Tunteisiin liittyen, muistui mieleeni joskus aikanaan käyttämäni vertaus, jonka mukaan tieteenalan opiskelu on kuin syntyisi perheeseen. Kuulostaa ehkä liioittelevalta, eikä ammattinsa yliopiston ulkopuolelta löytävälle asia ehkä olekaan niin dramaattinen. Mutta antakaahan kun jatkan.
Perheet ovat yleensä osa laajempia sukuja, joissa taas on "monenlaista ilmaa" - joskus tullaan toimeen mainiosti, useimmiten ollaan enemmän tai vähemmän tahmaisissa väleissä. Tieteenalatkin ovat monihaaraisia puita, joissa on toisensa huonosti tuntevia oksia ja niitä, jotka hankaavat jatkuvasti vastakkain.
Suvut puolestaan ovat aina jonkintasoisia saippuaoopperoita (nuoremman polven mielestä) käsittämättömine intohimoineen ja outoine ihmissuhdesotkuineen. Muinaisessa Kuplassa sanottiin aina alussa: "Confused? You won't be, after this episode of...Soap". Yliopistossa tätä edustavat johdantokurssit.
Kesken mukaan tulevan pitäisi kyetä valitsemaan puolensa, ja usein kasvinperhe suorastaan tyrkyttää omia tulkintojaan menneisyydestä. Miten ne toimivat nykyisessä käytännössä on sitten eri asia.
Monesti koko homma aukeaa vasta sitten, kun saa selville, kuka makasikaan kenenkin kanssa kuusikymmentä vuotta sitten. Tieteessä tätä edustavat jo unhoon painuneet opettaja-oppilassuhteet ja menneisyyden poliittiset riennot.
Itsenäinen elämä on mahdollista vasta sitten, kun kykenee sekä ymmärtämään ja hyväksymään vanhemman polven ansiot ja puutteet että toisaalta tekemään omaa työtään mielekkäällä tavalla, polveutumisensa ja geneettiset virheensä sietäen.
Monesti lapset sotketaan mukaan aivan joutaviin kiistoihin, ja lapset ottavat asiat niin vakavasti kuin vain lapset voivat. Muinainen Taso/Polho-kinastelu oli pahimmillaan tätä (ei kai sitä kukaan enää jaksa). Nykytodellisuudessa "ylä- ja alakerta" tekevät usein onnistunutta yhteistyötä, eikä kaikista tutkijoista osaa ulkopuolinen edes sanoa, onko heidän nimensä Capulet vai Montague. No, tästäkin voi riidellä jos tahtoo.
Hyvä esimerkki sukujen kummallisuudesta on, kun minulle selvisi että mummoni kanssa paljon aikaa viettävä nainen ei ollutkaan yksi hänen sisaristaan, vaan äitini isäpuolen äitipuoli. Tässä vaiheessa aloin tivata sukuselvityksiä enemmänkin.
Mieheni pistää silti paremmaksi: hänen sanastoonsa kuuluvat niin "ex-setä" kuin "nollasosavelikin"... Jälkimmäinen on isän ex-vaimon poika, jonka kanssa ollaan välilöissä edelleen. Eksoottista jos mikä.
Jokainen voi huvitella miettimällä oman alansa kauniita ja rohkeita - antaa mukavasti perspektiiviä omallekin työlle. Kuka olikaan meidän perheen kotivävy?
keskiviikko 31. lokakuuta 2007
tiistai 30. lokakuuta 2007
Tutkijan tunteet
Aili Nenola puhui keväisessä jäähyväisluennossaan tutkijan tunteista otsikolla "Itken ja tutkin". Hänen painotuksensa oli siinä, että tutkimusaihe itkettää ja siitä voi olla jopa vaikea tehdä julkaisuja sen arkaluonteisuuden vuoksi. Niin monen aiheen kohdalla onkin, mutta tunteet ovat mukana myös silloin, kun tutkimusaihe on jollain lailla tekemisissä tutkijan oman elämän kanssa.
Harva valitsee aiheen suoraan omasta tai edes perheenjäsenensä elämästä. Ei se niin yksinkertaista ole. Pikemminkin liikkeellä ollaan ylevin ajatuksin ja epäitsekkäin motiivein: tästähän kaikki janoavat uutta tietoa... ja jos vaikkapa väitöskirjantekijä saa aiheensa läpi laitoksella, niin saattaa ollakin. Rahoittajatahothan ne lopulta ratkaisevat, mikä tässä maailmassa tärkeää on.
Sitten pitää vain tehdä se tutkimus. Taisi olla Sakari Heikkinen, joka aikanaan tason kahvipöydässä ihmetteli, miksi väitöskirjantekijät niin usein pyytävät esipuheissaan anteeksi sitä, ettei tutkimus muistuta ensimmäistä tutkimussuunnitelmaa. Totta onkin, että pikemminkin pahoittelun aihetta olisi jos se muistuttaisi...
Itsekin tässä post doccina äljentelen sen asian kanssa, miten toteuttaisin tutkimussuunnitelman ja miten ei ehkä kannattaisi. Paljon on tehty, mitäs sitten? Mistä asiasta maailma sitä tietoa kaipasikaan ja mistä voin sitä antaa. Ja mikä on minusta itsestäni tärkeää ja hauskaa.
Ehkä joku pystyy "itkemään ja tutkimaan" siinä mielessä, että aiheen ei ole pakko olla kiinnostava. Minä olen niin heikkoa tekoa etten tosiaankaan voi. Okei, kuolema ei ole hauskaa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta suunnattoman kiinnostavaa kaikin tavoin. Lienenkö tätä seikkaa kyennyt välittämään.
Kirjoittaminen näet varsinkin on vaikeaa. Vaikka ajatukset olisivat selkeinä päässä, tekstistä tulee silti tankkaavaa tönkköä, jossa helposti vielä näkyvät tutkimusaineiston ja -aikakauden sanontatavat (varsinkin 1900-luvun suomenkielisen Suomen tutkijoiden jatkuva riesa). Miksi ihminen ei saa asiaansa sanottua? Mikä siinä on niin vaarallista?
Tutkimusaiheen tärkeys omassa elämässä voi selvitä vasta tutkimuksen päättymisen jälkeen - näin ainakin minulle on käynyt. Ei sitä pidä hävetä, jos tutkimus on koetettu tehdä ammattitaidolla ja alistettu kollegoiden kritiikille. He kyllä kysyvät että mitä helvettiä sinä tästä jauhat ja etkö huomaa että tuo on epäolennaista. Se sattuu, voi kuinka se sattuu mutta sitten siihen tottuu ja koettaa parantaa tapansa jos vain voi.
Kun oppii ottamaan omatkin tunteensa työvälineinä, oman epävarmuutensa ja loukkaannuksensa merkkeinä ratkaisua vaativasta ongelmasta, alkaa päästä jyvälle ainakin omista työtavoistaan ja siitä, miksi jokin asia ei aikanaan onnistunut. Varsinkin, jos kuvittelee jonkun saman alan ihmisen sanoneen tahallaan pahasti, kannattaa mennä juttelemaan uudestaan. Olen usein huomannut, että kyseessä on aika mukava ihminen, jolla on suuriakin pedagogisia valmiuksia, joita en vain ole aikanaan osannut arvostaa. No, ei aina käy näin, mutta on se mahdollista.
Olen miettinyt näitä asioita usein lukiessani kavereideni tekstejä. Tutuista ihmisistä pystyy paremmin sanomaan, minkä kipupisteen päällä he kulloinkin istuvat ja mitä sille voisi tehdä. Tai ainakin osaa sanoa nätisti, ja niin että siitä on hyötyä nyt eikä ensi vuosikymmenellä. Palaute on taitolaji, eikä siinä voi aina onnistua. Olemme me ihmiset niin monimutkaisia virityksiä joka ikinen.
Harva valitsee aiheen suoraan omasta tai edes perheenjäsenensä elämästä. Ei se niin yksinkertaista ole. Pikemminkin liikkeellä ollaan ylevin ajatuksin ja epäitsekkäin motiivein: tästähän kaikki janoavat uutta tietoa... ja jos vaikkapa väitöskirjantekijä saa aiheensa läpi laitoksella, niin saattaa ollakin. Rahoittajatahothan ne lopulta ratkaisevat, mikä tässä maailmassa tärkeää on.
Sitten pitää vain tehdä se tutkimus. Taisi olla Sakari Heikkinen, joka aikanaan tason kahvipöydässä ihmetteli, miksi väitöskirjantekijät niin usein pyytävät esipuheissaan anteeksi sitä, ettei tutkimus muistuta ensimmäistä tutkimussuunnitelmaa. Totta onkin, että pikemminkin pahoittelun aihetta olisi jos se muistuttaisi...
Itsekin tässä post doccina äljentelen sen asian kanssa, miten toteuttaisin tutkimussuunnitelman ja miten ei ehkä kannattaisi. Paljon on tehty, mitäs sitten? Mistä asiasta maailma sitä tietoa kaipasikaan ja mistä voin sitä antaa. Ja mikä on minusta itsestäni tärkeää ja hauskaa.
Ehkä joku pystyy "itkemään ja tutkimaan" siinä mielessä, että aiheen ei ole pakko olla kiinnostava. Minä olen niin heikkoa tekoa etten tosiaankaan voi. Okei, kuolema ei ole hauskaa sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta suunnattoman kiinnostavaa kaikin tavoin. Lienenkö tätä seikkaa kyennyt välittämään.
Kirjoittaminen näet varsinkin on vaikeaa. Vaikka ajatukset olisivat selkeinä päässä, tekstistä tulee silti tankkaavaa tönkköä, jossa helposti vielä näkyvät tutkimusaineiston ja -aikakauden sanontatavat (varsinkin 1900-luvun suomenkielisen Suomen tutkijoiden jatkuva riesa). Miksi ihminen ei saa asiaansa sanottua? Mikä siinä on niin vaarallista?
Tutkimusaiheen tärkeys omassa elämässä voi selvitä vasta tutkimuksen päättymisen jälkeen - näin ainakin minulle on käynyt. Ei sitä pidä hävetä, jos tutkimus on koetettu tehdä ammattitaidolla ja alistettu kollegoiden kritiikille. He kyllä kysyvät että mitä helvettiä sinä tästä jauhat ja etkö huomaa että tuo on epäolennaista. Se sattuu, voi kuinka se sattuu mutta sitten siihen tottuu ja koettaa parantaa tapansa jos vain voi.
Kun oppii ottamaan omatkin tunteensa työvälineinä, oman epävarmuutensa ja loukkaannuksensa merkkeinä ratkaisua vaativasta ongelmasta, alkaa päästä jyvälle ainakin omista työtavoistaan ja siitä, miksi jokin asia ei aikanaan onnistunut. Varsinkin, jos kuvittelee jonkun saman alan ihmisen sanoneen tahallaan pahasti, kannattaa mennä juttelemaan uudestaan. Olen usein huomannut, että kyseessä on aika mukava ihminen, jolla on suuriakin pedagogisia valmiuksia, joita en vain ole aikanaan osannut arvostaa. No, ei aina käy näin, mutta on se mahdollista.
Olen miettinyt näitä asioita usein lukiessani kavereideni tekstejä. Tutuista ihmisistä pystyy paremmin sanomaan, minkä kipupisteen päällä he kulloinkin istuvat ja mitä sille voisi tehdä. Tai ainakin osaa sanoa nätisti, ja niin että siitä on hyötyä nyt eikä ensi vuosikymmenellä. Palaute on taitolaji, eikä siinä voi aina onnistua. Olemme me ihmiset niin monimutkaisia virityksiä joka ikinen.
perjantai 26. lokakuuta 2007
Fredrika R.
Lokakuun humppaputken päätti eilinen teatterikäynti Avoimissa Ovissa. Fredrika R. oli kappaleen nimi.
Innostuin aiheesta alunperin luettuani Runebergista työn vuoksi jutun jos toisenkin. Ystäväni Aija tarttui syöttiin, olemmehan molemmat tavallamme suomalaisen sosiaalihistorian ja vähän sukupuolihistoriankin tutkijoita. Jostain syystä näihin taide-elämyksiin pitää aina ujuttaa työ, niin ei vahingossakaan tule huviteltua...
Yleisön keski-ikä oli tässä tilaisuudessa noin 65 vuotta ja miehiä oli paikalla Aijan laskujen mukaan kolme. Liekö jokin daamien kulttuuriseura varannut näytöksen melkein kokonaan? Meillä oli hyvät paikat lavan vieressä. Avoimissa Ovissa katsomoon saa tuoda juomia, mikä vähensi kiusallista rykinää mukavasti. Kiva pieni teatteri, tykkään noista kunhan esitys ei kovin pahasti syliin tule.
Näytelmä oli hyvä, jos niistä mitään ymmärrän kun niin harvoin käyn. Pieni lava, niukka lavastus ja neljä näyttelijää joista kaksi moninaisissa rooleissa saivat ainakin minut uskomaan, että nyt mennään 1800-lukua ja Tengströmien sukupiiriä.
Erityiskiitokset Paavo Kerosuolle, jonka sananmukaisesti loikkiminen roolista toiseen, Snellmanista hevoseksi sekä huvitti että oli jollain oudolla tavalla uskottavaa ja tärkeää. Näytelmä on mennyt sen verran aikaa, että moni alkukankeuskin on varmaan jäänyt. Miksi muuten ensi-illat aina arvostellaan? Ei kirjoistakaan arvioida oikovedosta.
Ihan hyvin minusta tuli Fredrika Runebergin elämäntarina esille, joskus suurin vedoin, joskus asioihin pysähtyen. Käsikirjoittajat olivat kyllä kotiläksynsä tehneet ja välttivät pahimman sentimenton ja toisaalta enimmän anakronistisen naisasian. Kysymys siitä, kuka on perheen prinsessa eli kenen ura on tärkein puhutti meitä tutkijanaisiakin paljon väliajalla ja näytelmän jälkeen Urhon pubissa.
Toivottavasti näytelmän ovat nähneet ja näkevät muutkin kuin ne, jotka ovat jo valintansa tehneet ja omat runeberginsa hyysänneet. Oli se sen verran hyvä. Vai eikö nykyajan naisilla muka ole samoja ongelmia?
http://www.avoimetovet.fi/
Innostuin aiheesta alunperin luettuani Runebergista työn vuoksi jutun jos toisenkin. Ystäväni Aija tarttui syöttiin, olemmehan molemmat tavallamme suomalaisen sosiaalihistorian ja vähän sukupuolihistoriankin tutkijoita. Jostain syystä näihin taide-elämyksiin pitää aina ujuttaa työ, niin ei vahingossakaan tule huviteltua...
Yleisön keski-ikä oli tässä tilaisuudessa noin 65 vuotta ja miehiä oli paikalla Aijan laskujen mukaan kolme. Liekö jokin daamien kulttuuriseura varannut näytöksen melkein kokonaan? Meillä oli hyvät paikat lavan vieressä. Avoimissa Ovissa katsomoon saa tuoda juomia, mikä vähensi kiusallista rykinää mukavasti. Kiva pieni teatteri, tykkään noista kunhan esitys ei kovin pahasti syliin tule.
Näytelmä oli hyvä, jos niistä mitään ymmärrän kun niin harvoin käyn. Pieni lava, niukka lavastus ja neljä näyttelijää joista kaksi moninaisissa rooleissa saivat ainakin minut uskomaan, että nyt mennään 1800-lukua ja Tengströmien sukupiiriä.
Erityiskiitokset Paavo Kerosuolle, jonka sananmukaisesti loikkiminen roolista toiseen, Snellmanista hevoseksi sekä huvitti että oli jollain oudolla tavalla uskottavaa ja tärkeää. Näytelmä on mennyt sen verran aikaa, että moni alkukankeuskin on varmaan jäänyt. Miksi muuten ensi-illat aina arvostellaan? Ei kirjoistakaan arvioida oikovedosta.
Ihan hyvin minusta tuli Fredrika Runebergin elämäntarina esille, joskus suurin vedoin, joskus asioihin pysähtyen. Käsikirjoittajat olivat kyllä kotiläksynsä tehneet ja välttivät pahimman sentimenton ja toisaalta enimmän anakronistisen naisasian. Kysymys siitä, kuka on perheen prinsessa eli kenen ura on tärkein puhutti meitä tutkijanaisiakin paljon väliajalla ja näytelmän jälkeen Urhon pubissa.
