Sattuipa hauskasti tänä suurena kansallisena merkkipäivänä lukuun jälleen Willian A. Wilsonin teos Kalevala ja kansallisuusaate.
Nykyään jokainen, joka vähän kyseenalaistaa suomalaisten maineen vuosituhantisena sankarikansana saa tappouhkauksia. Liekö Wilson saanut aikanaan tai niistä piitannut kun amerikkalainen.
Hauska kirja on kyllä, nimenomaan siinä miten tieteenharjoittajat tutkimustuloksistaan huolimatta prostituoivat itsensä kansalliselle uholle kerta toisensa jälkeen. Kansalle piti tarjota selkeä ja siloiteltu kuva kansanrunoudesta, ja helpoiten se kävi rinnastamalla kansanrunous Lönnrotin värkkäämään eepokseen.
Mietin vain, onko historiantutkimuksessa viime vuosina ollut menossa samanlaista, pääosin tiedostamatonta touhua toisen maailmansodan aikaan liittyen. Suomalaiset on haluttu nähdä suurina selviytyjinä ja idän uhan selättäjinä niin, että sota-ajan moninaisuus ja sen ajan eläneiden ihmisten erilaisuus on jäänyt pimentoon.
Mietin ennen kaikkea sitä, mitä olen itse uskaltanut sanoa ja kenelle. Esimerkiksi sodan ikävistä puolista muistuttaminen ei tosiaankaan "loukkaa veteraaneja", aihepiiriä ihannoivia nahkakuulia vain. He taas eivät ole koko Suomen kansa eivätkä varsinkaan sen menneisyyden vartijoita.
Asiahan on niinkuin se kerrotaan. Varsinkin toimittajien ennakkoluulojen läpi pääseminen oman sanomansa kanssa - että sodassa kuolee ihmisiä eikä se ole koskaan kivaa, vaikka miten selviydyttäisiin - on todella vaikeaa. Samoin Kalevalaa tyrkytetään kouluissa edelleen suomalaisten menneisyytenä ja aitona kokonaisuutena. Että näin. Ainakin töitä riittää, kun vain näkisi tuloksia.
torstai 28. helmikuuta 2008
sunnuntai 24. helmikuuta 2008
Uralin perhosvaikutus
Isänmaa on taas vaarassa. Kansakuntamme perusarvoja uhataan. Nyt taistoon vankan heteroseksuaalinen peitsi tanassa :-)
Vakavasti puhuen, Katariina Lillqvistin Uralin perhonen-animaation saama julkisuus on kiehtovaa. Juuri kukaan ei ole filmiä vielä nähnyt, mutta mielipiteen ylellisyyteen on kaikilla varaa.
Mannerheimin homoudesta ei minun tietääkseni - viisaammat korjatkoot! - ole vankkaa asiakirja-aineistoa, mutta harvanpa naimisista tässä maailmassa onkaan. Sen sijaan huhujen määrä on suuri ja ilmeisesti paikoin tarinaperinnekin. Ei näitä voi kieltää sillä perusteella, että ne eivät jonkun mielestä sovi kansallisen suurmiehen kuvaan.
Tarina ei ole aina tositarina, mutta sillä on aina merkitystä kertojalleen ja kuulijoilleen. Ns. punaisen Suomen elämä maailmansotien välisenä aikana oli aika erilaista verrattuna viralliseen totuuteen, ainakin kun vuodesta 1918 ruvettiin puhumaan. Missä nyt puhua uskallettiin. Oliko läheisensä menettäneiden ja itsekin kärsineiden kuva vaikkapa Mannerheimista reilu ja lähteitä tarkasti siteeraava, arvatkaapa vain... mutta tarvitseeko sen aina olla?
Nähdäkseni Lillqvist on lähtenyt dokumentoimaan tätä perinnettä ja kokemusta. Ei hän väitäkään, että tarina löytyisi arkistoista, mutta sen sijaan hän kyllä väittää, että se on pispalalaisten keskuudessa ollut tunnettu yhdeksänkymmentä vuotta. Siksi se on kertomisen arvoinen.
Myös siksi näitä kannattaa kaivella, että kansallinen historiatietoisuus on hyvää vauhtia vinoutumassa. Vasemmistopuolueiden nykytilan ja markkina-ajattelun jyräämisen ei pidä antaa hämätä. Suomi ei ole ollut ihanaisen yhtenäinen onnela edes toisen maailmansodan aikoina, eikä varsinkaan muulloin.
Ihmisillä on ollut erilaisia tavoitteita, toiveita ja unelmia, olivat ne nykynäkökulmasta miten fiksuja hyvänsä. Ei voi sanoa, että koko maamme vasemmiston poliittinen saati sosiaalihistoria pitäisi jättää käsittelemättä siksi, että nykyään ollaan jo toisella ladulla.
Vai onko muistitiedossakin edelleen tabuja? Vaihdetaan mummon lottamuistot mummon vappumarssimuistoihin, niin Suomi pelastuu?
Mannerheim ja seksuaalisuus on kyllä kiehtova aihe. Jossain Kotiliedessä oli niin sylin lämpöä uhkuvaa tekstiä marsalkan 75-vuotispäivien aikoihin, että nykylukijaa lähinnä nolostuttaa. Kai se on se tyylilajikin, mutta poskien puna yltää vuosikymmenten taa.
No, siitä olen samaa mieltä pispalalaisten kanssa, jos Lillqvistiä on uskominen: on julmaa tuoda rattohenkilö vieraaseen maahan ja hyljätä hänet sitten. Siitä kai po. leffa eniten kertoo, mutta kukapa pientä muistaisi kun mukana on sentään Suurin Suomalainen. Tai edes sitä, että kyseessä on nukkeanimaatio...
Jatkokysymys onkin: millaista yleisöä elokuva puhuttelee nyt, ja millaiset ihmiset eivät haluaisi elokuvaa olevan olemassakaan? Kuka kertoo juttuja Mannerheimista nyt, millaisia ja missä mielessä? Mihin kysymykseen Mannerheim on vastaus? Vai onko Mannerheim sittenkin aina vain avoin kysymys?
Vakavasti puhuen, Katariina Lillqvistin Uralin perhonen-animaation saama julkisuus on kiehtovaa. Juuri kukaan ei ole filmiä vielä nähnyt, mutta mielipiteen ylellisyyteen on kaikilla varaa.
Mannerheimin homoudesta ei minun tietääkseni - viisaammat korjatkoot! - ole vankkaa asiakirja-aineistoa, mutta harvanpa naimisista tässä maailmassa onkaan. Sen sijaan huhujen määrä on suuri ja ilmeisesti paikoin tarinaperinnekin. Ei näitä voi kieltää sillä perusteella, että ne eivät jonkun mielestä sovi kansallisen suurmiehen kuvaan.
Tarina ei ole aina tositarina, mutta sillä on aina merkitystä kertojalleen ja kuulijoilleen. Ns. punaisen Suomen elämä maailmansotien välisenä aikana oli aika erilaista verrattuna viralliseen totuuteen, ainakin kun vuodesta 1918 ruvettiin puhumaan. Missä nyt puhua uskallettiin. Oliko läheisensä menettäneiden ja itsekin kärsineiden kuva vaikkapa Mannerheimista reilu ja lähteitä tarkasti siteeraava, arvatkaapa vain... mutta tarvitseeko sen aina olla?
Nähdäkseni Lillqvist on lähtenyt dokumentoimaan tätä perinnettä ja kokemusta. Ei hän väitäkään, että tarina löytyisi arkistoista, mutta sen sijaan hän kyllä väittää, että se on pispalalaisten keskuudessa ollut tunnettu yhdeksänkymmentä vuotta. Siksi se on kertomisen arvoinen.
Myös siksi näitä kannattaa kaivella, että kansallinen historiatietoisuus on hyvää vauhtia vinoutumassa. Vasemmistopuolueiden nykytilan ja markkina-ajattelun jyräämisen ei pidä antaa hämätä. Suomi ei ole ollut ihanaisen yhtenäinen onnela edes toisen maailmansodan aikoina, eikä varsinkaan muulloin.
Ihmisillä on ollut erilaisia tavoitteita, toiveita ja unelmia, olivat ne nykynäkökulmasta miten fiksuja hyvänsä. Ei voi sanoa, että koko maamme vasemmiston poliittinen saati sosiaalihistoria pitäisi jättää käsittelemättä siksi, että nykyään ollaan jo toisella ladulla.
Vai onko muistitiedossakin edelleen tabuja? Vaihdetaan mummon lottamuistot mummon vappumarssimuistoihin, niin Suomi pelastuu?
Mannerheim ja seksuaalisuus on kyllä kiehtova aihe. Jossain Kotiliedessä oli niin sylin lämpöä uhkuvaa tekstiä marsalkan 75-vuotispäivien aikoihin, että nykylukijaa lähinnä nolostuttaa. Kai se on se tyylilajikin, mutta poskien puna yltää vuosikymmenten taa.
No, siitä olen samaa mieltä pispalalaisten kanssa, jos Lillqvistiä on uskominen: on julmaa tuoda rattohenkilö vieraaseen maahan ja hyljätä hänet sitten. Siitä kai po. leffa eniten kertoo, mutta kukapa pientä muistaisi kun mukana on sentään Suurin Suomalainen. Tai edes sitä, että kyseessä on nukkeanimaatio...
Jatkokysymys onkin: millaista yleisöä elokuva puhuttelee nyt, ja millaiset ihmiset eivät haluaisi elokuvaa olevan olemassakaan? Kuka kertoo juttuja Mannerheimista nyt, millaisia ja missä mielessä? Mihin kysymykseen Mannerheim on vastaus? Vai onko Mannerheim sittenkin aina vain avoin kysymys?
lauantai 23. helmikuuta 2008
Leikkipaikkafeminismiä
Lasten leikkipaikat niin ulkona kuin sisälläkin, vaikkapa kauppakeskuksissa ovat sosiologisia kiehumispisteitä. Kuka on opettanut mitäkin kersoilleen tai jättänyt opettamatta. Omat lapset ovat tietysti aina oikeassa, niin minunkin mielestäni.
Sukupuolten suomalainen nykytila tulee karkealla tavalla esiin niin pallomerissä kuin liukumäissäkin, monimutkaisemmista vehkeistä puhumattakaan. Vahvimman laki ja oikeudenmukaisuus sekoittuvat hulvattomasti.
Jos paikalla on isoja ja vahvoja poikia, he määräävät. Heillä on järjestään vanhemmat, jotka eivät edes huomaa pienempien lasten läsnäoloa, ja joka tapauksessa ote omista pojista on livennyt aikaa sitten. Kun niistä pitää tulla miehiä eikä mammareita. Siispä lelut lentoon ja vauhti päälle, mitä siitä jos luut rutisee ja nivelet naksuu - pienemmillä.
