Lehdistökatsaus osa 6: Hesarin Nyt-liite

Hesarin Nyt-liite ja Hbl:n Volt ovat henkisiä sukulaisia, joskin vajavaisen ruotsin taitoni siivittämänä kuvittelen Voltin olevan se drinkkejä siemaileva isosisko ja Nytin taas lökäfarkkuja yli parikymppisenäkin pitävä pikkuveli.

Nyt-liitteen maailmankuvasta kertoo paljon tämän perjantain numerossa (39/07) oleva juttu nuorimmasta kansanedustajastamme (kesk), joka ei kuulemma näytä tarpeeksi nuorelta. No, pukua pitävät töissä ne, joiden tarvitsee ja kuten todettua, poliitikot ainakin kuvittelevat olevansa aina töissä. Niin myös kansanedustajamme, jutusta päätellen.

Nuoruuden määrittäminen jatkuvaksi kolmanteenkymmenenteen ikävuoteen saakka (tämä vihjeenä niille yhä useammille kirjoittajille, jotka esittäisivät tuon "30-ikävuoteen", mitään helvetin väliviivaa siihen ei tosiaankaan tule, mahdollisesti järjestyslukua ilmaiseva piste) riistää oikealta nuorisolta äänen.

Nuoruus on epävarmuuden aikaa, jolloin etsitään omaa uraa ja identiteettiä. Se, että tämä aika monella jatkuu jopa yli tuon maagisen iän on ihan oma ongelmansa. Ehkä kuitenkin kannattaisi ratkoa myös niitä todellisen nuorison eli alle 20-vuotiaiden ongelmia (tähän taas tulee se väliviiva, koska kyse on yhdyssanasta).

25-vuotias kansanedustaja ei siis ole kaksisemmin nuori. Eivätkä sitä ole kolmekymppiset mainosalan ihmisetkään, jotka notkuvat Punavuoren baareissa eivätkä jutun perusteella halua kansanedustajaa seuraansa. Aivan ymmärrettävää, ei noihin keskustan baarien taivaallisiin seurueisiin kovin moni muukaan pääse. Ellei ole aikaa notkua niissä illat pitkät, että tulisi tunnetuksi. Tunnetuksi mistä? Että on aikaa ja varaa notkua baareissa?

Kummallisin tulkinta jutussa on se, että aktiivinen urheiluharrastus nuorella iällä estäisi nuoruudesta nauttimisen. Poliitikkommekin tuhlasi aikaansa tällaiseen, mikä toimittajan mukaan ehkäisi (sic) kokeiluja alkoholin ja seksin kanssa. Mitä noita urheilijapoikia ja -tyttöjäkin olen tuntenut, niin ehtivät hekin nämä pakolliset kuviot hoitaa. Nuorisopoliitikkoja en ole tuntenut, mutta kaikki nuorten ihmisten yhdessäolo tuppaa tuottamaan saman lopputuloksen. Jotkut vain saavat aikaan muutakin siinä sivussa.

Nyt-liite on ahdasmielinen, sen tällaiset jutut ovat paljastaneet useasti. Onneksi aikuisena voi lukea vain ne oikeasti hauskat jutut - niitäkin Nytissä on - ja kuunnella ihan mitä musiikkia huvittaa, laittaa päälleen mitä haluaa ja olla ihan niin tylsä kuin ikinä kehtaa. Aikuisuushan ei ala ET-lehden tilauksesta (epäilen, että siitä alkaa kuolema) vaan melko pian 20-vuotispäivän jälkeen. Tämän kansanosan, eli aikuisten äänenkannattajana Nyt-liite kunnostautuu jatkuvasti. Tosin aika kapean kaistaleen siitä, mutta kuitenkin. Kunhan eivät leikkisi nuoria kun eivät niitä enää ole.

Sankareita perheessä

Sankaruussemmassa puhuttiin myös suomalaisten poliitikkojen sankarikuvista, joita analysoi Erkka Railo. Minua jäi mietityttämään Railon hieno tapa löytää sankaritarinan vaatima uhka ja sen ratkaisu tekstistä, jossa kuvataan ministerin ja hänen puolisonsa kotitöiden jakoa. Ministerin mies kun saattoi lehtijutun mukaan tehdä kotitöitä jopa vaimoaan enemmän, mutta itsestään selvää se ei liene koskaan. Miehen lipeämisen vaara on aina olemassa?

Todellisuus perheissä on yhtä ja mediassa kaakatettu metaelämä toista. Nämä naistenlehtien sankaritarinat ja varsinkin poliitikkojen "avautumiset" ovat väärällään diskursseja, joista on realismi kaukana. "Perhe - uhka ja mahdollisuus" voisi olla monen uraa tehneen naisen haastattelun otsikko. Kauhean tärkeitä ne kotijoukot ovat ja tulevat aina ykkösinä.

Mutta haluammeko me tällaisen ihmisen päättämään maamme asioista, joskus jopa kriisioloissa? Kiperä kysymys, jonka vastauksesta vaietaan. Kyllähän me tiedämme, mikä se on uraihmisten kohdalla, niin miesten kuin naistenkin. Perhe joustaa aina. Miehen kohdalla tämä on normaalia, ja siksi miehet sopivatkin niin hyvin ottamaan vastuuta kaiken maailman asioista. Eikö?

Sitten on muita kuin uraihmisiä - vai saako enää olla? Saako tehdä työtä vain terveytensä salliman määrän ja nälän aiheuttamina pakkoliikkeinä? Tai siksi että se on hauskaa ja oman mielen mukaista. Eikä jonkin "työyhteisön", "yrityskonseptin" tai muun hilavitkuttimen vaatimaa ja sanelemaa, niin sisällöltään kuin ajankäytöltään.

Viime päivinä on kohistu erään ministerin adoptiosta ja äitiyslomasta tai sen puutteesta. En tunne tapausta tarpeeksi hyvin, että voisin sitä mitenkään kommentoida eikä se minun asiani olisi muutenkaan. Näin itse äitinä olen näet lopen kyllästynyt kaikkiin hyvää tarkoittaviin torveloihin, jotka luulevat tietävänsä lasteni tarpeet minua paremmin, jopa tapaamatta heitä lainkaan. Tai lasten isää, jos niikseen tulee. Useimmissa perheissä kun on kaksi vanhempaa, joilla on täysi järki ja kaksi kättä tekemään mitä moninaisimpia tehtäviä.

Mutta mies muodostaa aina sen uhkan, jos naisella olisi muutakin puuhaa tässä maailmassa kuin lisääntyminen. "Osallistuuko" isä lastenhoitoon? "Auttaako" mies kotitöissä? Nämä ilmaisut sisältävät ajatuksen, että miehellä olisi perheessä vaihtoehtoja - ja monet miehet ja naisetkin kokevat näin olevan.

Tosin sitten ei kannata tulla ruikuttamaan, että suhde lapsiin on etäinen ja vaimokin tuntuu vieraalta. Jotkut voivat tietysti perustaa uuden perheen tarpeeksi nuoren ja typerän naisen kanssa, kuten tämä tunnettu tv-persoona ja kaikkien asioiden erikoistuntija, joka aina välillä ottaa kantaa lapsiinkin liittyviin kysymyksiin.

