksen avulla herkkua, nih.
Nämä kaksihan ovat periaatteessa saman asian eri puolia. Viimeisin Tiede-lehti osallistuu laihdutustalkoisiin, mutta muistuttaa, että makuaineet sitoutuvat nimenomaan rasvaan. Siksi rasvainen maistuu paremmalta.
Oletteko koettaneet tehdä vaikkapa sitä hemmetin karjalanpaistia rasvattomasta lihasta? Lupaan, että suolaa kuluu. Lopputuloksena on sekä mauton että suolainen litku, jossa uiskentelee kuivia lihanpaloja ja epätoivoisia kasviksenrippeitä.
Eli se on rasva tai lisäaineet. Joskus molemmat, mutta mieluummin kai kuitenkin se, mikä luonnostaan ravintoaineeksemme kelpuutettuun tulee.
Kun vain löytäisi rasvaista lihaa jostain! Tavallisilla markettien lihatiskeillä ei ole. Kauppahalleihinko lastenvaunujen kanssa mieltään pahoittamaan? Vai pitäisikö kasvattaa oma luomuporsas, ruokkia sitä mannapuurolla ja ampua kuula juhlallisestui kalloon perheen hurratessa ympärillä?
En omista asetta enkä usko, että haluaisin kokea tällaista kulinaristista hetkeä. Mutta kun jälleen kerran pettyy huolella tekemäänsä safkaan, mielessä kyllä käy.
E-aineilla onkin käyttöä, kun makkelista tehdään kelpoisaa. Valmiista, pakatuista paistilihoista kyllä tulee hyvää. Kas kun niiden säilytyssooseissa on sitä sun tätä, joka kaiketi auttaa paistia maustumaan. Paluuta ei kai ole entiseen...
Niin, onhan se kasvissyöntikin. Olen tosin osittain samaa mieltä julkkiskokki Anthony Bourdainin kanssa siitä, että kasvissyöjät eivät oikein ymmärrä ruoan päälle (ks. esim. Kobraa lautasella). Jos maailma ei tosiaan muuten pelastu, niin sitten - kärvistelen kuitenkin vielä näissä tuskissani jonkin aikaa...
Vähän aikaa sitten valmistui väikkäri ravintolaruoasta, jossa puolestaan siunailtiin sen rasvaisuutta ja suolaisuutta. Kyllä vaan pitäisi kokkien osata tehdä rasvattomasta lihasta pelkän maustehyllyn ja mielikuvituksen avulla herkkua, nih.
Nämä kaksihan ovat periaatteessa saman asian eri puolia. Viimeisin Tiede-lehti osallistuu laihdutustalkoisiin, mutta muistuttaa, että makuaineet sitoutuvat nimenomaan rasvaan. Siksi rasvainen maistuu paremmalta.
Oletteko koettaneet tehdä vaikkapa sitä hemmetin karjalanpaistia rasvattomasta lihasta? Lupaan, että suolaa kuluu. Lopputuloksena on sekä mauton että suolainen litku, jossa uiskentelee kuivia lihanpaloja ja epätoivoisia kasviksenrippeitä.
Eli se on rasva tai lisäaineet. Joskus molemmat, mutta mieluummin kai kuitenkin se, mikä luonnostaan ravintoaineeksemme kelpuutettuun tulee.
Kun vain löytäisi rasvaista lihaa jostain! Tavallisilla markettien lihatiskeillä ei ole. Kauppahalleihinko lastenvaunujen kanssa mieltään pahoittamaan? Vai pitäisikö kasvattaa oma luomuporsas, ruokkia sitä mannapuurolla ja ampua kuula juhlallisestui kalloon perheen hurratessa ympärillä?
En omista asetta enkä usko, että haluaisin kokea tällaista kulinaristista hetkeä. Mutta kun jälleen kerran pettyy huolella tekemäänsä safkaan, mielessä kyllä käy.
E-aineilla onkin käyttöä, kun makkelista tehdään kelpoisaa. Valmiista, pakatuista paistilihoista kyllä tulee hyvää. Kas kun niiden säilytyssooseissa on sitä sun tätä, joka kaiketi auttaa paistia maustumaan. Paluuta ei kai ole entiseen...
Niin, onhan se kasvissyöntikin. Olen tosin osittain samaa mieltä julkkiskokki Anthony Bourdainin kanssa siitä, että kasvissyöjät eivät oikein ymmärrä ruoan päälle (ks. esim. Kobraa lautasella). Jos maailma ei tosiaan muuten pelastu, niin sitten - kärvistelen kuitenkin vielä näissä tuskissani jonkin aikaa...
keskiviikko 23. tammikuuta 2008
Miten haluaisin kuolla
Pitkän miettimisen perästä minäkin olen muodostanut mielipiteen siitä, kuinka suhtaudun Ylen suunnittelemaan kuoleman tositelkkariin. En tykkää, mutta hieman eri syistä kuin mitä on tullut tähän asti vastaan.
Hyvä maku on makuasia ja voi joku olla niin telkkarinkipeä, että suorastaan nauttii kuolemisesta kameran edessä. Kuka noista tietää, tosin uskon myös että suurin osa osallistujista katuu mukaan menoaan jossain vaiheessa.
Olen viime aikoina taas sattuneesta syystä lukenut vanhaa romantikkoa Philippe Arièsia, ja luulen, että hänen kuvaamansa talonpoikainen kuolema seinään kääntymisineen ja sosiaalisista kontakteista vetäytymisineen olisi "minun juttuni". Tuskin haluaisin jutella isompia ja vastailla samoihin kysymyksiin yhä uudelleen - saattaisin näet olla sairas ennen kuolemaani. Onneksi kaikkein läheisimmillä on järki päässä ja kyky lukea potilastietoja itsekin.
Kykenisikö televisio välittämään tästä mitään? Televisiossa pitää selittää asiat ja jaaritella joutavia - kovin kaurismäkeläisiähän nämä suomalaiset tv-tähdet tuntuvat olevan eikä se oikein istu formaattiin. Kuva ei kerro tunteista välttämättä mitään, ja mitäpä meidän toisten tunteista aina tarvitsisi tietääkään.
Vastustan tällaisia tositelevisio-ohjelmia juuri siksi, että televisio ei kerro siitä mikä on oleellista. Sama juttu kuin pornossa: seksissä on hauskinta ihan muut asiat kuin jatkuva asentojen vaihtaminen ja uusien kumppanien saapuminen "sattumalta" paikalle. Toisaalta taiteellisempi ilmaisu kuvaa seksiä nykyään jopa väkivaltaan rinnastuvana, otsa (ja mikä muu lie) rypyssä väännettävänä pakkopullana - jotta kaikki tietäisivät että ne teki sitä, kun ketään ei saa panna arvailemaan.
Eikä tämäkään vielä mitään, mutta yllättävän suuri osa ihmisistä elää tätä pornon todellisuutta ja vertaa omaa elämäänsä siihen. Ulkoisesti matkiminen onkin mahdollista - ainakin sen yrittäminen - mutta koska kuvissa ei ole sisällä mitään, siinä ei ole mitään järkeä.
Tositelkkarin pitäisi tietysti olla "totta", mitä pornon ei muka ajatellakaan olevan. Mutta en usko, että ihmisten medialukutaito riittää näiden finessien havaitsemiseen. Pikemminkin löydämme pian kuolinvuoteiden ääreltä syvästi asiantuntevia kuolemisteja, jotka analysoivat kutakin kuolemisen vaihetta ja pohtivat, onko tuo juttu nyt sama kuin siinä yhdessä jaksossa.
Samaan aikaan oikeat ihmiset ja todelliset tunteet siirtyvät muualle, ainakin henkisesti. Turha hössötys ja ulkokohtainen "osallistuminen" aiheuttavat paljon kärsimystä, mitä tällaiseen taipuvaiset ihmiset eivät yleensä tajua lainkaan. En haluaisi, että heille annetaan lisää rakennusaineita vinoutuneelle, telkkarin ja muun median hallitsemalle maailmankuvalleen.
Toinen uutinen viime ajoilta on hautajaismusiikista tehty tutkimus (siskosten nimi pakenee mielestäni, anteeksi nyt vaan). Kirkoissa kun ei saa soittaa mitä vain, pitää olla kristillistä.
Heräsin suunnittelemaan omia hautajaisiani - meidän uskonnottomien kohdalla kun asu on vapaa. Eräs sukulainen on pohtinut, eikö isoimmat bileet pitäisi pitää tuhkauurnan kera. Olen samaa mieltä. Kun ruumista ei tarvitse siunata sen kummemmin, uurnanlasku (oikein kunnon maahanpanijaiset) on tärkein toimitus. Kristityillä polttohaudattavilla tämä onkin hankalaa, kun arkku jää alttarille ja joku sitten tipauttaa uurnan joutessaan hautaan.
Kun ei tarvitse miellyttää kirkkoa, voi hautajaisissa soittaa mitä vain isojen poikien lauluista Siionin virsiin, ihan fiiliksen mukaan. Ja vainajan - vaikkei hän siellä ole, hänen muistokseen ne bileet järjestetään. Siksi toivon, että vakaumustani kunnioitetaan silloinkin, kun en enää ole itse paikalla. Jos joku yrittää raijata tomumajaani kirkkoon, lupaan kummitella vaikken edes usko siihen...
(Mieheni alkoi houria jotain rannasta ja laivoista, mutta en usko että viikinkihautajaisia saa järjestää kovinkaan monen kunnan alueella. Näin vakavissa merkeissä meillä...)
Toivoisin omista hautajaisistani mahdollisuuden mukaan hauskoja. Jos saan elää niin vanhaksi haahkaksi kuin kuvittelen, suurta tuskaa kukaan tuskin enää tuntee poismenostani. Hautajaisissahan aletaan jossain vaiheessa yleensä nauraa ja puhua ihan muusta kuin kuolemasta ja surusta. Niin pitääkin. Yhteisö järjestyy uudelleen, opitaan vähitellen olemaan olemassa ilman sitä, joka äsken kuoli. Eivät hautajaiset lähimainkaan riitä siihen, mutta ovat ainakin yritys oikeaan suuntaan.
Jos kuolisin nyt? Toivoisin, että kaikki kunnioittaisivat mieheni kykyjä vanhempana eivätkä tulisi sekoilemaan meidän perheeseen. Eräs tuttu äiti meni kerran laukaisemaan, että hän toivoisi muunkin perheen kuolevan jos hän kuolisi, "koska ne ei tuu toimeen ilman mua". Aikamoinen minäpöhö, tuskin edes hänen puolisonsa niin avuton on...
Vanhempana oleminen on jatkuvaa kuolemanpelkoa, mutta ei niinkään oman kuoleman vaan noiden hemmetin riiviöiden. Lapsi uskoo haavoittumattomuuteensa, vaikka juuri äsken ulvoi kipua pudottuaan samalta tuolilta... Vauva ei tajua sitäkään vähää vaan tutkii, touhuaa ja uskaltaa.
En usko, että pitkäaikaissairaiden tositelkkari kertoo tästä kaikesta yhtään mitään. Mutta antaa itseään fiksuina pitävien hurskastella pitkin mielipidepalstoja. Itse lähetin Hesariin tämmöisen, katsotaan julkaisevatko.
"Yleisradion suunnittelemaa, kuolemaa käsittelevää tositv-ohjelmaa on sekä vastustettu että kannatettu. Viimeksi Erkka Mykkänen piti ohjelmaa mielekkäänä (HS 21.1.2008).
Olen tutkinut suomalaisen kuoleman historiaa yli kymmenen vuoden ajan. Jo ennen tätä olin kuullut lukemattomia puheenvuoroja ”kuoleman kohtaamisen” tärkeydestä ja siitä, kuinka länsimainen nykyihminen on vieraantunut kuolemasta. Aihe on siis melkoisen kulunut, eikä siihen ole viime aikoina kuulunut uutta. En usko, että Ylen ohjelmakaan tähän pystyy. Olemme vieraantuneet kuolemasta, ei sille mitään voi.