Kun isot pojat lähtevät toteuttamaan sukupuolidiskurssiaan takavasemmalle, on tyttöjen vuoro. Ainakin isoimpien ja kovaäänisimpien tyttöjen. Eikä mitään poikia, juurihan se nähtiin että pojat on inhottavia. Tyttöjen vanhemmat nyökyttelevät vieressä, nimenomaan. Pojat pois nyt.
Joskus saattaa koittaa pienten poikien vuoro. Niiden, joiden paras kaveri on tyttö ja jotka hoitavat pikkuveljeään esimerkillisen hellästi. Jotka ovat niin pieniä ja kevyitä, että tuskin edes päälle hyppäämällä satuttaisivat ketään (tosin heidät on opetettu olemaan edes uneksimatta sellaisesta). Mutta hekin ovat inhottavia poikia ja poikien vuoro oli jo.
Kunpa tytöt ja pienet pojat voisivat yhdistää voimansa ja laittaa isot pojat järjestykseen. Oltiin sitten lapsia tai aikuisia.
Euroviisupoliittinen jälkihuomautus: ensi katsomalla eilisessä karsinnassa voitti kaksi kovin erilaista esiintyjää, Teräsbetoni ja Cristal Snow. Mutta molemmat kyseenalaistavat mieheyttä tavoillaan. Todellinen pelottava vallan vaate on puku ja kravatti, muistetaan se.
Sukupuolten suomalainen nykytila tulee karkealla tavalla esiin niin pallomerissä kuin liukumäissäkin, monimutkaisemmista vehkeistä puhumattakaan. Vahvimman laki ja oikeudenmukaisuus sekoittuvat hulvattomasti.
Jos paikalla on isoja ja vahvoja poikia, he määräävät. Heillä on järjestään vanhemmat, jotka eivät edes huomaa pienempien lasten läsnäoloa, ja joka tapauksessa ote omista pojista on livennyt aikaa sitten. Kun niistä pitää tulla miehiä eikä mammareita. Siispä lelut lentoon ja vauhti päälle, mitä siitä jos luut rutisee ja nivelet naksuu - pienemmillä.
Kun isot pojat lähtevät toteuttamaan sukupuolidiskurssiaan takavasemmalle, on tyttöjen vuoro. Ainakin isoimpien ja kovaäänisimpien tyttöjen. Eikä mitään poikia, juurihan se nähtiin että pojat on inhottavia. Tyttöjen vanhemmat nyökyttelevät vieressä, nimenomaan. Pojat pois nyt.
Joskus saattaa koittaa pienten poikien vuoro. Niiden, joiden paras kaveri on tyttö ja jotka hoitavat pikkuveljeään esimerkillisen hellästi. Jotka ovat niin pieniä ja kevyitä, että tuskin edes päälle hyppäämällä satuttaisivat ketään (tosin heidät on opetettu olemaan edes uneksimatta sellaisesta). Mutta hekin ovat inhottavia poikia ja poikien vuoro oli jo.
Kunpa tytöt ja pienet pojat voisivat yhdistää voimansa ja laittaa isot pojat järjestykseen. Oltiin sitten lapsia tai aikuisia.
Euroviisupoliittinen jälkihuomautus: ensi katsomalla eilisessä karsinnassa voitti kaksi kovin erilaista esiintyjää, Teräsbetoni ja Cristal Snow. Mutta molemmat kyseenalaistavat mieheyttä tavoillaan. Todellinen pelottava vallan vaate on puku ja kravatti, muistetaan se.
perjantai 22. helmikuuta 2008
Matti ja Conan
Piäministerin lempielokuviin kuuluu kuulemma Conan Barbaari, joka tuli hiljan telkkaristakin. Niin muuten minunkin. Yllättävää?
Arska-leffoja harva aikuinen mies katsoo ihan tosissaan. Eihän sille pullistelulle voi kuin nauraa. Eihän? Silti leffoja katsotaan, kuten Stallonenkin uhoiluja. Rockyn ykkösosassa voi oikeasti tirahtaa tippa linssiin, vaikka sankaritarinan kaava onkin ilmeinen.
Maskuliinisuus ja sankaruus ovat monitasoisia asioita. Kulttuuriväen on ollut tapana tuhahdella kaikelle, missä joku ryntää ja voittaa, mutta useimmille ihmisille tällaiset tarinat ovat tärkeitä. Vaikka niille ja omalle liikutukselle osattaisiinkin nauraa.
Surullisin väärintulkinta elokuvamaailmassa tapahtui taannoin, kun Mikael Fränti arvioi Paul Verhoevenin ohjaaman Starship Troopersin, oliko se nyt "aivottomaksi rymistelyksi" vai joku muu tähän tarkoitukseen varatuista ilmaisuista.
Minusta ko. scifisankarileffa nimenomaan jyllää aihepiirin kliseillä niin, että tyhmempikin tajuaa että kyseessä on kliseiden pilkka. Mutta jos odottaa jotain rautalangasta väännettyä yhteiskuntakritiikkiä, pettyy varmasti.
"Aivottomia rymistelyjä" katsovista miehistä osa on fiksumpia kuin luulisi (ja osa on naisia, mutta se on eri jutun aihe). Sitä minä vain mietin, onkohan piäministeri. Suhtautuminen oman elämän "succubus"-hahmoihin ei ole siltä vaikuttanut...
Toivottavasti maatamme ei johda mies, jonka mielestä "best in life" on "to crush your enemies, see them driven before you, hear the lamentations of their women"!
Arska-leffoja harva aikuinen mies katsoo ihan tosissaan. Eihän sille pullistelulle voi kuin nauraa. Eihän? Silti leffoja katsotaan, kuten Stallonenkin uhoiluja. Rockyn ykkösosassa voi oikeasti tirahtaa tippa linssiin, vaikka sankaritarinan kaava onkin ilmeinen.
Maskuliinisuus ja sankaruus ovat monitasoisia asioita. Kulttuuriväen on ollut tapana tuhahdella kaikelle, missä joku ryntää ja voittaa, mutta useimmille ihmisille tällaiset tarinat ovat tärkeitä. Vaikka niille ja omalle liikutukselle osattaisiinkin nauraa.
Surullisin väärintulkinta elokuvamaailmassa tapahtui taannoin, kun Mikael Fränti arvioi Paul Verhoevenin ohjaaman Starship Troopersin, oliko se nyt "aivottomaksi rymistelyksi" vai joku muu tähän tarkoitukseen varatuista ilmaisuista.
Minusta ko. scifisankarileffa nimenomaan jyllää aihepiirin kliseillä niin, että tyhmempikin tajuaa että kyseessä on kliseiden pilkka. Mutta jos odottaa jotain rautalangasta väännettyä yhteiskuntakritiikkiä, pettyy varmasti.
"Aivottomia rymistelyjä" katsovista miehistä osa on fiksumpia kuin luulisi (ja osa on naisia, mutta se on eri jutun aihe). Sitä minä vain mietin, onkohan piäministeri. Suhtautuminen oman elämän "succubus"-hahmoihin ei ole siltä vaikuttanut...
Toivottavasti maatamme ei johda mies, jonka mielestä "best in life" on "to crush your enemies, see them driven before you, hear the lamentations of their women"!
tiistai 19. helmikuuta 2008
Yllätyksiä lehdistössä
Aina joskus saa yllättyä noiden aikakauslehtien suhteen. Juuri kun olin päättänyt, että Suomen Kuvalehti on varsinainen miestenlehti - ei siis äijien vaan ukkojen - niin siinä on hauska juttu huippuyliopistoporukoiden vierailusta Englannin yliopistoissa (7/2008).
Saivat näet niskaansa sitä samaa, mitä kotimaassakin on jankutettu: innovaatiot syntyvät vapaudesta, yrityselämä ei saa määrätä. Vain paikallisen Sitran tapaisen lafkan tyyppi kehui suomalaisten suunnitelmia.
Vaikeaahan se on elävien ihmisten ja niiden elävän hengen kanssa, kuluu aikaa ja rahaa monesti ihan hukkaan. Ikävä vain, että 15-vuotiaan cv:stä ei vielä voi sanoa varmasti, että tämä tyyppi tekee sen innovaation joka pitää kansantalouden pinnalla seuraavat vuosisadat. Jos kohta kansantalouksia enää on mutta kumminkin.
Toinen yllätys oli se, että juuri kun olin päässyt morkkaamaan naistenlehtiä ja poliitikkoja, poliitikko sanoo jotain tosi fiksua naistenlehdessä. Nimittäin vihreiden kansanedustaja Janina Andersson toteaa Me Naisten parisuhdehaastattelussa (7/2008) seuraavaa:
"Olen hyvä äiti, koska Kim on aina uskonut, että olen hyvä äiti. Miehen asenne on hirveän tärkeä."
Nimenomaan. Ei hyvälle vanhemmuudelle ole mitään ulkoista mittaria, ja aluksi kersatkaan eivät kykene ilmoittamaan mielipidettään ja myöhemminkin se on aika hetkestä kiinni. Sen sijaan useimmilla on siinä vierellä ihminen, jonka ei tietysti tarvitse niinkään jaella mielipiteitä vaan keskittyä siihen uskomiseen. Niin isien kuin äitienkin.
On aina karmeaa kuulla, kun joku kuvailee itseään huonoksi vanhemmaksi. Ja vielä niin, ettei sille oikein voi tehdä mitään, mahdotonta muuttaa tekoja tai olosuhteita. Yleensä kyse on näissä melko pienistä rikkeistä, mutta jos usko puuttuu, ei voi mitenkään olla enempää lastensa kanssa, olla huutamatta niille tai mitä murheita nyt ihmisillä onkaan.
Masentavaahan useimpien ihmisten vanhemmuuspuhe on, jos kohta yliopistopuhekin. Kiitos näille artikkeleille, tuntuu taas että oikealla tiellä ollaan kuitenkin.
Saivat näet niskaansa sitä samaa, mitä kotimaassakin on jankutettu: innovaatiot syntyvät vapaudesta, yrityselämä ei saa määrätä. Vain paikallisen Sitran tapaisen lafkan tyyppi kehui suomalaisten suunnitelmia.
Vaikeaahan se on elävien ihmisten ja niiden elävän hengen kanssa, kuluu aikaa ja rahaa monesti ihan hukkaan. Ikävä vain, että 15-vuotiaan cv:stä ei vielä voi sanoa varmasti, että tämä tyyppi tekee sen innovaation joka pitää kansantalouden pinnalla seuraavat vuosisadat. Jos kohta kansantalouksia enää on mutta kumminkin.
Toinen yllätys oli se, että juuri kun olin päässyt morkkaamaan naistenlehtiä ja poliitikkoja, poliitikko sanoo jotain tosi fiksua naistenlehdessä. Nimittäin vihreiden kansanedustaja Janina Andersson toteaa Me Naisten parisuhdehaastattelussa (7/2008) seuraavaa:
"Olen hyvä äiti, koska Kim on aina uskonut, että olen hyvä äiti. Miehen asenne on hirveän tärkeä."