Toivottavasti näytelmän ovat nähneet ja näkevät muutkin kuin ne, jotka ovat jo valintansa tehneet ja omat runeberginsa hyysänneet. Oli se sen verran hyvä. Vai eikö nykyajan naisilla muka ole samoja ongelmia?
http://www.avoimetovet.fi/
torstai 25. lokakuuta 2007
Kirjamessuista käymättä niillä lainkaan
Ei kerkee, ei oo jaksuu ei oo vartsuu. Siis mennä kirjamessuille.
Sain eräältä kustantajalta postia työosoitteeseen. Laitoksella työskentelevä ystäväni lähetti asiasta tekstiviestin, jotta mahdollisesti tärkeä informaatio tavoittaisi mammalomalaisenkin.
No ei se ollut kuin ilmaislippu kirjamessuille. Ihan kiva, mutta kun samaiselta kustantajalta ei ole tullut yhden yhtä asiallisempaa lähetystä, vaikka yhteistyömme vaihe laittaa jo sellaisia todellakin odottamaan.
Jos minä hoitaisin asiat samalla tavoin, olisi kyseinen julkaisu jo JULKIssa mutta en olisi vielä lähettänyt sitä kustantajalle lainkaan... Tämmöistä tämä on, akateeminen julkaiseminen. Harvoin siitä edes maksetaan mitään ja jos maksetaan, se on vähäistä ja saapuu perille tulevana vuonna tuohikuussa. Tekijänkappaleitakin voi joutua ruinaamaan, pari kertaa olen niin tehnyt tämän vuoden puolella.
Onkin koomista vaatia tutkijoita elämään kirjoittamisillaan. Siinä tapauksessa suoltaisimme makkelia viikkolehtiin, millä kaiketi eläisi jonkin aikaa, mutta ei se tutkimusta olisi. Enkä nyt tarkoita että viikkolehtien toimittajat kirjoittaisivat makkelia, heidän erikoisosaamisensa vain on toinen kuin tutkijaparkojen.
Minä sentään sain sen ilmaislipun, vaikka jalomielisesti lahjoitinkin sen mainitulle ystävälleni. Hänen miehensä, jolla on suhteet paljon isompaan kustantajaan ei sen sijaan ole saanut mitään lippua. On se törkeää. Kolmas tuttu taas ei kuulemma haluakaan mennä kirjamessuille, koska "ne on amatööreille". Yksi tapa suhtautua asiaan kai tuokin.
Kustannusalan tulevaisuudesta käsitykseni on kyllä kirkastunut. Jos tärkeintä on lähetellä mainoksia ja tyrkkyjä kaikille mahdollisille tahoille mutta paperiasiat ovat rempallaan, jopa rahasta mitään ymmärtämätön tutkijakin tajuaa mihin se johtaa. Vai onko it-meininki nykyään jo kaikkialla: kunhan näytään ja on kivaa, ehkä joku joskus onnistuu?
Taidan silti edelleen tykätä omasta tylsästä työtavastani. Eli tehdään mitä luvataan ja mitä osataan, ajallaan ja niin huolella kuin pystytään. Apurahat tulevat ja menevät, tutkimus on ikuista :-)
Sain eräältä kustantajalta postia työosoitteeseen. Laitoksella työskentelevä ystäväni lähetti asiasta tekstiviestin, jotta mahdollisesti tärkeä informaatio tavoittaisi mammalomalaisenkin.
No ei se ollut kuin ilmaislippu kirjamessuille. Ihan kiva, mutta kun samaiselta kustantajalta ei ole tullut yhden yhtä asiallisempaa lähetystä, vaikka yhteistyömme vaihe laittaa jo sellaisia todellakin odottamaan.
Jos minä hoitaisin asiat samalla tavoin, olisi kyseinen julkaisu jo JULKIssa mutta en olisi vielä lähettänyt sitä kustantajalle lainkaan... Tämmöistä tämä on, akateeminen julkaiseminen. Harvoin siitä edes maksetaan mitään ja jos maksetaan, se on vähäistä ja saapuu perille tulevana vuonna tuohikuussa. Tekijänkappaleitakin voi joutua ruinaamaan, pari kertaa olen niin tehnyt tämän vuoden puolella.
Onkin koomista vaatia tutkijoita elämään kirjoittamisillaan. Siinä tapauksessa suoltaisimme makkelia viikkolehtiin, millä kaiketi eläisi jonkin aikaa, mutta ei se tutkimusta olisi. Enkä nyt tarkoita että viikkolehtien toimittajat kirjoittaisivat makkelia, heidän erikoisosaamisensa vain on toinen kuin tutkijaparkojen.
Minä sentään sain sen ilmaislipun, vaikka jalomielisesti lahjoitinkin sen mainitulle ystävälleni. Hänen miehensä, jolla on suhteet paljon isompaan kustantajaan ei sen sijaan ole saanut mitään lippua. On se törkeää. Kolmas tuttu taas ei kuulemma haluakaan mennä kirjamessuille, koska "ne on amatööreille". Yksi tapa suhtautua asiaan kai tuokin.
Kustannusalan tulevaisuudesta käsitykseni on kyllä kirkastunut. Jos tärkeintä on lähetellä mainoksia ja tyrkkyjä kaikille mahdollisille tahoille mutta paperiasiat ovat rempallaan, jopa rahasta mitään ymmärtämätön tutkijakin tajuaa mihin se johtaa. Vai onko it-meininki nykyään jo kaikkialla: kunhan näytään ja on kivaa, ehkä joku joskus onnistuu?
Taidan silti edelleen tykätä omasta tylsästä työtavastani. Eli tehdään mitä luvataan ja mitä osataan, ajallaan ja niin huolella kuin pystytään. Apurahat tulevat ja menevät, tutkimus on ikuista :-)
tiistai 23. lokakuuta 2007
Sankarimme Kimi?
Miksi tuoretta formuloiden maailmanmestaria ei ole juhlittu enempää? Ei ole tavattu torilla eikä hukuttauduttu suihkulähteisiin. Kevyt hymynkare suupielessä on korvannut huuman ja hullaannuksen.
Ihan ensiksi syytä kannattaa etsiä ahneesta tv-yhtiöstä. Meillä köyhillä kun on digiboksissa vain yksi korttipaikka ja sen on vallannut hiukka parempi kanavapaketti, niin ei näy formulat suorana. Menee vähän fiilis kun joutuu teksti-tv:ltä tai tietokoneelta kyttäämään.
Toisekseen ongelma oli Räikkösen mahiksien pienuus. Kukapa olisi uskonut. Varsinkaan suomalaisesta, viime hetkellä mokaaminenhan on eräs kansallisominaisuuksiamme (ah niitä Suomi-Ruotsi-lätkämatseja!). Kun sitten kävi niin kuin kävi, se tuli niin puskasta että osa ei kai ole toipunut vieläkään.
Kolmas syy on se, että valituksia piisaa edelleen. Oli läpimenemisen todennäköisyys mikä hyvänsä, ja Hamilton on kuulemma sanonut, ettei halua voittaa valittamalla, niin käsiteltävä tämä polttoainesotku nyt kuitenkin on. Päätös tulee kun tulee.
Neljänneksi, onhan noita mestareita ja sankareita. Ja suurella osalla suomalaisista menee niin hyvin, että he kuvittelevat taas vaihteeksi porvarihallituksen ajavan heidän asioitaan. Nyt ei ole kansanjuhlan aika, koska kukaan ei ole sitä haisevaa kansaa tällä hetkellä. Ainakaan kukaan, jolla olisi digiboksissa useampi korttipaikka.
Suurin syy lienee kuitenkin Räikkösessä itsessään. Voittoa odotettiin heti Häkkisen mestaruuksien perään, tulokaskaudella. Ei tullut, tuli sen sijaan Häkkistäkin huonompaa englantia inisevä, baarireissuistaan maailmanlaajuisesti kuuluisa tyyppi, jota kyllä sanotaan lahjakkaaksi.
Ehkä kuskina hän sitä onkin, mutta suomalaisena mediapersoonana aivan toivoton. Missä ovat tunteikkaat haastattelut kotimaan merkityksestä ja nöyryydestä voimavarana? Missä avautumiset perheen tärkeydestä - vaimonahan sillä on aika lailla omia luksusteitään kulkeva missi? Olisi edes loukkaantunut kunnolla niinkuin Häkkinen, niin tunteemme heräisivät.
Jenni ja Kimi ovat Suomen Posh ja Becks. Mutta se mikä toimii brittiläisessä luokkayhteiskunnassa, ei onnistu suomalaisessa vastaavassa. Meillä ei saa asettua henkisesti erilleen kansasta, jolla taas on tunnetusti huono itsetunto.
Räikkösen ongelma mediassa on se, mikä on ehkä hänen vahvuutensa muuten. Nimittäin se, että hän ei hirveästi piittaa siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. "Ihan sama", ja tämä lausunto taitaa tulla täydestä sydämestä.
Italian lehdistössä on kuulemma nimitetty Räikköstä Forrest Gumpiksi. Yhden sortin lahjattomuutta, varsinkin suomalaisessa kulttuurissa onkin se, ettei vaan kiinnosta. Se on toki voittajan asenne ja usein välttämätöntäkin, mutta suuri suomalainen sankari on toisenlainen.
Ensiksikin hän häpeää dokaamistaan, nöyrtyy ja pyytää anteeksi. Sortuakseen uudelleen. Hän pitää perhearvot kunniassa - vaikka miten humppaisi Helsingin yössä ilman vaimoa, siitä ei puhuta eikä kirjoiteta, jos sankarimme suostuu toisin itse todistamaan. Lapsia kannattaa hankkia, vaikkei ehtisi olla niiden kanssa kuin joulupäivät, kas kun tulee hyviä kuvia lehtiin. Kaikesta tästä pitää tarjota herkkupaloja kotimaiselle medialle, jotta ihmiset voisivat samaistua.
Tärkeintä on kuitenkin leperrellä jotain suuresta yhteisestä suomalaisuudesta ja kiitollisuudesta joka ikiselle taholle kaikki suomalaiset urheilupomot varsinkin muistaen, oli heiltä saanut ikinä mitään eli ei. Sillä suomalainen luokkayhteiskunta vaatii tätä, ei sitä, että joku ihan vaan olisi hyvä ja pärjäisi omillaan.
Ja se sika ajaa vielä Ferraria. Suomalaiselle pitäisi riittää Williams tai McLaren. Turhaa pröystäilyä tuommoinen.
Ihan ensiksi syytä kannattaa etsiä ahneesta tv-yhtiöstä. Meillä köyhillä kun on digiboksissa vain yksi korttipaikka ja sen on vallannut hiukka parempi kanavapaketti, niin ei näy formulat suorana. Menee vähän fiilis kun joutuu teksti-tv:ltä tai tietokoneelta kyttäämään.
Toisekseen ongelma oli Räikkösen mahiksien pienuus. Kukapa olisi uskonut. Varsinkaan suomalaisesta, viime hetkellä mokaaminenhan on eräs kansallisominaisuuksiamme (ah niitä Suomi-Ruotsi-lätkämatseja!). Kun sitten kävi niin kuin kävi, se tuli niin puskasta että osa ei kai ole toipunut vieläkään.
Kolmas syy on se, että valituksia piisaa edelleen. Oli läpimenemisen todennäköisyys mikä hyvänsä, ja Hamilton on kuulemma sanonut, ettei halua voittaa valittamalla, niin käsiteltävä tämä polttoainesotku nyt kuitenkin on. Päätös tulee kun tulee.
Neljänneksi, onhan noita mestareita ja sankareita. Ja suurella osalla suomalaisista menee niin hyvin, että he kuvittelevat taas vaihteeksi porvarihallituksen ajavan heidän asioitaan. Nyt ei ole kansanjuhlan aika, koska kukaan ei ole sitä haisevaa kansaa tällä hetkellä. Ainakaan kukaan, jolla olisi digiboksissa useampi korttipaikka.
Suurin syy lienee kuitenkin Räikkösessä itsessään. Voittoa odotettiin heti Häkkisen mestaruuksien perään, tulokaskaudella. Ei tullut, tuli sen sijaan Häkkistäkin huonompaa englantia inisevä, baarireissuistaan maailmanlaajuisesti kuuluisa tyyppi, jota kyllä sanotaan lahjakkaaksi.
Ehkä kuskina hän sitä onkin, mutta suomalaisena mediapersoonana aivan toivoton. Missä ovat tunteikkaat haastattelut kotimaan merkityksestä ja nöyryydestä voimavarana? Missä avautumiset perheen tärkeydestä - vaimonahan sillä on aika lailla omia luksusteitään kulkeva missi? Olisi edes loukkaantunut kunnolla niinkuin Häkkinen, niin tunteemme heräisivät.
Jenni ja Kimi ovat Suomen Posh ja Becks. Mutta se mikä toimii brittiläisessä luokkayhteiskunnassa, ei onnistu suomalaisessa vastaavassa. Meillä ei saa asettua henkisesti erilleen kansasta, jolla taas on tunnetusti huono itsetunto.
Räikkösen ongelma mediassa on se, mikä on ehkä hänen vahvuutensa muuten. Nimittäin se, että hän ei hirveästi piittaa siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. "Ihan sama", ja tämä lausunto taitaa tulla täydestä sydämestä.
Italian lehdistössä on kuulemma nimitetty Räikköstä Forrest Gumpiksi. Yhden sortin lahjattomuutta, varsinkin suomalaisessa kulttuurissa onkin se, ettei vaan kiinnosta. Se on toki voittajan asenne ja usein välttämätöntäkin, mutta suuri suomalainen sankari on toisenlainen.
Ensiksikin hän häpeää dokaamistaan, nöyrtyy ja pyytää anteeksi. Sortuakseen uudelleen. Hän pitää perhearvot kunniassa - vaikka miten humppaisi Helsingin yössä ilman vaimoa, siitä ei puhuta eikä kirjoiteta, jos sankarimme suostuu toisin itse todistamaan. Lapsia kannattaa hankkia, vaikkei ehtisi olla niiden kanssa kuin joulupäivät, kas kun tulee hyviä kuvia lehtiin. Kaikesta tästä pitää tarjota herkkupaloja kotimaiselle medialle, jotta ihmiset voisivat samaistua.
Tärkeintä on kuitenkin leperrellä jotain suuresta yhteisestä suomalaisuudesta ja kiitollisuudesta joka ikiselle taholle kaikki suomalaiset urheilupomot varsinkin muistaen, oli heiltä saanut ikinä mitään eli ei. Sillä suomalainen luokkayhteiskunta vaatii tätä, ei sitä, että joku ihan vaan olisi hyvä ja pärjäisi omillaan.
Ja se sika ajaa vielä Ferraria. Suomalaiselle pitäisi riittää Williams tai McLaren. Turhaa pröystäilyä tuommoinen.
lauantai 20. lokakuuta 2007
Sukupolvikokemuksista
Hbl:n Volt-liitteessä Janco Karlsson kirjoittaa, kuinka 1990-luvun lama oli niin sanotun X-sukupolven talvisota. Mielenkiintoinen vertaus, joka on tullut minullekin mieleen.
Talvisota on tosin aivan liian siisti sota lamavuosia kuvaamaan. Jatkosodan monivuotinen sähellys on paljon parempi rinnastus viime vuosikymmenen Suomelle.
Kuvaavinta sille ihmisten tunteiden ja kokemusten halveksunnalle, jota 1990-luvun pyörteissä harjoitettiin oli nimenomaan toisen maailmansodan nostaminen vertailukohdaksi. Että kun silloin sodissa niin kärsittiin niin nyt talouslamassa ei sovi valittaa.
Miksi kouluttauduitte alalle jolla ei enää ole töitä? Mitäs otitte lainaa ja pistitte nimiä takauspapereihin. Oma moka. Ettehän te näe edes nälkää enimmän aikaa. Kyllä on suomalainen veri huonontunut.
Epäilemättä suomenkielisessä lehdessä Karlssonin kolumnin kaltainen heitto nostattaisi vihaisten vastalauseitten myrskyn. Saapi nähdä miten Höblässä käy. Sen Debatt-sivuilla on viime aikoina keskusteltu sangen järkevästi aiheesta krigspappor och -mammor.
Perheväkivalta kun ei poistu vain sillä, että ollaan yhtä mieltä ruumiillisen kurituksen kauheudesta. Sukupolvien asenteet ja tavat reagoida stressiin painavat päälle yhä vieläkin.