Sosiaalihistorioitsijana en voi kuin onnitella länsimaisia ihmisiä tästä kehityksestä. Tartuntataudit, heikko ravitsemus ja lääketieteen vähäiset auttamismahdollisuudet tekivät kuolemasta entisaikain ihmisille arkipäivää. Kuolema oli pakko kohdata ja siitä oli selviydyttävä tavalla tai toisella. Uskonto oli suosittu tapa hahmottaa kuolemaa, joskin se saattoi luoda myös pelkoa – ”kaikki eivät päässeet taivaaseen” vielä melko hiljattain.
Olen päätynyt pitämään Ylen suunnittelemaa ohjelmaa kielteisenä asiana. En siksi, että siitä olisi sen kummempaa haittaa kuoleville itselleen. Meitä on niin moneksi, ja harva pääsee katumaan kuolintapaansa, näin uskon.
Ongelmana on ihmisten heikko medialukutaito. Televisiota ja muuta mediaa pidetään todellisuuden kuvaajana, vaikkei se ole tässä tehtävässään juurikaan onnistunut.
Televisio kyllä määrittää todellisuutta paljonkin. Ihmiset katsovat Idolsia ja luulevat tietävänsä jotain musiikista, Pikku julmureita ja heistä tulee lastenkasvatuksen asiantuntijoita. Suuriksi rakastajiksi tullaan katsomalla pornoa ja laihdutusohjelmia katsomalla suorastaan laihtuu itsekin.
Moni älähtää jo, että ovathan ihmiset tätä fiksumpia. Jotkut ovat, toiset eivät. Usein juuri ne, joilla on todellisuuskäsitys pahiten hukassa juuttuvat television taikalaatikon ääreen tiukimmin. Kuolemankin suhteen kävisi juuri näin: ne, joiden on vaikeinta suhtautua kuolemaan ripustautuisivat tv-ohjelman antiin ja uskoisivat, että tässä se nyt on. Todellisuus pakenisi edelleen kaikkia määritelmiä, kuten se aina tekee.
Saisimme kyllä nähdä monia kiusallisia tilanteita, kun hyvää tarkoittavat ja kuolemaohjelmansa huolella opiskelleet amatööri”auttajat” kävisivät kuolevien ja surevien kimppuun. Tällaisia tilanteita näkee välillä jo nyt – kun oletuksena on, että kuolema on samanlaista kuin sitä käsittelevissä kirjoissa, on helppo lähteä kertomaan muillekin, miten he asian kokevat. Samoin oletetaan huolettomasti, että jokainen kuoleman kohdannut tarvitsee apua, ”koska me emme osaa puhua kuolemasta”.
Kuolema on kuitenkin aina henkilökohtainen asia, ja sen kohtaaminen on nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa oikeastaan ihmisten kohtaamista. Se taas vaatii hienotunteisuutta ja harkintaa, joskus ei sanoja ollenkaan. Kovaääninen messuaminen siitä, kuinka tärkeää on puhua kuolemasta on monesti tapa olla puhumatta siitä, mikä kuolemassa on kaikkein tuskallisinta. Nimittäin siitä, että se tapahtuu oikeille ihmisille ja siinä katkeavat tärkeät ja ainutlaatuiset ihmissuhteet.
Tällaisia asioita tositelevisio ei nähdäkseni pysty välittämään, eikä sen tarvitsekaan. Onhan meillä todellinen maailma, jossa voimme kokea nämä asiat, tai pikemminkin joudumme kokemaan. Kuoleman aiheuttamaa tuskaa ei kuitenkaan lievitä se, että aihepiiristä kohistaan mediassa, vaan se, että aidosti läheiset ihmiset ovat läsnä ja kuuntelevat tarvittaessa. Siis kuuntelevat, eivät puhu koko ajan itse. Ratkaisu kuoleman käsittelyn oletettuun ongelmaan ei olekaan mediassa vaan meidän jokaisen tehtävänä, kunkin vuorollaan tilaisuuden tullen.
Lopuksi on huomautettava, että ns. suuret ikäluokat ovat tulossa pikku hiljaa kuolemisikään. Viimeistään kymmenen vuoden kuluttua meillä on käsillä melkoiset kuoleman juhlavuodet, jolloin aihetta ei voi paeta vaikka haluaisikin. Todennäköisesti nämä sukupolvet muuttavat kuolemasuhdettamme, kuten ovat aikanaan jo olemassaolollaan muuttaneet koululaitosta, korkeakouluja, työelämää ja populaarikulttuuria. Sitä odotellessa, nautitaan vielä elämästä, ja välillä ilman televisiota!"
Hyvä maku on makuasia ja voi joku olla niin telkkarinkipeä, että suorastaan nauttii kuolemisesta kameran edessä. Kuka noista tietää, tosin uskon myös että suurin osa osallistujista katuu mukaan menoaan jossain vaiheessa.
Olen viime aikoina taas sattuneesta syystä lukenut vanhaa romantikkoa Philippe Arièsia, ja luulen, että hänen kuvaamansa talonpoikainen kuolema seinään kääntymisineen ja sosiaalisista kontakteista vetäytymisineen olisi "minun juttuni". Tuskin haluaisin jutella isompia ja vastailla samoihin kysymyksiin yhä uudelleen - saattaisin näet olla sairas ennen kuolemaani. Onneksi kaikkein läheisimmillä on järki päässä ja kyky lukea potilastietoja itsekin.
Kykenisikö televisio välittämään tästä mitään? Televisiossa pitää selittää asiat ja jaaritella joutavia - kovin kaurismäkeläisiähän nämä suomalaiset tv-tähdet tuntuvat olevan eikä se oikein istu formaattiin. Kuva ei kerro tunteista välttämättä mitään, ja mitäpä meidän toisten tunteista aina tarvitsisi tietääkään.
Vastustan tällaisia tositelevisio-ohjelmia juuri siksi, että televisio ei kerro siitä mikä on oleellista. Sama juttu kuin pornossa: seksissä on hauskinta ihan muut asiat kuin jatkuva asentojen vaihtaminen ja uusien kumppanien saapuminen "sattumalta" paikalle. Toisaalta taiteellisempi ilmaisu kuvaa seksiä nykyään jopa väkivaltaan rinnastuvana, otsa (ja mikä muu lie) rypyssä väännettävänä pakkopullana - jotta kaikki tietäisivät että ne teki sitä, kun ketään ei saa panna arvailemaan.
Eikä tämäkään vielä mitään, mutta yllättävän suuri osa ihmisistä elää tätä pornon todellisuutta ja vertaa omaa elämäänsä siihen. Ulkoisesti matkiminen onkin mahdollista - ainakin sen yrittäminen - mutta koska kuvissa ei ole sisällä mitään, siinä ei ole mitään järkeä.
Tositelkkarin pitäisi tietysti olla "totta", mitä pornon ei muka ajatellakaan olevan. Mutta en usko, että ihmisten medialukutaito riittää näiden finessien havaitsemiseen. Pikemminkin löydämme pian kuolinvuoteiden ääreltä syvästi asiantuntevia kuolemisteja, jotka analysoivat kutakin kuolemisen vaihetta ja pohtivat, onko tuo juttu nyt sama kuin siinä yhdessä jaksossa.
Samaan aikaan oikeat ihmiset ja todelliset tunteet siirtyvät muualle, ainakin henkisesti. Turha hössötys ja ulkokohtainen "osallistuminen" aiheuttavat paljon kärsimystä, mitä tällaiseen taipuvaiset ihmiset eivät yleensä tajua lainkaan. En haluaisi, että heille annetaan lisää rakennusaineita vinoutuneelle, telkkarin ja muun median hallitsemalle maailmankuvalleen.
Toinen uutinen viime ajoilta on hautajaismusiikista tehty tutkimus (siskosten nimi pakenee mielestäni, anteeksi nyt vaan). Kirkoissa kun ei saa soittaa mitä vain, pitää olla kristillistä.
Heräsin suunnittelemaan omia hautajaisiani - meidän uskonnottomien kohdalla kun asu on vapaa. Eräs sukulainen on pohtinut, eikö isoimmat bileet pitäisi pitää tuhkauurnan kera. Olen samaa mieltä. Kun ruumista ei tarvitse siunata sen kummemmin, uurnanlasku (oikein kunnon maahanpanijaiset) on tärkein toimitus. Kristityillä polttohaudattavilla tämä onkin hankalaa, kun arkku jää alttarille ja joku sitten tipauttaa uurnan joutessaan hautaan.
Kun ei tarvitse miellyttää kirkkoa, voi hautajaisissa soittaa mitä vain isojen poikien lauluista Siionin virsiin, ihan fiiliksen mukaan. Ja vainajan - vaikkei hän siellä ole, hänen muistokseen ne bileet järjestetään. Siksi toivon, että vakaumustani kunnioitetaan silloinkin, kun en enää ole itse paikalla. Jos joku yrittää raijata tomumajaani kirkkoon, lupaan kummitella vaikken edes usko siihen...
(Mieheni alkoi houria jotain rannasta ja laivoista, mutta en usko että viikinkihautajaisia saa järjestää kovinkaan monen kunnan alueella. Näin vakavissa merkeissä meillä...)
Toivoisin omista hautajaisistani mahdollisuuden mukaan hauskoja. Jos saan elää niin vanhaksi haahkaksi kuin kuvittelen, suurta tuskaa kukaan tuskin enää tuntee poismenostani. Hautajaisissahan aletaan jossain vaiheessa yleensä nauraa ja puhua ihan muusta kuin kuolemasta ja surusta. Niin pitääkin. Yhteisö järjestyy uudelleen, opitaan vähitellen olemaan olemassa ilman sitä, joka äsken kuoli. Eivät hautajaiset lähimainkaan riitä siihen, mutta ovat ainakin yritys oikeaan suuntaan.
Jos kuolisin nyt? Toivoisin, että kaikki kunnioittaisivat mieheni kykyjä vanhempana eivätkä tulisi sekoilemaan meidän perheeseen. Eräs tuttu äiti meni kerran laukaisemaan, että hän toivoisi muunkin perheen kuolevan jos hän kuolisi, "koska ne ei tuu toimeen ilman mua". Aikamoinen minäpöhö, tuskin edes hänen puolisonsa niin avuton on...
Vanhempana oleminen on jatkuvaa kuolemanpelkoa, mutta ei niinkään oman kuoleman vaan noiden hemmetin riiviöiden. Lapsi uskoo haavoittumattomuuteensa, vaikka juuri äsken ulvoi kipua pudottuaan samalta tuolilta... Vauva ei tajua sitäkään vähää vaan tutkii, touhuaa ja uskaltaa.
En usko, että pitkäaikaissairaiden tositelkkari kertoo tästä kaikesta yhtään mitään. Mutta antaa itseään fiksuina pitävien hurskastella pitkin mielipidepalstoja. Itse lähetin Hesariin tämmöisen, katsotaan julkaisevatko.
"Yleisradion suunnittelemaa, kuolemaa käsittelevää tositv-ohjelmaa on sekä vastustettu että kannatettu. Viimeksi Erkka Mykkänen piti ohjelmaa mielekkäänä (HS 21.1.2008).
Olen tutkinut suomalaisen kuoleman historiaa yli kymmenen vuoden ajan. Jo ennen tätä olin kuullut lukemattomia puheenvuoroja ”kuoleman kohtaamisen” tärkeydestä ja siitä, kuinka länsimainen nykyihminen on vieraantunut kuolemasta. Aihe on siis melkoisen kulunut, eikä siihen ole viime aikoina kuulunut uutta. En usko, että Ylen ohjelmakaan tähän pystyy. Olemme vieraantuneet kuolemasta, ei sille mitään voi.