Nimenomaan. Ei hyvälle vanhemmuudelle ole mitään ulkoista mittaria, ja aluksi kersatkaan eivät kykene ilmoittamaan mielipidettään ja myöhemminkin se on aika hetkestä kiinni. Sen sijaan useimmilla on siinä vierellä ihminen, jonka ei tietysti tarvitse niinkään jaella mielipiteitä vaan keskittyä siihen uskomiseen. Niin isien kuin äitienkin.
On aina karmeaa kuulla, kun joku kuvailee itseään huonoksi vanhemmaksi. Ja vielä niin, ettei sille oikein voi tehdä mitään, mahdotonta muuttaa tekoja tai olosuhteita. Yleensä kyse on näissä melko pienistä rikkeistä, mutta jos usko puuttuu, ei voi mitenkään olla enempää lastensa kanssa, olla huutamatta niille tai mitä murheita nyt ihmisillä onkaan.
Masentavaahan useimpien ihmisten vanhemmuuspuhe on, jos kohta yliopistopuhekin. Kiitos näille artikkeleille, tuntuu taas että oikealla tiellä ollaan kuitenkin.
maanantai 18. helmikuuta 2008
Shop till you drop?
Varmaan kaikki joskus haaveilevat lottovoitosta - onko se sitten fiksumpaa vai hölmömpää jos ei koskaan lottoa, en tiedä. Takavuosien mainonta painotti sitä, mitä kaikkea kivaa silläkin rahalla saisi, nyt tuntuu olevan korostuneena asian salaaminen naapureilta.
Mietittiin sitä meilläkin kerran. Parempi tietokone ja kultakala-akvaario olivat ihan varmoja asioita, muusta ei sitten tiedä. Kai sitä akvaariota varten pitäisi olla isompi kämppä...
Mies on sellainen junttura, että sillä ei varmaan karva päässä muuttuisi vaikka miljonääriksi rupeaisi. Minulla voisi olla vaikeampaa. Naistenlehtien lukeminen näet leväyttää aina eteen loputtoman ostamisen suon.
On tuotteet hiuksille, naamalle, vartalolle, kynsille, sitten vielä sisäistä ja ulkoista hehkua pillereistä ja pitäisi kai käydä jumppaamassakin jossain kalliilla salilla erikoisvaatteissa. Ja vaatteet. Niitä pitää olla joka sesonki erilaisia. Sovituskoppien hiki vain on kaukana lehtiaukeamien kauniista kuvista.
Sain viimein minäkin käteeni Yliopisto-lehden numeron 1/08. Lasten leluista ja kuluttamisesta oli kiintoisa juttu (http://www.helsinki.fi/yliopistolehti/2008/1/artikkeli.html), ja vanha tuttu, kulutustutkija Minna Autio heitti erityisen kiehtovan havainnon. Nimittäin sen, että syrjäytymisen pelko tuottaa lasten ja nuorten merkkifriikkiyttä, näin tiivistäen. Epäilemättä sama pätee aikuisiinkin.
Olenkin aina ihmetellyt, miksi ihmiset maksavat itsensä kipeäksi päästäkseen mainostamaan jotakin tuotetta. Sitähän kaikki Vuittonin laukut sun muut ovat, ilmaista mainosta firmalle. Ihmisparat säästävät ruokarahoistaan (syntien synti!) jotta saisivat melko epäkäytännöllisen käsilaukun.
Miksi? Jotta kukaan ei arvaisi, että piti säästää ruokarahoista? Kun noita missien sun muiden juontajien verotietoja aina välillä putkahtaa julkisuuteen, paljastuu että tutkijallakin voi hyvänä päivänä olla paremmin varaa käsiväskyihin... Kirjoja on kyllä yleensä mukana sen verran, että 12 vuotta sitten Partio-aitan alennusmyynnistä ostamani reppu tulee enemmän tarpeeseen :-)
Emmeköhän mekin päätyisi salaamaan lottovoittomme naapureilta. Joku vain ihmettelisi, miksi ne aina saa Amazonilta postia. Ensi lauantaihin siis...
Mietittiin sitä meilläkin kerran. Parempi tietokone ja kultakala-akvaario olivat ihan varmoja asioita, muusta ei sitten tiedä. Kai sitä akvaariota varten pitäisi olla isompi kämppä...
Mies on sellainen junttura, että sillä ei varmaan karva päässä muuttuisi vaikka miljonääriksi rupeaisi. Minulla voisi olla vaikeampaa. Naistenlehtien lukeminen näet leväyttää aina eteen loputtoman ostamisen suon.
On tuotteet hiuksille, naamalle, vartalolle, kynsille, sitten vielä sisäistä ja ulkoista hehkua pillereistä ja pitäisi kai käydä jumppaamassakin jossain kalliilla salilla erikoisvaatteissa. Ja vaatteet. Niitä pitää olla joka sesonki erilaisia. Sovituskoppien hiki vain on kaukana lehtiaukeamien kauniista kuvista.
Sain viimein minäkin käteeni Yliopisto-lehden numeron 1/08. Lasten leluista ja kuluttamisesta oli kiintoisa juttu (http://www.helsinki.fi/yliopistolehti/2008/1/artikkeli.html), ja vanha tuttu, kulutustutkija Minna Autio heitti erityisen kiehtovan havainnon. Nimittäin sen, että syrjäytymisen pelko tuottaa lasten ja nuorten merkkifriikkiyttä, näin tiivistäen. Epäilemättä sama pätee aikuisiinkin.
Olenkin aina ihmetellyt, miksi ihmiset maksavat itsensä kipeäksi päästäkseen mainostamaan jotakin tuotetta. Sitähän kaikki Vuittonin laukut sun muut ovat, ilmaista mainosta firmalle. Ihmisparat säästävät ruokarahoistaan (syntien synti!) jotta saisivat melko epäkäytännöllisen käsilaukun.
Miksi? Jotta kukaan ei arvaisi, että piti säästää ruokarahoista? Kun noita missien sun muiden juontajien verotietoja aina välillä putkahtaa julkisuuteen, paljastuu että tutkijallakin voi hyvänä päivänä olla paremmin varaa käsiväskyihin... Kirjoja on kyllä yleensä mukana sen verran, että 12 vuotta sitten Partio-aitan alennusmyynnistä ostamani reppu tulee enemmän tarpeeseen :-)
Emmeköhän mekin päätyisi salaamaan lottovoittomme naapureilta. Joku vain ihmettelisi, miksi ne aina saa Amazonilta postia. Ensi lauantaihin siis...
sunnuntai 17. helmikuuta 2008
Politiikan nimityksiä
Vasemmistolaiseksi tunnustautuminen on nykyään samaa kuin joutua vastaamaan kysymykseen, onko jo lakannut hakkaamasta vaimoaan. Tai lapsiaan, jos ei vaimoa ole. Pitäisi olla joku mielipide taistolaisista, vuodesta 1918 ja Kekkosen ajan ulkopolitiikasta. Näillähän ei ole kovin paljon tekoa tämän hetken kysymysten kanssa, mutta keskustelu ainakin saadaan käännettyä sopivan apokryfisille urille.
Minusta rivioikeistolaistenkin pitäisi joutua selittelemään natsien hirmutekoja, sen verran lämmintä yhteishenkeä oli Suomessakin aikanaan... Noin yleensä oikeistolaisuus on minua vuosien kuluessa sekä itkettänyt että huvittanut.
Silloin, kun olen ollut tosissani, se on itkettänyt. Niin ahdaskatseista ja ihmisvihamielistä on ollut tapaamieni rivikokoomuslaisten maailmassa (ammattipoliitikoilta olen joka suunnalla onneksi säästynyt). "Ei mitään julkista liikennettä meidän asuinalueelle, mutta kyllä se on niin hienoa kun sinä tutkit sitä sotaa!"
Huvittanut se on silloin, kun olen ollut kyynisemmällä päällä. "Verot pois ja kaikki yrittäjiksi", ne sanovat, ja kun esittää kysymyksen aiheesta mitäs kun sinäkin olet kunnalla töissä, ei saa oikein kunnon vastausta. Tuo yrittäjyys varsinkin on oikeistolaisina itseään pitävien lempilapsi. Osattiin itse prosenttilaskua eli ei, kyllä se vaan hyvä olisi.
Sota ja yrittäjyys. Eikä mitään feminismiä. Miesten pitää olla miehiä. Sodasta ja yrittäjyydestä kaiketi löytyy se, mitä miehet ovat ja naiset sitten hoitavat lapsia kotona.
Minulle vasemmistolaisuus on edelleen radikaalia juuri siksi, että vaikka yhteiskuntatieteissä on vuosikymmenet oltu konstruktionisteja ja tiedetään, että sanat eivät kuvaa suoraan todellisuutta, maamme oikeisto haluaa uskoa, että maailma on siltä osin valmis ja ei kun toteuttamaan rooleja ja kvartaalisuunnitelmia.
Minusta vasemmistolaisen täytyy aina kysyä, mitä tarkoitetaan kun sanotaan koti, työ, perhe, mies, nainen, lapsi... abstraktimmista entiteeteistä puhumattakaan. Ei voi paeta sen paremmin kokonaan diskurssien maailmaan kuin toteamaan "se nyt vain on niin", kuten Kari Häkämies lohkaisi takavuosina homoliittojen vastustuksestaan.
Paljon on tyhmää vasemmistolaisuuttakin - muuten kai kuuluisin johonkin puolueeseen tai järjestöön. Inhoan yhtä lailla niitä, jotka tuhahtavat asenteellisesti aina kun sanotaan armeija, kirkko tai Mannerheim. Tai 1918.
Ei ole sellaista valmista oikeamielisyyttä valmistettu meistä kellekään, että voisimme nonchaleerata mitään vain siksi, että kaveritkin sanoi että se on ihan pöljää. Kuitenkin tällaiset tyypit esiintyvät monesti oikein hurjina punikkeina, feministeinäkin vaikka omaa elämää ei uskalleta miettiä puolta sekuntia.
Vallankumous tapahtuu aina ihmisten keskellä, eikä se tarkoita puoluekokousta... Jotenkin vasemmistopuolueiden nykytila ei jaksa hetkauttaa, politiikka tuntuu menevän jo muita latuja. Ei niin että uskoisin talouden ylivallan jatkuvan tällaisenaan ikuisesti, jotain tulee aina tilalle ja hyvä niin. Mutta ajatteleminen on velvollisuus, samoin kuin oman elämän eläminen kunnolla ja toisia ihmisiä kunnioittaen. Eikä vain sotaveteraaneja. Omia lapsiaankin voisi digata aina välillä.
Minusta rivioikeistolaistenkin pitäisi joutua selittelemään natsien hirmutekoja, sen verran lämmintä yhteishenkeä oli Suomessakin aikanaan... Noin yleensä oikeistolaisuus on minua vuosien kuluessa sekä itkettänyt että huvittanut.