Useimmat naiset kuitenkin tietävät, että se on kerralla onnistuttava näissä perheasioissakin. Ja joillekin miehillekin se on ihanne, eivätkä he mokaa ainoaa mahdollisuuttaan. Naisten pitää tietysti antaa se mahdollisuus - valtaa se on hoivavaltakin ja koti melkoinen valtakunta, kun oikein tehokas ja taitava nainen sen pystyttää. Mies voi olla hetken kiitollinen tilaisuudesta tulla ja mennä miten mielii, ja nainen tyytyväinen siihen, että perheessä on roolit selvästi jaettu.

Ei vain kannata ihmetellä, miten helposti tällaisessa tilanteessa "kasvetaan erilleen". Vaikka kaikki oli niin täydellistä ja perhe niin ihanteellinen. Kun äiti ei tehnyt mitään lastensa edun vastaista... Olen joskus koettanut herätellä keskustelua siitä, mikä on lasten ja perheen kokonaisetu, mutta siitä on niin selvät sävelet eri tahoilla. Naisten työssäkäynti on aina uhka lapsille, omaa elämäänsä hallitseva nainen ei koskaan hyvä äiti. Ja mies heiluu siellä taustalla piipahtaen satunnaisesti kotiin siittämään. Poliitikot ja muut näkyvät naiset eivät useinkaan kyseenalaista näitä malleja, hissuttelevat vain ristiriitaisten haastattelulausuntojensa lomassa.

Onneksi töitä voi ainakin vielä tehdä niinkin, ettei kyseessä ole niin kaksinen "ura" vaan aikaa jää muullekin elämälle. Onneksi kahden täysvaltaisen vanhemman systeemi on mahdollinen- suosittelen. Ja onneksi kaikkea lehdistä lukemaansa ei tarvitse uskoa!

Sankaruusseminaari

Väsyneenä mutta onnellisena sankaruusprojektin käsiteseminaarin jälkeen. Aivan mahtava seminaari, hienoja esityksiä ja loistavia keskusteluja. Ikävä kyllä en voinut jäädä seuraamaan loppukeskustelua, mutta Ulla-Maija lupasi siitä jonkinlaisen koosteen.

Käsiteseminaari kuulostaa sanahirviöltä, mutta tutkijoiden työtapana se on ilmeisen onnistunut. Ei meillä kellään ollut mitään täysin valmista käsitettä, jota vain olisimme tyynesti esitelleet, vaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kuitenkin sankaruuden käsite kykeni yhdistämään hyvinkin erilaisia aiheita ja ihmisiä, viikinkisaagoista nykypoliitikkoihin, työläissankareista taiteen sankareihin. Esiintyjälistää katsellessani epäilin, mitä tästä kaikesta tulee, mutta syntyikin keskusteleva, kantaa ottava, kyseenalaistava ryhmä. Kiitos kaikille!

Juttelimme tauoilla jonkin verran tutkijoiden työtavoista. Yksinäisyys on kuitenkin kaiken luovuuden ehto, ja sitähän tutkimus vaatii siinä missä taidekin. Vaikka suurin työ olisi aineistojen jäljittämisessä, jokin idea pitää olla, mitä edes lähtee hakemaan ja mitä kysymyksiä aineistoiltaan kysyy. Kirjoittaminenkin vaati rauhaa, sillä ainakin humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa aiheen rajausta ja fokusointia tapahtuu pitkin matkaa, suunta ei aina ole tuosta vain a:sta b:hen ilman ihmettelyjä.

Toisaalta kontaktit toisiin tutkijoihin pistävät oman palapelin palat mukavasti sekaisin. Olen oppinut vuosien mittaan senkin, että jos jokin asia, käsite tai itse tutkijakin ärsyttää, se on yleensä merkki siitä, että asiaa pitää pohtia enemmän ja että siinä voi piillä suuriakin mahdollisuuksia. Muutosvastarinta kun on kovin inhimillinen ominaisuus. Ja sankarillisina tutkijoina koetamme aina voittaa itsemme, tietenkin!

Oman tietämyksen rajat tulevat monitieteisessä seminaarissa aina vastaan ja lujaa. Sekin on vain kestettävä ja koetettava tehdä asialle mahdollisuuksien mukaan jotain. Kun pääsee sille asteelle, että voi antaa "professoritasoiselle ihmiselle" kirjavinkkejä, voi olla jo ihan onnellinen. En usko, että sen suurempaa viisautta on ainakaan minunlaiselleni heinäsirkalle luvassa.

Kuvittelin ennen, että tohtoriksi väitteleminen tuo jonkinlaisen pysyvän rauhan ja sen jälkeen ei tule enää sellaista tunnetta, että mitä helvettiä minä täällä teen. No, se tunne ei katoa koskaan ja aina pitää olla valmis oppimaan uutta. Mutta kuten sanottua, näitä tunteita ei pidä ottaa tosiasioina vaan ryhtyä toimeen, jotta jokin muuttuisi. Ja pysyväähän on vain muutos.

En halua lopettaa tätä innostunutta tekstiä ruikuttamalla tutkimusrahoituksesta ja yliopistojen ongelmista. Totean vain, että kun se on parasta ollut, on se työtä ja tuskaa ollut. Ja tutkijan työ on ainakin minun mielestäni parasta kaikista.

Jutut viistossa

On ilmestynyt sananmuunnostarinan kertova teos Pentti Hirvonen ja mullistuttavat äänteet. Kiirehdin heti tekstaamaan asiasta ystävälleni, jonka isä harrastaa näitä ilmeisen innokkaasti. Vastausviestistä on tuo otsikko. Kudonnan mallikin on kuulemma hallussa.

Aihepiiri ei olisi niin kiehtova, ellei eräs toinen ystäväni olisi täysin sananmuunnossokea. Tiedättehän, ihminen joka ei reagoi lainkaan ooppera-aiheiseen viestiin "Toscaa parvella" tai kikata kun ajetaan hillittömästä kurvista. Tuskan parahduskin menee ohi korvien. Tämä valitettava aivovamma ei ole yleinen, mutta aina yhtä hämmentävä.

Mikään selittäminenkään ei auta asiaa, vaikka juttu itse saakin lievän hymynkareen potilaamme huulille. Mutta se muunnos näissä se vitsi on, eiväthän tällaiset, usein 12-vuotiaidenkin mielestä lapselliset jutut mitään maailmoja syleilevää viihdettä ole.

Huumorintaju on muutenkin kansaa jakava asia. Senssipalstoilla aina vaaditaan huumorintajua kumppanilta, mutta hermoille sekin käy. Suvun hauska mies on painajainen jos bileet jatkuvat pitempään. Ja monesti huumori on hauskaa vain sanojansa mielestä: eräskin vanhempi sukulaiseni totesi toiselle, että oli sulla huono syöpä kun ei tappanut. Tähän verrattuna minäkin olen sulava suustani...