Sosiaalihistorioitsijana en voi kuin onnitella länsimaisia ihmisiä tästä kehityksestä. Tartuntataudit, heikko ravitsemus ja lääketieteen vähäiset auttamismahdollisuudet tekivät kuolemasta entisaikain ihmisille arkipäivää. Kuolema oli pakko kohdata ja siitä oli selviydyttävä tavalla tai toisella. Uskonto oli suosittu tapa hahmottaa kuolemaa, joskin se saattoi luoda myös pelkoa – ”kaikki eivät päässeet taivaaseen” vielä melko hiljattain.
Olen päätynyt pitämään Ylen suunnittelemaa ohjelmaa kielteisenä asiana. En siksi, että siitä olisi sen kummempaa haittaa kuoleville itselleen. Meitä on niin moneksi, ja harva pääsee katumaan kuolintapaansa, näin uskon.
Ongelmana on ihmisten heikko medialukutaito. Televisiota ja muuta mediaa pidetään todellisuuden kuvaajana, vaikkei se ole tässä tehtävässään juurikaan onnistunut.
Televisio kyllä määrittää todellisuutta paljonkin. Ihmiset katsovat Idolsia ja luulevat tietävänsä jotain musiikista, Pikku julmureita ja heistä tulee lastenkasvatuksen asiantuntijoita. Suuriksi rakastajiksi tullaan katsomalla pornoa ja laihdutusohjelmia katsomalla suorastaan laihtuu itsekin.
Moni älähtää jo, että ovathan ihmiset tätä fiksumpia. Jotkut ovat, toiset eivät. Usein juuri ne, joilla on todellisuuskäsitys pahiten hukassa juuttuvat television taikalaatikon ääreen tiukimmin. Kuolemankin suhteen kävisi juuri näin: ne, joiden on vaikeinta suhtautua kuolemaan ripustautuisivat tv-ohjelman antiin ja uskoisivat, että tässä se nyt on. Todellisuus pakenisi edelleen kaikkia määritelmiä, kuten se aina tekee.
Saisimme kyllä nähdä monia kiusallisia tilanteita, kun hyvää tarkoittavat ja kuolemaohjelmansa huolella opiskelleet amatööri”auttajat” kävisivät kuolevien ja surevien kimppuun. Tällaisia tilanteita näkee välillä jo nyt – kun oletuksena on, että kuolema on samanlaista kuin sitä käsittelevissä kirjoissa, on helppo lähteä kertomaan muillekin, miten he asian kokevat. Samoin oletetaan huolettomasti, että jokainen kuoleman kohdannut tarvitsee apua, ”koska me emme osaa puhua kuolemasta”.
Kuolema on kuitenkin aina henkilökohtainen asia, ja sen kohtaaminen on nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa oikeastaan ihmisten kohtaamista. Se taas vaatii hienotunteisuutta ja harkintaa, joskus ei sanoja ollenkaan. Kovaääninen messuaminen siitä, kuinka tärkeää on puhua kuolemasta on monesti tapa olla puhumatta siitä, mikä kuolemassa on kaikkein tuskallisinta. Nimittäin siitä, että se tapahtuu oikeille ihmisille ja siinä katkeavat tärkeät ja ainutlaatuiset ihmissuhteet.
Tällaisia asioita tositelevisio ei nähdäkseni pysty välittämään, eikä sen tarvitsekaan. Onhan meillä todellinen maailma, jossa voimme kokea nämä asiat, tai pikemminkin joudumme kokemaan. Kuoleman aiheuttamaa tuskaa ei kuitenkaan lievitä se, että aihepiiristä kohistaan mediassa, vaan se, että aidosti läheiset ihmiset ovat läsnä ja kuuntelevat tarvittaessa. Siis kuuntelevat, eivät puhu koko ajan itse. Ratkaisu kuoleman käsittelyn oletettuun ongelmaan ei olekaan mediassa vaan meidän jokaisen tehtävänä, kunkin vuorollaan tilaisuuden tullen.
Lopuksi on huomautettava, että ns. suuret ikäluokat ovat tulossa pikku hiljaa kuolemisikään. Viimeistään kymmenen vuoden kuluttua meillä on käsillä melkoiset kuoleman juhlavuodet, jolloin aihetta ei voi paeta vaikka haluaisikin. Todennäköisesti nämä sukupolvet muuttavat kuolemasuhdettamme, kuten ovat aikanaan jo olemassaolollaan muuttaneet koululaitosta, korkeakouluja, työelämää ja populaarikulttuuria. Sitä odotellessa, nautitaan vielä elämästä, ja välillä ilman televisiota!"
tiistai 22. tammikuuta 2008
Sivistystä kansalle
Päivän lehdessä Mirkka Lappalainen kiivailee peruskoulun ja lukion historianopetuksen puolesta. 1800-lukua edeltävä Suomen historia kun on lukion kursseissa valinnaisuuden varassa. Hän vetää esille vanhan kunnon sivistyskansakortin: pitää tuntea oma historia, että sellaiseksi pääsee.
Oikeassahan Mirkka on (en tunne häntä kuin näöltä, mutta rohkenen sinutella dosenttia koska hän on muistaakseni minua nuorempi :-). Sivistyskansat tosiaan tuntevat oman historiansa ja nimenomaan tuntevat sen omakseen.
Mutta suomalaiset eivät olekaan sivistyskansaa vaan sivistetty kansa. Historia ja kulttuuri on opetettu kansalle ylhäältä päin fennofiilien ja -maanien hätäisenä projektina 1800-luvun loppupuolella. Usein opettajien äidinkieli ja heidän vanhempiensa kulttuurinen kiintymys oli ruotsi (isolla tai pienellä alkukirjaimella). Tämä ei ollut heidän vikansa ja pyrkimys oli vilpitön - yhtä kaikki suomalaisuudesta tuli kovin teoreettinen konstruktio.
"Valkoisen äidin pojat" tekivät mitä voivat, mutta hieman liian perusteellisesti ja kiireessä. Sitä perusteellisuutta on sitten setvitty sodissa ja talouselämän karikoissa, alkoholipolitiikasta puhumattakaan. Saavatko suomalaiset, siis koko porukka, päättää itse mitä he ovat? Vai pitääkö se aina käydä kysymässä joltain ulkopuoliselta?
Viime vuosikymmeninä on herätelty suomalaisten oman historian tuntemusta, "historiaa alhaalta", muistitietohistoriaa jne. Mutta miksi perkeleessä se menee isoisän ja -äidin sotamuisteloiksi melkein aina? Sodathan ovat oopiumia kansalle jos jokin, kun niistä on kulunut sukupolvi tai pari. Eivätkä ne ole "kansan omaa historiaa" vaan epätoivoinen pyrkimys esittää, että meidänkin paskasakki sentään on ollut mukana suomalaisuudessa edes hetken.
Tämä tulee nyt aika erikoisessa tyylilajissa ja paatoksella. Yrittäkää ymmärtää, tunnen asian syvästi. En tiedä, mitä voisin tehdä antaakseni suomalaisille heidän oman historiansa. Mikä on minun omaa historiaani suomalaisena? Tunnenko 1700-luvun suurmiehet omikseni? Entä keskiajan Suomen? Ihan kotitarpeiksi kaiketi. Joskus 1700-luvulla äitini isoisän esi-isä tuli Ruotsista... onneksi sentään muu suku on syvältä korvesta. Ettei kukaan pääse sanomaan.
1900-luvun historia on minunkin historiaani 1970-luvulta alkaen. Omia muistoja, kokemuksia, joskus aika erikoisesta vinkkelistä mutta mukana olin. Vaatii aikaa, niin yksilön kuin yhteiskunnankin, että siitä saa selvän. Fernand Braudel oli oikeassa sanoessaan, että aika on historioitsijoiden erikoisala. Joskus mietin, voiko yhteiskuntaa tutkia vakavasti kuin historian alalla - eihän nykyhetkestä ota hullukaan selvää että mistä on kyse.
Ehkä minä voin sen verran tehdä, että puran näitä suomalaisuuden konstruktioita ja yritän selvittää, mistä kaikesta tuossa mainitsemassani projektissa ja varsinkin sen perälaineissa on ollut kyse. Tässä hengessä toimii myös projektimme Keksityt sankarit - tekstini ovat tietysti omiani ja vastaan niistä itse.
"Eurooppalainen ihminen", mainitsee Lappalainen lukion historian kursseista. Tsiisus. Äänestin kyllä aikanaan EU:hun liittymisen puolesta ja ihan nasta paketti se on minusta edelleen. Kaikissa liitoissa pitää kuitenkin säilyttää oma identiteetti eikä vain toivoa, että se suurempi ja mahtavampi osapuoli antaa sen, mitä itseltä puuttuu. (Tämä on ilmainen parisuhdeneuvo, ottakaa nuoret oppia.)
Oma identiteetti on kuitenkin itse koettua, omista lähtökohdista, eikä sitä voi tuoda muualta tai edes antaa mukavien, innokkaiden ihmisten luoda sitä fantasioidensa pohjalta. Valitettavasti.
Kirjoitin aiemmin erään popparin lausuntoon liittyen, että historia on turhaa luettavaa. Niin onkin. Se pitää elää, ja myös ymmärtää elävänsä koko ajan auki kirjoittuvassa historiassa. Ei ole yhdentekevää, millä aikajanalla me koemme olevamme. Suomalaisen surkeuden ja viinakurjuuden aikajanalla vai itsetuntoisen, olemassa oikeutetusti olevan kansan aikajanalla?
Tunne vastuusi, kun puhut suomalaisuudesta ja sen historiasta. Teet niitä koko ajan itsekin puhuessasi.
Oikeassahan Mirkka on (en tunne häntä kuin näöltä, mutta rohkenen sinutella dosenttia koska hän on muistaakseni minua nuorempi :-). Sivistyskansat tosiaan tuntevat oman historiansa ja nimenomaan tuntevat sen omakseen.
Mutta suomalaiset eivät olekaan sivistyskansaa vaan sivistetty kansa. Historia ja kulttuuri on opetettu kansalle ylhäältä päin fennofiilien ja -maanien hätäisenä projektina 1800-luvun loppupuolella. Usein opettajien äidinkieli ja heidän vanhempiensa kulttuurinen kiintymys oli ruotsi (isolla tai pienellä alkukirjaimella). Tämä ei ollut heidän vikansa ja pyrkimys oli vilpitön - yhtä kaikki suomalaisuudesta tuli kovin teoreettinen konstruktio.
"Valkoisen äidin pojat" tekivät mitä voivat, mutta hieman liian perusteellisesti ja kiireessä. Sitä perusteellisuutta on sitten setvitty sodissa ja talouselämän karikoissa, alkoholipolitiikasta puhumattakaan. Saavatko suomalaiset, siis koko porukka, päättää itse mitä he ovat? Vai pitääkö se aina käydä kysymässä joltain ulkopuoliselta?
Viime vuosikymmeninä on herätelty suomalaisten oman historian tuntemusta, "historiaa alhaalta", muistitietohistoriaa jne. Mutta miksi perkeleessä se menee isoisän ja -äidin sotamuisteloiksi melkein aina? Sodathan ovat oopiumia kansalle jos jokin, kun niistä on kulunut sukupolvi tai pari. Eivätkä ne ole "kansan omaa historiaa" vaan epätoivoinen pyrkimys esittää, että meidänkin paskasakki sentään on ollut mukana suomalaisuudessa edes hetken.
Tämä tulee nyt aika erikoisessa tyylilajissa ja paatoksella. Yrittäkää ymmärtää, tunnen asian syvästi. En tiedä, mitä voisin tehdä antaakseni suomalaisille heidän oman historiansa. Mikä on minun omaa historiaani suomalaisena? Tunnenko 1700-luvun suurmiehet omikseni? Entä keskiajan Suomen? Ihan kotitarpeiksi kaiketi. Joskus 1700-luvulla äitini isoisän esi-isä tuli Ruotsista... onneksi sentään muu suku on syvältä korvesta. Ettei kukaan pääse sanomaan.