Silloin, kun olen ollut tosissani, se on itkettänyt. Niin ahdaskatseista ja ihmisvihamielistä on ollut tapaamieni rivikokoomuslaisten maailmassa (ammattipoliitikoilta olen joka suunnalla onneksi säästynyt). "Ei mitään julkista liikennettä meidän asuinalueelle, mutta kyllä se on niin hienoa kun sinä tutkit sitä sotaa!"
Huvittanut se on silloin, kun olen ollut kyynisemmällä päällä. "Verot pois ja kaikki yrittäjiksi", ne sanovat, ja kun esittää kysymyksen aiheesta mitäs kun sinäkin olet kunnalla töissä, ei saa oikein kunnon vastausta. Tuo yrittäjyys varsinkin on oikeistolaisina itseään pitävien lempilapsi. Osattiin itse prosenttilaskua eli ei, kyllä se vaan hyvä olisi.
Sota ja yrittäjyys. Eikä mitään feminismiä. Miesten pitää olla miehiä. Sodasta ja yrittäjyydestä kaiketi löytyy se, mitä miehet ovat ja naiset sitten hoitavat lapsia kotona.
Minulle vasemmistolaisuus on edelleen radikaalia juuri siksi, että vaikka yhteiskuntatieteissä on vuosikymmenet oltu konstruktionisteja ja tiedetään, että sanat eivät kuvaa suoraan todellisuutta, maamme oikeisto haluaa uskoa, että maailma on siltä osin valmis ja ei kun toteuttamaan rooleja ja kvartaalisuunnitelmia.
Minusta vasemmistolaisen täytyy aina kysyä, mitä tarkoitetaan kun sanotaan koti, työ, perhe, mies, nainen, lapsi... abstraktimmista entiteeteistä puhumattakaan. Ei voi paeta sen paremmin kokonaan diskurssien maailmaan kuin toteamaan "se nyt vain on niin", kuten Kari Häkämies lohkaisi takavuosina homoliittojen vastustuksestaan.
Paljon on tyhmää vasemmistolaisuuttakin - muuten kai kuuluisin johonkin puolueeseen tai järjestöön. Inhoan yhtä lailla niitä, jotka tuhahtavat asenteellisesti aina kun sanotaan armeija, kirkko tai Mannerheim. Tai 1918.
Ei ole sellaista valmista oikeamielisyyttä valmistettu meistä kellekään, että voisimme nonchaleerata mitään vain siksi, että kaveritkin sanoi että se on ihan pöljää. Kuitenkin tällaiset tyypit esiintyvät monesti oikein hurjina punikkeina, feministeinäkin vaikka omaa elämää ei uskalleta miettiä puolta sekuntia.
Vallankumous tapahtuu aina ihmisten keskellä, eikä se tarkoita puoluekokousta... Jotenkin vasemmistopuolueiden nykytila ei jaksa hetkauttaa, politiikka tuntuu menevän jo muita latuja. Ei niin että uskoisin talouden ylivallan jatkuvan tällaisenaan ikuisesti, jotain tulee aina tilalle ja hyvä niin. Mutta ajatteleminen on velvollisuus, samoin kuin oman elämän eläminen kunnolla ja toisia ihmisiä kunnioittaen. Eikä vain sotaveteraaneja. Omia lapsiaankin voisi digata aina välillä.
perjantai 15. helmikuuta 2008
Sanomisen vaikeudesta
Välillä iltapäivälehtien lööpit tarjoavat hulvatonta menoa. Oliko se eilen, kun "mies taltutti riehujan kesken rakastelun" - ihan harmittaa ettei tullut selvitettyä kuka oli kuka. Tänään taas "kuollut varusmies ei voinut hyvin". No ei kai. Alan klassikko on kuitenkin takavuosien otsikko "liimaa pääsi viemäriin", toimittanut ystäväni joka on näiden ehtymätön lähde...
Sattuu sitä osaavammillekin. Suomen Kuivalehden taannoisessa numerossa vanha opiskelukaveri Jarkko Vesikansa (ruvetaan nyt heittelemään entisten ja nykyisten tuttujen nimiä oikein urakalla) arveli kolumninsa aluksi, että "harva kai lukee lounasta syödessään kirjaa". Tuli vain mieleen Nyrok Cityn jakso Kuusikko syö evästä luolassa: "Sillä on kirja eväänä".
Mutta median jumalatar on niuho ja herkkä vihastumaan, rangaistus kikattelusta on saapunut. Kun palasimme tänään kauppareissulta ja hakemasta postista lähetystä, joka sisälsi leffat Ötökän elämää ja Toy Story - vanhemman pojan tärinä kotimatkalla oli aikamoinen - niin eikös telkkari ollut hajalla. Kuuluu vain vips vips kun sen käynnistää eikä kuvaa näy.
Lapsipsykologian taidonnäyte sekin, että täällä ei enää ole kovin iso parku. Isi tuo uuden telkkarin, näin on luvattu. "Isi on taitava, äiti on hattivatti", kuuluu tuomio. Pakko se on uskoa, kun asiantuntija lausuntonsa antaa...
Sattuu sitä osaavammillekin. Suomen Kuivalehden taannoisessa numerossa vanha opiskelukaveri Jarkko Vesikansa (ruvetaan nyt heittelemään entisten ja nykyisten tuttujen nimiä oikein urakalla) arveli kolumninsa aluksi, että "harva kai lukee lounasta syödessään kirjaa". Tuli vain mieleen Nyrok Cityn jakso Kuusikko syö evästä luolassa: "Sillä on kirja eväänä".
Mutta median jumalatar on niuho ja herkkä vihastumaan, rangaistus kikattelusta on saapunut. Kun palasimme tänään kauppareissulta ja hakemasta postista lähetystä, joka sisälsi leffat Ötökän elämää ja Toy Story - vanhemman pojan tärinä kotimatkalla oli aikamoinen - niin eikös telkkari ollut hajalla. Kuuluu vain vips vips kun sen käynnistää eikä kuvaa näy.
Lapsipsykologian taidonnäyte sekin, että täällä ei enää ole kovin iso parku. Isi tuo uuden telkkarin, näin on luvattu. "Isi on taitava, äiti on hattivatti", kuuluu tuomio. Pakko se on uskoa, kun asiantuntija lausuntonsa antaa...
torstai 14. helmikuuta 2008
Kaupungilla - tiedettä ja ruokaa
Lähdettiin poikien kanssa Hakaniemeen retkelle. Ihan ei näin pienten kanssa viitsi mennä painimaan penkkariyleisön sekaan, mutta arvon abit heittivät meille torin nurkalla muutaman karkin. Vastoin perinteitä osa oli jopa hyviä...
Metrossa olimme tavanneet Sediksen (http://sedis.blogspot.com/), mikä olikin hauskaa. Kertoilin viime aikojen nationalistisista lukemisistani ja Jari innostui pohtimaan asiaa niin, että en taida edes muistaa kaikkia huomioita ja kirjavinkkejä. Tämä siis muutaman pysäkinvälin aikana. Tutkijat eivät ole saitoja kun asiaa puhutaan, kiitos!
Hakaniemen hallissa (http://www.hakaniemenkauppahalli.fi/) oli tuttu melske päällä, joko ei meinannut päästä tiskille ollenkaan tai sitten ei ollut myyjää paikalla. Saaliina kuitenkin manchegoa, salviacheddaria ja juustoa, jonka nimestä en saanut selvää mutta V.S.O.P. siihen jotenkin liittyy. Älyttömän hyvää ainakin. Vielä mustikkasuklaata ja smetanasilliä.
En tiedä pitääkö se laajemmin paikkaansa, mutta eräs hieman vanhempi tieteenharjoittaja on minun kuulteni rehvastellut, kuinka hän on käynyt Hakaniemen hallissa niin kauan, että hänelle on jo alettu myydä kunnon lihaa.
Jos noin niin kuin liiketoiminnan kannalta ajatellaan, ehkä kannattaisi myydä meille satunnaisillekin kävijöille hyvää, niin emme olisi niin satunnaisia. Kuten olen aiemmin valittanut, rasvaiselle sialle olisi kysyntää. Nyt ei tosin ollut paistit mielessä vaan enempi lehmän tissin jalosteet.
Tämmöistä Valentinusta meillä, jos amerikkalaisista juhlaperinteistä saa tekosyyn syödä hyvää niin eivät kai ne kovin paha asia voi olla. Halloween on taas kuukausien kuluttua, mutta tuli keksittyä sinne lastenkutsujen herkkuvinkki.
Nimittäin jos tekee mustikkamuffinit (http://www.kotikokki.net/reseptit/nayta/6272/helpot%20muffinit) pakastemustikoista, sulatettujen marjojen rakenne tuppaa hajoamaan ja taikinasta tulee tummansinistä löllöä. Kypsinä muffinit näyttävät lähinnä kivessyövältä... mutta maistuvat hyviltä ja ovat ihanan kammottavia muuten. Jos tarvetta tämmöiseen on, vinkki käyttöön annetaan suositusten kera! Mutta ei kuvan...
Metrossa olimme tavanneet Sediksen (http://sedis.blogspot.com/), mikä olikin hauskaa. Kertoilin viime aikojen nationalistisista lukemisistani ja Jari innostui pohtimaan asiaa niin, että en taida edes muistaa kaikkia huomioita ja kirjavinkkejä. Tämä siis muutaman pysäkinvälin aikana. Tutkijat eivät ole saitoja kun asiaa puhutaan, kiitos!
Hakaniemen hallissa (http://www.hakaniemenkauppahalli.fi/) oli tuttu melske päällä, joko ei meinannut päästä tiskille ollenkaan tai sitten ei ollut myyjää paikalla. Saaliina kuitenkin manchegoa, salviacheddaria ja juustoa, jonka nimestä en saanut selvää mutta V.S.O.P. siihen jotenkin liittyy. Älyttömän hyvää ainakin. Vielä mustikkasuklaata ja smetanasilliä.
En tiedä pitääkö se laajemmin paikkaansa, mutta eräs hieman vanhempi tieteenharjoittaja on minun kuulteni rehvastellut, kuinka hän on käynyt Hakaniemen hallissa niin kauan, että hänelle on jo alettu myydä kunnon lihaa.
Jos noin niin kuin liiketoiminnan kannalta ajatellaan, ehkä kannattaisi myydä meille satunnaisillekin kävijöille hyvää, niin emme olisi niin satunnaisia. Kuten olen aiemmin valittanut, rasvaiselle sialle olisi kysyntää. Nyt ei tosin ollut paistit mielessä vaan enempi lehmän tissin jalosteet.
Tämmöistä Valentinusta meillä, jos amerikkalaisista juhlaperinteistä saa tekosyyn syödä hyvää niin eivät kai ne kovin paha asia voi olla. Halloween on taas kuukausien kuluttua, mutta tuli keksittyä sinne lastenkutsujen herkkuvinkki.