Naisia moititaan huumorintajuttomiksi ja feministejä varsinkin. Kun mies vain hauskasti kertoo blondeista ja banaaneista, niin pitäähän sen naurattaa vaikka juttu on kuultu tuhannesti ja vielä paremmin kerrottuna. On ihan eri asia, kuuleeko tällaisen vitsin tyttöporukassa vai esimieheltään, eikös juu. Huumoriin kuuluvat aina ajoitus ja tilannetaju. Tosin kaikki vitsit eivät ole vitsejä lainkaan.

Lehdistökatsaus osa 5: Me Naiset

Aika moni akateeminen nainen ei omien sanojensa mukaan lue naistenlehtiä. No ehkä kampaajalla (mitä ei monesta uskoisi tukan perusteella...) tai lääkärin odotushuoneessa. Korkeintaan ja silloinkin vain ne asiajutut, ei ikinä julkkisjuoruja, hyi.

Minullekin naistenlehtien funktio tässä matoisessa maailmassa on osin epäselvä, vaikka olen niitä ikäni lukenut enkä aio tavasta edes päästä. Tälläkin hetkellä saan lahjatilauksena Me Naiset. Olen vuosia pyytänyt Suomen Kuvalehteä, mutta ei ole kuulunut. Tätä sanotaan sosiaalistamiseksi.

Jostain puoliperverssistä syystä luen mielelläni noita julkkisjuttuja. "Avoin tilitys" saa kyllä niskakarvat pystyyn, mutta ainahan ihmisillä on elämänmuutoksia, eikä omien kavereiden jorinoita toimiteta mukavaksi paketiksi kuten lehtijulkkisten. Hymiö tähän näin.

Me Naiset tuntuu profiloituneen Eevasta seuraavana kovan luokan mediapersoonien avautumiskanavana. Sen melkein tietää, että ministerin elämästä luetaan "mimmeistä" (lempinimi jota en itse saa suuhuni mahtumaan), kun muut lehdet saavat tyytyä ex-missiin. No kelpaa ex-missikin jos sillä on juuri alkamassa ohjelma telkkarissa. Kuten tällä viikolla, 38/07.

En nyt laita ihmisen nimeä tähän, Google vääristää maailmaa muutenkin. Totean vain, että en tästä kansikuvajutusta saanut kirveelläkään selville, mitä tämän malli-juontajan elämän suuret, kasvattavat vaikeudet ovat olleet. Se, että on ollut niin hyvännäköinen että on joutunut koulukiusatuksi? Vai se, ettei saanut ensisijaisesti haaveilemaansa opiskelupaikkaa? Jotain sellaista kaiketi.

Sitä minä vain ihmettelen, että miksi niitä kasvattavia vaikeuksia pitää aina olla. Eikö se, että nyt menee hyvin ole merkki siitä, että ei se elämä ennenkään täyttä skeidaa ollut? Eikä niin, että mitä kamalampi lapsuus ja/tai nuoruus, sitä suurempi menestys nyt. Kysyn tätä myös sankaruustutkijana, meillä on alkuviikosta semma ja kaikkea.

Toinen ihmetyttävä seikka on näiden juttujen sliipattu yleisilme. Eronnut näyttelijä ei vahingossakaan kerro, mistä ero toisesta tunnetusta näyttelijästä johtui. "Jätin taakseni paljon pahaa." Rouva hyvä, me emme ole nyt lainkaan tyytyväisiä vielä. Miksi edes alkaa kertoa, kun se on tuollaista vilauttelua? Olisi sitten vain puhuttu uusista työnäkymistä pelkästään. Niissäkin riittäisi toisille free lance-työn orjille kiinnostavaa asiaa.

Vai toimiiko julkkislogiikka juuri noin? Pitää vähän vilauttaa intiimiä, että saataisiin taukimpienkin kiinnostus heräämään myös niitä asiallisia asioita kohtaan. Liikaa ei silti saa paljastaa, ettei leimaudu täysin. Pahimmillaan joutuu OHO!:n ja Katso!:n palstoille.

Tästähän väiteltiin eduskuntavaalien alla, että joillakin naisedustajilla on naistenlehtietu puolellaan. Ja toiset sanoivat heti tohkeissaan, että ei siitä iltapukujen esittelystä mitään hyötyä ole. Jepulis.

Mutta en minä usko, oman elämänkokemukseni perusteella en varsinkaan usko, että jonkinlaisen menestyksen aikaan saanut ihminen olisi aina kärsinyt ihan mielettömästi. Monella menee hyvin vaikka on mennyt aina, moni ei koskaan nouse päihdeongelmien ja hyväksikäytön suosta. Kai noilla tarinoilla on tarkoitus todistaa, että sinäkin pystyt vielä, hyvä lukija. Jos et ihan heti, niin ostettuasi lehtemme seuraavan numeron?

Huomaan vihjailleeni ilkeästi akateemisten naisten kampauksista, mistä pahoittelut. Minun hiukseni leikkaa oma mieheni, eli ainakin yhdessä suhteessa se lahjatilaus on todella tarpeen... ja sosiaalistuminen edelleen pahasti kesken...

Lehdistökatsaus osa 4: Hesari

Helsingin Sanomissa on usein koulutusaiheisia juttuja - hajanainen otos maakuntalehdistä viittaisi siihen, että se on nimenomaan Hesarin piirre. Tänäkin aamuna mies tuli keuhkoamaan, että Hesari kirjoittaa taas, kuinka ei-akateemisten lapset eivät vieläkään hakeudu korkeakouluihin samalla lailla kuin akateemisten.

No voi halleluja. Kun nyt ajattelee, miten paljon suuria ikäluokkia aikanaan koulutettiin tuolloin laajentuneessa korkeakoululaitoksessa, niin ihan tukkoonhan se menisi, jos jokainen duunarin kakarakin sinne änkeäisi. Kun nyt akateemisissa perheissä ei ole tavattu kannattaa ammattikouluun menoa kuitenkaan.

Ei-akateemiset perheet taas ovat luku sinänsä. Kun sellaisesta itsekin tulen, tiedän asian kipeästi. Niissä voidaan hokea ja erilaisin sanktioin varmistaa, että läksyt luetaan, mutta miksi, siihen on jo vaikeampi vastata. Kun ei tunneta putken päätä, ainakaan sitä vihoviimeistä. Ihan huvin ja urheilun vuoksi harva jaksaa tosissaan koulua käydä.

Vanhemmat voivat myös lähettää ristiriitaisia viestejä. Vaikka koulutusta sinänsä arvostetaan, akateemisia ihmisiä voidaan kuitenkin vieroksua, pitää koppavina ja vähän naurettavina. Ehkä he ovatkin (me olemme), kuka tietää. Mutta nämä enemmän tai vähemmän piiloiset viestit eivät ainakaan innosta hakemaan korkeakouluihin, jos tie sinne ei muutenkaan ole itsestään selvä.

Minun akateemisen urani keskeinen tekijä on se asuinalue, jolle perheemme hieman vaurastuttuaan tupsahti 1970-luvun lopulla. Eteläisessä Espoossa näet vilisee maistereita, ja tohtoreitakin rikkana rokassa. Koulukaverieni vanhemmat olivat opettajia, juristeja, arkkitehteja ja muuta mukavaa. Oli siinä keskikoulupohjaisten vanhempien lapsella ihmettelemistä.