1900-luvun historia on minunkin historiaani 1970-luvulta alkaen. Omia muistoja, kokemuksia, joskus aika erikoisesta vinkkelistä mutta mukana olin. Vaatii aikaa, niin yksilön kuin yhteiskunnankin, että siitä saa selvän. Fernand Braudel oli oikeassa sanoessaan, että aika on historioitsijoiden erikoisala. Joskus mietin, voiko yhteiskuntaa tutkia vakavasti kuin historian alalla - eihän nykyhetkestä ota hullukaan selvää että mistä on kyse.
Ehkä minä voin sen verran tehdä, että puran näitä suomalaisuuden konstruktioita ja yritän selvittää, mistä kaikesta tuossa mainitsemassani projektissa ja varsinkin sen perälaineissa on ollut kyse. Tässä hengessä toimii myös projektimme Keksityt sankarit - tekstini ovat tietysti omiani ja vastaan niistä itse.
"Eurooppalainen ihminen", mainitsee Lappalainen lukion historian kursseista. Tsiisus. Äänestin kyllä aikanaan EU:hun liittymisen puolesta ja ihan nasta paketti se on minusta edelleen. Kaikissa liitoissa pitää kuitenkin säilyttää oma identiteetti eikä vain toivoa, että se suurempi ja mahtavampi osapuoli antaa sen, mitä itseltä puuttuu. (Tämä on ilmainen parisuhdeneuvo, ottakaa nuoret oppia.)
Oma identiteetti on kuitenkin itse koettua, omista lähtökohdista, eikä sitä voi tuoda muualta tai edes antaa mukavien, innokkaiden ihmisten luoda sitä fantasioidensa pohjalta. Valitettavasti.
Kirjoitin aiemmin erään popparin lausuntoon liittyen, että historia on turhaa luettavaa. Niin onkin. Se pitää elää, ja myös ymmärtää elävänsä koko ajan auki kirjoittuvassa historiassa. Ei ole yhdentekevää, millä aikajanalla me koemme olevamme. Suomalaisen surkeuden ja viinakurjuuden aikajanalla vai itsetuntoisen, olemassa oikeutetusti olevan kansan aikajanalla?
Tunne vastuusi, kun puhut suomalaisuudesta ja sen historiasta. Teet niitä koko ajan itsekin puhuessasi.
sunnuntai 20. tammikuuta 2008
Liikenteessä
No nyt ne siat ovat taas lopettaneet sen Kätevän emännän. Eto julkisen palvelun talo tuo Yle. Ei selviä meikämamman feministiset kriisit taas ollenkaan.
Julkisista palveluista puheen ollen, pääkaupunkiseudulla aletaan kai kohta jakaa ihmisille potkulautoja. Kun ei tule keskustatunnelia eikä kai länsimetroakaan.
Koettaisivat jo päättää, saako täällä kulkea mitenkään minnekään. Espoolaisuuden tiukka ydin on yksityisautoilu, ei siinä mitään ja sen tietävät kaikki. Mutta voisiko ne siellä kuitenkin pakottaa elämään yhdessä naapureidensa kanssa?
Länsimetro näet lisäisi liikennettä puolin ja toisin. Sitähän lännempänä juuri pelätään: että avautuisi suora yhteys Mogadishu Avenuelta Tapiolaan.
Vai miten muuten pitäisi ymmärtää lauttasaarelaisten pelot muuttumisesta Kontulaksi. Eiköhän se kulosaarelaistuminen ole hermeettisen maailmankuvan ja ylihintaisten asuntojen puolesta läheisempi pelko. Aika sisäsiittoisia ovat molemmat saaret, jos olen oikein kuullut.
Tiedoksi kaikille, jotka eivät muuten selviä asioita tajua: asuinalue kurjistuu siksi, että sinne asutetaan liikaa porukkaa, jolle ei anneta mitään mahdollisuutta inhimilliseen arvokkuuteen.
Ihonvärillä ei ole väliä, vaan on tarkoituksenmukaista, että osa maan "kantaväestöstä" on lähes samassa jamassa kuin maahanmuuttajien heikoimmilla olevat. Voidaan väittää, että seurauksena oleva konflikti on etninen eikä taloudellinen ja sellaisena luonnollinen. (Jep, kuulustelen Wallersteinia yhä edelleen, oj 2 rulettaa.) Eikä sille voi muka tehdä mitään.
Kukaan maahanmuuttaja ei tietääkseni ole tänne vielä metrolla tullut. Kontulan vanhat ongelmat johtuivat pitkälti juuri heikoista liikenneyhteyksistä ja palveluiden puuttumisesta, siihen vielä muutama talollinen sosiaalisia ongelma ja a vot. Ihan pitää onnitella niitä, jotka tämän reseptin Ruotsista tai muualta hakivat.
Uudet ongelmat taas ovat nähdäkseni suuresti liioiteltuja - niitä voidaan toki tehdä, jos asenne että "me emme viitsi tehdä joitakin töitä, joten hommataan tänne ihmisiä sieltä muualta, kun sen väriset eivät tajua edes pyytää kunnon palkkaa" yleistyy ja vankkenee.
Viimeistään maahanmuuttajien toinen polvi hikeentyy tähän asenteeseen ja alkaa vaatia oikeuksiaan, jotka kuuluvat kaikille lähtökohtaisesti ja se olisi pitänyt hoksata alun perinkin.
Metrolla ei tämän kanssa ole muuta tekemistä, kuin että sen vastustaminen on minun silmissäni rasistin merkki. Sellaisin argumentein asiaa lähes aina perustellaan, kun lakataan lässyttämästä rahasta, jota maailmassa kyllä riittää vaikka mihin. Paitsi siihen, mikä olisi hyväksi mahdollisimman monille ihmisille pitkällä tähtäimellä.
Julkisista palveluista puheen ollen, pääkaupunkiseudulla aletaan kai kohta jakaa ihmisille potkulautoja. Kun ei tule keskustatunnelia eikä kai länsimetroakaan.
Koettaisivat jo päättää, saako täällä kulkea mitenkään minnekään. Espoolaisuuden tiukka ydin on yksityisautoilu, ei siinä mitään ja sen tietävät kaikki. Mutta voisiko ne siellä kuitenkin pakottaa elämään yhdessä naapureidensa kanssa?
Länsimetro näet lisäisi liikennettä puolin ja toisin. Sitähän lännempänä juuri pelätään: että avautuisi suora yhteys Mogadishu Avenuelta Tapiolaan.
Vai miten muuten pitäisi ymmärtää lauttasaarelaisten pelot muuttumisesta Kontulaksi. Eiköhän se kulosaarelaistuminen ole hermeettisen maailmankuvan ja ylihintaisten asuntojen puolesta läheisempi pelko. Aika sisäsiittoisia ovat molemmat saaret, jos olen oikein kuullut.
Tiedoksi kaikille, jotka eivät muuten selviä asioita tajua: asuinalue kurjistuu siksi, että sinne asutetaan liikaa porukkaa, jolle ei anneta mitään mahdollisuutta inhimilliseen arvokkuuteen.
Ihonvärillä ei ole väliä, vaan on tarkoituksenmukaista, että osa maan "kantaväestöstä" on lähes samassa jamassa kuin maahanmuuttajien heikoimmilla olevat. Voidaan väittää, että seurauksena oleva konflikti on etninen eikä taloudellinen ja sellaisena luonnollinen. (Jep, kuulustelen Wallersteinia yhä edelleen, oj 2 rulettaa.) Eikä sille voi muka tehdä mitään.
Kukaan maahanmuuttaja ei tietääkseni ole tänne vielä metrolla tullut. Kontulan vanhat ongelmat johtuivat pitkälti juuri heikoista liikenneyhteyksistä ja palveluiden puuttumisesta, siihen vielä muutama talollinen sosiaalisia ongelma ja a vot. Ihan pitää onnitella niitä, jotka tämän reseptin Ruotsista tai muualta hakivat.
Uudet ongelmat taas ovat nähdäkseni suuresti liioiteltuja - niitä voidaan toki tehdä, jos asenne että "me emme viitsi tehdä joitakin töitä, joten hommataan tänne ihmisiä sieltä muualta, kun sen väriset eivät tajua edes pyytää kunnon palkkaa" yleistyy ja vankkenee.
Viimeistään maahanmuuttajien toinen polvi hikeentyy tähän asenteeseen ja alkaa vaatia oikeuksiaan, jotka kuuluvat kaikille lähtökohtaisesti ja se olisi pitänyt hoksata alun perinkin.
Metrolla ei tämän kanssa ole muuta tekemistä, kuin että sen vastustaminen on minun silmissäni rasistin merkki. Sellaisin argumentein asiaa lähes aina perustellaan, kun lakataan lässyttämästä rahasta, jota maailmassa kyllä riittää vaikka mihin. Paitsi siihen, mikä olisi hyväksi mahdollisimman monille ihmisille pitkällä tähtäimellä.
perjantai 18. tammikuuta 2008
Äitiyden riemua
Iltapäivälehdet sun muut virittelevät taajaan "keskustelua" aiheesta "saako äidillä olla muuta elämää" tai jotain sinne päin. Saahan sitä keskustella, mutta samojen argumenttien jankkaaminen ei varmaan sitä ole.
Onneksi oman kantani esittäminen on tarpeetonta, koska se tulee esille joka lauantai klo 20 TV kakkosella. Kätevä emäntä, nähkääs. Sen sortin satiiria että joskus ei edes naurata.
Miksi muuten kaiken maailman ruokaboikottia pukkaa, mutta Saarioinen se vaan porskuttaa? "Äitien tekemää ruokaa", "Äidin kanssa keittiössä". En tiedä mistä kohtaa pitäisi hirttää se copy joka tuollaista on keksinyt.
Olen äiti ja teen ruokaa. Onko se jokin ideologinen kannanotto?
Kätevän emännän käsikirjoittajat, kertokaa te!
Onneksi oman kantani esittäminen on tarpeetonta, koska se tulee esille joka lauantai klo 20 TV kakkosella. Kätevä emäntä, nähkääs. Sen sortin satiiria että joskus ei edes naurata.
Miksi muuten kaiken maailman ruokaboikottia pukkaa, mutta Saarioinen se vaan porskuttaa? "Äitien tekemää ruokaa", "Äidin kanssa keittiössä". En tiedä mistä kohtaa pitäisi hirttää se copy joka tuollaista on keksinyt.
Olen äiti ja teen ruokaa. Onko se jokin ideologinen kannanotto?
Kätevän emännän käsikirjoittajat, kertokaa te!
keskiviikko 16. tammikuuta 2008
Tapaus Karalahti
Mieskulttuurin hartaana ystävänä olen seurannut Jere Karalahden saagaa kiinnostuneena jo pitkään. Jostain syystä minusta on tehty Hifki-fani, mikä osaltaan vaikuttaa asiaan (olen jo kuulevinani korvissani huudon "Saipa!", näin ne aatteelliset ristiriidat jakavat perhettä).
Nämä viimeisimmät huumesyytöskäänteet ovat tietysti nostaneet intensiteettiä asiassa. Varsinkin se on tullut selväksi, jos nyt joku sitä vielä epäili, että miehet rakastavat juoruilua. Niin kauan kuin juorut ovat Kotimaa- ja Urheilu-osioissa lehteä eivätkä Viihteen tms. puolella, kyseessä on tietysti aina vakava asia. No huumeet ja järjestäytynyt rikollisuus ovatkin, mutta aika poikakirjamaisesti asioista tunnutaan välillä väännettävän.
Ja jokaisella on mielipide, oman elämännäkemyksensä mukaan. Monilla tuntuu olevan myös pohjaa mielipiteelleen, koska Karalahden kaltainen hahmo on kuin supersankari, ehtii enemmän kuin tavallinen ihminen koskaan ja kaikkihan sen tuntevat tai ainakin mun kaverin serkku. Joillakin on tuttuja huumepoliisissa (tai ainakin yksi samassa urheiluseurassa tuntee yhden) ja kolmansia se on ihan itse taklannutkin joskus takavuosina.