Nimittäin jos tekee mustikkamuffinit (http://www.kotikokki.net/reseptit/nayta/6272/helpot%20muffinit) pakastemustikoista, sulatettujen marjojen rakenne tuppaa hajoamaan ja taikinasta tulee tummansinistä löllöä. Kypsinä muffinit näyttävät lähinnä kivessyövältä... mutta maistuvat hyviltä ja ovat ihanan kammottavia muuten. Jos tarvetta tämmöiseen on, vinkki käyttöön annetaan suositusten kera! Mutta ei kuvan...
keskiviikko 13. helmikuuta 2008
Blogin logiikkaa
Alkaa olla sata lasissa eli seuraava julkaistu teksti on järjestysnumerolla tuo. Muutaman olen poistanut sattuneesta syystä...
Kun viime keväänä aloin viritellä blogin pitoa, en oikein tiennyt miten nimetä se. Päätin sitten käyttää ihan kelpoista nimeä eli omaani, koska itse tähän kirjoitan, satunnaisista aiheista. Pelkkää työasiaa tai politiikkaa ei ollut tarkoitus kirjata, ei toisaalta pelkkää vaippakarnevaaliakaan. Vähän sitä sun tätä on sitten tullut.
Miksi sitten teen tätä? Lukijakunta on vähäinen ja vaihteleva, joskus tutut mainitsevat lukeneensa, harvoin kukaan kommentoi. Oletan vaikenemisen olevan myöntymisen merkki :-)
Jotkut meistä ovat mielipidepalstojen kirjoittajia ja toiset eivät. Joillakin on kuvitelma siitä, että heidän kannattaa korottaa äänensä vaikkei aina olisi niin mitään sanottavaakaan. Kuulun näihin tyyppeihin, ja olen saanut jostain päähäni että se ei ole vain huono asia. Netissä lukijalla on myös valinnanvapaus olla kiinnostumatta ja klikata itsensä toisiin bittiavaruuksiin, joten kanava on siinä mielessä suhteellisen harmiton.
Aina vaalien alla monessa meistä herää halu vaikuttaa asioihin. Jotkut fantasioivat puolueisiin liittymisellä, mutta kyllä se äänestämiseksi jää. Vaalikoneet saavat päättää ehdokkaan. Mielellänihän minäkin olisin jossain mukana, mutta satun pitämään sangen vähän kokouksissa istumisesta, protokollasta ja joutavista kinoista siitä, oliko tämä nyt minkäkin ohjesäännön mukaista.
Saan tällaisista aivan tarpeeksi yliopistossa, eikä se määrä siellä monen mielestä edes ole suuri. Tie politiikkaan on siis mielenterveyssyistä tukossa, ei voi mittään. Pitää tyytyä tekemään vähäistä työtään ja kirjoittelemaan blogia, jota kukaan ei lue...
Netin turvallisuudesta ja liiallisesta paljastelusta on viime aikoina puhuttu paljon. Minua ei haittaisi, vaikka kaikki tietäisivät kaikki asiani, jos "kaikki" vain olisivat mukavia, fiksuja ja hienotunteisia ihmisiä. Jonkin verran on kuitenkin myös häiriintyneitä paskiaisia, ja tämän pienen vähemmistön takia pitää suuren enemmistön olla vähän varpaillaan.
(Miksi muuten kukaan ei syytä niitä, jotka käyttävät tietoja väärin, vaan niitä, jotka tietoja antavat? Kai avomielisyys on pienempi synti kuin toisen identiteetin varastaminen tai tuhoaminen?)
En siis kerro puolisoni tai lasteni nimiä, ja heistä muutenkin vain hajatietoja. Tuo poikien kuva tuossa on hauska, vaikka kai siitäkin joku kahjo keksii vaikka mitä. Joskus sattuu kavereiden tai sukulaisten taholta niin makoisa anekdootti, että on vain pakko kertoa - tutut tunnistavat, muut kaiketi harvemmin. Koetan jättää tyypit niin vähien mainintojen varaan, että juttu toimii omillaan.
Tarkoitus ei ole sen kummemmin mollata ketään, paitsi joskus kyllä tekee mieli ottaa kantaa julkisesti ammattinsa puolesta esiintyvien sanomisiin ja tekemisiin. Luonnollisesti olen itse altis kritiikille sillä tasolla: kun muutaman viikon päästä alan taas luennoida johdantokurssia, joku opiskelija saattaa hyvinkin kirjoittaa että olipas höpöä. Tosin kivampi olisi sanoa naamakkain, niin voin tehdä asialle jotain :-) Koetan antaa rakentavaa palautetta minäkin.
Erityisen rakkaita asioita minulle ovat historia, yliopisto, koulutus yleensä, kaupunki ja varsinkin Itä-Helsinki, samoin talouden ja yhteiskunnan hämmästyttävät kommellukset, näistä olen kai kipakimmin kirjoittanut. Musiikkia on hauska kommentoida vaikken siitä mitään ymmärräkään kuten en kuulemma kulttuurielämästä muutenkaan. No, minusta kuluttajankin näkökulma on arvokas. Sama pätee ruokaan, en ole mikään martta tai gourmandi vaan kotitarvekokki, jossa asuu pikku kemisti ja hullu tiedemies... Lapsista en viitsi juuri kirjoittaa, netissä pyörii sen verran turhautunutta porukkaa että minun oikeassaolemistani ei siihen enää kaivata :-)
Toivottavasti kirjoitukseni tuottavat ihmisille iloa, ehkä niissä joskus on ihan oikeaa tietoakin. Mielensä pahoittaneille esitän pahoittelut ja pyynnön pohtia mielipahan syytä. Osuiko harhaan vai liiankin oikeaan?
Kun viime keväänä aloin viritellä blogin pitoa, en oikein tiennyt miten nimetä se. Päätin sitten käyttää ihan kelpoista nimeä eli omaani, koska itse tähän kirjoitan, satunnaisista aiheista. Pelkkää työasiaa tai politiikkaa ei ollut tarkoitus kirjata, ei toisaalta pelkkää vaippakarnevaaliakaan. Vähän sitä sun tätä on sitten tullut.
Miksi sitten teen tätä? Lukijakunta on vähäinen ja vaihteleva, joskus tutut mainitsevat lukeneensa, harvoin kukaan kommentoi. Oletan vaikenemisen olevan myöntymisen merkki :-)
Jotkut meistä ovat mielipidepalstojen kirjoittajia ja toiset eivät. Joillakin on kuvitelma siitä, että heidän kannattaa korottaa äänensä vaikkei aina olisi niin mitään sanottavaakaan. Kuulun näihin tyyppeihin, ja olen saanut jostain päähäni että se ei ole vain huono asia. Netissä lukijalla on myös valinnanvapaus olla kiinnostumatta ja klikata itsensä toisiin bittiavaruuksiin, joten kanava on siinä mielessä suhteellisen harmiton.
Aina vaalien alla monessa meistä herää halu vaikuttaa asioihin. Jotkut fantasioivat puolueisiin liittymisellä, mutta kyllä se äänestämiseksi jää. Vaalikoneet saavat päättää ehdokkaan. Mielellänihän minäkin olisin jossain mukana, mutta satun pitämään sangen vähän kokouksissa istumisesta, protokollasta ja joutavista kinoista siitä, oliko tämä nyt minkäkin ohjesäännön mukaista.
Saan tällaisista aivan tarpeeksi yliopistossa, eikä se määrä siellä monen mielestä edes ole suuri. Tie politiikkaan on siis mielenterveyssyistä tukossa, ei voi mittään. Pitää tyytyä tekemään vähäistä työtään ja kirjoittelemaan blogia, jota kukaan ei lue...
Netin turvallisuudesta ja liiallisesta paljastelusta on viime aikoina puhuttu paljon. Minua ei haittaisi, vaikka kaikki tietäisivät kaikki asiani, jos "kaikki" vain olisivat mukavia, fiksuja ja hienotunteisia ihmisiä. Jonkin verran on kuitenkin myös häiriintyneitä paskiaisia, ja tämän pienen vähemmistön takia pitää suuren enemmistön olla vähän varpaillaan.
(Miksi muuten kukaan ei syytä niitä, jotka käyttävät tietoja väärin, vaan niitä, jotka tietoja antavat? Kai avomielisyys on pienempi synti kuin toisen identiteetin varastaminen tai tuhoaminen?)
En siis kerro puolisoni tai lasteni nimiä, ja heistä muutenkin vain hajatietoja. Tuo poikien kuva tuossa on hauska, vaikka kai siitäkin joku kahjo keksii vaikka mitä. Joskus sattuu kavereiden tai sukulaisten taholta niin makoisa anekdootti, että on vain pakko kertoa - tutut tunnistavat, muut kaiketi harvemmin. Koetan jättää tyypit niin vähien mainintojen varaan, että juttu toimii omillaan.
Tarkoitus ei ole sen kummemmin mollata ketään, paitsi joskus kyllä tekee mieli ottaa kantaa julkisesti ammattinsa puolesta esiintyvien sanomisiin ja tekemisiin. Luonnollisesti olen itse altis kritiikille sillä tasolla: kun muutaman viikon päästä alan taas luennoida johdantokurssia, joku opiskelija saattaa hyvinkin kirjoittaa että olipas höpöä. Tosin kivampi olisi sanoa naamakkain, niin voin tehdä asialle jotain :-) Koetan antaa rakentavaa palautetta minäkin.
Erityisen rakkaita asioita minulle ovat historia, yliopisto, koulutus yleensä, kaupunki ja varsinkin Itä-Helsinki, samoin talouden ja yhteiskunnan hämmästyttävät kommellukset, näistä olen kai kipakimmin kirjoittanut. Musiikkia on hauska kommentoida vaikken siitä mitään ymmärräkään kuten en kuulemma kulttuurielämästä muutenkaan. No, minusta kuluttajankin näkökulma on arvokas. Sama pätee ruokaan, en ole mikään martta tai gourmandi vaan kotitarvekokki, jossa asuu pikku kemisti ja hullu tiedemies... Lapsista en viitsi juuri kirjoittaa, netissä pyörii sen verran turhautunutta porukkaa että minun oikeassaolemistani ei siihen enää kaivata :-)
Toivottavasti kirjoitukseni tuottavat ihmisille iloa, ehkä niissä joskus on ihan oikeaa tietoakin. Mielensä pahoittaneille esitän pahoittelut ja pyynnön pohtia mielipahan syytä. Osuiko harhaan vai liiankin oikeaan?
tiistai 12. helmikuuta 2008
Mammonan kahleissa
Joitakin vuosia sitten minulla oli veljeni kanssa ns. tähtihetki, keskustelu jota ei tarvinne kellekään selitellä. Olimme, ja varsinkin minä olin hoitanut erästä vaikeaa ja tärkeää perheasiaa, lakihommineen kaikkineen. Ilmeisesti veljeni oli tyytyväinen suoritukseeni, koska hän loihe lausumaan:
"Sähän pärjäisit jossain ihan oikeissa töissä."
Minä siihen: "Niinku missä?"
"Vaikka juristina. Jossain mistä saa rahaa."