Saa nähdä, miten meidän lapsemme aikanaan historian ja kokemuksensa mieltävät. Olisi kyllä hienoa, jos heidän ei tarvitsisi tapella jonkin ulkoapäin määräytyvän ja yksittäiselle ihmiselle lähes käsittämättömän tilanteen kanssa. Siinä sitä elämäntehtävää riittää.
Talvisota on tosin aivan liian siisti sota lamavuosia kuvaamaan. Jatkosodan monivuotinen sähellys on paljon parempi rinnastus viime vuosikymmenen Suomelle.
Kuvaavinta sille ihmisten tunteiden ja kokemusten halveksunnalle, jota 1990-luvun pyörteissä harjoitettiin oli nimenomaan toisen maailmansodan nostaminen vertailukohdaksi. Että kun silloin sodissa niin kärsittiin niin nyt talouslamassa ei sovi valittaa.
Miksi kouluttauduitte alalle jolla ei enää ole töitä? Mitäs otitte lainaa ja pistitte nimiä takauspapereihin. Oma moka. Ettehän te näe edes nälkää enimmän aikaa. Kyllä on suomalainen veri huonontunut.
Epäilemättä suomenkielisessä lehdessä Karlssonin kolumnin kaltainen heitto nostattaisi vihaisten vastalauseitten myrskyn. Saapi nähdä miten Höblässä käy. Sen Debatt-sivuilla on viime aikoina keskusteltu sangen järkevästi aiheesta krigspappor och -mammor.
Perheväkivalta kun ei poistu vain sillä, että ollaan yhtä mieltä ruumiillisen kurituksen kauheudesta. Sukupolvien asenteet ja tavat reagoida stressiin painavat päälle yhä vieläkin.
Saa nähdä, miten meidän lapsemme aikanaan historian ja kokemuksensa mieltävät. Olisi kyllä hienoa, jos heidän ei tarvitsisi tapella jonkin ulkoapäin määräytyvän ja yksittäiselle ihmiselle lähes käsittämättömän tilanteen kanssa. Siinä sitä elämäntehtävää riittää.
perjantai 19. lokakuuta 2007
Passiivinen aggressio
Hieman tuohon Musen keikkaan liittyen, mutta elämäni tavalliseen murheeseen liittyen erityisesti. Aina jaksaa hämmästyttää, millä motiiveilla ihmiset vaivautuvat paikalle erilaisiin tilaisuuksiin ja miten he niissä käyttäytyvät.
Jäähallissa vieressäni istui minua korkeintaan kymmenen vuotta nuorempi pariskunta, ihan tavallisen näköisiä ihmisiä jos niikseen tulee. Mistä lie tulivat ja minne olivat menossa, vaikea sanoa. Heillä oli ainakin liikaa aikaa ja rahaa, kun viitsivät tulla maailmanluokan konserttiin lähinnä keskustelemaan keskenään.
Varsinkin pariskunnan naispuolinen osio tuntui olevan sitä sukupuolelle(mme) aivan liian tavallista ihmistyyppiä, joka tulee mukaan kun käsketään, vaikka mieluummin kuuntelisi kotona Bon Jovia. (En keksi tätä bändiä omasta päästäni, mimmi muisteli heidän keikkaansa Musen soittaessa. Kuulin tämän, ikävä kyllä, Invincible-kappaleen aikana. Tuska on vieläkin sietämätön, haava ei parane ehkä koskaan.)
Ei tämä ole musiikkitilaisuuksien yksinomainen piirre, pikemminkin päinvastoin. Oli kyse elokuvista, jatkokoulutusseminaareista tai mistä hyvänsä, aina on paikalla joku tai muutama, joiden pitäisi selvästi olla jossain ihan muualla.
En suinkaan vastusta keskustelua vaikkapa tieteellisen esitelmän tai oman luentoni aikana. Kollegalle on ihan asianmukaista supattaa että tuon se on lainannut siltä ja siltä ja huomaatko, miten leikkaa edellisen esitelmän kanssa. Mutta se supatus jää sitten siihen ja keskitytään taas itse asiaan. Jos on tosiaan sanottavaa, räpylä ylös vain ja keskustelemaan pääpuhujan itsensä kanssa. Voi olla kiinnostavampaakin kuin hänen alkuperäiset juttunsa tai sitten ei.
Nämä passiiviset aggressikot ovat aivan toista luokkaa. Höpötys alkaa kuiskailuna, jatkuu kiherryksenä ja saattaa lopulta tulla ulos ihan täyteen ääneen. Se saattaa hyvänä päivänä käsitellä päivän tekstiä, useimmiten ei. Mulkaisut, hyssyttelyt tai jalkaan potkimiset ovat ikävien ihmisten tylsämielisiä rajoitusyrityksiä, kas kun meillä on niin hauskaa tässä. Vaikka se asia, jonka takia muut ovat paikalle tulleet, menee monelta lähellä istuvalta aivan ohi, kun parin neropatin oma sirkus on saapunut kaupunkiin.
Miksi nämä ihmiset edes tulevat kokouksiin ja luennoille? Läsnäolopakkoa ei ainakaan ole useimmissa tilaisuuksissa, joissa olen tätä joutunut todistamaan. Mahdollisesti nämä ihmiset ovat tottuneet kiltteinä tyttöinä tai poikina tulemaan paikalle, kun käsketään tai joku sanoo että pitäisi. Vaikkei kiinnostaisi, vaikka olisi mieluummin jo kahvilla tai konferenssikaljoilla. Mutta kun on opittu että lintsata ei saa, niin mukana roikutaan vaikka väkisin.
Kiltteys on kuitenkin kirosana, eivätkä sitä tunnusta supattajammekaan. Oikeasti ei enää olla yhtään kilttejä vaan villejä, itsenäisiä ja vapaita radikaaleja, jotka murskaavat raja-aitoja minne menevätkin. Ikävä vain, että supattelun villeys jäi sinne ala-asteelle. Kyllä aikuinen ihminen on lähinnä säälittävä, jos sillä yrittää erottua massasta.
Nämä konserttitypyt ovat oma lukunsa. Heidän "miehensä" koettavat kaiketi sekä viihdyttää tympiintynyttä "naistaan" että osoittaa tietävänsä kaikesta kaiken ja lopustakin jotain, kun ei voida keskittyä kuuntelemiseen. Ehkä suhde on siinä herkässä vaiheessa, että toista ei haluta päästää yksin minnekään (joillakin se vaihe kestää vuosikymmeniä) ja jossa vielä halutaan tehdä toiseen vaikutus.
Ehdotankin, että elävää musiikkia saisivat tulla kuuntelemaan vain yli viisi vuotta yhdessä olleet pariskunnat, jos niillä on lapsi tai useampi niin tästä voidaan joustaa. Muuten paikalla sallittaisiin vain yksin tulleita tai sellaisia, jotka vakuuttavat heidän ystäviensä jo kuulleen kaikki heidän juttunsa. Eli voidaan keskittyä itse asiaan. Se olisi erittäin terveellistä laajemmissakin piireissä, jos joku vielä muistaa mikä se asia on.
Opiskelijoilta ei ehkä voida odottaa samanlaista hengen valaistumista, moni kun tulee suoraan lukiosta, jossa läsnäolo on pääasia. Suosittelisin kuitenkin ennemmin kynsien viilausta, kännykän räpläämistä äänettömällä tai mitä tahansa, joka ei kohisuta suurempaa ihmisjoukkoa. Ja jos on asiaa, kysyä saa, ainakin minulta. Monesti en tiedä vastausta, mutta onpahan jotain vaihtelua monologiin. Alkaahan se jumalallinen viisauskin lopulta väsyttää :-)
Jäähallissa vieressäni istui minua korkeintaan kymmenen vuotta nuorempi pariskunta, ihan tavallisen näköisiä ihmisiä jos niikseen tulee. Mistä lie tulivat ja minne olivat menossa, vaikea sanoa. Heillä oli ainakin liikaa aikaa ja rahaa, kun viitsivät tulla maailmanluokan konserttiin lähinnä keskustelemaan keskenään.
Varsinkin pariskunnan naispuolinen osio tuntui olevan sitä sukupuolelle(mme) aivan liian tavallista ihmistyyppiä, joka tulee mukaan kun käsketään, vaikka mieluummin kuuntelisi kotona Bon Jovia. (En keksi tätä bändiä omasta päästäni, mimmi muisteli heidän keikkaansa Musen soittaessa. Kuulin tämän, ikävä kyllä, Invincible-kappaleen aikana. Tuska on vieläkin sietämätön, haava ei parane ehkä koskaan.)
Ei tämä ole musiikkitilaisuuksien yksinomainen piirre, pikemminkin päinvastoin. Oli kyse elokuvista, jatkokoulutusseminaareista tai mistä hyvänsä, aina on paikalla joku tai muutama, joiden pitäisi selvästi olla jossain ihan muualla.
En suinkaan vastusta keskustelua vaikkapa tieteellisen esitelmän tai oman luentoni aikana. Kollegalle on ihan asianmukaista supattaa että tuon se on lainannut siltä ja siltä ja huomaatko, miten leikkaa edellisen esitelmän kanssa. Mutta se supatus jää sitten siihen ja keskitytään taas itse asiaan. Jos on tosiaan sanottavaa, räpylä ylös vain ja keskustelemaan pääpuhujan itsensä kanssa. Voi olla kiinnostavampaakin kuin hänen alkuperäiset juttunsa tai sitten ei.
Nämä passiiviset aggressikot ovat aivan toista luokkaa. Höpötys alkaa kuiskailuna, jatkuu kiherryksenä ja saattaa lopulta tulla ulos ihan täyteen ääneen. Se saattaa hyvänä päivänä käsitellä päivän tekstiä, useimmiten ei. Mulkaisut, hyssyttelyt tai jalkaan potkimiset ovat ikävien ihmisten tylsämielisiä rajoitusyrityksiä, kas kun meillä on niin hauskaa tässä. Vaikka se asia, jonka takia muut ovat paikalle tulleet, menee monelta lähellä istuvalta aivan ohi, kun parin neropatin oma sirkus on saapunut kaupunkiin.
Miksi nämä ihmiset edes tulevat kokouksiin ja luennoille? Läsnäolopakkoa ei ainakaan ole useimmissa tilaisuuksissa, joissa olen tätä joutunut todistamaan. Mahdollisesti nämä ihmiset ovat tottuneet kiltteinä tyttöinä tai poikina tulemaan paikalle, kun käsketään tai joku sanoo että pitäisi. Vaikkei kiinnostaisi, vaikka olisi mieluummin jo kahvilla tai konferenssikaljoilla. Mutta kun on opittu että lintsata ei saa, niin mukana roikutaan vaikka väkisin.
Kiltteys on kuitenkin kirosana, eivätkä sitä tunnusta supattajammekaan. Oikeasti ei enää olla yhtään kilttejä vaan villejä, itsenäisiä ja vapaita radikaaleja, jotka murskaavat raja-aitoja minne menevätkin. Ikävä vain, että supattelun villeys jäi sinne ala-asteelle. Kyllä aikuinen ihminen on lähinnä säälittävä, jos sillä yrittää erottua massasta.
Nämä konserttitypyt ovat oma lukunsa. Heidän "miehensä" koettavat kaiketi sekä viihdyttää tympiintynyttä "naistaan" että osoittaa tietävänsä kaikesta kaiken ja lopustakin jotain, kun ei voida keskittyä kuuntelemiseen. Ehkä suhde on siinä herkässä vaiheessa, että toista ei haluta päästää yksin minnekään (joillakin se vaihe kestää vuosikymmeniä) ja jossa vielä halutaan tehdä toiseen vaikutus.
Ehdotankin, että elävää musiikkia saisivat tulla kuuntelemaan vain yli viisi vuotta yhdessä olleet pariskunnat, jos niillä on lapsi tai useampi niin tästä voidaan joustaa. Muuten paikalla sallittaisiin vain yksin tulleita tai sellaisia, jotka vakuuttavat heidän ystäviensä jo kuulleen kaikki heidän juttunsa. Eli voidaan keskittyä itse asiaan. Se olisi erittäin terveellistä laajemmissakin piireissä, jos joku vielä muistaa mikä se asia on.
Opiskelijoilta ei ehkä voida odottaa samanlaista hengen valaistumista, moni kun tulee suoraan lukiosta, jossa läsnäolo on pääasia. Suosittelisin kuitenkin ennemmin kynsien viilausta, kännykän räpläämistä äänettömällä tai mitä tahansa, joka ei kohisuta suurempaa ihmisjoukkoa. Ja jos on asiaa, kysyä saa, ainakin minulta. Monesti en tiedä vastausta, mutta onpahan jotain vaihtelua monologiin. Alkaahan se jumalallinen viisauskin lopulta väsyttää :-)
torstai 18. lokakuuta 2007
Muse
Käyty on sitten tuokin ihme, Muse-yhtye Jäähallissa eilen. Kyllä kannatti, kaikkine puolineen. Mitään kattavaa keikka-arviota en yritäkään kirjoittaa, olen nykyään sen verran pihalla näistä diskursseista, että nolaisin itseni varmasti. Mutta tältä se minusta näytti.
Sisään jonottaessa (turvatarkastuksen takia, onneksi jäi Magnum .44 kotiin) edelläni seisoi pari ainakin 50 täyttänyttä rouvaa. En siis ollut mummelein kaikista, vaikka enemmistö yleisöstä oli parinkymmenen korvilla. Samannäköistä porukkaa maleksii yliopistolla, taisivat olla humanistinen ja valtiotieteellinen tiedekunta hyvin edustettuina...
Istumapaikka oli tavallaan oikein hyvä (kiitos, Aino!). Lavaa vastapäätä katsomon eturivissä, mikä kaltaiselleni pygmille on aina mukavaa. Ei tarvitse kuluttaa energiaansa sen miettimiseen, miten voisi lyhentää edessä seisovaa korstoa pään mitalla.
Toisaalta, se lava oli sitten kaukana. Olen jo ohittanut sen iän, jossa halutaan idolin hien roiskuvan päälle keikan aikana, mutta hieman viluinen olo sanan varsinaisessakin merkityksessä siellä B-katsomossa tuli.
Lavalla kyllä tapahtui kaikenlaista hienoa. Britit ovat kuulemma äänestäneet Musen maansa parhaaksi livebändiksi, ja saattaahan se niinkin olla. Valoefektit, taustafilmit ja niiden seassa lähikuvat soittajista soittamassa olivat hieno kokonaisuus. Olin loppukesästä katsomassa Huvilateltassa Ensemble Al-Kindiä, jotenkin nämä tähtitaivaat ovat nyt olleet teemana elävän musiikin kokemuksissani... Hyvin vaikuttavaa jopa sieltä matkojen takaa nähtynä.
Muse voi kuulostaa levyltä soitettuna hieman kylmältä ja aneemiseltakin, mutta elävänä menoa riitti. Toiminta tosin painottui, kenties luonnollisistakin syistä kuten rocktoimittajat sen niin omaperäisesti sanovat, "nokkamieheen" Matthew Bellamyyn. Sodan ja historian tutkijaa viehätti jippo, jossa kitarasta heijastui ilmatorjuntavalon kaltainen efekti ja samaan aikaan samainen kitara soitti hälytysääntä... Blitz muistoissamme tai jotain. Tai ehkä se tarkoitti jotain ihan muuta, en jaksanut selata Wikipediaa saati muita lähteitä ennen keikkaa kovin pitkään :-)
Jäähallin akustiikka on legendaarisen huono, ihme särinää siellä kuului vaikka mitenkään pahasti puurossa ei soitto ollutkaan. Kai tuolla pyro- ja kuvatekniikalla osataan jotain äänellekin tehdä. Aivan varmasti istumapaikka vaikutti tähänkin. Kun vaeltelin poispäin jäähallilta keikan jälkeen, pari ilmeisesti lavan edessä ollutta tyttöä valitteli, että välillä ei kuulunut kuin basso. Molempi pahempi?
Kuten sanoin, en ole erityisen pätevä arvioimaan itse musiikkia, hyvin tuntui kuitenkin kulkevan. City of Delusion jäi puuttumaan omista suosikeistani, harmi sinänsä. Yleisö olisi voinut olla enemmänkin haltioissaan, siellä mummolehtereillä ainakin. Itse koetin nauttia ympäristöstäni huolimatta, vaikka tutkijan rooli löi päälle välillä enkä kyennyt yhtymään viimeiseen biisiin Knights of Cydoniaan:
"No one's gonna take me alive
the time has come to make things right
you and I must fight for our rights
you and I must fight to survive"...