Mikä lienee totuus ja miltä se oikeudessa näyttää, jää nähtäväksi. Itse kukin voi huvitella googlaamalla asian keskeisten toimijoiden nimet, kaikenlaista tavaraa ja väitettä löytyy.
Karalahdesta on vuosien mittaan leivottu niin sankaria kuin roistoakin. Antisankariksi hän antaa ikävän vähän omaa nyyhkytarinaa lehdille, esiintyy jotenkin turhan reippaana ainakin minun mielestäni. Ei niin että haluaisin nyyhkyjuttuja lukea, mutta tunnen suomalaiset makumieltymykset. Pitää "nöyrtyä", pitää "tuntea se häpeä"...
Tunnen myötätuntoa Karalahden perhettä kohtaan siinä missä kuka tahansa, mutta enimmäkseen nämä julkiset tarinat ovat käyteainetta ihan muista asioista käytäville keskusteluille. Yhteydet rikolliseen toimintaan ovat meillä päin vähissä, mutta kouluaikoina tunnettiin ja ainakin tiedettiin kaikenlaisia tapauksia.
Joistakin tuli kunnon ihmisiä ja vakavasti otettavia ammatinharjoittajia, joistakin ei sitten tiedetä... Jotkut tulevat vastaan lehtien nimityksiä-palstoilla ja toiset eivät. Miksi niin on, sitä sopii arvailla. Mikä kääntää elämänkulun kuhunkin suuntaan?
Sitä on mietitty, vaikka eihän noista oikeasti tiedä hullukaan. Omista sukulaisista sentään enemmän ja ihan omista pikku edesottamuksista. Vaikka niidenkin perspektiivi vaihtuu iän myötä - mikä olikaan suurin saavutukseni ja elämäni käännekohta? Jonkinlaista nekrologin kirjoittamista etukäteen näistä aina tulee.
Tämähän kuulostaa aukikirjoitetulta Yö-yhtyeen kappaleelta, mikä ei ole kovin hyvä asia...
Kannattaa muistaa, että sankaruus on aina tarinassa. Ja Karalahdenkin tarina on kesken, jutun lopputulos ratkaisee paljon ja mitä sitten seuraa. Joku urheilu- tai rikostoimittaja kasaa jo kirjaa isänpäivämarkkinoille jos yhtään olen alan verenhimoa oikein ymmärtänyt. Pätkän tarinaa, joka tuntuu vain jatkuvan...
Loppuun biisitoive lätkämiesten makuun: Metallica: ... And Justice for All :-)
Nämä viimeisimmät huumesyytöskäänteet ovat tietysti nostaneet intensiteettiä asiassa. Varsinkin se on tullut selväksi, jos nyt joku sitä vielä epäili, että miehet rakastavat juoruilua. Niin kauan kuin juorut ovat Kotimaa- ja Urheilu-osioissa lehteä eivätkä Viihteen tms. puolella, kyseessä on tietysti aina vakava asia. No huumeet ja järjestäytynyt rikollisuus ovatkin, mutta aika poikakirjamaisesti asioista tunnutaan välillä väännettävän.
Ja jokaisella on mielipide, oman elämännäkemyksensä mukaan. Monilla tuntuu olevan myös pohjaa mielipiteelleen, koska Karalahden kaltainen hahmo on kuin supersankari, ehtii enemmän kuin tavallinen ihminen koskaan ja kaikkihan sen tuntevat tai ainakin mun kaverin serkku. Joillakin on tuttuja huumepoliisissa (tai ainakin yksi samassa urheiluseurassa tuntee yhden) ja kolmansia se on ihan itse taklannutkin joskus takavuosina.
Mikä lienee totuus ja miltä se oikeudessa näyttää, jää nähtäväksi. Itse kukin voi huvitella googlaamalla asian keskeisten toimijoiden nimet, kaikenlaista tavaraa ja väitettä löytyy.
Karalahdesta on vuosien mittaan leivottu niin sankaria kuin roistoakin. Antisankariksi hän antaa ikävän vähän omaa nyyhkytarinaa lehdille, esiintyy jotenkin turhan reippaana ainakin minun mielestäni. Ei niin että haluaisin nyyhkyjuttuja lukea, mutta tunnen suomalaiset makumieltymykset. Pitää "nöyrtyä", pitää "tuntea se häpeä"...
Tunnen myötätuntoa Karalahden perhettä kohtaan siinä missä kuka tahansa, mutta enimmäkseen nämä julkiset tarinat ovat käyteainetta ihan muista asioista käytäville keskusteluille. Yhteydet rikolliseen toimintaan ovat meillä päin vähissä, mutta kouluaikoina tunnettiin ja ainakin tiedettiin kaikenlaisia tapauksia.
Joistakin tuli kunnon ihmisiä ja vakavasti otettavia ammatinharjoittajia, joistakin ei sitten tiedetä... Jotkut tulevat vastaan lehtien nimityksiä-palstoilla ja toiset eivät. Miksi niin on, sitä sopii arvailla. Mikä kääntää elämänkulun kuhunkin suuntaan?
Sitä on mietitty, vaikka eihän noista oikeasti tiedä hullukaan. Omista sukulaisista sentään enemmän ja ihan omista pikku edesottamuksista. Vaikka niidenkin perspektiivi vaihtuu iän myötä - mikä olikaan suurin saavutukseni ja elämäni käännekohta? Jonkinlaista nekrologin kirjoittamista etukäteen näistä aina tulee.
Tämähän kuulostaa aukikirjoitetulta Yö-yhtyeen kappaleelta, mikä ei ole kovin hyvä asia...
Kannattaa muistaa, että sankaruus on aina tarinassa. Ja Karalahdenkin tarina on kesken, jutun lopputulos ratkaisee paljon ja mitä sitten seuraa. Joku urheilu- tai rikostoimittaja kasaa jo kirjaa isänpäivämarkkinoille jos yhtään olen alan verenhimoa oikein ymmärtänyt. Pätkän tarinaa, joka tuntuu vain jatkuvan...
Loppuun biisitoive lätkämiesten makuun: Metallica: ... And Justice for All :-)
maanantai 14. tammikuuta 2008
Sankariheviä viikon alkuun
Viime aikoina kuuntelussa on ollut Turisas-yhtyeen levy The Varangian Way. Mukavan mahtipontista, hienot kuorosovitukset ja kaikki. Kappale
Miklagaard Overture on yli kahdeksan minuutin kestoineen melkoinen "jazz odyssey", mutta ekstrana tuleva Rasputin korjaa huumoriviisarin kohdalleen.
Vaikuttaa siltä, että Turisas on pitkälti "Warlord" Nygårdin masinoima projekti, ja Hans Zimmeriä on kuunneltu rokimman menon ohella. Olisipa hauska tietää, miten suureellisimmat biisit hoidetaan keikalla, mutta lähiaikoina eivät ole tulossa Tukholmaa likemmäksi.
http://www.thevarangianway.com/main.html
Siinäpä sopiva päätös rouvien shoppausreissulle: suomalaiset esittävät viikinkisaagaa ruotsalaisille englanniksi... Arvanneeko tuota silti lähteä.
Tieto näistä kiinnostavista bändeistä tulee mammapuolueelle lähinnä satunnaisten lehtijuttujen keinoin, ja YouTube vahvistaa vaikutelmat. Enää ei tarvitse olla Soundin saati Suosikin armoilla, tai jännätä keskellä yötä, soittaako jokin musiikkikanava sitä biisiä jota toivottiin. Radio Rock ei auta, siellä on niin ukottuneet soittolistat että Radio Suomikin soittaa uudempaa populaarimusikkia.
Saarnasin edellisessä kirjoituksessa sukupolvien välisten erojen puolesta. Ei tämä musiikkihomma minusta ole ristiriidassa sen kanssa niin kauan kuin en änkeä poikien kanssa samoihin konsertteihin. Tai ainakaan vaadi, että he tervehtivät...
Turisaksen kaltaisten yhtyeiden kohdalla pitäisi tietysti nostaa tiedostavan feministin lippu salkoon ja vaatia naisnäkökulmaa tai jotain. Mutta tosielämässä useimmat miehetkin pitävät näitä bändejä hieman hassuina, jos eivät suorastaan huumorina. Ironiaa? Jaa... Viisaammat päättäkööt. Sitä odotellessa, Holmgard and beyond...
P.S. Klikkaapa Turisasta tuolta profiilisivulta. Seuraajia on Chileä myöten ja harrastuksena "Finlandia". Onko MEK reagoinut tähän? Vaikka osaavathan ne Tuska-festareille itsekin.
Miklagaard Overture on yli kahdeksan minuutin kestoineen melkoinen "jazz odyssey", mutta ekstrana tuleva Rasputin korjaa huumoriviisarin kohdalleen.
Vaikuttaa siltä, että Turisas on pitkälti "Warlord" Nygårdin masinoima projekti, ja Hans Zimmeriä on kuunneltu rokimman menon ohella. Olisipa hauska tietää, miten suureellisimmat biisit hoidetaan keikalla, mutta lähiaikoina eivät ole tulossa Tukholmaa likemmäksi.
http://www.thevarangianway.com/main.html
Siinäpä sopiva päätös rouvien shoppausreissulle: suomalaiset esittävät viikinkisaagaa ruotsalaisille englanniksi... Arvanneeko tuota silti lähteä.
Tieto näistä kiinnostavista bändeistä tulee mammapuolueelle lähinnä satunnaisten lehtijuttujen keinoin, ja YouTube vahvistaa vaikutelmat. Enää ei tarvitse olla Soundin saati Suosikin armoilla, tai jännätä keskellä yötä, soittaako jokin musiikkikanava sitä biisiä jota toivottiin. Radio Rock ei auta, siellä on niin ukottuneet soittolistat että Radio Suomikin soittaa uudempaa populaarimusikkia.
Saarnasin edellisessä kirjoituksessa sukupolvien välisten erojen puolesta. Ei tämä musiikkihomma minusta ole ristiriidassa sen kanssa niin kauan kuin en änkeä poikien kanssa samoihin konsertteihin. Tai ainakaan vaadi, että he tervehtivät...
Turisaksen kaltaisten yhtyeiden kohdalla pitäisi tietysti nostaa tiedostavan feministin lippu salkoon ja vaatia naisnäkökulmaa tai jotain. Mutta tosielämässä useimmat miehetkin pitävät näitä bändejä hieman hassuina, jos eivät suorastaan huumorina. Ironiaa? Jaa... Viisaammat päättäkööt. Sitä odotellessa, Holmgard and beyond...
P.S. Klikkaapa Turisasta tuolta profiilisivulta. Seuraajia on Chileä myöten ja harrastuksena "Finlandia". Onko MEK reagoinut tähän? Vaikka osaavathan ne Tuska-festareille itsekin.
sunnuntai 13. tammikuuta 2008
Ikä ja elämä
Minulla ei ole kovin suuria syytöksia ns. suuria ikäluokkia kohtaan - Osku Pajamäki saa hoidella sen puolen. Enimmäkseen. Olen vain miettinyt kyseisen, osin omien vanhempieni ikäpolven elämänasenteita.
Kuten Josper Knutas joskus totesi radiossa, 1950-luvulla Suomeen perustettiin nuoriso. Kuten muuallekin. Käsittääkseni kyseessä oli kypsyvän kulutusyhteiskunnan viritys, jonka avulla voitiin myydä yhä enemmän tavaraa yhä useammille ihmisille.
(Tavara ja myyminen ovat minulle hienoinen pakkomielle, kodin perintöä. Puheista päätellen perheelläni olisi voinut olla setelipaino kellarissa, niin paljon meillä puhuttiin "rahan tekemisestä". Vaan ei ollut kellaria, se kai esti.)