Aika monella tutkijalla on varmasti joko perheen suorasanaisena kommentointina tai ainakin omana pohdintana mielessä ajatus siitä, voisiko omat suunnattomat lahjansa käyttää toisinkin. Ehkä jopa tienata sen fiktiivisen summan, jonka samalla koulutuksella kuulemma muualla saa.
Max Weber kertoo Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki-teoksen alussa anekdootin kalastajasta, jolle joku innokas (en muista tarkkaan enkä jaksa kaivaa kirjaa hyllystä) neuvoo keinot kalastaa enemmän, tienata enemmän - jotta kalastaja voisi sitten istuskella rannalla rauhassa päivät pitkät. "Mutta niinhän minä teen jo nyt", kalastaja vastaa.
Ihmiset suunnittelevat eläkkeellä harrastavansa kaikkea mille ei nyt ole aikaa, eikä vain matkailua ja humppaa vaan ihan vakavia asioita. Sukututkimus on suosiossa, oma ja lähiseudun menneisyys kiinnostaa. Sodat kiinnostavat niitäkin, jotka lapsena kuulivat niistä vain satunnaisia juttuja...
Kai elinkeinoelämää ärsyttää korkeakoululaitoksessa juuri tämä. Ihmiset eivät pinnistä joka hetki johonkin markkinarakoon, vaan ottavat aikaa miettiäkseen ja tuottavat jotain, mille ei aina ole huolella tutkittua kansainvälistä kysyntää, mutta joka on kuitenkin aika sympaattista.
Toinen elinkeinoelämää nyppivä asia on varmasti se, mihin se on itse suurelta osin syypää. Sotien jälkeen Suomessa herättiin vaatimaan entistä pontevammin laajaa kansansivistystä, ja 1960-luvulta alkaen korkeakoululaitos laajenikin voimakkaasti. Jopa maakuntiin, ajatelkaa nyt, siunakkoon.
Ikävä kyllä jonkin tulviminen markkinoille aiheuttaa sen arvon alenemisen, tämän tajuaa sosiaalihistorioitsijakin. Koulutus ei enää takaa vakaata asemaa ja arvostusta, vaan se on vain yksi tapa hankkia maailmassa tarvittavia tietoja ja taitoja. Herrasväeksi ei kelpaa enää edes tohtori.
Tämä on pisnesmiehille todellinen antikliimaksi. Sen lisäksi, että yliopistolla hilluvien sukulaisten elintaso on niin alhainen, että niitä ei melkein kehtaa kutsua sukujuhliin, niillä ei voi edes leveillä vuorineuvoksille tai muille kihoille. Jokaisen systeri on jo väitellyt tai ainakin suunnittelee sitä.
Jos kiireinen pisnesmies olisi ehtinyt kuunnella, olisin paljastanut veljelleni kammottavan salaisuuden: olisin todennäköisesti oikiksessakin päätynyt tutkijaksi ja samaan apurahabingoon kuin nyt. Mutta antaa ihmisten pitää unelmansa...
"Sähän pärjäisit jossain ihan oikeissa töissä."
Minä siihen: "Niinku missä?"
"Vaikka juristina. Jossain mistä saa rahaa."
Aika monella tutkijalla on varmasti joko perheen suorasanaisena kommentointina tai ainakin omana pohdintana mielessä ajatus siitä, voisiko omat suunnattomat lahjansa käyttää toisinkin. Ehkä jopa tienata sen fiktiivisen summan, jonka samalla koulutuksella kuulemma muualla saa.
Max Weber kertoo Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki-teoksen alussa anekdootin kalastajasta, jolle joku innokas (en muista tarkkaan enkä jaksa kaivaa kirjaa hyllystä) neuvoo keinot kalastaa enemmän, tienata enemmän - jotta kalastaja voisi sitten istuskella rannalla rauhassa päivät pitkät. "Mutta niinhän minä teen jo nyt", kalastaja vastaa.
Ihmiset suunnittelevat eläkkeellä harrastavansa kaikkea mille ei nyt ole aikaa, eikä vain matkailua ja humppaa vaan ihan vakavia asioita. Sukututkimus on suosiossa, oma ja lähiseudun menneisyys kiinnostaa. Sodat kiinnostavat niitäkin, jotka lapsena kuulivat niistä vain satunnaisia juttuja...
Kai elinkeinoelämää ärsyttää korkeakoululaitoksessa juuri tämä. Ihmiset eivät pinnistä joka hetki johonkin markkinarakoon, vaan ottavat aikaa miettiäkseen ja tuottavat jotain, mille ei aina ole huolella tutkittua kansainvälistä kysyntää, mutta joka on kuitenkin aika sympaattista.
Toinen elinkeinoelämää nyppivä asia on varmasti se, mihin se on itse suurelta osin syypää. Sotien jälkeen Suomessa herättiin vaatimaan entistä pontevammin laajaa kansansivistystä, ja 1960-luvulta alkaen korkeakoululaitos laajenikin voimakkaasti. Jopa maakuntiin, ajatelkaa nyt, siunakkoon.
Ikävä kyllä jonkin tulviminen markkinoille aiheuttaa sen arvon alenemisen, tämän tajuaa sosiaalihistorioitsijakin. Koulutus ei enää takaa vakaata asemaa ja arvostusta, vaan se on vain yksi tapa hankkia maailmassa tarvittavia tietoja ja taitoja. Herrasväeksi ei kelpaa enää edes tohtori.
Tämä on pisnesmiehille todellinen antikliimaksi. Sen lisäksi, että yliopistolla hilluvien sukulaisten elintaso on niin alhainen, että niitä ei melkein kehtaa kutsua sukujuhliin, niillä ei voi edes leveillä vuorineuvoksille tai muille kihoille. Jokaisen systeri on jo väitellyt tai ainakin suunnittelee sitä.
Jos kiireinen pisnesmies olisi ehtinyt kuunnella, olisin paljastanut veljelleni kammottavan salaisuuden: olisin todennäköisesti oikiksessakin päätynyt tutkijaksi ja samaan apurahabingoon kuin nyt. Mutta antaa ihmisten pitää unelmansa...
perjantai 8. helmikuuta 2008
Velka on veli otettaessa, mikä on eläkevakuutus?
Vielä Hodgkinsonin tematiikasta, on se sen verran hauskaa. Velkojen takiahan moni nykyään työtä tekee: on asuntolainaa, autolainaa, opintolainaa, muita vippejä. Kaikkia näitä tyrkytetään ja tyhmähän se on joka ei ota, vai?
(Toivottavasti kukaan opiskelija ei sentään ole niin hölmö, että ottaa ennemmin pikavipin kuin opintolainaa! Kandee hei katsoa niitä korkojakin joskus.)
Varsinkin asuntolainaa pidetään ihmisen normaalina olotilana; harva kai osteleekaan kämppää ihan pankkitilin saldolla. Luin vain hieman huvittuneena mutta myös surullisena taannoisesta Hesarin Nyt-liitteestä lääkäristä, joka maksaa omastakin mielestään isoa asuntolainaa ja samaan aikaan kyttää paprikan hintaa ruokakaupassa. Olisiko kannattanut ostaa se naapuritalon halvempi kämppä ja syödä sitten mitä huvittaa?
Vakuutukset ovat hassu juttu, jos niitä tarkastelee talouden näkökulmasta. Ihmisille kaupataan turvallisuutta, jatkuvuutta ja tulevaisuuden vakautta, ja samaan aikaan näillä rahoilla tehdään kauppaa ja nopeita voittoja. En ole yhtä epäluuloinen kuin Hodgkinson, joka ei luota näiden näppärien poikien ja tyttöjen hallinnoimiseen yhtään; pankkikriisin eläneenä ja erinäisiä yrityskauppoja todistaneena pidän kuitenkin mielessä, että on sitä kummempaakin nähty kuin piensäästäjien ja -sijoittajien rahojen katoaminen taivaan tuuliin. If... totta tosiaan!
Ei niin ettenkö kiltisti maksaisi eläkevakuutusta minäkin, apurahalla on eletty sen verran paljon ja mihinpä se tästä muuttuisi. Muutama vuosi sitten aiheesta keskusteltiin laitoksella enemmänkin, ja yksi mielipide oli, että paremmin pärjää jos laittaa rahansa jonnekin mistä ne saa myös pois. Jos jaksaisi itse vääntää osakesalkkunsa tms. kanssa niin kai se olisikin tuottoisampaa. Eläkevakuutus on laiskan ratkaisu, uskon ja toivon asia kuten asuntojen arvokin.
Tutkijan ura (josta pari sanaa myöhemmin) on sellainen, että suht vakaana jatkuessaankin se tuottaa helposti velkaantumista. Kun tulot ovat parhaimmassakin tapauksessa korkeintaan kohtuulliset, ei säästöön jää oikein mitään. Kun apurahaputki katkeaa, tai jopa kun se ei katkea, mutta maksajapuolella pätkii, joutuu helposti velkakierteeseen. Sosiaaliturvaahan tutkijalla ei juuri ole ja sen saaminen kestää, kuten äsken nettihesarista luin.
Eli kortit ja vipit tulevat tutuiksi. Kaveritkin tuppaavat olemaan aika persaukisia ja puolisoksi valikoituu kuitenkin samanlainen hippi eikä mikään magnaatti. Yritä siinä sitten olla vapaa saati anarkisti. Kun "oikeisiin töihin meneminen" tarkoittaa sitä, että ei voi tehdä sitä työtä, jota haluaa ja johon on saanut koulutuksen.
Velaksi eläminen sitoo ihmistä, eikä siinä siteessä mitään jos liksa juoksee. Näkisin kuitenkin, että muidenkin kuin tutkijoiden kannattaa pitää elämässään jouston varaa ja olla uskomatta kaikkia mainosmiesten lirkutuksia. Edes vakuutusmainosten. Jos oikein tosissaan haluaa turvata tulevaisuuden, se varmaan tarkoittaa nykyisten menojen hallintaa. Pankit näet saavat rahansa aina ja ovat asiakkaan puolella vain siihen pisteeseen asti, kun häneltä voi vielä saada jotakin.
(Toivottavasti kukaan opiskelija ei sentään ole niin hölmö, että ottaa ennemmin pikavipin kuin opintolainaa! Kandee hei katsoa niitä korkojakin joskus.)
Varsinkin asuntolainaa pidetään ihmisen normaalina olotilana; harva kai osteleekaan kämppää ihan pankkitilin saldolla. Luin vain hieman huvittuneena mutta myös surullisena taannoisesta Hesarin Nyt-liitteestä lääkäristä, joka maksaa omastakin mielestään isoa asuntolainaa ja samaan aikaan kyttää paprikan hintaa ruokakaupassa. Olisiko kannattanut ostaa se naapuritalon halvempi kämppä ja syödä sitten mitä huvittaa?