Sisään jonottaessa (turvatarkastuksen takia, onneksi jäi Magnum .44 kotiin) edelläni seisoi pari ainakin 50 täyttänyttä rouvaa. En siis ollut mummelein kaikista, vaikka enemmistö yleisöstä oli parinkymmenen korvilla. Samannäköistä porukkaa maleksii yliopistolla, taisivat olla humanistinen ja valtiotieteellinen tiedekunta hyvin edustettuina...
Istumapaikka oli tavallaan oikein hyvä (kiitos, Aino!). Lavaa vastapäätä katsomon eturivissä, mikä kaltaiselleni pygmille on aina mukavaa. Ei tarvitse kuluttaa energiaansa sen miettimiseen, miten voisi lyhentää edessä seisovaa korstoa pään mitalla.
Toisaalta, se lava oli sitten kaukana. Olen jo ohittanut sen iän, jossa halutaan idolin hien roiskuvan päälle keikan aikana, mutta hieman viluinen olo sanan varsinaisessakin merkityksessä siellä B-katsomossa tuli.
Lavalla kyllä tapahtui kaikenlaista hienoa. Britit ovat kuulemma äänestäneet Musen maansa parhaaksi livebändiksi, ja saattaahan se niinkin olla. Valoefektit, taustafilmit ja niiden seassa lähikuvat soittajista soittamassa olivat hieno kokonaisuus. Olin loppukesästä katsomassa Huvilateltassa Ensemble Al-Kindiä, jotenkin nämä tähtitaivaat ovat nyt olleet teemana elävän musiikin kokemuksissani... Hyvin vaikuttavaa jopa sieltä matkojen takaa nähtynä.
Muse voi kuulostaa levyltä soitettuna hieman kylmältä ja aneemiseltakin, mutta elävänä menoa riitti. Toiminta tosin painottui, kenties luonnollisistakin syistä kuten rocktoimittajat sen niin omaperäisesti sanovat, "nokkamieheen" Matthew Bellamyyn. Sodan ja historian tutkijaa viehätti jippo, jossa kitarasta heijastui ilmatorjuntavalon kaltainen efekti ja samaan aikaan samainen kitara soitti hälytysääntä... Blitz muistoissamme tai jotain. Tai ehkä se tarkoitti jotain ihan muuta, en jaksanut selata Wikipediaa saati muita lähteitä ennen keikkaa kovin pitkään :-)
Jäähallin akustiikka on legendaarisen huono, ihme särinää siellä kuului vaikka mitenkään pahasti puurossa ei soitto ollutkaan. Kai tuolla pyro- ja kuvatekniikalla osataan jotain äänellekin tehdä. Aivan varmasti istumapaikka vaikutti tähänkin. Kun vaeltelin poispäin jäähallilta keikan jälkeen, pari ilmeisesti lavan edessä ollutta tyttöä valitteli, että välillä ei kuulunut kuin basso. Molempi pahempi?
Kuten sanoin, en ole erityisen pätevä arvioimaan itse musiikkia, hyvin tuntui kuitenkin kulkevan. City of Delusion jäi puuttumaan omista suosikeistani, harmi sinänsä. Yleisö olisi voinut olla enemmänkin haltioissaan, siellä mummolehtereillä ainakin. Itse koetin nauttia ympäristöstäni huolimatta, vaikka tutkijan rooli löi päälle välillä enkä kyennyt yhtymään viimeiseen biisiin Knights of Cydoniaan:
"No one's gonna take me alive
the time has come to make things right
you and I must fight for our rights
you and I must fight to survive"...
keskiviikko 17. lokakuuta 2007
Sodan totuudet
Eilen oli otsikossa mainitun, Markku Jokisipilän toimittaman teoksen julkistamistilaisuus Lasipalatsissa. Ikävä kyllä loistava ennakkosuunnitelmani sinne saapumiseksi petti. Pikkuvauvojen äideillä on joskus tällaista.
Oikolukuvaiheessa silmäilin muidenkin kirjoittajien tekstejä, mutta enpä kommentoi niitä sen enempää, sen osaavat varmasti muutkin. Mielenkiintoista on nähdä, sanotaanko ja mitä minun kontribuutiostani, joka siis koski "uutta suomalaista sotahistoriaa" erittäin suurissa lainausmerkeissä.
Kun pyydetään kirjoittamaan tutkimusalasta ja aihepiiristä, jota ei ole aiemmin kovin tarkkaan määritelty (Ihminen sodassa oli sentään esikuvana) niin onhan siinä miettimistä. Kun vielä osa porukasta on jonkin sortin kavereita. Pitää kuitenkin yrittää pitää kielensä soman vaaleanpunaisena ja antaa rehellinen kuva siitä, mistä on kyse.
Jos jotain toivoisin niin sitä, että suomalainen sotien käsittely niin akateemisella kuin muillakin foorumeilla laajenisi hieman. Pitäisi päästä eroon, paitsi siitä ajatuksesta, että suomalainen sodankäynti on ollut jotenkin ratkaisevasti moraalisempaa hommaa kuin muissa maissa, ylipäänsä siitä, ettei Suomea ja suomalaisia voi verrata oikein mihinkään.
Vertailemattomuus estää puhumisen. Se, että ruotsalaisilla ei ole ollut vuosisatoihin kokemusta sodasta ei tarkoita, ettei suurimmalla osalla maailman ihmisistä olisi. Puhumattomuus, traumatisoituneisuus ja epätoivoinen eteenpäin katsominen ovat tietysti leimallisia kaikille sodan kokeneille kansoille - tai kriisin kokeneille yhteisöille jos mittakaavaa pienennetään. Ei suomalaisissa muuta fantastista ole kuin kuvitelma omasta ainutlaatuisuudesta.
Tämän päivän Hesarissa on juttu Esko Antolan näkemyksen mukaan hävinneitä suosivista viime vuosien 1918-tulkinnoista. Että ovatko tutkijoiden omat poliittiset mielipiteet vaikuttaneet niihin. Tunnen Aapo Roseliuksen ja Marko Tikan pintapuolisesti, eivätkä he ole vakuuttaneet raivokkaina kommunisteina... toisaalta nykyään poliittisista kannoista ei heti kättelyssä huudella.
Itse koen olevani vasemmistolainen pasifisti, joskaan en ole koskaan digannut Neuvostoliittoa sen enempää. Olen niin ylellisen nuori, ettei ole ollut välttämätöntä. Suuntaumisestani huolimatta varsinkin väitöskirjan käsikirjoitusvaiheessa tuli kritiikkiä sodanaikaisen propagandan nielemisestä sellaisenaan. Tutkijaksi opettelua sekin, että ei mene liikaa aineistonsa mukaan.
Toisaalta "rintamalinjat" ovat nykyään hieman erilaiset kuin vielä pari vuosikymmentä sitten, liekö Antola tätä huomannut. Minulla ei ole esimerkiksi ollut sen suurempia vaikeuksia luennoida Maanpuolustuskorkeakoulussa ja rupatella sotilaspastorien kanssa. Lienemme yhtä mieltä siitä, että on nyky-Suomessa muitakin uhkia kuin se tripla-Venäjä. Sisäinen turvallisuus on otettava huomioon sekin.
Saapa nähdä, pääseekö sotia koskeva juupas-eipäs-"keskustelu" poteroistaan (sic) ja minne. Jos minua jokin ärsyttää niin se on tahallinen tyhmyys, josta yritetään tehdä vielä hyve. Sotien ja sotahistorian jumittaminen menneiden vuosien poliittisiin kysymyksiin ja varsinkin henkilökysymyksiin on tällaista tyhmyyttä, toisaalta myös grandiöösit "kansalliset" kysymyksenasettelut.
Sodat ovat kuitenkin aikoja ja tapahtumasarjoja, joissa ihmisillä on ihan hirvittävän kurjaa parhaimmillaankin. Siitä toipumiseen ei asiakirjojen heiluttelu auta.
Oikolukuvaiheessa silmäilin muidenkin kirjoittajien tekstejä, mutta enpä kommentoi niitä sen enempää, sen osaavat varmasti muutkin. Mielenkiintoista on nähdä, sanotaanko ja mitä minun kontribuutiostani, joka siis koski "uutta suomalaista sotahistoriaa" erittäin suurissa lainausmerkeissä.
Kun pyydetään kirjoittamaan tutkimusalasta ja aihepiiristä, jota ei ole aiemmin kovin tarkkaan määritelty (Ihminen sodassa oli sentään esikuvana) niin onhan siinä miettimistä. Kun vielä osa porukasta on jonkin sortin kavereita. Pitää kuitenkin yrittää pitää kielensä soman vaaleanpunaisena ja antaa rehellinen kuva siitä, mistä on kyse.
Jos jotain toivoisin niin sitä, että suomalainen sotien käsittely niin akateemisella kuin muillakin foorumeilla laajenisi hieman. Pitäisi päästä eroon, paitsi siitä ajatuksesta, että suomalainen sodankäynti on ollut jotenkin ratkaisevasti moraalisempaa hommaa kuin muissa maissa, ylipäänsä siitä, ettei Suomea ja suomalaisia voi verrata oikein mihinkään.
Vertailemattomuus estää puhumisen. Se, että ruotsalaisilla ei ole ollut vuosisatoihin kokemusta sodasta ei tarkoita, ettei suurimmalla osalla maailman ihmisistä olisi. Puhumattomuus, traumatisoituneisuus ja epätoivoinen eteenpäin katsominen ovat tietysti leimallisia kaikille sodan kokeneille kansoille - tai kriisin kokeneille yhteisöille jos mittakaavaa pienennetään. Ei suomalaisissa muuta fantastista ole kuin kuvitelma omasta ainutlaatuisuudesta.
Tämän päivän Hesarissa on juttu Esko Antolan näkemyksen mukaan hävinneitä suosivista viime vuosien 1918-tulkinnoista. Että ovatko tutkijoiden omat poliittiset mielipiteet vaikuttaneet niihin. Tunnen Aapo Roseliuksen ja Marko Tikan pintapuolisesti, eivätkä he ole vakuuttaneet raivokkaina kommunisteina... toisaalta nykyään poliittisista kannoista ei heti kättelyssä huudella.
Itse koen olevani vasemmistolainen pasifisti, joskaan en ole koskaan digannut Neuvostoliittoa sen enempää. Olen niin ylellisen nuori, ettei ole ollut välttämätöntä. Suuntaumisestani huolimatta varsinkin väitöskirjan käsikirjoitusvaiheessa tuli kritiikkiä sodanaikaisen propagandan nielemisestä sellaisenaan. Tutkijaksi opettelua sekin, että ei mene liikaa aineistonsa mukaan.
Toisaalta "rintamalinjat" ovat nykyään hieman erilaiset kuin vielä pari vuosikymmentä sitten, liekö Antola tätä huomannut. Minulla ei ole esimerkiksi ollut sen suurempia vaikeuksia luennoida Maanpuolustuskorkeakoulussa ja rupatella sotilaspastorien kanssa. Lienemme yhtä mieltä siitä, että on nyky-Suomessa muitakin uhkia kuin se tripla-Venäjä. Sisäinen turvallisuus on otettava huomioon sekin.
Saapa nähdä, pääseekö sotia koskeva juupas-eipäs-"keskustelu" poteroistaan (sic) ja minne. Jos minua jokin ärsyttää niin se on tahallinen tyhmyys, josta yritetään tehdä vielä hyve. Sotien ja sotahistorian jumittaminen menneiden vuosien poliittisiin kysymyksiin ja varsinkin henkilökysymyksiin on tällaista tyhmyyttä, toisaalta myös grandiöösit "kansalliset" kysymyksenasettelut.
Sodat ovat kuitenkin aikoja ja tapahtumasarjoja, joissa ihmisillä on ihan hirvittävän kurjaa parhaimmillaankin. Siitä toipumiseen ei asiakirjojen heiluttelu auta.
maanantai 15. lokakuuta 2007
Paul Potts ja kumppanit
Kevään korvalla sankaruusprojektin viihteellisemmissä keskusteluissa esiintyi brittiläinen Talent-mies Paul Potts. Youtubeakin katseltiin ja ihasteltiin, että onpas siinä.
http://www.youtube.com/watch?v=9oxTy7KIAaA
Nämä piilotelleet lahjakkuudet ja ryysyistä rikkauksiin-tyypit ovat sankaruuden yksi olennainen puoli. Pottsissa viehättää meitä keskinkertaisia laulajia vielä se, että hän tosiaan saa väreet menemään selkäpiissä vetäessään Nessun dormaa.
Tämän päivän Hbl sisältää Pottsin haastattelun, joka jatkaa sankaruuden vankkoja perinteitä. Kuva Pottsista on niin silkoinen, että se melkein pitäisi keksiä ellei se olisi totta. Samassa talossa asutaan edelleen eikä ole vielä mennyt vaimokaan vaihtoon, autoa ei ole ja elämä on muutenkin ihan samanlaista. Mitä nyt konserttikiertuetta pukkaa. Entinen kännykkämyyjä (tai nykyinen, ei ole kerinnyt irtisanoutumaan) tunnistaa myös toimittajan puhelimen merkin soittoäänestä. Se sama vanha Paul, tosiaan!
http://hbl.fi/text/kultur/2007/10/14/d6587.php
Näitä musiikin sankareita tulee ja menee ja niistä kirjoitellaan kaikenlaista. Klassisessa musiikissa on valttia suuren neron luomistuska, jossa hän ottaa yhteyttä vähintään korkeampiin voimiin. Sankaruussemmassa Marja-Liisa Saarilammi valotti meille aihetta, muistuttaen että naiset saavat tässä kontekstissa voimansa maallisemmilta tahoilta jos mistään. Ja sekoittuvat usein rooleihinsa, joissa naisparka tuppaa tuhoutumaan intohimoihinsa, mitä nyt keuhkotautisina vielä vetävät komeimmat aariansa.
Rockuutisointi ei ole ainakaan järjellisempää tekstiä, kuten Kotiteollisuus-mies Hynynen meitä valistaa kirjassaan. Hän kirjoittaa jotensakin niin, että oikeita toimittajia leikkivät ihmiset kirjoittavat huomionkipeistä muusikoista niille, jotka "eivät erota kyynärpäätä perseestä". Sankarikuvia saadaan tosiaan alan lehdissä aikaan vähäisemmistäkin neroista, ja kaikilla on tietysti mielipide joka asiasta.
Rockmuusikoiden oletettu yhteiskunnallinen valveutuneisuus oli oman nuoruuteni piinallisimpia ilmiöitä. Vai mitä mieltä olette siitä toimittajasta, joka kysyi pahimman Dingo-huuman aikaan Neumannilta, että "mikä on niinku teidän sanoma?" Tätä näkee vielä nykyäänkin, onneksi vähemmän. Musiikillinen lahjakkuus kun harvoin korreloi minkään muun asian kanssa - ellei rockmuusikkokin saa innoitustaan jostain ylhäältä. Jotkuthan nuo vihjailevat saavansa sen alhaalta, heh.
On se hyvä, että Paul Potts menee oman lajityyppinsä sankaruuskuvaan niin hyvin. Rahan perässä ikänsä juossut helppoheikki ei tekisi ollenkaan samanlaista vaikutusta. Vaikka voihan hänkin sellainen olla, meille ei vain sitä kerrota. Sankaritarinat ovat niin paljon mukavampia!
http://www.youtube.com/watch?v=9oxTy7KIAaA
Nämä piilotelleet lahjakkuudet ja ryysyistä rikkauksiin-tyypit ovat sankaruuden yksi olennainen puoli. Pottsissa viehättää meitä keskinkertaisia laulajia vielä se, että hän tosiaan saa väreet menemään selkäpiissä vetäessään Nessun dormaa.
Tämän päivän Hbl sisältää Pottsin haastattelun, joka jatkaa sankaruuden vankkoja perinteitä. Kuva Pottsista on niin silkoinen, että se melkein pitäisi keksiä ellei se olisi totta. Samassa talossa asutaan edelleen eikä ole vielä mennyt vaimokaan vaihtoon, autoa ei ole ja elämä on muutenkin ihan samanlaista. Mitä nyt konserttikiertuetta pukkaa. Entinen kännykkämyyjä (tai nykyinen, ei ole kerinnyt irtisanoutumaan) tunnistaa myös toimittajan puhelimen merkin soittoäänestä. Se sama vanha Paul, tosiaan!
http://hbl.fi/text/kultur/2007/10/14/d6587.php
Näitä musiikin sankareita tulee ja menee ja niistä kirjoitellaan kaikenlaista. Klassisessa musiikissa on valttia suuren neron luomistuska, jossa hän ottaa yhteyttä vähintään korkeampiin voimiin. Sankaruussemmassa Marja-Liisa Saarilammi valotti meille aihetta, muistuttaen että naiset saavat tässä kontekstissa voimansa maallisemmilta tahoilta jos mistään. Ja sekoittuvat usein rooleihinsa, joissa naisparka tuppaa tuhoutumaan intohimoihinsa, mitä nyt keuhkotautisina vielä vetävät komeimmat aariansa.