Nyt meillä sitten on noin 5-75-vuotias nuoriso, jota erottaa toisistaan lähinnä vaatekoko ja kurttujen määrä, joskin kumpaakin ollaan poistamassa että voisimme kaikki olla samanlaisia. Ihanaa.
Täydellinen erilaisuuden ja yksilöllisyyden puutehan oli takavuosien vasemmistolaisen kulttuuriradikalismin kuin myös sittemmin framille nousseiden oikeisto-ohjusten tavoitteena?
Arkisemmalla tasolla olen mietiskellyt vuosia sitten käymieni antropologian kurssien antia. Insestikieltoa on eri kulttuureissa perusteltu mm. sillä, että sukupolvien arvoasteikot ja perheen sisäinen nokkimisjärjestys menevät sekaisin, jos tytär nousee äidin rinnalle jne.
Tähän muotimaailma ja populaarikulttuuri kuitenkin nimenomaan pyrkivät. Että sukupolvet olisivat samanlaisia. Kiva kun voi lainailla tyttären vaatteita? Entäs ne nokkimisjärjestykset? Arvovalta?
Vitsinä on tietenkin se, että perheen sisällä valtaa on yhä vähemmän. Kovasti paheksutaan vanhempia, jotka haluavat "ulkoistaa kasvatuksen", mutta millä lihaksilla murrosikäisten vanhemmat tekevät muutakaan? Kun samaan aikaan ihmetellään uuden tyttö- tai poikaystävän outoa käytöstä ja koetetaan mahtua samoihin farkkuihin kuin junior.
Vanhemman auktoriteetin lähteenä voi olla vain läheinen suhde lapseen. Ei niin, että tunnetaan lapsi liian intiimisti tavalla tai toisella, vaan annetaan hänelle tilaa olla oma, eri sukupolvea oleva itsensä. Mukava lisä tähän olisi vanhemman suurempi tieto ja kokemus maailmasta, mikä edellyttää nykymaailmassa aika aktiivista toimintaa.
Vastuu on tylsä sana, ja sitä useimmin käyttävät ihmiset marttyyriuteensa narkkautuneita paskiaisia. Siitä kai kuitenkin lienee kyse, kun me (melkein vai jo?) keski-ikäiset teemme valintojamme, niin vaatekaupassa kuin muillakin turhuuden markkinoilla.
Ettei kävisi kuin edellisille ikäpolville, jotka eivät suostu edes rupeamaan vanhuksiksi, vaan haluavat olla jotain hemmetin seniorikansalaisia tai elää kolmatta ikää.
Kuten Josper Knutas joskus totesi radiossa, 1950-luvulla Suomeen perustettiin nuoriso. Kuten muuallekin. Käsittääkseni kyseessä oli kypsyvän kulutusyhteiskunnan viritys, jonka avulla voitiin myydä yhä enemmän tavaraa yhä useammille ihmisille.
(Tavara ja myyminen ovat minulle hienoinen pakkomielle, kodin perintöä. Puheista päätellen perheelläni olisi voinut olla setelipaino kellarissa, niin paljon meillä puhuttiin "rahan tekemisestä". Vaan ei ollut kellaria, se kai esti.)
Nyt meillä sitten on noin 5-75-vuotias nuoriso, jota erottaa toisistaan lähinnä vaatekoko ja kurttujen määrä, joskin kumpaakin ollaan poistamassa että voisimme kaikki olla samanlaisia. Ihanaa.
Täydellinen erilaisuuden ja yksilöllisyyden puutehan oli takavuosien vasemmistolaisen kulttuuriradikalismin kuin myös sittemmin framille nousseiden oikeisto-ohjusten tavoitteena?
Arkisemmalla tasolla olen mietiskellyt vuosia sitten käymieni antropologian kurssien antia. Insestikieltoa on eri kulttuureissa perusteltu mm. sillä, että sukupolvien arvoasteikot ja perheen sisäinen nokkimisjärjestys menevät sekaisin, jos tytär nousee äidin rinnalle jne.
Tähän muotimaailma ja populaarikulttuuri kuitenkin nimenomaan pyrkivät. Että sukupolvet olisivat samanlaisia. Kiva kun voi lainailla tyttären vaatteita? Entäs ne nokkimisjärjestykset? Arvovalta?
Vitsinä on tietenkin se, että perheen sisällä valtaa on yhä vähemmän. Kovasti paheksutaan vanhempia, jotka haluavat "ulkoistaa kasvatuksen", mutta millä lihaksilla murrosikäisten vanhemmat tekevät muutakaan? Kun samaan aikaan ihmetellään uuden tyttö- tai poikaystävän outoa käytöstä ja koetetaan mahtua samoihin farkkuihin kuin junior.
Vanhemman auktoriteetin lähteenä voi olla vain läheinen suhde lapseen. Ei niin, että tunnetaan lapsi liian intiimisti tavalla tai toisella, vaan annetaan hänelle tilaa olla oma, eri sukupolvea oleva itsensä. Mukava lisä tähän olisi vanhemman suurempi tieto ja kokemus maailmasta, mikä edellyttää nykymaailmassa aika aktiivista toimintaa.
Vastuu on tylsä sana, ja sitä useimmin käyttävät ihmiset marttyyriuteensa narkkautuneita paskiaisia. Siitä kai kuitenkin lienee kyse, kun me (melkein vai jo?) keski-ikäiset teemme valintojamme, niin vaatekaupassa kuin muillakin turhuuden markkinoilla.
Ettei kävisi kuin edellisille ikäpolville, jotka eivät suostu edes rupeamaan vanhuksiksi, vaan haluavat olla jotain hemmetin seniorikansalaisia tai elää kolmatta ikää.
torstai 10. tammikuuta 2008
Lomakkeiden armoilla eli miksi vogonit ovat valloittaneet maapallon?
Meidän kotiäitien elämään kuuluu käyntejä paikoissa, joihin ei muuten välttämättä olisi asiaa. Terveyskeskukset ja pikaruokaravintolat ovat tulleet tutuiksi.
Viimeksi sain sekoilla terveyskeskuksessa. Paremmin valveutunut ei kyllä ollut sen kertainen ammatinharjoittajakaan. Lääkäripulaa siunaillaan varsinkin täällä Helsingin itäisillä alueilla, mutta paljon paremmin ei mene muullakaan henkilökunnalla.
Kuten tunnettua, julkisen puolen tietotekniset sovellukset ostetaan aina halvimmalta mahdolliselta toimittajalta, joka sitten pykää kasaan jotain joka ehkä toimii. Mitään demovaihetta ei ole varaa järjestää, joten puolivalmiit ohjelmat lykätään vaikkapa terveydenhoitajaparkojen niskoille.
Asiakaspalvelutilanteessa syntyy pakostakin sitä paheksuttua tietokoneen tuijottelua, kun taas hieman paranneltu versio ohjelmasta lävähtää ruutuun. Siinä sitten yhdessä ihmetellään, mitä mihinkin kohtaan kirjoitettaisiin.
Siellä koneella olisi tarjolla tietoa kävijän jokaisesta terveysvinkauksesta, mutta ei terkkari tai kukaan muukaan ehdi niitä lukea. Jokainen asia pitää kertoa yhä uudestaan. Kai niitä tietoja jollekulle säilötään, ehkä naapurin Kaisa löytää ne sitten joskus vessasta jonne ne on varastoitu käytön puutteessa?
Asiakas ei pysy perässä eri toimintojen nimikkeiden kanssa (nykyään ajanvaraus ja toimisto ovat sama asia, kappas vaan), koska eivät terveyskeskuksen työntekijät itsekään pysy. Loukkaantuvat kyllä, kun asiakas ei tiedä sitä, mitä he itsekään eivät edellisellä viikolla tienneet.
Jotkut piiloutuvat teknisten termien taakse niin, ettei asiakas pysty labrassa mitenkään kertomaan, mikä näyte hänestä piti milloinkin ottaa. Toiset änkyttävät asiakaskäynnit läpi ja kaiketi toivovat, ettei moinen hankala tapaus tule uudestaan. Kun se kysyi itsekin jotain.
Ei pidä käsittää väärin: tunnen vilpitöntä myötätuntoa kaikkia niitä kohtaan, jotka joutuvat työskentelemään puolivillaisissa organisaatioissa ja tekemään töitä, jotka eivät heille kuulu ja joihin heillä ei ole mitään koulutusta. Sitä sanotaan hajauttamiseksi, aktivoimiseksi, pahimmillaan ulkoistamiseksi ja yrittäjyydeksi. Epäreilua se on aina ja kuluttaa niin työntekijän kuin asiakkaankin aikaa ja energiaa kohtuuttomasti.
Jotenkin samanlainen tilanne on syntynyt jo pari kertaa McRiistäjän tiskillä – lasten kanssa on helpompaa mennä paikkaan, joka tietoisesti yrittää lypsää rahamme kuin tarjota niitä sinne, missä niitä ei kaivata. Olen näet yrittänyt ostaa juustohampurilaisateriaa. Vihaan Happy Meal-leluja periaatteesta ja vanhempikin poika on vielä melko tietämätön siitä, että sellaisen voisi saada aina.
Mutta ei juustoateriaa ole Mäkkärillä olemassakaan. Tällainen ihme on mahdollinen, koska heillä on vain a) lastenateria juustohampurilaisella b) tuplajuustoateria. Kai joku markkinointimerkonomi on laskenut että näin pitää olla.
Ei muuten, mutta kassahenkilöt tuntuvat olevan vilpittömän hämmästyneitä, kun asiakas ei tiedä heille ilmeisesti mantran tavoin opetettua asiaa. Näin se vaan on, ei voi auttaa. Joillakin heistä olen nähnyt pilkottavan vihreän, paksun nahan...
Tietämättömille tiedoksi, vogonit ovat Douglas Adamsin Hitchhiker’s Guide to the Galaxy-teoksessa esiintyvä kansa, joka on tunnettu alkeellisuudestaan, rumuudestaan ja ennen kaikkea byrokraattisuudestaan. Kirjojen pohjalta tehdyssä elokuvassa ollut vogoniosio ei ollut suoraan niistä peräisin, mutta henki oli aivan oikea. ”I have an idea!” SPLAT, maasta nousee läppä iskemään naamaan.
Tosin tällä meidän vogoniplaneetallamme ideoita kyllä riittää, ne vain eivät millään ehdi tulla toimijoilta itseltään. On liian kiire sekä säästää että toteuttaa jonkun ylätason innovaattorin visiota, mitä milloinkin.
Sekoilu jatkuu. Jos tönin teitä lastenvaunuilla, tiedätte miksi.
Viimeksi sain sekoilla terveyskeskuksessa. Paremmin valveutunut ei kyllä ollut sen kertainen ammatinharjoittajakaan. Lääkäripulaa siunaillaan varsinkin täällä Helsingin itäisillä alueilla, mutta paljon paremmin ei mene muullakaan henkilökunnalla.
Kuten tunnettua, julkisen puolen tietotekniset sovellukset ostetaan aina halvimmalta mahdolliselta toimittajalta, joka sitten pykää kasaan jotain joka ehkä toimii. Mitään demovaihetta ei ole varaa järjestää, joten puolivalmiit ohjelmat lykätään vaikkapa terveydenhoitajaparkojen niskoille.
Asiakaspalvelutilanteessa syntyy pakostakin sitä paheksuttua tietokoneen tuijottelua, kun taas hieman paranneltu versio ohjelmasta lävähtää ruutuun. Siinä sitten yhdessä ihmetellään, mitä mihinkin kohtaan kirjoitettaisiin.
Siellä koneella olisi tarjolla tietoa kävijän jokaisesta terveysvinkauksesta, mutta ei terkkari tai kukaan muukaan ehdi niitä lukea. Jokainen asia pitää kertoa yhä uudestaan. Kai niitä tietoja jollekulle säilötään, ehkä naapurin Kaisa löytää ne sitten joskus vessasta jonne ne on varastoitu käytön puutteessa?