Tulipa ainakin tutuksi ajatus siitä, että korkeastikin koulutetut ovat aika tavallisia ihmisiä, joskin tunsin tiettyä "vadelmavenepakolaisuutta" näiden sivistyneempien perheiden edessä. Ero ei ollut huikaiseva, mutta olemassa se oli. En minä tämän takia itseäni tohtoriksi vääntänyt, mutta ei se haitaksikaan ole ollut.

Ihmettelenkin suuresti tätä nykyistä kaksinaismoralismia: toisaalta pitäisi surutta antaa syntyä ja jopa väkisin synnyttää ns. paremman väen asuinalueita, joille köyhillä ei ole asiaa. (Köyhä ei aina ole sama kuin ei-akateeminen, mutta menköön nyt.) Toisaalta jotenkin salaperäisesti kaikilla pitäisi olla samat mahdollisuudet kouluttautua miten pitkälle vain.

Ei koulutettu ja joskus jopa hyvätuloinen väki voi ghettoutua ainakaan nykyistä enempää, jos halutaan päästä Hesarin ihanneyhteiskuntaan. En tarkoita sitä, että kaikki kauneus ja viisaus olisi tällä ihanalla ihmisryhmällä, mutta jos halutaan, että siihen liittyy ns. uutta verta, kontakteja muualle on oltava.

Vaan kukapa olisi niin hullu, että uhraisi lapsensa moisen vision vuoksi. Joku työttämän tai yksinhuoltajan kakarahan voisi vaikka kiusata niitä. Kun taas fiksujen ihmisten lasten kanssa vain riidellään...

No, tämä ikuisuusaihe ja sen sekavat käsittelytavat ovat osa suomalaisen pikkuporvariston ambivalenssia. Kaiken jälkeen haluaisin kuitenkin vienosti muistuttaa, että yliopiston perustehtäviin ei kuulu tuottaa parempaa väkeä, sen paremmin pasteeraamaan maalaiskylän raitille valkolakki päässä kuin kököttämään Aallon nojatuoliin rivitalossa. Yliopiston tarkoitus on kouluttaa eri alojen ihmisiä ja nykyään vaikuttaa yhteiskunnallisesti - missähän välissä, kun aina vaan uudistetaan...

Minua ihastuttaa eniten kuitenkin se yleensä toisena mainittu, mutta täysin ensisijainen tehtävä, eli uuden tiedon tuottaminen. Zen ja moottoripyörän kunnossapito, joopa joo. Tiedon kirkko. Ettei tietoa käytettäisi vain erojen tekemiseen, kuten jotkut koulukavereidenkin vanhemmat tekivät, vaan myös muiden kuin oman pikku navan hyväksi. Tai edes omien kersojen. Niidenkin etu on tasa-arvoinen yhteiskunta.

Asioiden yhteys

Hesarin Nyt-liitteessä Riku Siivonen kirjoittaa luotolla elämisestä ja Hbl:ssä Juhana Vartiainen Yhdysvaltain luottokriisistä. Eilisessä Hbl:ssä nuortensivulla kritisoitiin sitä, miten mainostajat muokkaavat mainoskuvia sumeilematta luoden nuorille mahdottomia ihanteita ja tavoitteita.

Nämä eivät ole erillisiä ilmiöitä, kun niitä tarkastelee koulutetun ja ainakin paperilla siedettävästi toimeen tulevan pariskunnan postilaatikon näkökulmasta. Tuntuu, että paperinkeräykseen menee yhä useammin jonkin luottofirman brosareita. Meille yritetään myydä rahaa, nykyään ei kuulemma ole tarpeen sitä tienata.

Toteuta unelmasi, on näiden kirjeiden viesti. Onko sinulla unelmia? Ulkomaanmatka, sapattivapaa, uusi auto - miksei samantien kauneusleikkaus? Tuo nuortenpalstan valitus osuu juuri tähän unelmatehtailuun. Mainosten ihmiset ovat niin epätodellisia, että kukaan ei voikaan tulla heidän kaltaisekseen. Eikä se ole tarkoituskaan. Tarkoitus on saada ihmiset ostamaan rasvoja ja ryysyjä ja turhanpäiväisillä ominaisuuksilla varustettuja kännyköitä, jotta oltaisiin edes vähän lähempänä jotain valoisaa ja kauempana jostain pimeästä. Yhtä epämääräistä kuin maailmanuskontojen lupaukset kuolemanjälkeisestä autuudesta. Se vain pitää saavuttaa tässä ja nyt.

Kulutusyhteiskunnan synty liittyy yhteiskunnan tasa-arvoistumiseen. Kun sääty ei enää rajoittanut ihmisten elämää, voitiin alkaa kuvitella, että kaikilla on samanlaiset mahdollisuudet onneen, sivistykseen ja vaurauteen. Kuten olemme vaikkapa koulutuksen arvostuksen vähenemisestä huomanneet, aina kun rahvas pääsee lähemmäs paratiisia, sääntöjä muutetaan ja peli alkaa alusta.

Luoton tyrkyttäminen on keino jakaa varallisuutta uudelleen. "Köyhä kansa / rikkailta lainaamalla / toteutteli toiveitansa", kuten Göstä Sundqvist asian ilmaisi aikanaan. Pikaluotot ovat keino kyykyttää niitä, joilla ei muutenkaan niin vauraasti mene.

Mutta järki ei voi vallita taloudessa, koska se perustuu uskomuksiin ja toiveisiin korkeimmallakin tasolla. Miksei sitten omaa elämää vasta aloittelevilla nuorilla tai muuten vain Kelan orjuudesta pois pyristelevillä? Kuka uskoo uuteen lamaan, kun kaikki on nyt ihan eri lailla?

Uusjako tarkoittaa sitä, että osa ihmisistä saadaan pysymään köyhinä ja osa ennen pikkuvarakkaista saadaan köyhdytettyä. Näin kävi Suomessa 1990-luvun alkupuolella ja voi aivan hyvin käydä nytkin.

Mutta unelmat eivät ole vain meidän omiamme. Esimerkkinä meidän perheen autotilanne: metron varressa asuvat eivät autoa periaatteessa tarvitse. Mutta ystävien ja sukulaisten oletusarvona on, että meidän kaltaisillamme ihmisillä on auto. Meitä pidetään ikävinä tyyppeinä, kun emme raijaa kahta lasta julkisilla liikennevälineillä joka selkosen taakse. "Kun sinne ajaa ihan helposti." Paineita on - ottaa taas lisää lainaa...

Sehän se on tämä länsimainen elämäntapa, Max Weberillä on hyvä sana Lebensführung eli elämäntavan käytäntö. Se on pieniä valintoja suurin merkityksin, eikä niitä voi aina yksin päättää. Kun mielikin sitten tekisi niitä asioita, joihin ei oikeastaan ole varaa. Että olisi jossain valoisassa ja poissa pimeästä.