Rockuutisointi ei ole ainakaan järjellisempää tekstiä, kuten Kotiteollisuus-mies Hynynen meitä valistaa kirjassaan. Hän kirjoittaa jotensakin niin, että oikeita toimittajia leikkivät ihmiset kirjoittavat huomionkipeistä muusikoista niille, jotka "eivät erota kyynärpäätä perseestä". Sankarikuvia saadaan tosiaan alan lehdissä aikaan vähäisemmistäkin neroista, ja kaikilla on tietysti mielipide joka asiasta.
Rockmuusikoiden oletettu yhteiskunnallinen valveutuneisuus oli oman nuoruuteni piinallisimpia ilmiöitä. Vai mitä mieltä olette siitä toimittajasta, joka kysyi pahimman Dingo-huuman aikaan Neumannilta, että "mikä on niinku teidän sanoma?" Tätä näkee vielä nykyäänkin, onneksi vähemmän. Musiikillinen lahjakkuus kun harvoin korreloi minkään muun asian kanssa - ellei rockmuusikkokin saa innoitustaan jostain ylhäältä. Jotkuthan nuo vihjailevat saavansa sen alhaalta, heh.
On se hyvä, että Paul Potts menee oman lajityyppinsä sankaruuskuvaan niin hyvin. Rahan perässä ikänsä juossut helppoheikki ei tekisi ollenkaan samanlaista vaikutusta. Vaikka voihan hänkin sellainen olla, meille ei vain sitä kerrota. Sankaritarinat ovat niin paljon mukavampia!
sunnuntai 14. lokakuuta 2007
Yksityinen ja julkinen terveydenhuolto
Tulipa perjantaisaunassa todettua naisten kesken sekin, että jako yksityiseen ja julkiseen terveydenhuoltoon pätee vain silloin, kun ihmisellä ei ole erityinen hätä saati kiire.
Yksityiselle mennään, kun tarvitaan saikkua tai putket tenavan korviin. Mutta sydärissä mennään julkiselle puolelle, ja vähemmänkin kiireellisissä tilanteissa, kun tapaus on tarpeeksi hankala.
Kun sanotaan, että paskat me yhteiskunnan sairaaloista kun on varaa mennä yksityiselle, niin toivottavasti sanojat menevät terveinä hautaan. Muuten on jossain vaiheessa pakko alkaa välittää myös julkisen terveydenhuollon tilasta.
Onko terminologiani muuten kohdallaan, vai puhutaanko nykyään sairaidenkin kohdalla terveydenhuollosta? No, potilas haluan olla ainakin silloin, jos tarvitsen safkat petiin saakka. Asiakkaan pitäisi kai itse kantaa tarjottimensa?
Yksityiselle mennään, kun tarvitaan saikkua tai putket tenavan korviin. Mutta sydärissä mennään julkiselle puolelle, ja vähemmänkin kiireellisissä tilanteissa, kun tapaus on tarpeeksi hankala.
Kun sanotaan, että paskat me yhteiskunnan sairaaloista kun on varaa mennä yksityiselle, niin toivottavasti sanojat menevät terveinä hautaan. Muuten on jossain vaiheessa pakko alkaa välittää myös julkisen terveydenhuollon tilasta.
Onko terminologiani muuten kohdallaan, vai puhutaanko nykyään sairaidenkin kohdalla terveydenhuollosta? No, potilas haluan olla ainakin silloin, jos tarvitsen safkat petiin saakka. Asiakkaan pitäisi kai itse kantaa tarjottimensa?
lauantai 13. lokakuuta 2007
Krapula ja krematorio
Hilpeä otsikko Olavi Paavolaista mukaillen (Risti ja hakaristi, Lähtö ja loitsu). Ei tämä niin hauska päivä ole ollut, mutta minkä ihminen huumorintajulleen mahtaa.
Olin eilen "tyttöjen kanssa ulkona". Olimme vuokranneet Furuvikin rantasaunan, joka oli ehdottomasti edullisen hintansa väärtti. Merinäköala lauteilta ja luonnonrauhaa, auton ikkunasta näkyvät pitkospuut kelpaavat minulle sellaiseksi. Kun kukaan ei ole menossa naimisiin eikä muutenkaan päästä yhdessä saunomaan, niin pitää keksiä tällaista. Ihanan aktiiviset ystävät, joiden kanssa saamme moista aikaiseksi.
Saunan jälkeen menimme syömään Graniittilinnaan, mikä oli pettymys, jos vertaa nostatettuihin huikeisiin ennakko-odotuksiin. Varsinkin savusilliä sisältänyt alkuruoka oli oudon mauton, ehkä se olisi pitänyt tarjoilla lämpimämpänä? Tuli niistä safkoista kyllä täyteen. Jos olimme jaksaneet odotella vuoroamme, olisimme kai vielä laulaneet karaokea Tenkassa. Emme jaksaneet, kotiin puolenyön jälkeen.
Ihan leppoisa aamu sai ikävän käänteen, kun huomasimme papukaijamme kuolleen yön aikana. Mikään suuri yllätys tämä ei ollut, koska eläin oli ainakin 35-vuotias. Muistin kyynelten keskellä sen, mitä opiskelukaverini Eerik kysyi aikanaan koiramme kuoltua 15-vuotiaana: "Olisko sen sit pitänyt elää kakskytvuotiaaks?"
Lemmikkieläimen kuolema on asia, johon on aikuisena, muutaman läheisen ihmisen kuoltua ja synnyttyä oppinut suhtautumaan aika tyynesti. Ne ovat kuitenkin vain eläimiä. Tunnistan kaksinaismoralismin silti: listin tuholaisiksi katsomiani eläimiä surutta, mutta pienen papukaijan kuollessa vollotan ääneen. Ne muut eivät ole eläneet mukana koko tietoista elämääni, ne eivät ole toisaalta tuhonneet tavaroitani ja toisaalta kujertaneet rapsutuksestani. Siinä se ero on.
Vaikka nopea toiminta kirpaisikin, päätimme viedä vainajamme saman tien eläinlääkärille, joka toimittaisi sen tuhkattavaksi. Perheenjäsentä ei voi kohdella miten tahansa. En tiedä miten muuten tämä voisi päättyä kuin että laitamme pienen uurnan muiden muistojen joukkoon hyllyn päälle. Ei ole sellaista kotia ja kontua, jonne tuhkan haluaisimme sirotella, kaikki on näiden seinien sisällä millä on merkitystä.
Pitää löytää kellarista tilaa tarpeettomaksi jääneelle häkille. Pitää lakata miettimästä iltaisin, laittoiko joku linnun peittoon ja onko sillä ruokaa ja juomaa. Lattialla ei enää ole siementen jätteitä eikä seinillä hedelmien roiskeita; Hesariakaan ei tarvita sinne häkin pohjalle. Yhdessä eläminen on lukemattomia pieniä tekoja, ja niistä syntyy kaipaus.
Ystävättäret juttelivat illan aikana kuolemanjälkeisestä elämästä, ja kuinka on mukava ajatella, että ihmiset (ja kaiketi eläimetkin) tapaa vielä joskus. En tiedä tuosta, taidan nykyään uskoa lähinnä kuolemanjälkeiseen olemassaoloon, mutta en elämään. Kyllä se värikkäin vaihe on tällä puolella, ja sen asian kanssa on vain tultava toimeen.
Vaikka ikävä onkin, harvalta menee kaikki yhden elävän olennon kuollessa, edes tärkeän ihmisen. Ei näillä tarinoilla mitään opetusta yleensä ole, mutta ympärilleen katsominen ja todellisten tarvitsijoiden näkeminen on aina paikallaan. Vaikka niiden toisten, joilla on melkein yhtä suuri suru.
Olin eilen "tyttöjen kanssa ulkona". Olimme vuokranneet Furuvikin rantasaunan, joka oli ehdottomasti edullisen hintansa väärtti. Merinäköala lauteilta ja luonnonrauhaa, auton ikkunasta näkyvät pitkospuut kelpaavat minulle sellaiseksi. Kun kukaan ei ole menossa naimisiin eikä muutenkaan päästä yhdessä saunomaan, niin pitää keksiä tällaista. Ihanan aktiiviset ystävät, joiden kanssa saamme moista aikaiseksi.
Saunan jälkeen menimme syömään Graniittilinnaan, mikä oli pettymys, jos vertaa nostatettuihin huikeisiin ennakko-odotuksiin. Varsinkin savusilliä sisältänyt alkuruoka oli oudon mauton, ehkä se olisi pitänyt tarjoilla lämpimämpänä? Tuli niistä safkoista kyllä täyteen. Jos olimme jaksaneet odotella vuoroamme, olisimme kai vielä laulaneet karaokea Tenkassa. Emme jaksaneet, kotiin puolenyön jälkeen.
Ihan leppoisa aamu sai ikävän käänteen, kun huomasimme papukaijamme kuolleen yön aikana. Mikään suuri yllätys tämä ei ollut, koska eläin oli ainakin 35-vuotias. Muistin kyynelten keskellä sen, mitä opiskelukaverini Eerik kysyi aikanaan koiramme kuoltua 15-vuotiaana: "Olisko sen sit pitänyt elää kakskytvuotiaaks?"
Lemmikkieläimen kuolema on asia, johon on aikuisena, muutaman läheisen ihmisen kuoltua ja synnyttyä oppinut suhtautumaan aika tyynesti. Ne ovat kuitenkin vain eläimiä. Tunnistan kaksinaismoralismin silti: listin tuholaisiksi katsomiani eläimiä surutta, mutta pienen papukaijan kuollessa vollotan ääneen. Ne muut eivät ole eläneet mukana koko tietoista elämääni, ne eivät ole toisaalta tuhonneet tavaroitani ja toisaalta kujertaneet rapsutuksestani. Siinä se ero on.
Vaikka nopea toiminta kirpaisikin, päätimme viedä vainajamme saman tien eläinlääkärille, joka toimittaisi sen tuhkattavaksi. Perheenjäsentä ei voi kohdella miten tahansa. En tiedä miten muuten tämä voisi päättyä kuin että laitamme pienen uurnan muiden muistojen joukkoon hyllyn päälle. Ei ole sellaista kotia ja kontua, jonne tuhkan haluaisimme sirotella, kaikki on näiden seinien sisällä millä on merkitystä.
Pitää löytää kellarista tilaa tarpeettomaksi jääneelle häkille. Pitää lakata miettimästä iltaisin, laittoiko joku linnun peittoon ja onko sillä ruokaa ja juomaa. Lattialla ei enää ole siementen jätteitä eikä seinillä hedelmien roiskeita; Hesariakaan ei tarvita sinne häkin pohjalle. Yhdessä eläminen on lukemattomia pieniä tekoja, ja niistä syntyy kaipaus.
Ystävättäret juttelivat illan aikana kuolemanjälkeisestä elämästä, ja kuinka on mukava ajatella, että ihmiset (ja kaiketi eläimetkin) tapaa vielä joskus. En tiedä tuosta, taidan nykyään uskoa lähinnä kuolemanjälkeiseen olemassaoloon, mutta en elämään. Kyllä se värikkäin vaihe on tällä puolella, ja sen asian kanssa on vain tultava toimeen.
Vaikka ikävä onkin, harvalta menee kaikki yhden elävän olennon kuollessa, edes tärkeän ihmisen. Ei näillä tarinoilla mitään opetusta yleensä ole, mutta ympärilleen katsominen ja todellisten tarvitsijoiden näkeminen on aina paikallaan. Vaikka niiden toisten, joilla on melkein yhtä suuri suru.
keskiviikko 10. lokakuuta 2007
Lehdistökatsaus osa 8: Tiede
Onneksi vuosituhat vaihtui, jotta yksi suosikkilehdistäni pääsi luontevasti eroon koomisesta 2000-loppupäätteestään. Ei niin että tuohon aikaan olisin vielä ollut lehden lukijakuntaa, nyttemmin kuitenkin.
Tiede-lehti onnistuu kattamaan melko monipuolisesti ihmis- ja luonnontieteiden alat - ja pitämään mielessä, että luontoa se on ihminenkin, vääntelemättä asiaa ideologiaksi puoleen tai toiseen.
Hyvä esimerkki Tieteen kohtalaisesta arvovapaudesta on viimeisimmän numeron ydinjätepaketti. Siis tietopaketti... Ainakaan minun epämääräisen kielteistä ydinvoimakantaani se ei muuttanut mitenkään, mutta nyt tiedän jotain ydinvoiman suurimmasta ongelmasta eli jätteen loppusijoituksesta.
Tieteen vahvuuksia ovat monipuolisuuden lisäksi kolumnistit. Kaisa Häkkinen valaisee suomen kielen historiaa ja Anu Hopia vie meidät kemistin keittiöön. Jälkimmäinen ei ole sitä Heston Blumenthal-hommaa vaan vastauksia kysymyksiin, miksi leipä epäonnistuu tai miten paisti paistetaan. Ja mitkä kemialliset reaktiot ovat ilmiössä olennaisia. Ei se olekaan tuurista kiinni.
Veijo Hietalan "Dosentin katsomossa"-kolumnit sen sijaan ovat pääsääntöisesti olleet pettymys. Joko en ymmärrä niiden viestiä, tai sitten ne todella ovat aika heppoista mutua ja ihastelua ilman syvempää pohdintaa. Tai ehkä vain vierastan huutomerkkien käyttöä oletetussa asiatekstissä!
Viimeisintä numeroa lukiessa, ja miksei myös Aleksis Kiven päivän kunniaksi, tulin ajatelleeksi tuota kieliasuasiaa enemmänkin. Älköön kenkään luulko, että nämä blogisivallukset olisivat minunkaan viimeinen sanani suomen kielen sanastosta ja kieliopista. Tiede sen sijaan oikolukee ja -luettaa huolella, ja tuloksena on ytimekästä ja helppotajuista tekstiä. Niin sujuvaa, ettei sitä edes huomaa, ellei ala lukea Tiedettä vaikkapa heti päivälehden jälkeen.
Yksi syy siihen, että Kaksplussan kaltaiset lehdet eivät jaksa kiinnostaa on juuri Tiede. Jälkimmäisessä on näet lähes joka numerossa jotain lisääntymiseen, yksilönkehitykseen, oppimiseen tai psykologiaan liittyvää. Kun saa saman asian tiukemmassa paketissa ja takuulla ilman hymistelyä ja äitimyyttiä, niin eiköhän valinta ole ilmiselvä. Tieteellistä lapsenhoitoa? No aivan varmasti.
http://www.tiede.fi/
Tiede-lehti onnistuu kattamaan melko monipuolisesti ihmis- ja luonnontieteiden alat - ja pitämään mielessä, että luontoa se on ihminenkin, vääntelemättä asiaa ideologiaksi puoleen tai toiseen.
Hyvä esimerkki Tieteen kohtalaisesta arvovapaudesta on viimeisimmän numeron ydinjätepaketti. Siis tietopaketti... Ainakaan minun epämääräisen kielteistä ydinvoimakantaani se ei muuttanut mitenkään, mutta nyt tiedän jotain ydinvoiman suurimmasta ongelmasta eli jätteen loppusijoituksesta.
Tieteen vahvuuksia ovat monipuolisuuden lisäksi kolumnistit. Kaisa Häkkinen valaisee suomen kielen historiaa ja Anu Hopia vie meidät kemistin keittiöön. Jälkimmäinen ei ole sitä Heston Blumenthal-hommaa vaan vastauksia kysymyksiin, miksi leipä epäonnistuu tai miten paisti paistetaan. Ja mitkä kemialliset reaktiot ovat ilmiössä olennaisia. Ei se olekaan tuurista kiinni.
Veijo Hietalan "Dosentin katsomossa"-kolumnit sen sijaan ovat pääsääntöisesti olleet pettymys. Joko en ymmärrä niiden viestiä, tai sitten ne todella ovat aika heppoista mutua ja ihastelua ilman syvempää pohdintaa. Tai ehkä vain vierastan huutomerkkien käyttöä oletetussa asiatekstissä!