Vakuutukset ovat hassu juttu, jos niitä tarkastelee talouden näkökulmasta. Ihmisille kaupataan turvallisuutta, jatkuvuutta ja tulevaisuuden vakautta, ja samaan aikaan näillä rahoilla tehdään kauppaa ja nopeita voittoja. En ole yhtä epäluuloinen kuin Hodgkinson, joka ei luota näiden näppärien poikien ja tyttöjen hallinnoimiseen yhtään; pankkikriisin eläneenä ja erinäisiä yrityskauppoja todistaneena pidän kuitenkin mielessä, että on sitä kummempaakin nähty kuin piensäästäjien ja -sijoittajien rahojen katoaminen taivaan tuuliin. If... totta tosiaan!
Ei niin ettenkö kiltisti maksaisi eläkevakuutusta minäkin, apurahalla on eletty sen verran paljon ja mihinpä se tästä muuttuisi. Muutama vuosi sitten aiheesta keskusteltiin laitoksella enemmänkin, ja yksi mielipide oli, että paremmin pärjää jos laittaa rahansa jonnekin mistä ne saa myös pois. Jos jaksaisi itse vääntää osakesalkkunsa tms. kanssa niin kai se olisikin tuottoisampaa. Eläkevakuutus on laiskan ratkaisu, uskon ja toivon asia kuten asuntojen arvokin.
Tutkijan ura (josta pari sanaa myöhemmin) on sellainen, että suht vakaana jatkuessaankin se tuottaa helposti velkaantumista. Kun tulot ovat parhaimmassakin tapauksessa korkeintaan kohtuulliset, ei säästöön jää oikein mitään. Kun apurahaputki katkeaa, tai jopa kun se ei katkea, mutta maksajapuolella pätkii, joutuu helposti velkakierteeseen. Sosiaaliturvaahan tutkijalla ei juuri ole ja sen saaminen kestää, kuten äsken nettihesarista luin.
Eli kortit ja vipit tulevat tutuiksi. Kaveritkin tuppaavat olemaan aika persaukisia ja puolisoksi valikoituu kuitenkin samanlainen hippi eikä mikään magnaatti. Yritä siinä sitten olla vapaa saati anarkisti. Kun "oikeisiin töihin meneminen" tarkoittaa sitä, että ei voi tehdä sitä työtä, jota haluaa ja johon on saanut koulutuksen.
Velaksi eläminen sitoo ihmistä, eikä siinä siteessä mitään jos liksa juoksee. Näkisin kuitenkin, että muidenkin kuin tutkijoiden kannattaa pitää elämässään jouston varaa ja olla uskomatta kaikkia mainosmiesten lirkutuksia. Edes vakuutusmainosten. Jos oikein tosissaan haluaa turvata tulevaisuuden, se varmaan tarkoittaa nykyisten menojen hallintaa. Pankit näet saavat rahansa aina ja ovat asiakkaan puolella vain siihen pisteeseen asti, kun häneltä voi vielä saada jotakin.
torstai 7. helmikuuta 2008
Stroking ja muita kummallisuuksia
(Tunnen itseni tosiaan kotirouvaksi kun kerron aina vain miehestäni, mutta menköön nyt.)
Mies on työn puolesta englannin keskustelukurssilla - nykyään inssien pitää osata puhuakin. Ilmeisesti kurssi on hauska ja opettavainen, koska brittisyntyinen opettaja painottaa kulttuuria ja kyselee joskus hassuja suomalaisuudestakin.
Jokin aika sitten niillä oli käsittelyssä kevyt lämmittelykeskustelu eli "stroking". Kättelyn saati poskisuudelmien sijasta siellä päin maailmaa kuulemma puhutaan säästä sun muusta ympäripyöreitä, "silitellään". Kuulostaa kummalta mutta näin minulle kerrottiin.
Telkkarista voi kuka tahansa tarkistaa ja moni käydä paikan päälläkin katsomassa, että eivät ne siellä mitään kohteliaita ole ja aika in medias res tarpeen tullen ja muutenkin. Jäin silti miettimään, onko pintapuolisen kanssakäymisen unohtaminen yksi syy siihen, miksi suomalainen arki on monesti niin väsyttävää.
Meidäthän on opetettu puhumaan aina asiaa. Jos ei ole mitään sanottavaa, ei tarvitse sanoa mitään. Hyvä tähän asti. Mutta sitten kun sanotaan, pitääkö sen aina olla kivitalon kokoinen järkäle ja syvällinen totuus? Saako rupatella yhdentekeviä vain ollakseen toisen ihmisen kanssa hetken aikaa? Ja pysytellä yhdentekevyyksissä, jotta toinen ei menisi pois? Saako mennä pois, jos ei kestä toisen järkäleitä?
Lasten kanssa kaupungilla kulkeva saa osakseen huomiota, tosin lähinnä mummuilta ja toisilta lapsellisilta. Vanhukset osaavatkin usein kevyen juttelun, ja kiittävät vielä kun tiet eroavat. Toiset äidit (sillä äitejähän he usein ovat) samoin, ainakin jos oma tai vanhempien synnyinmaa ei ole Suomi... monesti tuntuu, että suomalaisilla äideillä pitää olla jotain vakavaa sanottavaa lapsistaankin, ennen kuin juttusille voi ruveta.
Ei ihme, että monet lapsettomat niin kauhistelevat pikkulasten vanhempien elämää. Se voi tosiaan vaikuttaa synkältä puurtamiselta, jos siitä ei kehtaa kertoa muuta kuin sairaudet, allergiat ja käytösongelmat. Muu kun olisi kai heppoista ja pinnallista. Kivaa ei ole koskaan?
Eräs ystäväni sanoi vuosia sitten toiselle ikimuistettavasti: "Mennään kahville, mä en jaksa ketään ihmisiä." Huvittavuudestaan huolimatta lause on tärkeä. "Ihmisten" kanssa pitää osata käyttäytyä, mutta toisaalta pitää olla valmis moninaiseen vuorovaikutukseen.
Hyvän ystävän kanssa taas on oikea paikka puhua henkeviä ja käsitellä vaikeitakin asioita. Ehkä kouluissa ja työpaikoilla olisi parempi ilmapiiri, jos vältettäisiin kiusallisia tai liian henkilökohtaisia aiheita? Mutta olisiko se epärehellistä, mistä sitten puhuttaisiin? Säästä? Se nyt ei ainakaan ole enää kevyen rupattelun aihe...
Mies on työn puolesta englannin keskustelukurssilla - nykyään inssien pitää osata puhuakin. Ilmeisesti kurssi on hauska ja opettavainen, koska brittisyntyinen opettaja painottaa kulttuuria ja kyselee joskus hassuja suomalaisuudestakin.
Jokin aika sitten niillä oli käsittelyssä kevyt lämmittelykeskustelu eli "stroking". Kättelyn saati poskisuudelmien sijasta siellä päin maailmaa kuulemma puhutaan säästä sun muusta ympäripyöreitä, "silitellään". Kuulostaa kummalta mutta näin minulle kerrottiin.
Telkkarista voi kuka tahansa tarkistaa ja moni käydä paikan päälläkin katsomassa, että eivät ne siellä mitään kohteliaita ole ja aika in medias res tarpeen tullen ja muutenkin. Jäin silti miettimään, onko pintapuolisen kanssakäymisen unohtaminen yksi syy siihen, miksi suomalainen arki on monesti niin väsyttävää.
Meidäthän on opetettu puhumaan aina asiaa. Jos ei ole mitään sanottavaa, ei tarvitse sanoa mitään. Hyvä tähän asti. Mutta sitten kun sanotaan, pitääkö sen aina olla kivitalon kokoinen järkäle ja syvällinen totuus? Saako rupatella yhdentekeviä vain ollakseen toisen ihmisen kanssa hetken aikaa? Ja pysytellä yhdentekevyyksissä, jotta toinen ei menisi pois? Saako mennä pois, jos ei kestä toisen järkäleitä?
Lasten kanssa kaupungilla kulkeva saa osakseen huomiota, tosin lähinnä mummuilta ja toisilta lapsellisilta. Vanhukset osaavatkin usein kevyen juttelun, ja kiittävät vielä kun tiet eroavat. Toiset äidit (sillä äitejähän he usein ovat) samoin, ainakin jos oma tai vanhempien synnyinmaa ei ole Suomi... monesti tuntuu, että suomalaisilla äideillä pitää olla jotain vakavaa sanottavaa lapsistaankin, ennen kuin juttusille voi ruveta.
Ei ihme, että monet lapsettomat niin kauhistelevat pikkulasten vanhempien elämää. Se voi tosiaan vaikuttaa synkältä puurtamiselta, jos siitä ei kehtaa kertoa muuta kuin sairaudet, allergiat ja käytösongelmat. Muu kun olisi kai heppoista ja pinnallista. Kivaa ei ole koskaan?
Eräs ystäväni sanoi vuosia sitten toiselle ikimuistettavasti: "Mennään kahville, mä en jaksa ketään ihmisiä." Huvittavuudestaan huolimatta lause on tärkeä. "Ihmisten" kanssa pitää osata käyttäytyä, mutta toisaalta pitää olla valmis moninaiseen vuorovaikutukseen.
Hyvän ystävän kanssa taas on oikea paikka puhua henkeviä ja käsitellä vaikeitakin asioita. Ehkä kouluissa ja työpaikoilla olisi parempi ilmapiiri, jos vältettäisiin kiusallisia tai liian henkilökohtaisia aiheita? Mutta olisiko se epärehellistä, mistä sitten puhuttaisiin? Säästä? Se nyt ei ainakaan ole enää kevyen rupattelun aihe...
tiistai 5. helmikuuta 2008
Runeberg's tart
Kaiketi tuo käännöskukkanen nähdään tänäänkin useassa ruokalassa :-)
Hesarissa joku kondiittorintekele väitti, että runebergintorttuja on vaikea saada onnistumaan kotioloissa. Höpön höpön. Samaisessa lehdessä neljä vuotta sitten ilmestyneellä ohjeella (jota en viitsi laittaa tähän jos se on joku tekijänoikeusjuttu) ainakin onnistui. Kuorruttaminen nyt ei ole bravuurini mutta muuten.
En itse asiassa ole näiden torttujen ylin ystävä, koska laatu vaihtelee niin paljon. Monesti ne ovat tahmeaa tönkköä tai aika mauttomia. Mutta ajatelkaapa tuoretta, vielä lämmintä kardemummaa aistinelimissä...
Sain tehdessäni selville myös sen, että Fredrika Runebergin on täytynyt olla taikinansyöjiä. Niin hyvää jo paistamaton tahdas oli. Ne, jotka uskovat että kunnon emännän sormi ei kulhossa käväise kirjoitelkoot Joulupukille edelleen :-)
En jaksanut kostuttaa torttuja millään; siinähän hillo imeytyy, se riittää näin kotioloissa. Mies kysyi, missä se viina on ja lupasin, että hän saa dipata torttua Jalluun jos tahtoo. Minusta leivonnainen ei siitä parane, että sen läheisyydessä ei voi sytyttää avotulta. Makuasia!