Asiakas ei pysy perässä eri toimintojen nimikkeiden kanssa (nykyään ajanvaraus ja toimisto ovat sama asia, kappas vaan), koska eivät terveyskeskuksen työntekijät itsekään pysy. Loukkaantuvat kyllä, kun asiakas ei tiedä sitä, mitä he itsekään eivät edellisellä viikolla tienneet.
Jotkut piiloutuvat teknisten termien taakse niin, ettei asiakas pysty labrassa mitenkään kertomaan, mikä näyte hänestä piti milloinkin ottaa. Toiset änkyttävät asiakaskäynnit läpi ja kaiketi toivovat, ettei moinen hankala tapaus tule uudestaan. Kun se kysyi itsekin jotain.
Ei pidä käsittää väärin: tunnen vilpitöntä myötätuntoa kaikkia niitä kohtaan, jotka joutuvat työskentelemään puolivillaisissa organisaatioissa ja tekemään töitä, jotka eivät heille kuulu ja joihin heillä ei ole mitään koulutusta. Sitä sanotaan hajauttamiseksi, aktivoimiseksi, pahimmillaan ulkoistamiseksi ja yrittäjyydeksi. Epäreilua se on aina ja kuluttaa niin työntekijän kuin asiakkaankin aikaa ja energiaa kohtuuttomasti.
Jotenkin samanlainen tilanne on syntynyt jo pari kertaa McRiistäjän tiskillä – lasten kanssa on helpompaa mennä paikkaan, joka tietoisesti yrittää lypsää rahamme kuin tarjota niitä sinne, missä niitä ei kaivata. Olen näet yrittänyt ostaa juustohampurilaisateriaa. Vihaan Happy Meal-leluja periaatteesta ja vanhempikin poika on vielä melko tietämätön siitä, että sellaisen voisi saada aina.
Mutta ei juustoateriaa ole Mäkkärillä olemassakaan. Tällainen ihme on mahdollinen, koska heillä on vain a) lastenateria juustohampurilaisella b) tuplajuustoateria. Kai joku markkinointimerkonomi on laskenut että näin pitää olla.
Ei muuten, mutta kassahenkilöt tuntuvat olevan vilpittömän hämmästyneitä, kun asiakas ei tiedä heille ilmeisesti mantran tavoin opetettua asiaa. Näin se vaan on, ei voi auttaa. Joillakin heistä olen nähnyt pilkottavan vihreän, paksun nahan...
Tietämättömille tiedoksi, vogonit ovat Douglas Adamsin Hitchhiker’s Guide to the Galaxy-teoksessa esiintyvä kansa, joka on tunnettu alkeellisuudestaan, rumuudestaan ja ennen kaikkea byrokraattisuudestaan. Kirjojen pohjalta tehdyssä elokuvassa ollut vogoniosio ei ollut suoraan niistä peräisin, mutta henki oli aivan oikea. ”I have an idea!” SPLAT, maasta nousee läppä iskemään naamaan.
Tosin tällä meidän vogoniplaneetallamme ideoita kyllä riittää, ne vain eivät millään ehdi tulla toimijoilta itseltään. On liian kiire sekä säästää että toteuttaa jonkun ylätason innovaattorin visiota, mitä milloinkin.
Sekoilu jatkuu. Jos tönin teitä lastenvaunuilla, tiedätte miksi.
maanantai 7. tammikuuta 2008
Eronneet
On jotenkin masentavaa seurata uutisointia siitä, miten nuoret aikuiset eroavat yhä useammin kirkosta.
Uutisoinnin näkökulma on täysin evankelisluterilaisen kirkon. Mitä ”me” nyt teemme, miksi ”me” emme saa ”niitä” pysymään mukana jengissä? Kukaan ei kysy, miksi joku ei halua olla ”meikäläisiä”. Tai luulee kysyvänsä, mutta papeilta ei varmaankaan saa tyhjentävää vastausta.
Minä erosin kirkosta jo 20 vuotta sitten. En ole katunut päätöstäni, vaikka aikanaan kyse oli varmasti ennen kaikkea nuoren tytön tarpeesta olla tosissaan näissä asioissa. Samaan tapaan kuin jotkut heiluvat risti kaulassa ja rakastavat Jeesusta lukioiässä.
Kirkosta eroamisesta puhutaan yleisesti siihen sävyyn, että se johtuu välinpitämättömyydestä uskontoa kohtaan. Jos ainoa uskonto on evankelisluterilainen kristillisyys, näin saattaa ollakin. Toisaalta moni saattaa vilpittömästi inhota kirkon meininkiä ja haluaa suorastaan palavasti erota kirkosta, vaikka homo- ja/tai naispappikantojen takia. Omat syyni olivat kuitenkin aikanaan teologiset. Ei uskonto sentään pelkkää politiikkaa ole vaan uskontoa niilläkin, jotka tajuavat etteivät usko.
Jotkut eroavat liittyvät muihin uskontokuntiin, mutta useimmat eivät mihinkään. Ovatko he sitten täysin hengellisesti tyhjiä, suorastaan vaarallisia nihilistejä? Miten sitä edes voi elää, kysyi eräs takavuosien tuttavani. Miten mennään naimisiin ja miten lapsi saa nimen?
Monien luterilaisten heikko oman uskonnon tuntemus olisi itsessään hyvä syy erota kirkosta; kuka haluaa kuulua samaan porukkaan ihmisten kanssa, jotka eivät tunne edes uskontonsa perusteesejä? Kuten kasteen merkitystä tai miksi joulua ja pääsiäistä vietetään. Ihme porukkaa. Kuitenkin jokainen näistä turveloista on auliisti säälittelemässä meitä ”uskonnottomia”, kun emme ymmärrä omaa parastamme. Mutta ehkä me vielä aikuistumme ja tajuamme miten hieno asia kirkkohäät ovat.
Olen ollut erittäin kiinnostunut uskonnoista, niin kristinuskosta kuin muistakin koko ikäni. Tämä ei muuttunut kirkosta eroamisen myötä, vaan pikemminkin tunsin suurta ajattelemisen vapautta, vaikken ole koskaan tuntenutkaan kiinnostusta järjestäytyneitä vapaa-ajattelijoita kohtaan.
Väitöskirjassani käsittelin pitkä(piimäise)sti kristinuskon opillisia kysymyksiä. Sittemmin olen tavannut useitakin pappeja, ja työasioissa vastaan on tullut sitä fiksumpaa ammattikunnan edustajaa. Kukaan ei ole näistä opillisista asioista huomauttanut, joten oletan hurskaasti (sic) niiden olevan oikein.
Siltikään en ole nähnyt valoa, palannut kirkon hellään äidinhelmaan tai mitään muutakaan. Tieto ei lisää uskoa. Sitä joko on tai ei ole. Ehkä toiset ihmiset ovat aivoperäisesti alttiimpia uskonnollisille ilmiöille ja toisilla ”pysäyttävät kokemukset” pikemminkin vieraannuttavat ylenpalttisesta hengellisyydestä.
Sitä minä vain ihmettelen, mitä kauheaa kirkosta eroamisessa ja siitä seuraavassa kirkkoon kuulumattomuudessa on. Ei meidän perheemme ainakaan ole pahuuden palveluksessa sen enempää kuin kukaan muukaan, eikä varsinkaan hengellisesti heitteillä.
Pitäisi katsoa tulevaisuuteen: miltä näyttää Suomi, jossa alle puolet kansasta kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon? Mutta sitä varten täytyisi kysyä ihmisiltä itseltään, miksi he eroavat kirkosta ja, ennen kaikkea, mitä heistä sitten tulee.
Uutisoinnin näkökulma on täysin evankelisluterilaisen kirkon. Mitä ”me” nyt teemme, miksi ”me” emme saa ”niitä” pysymään mukana jengissä? Kukaan ei kysy, miksi joku ei halua olla ”meikäläisiä”. Tai luulee kysyvänsä, mutta papeilta ei varmaankaan saa tyhjentävää vastausta.
Minä erosin kirkosta jo 20 vuotta sitten. En ole katunut päätöstäni, vaikka aikanaan kyse oli varmasti ennen kaikkea nuoren tytön tarpeesta olla tosissaan näissä asioissa. Samaan tapaan kuin jotkut heiluvat risti kaulassa ja rakastavat Jeesusta lukioiässä.
Kirkosta eroamisesta puhutaan yleisesti siihen sävyyn, että se johtuu välinpitämättömyydestä uskontoa kohtaan. Jos ainoa uskonto on evankelisluterilainen kristillisyys, näin saattaa ollakin. Toisaalta moni saattaa vilpittömästi inhota kirkon meininkiä ja haluaa suorastaan palavasti erota kirkosta, vaikka homo- ja/tai naispappikantojen takia. Omat syyni olivat kuitenkin aikanaan teologiset. Ei uskonto sentään pelkkää politiikkaa ole vaan uskontoa niilläkin, jotka tajuavat etteivät usko.
Jotkut eroavat liittyvät muihin uskontokuntiin, mutta useimmat eivät mihinkään. Ovatko he sitten täysin hengellisesti tyhjiä, suorastaan vaarallisia nihilistejä? Miten sitä edes voi elää, kysyi eräs takavuosien tuttavani. Miten mennään naimisiin ja miten lapsi saa nimen?
Monien luterilaisten heikko oman uskonnon tuntemus olisi itsessään hyvä syy erota kirkosta; kuka haluaa kuulua samaan porukkaan ihmisten kanssa, jotka eivät tunne edes uskontonsa perusteesejä? Kuten kasteen merkitystä tai miksi joulua ja pääsiäistä vietetään. Ihme porukkaa. Kuitenkin jokainen näistä turveloista on auliisti säälittelemässä meitä ”uskonnottomia”, kun emme ymmärrä omaa parastamme. Mutta ehkä me vielä aikuistumme ja tajuamme miten hieno asia kirkkohäät ovat.
Olen ollut erittäin kiinnostunut uskonnoista, niin kristinuskosta kuin muistakin koko ikäni. Tämä ei muuttunut kirkosta eroamisen myötä, vaan pikemminkin tunsin suurta ajattelemisen vapautta, vaikken ole koskaan tuntenutkaan kiinnostusta järjestäytyneitä vapaa-ajattelijoita kohtaan.
Väitöskirjassani käsittelin pitkä(piimäise)sti kristinuskon opillisia kysymyksiä. Sittemmin olen tavannut useitakin pappeja, ja työasioissa vastaan on tullut sitä fiksumpaa ammattikunnan edustajaa. Kukaan ei ole näistä opillisista asioista huomauttanut, joten oletan hurskaasti (sic) niiden olevan oikein.
Siltikään en ole nähnyt valoa, palannut kirkon hellään äidinhelmaan tai mitään muutakaan. Tieto ei lisää uskoa. Sitä joko on tai ei ole. Ehkä toiset ihmiset ovat aivoperäisesti alttiimpia uskonnollisille ilmiöille ja toisilla ”pysäyttävät kokemukset” pikemminkin vieraannuttavat ylenpalttisesta hengellisyydestä.
Sitä minä vain ihmettelen, mitä kauheaa kirkosta eroamisessa ja siitä seuraavassa kirkkoon kuulumattomuudessa on. Ei meidän perheemme ainakaan ole pahuuden palveluksessa sen enempää kuin kukaan muukaan, eikä varsinkaan hengellisesti heitteillä.
Pitäisi katsoa tulevaisuuteen: miltä näyttää Suomi, jossa alle puolet kansasta kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon? Mutta sitä varten täytyisi kysyä ihmisiltä itseltään, miksi he eroavat kirkosta ja, ennen kaikkea, mitä heistä sitten tulee.
perjantai 4. tammikuuta 2008
Karjalanpiirakoita ja vuodenaikariittejä
Kokeiltiin sitten piirakan vääntämistäkin, hyviä tuli. Tällä ohjeella:
http://www.finfood.fi/finfood/ff2.nsf/0/f8fe03eacf1e26bec2256ab1003c870d?OpenDocument
Tosin emme tehneet taikinasta pötköä, vaan kaulimme sen ohueksi levyksi ja otimme juomalasilla piirakan aihioita, jotka sitten kaulimme vielä ohuemmiksi. Mies muisteli kotona tehdyn näin ja toimihan se. Tuo ohje on hyvä ja maukas, riisipuuro menee sellaisenaankin, riittoisaa se toisaalta onkin.