Viimeisintä numeroa lukiessa, ja miksei myös Aleksis Kiven päivän kunniaksi, tulin ajatelleeksi tuota kieliasuasiaa enemmänkin. Älköön kenkään luulko, että nämä blogisivallukset olisivat minunkaan viimeinen sanani suomen kielen sanastosta ja kieliopista. Tiede sen sijaan oikolukee ja -luettaa huolella, ja tuloksena on ytimekästä ja helppotajuista tekstiä. Niin sujuvaa, ettei sitä edes huomaa, ellei ala lukea Tiedettä vaikkapa heti päivälehden jälkeen.
Yksi syy siihen, että Kaksplussan kaltaiset lehdet eivät jaksa kiinnostaa on juuri Tiede. Jälkimmäisessä on näet lähes joka numerossa jotain lisääntymiseen, yksilönkehitykseen, oppimiseen tai psykologiaan liittyvää. Kun saa saman asian tiukemmassa paketissa ja takuulla ilman hymistelyä ja äitimyyttiä, niin eiköhän valinta ole ilmiselvä. Tieteellistä lapsenhoitoa? No aivan varmasti.
http://www.tiede.fi/
maanantai 8. lokakuuta 2007
Karjalan miehet
Petri Tammisen teos Miehen ikävä sisältää novellin, jolla on sama otsikko kuin tuossa yllä. Naureskelin sitä itsekseni taannoin, toteaahan Tamminen että "ylivoimaiset panomiehet on puhuttu tuohentaivuttelijan ja harmittoman tanhuajan maineeseen." Tammisen mukaan tämä ei ole hämännyt naisia ja vaikka olisikin, sehän on ollut Karjalan miehelle vain eduksi. Shemeikka on ovela.
Mitä Karjalaa Suomessa nykyään on, se sijainnee jossain Saimaan itä- ja etelärannalla, koska alempaa alkaa jo Kymenlaakso. Sieltä on miehenikin kotoisin. Meillä on myös keskusteltu Kotiteollisuus-yhtyeen ja sen kuvitteellisen johtohahmon Hynysen edesottamuksista. Tällaiset julkiset hahmothan ovat ihmisille oivaa käyteainetta, kun verhotusti puhutaan oman elämän pikku ongelmista ja toisaalta luodaan tarvittavaa yhteisyyttä.
Varsinkin Äijät-ohjelmassa taajaan kuultu kannustuslause "tuosta ei kyllä tuu yhtään mitään" on meilläkin tuttu, ei minun tekemisiini liittyen sentään. Tästä yleisestä ihmisrakkaudesta tuleekin mieleen Ylikankaan Nuijasota-teoksessa muistuttama seikka, että "koko nykyinen käsitys karjalaisesta kansanluonteesta, iloluontoisesta, välittömästä ja laulavaisesta Viipurin-pojasta on 1800-luvulla luotu myytti. Lahjoitusmaakaudella karjalainen ymmärrettiin kyräileväksi, umpimieliseksi luonteeksi" (s. 213).
Kumpikin kuvaus on tavallaan totta. Hauskoja ollaan ja laulaa jollotellaan vaikka ei edes osattaisi, mutta annas olla kun yleisö ei olekaan kiitollista ja vaikkapa vaimoparka haluaisi päästä vaihtamaan vaippaa eikä jäädä kuuntelemaan miehen loputonta selvitystä ties mistä. Sitten kyllä loukkaannutaan. "Kun vaan vihataan eikä yhtään rakasteta." Niin sanottu ironia on varattu miehelle itselleen ja jos ei ymmärretä, ah ja voi. Ylikangas on sunnuntain Hesarin mukaan "eteläpohjalainen prinsessa", mutta herneen tuntevat Karjalankin miehet jos niikseen tulee.
Minua alati hämmästyttävä karjalainen piirre, joka ei tule esiin vain puolisossani vaan muissakin tuntemissani seudun kasvateissa on joustava jutustelu, jossa voidaan sanoa melkein mitä vain. Ja saavuttaa välillä ihan tarpeellisia asioita. Hynynenkin kertoo loppukesästä julkaisemassaan kolumnikokoelmassa välttäneensä uhkaavan väkivaltatilanteen Imatralla, ja miesten eronneen ylimpinä ystävinä.
Todennäköisesti suurinta tyydytystä on tuottanut riidanhaastajan puhuminen pyörryksiin ja vielä niin, että on päässyt sanomaan hänelle siinä välissä aika pahasti. Olin itse muutama vuosi sitten todistamassa, kun mieheni puhui itsensä pois tappelusta pohjalaisissa häissä - ja sitä riitaa oli sentään pohjustettu koko päivä. Siitä ei hullukaan ota selvää, mitä mies ajatteli koko tilanteesta, ehjällä nenällä selvisi kuitenkin ja se on kaiketi pääasia.
No, karjalaisuus ja karjalaisuus, itse kunkin suku on kai nykyään kotoisin sieltä sun täältä eikä näillä oletetuilla heimoeroilla ole kuin viihdearvoa. Pikkulasten vanhempien elämää lämmittää lähinnä turpasauna, joten arvo se on sekin. Muistettava on myös, mitä Väinö Voionmaa kirjoitti jo sata vuotta sitten Karjalaisen heimon historiassa: parissa sukupolvessa nämä erot hioutuvat pois ja katoavat tykkänään. Pakko kai se on uskoa kun oman alan "founding father" on noin sanonut.
Lopuksi on kyllä ihan pakko lainata vielä Topeliuksen Maamme kirjaa aiheesta.
"Karjalainen on ikäänkuin Suomen kansan valopuoli: avomielinen, kohtelias, vilkas ja kevytmielinen, helposti ohjattava ja helposti eksytetty, herkkäuskoinen kuin lapsi, ei kuitenkaan vailla suomalaisen itsepintaisuutta, mutta herkkä oppimaan ja varustettu luonnonlahjoilla, jotka tarvitsevat ainoastaan hyvää kasvatusta, asettaakseen hänet kansansa parhaiden joukkoon."
Näinhän se nimenomaan on.
Mitä Karjalaa Suomessa nykyään on, se sijainnee jossain Saimaan itä- ja etelärannalla, koska alempaa alkaa jo Kymenlaakso. Sieltä on miehenikin kotoisin. Meillä on myös keskusteltu Kotiteollisuus-yhtyeen ja sen kuvitteellisen johtohahmon Hynysen edesottamuksista. Tällaiset julkiset hahmothan ovat ihmisille oivaa käyteainetta, kun verhotusti puhutaan oman elämän pikku ongelmista ja toisaalta luodaan tarvittavaa yhteisyyttä.
Varsinkin Äijät-ohjelmassa taajaan kuultu kannustuslause "tuosta ei kyllä tuu yhtään mitään" on meilläkin tuttu, ei minun tekemisiini liittyen sentään. Tästä yleisestä ihmisrakkaudesta tuleekin mieleen Ylikankaan Nuijasota-teoksessa muistuttama seikka, että "koko nykyinen käsitys karjalaisesta kansanluonteesta, iloluontoisesta, välittömästä ja laulavaisesta Viipurin-pojasta on 1800-luvulla luotu myytti. Lahjoitusmaakaudella karjalainen ymmärrettiin kyräileväksi, umpimieliseksi luonteeksi" (s. 213).
Kumpikin kuvaus on tavallaan totta. Hauskoja ollaan ja laulaa jollotellaan vaikka ei edes osattaisi, mutta annas olla kun yleisö ei olekaan kiitollista ja vaikkapa vaimoparka haluaisi päästä vaihtamaan vaippaa eikä jäädä kuuntelemaan miehen loputonta selvitystä ties mistä. Sitten kyllä loukkaannutaan. "Kun vaan vihataan eikä yhtään rakasteta." Niin sanottu ironia on varattu miehelle itselleen ja jos ei ymmärretä, ah ja voi. Ylikangas on sunnuntain Hesarin mukaan "eteläpohjalainen prinsessa", mutta herneen tuntevat Karjalankin miehet jos niikseen tulee.
Minua alati hämmästyttävä karjalainen piirre, joka ei tule esiin vain puolisossani vaan muissakin tuntemissani seudun kasvateissa on joustava jutustelu, jossa voidaan sanoa melkein mitä vain. Ja saavuttaa välillä ihan tarpeellisia asioita. Hynynenkin kertoo loppukesästä julkaisemassaan kolumnikokoelmassa välttäneensä uhkaavan väkivaltatilanteen Imatralla, ja miesten eronneen ylimpinä ystävinä.
Todennäköisesti suurinta tyydytystä on tuottanut riidanhaastajan puhuminen pyörryksiin ja vielä niin, että on päässyt sanomaan hänelle siinä välissä aika pahasti. Olin itse muutama vuosi sitten todistamassa, kun mieheni puhui itsensä pois tappelusta pohjalaisissa häissä - ja sitä riitaa oli sentään pohjustettu koko päivä. Siitä ei hullukaan ota selvää, mitä mies ajatteli koko tilanteesta, ehjällä nenällä selvisi kuitenkin ja se on kaiketi pääasia.
No, karjalaisuus ja karjalaisuus, itse kunkin suku on kai nykyään kotoisin sieltä sun täältä eikä näillä oletetuilla heimoeroilla ole kuin viihdearvoa. Pikkulasten vanhempien elämää lämmittää lähinnä turpasauna, joten arvo se on sekin. Muistettava on myös, mitä Väinö Voionmaa kirjoitti jo sata vuotta sitten Karjalaisen heimon historiassa: parissa sukupolvessa nämä erot hioutuvat pois ja katoavat tykkänään. Pakko kai se on uskoa kun oman alan "founding father" on noin sanonut.
Lopuksi on kyllä ihan pakko lainata vielä Topeliuksen Maamme kirjaa aiheesta.
"Karjalainen on ikäänkuin Suomen kansan valopuoli: avomielinen, kohtelias, vilkas ja kevytmielinen, helposti ohjattava ja helposti eksytetty, herkkäuskoinen kuin lapsi, ei kuitenkaan vailla suomalaisen itsepintaisuutta, mutta herkkä oppimaan ja varustettu luonnonlahjoilla, jotka tarvitsevat ainoastaan hyvää kasvatusta, asettaakseen hänet kansansa parhaiden joukkoon."
Näinhän se nimenomaan on.
lauantai 6. lokakuuta 2007
Lehdistökatsaus osa 7: Hesari taasen
Helsingin Sanomat on ärsyttävä. Ensiksi esineenä, koska sen massiivinen koko tekee lehden säädyllisen lukemisen mahdottomaksi ja aiheuttaa säännöllisesti konflikteja kotitalouksissa. Biojätteen kääreenä ja papukaijahäkin kuivikkeena isokokoinen lehti on kyllä kätevä.
Suuri koko selittyy ennen kaikkea mainoksilla. Niitä on etusivu täynnä ja sisäsivuilla lievästi sanottuna runsaasti. Osta sitä ja tätä, ihan kuin niin valtavilta sivuilta mitään huomaisi varsinaisia uutisia epätoivoisesti etsiessään. Mitenköhän toimitus nukkuu yönsä, kun sivulle on mainosten lisäksi mahtunut yksi pikku-uutinen?
Ja sitten niitä mainoksia tulee vielä irtotavarana. Meillä ei ovessa ole "ei mainoksia"-lappua, eikä se paljon vaikuttaisi paperiroskan määrään. Hesarin välissä tulee sen seitsemän liitettä ja liparetta. Osta osta. Tämä sitä tsurnalismia parhaimmillaan onkin.
Mainoksilla tietenkin maksetaan lehden tekeminen. Harvalla olisi varaa ihan omia ulkomaankirjeenvaihtajia pitävän lehden tilaukseen, jos lehdessä ei olisi mainoksia. Ja korkealaatuinen Hesari parhaimmillaan onkin. Tiedesivut tiistain D-osassa ovat niitä harvoja juttuja, joista meillä oikein riidellään välillä - muuten päivätöissä käyvä osapuoli luovuttaa useimpina aamuina suosiolla.
Kotimaan toimitus sen sijaan ansaitsee tukistukset, koska yhteiskunta- ja ihmistieteellinen tutkimus tuppaa joutumaan sen käsittelyyn. Nyt on lyhyen ajan sisällä kahdesti tutkija itse joutunut korjaamaan lehden tutkimuksesta antamia "tietoja" mielipidesivulla.
Ensin Pertti Suhosen suomalaisten arvostuksia koskeva tutkimus oli uutisoitu melkoisen pieleen. Toimittajalla oli ilmeisesti oma agendansa arvojen kovenemisesta taustalla, ja sen läpi luettuna tutkijan teksti muuttui reippaasti.
Tämän päivän lehdessä Liisa Keltikangas-Järvinen korjaa kouluarvosanojen ja oppilaiden temperamenttien yhteyttä koskevan tutkimuksen kuvausta. Tällä kertaa toimittaja oli halunnut uskoa opettajien väärämielisyyteen, mistä esim. itse lukemassani Sitran raportissa ei ollut kyse. Ihmettelin jo omaa järjenjuoksuani, kun luin sitten paperi- Hesarin tulkintaa aiheesta.
Useimmilla toimittajilla on takanaan yhteiskuntatieteellisiä opintoja, joten he ilmeisesti arvelevat haltsaavansa näiden alojen tutkimusten arvioinnin. Näin ei selvästikään todellisuudessa ole.
Voisiko Hesari nostaa profiiliaan näissä asioissa? Jos luonnontiede ansaitsee pätevät kirjoittajat, niin eivätkö yhteiskuntatieteetkin ansaitse? Varsinkin, kun näillä tutkimuksilla on paljon kantavuutta ihmisten elämässä ja niiden väärä uutisointi voi vinouttaa kuvaa niin tutkimuksesta kuin sen tuloksistakin.
Aivan varmasti me kestäisimme vielä yhden tavaratalon mainosläsyn ja muutaman sivun verran automainoksia, jos vain tämä asia saataisiin korjattua. Kiitos jo etukäteen.
Suuri koko selittyy ennen kaikkea mainoksilla. Niitä on etusivu täynnä ja sisäsivuilla lievästi sanottuna runsaasti. Osta sitä ja tätä, ihan kuin niin valtavilta sivuilta mitään huomaisi varsinaisia uutisia epätoivoisesti etsiessään. Mitenköhän toimitus nukkuu yönsä, kun sivulle on mainosten lisäksi mahtunut yksi pikku-uutinen?
Ja sitten niitä mainoksia tulee vielä irtotavarana. Meillä ei ovessa ole "ei mainoksia"-lappua, eikä se paljon vaikuttaisi paperiroskan määrään. Hesarin välissä tulee sen seitsemän liitettä ja liparetta. Osta osta. Tämä sitä tsurnalismia parhaimmillaan onkin.
Mainoksilla tietenkin maksetaan lehden tekeminen. Harvalla olisi varaa ihan omia ulkomaankirjeenvaihtajia pitävän lehden tilaukseen, jos lehdessä ei olisi mainoksia. Ja korkealaatuinen Hesari parhaimmillaan onkin. Tiedesivut tiistain D-osassa ovat niitä harvoja juttuja, joista meillä oikein riidellään välillä - muuten päivätöissä käyvä osapuoli luovuttaa useimpina aamuina suosiolla.
Kotimaan toimitus sen sijaan ansaitsee tukistukset, koska yhteiskunta- ja ihmistieteellinen tutkimus tuppaa joutumaan sen käsittelyyn. Nyt on lyhyen ajan sisällä kahdesti tutkija itse joutunut korjaamaan lehden tutkimuksesta antamia "tietoja" mielipidesivulla.
Ensin Pertti Suhosen suomalaisten arvostuksia koskeva tutkimus oli uutisoitu melkoisen pieleen. Toimittajalla oli ilmeisesti oma agendansa arvojen kovenemisesta taustalla, ja sen läpi luettuna tutkijan teksti muuttui reippaasti.
Tämän päivän lehdessä Liisa Keltikangas-Järvinen korjaa kouluarvosanojen ja oppilaiden temperamenttien yhteyttä koskevan tutkimuksen kuvausta. Tällä kertaa toimittaja oli halunnut uskoa opettajien väärämielisyyteen, mistä esim. itse lukemassani Sitran raportissa ei ollut kyse. Ihmettelin jo omaa järjenjuoksuani, kun luin sitten paperi- Hesarin tulkintaa aiheesta.