Hoitajan palkka

Sairaanhoitajien palkkojen korottaminen ei ole paljastunut ankaksi, senhän tiedettiin olevan sitä jo alun perin. Ei kai kukaan moisten lupausten perusteella tehnyt äänetyspäätöstään? Sanokaa että ei...

No, toinen kaiku samalta alalta on, että ulkomaalaisen työvoiman rekrytointi on jo alkanut, Filippiineiltä. Hyvä niin, ilman hoitajia sairaaloissa on aika ankeaa. Lääkäriä kun ei paljon näy, tohtorit ovat tärkeitä herroja ja rouvia.

Maahanmuuttopolitiikasta käydyssä keskustelussa tämä hoito- ja vastaavien alojen olemassa oleva ja uhkaava työvoimapula on otettu ihailtavan vakavasti. Koska "me" emme enää suostu tekemään tällaisia töitä (paskaduunin määritelmä sen kun laajenee), pitää ulkomailta saada "niitä" tekemään nämä työt meidän puolestamme.

Millä logiikalla Suomeen muuttava ihminen haluaa tehdä nimenomaan hoitoalan töitä, saati on siihen soveltuva? Kehitysvammaisten murhaepäilyjen yhteydessä on vaadittu tiukempia soveltuvuustestejä alalle. Riittääkö vitivalkoisesta tummempi naama? Siltä on välillä vaikuttanut kun näitä juttuja on lukenut. Että "ne" pelastavat suomalaisvanhukset joutumasta vaippafirmojen uhreiksi.

Ainakaan ei tarvitse nostaa hoitajien palkkoja kuin kosmeettisesti (tämä ei välttämättä ole edes sanaleikki), koska muutaman vuoden päästä ulkomaalaissyntyiset ja -taustaiset tekevät ne työt. Ja niille nyt ei ainakaan mitään tarvitse maksaa. Vai miten tämän kaiken muuten voisi ymmärtää?

Lehdistökatsaus osa 3: Kaksplus

Lapsen hankkimiseen liittyy paljon ennustamatonta ja yllättävää. Yksi on kuitenkin varmaa: erilaiset markkinointiahmat seuraavat alati kintereillä.

Monesti ne tyytyvät lähettämään lippusia ja lappusia koreissa kirjekuorissa (Tilaa nyt! Osallistu arvontaan!), mutta eilen tipahti postiluukusta ihan itse tuote. Kyse on Kaksplus-lehdestä, joka on periaatteessa tuttu ennestään, joskaan en ole sitä säännöllisesti lukenut.

Näissä lapsiaiheisissa lehdissä on ainakin minun kannaltani se ongelma, että aihepiiristä saa tietoa monesta muustakin lähteestä. Onhan lapsen kanssa oleminen monimuotoista kuin elämä itse: se kattaa niin psykologian, lääketieteen, sosiologian kuin kulutustutkimuksenkin alat. Vähintään. Historiasta ja perinnetieteistäkin on paljon iloa näissä hommissa.

Jutun aiheita siis riittää, ja monipuolisia juttuja näissä lehdissä onkin. Jatkuvaan tilaukseen pitäisi kuitenkin olla suurempi tiedonjano kuin mitä minulla ainakaan nykyään on. Välillä on silti hauska lukea nimenomaan omaan elämänvaiheeseen liittyvää tekstiä könttänä, joten Kaksplussan mainospaukku ei ollut ollenkaan huono asia.

Talvihaalarit, jepjep. Pitääkin tarkistaa esikoisen mahtumiset, kuopus nyt vielä pötköttää vaunuissa. Hammastahnat, joopa joo, maistuuhan se mutta entäs se harjaus... Probiootit, kovasti uskottelee myös Kaksplus mutta minä uskon silti edelleen tavallisesta ravinnosta saataviin aineisiin. Jos olen väärässä niin ainakin terveenä ja onnellisena.

Imetyksestä on useampi juttu, äidinmaidon luovutuksesta vieroitukseen. Äidinmaitoahan tarvitaan sairaaloissa keskosille ja sairaille lapsille, jos lapsen oma äiti ei pysty imettämään tai lypsämään maitoa. Melkein rupesin itsekin tuossa kesällä, mutta jäi sitten kuten monet muutkin hyvät aikomukset. Lisättäköön syntilistaani, kunnes innostun menemään taas verenluovutukseen...

Lapsilehtien ongelma tulee tässä Kaksplussan numerossa esille hyvin: perheitä (naisia?) on niin monenlaisia. Kaikkien huomioon ottaminen johtaa siihen, että jutut ovat osin ristiriidassa keskenään, eikä tätä edes kannata yrittää paikkailla.

On juttu naisten harjoittamasta väkivallasta, jonka luvut tulevat minullekin yllätyksenä (uhreista 60 prosenttia naisia ja 40 prosenttia miehiä - entäs lapset?). Epäilemättä miehen on vaikea saada apua ongelmaan, jos toisaalta oletetaan että kunnon mies hakkaa takaisin ja jos hakkaa, niin ei näe perhettään enää ikinä. Asia tuskin on uusi, mutta ennen siitä puhuttiin vielä vähemmän kuin nyt. Kovakätisiä emäntiä on salomailla riittänyt.

Toisaalta on juttu uskottomuudesta, jonka ingressi samoin kuin kuvaus sisällysluettelossa korostavat sitä, miten petetty osapuoli on usein pienten lasten äiti. Itse juttu ei tätä niinkään jauha, mutta hieman marttyyrimainen kuva siitä tulee.

Kovin kummoisia ratkaisuja asiaan ei esitetä, vaikka pohjana on psykoterapeutti Annikki Kaikkosen väitöstutkimus. Aivan varmasti kunnon tutkija tekee muutakin kuin kuvaa ilmiötä, mutta ehkä toimittajan rahkeet eivät ole riittäneet? Jää sellainen mielikuva, että uskottomuuden jälkeen ainoa vaihtoehto on ero. Ehkä onkin, en tiedä. Ehkä suuri ja romanttinen rakkaus vaatii kriisiytyessään suuren ja romanttisen eron.

Mahdollisesti petetyt naiset sitten vetävät miestään nekkuun? No, meitä on moneksi ja samakin ihminen voi muuttua suuntaan jos toiseenkin. Todellisuus on silti aina jotain muuta: saman ihmisen kohdalle sattuvat niin talvihaalarit, imetys kuin vieraissa käyminenkin. Vähintään. Tätä on tekstinä usein vaikea esittää, ja lehdentoimittamisen logiikka käskee tekemään jutun yhdestä aiheesta eikä mitään sillisalaattia.

Vaikkakin aika karmea, sympaattisin juttu on kuitenkin väkivaltaisissa ja muutenkin ongelmaisissa suhteissa tempoilleen äidin tarina. Kun ihmiset esiintyvät omalla nimellään ja kuvallaan, ei tule tunnetta, että juttu olisi vain jostain kansainvälisestä media-arkistosta haalittu. Joissakin naistenlehdissähän tehdään nykyään näin: vaihdetaan ihmiselle suomalainen nimi ja kerrotaan tositarina - ehkä se sellainen on, mutta jo muutama sata kilometriä etelälounaaseen maailma on niin erilainen, etten ole varma toiminnan journalistisesta etiikasta.