Pekka Puskan mukaan karjalanpiirakoitakin voi valmistaa kevytversioina (jossain taannoisessa haastattelussa luki näin). Minusta näiden perinneruokien keventäminen on kyllä kuin rakastelisi pilkkihaalari päällä. Karjalanpaistissakin pitää olla läskiä mukana, ei se miltään maistu muuten.
Makoisia ruokaohjeita viralliseen laihdutusvuodenaikaan... kun olisi hyvä tilaisuus tosiaan pukeutua siihen pilkkihaalariin... Sydän- ja verisuonivaivaiset poislukien, en kyllä ymmärrä miksi kaiken pitäisi aina ja kaikilla olla niin kevyttä että ilmaan lentää.
Ruoka ja ihmisen liha ovat nykyään lähinnä teologisia kysymyksiä. Ihmiset tuntuvat odottavan sitä vapahtajaa, joka antaisi heidän sittenkin möyhätä suklaata ja pekonia mielin määrin, muuttumatta laardikasoiksi kuten normaalisti käy. Erilaisia lahkoja syntyy ja viralliset teologit todistavat ne harhaoppisiksi yhä uudelleen. Atkinsin dieetti, GI-indeksi, mitä näitä on.
Ja mainosala on ottanut ajatuksen hellästi omakseen. Syntisen hyvää, herkkuhetkiin, jokainen safka on olevinaan salainen portti onneen ja omaan maailmaan jossa kaikki huolet unohtuvat. Hartauskokousta koko syöminen. Mutta salaisia syntejä ei ole, Jumala näkee kaiken :-) Tai kuka tahansa muukin. Ihmiset eivät tosin ole yhtä armollisia ja pitkämielisiä kuin kaikkivaltiaan väitetään olevan.
Monet ylipainoiset haikailevat mennyttä aikaa, jolloin lihavuutta ei pidetty samanlaisena ongelmana kuin nykyään (uskonto jylläsi sitten sitä kovemmin). Ei se sitä suurimmalle osalle ihmiskuntaa ole ollutkaan eikä ole kaikille vieläkään, ruoka kun on ollut ja on aika niukka hyödyke. Lihavuus on usein ollut varakkuuden, vallan ja miksei myös oveluuden merkki, jos kotitaloustasolla liikutaan. Kaikille ei ole liiennyt herkkupaloja yksityiseen hartaudenharjoitukseen!
Nyky-Suomessa lihavuus liittyy erityisesti köyhyyteen ja alhaiseen koulutustasoon - siksiköhän yliopistolla on havaittavissa painoindeksien koko kirjo... Kävin tänään juuri kersojen kanssa Lidlissä, ja siellä sitä sokeri- ja kermaherkkua olisi vaikka koko suvulle tarjota. Edullisesti nyt rouvalle!
Vuoden alussa alkava uusi elämä ei tietenkään käsitä vain laihduttamista vaan myös liikuntaharrastuksen. Se vasta onkin temperamenttikysymys. Jos karjalanpiirakoista puhutaan, niiden tekeminen jumitti ainakin minun käsivarteni kun ei ollut piirakkapulikkaa käytössä vaan kaulin. Eli jumpasta käy sekin? Ainakin ruoan rahtaaminen ihmisvoimin Lidlistä ja muualta käy.
Ennenvanhaiset kotitalousoppaat ovat haikean ihania: kuinka neuvotaan keittiön suunnittelussa niin, että emännän askeleita kuluisi mahdollisimman vähän. Kai niilläkin joku askelmittari oli käytössä? Nykyemäntä tosin toivoo askeleita kertyvän erityisen paljon. Aikansa tosiaan kutakin.
Loppuvuodesta nousi esille ns. tuotantoeläinten huono kohtelu. Kysehän on vain markkinoiden toiminnasta: ihmiset on pitänyt saada syömään lihaa ja lihasta on täytynyt tehdä tarpeeksi halpaa, että sitä voisi yhä useampi ostaa mielin määrin. Maatalouden ymmärtäminen muuna kuin kapitalismina on humpuukia, siitä ja monesta muustakin asiasta olen kirjailija Jarkko Tontin vuodenvaihteen Hesarin kirjoituksen kanssa samaa mieltä. Ei niin ettenkö kohta menisi tekemään makaronilaatikkoa jauhelihasta ja pekonia päälle. Mieltä olen kuitenkin :-)
Synti ja sovitus, paasto ja mässäily. Ravitsemus kuitenkin muistuttaa kapitalismia siinä, että väliä on vain sillä mitä jää viivan alle. No, ruokavalio on muutakin kuin energiaa mutta eikös kuulostanut hyvältä. Järkeä, rationaalista ajattelua mainoshutun ja sekavan hengellisyyden sijaan kaipaisin kyllä tähän ruokahommaankin. Onhan syöminen kivaa, mutta niin on normaali liikuntakykykin ja se että voi ostaa kaupasta muutakin päällepantavaa kuin jättipaitoja ja verkkareita.
Lihavuus on iso bisnes, ja meidän halutaankin kamppailevan sen kanssa. Eihän meille muuten voisi myydä sekä lihavuus- että laihuustuotteita. Sopuhintaan, jokaisen saatavilla.
Halvin laihdutuskeino on silti tehokkain: syö vähemmän. Vaikka makaronilaatikkoa tai karjalanpiirakoita.
(Suurin osa näistä ajatuksista ei ollut omiani, jos en ilmoita lähdettä en muista sitä... mutta asia on itse koettu ja koeteltu. Niin ruokaohjeet kuin muukin.)
http://www.finfood.fi/finfood/ff2.nsf/0/f8fe03eacf1e26bec2256ab1003c870d?OpenDocument
Tosin emme tehneet taikinasta pötköä, vaan kaulimme sen ohueksi levyksi ja otimme juomalasilla piirakan aihioita, jotka sitten kaulimme vielä ohuemmiksi. Mies muisteli kotona tehdyn näin ja toimihan se. Tuo ohje on hyvä ja maukas, riisipuuro menee sellaisenaankin, riittoisaa se toisaalta onkin.
Pekka Puskan mukaan karjalanpiirakoitakin voi valmistaa kevytversioina (jossain taannoisessa haastattelussa luki näin). Minusta näiden perinneruokien keventäminen on kyllä kuin rakastelisi pilkkihaalari päällä. Karjalanpaistissakin pitää olla läskiä mukana, ei se miltään maistu muuten.
Makoisia ruokaohjeita viralliseen laihdutusvuodenaikaan... kun olisi hyvä tilaisuus tosiaan pukeutua siihen pilkkihaalariin... Sydän- ja verisuonivaivaiset poislukien, en kyllä ymmärrä miksi kaiken pitäisi aina ja kaikilla olla niin kevyttä että ilmaan lentää.
Ruoka ja ihmisen liha ovat nykyään lähinnä teologisia kysymyksiä. Ihmiset tuntuvat odottavan sitä vapahtajaa, joka antaisi heidän sittenkin möyhätä suklaata ja pekonia mielin määrin, muuttumatta laardikasoiksi kuten normaalisti käy. Erilaisia lahkoja syntyy ja viralliset teologit todistavat ne harhaoppisiksi yhä uudelleen. Atkinsin dieetti, GI-indeksi, mitä näitä on.
Ja mainosala on ottanut ajatuksen hellästi omakseen. Syntisen hyvää, herkkuhetkiin, jokainen safka on olevinaan salainen portti onneen ja omaan maailmaan jossa kaikki huolet unohtuvat. Hartauskokousta koko syöminen. Mutta salaisia syntejä ei ole, Jumala näkee kaiken :-) Tai kuka tahansa muukin. Ihmiset eivät tosin ole yhtä armollisia ja pitkämielisiä kuin kaikkivaltiaan väitetään olevan.
Monet ylipainoiset haikailevat mennyttä aikaa, jolloin lihavuutta ei pidetty samanlaisena ongelmana kuin nykyään (uskonto jylläsi sitten sitä kovemmin). Ei se sitä suurimmalle osalle ihmiskuntaa ole ollutkaan eikä ole kaikille vieläkään, ruoka kun on ollut ja on aika niukka hyödyke. Lihavuus on usein ollut varakkuuden, vallan ja miksei myös oveluuden merkki, jos kotitaloustasolla liikutaan. Kaikille ei ole liiennyt herkkupaloja yksityiseen hartaudenharjoitukseen!
Nyky-Suomessa lihavuus liittyy erityisesti köyhyyteen ja alhaiseen koulutustasoon - siksiköhän yliopistolla on havaittavissa painoindeksien koko kirjo... Kävin tänään juuri kersojen kanssa Lidlissä, ja siellä sitä sokeri- ja kermaherkkua olisi vaikka koko suvulle tarjota. Edullisesti nyt rouvalle!
Vuoden alussa alkava uusi elämä ei tietenkään käsitä vain laihduttamista vaan myös liikuntaharrastuksen. Se vasta onkin temperamenttikysymys. Jos karjalanpiirakoista puhutaan, niiden tekeminen jumitti ainakin minun käsivarteni kun ei ollut piirakkapulikkaa käytössä vaan kaulin. Eli jumpasta käy sekin? Ainakin ruoan rahtaaminen ihmisvoimin Lidlistä ja muualta käy.
Ennenvanhaiset kotitalousoppaat ovat haikean ihania: kuinka neuvotaan keittiön suunnittelussa niin, että emännän askeleita kuluisi mahdollisimman vähän. Kai niilläkin joku askelmittari oli käytössä? Nykyemäntä tosin toivoo askeleita kertyvän erityisen paljon. Aikansa tosiaan kutakin.
Loppuvuodesta nousi esille ns. tuotantoeläinten huono kohtelu. Kysehän on vain markkinoiden toiminnasta: ihmiset on pitänyt saada syömään lihaa ja lihasta on täytynyt tehdä tarpeeksi halpaa, että sitä voisi yhä useampi ostaa mielin määrin. Maatalouden ymmärtäminen muuna kuin kapitalismina on humpuukia, siitä ja monesta muustakin asiasta olen kirjailija Jarkko Tontin vuodenvaihteen Hesarin kirjoituksen kanssa samaa mieltä. Ei niin ettenkö kohta menisi tekemään makaronilaatikkoa jauhelihasta ja pekonia päälle. Mieltä olen kuitenkin :-)
Synti ja sovitus, paasto ja mässäily. Ravitsemus kuitenkin muistuttaa kapitalismia siinä, että väliä on vain sillä mitä jää viivan alle. No, ruokavalio on muutakin kuin energiaa mutta eikös kuulostanut hyvältä. Järkeä, rationaalista ajattelua mainoshutun ja sekavan hengellisyyden sijaan kaipaisin kyllä tähän ruokahommaankin. Onhan syöminen kivaa, mutta niin on normaali liikuntakykykin ja se että voi ostaa kaupasta muutakin päällepantavaa kuin jättipaitoja ja verkkareita.
Lihavuus on iso bisnes, ja meidän halutaankin kamppailevan sen kanssa. Eihän meille muuten voisi myydä sekä lihavuus- että laihuustuotteita. Sopuhintaan, jokaisen saatavilla.
Halvin laihdutuskeino on silti tehokkain: syö vähemmän. Vaikka makaronilaatikkoa tai karjalanpiirakoita.
(Suurin osa näistä ajatuksista ei ollut omiani, jos en ilmoita lähdettä en muista sitä... mutta asia on itse koettu ja koeteltu. Niin ruokaohjeet kuin muukin.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)