Hesarissa joku kondiittorintekele väitti, että runebergintorttuja on vaikea saada onnistumaan kotioloissa. Höpön höpön. Samaisessa lehdessä neljä vuotta sitten ilmestyneellä ohjeella (jota en viitsi laittaa tähän jos se on joku tekijänoikeusjuttu) ainakin onnistui. Kuorruttaminen nyt ei ole bravuurini mutta muuten.
En itse asiassa ole näiden torttujen ylin ystävä, koska laatu vaihtelee niin paljon. Monesti ne ovat tahmeaa tönkköä tai aika mauttomia. Mutta ajatelkaapa tuoretta, vielä lämmintä kardemummaa aistinelimissä...
Sain tehdessäni selville myös sen, että Fredrika Runebergin on täytynyt olla taikinansyöjiä. Niin hyvää jo paistamaton tahdas oli. Ne, jotka uskovat että kunnon emännän sormi ei kulhossa käväise kirjoitelkoot Joulupukille edelleen :-)
En jaksanut kostuttaa torttuja millään; siinähän hillo imeytyy, se riittää näin kotioloissa. Mies kysyi, missä se viina on ja lupasin, että hän saa dipata torttua Jalluun jos tahtoo. Minusta leivonnainen ei siitä parane, että sen läheisyydessä ei voi sytyttää avotulta. Makuasia!
sunnuntai 3. helmikuuta 2008
Lapset ja hyvinvointi
Eikös olekin sormea heristävä otsikko. Härifrån tvättas syyllistämistä ja oikeassa olemista...
Siellä Hodgkinsonin rakastamalla keskiajallahan ei useinkaan ollut suurta eroa kodilla ja työpaikalla, jos oli ollenkaan. Tällöin ei edes "isän rooli" vaatinut suurta harppaamista työminästä kotiminään, eikä varsinkaan tuntikausien pendelöimistä. "Omaa aikaa" oli kaikilla vähän jos ollenkaan, koska muista erillinen identiteetti ja sen toteuttaminen olivat harvinaisia (en koskaan menisi sanomaan, että jonain aikana ei olisi ollenkaan ollut olemassa jotain ajatustapaa).
Nykyinen länsimainen elämäntapa taas korostaa jokaisen ihmisen erillisyyttä. Perhe-elämässä tämä on suurin ongelma, koska jokaisen erillisen ihmiset tarpeet ja niiden "yhteensovittaminen" ovat hankala asia. Varsinkin, kun aikuisten tarpeet eivät useinkaan ole heidän tarpeitaan, vaan heidän työnantajiensa ja kulutusyhteiskunnan.
Hodgkinsonin hellimä ajatus siitä, että töitä tehtäisiin vain sen verran kuin on pakko - eli nälän aiheuttamina pakkoliikkeinä - on lasten ja vanhempienkin hyvinvoinnin kannalta erittäin kannatettava. Sen varsinkin tiedän kokemuksesta, että lasten tarvitsemien tavaroiden ja asioiden lista on huomattavasti lyhyempi kuin se, mitä heille olisi tarjolla. Pikkulasten takia ei tarvitse painaa duunia suoli ulkona.
Uskon myös, satunnaisista lähteistä keräämääni maailmankuvaan vedoten, että toisten ihmisten läheisyys on terveellistä. Lasten kanssa vietetty aika ei ole välttämättä väsyttävää ja ahdistavaa, jonka jälkeen siitä kaipaa pois "tuulettumaan". Pikemminkin, jos perhe-elämän saa edes ajoittain ja jotenkuten toimimaan, aikuisten virkistäytymistavat lieveilmiöineen voivat vaikuttaa ummehtuneilta.
(Miksi muuten aikuisuudeksi kutsutaan myöhäispuberteettisia käyttäytymistapoja? Viinalla urheilua, seksillä harjoittelua ja "maailmanparantamista". Ehkä siksi, että tällainen epävarma ihminen on mainosmiehille helppo kohde?)
Miehet ovat menettäneet eniten siinä kehityksessä, jossa on erotettu toisistaan työ ja vapaa-aika, julkinen ja yksityinen. Veikkaanpa, että miesten korkeampi kuolleisuus ja alhaisempi eliniänodote johtuvat osittain tästä: miehet on erotettu ihmisyyden parantavista puolista. Kalapuikkoviikset ovat vain yksi oire laajemmasta ongelmasta...
Naisten työssäkäynti on totuttu problematisoimaan, mutta eihän miestenkään työskentely poissa kotoa mikään mukava asia ole. Ja sitä pitäisi muka tehdä vielä enemmän. Läskikapinasta viis, ylityökapinaa me tarvitsemme.
Naiset ovat tosin kyenneet jo ennen "siirtymistään työelämään" pilaamaan hommat itseltään. Vai olivatko ne kansakunnan luonnostelleet miehet, jotka keksivät, että perhekin on kurinalaisesti johdettu laitos ja äiti sen itseoikeutettu pomo? Tietenkin aina hellä ja ymmärtäväinen, koska se on todellisen naisen luonto... viis tähän sisältyvistä ristiriidoista, hyvin on mennyt kansaan tai pistetty menemään.
Äitimyytti on omiaan viemään ilon äitiydestä, että olisi jokin yleisempi äitiys jota minunkin pitäisi toteuttaa. Lapsetkin pitäisi näet saada samaan muottiin, mutta ne ovat sen verran anarkisteja ainakin meillä, että vaikeaa on, tai olisi. Kotona olemisen kutsuminen työksi onkin epäilyttävää kehitystä - onko siis jollain normittavalla taholla oikeus tulla katsomaan, miten tehokkaasti meillä hommat hoidetaan?!
Minusta on turhaa keskustella siitä, pitäisikö isän vai äidin hoitaa lasta kotona ja kuinka paljon. Molemmilla pitäisi olla mahdollisuus säännöstellä työntekoaan ja olla olemassa omille lapsilleen muutenkin kuin iltayöstä kotiin raahautuvina kummituksina. Taannoin esitetty vanhempainlomamalli 6+6+6 (mistä kuka tahansa kristillisdemokraatti osaa poimia nuo numerot!) on hyvä alku, mutta suunnan pitäisi olla kohti vähemmän raivopäistä töissä jumittamista kokonaisuudessaan.
Nyt pitää mennä katsomaan, millainen liukumäki on syntynyt olohuoneeseen...
Siellä Hodgkinsonin rakastamalla keskiajallahan ei useinkaan ollut suurta eroa kodilla ja työpaikalla, jos oli ollenkaan. Tällöin ei edes "isän rooli" vaatinut suurta harppaamista työminästä kotiminään, eikä varsinkaan tuntikausien pendelöimistä. "Omaa aikaa" oli kaikilla vähän jos ollenkaan, koska muista erillinen identiteetti ja sen toteuttaminen olivat harvinaisia (en koskaan menisi sanomaan, että jonain aikana ei olisi ollenkaan ollut olemassa jotain ajatustapaa).
Nykyinen länsimainen elämäntapa taas korostaa jokaisen ihmisen erillisyyttä. Perhe-elämässä tämä on suurin ongelma, koska jokaisen erillisen ihmiset tarpeet ja niiden "yhteensovittaminen" ovat hankala asia. Varsinkin, kun aikuisten tarpeet eivät useinkaan ole heidän tarpeitaan, vaan heidän työnantajiensa ja kulutusyhteiskunnan.
Hodgkinsonin hellimä ajatus siitä, että töitä tehtäisiin vain sen verran kuin on pakko - eli nälän aiheuttamina pakkoliikkeinä - on lasten ja vanhempienkin hyvinvoinnin kannalta erittäin kannatettava. Sen varsinkin tiedän kokemuksesta, että lasten tarvitsemien tavaroiden ja asioiden lista on huomattavasti lyhyempi kuin se, mitä heille olisi tarjolla. Pikkulasten takia ei tarvitse painaa duunia suoli ulkona.
Uskon myös, satunnaisista lähteistä keräämääni maailmankuvaan vedoten, että toisten ihmisten läheisyys on terveellistä. Lasten kanssa vietetty aika ei ole välttämättä väsyttävää ja ahdistavaa, jonka jälkeen siitä kaipaa pois "tuulettumaan". Pikemminkin, jos perhe-elämän saa edes ajoittain ja jotenkuten toimimaan, aikuisten virkistäytymistavat lieveilmiöineen voivat vaikuttaa ummehtuneilta.
(Miksi muuten aikuisuudeksi kutsutaan myöhäispuberteettisia käyttäytymistapoja? Viinalla urheilua, seksillä harjoittelua ja "maailmanparantamista". Ehkä siksi, että tällainen epävarma ihminen on mainosmiehille helppo kohde?)
Miehet ovat menettäneet eniten siinä kehityksessä, jossa on erotettu toisistaan työ ja vapaa-aika, julkinen ja yksityinen. Veikkaanpa, että miesten korkeampi kuolleisuus ja alhaisempi eliniänodote johtuvat osittain tästä: miehet on erotettu ihmisyyden parantavista puolista. Kalapuikkoviikset ovat vain yksi oire laajemmasta ongelmasta...
Naisten työssäkäynti on totuttu problematisoimaan, mutta eihän miestenkään työskentely poissa kotoa mikään mukava asia ole. Ja sitä pitäisi muka tehdä vielä enemmän. Läskikapinasta viis, ylityökapinaa me tarvitsemme.
Naiset ovat tosin kyenneet jo ennen "siirtymistään työelämään" pilaamaan hommat itseltään. Vai olivatko ne kansakunnan luonnostelleet miehet, jotka keksivät, että perhekin on kurinalaisesti johdettu laitos ja äiti sen itseoikeutettu pomo? Tietenkin aina hellä ja ymmärtäväinen, koska se on todellisen naisen luonto... viis tähän sisältyvistä ristiriidoista, hyvin on mennyt kansaan tai pistetty menemään.
Äitimyytti on omiaan viemään ilon äitiydestä, että olisi jokin yleisempi äitiys jota minunkin pitäisi toteuttaa. Lapsetkin pitäisi näet saada samaan muottiin, mutta ne ovat sen verran anarkisteja ainakin meillä, että vaikeaa on, tai olisi. Kotona olemisen kutsuminen työksi onkin epäilyttävää kehitystä - onko siis jollain normittavalla taholla oikeus tulla katsomaan, miten tehokkaasti meillä hommat hoidetaan?!
Minusta on turhaa keskustella siitä, pitäisikö isän vai äidin hoitaa lasta kotona ja kuinka paljon. Molemmilla pitäisi olla mahdollisuus säännöstellä työntekoaan ja olla olemassa omille lapsilleen muutenkin kuin iltayöstä kotiin raahautuvina kummituksina. Taannoin esitetty vanhempainlomamalli 6+6+6 (mistä kuka tahansa kristillisdemokraatti osaa poimia nuo numerot!) on hyvä alku, mutta suunnan pitäisi olla kohti vähemmän raivopäistä töissä jumittamista kokonaisuudessaan.
Nyt pitää mennä katsomaan, millainen liukumäki on syntynyt olohuoneeseen...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)