Vaikka viesti on tässäkin Kaksplussan jutussa aika yleismaailmallinen, on se silti hyvä: "Jokaisen vanhemman pitäisi ottaa vastuu omista tunteistaan. Jos tunteet ovat möykyssä sisällä, ne riistäytyvät käsistä. Kun pysähtyy tutkimaan tunteita ja niiden syitä, ei tarvitse riehua."

Ei tarvitse ruveta hakkaamaan eikä käymään vieraissa? Kenties!

Lasten hankkimisessa on varmaa ainakin se, että tulee oppimaan hämmästyttäviä asioita itsestään, mahdollisesta puolisostaan ja varsinkin lapsistaan.

Mutta en minä silti Kaksplussaa tilaa. Massuni on jo pullollaan vanhemmuuden viisautta pitkäksi aikaa!

Pelkoa puistossa

Nyt Hufvudstadsbladetkin alkoi veivata Kaisaniemen puistosta, Hesarihan on rummuttanut siitä jo jonkin aikaa. Kun puisto on pelottava ja täynnä rikollista toimintaa, niin tarttis tehdä jotakin.

En osaa sanoa Kaisiksen nykytilasta - Siltasaaressa asuessani en tiennyt, että sillä on huono maine ja hölmönä oikaisin puiston kautta useinkin. Yksi tuttu opiskelijapoika tosin ryöstettiin siellä, kun hän makasi nurmikolla sammuneena. Njaa, koskaanhan ihminen ei itse aiheuta ongelmiaan, vai mitä?

Nykyään asun täällä pelkojen Mekassa (sic) eli Itä-Helsingissä. Hengenvaarallisella metrolla reissaan melkein päivittäin. Jotenkin ei jouda hirveästi pelkäämään, kun kahden lapsen kanssa on liikenteessä.

Onhan metrossakin kaikenlaista porukkaa ihan näkösällä, ei tarvitse erikseen etsiä kun kävelevät vastaan sikäli kuin kykenevät. Suurin osa meistä tosin istua kököttää kiltisti penkissään. Kenties rupattelee satunnaisesti lapsista ja elämästä yleensä, ihan selvin päin sikäli kuin kykenen arvioimaan. Mutta tämähän ei ole uutinen.

Hbl kirjoittaa pääkirjoituksessaan, että liian samanlainen porukka tekee seudusta pelottavan. Toisaalta usein selitetään, kuinka erilaisuus se vasta ongelma onkin. Mikseivät sano suoraan, millä tavalla samanlaisista ja erilaisista on kyse...

Pelko on siitä erikoinen tunne, että suurin osa siitä on odotusta, että jotain tapahtuisi. Kun pelon aihe on käsillä, tunteet ovat yleensä jotain muuta, olivat ne sitten pakokauhua, vihaa, epätoivoa. Kun oikein tapahtuu, ei paljon ehdi tuntea.

Sitten jälkikäteen pelätään taas, enemmän tai vähemmän. Mutta ei pelko katoa minnekään, vaikkei mitään tapahtuisikaan. Aina löytyy se tutun kaverin serkku tai ainakin lehden pikku-uutinen, joka todistaa pelon aiheelliseksi. Ja koska ihmiset pelkäävät, pelottavista asioista kannattaa uutisoida. Pitäähän ihmisiä liikuttavista aiheista kirjoittaa.

Jotenkin toivoisin, että näiden pelkojuttujen sijaan kysyttäisiin, miksi ne pelottavat ihmiset ovat sellaisia kuin ovat. Eivät ne ole mitään pimeästä sikiäviä mörköjä, vaan verta ja lihaa ja monesti erilaisia kemikaaleja kanssa.

Vai toivotaanko Kaisaniemessä, että möröt vain menevät muualle kun valaistusta lisätään? Tänne meille ne kai sitten tulevat, saattavat olla täältä kotoisinkin. Menevät meidän tavallisten tohtorien seassa. Mutta eihän tämäkään ole uutinen.

Lasten suusta

Niin kauan kuin lapsi ei osaa ilmaista itseään puheella, voimme kuvitella hänen päähänsä mitä merkillisimpiä ajatuksia. Vauvan oletettujen aatosten avulla väsyneet vanhemmat voivat keskustella kipakastikin... Tai sitten suvun hauska mies ottaa lapsiparan puunukekseen ja viihdyttää koko seurakuntaa taaperon avulla.

Lasten kuvitellaan tietysti ajattelevan kuin aikuiset. Toivottavasti kukaan muu ei muista kaameita Hei, kuka puhuu-elokuvia (niitä joita Travolta teki ennen kuin tapasi Tarantinon), mutta Hesarin Santeri-sarjakuvaa julkaistaan edelleen. Kun lapsi ei puhu, hänet voi laittaa laukomaan puolivillaista komiikkaa tai kyynisiä yhteiskunnallisia kommentteja.

Onkohan tällaisille ihmisille suurikin järkytys, kun lapsi alkaa tosissaan kertoa maailmastaan puheen avulla? Ensi sanat "kukka", "kakka" ja "äiti" olivatkin totta eivätkä harjoittelua. "Iso auto!" "Pii-paa-auto!" tulevat seuraavaksi, kiihtyneen tärinän säestyksellä...

Ja sitten koittaa se hellyttävä "lasten suusta"-vaihe. Yritä tässä opettaa kersalle kulttuuria, kun Pavarotti telkkarissa kirvoittaa kommentin "iso setä huutaa"... Toisaalta vauva-aikojen salaperäisyyskin säilyy pitkään. Miten niin "käärme söi kuun" kun se ei paista? Miehen mielestä tämä on muinaisegyptiläistä mytologiaa. Minä vain - niin, olen sanaton.

Lehdistökatsaus osa 2: Hufvudstadsbladet

Menin sitten tilaamaan Hufvudstadbladetin pariksi kuukaudeksi. Mainoksen uhri, höblästä vedetty kuten mieheni totesi.

Miksipä ei itse kukin välillä lukisi lehtiä, joita ei yleensä lue. Vaikkei Hesari olekaan tietääkseni "kakannut aivoihini", kuten opiskelutoverini Sakari totesi opiskelutoveristani Samista joskus takavuosina, on silti ollut ihan virkistävää lukea samat uutiset ruotsiksi ja välillä aika lailla eri näkökulmasta.

Hbl kertoo, kuten odottaa saattaa, nimenomaan pääkaupunkiseudun ja koko Suomen ruotsinkielisten ihmisten ja alueiden asioista, toisaalta yleisistä uutisista omin painotuksin. Vaikkapa kantatie 51:n korjaamisen siirtyminen on tällä foorumilla tragedia ja katastrofi, kun ainakin minun nähdäkseni asia on suomenkielisellä puolella otettu aika tyynesti. Vaikka jossain Kirkkonummella asuukin kasvava populaatio suomenkielisiä lapsiperheitä - kai mekin olisimme sinne rantautuneet, jos olisi vartsua.