Useimmilla toimittajilla on takanaan yhteiskuntatieteellisiä opintoja, joten he ilmeisesti arvelevat haltsaavansa näiden alojen tutkimusten arvioinnin. Näin ei selvästikään todellisuudessa ole.
Voisiko Hesari nostaa profiiliaan näissä asioissa? Jos luonnontiede ansaitsee pätevät kirjoittajat, niin eivätkö yhteiskuntatieteetkin ansaitse? Varsinkin, kun näillä tutkimuksilla on paljon kantavuutta ihmisten elämässä ja niiden väärä uutisointi voi vinouttaa kuvaa niin tutkimuksesta kuin sen tuloksistakin.
Aivan varmasti me kestäisimme vielä yhden tavaratalon mainosläsyn ja muutaman sivun verran automainoksia, jos vain tämä asia saataisiin korjattua. Kiitos jo etukäteen.
perjantai 5. lokakuuta 2007
Huudosta musiikkia
Huutonet on kätevä keski-ikäisen perheenäidin kannalta. Joku muu pinnistää saadakseen lippuja suosittuun konserttiin, ja laiskempi, tyhmempi tai muuten vain myöhäisherännyt maksaa muutaman euron vaivanpalkkaa ja pääsee silti kuulemaan möykkää livenä.
Postissa tuli näet huutamani lippu Musen konserttiin, Helsingin jäähallissa 17.10. Kovin pahaa ylihintaakaan ei mennyt, ja lipun mukana oli aurinkoinen viesti : "Paras livebändi ikinä! Mahtavaa keikkaa... :-)" Kiitos myyjäpuolelle, katsotaan miten käy.
Paras livebändi? Kokonaispakettina viihteellisin lienee Kotiteollisuus, varsinkin jos diggaa karjalan murretta ja sikäläistä meininkiä. Soittotaidoista maristaan aina, onneksi minulla ei ole varaa arvostella...
Energisintä menoa oli minun muistoissani joskus 1990-luvulla CMX:n keikoilla, ainakin yleisössä. Jotenkin homma hiljeni, kun Yrjänä alkoi julkaista runokirjoja, vai olivatko ne paikalle ilmestyneet maripaitaiset tyttölapset ainoa syy? Millaista siellä on nykyään, en tiedä. Aikansa kutakin.
Musesta en tiedä juuri mitään enkä aio ottaa selvääkään. On jotenkin ihanaa olla kaiken sen hienosteluskeidan ulkopuolella, mitä musiikkiin aina liitetään. En tiedä, en välitä, menen yksin, katson ja kuuntelen ja jos en ehdi viimeisellä metrolla kotiin, suon itselleni taksin ylellisyyden.
Paikkani jäähallissa on melkein sama kuin muinoin, kun olin siellä katsomassa Guns'n'Rosesia. Keikka tuli huonoon aikaan, koska en enää ollut järin innostunut bändistä. Lukioaikojen muistoksi piti kuitenkin mennä. Mukana oli silloinen poikaystäväni, kitaranrämpyttäjä omalla tavallaan hänkin.
Ihan rennosta ihmisestä kuoriutui keikan ajaksi täydellinen rockpoliisi, puuskassa tiukasti pidettyine käsivarsineen kaikkineen. En tiedä oliko syynä kateus, mustasukkaisuus vai se, että bändi ei tosiaankaan esittänyt parastaan, kuka tietää. Joka tapauksessa suurin huvini tuolla keikalla oli vierustoverin katselu... on ne niin koomisia kun sen silleen ottaa.
Anna Kortelainen kirjotti jokin aika sitten Me Naiset-lehden kolumnissaan siihen sävyyn, että rockmusiikin harrastus aikuisiällä merkitsisi jonkinlaista infantiilisuutta.Voi hyvinkin olla, ja sekös mukavaa. En näet ihan niin aikuiseksi haluakaan, etten nauttisi kovaäänisestä musiikista, jota joku soittaa näköetäisyydellä ihan oikeasti. Beethoven menee myös ja Wagnerin oopperat :-)
Toivottavasti kersat aikanaan alkavat kuunnella jotain oikein huonoa, räppiä vaikka. Ettei tarvitse vaihtaa omaa sekalaista musiikkimakuaan auttaakseen heidät aikuisuuteen. Pahintahan on, jos isi tai äiti tulee nojailemaan teinin huoneen ovenpieleen sormiaan napsutellen ja päätään pakkoliikkeenomaisesti nykien... Koetetaan välttää!
Postissa tuli näet huutamani lippu Musen konserttiin, Helsingin jäähallissa 17.10. Kovin pahaa ylihintaakaan ei mennyt, ja lipun mukana oli aurinkoinen viesti : "Paras livebändi ikinä! Mahtavaa keikkaa... :-)" Kiitos myyjäpuolelle, katsotaan miten käy.
Paras livebändi? Kokonaispakettina viihteellisin lienee Kotiteollisuus, varsinkin jos diggaa karjalan murretta ja sikäläistä meininkiä. Soittotaidoista maristaan aina, onneksi minulla ei ole varaa arvostella...
Energisintä menoa oli minun muistoissani joskus 1990-luvulla CMX:n keikoilla, ainakin yleisössä. Jotenkin homma hiljeni, kun Yrjänä alkoi julkaista runokirjoja, vai olivatko ne paikalle ilmestyneet maripaitaiset tyttölapset ainoa syy? Millaista siellä on nykyään, en tiedä. Aikansa kutakin.
Musesta en tiedä juuri mitään enkä aio ottaa selvääkään. On jotenkin ihanaa olla kaiken sen hienosteluskeidan ulkopuolella, mitä musiikkiin aina liitetään. En tiedä, en välitä, menen yksin, katson ja kuuntelen ja jos en ehdi viimeisellä metrolla kotiin, suon itselleni taksin ylellisyyden.
Paikkani jäähallissa on melkein sama kuin muinoin, kun olin siellä katsomassa Guns'n'Rosesia. Keikka tuli huonoon aikaan, koska en enää ollut järin innostunut bändistä. Lukioaikojen muistoksi piti kuitenkin mennä. Mukana oli silloinen poikaystäväni, kitaranrämpyttäjä omalla tavallaan hänkin.
Ihan rennosta ihmisestä kuoriutui keikan ajaksi täydellinen rockpoliisi, puuskassa tiukasti pidettyine käsivarsineen kaikkineen. En tiedä oliko syynä kateus, mustasukkaisuus vai se, että bändi ei tosiaankaan esittänyt parastaan, kuka tietää. Joka tapauksessa suurin huvini tuolla keikalla oli vierustoverin katselu... on ne niin koomisia kun sen silleen ottaa.
Anna Kortelainen kirjotti jokin aika sitten Me Naiset-lehden kolumnissaan siihen sävyyn, että rockmusiikin harrastus aikuisiällä merkitsisi jonkinlaista infantiilisuutta.Voi hyvinkin olla, ja sekös mukavaa. En näet ihan niin aikuiseksi haluakaan, etten nauttisi kovaäänisestä musiikista, jota joku soittaa näköetäisyydellä ihan oikeasti. Beethoven menee myös ja Wagnerin oopperat :-)
Toivottavasti kersat aikanaan alkavat kuunnella jotain oikein huonoa, räppiä vaikka. Ettei tarvitse vaihtaa omaa sekalaista musiikkimakuaan auttaakseen heidät aikuisuuteen. Pahintahan on, jos isi tai äiti tulee nojailemaan teinin huoneen ovenpieleen sormiaan napsutellen ja päätään pakkoliikkeenomaisesti nykien... Koetetaan välttää!
keskiviikko 3. lokakuuta 2007
Ammuntaa
Pakkohan tässä on jotain kommentoida Ylikankaan uusimmasta... jota en tietenkään ole vielä lukenut, mutta ketäpä se estäisi. En nähnyt kirjajulkkaria televisiosta, oli kuulemma olleet herrat melkein toistensa kraiveleissa kiinni. Tämä siis värikästä kieltä käyttävän henkilön kuvauksen perusteella, se joka näki itse tietänee paremmin.
Ihan yhtä naiivia kuin kuvitella, että sankari-isoisä kertoo juttunsa pilkulleen yhtenevästi tapahtumien kanssa on kuvitella, että arkistoissa on kaikki maailman asiat ja sieltä kun vain hakee. Kukaan oikea tutkija ei näin tietysti teekään, mutta jokseenkin tällaisia linjoja laajempi "keskustelu" tuppaa noudattelemaan. Sikäli ainakin Ylikankaan metodi, jos Jukka Tarkka sen Hesarissa oikein kuvasi, kuulostaa lupaavalta. Toivottavasti ei tullut liian kiire johtopäätösten kanssa, se on tuttu vaiva itse kullekin...
Minua on koko tässä jatkosota/Huhtiniemi-jupakassa kiehtonut eniten se, miten jotkut kollegatkin, puhumattakaan ei-historiantutkijoista, osaavat olla jämerän asenteellisia. Toisia ei hämmästyttäisi, vaikka väitettäisiin Mannerheimin henkkoht lahdanneen suomalaisia sotilaita ja tanssineen ripaskaa ruumiskasoilla. Toiset taas eivät suostu uskomaan, että huolella dokumentoituja ja kaikkien myöntämiäkään teloituksia olisi tapahtunut. Eihän nyt meillä - Suomen toisen maailmansodan aikainen armeija on joillekin edelleen pyhäkoulupoikia ja upseerit rippikoulupastoreita.
Luen sattumalta juuri nyt uudelleen Ylikankaan varhaisempaa Suomen historian monumenttia eli nuijasotaa käsittelevää teosta. Niinhän se on, että historian tapahtumat ja varsinkin sodat saavat uusia käyttötapoja aikojen kuluessa ja tarpeiden vaihtuessa. Paras esimerkki tästä on kai Lalli, josta Pertti Anttonen on kirjoittanut (teoksessa Historioita ja historiallisia keskusteluja, Turun historiallinen yhdistys ry 2004) ja puhui siellä sankaruusseminaarissa. Tie on vienyt pahasta pakanasta suomalaiseksi vapaustaistelijaksi, josta riitti vielä EU:takin vastustamaan. Vaikkei koko tyyppiä ehkä ollut edes olemassa.
Kenties joku aikanaan selvittää, mitä viime vuosina harjoitettu sodan kauhujen esille nostaminen tarkoittaa. Kaiketi jotain muutakin kuin sitä, että aiemmin ei ole osattu, haluttu tai kehdattu tutkia? En minä sitä millään muotoa vastusta, kun olen itsekin sitä osaltani tehnyt. En kuitenkaan usko, että tuolla rajan takana (enkä tosiaan tarkoita itärajaa!) kukaan hirveästi venttailisi itselleen oikeutta. Sen sijaan eläville nämä asiat merkitsevät paljon, kun vain aina tajuaisi, mitä kaikkea.
Ihan yhtä naiivia kuin kuvitella, että sankari-isoisä kertoo juttunsa pilkulleen yhtenevästi tapahtumien kanssa on kuvitella, että arkistoissa on kaikki maailman asiat ja sieltä kun vain hakee. Kukaan oikea tutkija ei näin tietysti teekään, mutta jokseenkin tällaisia linjoja laajempi "keskustelu" tuppaa noudattelemaan. Sikäli ainakin Ylikankaan metodi, jos Jukka Tarkka sen Hesarissa oikein kuvasi, kuulostaa lupaavalta. Toivottavasti ei tullut liian kiire johtopäätösten kanssa, se on tuttu vaiva itse kullekin...
Minua on koko tässä jatkosota/Huhtiniemi-jupakassa kiehtonut eniten se, miten jotkut kollegatkin, puhumattakaan ei-historiantutkijoista, osaavat olla jämerän asenteellisia. Toisia ei hämmästyttäisi, vaikka väitettäisiin Mannerheimin henkkoht lahdanneen suomalaisia sotilaita ja tanssineen ripaskaa ruumiskasoilla. Toiset taas eivät suostu uskomaan, että huolella dokumentoituja ja kaikkien myöntämiäkään teloituksia olisi tapahtunut. Eihän nyt meillä - Suomen toisen maailmansodan aikainen armeija on joillekin edelleen pyhäkoulupoikia ja upseerit rippikoulupastoreita.
Luen sattumalta juuri nyt uudelleen Ylikankaan varhaisempaa Suomen historian monumenttia eli nuijasotaa käsittelevää teosta. Niinhän se on, että historian tapahtumat ja varsinkin sodat saavat uusia käyttötapoja aikojen kuluessa ja tarpeiden vaihtuessa. Paras esimerkki tästä on kai Lalli, josta Pertti Anttonen on kirjoittanut (teoksessa Historioita ja historiallisia keskusteluja, Turun historiallinen yhdistys ry 2004) ja puhui siellä sankaruusseminaarissa. Tie on vienyt pahasta pakanasta suomalaiseksi vapaustaistelijaksi, josta riitti vielä EU:takin vastustamaan. Vaikkei koko tyyppiä ehkä ollut edes olemassa.
Kenties joku aikanaan selvittää, mitä viime vuosina harjoitettu sodan kauhujen esille nostaminen tarkoittaa. Kaiketi jotain muutakin kuin sitä, että aiemmin ei ole osattu, haluttu tai kehdattu tutkia? En minä sitä millään muotoa vastusta, kun olen itsekin sitä osaltani tehnyt. En kuitenkaan usko, että tuolla rajan takana (enkä tosiaan tarkoita itärajaa!) kukaan hirveästi venttailisi itselleen oikeutta. Sen sijaan eläville nämä asiat merkitsevät paljon, kun vain aina tajuaisi, mitä kaikkea.
Koulu ja luonne
http://www.sitra.fi/fi/Ajankohtaista/2007-10-03_tiedote.htm
Hesari uutisoi ja bloggaaja kävi oikein Sitran sivulla katsomassa itse, miten ns. positiiviset luonteenpiirteet edesauttavat tyttöjen koulumenestystä. Pojilla ei vastaavaa kuulemma havaittu. Tästä professori Liisa Keltikangas-Järvinen herkesi kysymään, "mitä yläasteen kouluarvosanat lopultakin mittaavat, ja millaisia oppilaita koulu suosii".
Tästä on meillä kotona keskusteltu useinkin, viimeksi silloin, kun yleisen rymsteerauksen yhteydessä esiin pulpahtivat mieheni ja minun koulu- sun muut todistukset. Kympin oppilaita emme ole koskaan olleet kumpikaan, välillä kyllä ihan hyviäkin. Yläasteelta lähdimme samoin keskiarvoin (vähän päälle kasi), mies on c:n ylioppilas ja minä magnan.
Toisaalta minä olen viihtynyt yliopistossa ammatiksi asti ja miehellä on plakkarissa viittä vaille Mensaa oikeuttava älykkyystestin tulos. Eli ihan taukkeja emme voine olla. Koulu vain ei suosinut persoonallisuuksiamme? Jonkin sortin häiriköitä olimme kumpikin, minä harrastin lukiossa lintsaamista niin, että en ollut saada kaikkia kursseja läpi ollenkaan.
Lapsia maailmaan laittaneelle tällaiset muistot eivät tietysti ole vain hupaisa asia. Miten nämä pirpanat saa selviämään mokomasta myllystä, varsinkin kun koko ajan ollaan ajamassa mallia, jossa valinnat tehdään yhä nuorempina ja makkeliksi katsottu aines heitetään sivuun?
Ratkaisu ei ole mielestäni vain se, että koulu muutetaan jotenkin "poikia suosivaksi". Pienten poikien kasvatusta harjoittavana ja muiden edesottamuksia seurailevana tiedän hyvin, että poikia on moneksi. Ja poikamaisuus käsitetään aivan liian usein holtittomaksi riehumiseksi. Ei sellaista pidä suosia, vaan ohjata energia fiksumpaan suuntaan. Tässä kodin merkitys on keskeinen.
Meillä ei kenties aina kasvateta ihanteellisesti, mutta ainakin nörttimäiset vanhemmat osaavat yhden tärkeän asian: selittämisen. Minun ja kaiketi miehenikin oppimiselle on aina ollut keskeistä se, että asia käydään perusteellisesti läpi, ja sitten saa yrittää itse. Ja vielä luksuksena, jos saa keskittyä sihen, mikä todella kiinnostaa.
Tästä syystä aloin tuntea itseni fiksuksi vasta yliopistossa. Olisiko akateemisemmista oppimistavoista apua alemmillakin koulutusasteilla? Lasten kanssa ne vain vaatisivat todella paljon aikaa, pienempiä ryhmiä, yksilöllistä ohjausta.