Samoin Naze Aghai tuntuu olevan suomenruotsalaisten erityisen kiinnostuksen ja myötämielisyyden kohde. En ole vielä tarpeeksi monen päivän ikäinen Hbl:n lukija, jotta voisin arvioida, onko tämä asenne yleisempikin. Suomenkielinen media tuntuu kuitenkin olevan asian suhteen aika neutraali, tai jopa ymmärtävän ulkomaalaisvirastoa enemmän kuin turvapaikanhakijaa. Ehkä ei kannata kaivaa toisen maailmansodan aikaista suomenruotsalaista lehdistöä tähän, vai kannattaako?

Suomenruotsalaisuus itsessään on uteliaisuuteni kohde, koska se suomalaisuuden osa ei ole kovin tuttu ystäväpiirin tai työtoverien kautta, toki joitain kontakteja on. Historiallisestikaan ei "ruotsikkojamme" (Olavi Paavolaisen ilmaisu) sovi sivuuttaa, vaikka niin mieluusti tehdään, kun kirjoitetaan suomalaisen Suomen historiaa. No, päivälehdissä historia rakentuu hitaasti ja vaivalloisesti enkä muuta luulekaan.

Kaksinaista tuntuu olevan suomenruotsalaisten suhde omaan porukkaansa. Toisaalta on jättekiva saada remonttimies ankkalammikon polskeesta, mutta eivät ne teekään sen parempaa jälkeä, pikemminkin päinvastoin. Toisaalta ravintolan suomenruotsalainen tunnelma on kielteinen määre - tiedän kyllä muutamankin suomensuomalaisen jolle moinen on suuri houkutin...

Siinä missä Strömsö-ohjelma (huomenna taas FST:llä vartin yli viisi!) on suomenkielisille idylliä ja unelmaa, tuntuu se olevan suomenruotsalaisille, ainakin satunnaisten lausuntojen perusteella, mutkikkaampi juttu punaisine, meren rannalla sijaitsevine taloineen ja mysig puuhineen ja askarteluineen.

Kun asioita katsoo kauempaa, eivätkä ne tule omaan kotiin ja ihon alle, niistä voi vain nauttia. Ehkä joillekin suomenruotsalaisille sisäsuomalainen, järvimaisemaan kiedottu mökötys on fantasioiden kohde? Vaikea uskoa, mutta kai sitä kummempaakin on sattunut.

Ihmisen pariutumista pitää perinteisissä ja arvokkaissakin lehdissä aina jotenkin käsitellä. Hufvudstadsbladetin Volt-viikkoliitteessä on sinänsä hauska, joskin melko yksituumainen juttu sinkuista ja sinkkuelämästä. Aika hauskoja keskusteluja on kaupungilta tarttunut mukaan, ellei sitten pidä niiden maailmankuvaa kammottavana. Uskoisin vastaavien sinkkujen på finska vollottavan aamuyöstä ihmisen ikävää toisen luo, vaikka vielä puhekunnossa oltaisiin niin cool. Tai sitten maailma on muuttunut omista vastaavista ajoistani tosi paljon.

Ehkä meno on toisella kotimaisella tosiaan erilaista. Huomiota kiinnitti näet myös lehden kontaktipalsta, joka tuntui välillä todella niukkasanaiselta. Sen ja sen ikäinen mies siltä ja tältä suuntanumeroalueelta (ihan kuin joku niitä enää käyttäisi) haluaa tutustua naiseen. Kylläpä alkoi kiinnostaa!

Ehkä oikea sukupuoli, ikä ja äidinkieli tosiaan riittävät sen lisäksi, että asutaan tolkullisen matkan päässä toisistaan. Tähän viittaisi sekin, että näissä ilmoituksissa mainittiin toivotun henkilön ulkonäkö erittäin harvoin, mielestäni huomattavasti suomen- tai minkään muunkaan kielisiä vastaavia palstoja harvemmin.

Ihanaa, tuumin ensin tästä havainnostani. Kyynistyvässä maailmassamme on sentään niitäkin, jotka vastasivat nuoruuteni teinipalstojen huutoon. Ei olla pinnallisia ja tuijoteta ulkonäköön. "Stilig" on toki kohtuullinen vaatimus, mutta muuten sama, onko laiha vai lihava, tumma vai vaalea. Kyllä sitä sivistystä sentään on, juu-uh.

Hirtehinenkin ajatus hiipi sittemmin mieleen: menneiden vuosikymmenten käsitykset itse kunkin kielisten rodullisista taustoista ja niiden seurauksena ulkoisesta viehättävyydestä... Mutta eiväthän niin mukavat ja sivistyneet ihmiset kuin Hufvudstadsbladetin lukijat voisi ajatella niin :-)

Suomalainen sivistyneistö

Tämä voisi olla lehdistökatsaus mutta ei nyt ole... tämänpäiväinen Hesari näet julkisti aivan fantastisen keskustelufoorumin suomalaiselle älymystölle. Hesari on kutsunut "yli sata kulttuurin ja tieteen vaikuttajaa raatiin, joka lietsoo ja syventää ajankohtaista keskustelua".

Vaude. Kukapa olisi uskonut, että lehti, joka tietää kaikesta kaiken jo ennestään tekee jotain näin sööttiä. No, mutinat sikseen. Onhan se totta, että suomalainen keskustelu, lainausmerkeillä tai ilman, on useimmiten jankuttavaa, toisarvoisten asioiden ympärillä pyörivää ja kuin huomaamatta sitä ohjaavat vallanpitäjien tekemiset ja sanomiset. Siis keskustelijoiden huomaamatta, sen verran kai jokainen on katsonut "Kyllä herra ministeriä" että tietää, miten spontaaneja lausuntoja sieltä yleensä tulee.

Katselin tuota raatilaisten listaa, eikä siellä paljon tuttuja ollut. Jan Erola, Kimmo Rentola ja Juha Sihvola erottuvat joukosta ihmisinä, joiden kanssa olen sentään ollut useaan kertaan samassa tilassa. Historian alan ihmisiä on vähän eikä vakiintuneita valtiotieteilijöitäkään haitaksi asti. Nämä ovat tietysti minusta ensisijaisia puutteita, kun itse noilla foorumeilla liikun ja uskon kaiken viisauden sieltä tulevan, hyvä ettei aurinko paista :-) Kuinkahan moni varteenotettava ihminen on muuten kieltäytynyt? Tulee mieleen parikin viisasta, mutta toivottoman ylityöllistettyä professoria joukon jatkoksi.

Suomessa ei ole sivistyneistön käymää keskustelua siksi, että Suomessa ei katsota tarvittavan koko sivistyneistöä. Yliopisto perustettiin ensin pappien kouluttamista varten ja myöhemmät aluepoliittisista syistä, ei suinkaan kansan tiedonjanon saati suurten humanististen ihanteiden vuoksi. Luonnontieteitä taas on harjoitettu, jotta saataisiin tehokkaampaa rehua karjalle ja stydimpiä lannoitteita pelloille.