Eli rahaa. Onkohan tulossa? Jep.
Hesari uutisoi ja bloggaaja kävi oikein Sitran sivulla katsomassa itse, miten ns. positiiviset luonteenpiirteet edesauttavat tyttöjen koulumenestystä. Pojilla ei vastaavaa kuulemma havaittu. Tästä professori Liisa Keltikangas-Järvinen herkesi kysymään, "mitä yläasteen kouluarvosanat lopultakin mittaavat, ja millaisia oppilaita koulu suosii".
Tästä on meillä kotona keskusteltu useinkin, viimeksi silloin, kun yleisen rymsteerauksen yhteydessä esiin pulpahtivat mieheni ja minun koulu- sun muut todistukset. Kympin oppilaita emme ole koskaan olleet kumpikaan, välillä kyllä ihan hyviäkin. Yläasteelta lähdimme samoin keskiarvoin (vähän päälle kasi), mies on c:n ylioppilas ja minä magnan.
Toisaalta minä olen viihtynyt yliopistossa ammatiksi asti ja miehellä on plakkarissa viittä vaille Mensaa oikeuttava älykkyystestin tulos. Eli ihan taukkeja emme voine olla. Koulu vain ei suosinut persoonallisuuksiamme? Jonkin sortin häiriköitä olimme kumpikin, minä harrastin lukiossa lintsaamista niin, että en ollut saada kaikkia kursseja läpi ollenkaan.
Lapsia maailmaan laittaneelle tällaiset muistot eivät tietysti ole vain hupaisa asia. Miten nämä pirpanat saa selviämään mokomasta myllystä, varsinkin kun koko ajan ollaan ajamassa mallia, jossa valinnat tehdään yhä nuorempina ja makkeliksi katsottu aines heitetään sivuun?
Ratkaisu ei ole mielestäni vain se, että koulu muutetaan jotenkin "poikia suosivaksi". Pienten poikien kasvatusta harjoittavana ja muiden edesottamuksia seurailevana tiedän hyvin, että poikia on moneksi. Ja poikamaisuus käsitetään aivan liian usein holtittomaksi riehumiseksi. Ei sellaista pidä suosia, vaan ohjata energia fiksumpaan suuntaan. Tässä kodin merkitys on keskeinen.
Meillä ei kenties aina kasvateta ihanteellisesti, mutta ainakin nörttimäiset vanhemmat osaavat yhden tärkeän asian: selittämisen. Minun ja kaiketi miehenikin oppimiselle on aina ollut keskeistä se, että asia käydään perusteellisesti läpi, ja sitten saa yrittää itse. Ja vielä luksuksena, jos saa keskittyä sihen, mikä todella kiinnostaa.
Tästä syystä aloin tuntea itseni fiksuksi vasta yliopistossa. Olisiko akateemisemmista oppimistavoista apua alemmillakin koulutusasteilla? Lasten kanssa ne vain vaatisivat todella paljon aikaa, pienempiä ryhmiä, yksilöllistä ohjausta.
Eli rahaa. Onkohan tulossa? Jep.
tiistai 2. lokakuuta 2007
Täyskaima
Puhelin soi aamulla. Soittaja esitteli itsensä Ylen Aikaisen toimittajaksi ja kyseli, olenko minä jo siellä museolla.
Minähän olin kotona imettämässä, en siis ollut. Onneksi näitä on sattunut vuosien varrella useitakin, joten tiesin heti mitä sanoa.
Toimittaja kaipaili sitä Teatterimuseon Ilona Kemppaista, joka tuli muutama vuosi minun jälkeeni yliopistolle lukemaan teatteritiedettä. Asia kävi heti ilmi, kun eräs senaikainen tuttuni kyseli, yritänkö tuplatutkintoa. Oli nähnyt "nimeni" sisäänpäässeiden listalla. Ihmeltiin vain, että näinkin erikoinen yhdistelmä on sattunut nimeksi toisellekin.
Yliopiston sähköpostisysteemi aiheutti eniten murhetta. Ei niinkään minulle, koska sain aiemmin aloittaneena sen todennäköisemmän osoitteen. Tuoreemmalle painokselle annettiin sitten hieman monimutkaisempi versio, jota hän ei luonnollisesti aina ehtinyt kaikille yhteyttä halajaville antaa. Vastailin erinäisin bilekutsuihin että yritäpä uudelleen - ihan hauskoilta vaikuttivat mutta ei nyt sentään...
Omituisin tilanne sattui, kun ilmeisesti asuimme saman terveyskeskuksen alueella. Minulle tuli kutsu papa-kokeeseen, jossa olin mielestäni jokin aika sitten jo ollut. Katsoin sitten kutsun selitysosuutta, jossa mainittiin eri syntymävuosi kuin minun. Tajusin, että edes henkilötunnuksilla pelaavat eivät kykene hoitamaan asioita aina nappiin.
Tässä vaikuttaa todennäköisesti hieman sama ilmiö kuin silloin, kun ravintolan ainoa asiakas saa luokattoman huonoa palvelua. Luotetaan, että kyllä se hoituu, kun henkilökuntaa riittää. Jonkun Maija Virtasen nimen ja osoitteen ihmiset tarkistavatkin, mutta Ilona Kemppaisesta ajatellaan, että totta kai se on se.
Olin monta kertaa pahoillani siitä, että kaiman asiat eivät sujuneet ihan niin juohevasti kuin olisivat voineet, koska ihmiset eivät löytäneet häntä suoraan. En sentään lähetellyt sähköposteja eteenpäin, kuten eräs nuorimies takavuosina ehdotti. Samalla motkottamisen vaivalla hän olisi varmaan voinut etsiä sen oikean osoitteen, tuohon aikaan kun yliopiston hakuohjelmat toimivat jo ihan hyvin.
Siitä olen erityisen pahoillani, että kun muutama vuosi sitten vaihdoin puhelinnumeroa - silloin vielä oli pakko jos vaihtoi liittymää - osa sukulaisistani ei ilmeisesti hahmottanut asiaa ja soitteli kaimallenikin. Ainahan se ärsyttää, vaikkei väärä numero ole mahdoton nykyäänkään ja puhelinmyyjiäkin riittää. Toivottavasti mummut ja mammat nykyään osuvat ensi yrittämällä oikeaan.
Koskaan en ole kaimaani tavannut, enkä haluakaan. Pyrin aika-ajoin välttelemään jopa ystäviäni ja sukulaisiani...
On näitä kaimoja tai ainakin melkein-kaimoja enemmänkin. Yhdellä on ilmeisesti jotain tekemistä kustannusalan kanssa, koska erään kokoomateoksen tekijänkappaleeni oli postitettu hänelle. Muuten tämä kadonneen kirjan arvoitus ei olisi kai koskaan selvinnyt, ellei yhtiö olisi lähettänyt minulle muutakin postia. Oudosti laskun näköinen kirje kyllä kääntyi oikeaan osoitteeseen :-)
Minähän olin kotona imettämässä, en siis ollut. Onneksi näitä on sattunut vuosien varrella useitakin, joten tiesin heti mitä sanoa.
Toimittaja kaipaili sitä Teatterimuseon Ilona Kemppaista, joka tuli muutama vuosi minun jälkeeni yliopistolle lukemaan teatteritiedettä. Asia kävi heti ilmi, kun eräs senaikainen tuttuni kyseli, yritänkö tuplatutkintoa. Oli nähnyt "nimeni" sisäänpäässeiden listalla. Ihmeltiin vain, että näinkin erikoinen yhdistelmä on sattunut nimeksi toisellekin.
Yliopiston sähköpostisysteemi aiheutti eniten murhetta. Ei niinkään minulle, koska sain aiemmin aloittaneena sen todennäköisemmän osoitteen. Tuoreemmalle painokselle annettiin sitten hieman monimutkaisempi versio, jota hän ei luonnollisesti aina ehtinyt kaikille yhteyttä halajaville antaa. Vastailin erinäisin bilekutsuihin että yritäpä uudelleen - ihan hauskoilta vaikuttivat mutta ei nyt sentään...
Omituisin tilanne sattui, kun ilmeisesti asuimme saman terveyskeskuksen alueella. Minulle tuli kutsu papa-kokeeseen, jossa olin mielestäni jokin aika sitten jo ollut. Katsoin sitten kutsun selitysosuutta, jossa mainittiin eri syntymävuosi kuin minun. Tajusin, että edes henkilötunnuksilla pelaavat eivät kykene hoitamaan asioita aina nappiin.
Tässä vaikuttaa todennäköisesti hieman sama ilmiö kuin silloin, kun ravintolan ainoa asiakas saa luokattoman huonoa palvelua. Luotetaan, että kyllä se hoituu, kun henkilökuntaa riittää. Jonkun Maija Virtasen nimen ja osoitteen ihmiset tarkistavatkin, mutta Ilona Kemppaisesta ajatellaan, että totta kai se on se.
Olin monta kertaa pahoillani siitä, että kaiman asiat eivät sujuneet ihan niin juohevasti kuin olisivat voineet, koska ihmiset eivät löytäneet häntä suoraan. En sentään lähetellyt sähköposteja eteenpäin, kuten eräs nuorimies takavuosina ehdotti. Samalla motkottamisen vaivalla hän olisi varmaan voinut etsiä sen oikean osoitteen, tuohon aikaan kun yliopiston hakuohjelmat toimivat jo ihan hyvin.
Siitä olen erityisen pahoillani, että kun muutama vuosi sitten vaihdoin puhelinnumeroa - silloin vielä oli pakko jos vaihtoi liittymää - osa sukulaisistani ei ilmeisesti hahmottanut asiaa ja soitteli kaimallenikin. Ainahan se ärsyttää, vaikkei väärä numero ole mahdoton nykyäänkään ja puhelinmyyjiäkin riittää. Toivottavasti mummut ja mammat nykyään osuvat ensi yrittämällä oikeaan.
Koskaan en ole kaimaani tavannut, enkä haluakaan. Pyrin aika-ajoin välttelemään jopa ystäviäni ja sukulaisiani...
On näitä kaimoja tai ainakin melkein-kaimoja enemmänkin. Yhdellä on ilmeisesti jotain tekemistä kustannusalan kanssa, koska erään kokoomateoksen tekijänkappaleeni oli postitettu hänelle. Muuten tämä kadonneen kirjan arvoitus ei olisi kai koskaan selvinnyt, ellei yhtiö olisi lähettänyt minulle muutakin postia. Oudosti laskun näköinen kirje kyllä kääntyi oikeaan osoitteeseen :-)
maanantai 1. lokakuuta 2007
Kaupunki, suunnittelu?
Sankaruussemmassa (josta kotiäidille riittää näköjään koko syksyksi apetta!) käsiteltiin myös sankariarkkitehtejä. Keitä he ovatkaan ja mitä he tekevät, kysyi Daniel Nagy.
Töölönlahden suunnitelma tuli myös puheeksi. Siitähän tässä väännetään, kuulemma Satakunnan Kansaa myöten, koska kyseessä on kansallinen kohtalonkysymys. Kaiketi. Tänään sitten Hesarin mielipidesivulla on toisenlainen näkemys, eli että aluetta ei pidä elävöittää hengiltä.
Voisi myös kysyä, Richard Scarryn lastenkirjan tapaan, että mitä ihmiset tekevät. Millainen kaupunki olisi ihmisten käytettävissä, millaisessa kaupungissa olisi jotain tekemistä useimmille ihmisille?
Ja tämän voisi vaihteeksi tehdä deskription eikä preskription periaatteella. Eli ei niin, että itseään fiksuina pitävät ja hyvää tarkoittava touhot luonnostelevat jonkinlaisen tulevaisuuden ihannekansalaisen (homo finlandicus?), joka sitten liikkuu ja toimii kaupunkitilassa sivistyneesti.
Kammottava faktahan on, että suurinta osaa helsinkiläisistä hetkauttavat Töölönlahden tönöjä enemmän Itäkeskuksen ja Jumbon laajennusosat. Joiden arkkitehtuurista ei liene kellään paljoa sanottavaa. No minä sanon sen, että vanhassa Itiksessä on helppo liikkua ja Piazza on näin vaunujen kanssa kulkevalle jo vaikeampi tapaus. Eläköön tylsä arkkitehtuuri, jos siinä pystyy elämään.
Onko ostaminen nykyihmisen perustoiminto? Ehkä. Kannattaisi kuitenkin muistaa, mikä vetää kansaa jopa Helsingin tylsään ja luotaantyöntävään keskustaan. Rockmusiikki ja urheilu. Välillä spontaanisti, mutta ainakin melko vähällä vaivalla. Joku lisäisi tähän että viina, mutta se nyt menee seassa aina, kun kansa on siihen opetettu huolella ja taiten.
Spurgut kuulunevat kaupunkikuvaan myös. Ainakin Kalliossa, sanovat. Täällä meillä niitä pidetään kurjina ihmiskohtaloina kuten kuuluukin - jos kaupunki tai osa siitä elävöityy sillä, että ihminen on päihteiden väärinkäyttäjä, hyväksyvä humanismi on mennyt liian pitkälle. Vai onko sekin osa eliitin kaupunkisuunnitelmaa?
Onko sankariarkkitehtuuri osa suunnitelmaa, johon kuuluu ihmisten jakaminen niihin, jotka ovat hyväksyttävää kaupunkikuvaa ja sitten niihin toisiin? Epäilen, että spurgut ja me lasten kanssa vaeltelevat olemme arkkitehtien ja kaupunkisuunnittelijoiden mielestä samaa epähenkilöiden jengiä. No, me mammat sentään pääsemme sisälle kauppakeskukseen, vaikka lastenhoitohuone onkin maksullinen.
Töölönlahden suunnitelma tuli myös puheeksi. Siitähän tässä väännetään, kuulemma Satakunnan Kansaa myöten, koska kyseessä on kansallinen kohtalonkysymys. Kaiketi. Tänään sitten Hesarin mielipidesivulla on toisenlainen näkemys, eli että aluetta ei pidä elävöittää hengiltä.
Voisi myös kysyä, Richard Scarryn lastenkirjan tapaan, että mitä ihmiset tekevät. Millainen kaupunki olisi ihmisten käytettävissä, millaisessa kaupungissa olisi jotain tekemistä useimmille ihmisille?
Ja tämän voisi vaihteeksi tehdä deskription eikä preskription periaatteella. Eli ei niin, että itseään fiksuina pitävät ja hyvää tarkoittava touhot luonnostelevat jonkinlaisen tulevaisuuden ihannekansalaisen (homo finlandicus?), joka sitten liikkuu ja toimii kaupunkitilassa sivistyneesti.
Kammottava faktahan on, että suurinta osaa helsinkiläisistä hetkauttavat Töölönlahden tönöjä enemmän Itäkeskuksen ja Jumbon laajennusosat. Joiden arkkitehtuurista ei liene kellään paljoa sanottavaa. No minä sanon sen, että vanhassa Itiksessä on helppo liikkua ja Piazza on näin vaunujen kanssa kulkevalle jo vaikeampi tapaus. Eläköön tylsä arkkitehtuuri, jos siinä pystyy elämään.
Onko ostaminen nykyihmisen perustoiminto? Ehkä. Kannattaisi kuitenkin muistaa, mikä vetää kansaa jopa Helsingin tylsään ja luotaantyöntävään keskustaan. Rockmusiikki ja urheilu. Välillä spontaanisti, mutta ainakin melko vähällä vaivalla. Joku lisäisi tähän että viina, mutta se nyt menee seassa aina, kun kansa on siihen opetettu huolella ja taiten.
Spurgut kuulunevat kaupunkikuvaan myös. Ainakin Kalliossa, sanovat. Täällä meillä niitä pidetään kurjina ihmiskohtaloina kuten kuuluukin - jos kaupunki tai osa siitä elävöityy sillä, että ihminen on päihteiden väärinkäyttäjä, hyväksyvä humanismi on mennyt liian pitkälle. Vai onko sekin osa eliitin kaupunkisuunnitelmaa?
Onko sankariarkkitehtuuri osa suunnitelmaa, johon kuuluu ihmisten jakaminen niihin, jotka ovat hyväksyttävää kaupunkikuvaa ja sitten niihin toisiin? Epäilen, että spurgut ja me lasten kanssa vaeltelevat olemme arkkitehtien ja kaupunkisuunnittelijoiden mielestä samaa epähenkilöiden jengiä. No, me mammat sentään pääsemme sisälle kauppakeskukseen, vaikka lastenhoitohuone onkin maksullinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)