Suomalainen kirjallisuus puolestaan perustettiin kertomaan kansalle, millaista se on ja olisi jumalauta parempi ollakin. Tästä syystä luullaan edelleen, että jokainen esikoiskirjailija osaa selvittää budjettivajeen ja pitkäaikaistyöttömyyden. Kun kerran kirjailijat ovat luoneet Suomen.

Ei minua sivistyneistön tai sen käymän keskustelun puute huolestuta, vaan itseään aika mahetsuina tyyppeinä pitävän keskiluokan tympeä omaan erinomaisuuteensa käpertyminen. Tämä asenne on viime vuosikymmeninä saanut uutta voimaa ja näkyy niin yhteiskunnan huono-osaisten kohtelussa kuin lastenkasvatuksessakin.

Väitän, että koulukiusaaminen on lisääntynyt ja raaistunut siksi, että Neuvostoliitto romahti. Uskotteko? Vielä 1970- ja 80-luvuilla, joilta omat kiusaamiskokemukseni ovat, sivistyneistömme oli kallellaan tiedätte kyllä minne ja joku muisteli vielä rauhaa ja rakkauttakin. "Kaikkien piti aina tykätä toisistaan", Sokeri-Sakari-sarjakuvan lastenohjelmaa lainatakseni.

Tässäkin ilmapiirissä kiusaamista esiintyi, mutta siihen oli helpompi puuttua ja kiusaajia paheksua. Kiusaaja saattoi jopa lopettaa kiusaamisen, koska enemmistön oli helppo pitää heikomman puolta. Nykyään on toisin: vahvemman oikeus on luonnollista ihmisapinoidenkin yhteisössä ja voittajiksi syntyneiden aikuisten voittajalapset saavat pesmeltää mielin määrin.

Sivistyneistö ei pidä kenenkään puolta, koska tämä suurelta osin apurahakansa (apurahaa ne on EU-rahatkin) on saatu ajamaan vain omia etujaan muita vastaan. Sivistyneistö ei enää näytä esimerkkiä aatteista ja asenteista, vaan siitä, miten käy kun ei tajua hankkia tuottoisaa ammattia.

Siis keskustelkaa, oi te Hesarin valitut. Koettakaapa päästä annettujen aiheiden ohi puhumaan siitä, mitä tapahtuu todella. Vielä parempi olisi, jos keskustelisitte siitä, mitä pitäisi tapahtua.

Lehdistökatsaus osa 1: Taloussanomien IT-viikko

Taloussanomien IT-viikko-liitteessä (noinkohan se kirjoitetaan) kysytään sangen aiheellisesti, mitä erikoista on naisten rannetietokoneessa. Vehjettä valmistavan Suunnon viestintäpäällikkö Tarja Kuusela kertoo, että ero on lähinnä muotoilussa, mutta erikoisia toimintojakin on.

"Naisille suunnattu toiminto on myös auringon nousu- ja laskuaika. Kun näkee monelta aurinko laskee, ei jää ulos pimeään."

Blondejakin siis muistetaan! Ja varsinkin niitä, jotka eivät juuri ulkomaailmaa näe jättimäisten Paris Hilton-aurinkolasiensa takaa. Kiitos Suunto, kyllä helpotti... Kun vielä joku ostaisi näille sen tietsikan. Itse tuskin osaavat suunnistaa kauppaan asti.

Onneksi toiminnot ovat myös "hyvin intuitiivisia". Naisilla kun on se värkki ja se on kaikilla samanlainen.

Historian puolustus

Kuten arvata saattaa, Idols-tähti Anna Abreun kommentti historiasta viimeisimmässä Nyt-liitteessä sai tuomion Hesarin kulttuurisivuilla. Abreuhan totesi historian olevan "turhaa luettavaa", ja että pitäisi ennemmin keskittyä tulevaisuuteen.

Olen aivan samaa mieltä tämän 17-vuotiaan neitosen kanssa, joskin ehkä eri pohjalta. Abreun portugalilainen isä lienee vaikuttanut, paitsi tyttären seksin avioliittoon liittävään lausuntoon, myös hänen historianäkemyksiinsä. Portugalissahan vallitsi Salazarin diktatuuri vuoden 1974 neilikkavallankumoukseen asti.

Historiaan ja sen tulkintoihin vaikuttaa huomattavasti historia itse - jos historiana pidetään kerrottua ja kirjoitettua, sanotaan sitten että siihen vaikuttavat menneet tapahtumat. Kuinka vain, tapahtumat vaikuttavat ihmisiin ja jättävät heihin jälkensä.

En tiedä, mutta uskoisin, että Portugalissa ei vielä/enää ole mahdollisuutta samanlaiseen historian romantisointiin kuin nyky-Suomessa. Nuoret eivät varmaankaan ihastele kirjojen takakansitekstejä ja ihan oikeasti lue Korkeajännitystä ja usko, että jokaisen isoisä oli suuri sotasankari. Ja kunnioittaa pitää ihan vitusti, vaikka ei oikein tiedetä, ketä ja miksi.

Portugali oli puolueeton toisessa maailmansodassa, Suomi ei jatkosodan aikana tosiaankaan. Selvittely siitä, mitä kaikkea tämä Suomelle merkitsi on edelleen kesken, vaikka sitä ei enää tarvitsisi tehdä sormilla osoitellen ja nimiä heitellen. Vaan kysyen, miten kansallissosialistisen Saksan kanssa olikaan niin helppo ja hyvä olla, ja mitä se merkitsee nyt. Stasi-listoista viis, tässä se todellinen hämmästys ja kummastus on edelleen.

Keskittymällä sodan arkeen, kuten nyt tehdään, käydään läpi tärkeitä asioita ihmisten omasta kokemuksesta ja tehdään sodan kuvaa inhimillisemmäksi. Suomalainen selviytymismantra peittää kuitenkin alleen sen, että sota on kamalaa, siinä kuolee ihmisiä ja loput vammautuvat fyysisesti ja henkisesti. Se ei ole ihmiselle sopivaa hommaa, väristä riippumatta.

Onkin tärkeää nousta myös kansalliselle tasolle ja kysyä, mitä sodan kokemus merkitsee nyt. Miten nuoriso sodan kokee ja sen avulla elämäänsä tulkitsee. Nuoriso, joka on aina niin altista kuolemaan kun ei elämästä mitään ymmärrä. Millainen Suomi on tuloillaan kaiken tämän kirjoittelun ja välillä ihan lukemisenkin perästä?

Historia on tosiaan turhaa luettavaa. Historiaa pitää näet lukemisen lisäksi ajatella ja tutkia, pohtia mistä ollaan tulossa ja minne menossa. Sillä sankari-isoisällä kun voidaan perustella mitä vain, murhia ja raiskauksiakin jos vähänkään yrittää.

Joskus pelkään omaa oppialaani, kun ajattelen mitä sen nimissä on tehty. Ja iloitsen siitä, että kaikki eivät sentään niele tätä nykyistä "historia on upeaa ja sodat tosi siistejä"-ilmapiiriä. Eivät ne ole, uskokaa pois. Uskoisitte jo, jos olisitte lukemisen lisäksi ajatelleet.